”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä.” – Klaus Nomi.

New wave eli uusi aalto on paljon muutakin kuin kaupallinen versio punkista. Se on iskevää poppia ja värikästä tyyliä, mutta myös reitti, jonka kautta persoonalliset kummajaiset haastoivat täydelliset poptähdet myyntilistoilla.

Muistan törmänneeni new waveen eli uuteen aaltoon ensimmäisen kerran yläasteen englanninkirjassa. Kirjassa tyylilaji esiteltiin kaupallisena ja vesitettynä versiona punkista. Kuvaus kuulosti laimealta, mutta artikkelin ohessa ollut kuva kiehtoi. Siinä oli levynkansi, jossa bändin neljän muusikon kasvot oli peitetty punaisella pikselisotkulla. Kuvan yläpuolella luki TALKINGHEADS. Tekstin a-kirjaimet oli käännetty ylösalaisin. Alla luki Remain in Light.

Lainasimme veljeni kanssa levyn Nokian kirjastosta eräänä aurinkoisena kesäpäivänä. Pyöräilimme Haavistolla sijaitsevalle vanhalle rautatiesillalle. Hetken riitti vain se, että katselimme levyn kantta. Se näytti ulkoavaruudesta tulleelta. Joltakin vielä paljon harvinaisemmalta kuin yllemme nousevat rauhoitetut vuorijalavat.

Remain in Light oli tietysti kaukana vesitetystä punkista. Se oli kiehtova sekoitus rockia, poppia, funkia, diskoa ja afrikkalaisia rytmejä. Levy oli samalla sekä haastava että hauska. Se oli taiteellinen, mutta sen tahtiin saattoi myös tanssia.

Talking Heads ja radiossa soineet The Policen Every Breath You Take ja The Carsin Drive johdattivat minut uuden aallon pariin. Suhteeni musiikkityyliin syveni kuitenkin vasta 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun aloin upottua musiikin historiaan. Tuolloin intoiltiin post-punkista. Unohdetut yhtyeet, kuten Joy Division, Gang of Four ja Wire, olivat yhtäkkiä maailman cooleimpia.

New wave vaikutti post-punkin lempeältä pikkuveljeltä: melodisemmalta, värikkäämmältä ja pirteämmältä versiolta samoista punkin ideoista. Joskus rajanveto oli aika vaikeaa. Olivatko Devo tai Talking Heads post-punkia vai new wavea?

Itse ajattelin sen niin, että post-punkissa sellaiset asiat, kuten taiteellisuus, älyllisyys, haastavuus, rajojen rikkominen ja kantaaottavuus olivat etusijalla. New wavessa nämä piirteet saattoivat olla läsnä, mutta keskeisempiä olivat popin perinteiset hyveet: melodisuus, iskevyys, tarttuvuus, nautinto ja tanssi.

Post-punk oli monesti kovin vakavaa: synkkien nuorten taiteilijasielujen musiikkia. New wave oli helpompaa, hauskempaa ja höpsömpää. Kun oli käynyt läpi post-punk-vaiheen, eikä ollut lopulta oikein varma, jaksoiko kuunnella The Pop Groupin For How Much Longer Do We Tolerate Mass Murderia, oli helpotus uppoutua Blondien, The Motelsin tai Missing Personsin melodisuuteen.

Samalla new wave oli vähemmän coolia kuin post-punk. Se ei minua haitannut. New waven ”epä-coolius” teki siitä vain kiehtovampaa, enemmän oman jutun. Oli siistimpää ylistää The Policea tai The Carsia, kun kaikki namedroppasivat Gang of Fouria tai Joy Divisionia.

New wave oli punkille velkaa yksinkertaisuuden ja iskevyyden, mutta miinusti yhtälöstä elitismin ja tarpeen olla ”rankka”. Sai olla poppia, ei tarvinnut soittaa aina nopeammin, raskaammin ja rajummin. Se sopi minulle. Musiikillinen ensirakkauteni oli The Beatles, enkä voinut luopua melodioista ja harmonioista.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten kuitenkin rakastin new wavessa sitä, kuinka kertakaikkisen outoja monet tyylin edustajat olivat. Magazine-yhtyeensä kappaleessa Philadelphia Howard Devoto laulaa: ”Maybe it’s right to be nervous now”. Kuulin sen aina ”maybe it’s alright to be nervous now”. New wave antoi myös nörteille, kummajaisille ja ulkopuolisille luvan olla rocktähtiä. Nyt sai olla hermostunut ja muotopuoli. Vaikka palapelin palaset eivät sopineet yhteen, muodostunut kuva saattoi olla kaunis.

New wave -artistin arkkityyppi oli kireä ja outo. Ristiriita helppouden ja neuroosien välillä oli kiehtova. New wavessa sellaiset hahmot, jotka vielä 1960- ja 1970-luvuilla eivät olisi koskaan päässeet lähellekään myyntilistoja ja popin kirkkaimpia korkeuksia, kutsuttiin nyt mukaan juhliin.

Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Tuolla Devo tanssii kukkaruukut päässään, tuolla Klaus Nomi laulaa oopperaa ja David Byrne hytkyy liian iso puku päällään. XTC ölisee ja venkuroi ja Lene Lovich livertelee kuin lintu. Ja kenellä on kaulassaan kaksi kravattia?

Tämä lista on kunnianosoitukseni rakastamilleni new wave -kummajaisille. Käytän jutussa sanaa kummajainen yksinomaan positiivisessa mielessä. Se merkitsee sekä uskallusta olla oma outo itsensä että myös lupaa tuntea ylpeyttä siitä. Nyt saa ja pitää olla hermostunut!

#1 Devo

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvun Ronald Reaganin Yhdysvaltain konservatiivisessa ilmapiirissä haikailtiin Norman Rockwellin maalausten jouluisten pikkukaupunkien, ystävällisten poliisien ja mehevien kiitospäivän kalkkunoiden maailmaan. Outous kuitenkin tirahteli normaaliuden ja perinteisyyden vaatimusten välistä. Amerikka oli liian kummallinen kahlittavaksi konservatiivisuudella.

Parhaimmillaan uusi aalto edusti täydellisesti tällaista rakenteiden välistä pursuavaa outoutta. Tyyppiesimerkki tästä oli vuonna 1973 Ohion Akronissa perustettu Devo.

”De-evoluutio”-teorioineen, naamareineen, kukkaruukuilta näyttävine ”energiakupoleineen”, muovihiuksineen ja suojahaalareineen Devo on varmasti yksi kummallisimmista yhtyeistä, joka on noussut hittilistoille. Sen kappaleet kihisivät normaaliuden kulissien takana piileviä patoutumia, perversioita ja vääristymiä.

Yhtyeen vuonna 1978 julkaistu debyyttilevy Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! ennakoi 1980-lukua. Sitä voikin pitää sekä uuden aallon muottina että ensimmäisenä 1980-lukulaisena levynä. Se kertoi nykivän ja neuroottisen, mutta tarttuvan rockin tahtiin muun muassa ”pidättelemättömästä halusta” (Uncontrollable Urge), kahdeksasta neljään elämänsä oravanpyörässä pyörivästä ”mongoloidista”, joka on onnellinen, koska ei tajua elämänsä surkeutta (Mongoloid), rukoilusta fundamentalistikristittynä tanssihullutuksena (Praying Hands) ja paranoiasta modernin kulutuskulttuurin keskellä (Too Much Paranoias).

Varhainen Music Television rakasti värikästä ja sarjakuvamaista Devoa. Vuonna 1980 sen kappale Whip It nousi Billboardin Hot 100 -listan sijalle 14. Hetkeksi friikeistä tuli tähtiä, mutta lopulta he eivät sopineet valtavirran kauniiden ja suosittujen joukkoon. Toista yhtä suurta hittiä Devo ei saanut.

Devon samalla sekä kaunein että surullisin kappale on vuonna 1981 New Traditionalists -levyllä julkaistu Beautiful World. Se kuvailee, kuinka kaunis ja ihana paikka maailma on, mutta paljastaa lopulta kummajaisen ikuisen kirouksen. ”It’s a beautiful world / For you / It’s not for me.”

#2 XTC

Video ei ole enää saatavilla

Andy Partridgen johtama XTC teki myöhempinä vuosinaan niin hienostunutta poppia ja neopsykedeliaa, että on vaikea uskoa, että se alkoi hermostuneimpana, neuroottisimpana ja kireimpänä mahdollisena new wavena. Sellaisilla yhtyeen varhaistuotoksilla, kuten Science Friction, This Is Pop ja Cross Wires, saattoi melkein kuulla silmien pullistuvan laulajan päästä ja kaulasuonen pullottavan. Barry Andrewsin sirkusurut piipittivät kuin villiintynyt robotti. Ei turhaan Partridge kutsunut yhtyeen varhaista musiikkia yhdistelmäksi Captain Beefheartia ja The Archiesia.

Partridge ja yhtyeen toinen pääasiallinen laulunkirjoittaja Colin Moulding kirjoittivat ulkoavaruuden olentoihin kohdistuvista seksifantasioista ja rakkauslauluja vapaudenpatsaalle. He lauloivat vaikeudesta hengittää ihastusten läheisyydessä ja kontrolloivista vanhemmista. Sanalla sanoen yhtye teki täydellisiä anthemeja kummajaisille.

Vaikka XTC:n soundi muuttui helpommin sulatettavaksi, sen sympatia friikkejä kohtaan ei haihtunut. Vuonna 1992 julkaistulla Nonsuch-levyllään Partridge lauloi Peter Pumpkinheadista. Hän oli kaiken kansan rakastama Jeesus-hahmo, jolla nyt sattui olemaan päänsä tilalla kurpitsa.

Usein XTC haikaili johonkin toisenlaiseen maailmaan, pois 1980-luvun ankeasta Thatcherin Englannista. Pisimmälle meni Poor Skeleton Steps Out, jossa Partridge kuvittelee luurankojen kyllästyvän ”huonoihin aivoihin” ja ”pahaan vereen” ja astuvan ulos lihan kahleista.

Konservatiivien tavoin XTC haaveili menneisyyden myyttisestä Englannista, pikkukaupungeista ja maalaismaisemista, mutta sen musiikki oli hyväksyvää ja lempeää. Lopullinen vastaus oli rakkaus ja se oli ok kaikissa muodoissaan, kunhan kaikki tapahtui yhteisestä sopimuksesta.

”This is your life and you be what you want to be / This is your life and you try it all / This is your life and you be what you want to be / Just don’t hurt nobody / ‘Less of course they ask you”, kuuluu Garden of Earthly Delights.

#3 Klaus Nomi

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleessaan After the Fall Klaus Nomi laulaa ydintuhon jälkeisestä maailmasta. Tuleva kataklysmi ei kuitenkaan täytä häntä kauhulla, vaan innokkaalla odotuksella. Hän laulaa ”sadalle miljoonalle yksinäiselle mutantille”, jotka ”hohtavat pimeässä epätoivossaan”. ”Odottakaapas vain!” Nomi kehottaa. Kun kaikki on pyyhitty puhtaaksi, rakennamme maailman uudelleen. ”Friikit perivät maan”, Nomi lupaa. ”Rakennamme radioaktiiviset linnamme radioaktiivisen ilman keskellä.”

Klaus Nomi oli epäilemättä yksi uuden aallon aikakauden kiehtovimmista hahmoista. Hän sekoitteli oopperaa, rockia, tanssimusiikkia ja 1960-luvun poppia eksentriseksi yhdistelmäksi, pukeutui muovismokkiin, meikkasi naamansa vitivalkoiseksi ja nosti hiuksensa teräväksi töyhdöksi. Kirjassaan The Lonely City Olivia Laing kutsuu häntä ”kontratenoriksi, joka hyökkää elektropopin kimppuun”.

Elinaikanaan Nomi ehti julkaista vain kaksi levyä: Klaus Nomin (1981) ja Simple Manin (1982). Hän kuoli vuonna 1983 yhtenä AIDSin ensimmäisistä kuuluisista uhreista.

Nomin tarina on traaginen, mutta hänen musiikkinsa saa minut aina hymyilemään. Hän operoi naurettavan ja riemastuttavan rajamailla ja onnistuu olemaan samalla uhmakas, hauska ja traaginen. Hän on friikkien, yksinäisten ja erilaisten sankari. Saksalaissyntyinen Nomi oli niin outo, ettei hän oikein edes sopinut New Yorkin taidepiirien kummajaisten keskelle. ”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä”, hän sanoi.

Ehkä hän on löytänyt viimein paikkansa tuonpuoleisessa. Jos taivas on olemassa, iloitsen ajatuksesta Nomista taivaassa, radioaktiivisessa linnassaan laulamassa uskomattomia oopperoitaan. Mahtavat enkelit olla hämmästyneitä!

#4 Oingo Boingo

Video ei ole enää saatavilla

Oletetaan, että perustat absurdistisen, surrealismin ja saksalaisen ekspressionismin inspiroiman teatteriryhmän nimeltään The Mystic Knights of the Oingo Boingo, jonka ohjelmistoon kuuluu musiikkia big band -jazzista indonesialaiseen gamelaniin ja venäläisen balettiin. Esitätte lähinnä 1890–1950-lukujen ”klassikoita, joita kukaan missään ei esitä”. Soitatte yli 30 eri soitinta, joista osan olette tehneet itse. Pukeudutte pelleiksi, piruiksi ja gangstereiksi.

Siitähän on lyhyt matka menestyneeksi rockyhtyeeksi, eikö vain?

Ehkei sentään, kuten myöhemmin paremmin elokuva- ja tv-säveltäjänä tunnettu Danny Elfman sai huomata. Hänen johtamansa Oingo Boingo oli aina vähän liian outo valtavirtasuosikiksi. Myös kriitikot vihasivat venkoilevaa ja änkyröivää yhtyettä. Aikansa losangeleslaisteinit ilmeisesti tykkäsivät, mikä saattaa kertoa jotain aika hälyttävää tuon ajan losangeleslaisteineistä.

Totta on, että Oingo Boingon häröily ja halu ärsyttää hinnalla millä hyvänsä kääntyi helposti sitä itseään vastaan. Yhtyeen kappaleilla, kuten National Review -lehden ”50 hienoimman konservatiivisen rockkappaleen” joukkoon äänestämällä Capitalismilla ja pedofiilin rooliin eläytyvällä Little Girlsillä, on ansaitusti kyseenalainen maine.

Oingo Boingo saattoi nousta hohtaviin korkeuksiin tai suistua perseelleen peräkkäisissä biiseissä. Videoilla Elfman näytti meikkinsä poispesseeltä jokerilta, joka riehui ympäriinsä wifebeaterissa irvistellen ja kasvot nykien.

Tästä huolimatta Oingo Boingoa ei voi kuin rakastaa. Se on kuin rockyhtye avaruudesta tai jostakin rinnakkaisuniversumista, jossa gamelanin, skan, länsiafrikkalaisten rytmien, funkin, popin ja neuroottisen rockin yhdistäminen on paitsi hyvä, myös kaupallisesti kannattava idea.

Levy-yhtiöt eivät oikein tienneet, kuinka kaupata Oingo Boingoa, joten ne tunkivat yhtyeen mahdollisimman monelle teinileffan ja komedian soundtrackille. Näin Oingo Boingo oli mukana kuljettamassa katsojia myyttiseen 1980-luvun lähiönuoruuteen sellaisissa elokuvissa kuin Fast Times at Ridgemont High, The Last American Virgin, Sixteen Candles, Bachelor Party ja Weird Science. Samaa tehtävää yhtye on toimittanut moderneissa kasarifantasioissa, kuten Donnie Darkossa ja Stranger Thingsissä.

#5 Lene Lovich

Video ei ole enää saatavilla

”Me, myself and I is all I’ve ever known / I never felt the need to have a hand to hold / In everything I do I take complete control / That’s where I’m coming from / My lucky number’s one”, kuuluu Lene Lovichin kappale Lucky Number.

Laulun lopussa Lovich löytää rakkauden ja numero muuttuu kakkoseksi, mutta lajinsa ainoana numero yksi sopii hänelle paremmin. Englantilaisen Stiff Recordsin artistijoukon voisi hyvin lähes kokonaisuudessaan nostaa tälle listalle, mutta jopa levy-yhtiön persoonallisten artistien, kuten Ian Duryn, Wreckless Ericin ja The Damnedin, joukossa Lene Lovich erottuu eriskummallisuudellaan.

Lucky Numberilla hän kiljahtelee ja nikottelee, Bird Songilla kiekuu ja kujertaa kuin lintu, eikä kuulosta keneltäkään muulta (paitsi hieman Gwen Stefanilta, joka kopioi Lovichin tyylin What You Waiting For -hitilleen). Leteissään ja asuissaan, jotka toivat New York Timesin toimittajalle mieleen vuonna 1981 ”slaavilaisen talonpoikaistytön, jolla on surrealistinen vaatemaku”, hän oli täysin omaperäinen. Samalla myös vaikeasti ymmärrettävä. ”Hän lauloi, soitti saksofonia ja tanssi horjahtelevalla spontaaniudella, joka vaikutti puolihullulta”, samassa New York Timesin jutussa ihmetellään.

Minulle Lovichin musiikki merkitsee pidäkkeetöntä iloa ja puhtaan itseilmaisun riemua. Hän on kirkkaana hohtava esimerkki asenteesta, joka ei piittaa paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat. Aika usein toivon, että itsekin olisin niin rohkea.

#6 The Go-Go’s

Video ei ole enää saatavilla

The Go-Go’sia kuunnellessani mieleeni tulee aina Kalifornian aurinko ja sen vastakohtana syvät varjot. Tarttuvuuden, ilon ja värikkyyden rinnalla elää synkkä pohjavire. Punkista on jäänyt jäljelle kapinallisuus ja sarkasmi.

1980-luvun alun huippuvuosinaan The Go-Go’sin jäsenet näyttivät aurinkoisilta Kalifornian tytöiltä. Krepattu tukka heilui, pinkki huulipuna kiilsi ja valtavat korvakorut helisivät. Kaikki oli ihanan pastelliväristä. Hymy pysyi aina kasvoilla.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että yhtyeen juuret olivat Los Angelesin punkskenessä. 1980-luvun lopulla Heaven Is a Place on Earthia hoilannut Belinda Carlisle soitti rumpuja Dottie Danger -nimisenä lyhyen aikaa The Germissä, Los Angelesin punkskenen amatöörimäisimmässä ja sekavimmassa yhtyeessä. Hänen vaatevalintanaan oli vyöllä mekoksi muotoiltu roskasäkki.

The Go-Go’sit olivat kuin jonkin räikeän kioskikirjan ”väärille raiteille” ajautuneita lähiötyttöjä. Carlisle oli entinen cheerleader, jonka elämän oli muuttanut altistuminen The Stoogesin Raw Powerille. Katolisessa koulussa opiskellut kitaristi Charlotte Caffey oli heroiiniaddikti jo ennen liittymistään yhtyeeseen. VH1-kanavan Behind the Music -dokumentissa bändin toinen kitaristi Jane Wiedlin esittelee ylpeänä S&M-luolaansa.

Rocksekoilu ei välttämättä ole kovin kiinnostavaa, mutta The Go-Go’sin riemukkaaseen poppiin bändin pimeä puoli tuo kiehtovan davidlynchmäisen sävyn. Kun se yhdistetään sellaisiin popmestariteoksiin, kuten Our Lips Are Sealed, We Got the Beat, Vacation ja Head Over Heels, on kokonaisuus vastustamaton.

#7 Wazmo Nariz

Video ei ole enää saatavilla

Wazmo Narizin debyyttialbumin Things Aren’t Rightin kansi näyttää aluksi normaalilta. Sitten huomaa, että ”asiat eivät ole oikein”. Valo tulee väärästä suunnasta, Wazmon kaulassa roikkuu kaksi kravattia ja koko kansikuva on liikaa oikealla, niin, että albumin selkämys on etukannessa ja levyn nimi meinaa jäädä sen ulkopuolelle.

Täytyy myöntää, että en tiedä paljoa Wazmo Narizista eli Larry Grennanista. Tiedän kuitenkin, että kahden kravatin pitäminen oli hänen ”juttunsa”. Eivätkä ne edes olleet new wavelle tyypillisiä ohuita nahkakrakoja, vaan kunnon leveitä polyesterimötkäleitä. Mahtavaa!

Minulle tulee hänestä mieleen tyyppi, joka saapuu myöhässä juhliin, eikä ole saanut oikein selvää vaatekoodista. Uusi aalto? Kuulostaa hyvältä! Nimeni olkoon Wazmo Nariz ja ”juttuni” se, että minulla on kaksi kravattia. New wave -kummajainen siis parhaimmillaan!

#8 David Byrne ja Talking Heads

Video ei ole enää saatavilla

Näin vasta hiljattain Jonathan Demmen ohjaaman Talking Heads -konserttielokuvan Stop Making Sensen. Hieman anteeksiantamatonta, sillä olenhan ollut yhtyeen ihailija jo yli kaksikymmentä vuotta.

Elokuvassa kiehtoi erityisesti se, kuinka riemukkaalta ja yhteisölliseltä Talking Headsin keikka vaikutti. Muutamassa vuodessa neuroottisen ja hermostuneen new wave -nörtin arkkityypistä David Byrnestä oli tullut hiki päässä tanssiva juhlien MC, jonka jättikokoinen ”big suit” merkitsi ruumiin voittoa päästä.

Jos vielä vuonna 1979 yhtye nimesi levynsä Fear of Musiciksi ja Byrne lauloi ”This ain’t no party, this ain’t no disco / This ain’t no fooling around / No time for dancing, or lovey dovey / I ain’t got time for that now” paranoidissa Life During Wartimessa, nyt vaikutti siltä, että aikaa juhlille viimein riitti.

Rakastan Byrnen neurooseja ja paranoiaa, mutta rakastan myös sitä, että hän lopulta löytää riemunsa tanssimisen yksinkertaisessa ilossa.

”The less we say about it, the better / Make it up as we go along / Feet on the ground, head in the sky / It’s okay, I know nothing’s wrong, nothing”, kuuluu This Must Be the Place (Naive Melody).

Tämä lista alkoi David Byrnestä ja Talking Headsista ja heihin se on myös hyvä lopettaa. This Must Be the Place -kappaleella Byrne laulaa olevansa lopulta vain eläin, joka etsii kotia. Tuntuu siltä, että hän löysi tuon kodin tanssissa, yhteisöllisyydessä, optimismissa ja ystävällisyydessä. Hämmentyneestä ulkopuolisesta tuli hyväksyvä ihmettelijä. Byrne pysyi omana outona itsenään, mutta unohti katkeruuden.

Tänä vuonna ilmestyneellä American Utopia -levyllään David Byrne laulaa kappaleella I Dance Like This: ”I dance like this / Because it feels so damn good / If I could dance better / Well you know that I would.” Onneksi muiden new wave -kummajaisten tavoin hän on aina tanssinut omalla tavallaan.

”Samuel T. Herring hakkasi rintaansa niin, että töminä kuului laulumikrofonista, murisi kuin death metal -laulaja, riuhtoi mikkiä, kauhoi teatraalisesti ilmaa edessään.”

Seasons (Waiting on You) -kappaleella Future Islands paljastaa avoimesti tunteensa ja opettaa, että myös sinä voit tehdä niin.

”You know, when people change
They gain a peace
But they lose one too”

Yksi popmusiikin perustavanlaatuisista myyteistä on ainutkertainen salamavalon välähdyksen kaltainen hetki, joka nostaa artistin tuntemattomuudesta tähteyteen. Yksi radiosoitto, yksi keikka tai yksi televisioesiintyminen muuttaa kaiken: luuserista tulee voittaja, mitättömyydestä tähti.

Usein menestys on hitaan rakentamisen tulosta, mutta toisinaan yksi hetki voi tosiaan olla ratkaiseva. Tällainen oli Future Islandsille Seasons (Waiting on You) –kappaleen esittäminen The Late Show With David Letterman -ohjelmassa 3.3.2014.

Esityksen keskiössä oli yhtyeen arkipäiväisesti pukeutunut (paita visusti housuissa!) ja selvästi päälaelta kaljuuntunut laulaja Samuel T. Herring. Herring hakkasi rintaansa niin, että töminä kuului laulumikrofonista, murisi kuin death metal -laulaja, riuhtoi mikkiä, kauhoi teatraalisesti ilmaa edessään ja tanssi tavalla, joka muistutti jonkinlaista sivuttaista versiota Chuck Berryn kuuluisasta duckwalkista.

Eleettömän ja ilmeettömän bändin edessä tapahtunut performanssi oli samalla sekä vaikuttava että hämmentävä kokemus.

Letterman-esiintymisestä tuli ohjelman YouTube-kanavan katsotuin video. Kuuluisuudet, kuten Bono, Debbie Harry ja Haruki Murakami, ylistivät yhtyettä. Herring poseerasi selfiessä Gwyneth Paltrow’n kanssa. Kotimaassaan Future Islands siirtyi pikkuklubeilta suurten festivaalien päälavavoille. Myös Suomessa yhtye huomattiin. Se esiintyi 2014 Ruisrockissa, 2015 Flow’ssa ja 2017 loppuunmyydyssä Circuksessa.

Mikä teki Season (Waiting on Youn) esityksestä niin vangitsevan? Osansa oli varmasti sillä, että Herringin tanssiminen näytti hassulta ja hänen tunteilunsa oudolta. Esityksestä tuli pienimuotoinen nettimeemi. Samalla tavalla kuin television laulukilpailun persoonallinen osallistuja tai vanhalla häävideolla hassusti soittava rumpali, Herringin esitys vetosi netin loputtomaan haluun nauraa erilaisuudelle.

Tärkeämpää kuitenkin oli, että Future Islands vangitsi yleisön avoimella tunteellisuudellaan. Sen esiintymisessä ei ollut mitään ironista tai coolia. Herring heittäytyi kappaleeseensa täysillä ja oli valmis tekemään itsestään pellen. Hänen tanssinsa ei ollut itsetietoista performanssia, vaan antautumista tunteiden tyrskyjen vietäväksi. Se kiehtoi ja vetosi, koska se antoi jotain aitoa, johon tarttua netin loputtoman kuva- ja äänivirran joukossa.

Future Islandsin suosio tuntuu liittyvän kulttuuriseen liikehdintään, jota on kutsuttu uusvilpittömyydeksi tai metamodernismiksi. Tässä ajattelussa postmodernin ironian ja kyynisyyden on korvannut tai ainakin niiden rinnalla elää vilpittömyys ja avoin tunteellisuus.

Kun nyt katson Seasonsin Letterman-esitystä, huomaan, kuinka kovasti Herring haluaa kommunikoida sisimpäänsä. Hän ravistelee meitä, tolkuttaa meille: ”Tämä on todellista, näin minä tunnen.” Samalla hän antaa myös katsojalleen luvan tuntea ja olla oma itsensä.

Nykyään ”ole oma itsesi” on tsemppimottojen ja inspiraatiotaulujen valjua sanahelinää. Rehellisyys tuntuu tarkoittavan sitä, että setämies laukoo mielipiteitään poterostaan ja uhriutuu, kun joku on eri mieltä. Future Islands ja Samuel Herring kuitenkin näyttävät, että ne voivat olla myös hyveitä.

”Keikkojemme perimmäinen tarkoitus on tuoda ihmiset yhteen. Saada heidät tuntemaan, että he voivat olla tunteellisia ja avoimia itsensä ja toistensa kanssa. Haluamme luoda tilan, jossa ihminen voi olla vapaasti oma itsensä”, Herring kommentoi vuonna 2017 GQ-lehden haastattelussa.

Seasons on kappale muutoksesta, ajan kulumisesta ja rakkaudenkaipuusta. Herring yrittää muuttua rakkaansa takia, olla jotain muuta kuin on.

”Seasons change, and I’ve tried hard just to soften you
Seasons change, but I’ve grown tired of trying to change for you
Cause I’ve been waiting on you”

Samuel T. Herring, älä koskaan muutu. Rakastamme sinua juuri tuollaisena.

Video ei ole enää saatavilla

”Annie Clark oivaltaa, että myös itse paikka, jossa elämme, on muistojen hallitsema. Muistot ovat sulautuneet katuihin ja rakennuksiin, syöpyneet tiiliin ja metalliin.”

St. Vincent pohtii menetystä ja löytää jotain yksinkertaista, kaunista ja universaalia.

”I have lost a hero
I have lost a friend”

2016 muistetaan vuotena, jona kuoli poikkeuksellisen monta länsimaisen populaarikulttuurin sankaria. Tammikuuta oli ehtinyt kulua kymmenen päivää, kun menetimme David Bowien. Joulun jälkeen keskuudestamme poistuivat parin päivän sisällä George Michael ja Carrie Fisher. Väliin mahtui nimiä Princestä Leonard Coheniin, Leon Russellista Pete Burnsiin ja Scotty Mooresta Merle Haggardiin.

En tiedä, oliko kuolleiden julkkisten määrä tavallista suurempi, mutta siltä se ainakin tuntui. Lopulta koko juttu vaikutti jo joltain hirveältä kosmiselta pilalta. Vuoden lähestyessä loppuaan aloin jo jännittää, kuka vielä ehtii kuolla ennen kuin kello lyö kaksitoista.

Tuona synkkänä vuonna oivalsin viimein, miksi julkkisten kuolemaa surraan. Kun David Bowie kuoli, luin tuttujen ja tuntemattomien kokemuksia aiheesta. Kirjoitin itsekin siitä tunteellisen ja omaa menneisyyttäni pohtivan Facebook-päivityksen (joka julkaistiin myös Rumban nettisivuilla).

Aikaisemmin kuuluisien ihmisten kuolemasta jauhaminen oli tuntunut jotenkin ärsyttävältä. Ehkä en halunnut kohdata kuoleman mukanaan tuomia tunteita ja ajatuksia. Bowien kuoleman herättämistä tunteista lukeminen ja niistä kirjoittaminen tuntui kuitenkin helpottavalta. Hetken me Bowie-fanit olimme osa suurta kollektiivista kokemusta, surijoita globaaleissa hautajaisissa.

Nuoruudenidolin tai lempiartistin kuoleman aiheuttama järkytys liittyy tietysti meihin itseemme, ei kuuluisaan ihmiseen, jota emme todella tunteneet. Muistamme oman historiamme, hetket ja unelmat, joihin sankarimme vaikutti taiteellaan. Kuuntelemme elämämme ääniraitaa ja kirjoitamme omaa tarinaamme kokonaisuudeksi, jonka pohjalle voimme rakentaa tulevaisuutemme. Etenkin musiikki on tässä prosessissa kuin laastia, joka yhdistää muistot toisiinsa.

Viime vuonna julkaistulla Masseduction-levynsä ensimmäisellä singlellä New York St. Vincent eli Annie Clark pohtii menetystä sekä yhteisöllisessä että henkilökohtaisessa mittakaavassa. ”I have lost a hero / I have lost a friend”, hän laulaa. Song Exploder -podcastin jaksossa hän kertoi, että kappale sai osittain inspiraationsa juuri Bowien ja Princen kuolemista.

Kollektiivisen surun rinnalla on henkilökohtainen menetys: ”New York isn’t New York without you love.” Laulun on arveltu kertovan osittain myös Clarkin ja huippumalli Cara Delevingnen suhteen päättymisestä.

Kappaleessa Clark oivaltaa, että myös itse paikka, jossa elämme, on muistojen hallitsema. Muistot ovat sulautuneet katuihin ja rakennuksiin, syöpyneet tiiliin ja metalliin. Kun ihmiset poistuvat elämästämme ja paikat muuttuvat, myös suhteemme ympäristöömme muuttuu. Entiset, yhteiset paikat eivät enää tunnu samalta: ”Too few of our old crew / Left on Astor / So if I trade our hood / For some Hollywood…”

Viimeistään vuonna 2014 julkaistun nimettömän levynsä myötä Clarkista tuli yksi sukupolvensa kiitetyimmistä ja mielenkiintoisimmista artisteista. Jos kuitenkin hänen musiikissaan on ollut jokin heikkous, se on ollut toisinaan välittömän kokemuksen ja tunteiden piilottaminen tyylittelyn ja kulmikkuuden taakse. Ei ole sattumaa, että monissa promokuvissaan ja levynkansissaan Clark on kuvattu androidimaisen ilmeettömäksi.

New York on kuitenkin pelkistetty ja kaunis. Se ei hautaa välittömyyttä soundikokeiluihin, kimurantteihin melodioihin tai sanoitussokkeloihin.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan New York tavoittaa tunteita, joita on vaikea pukea sanoiksi. Kappaletta hallitsevat menetys ja pettymys, mutta myös uuden alku ja muutoksen välttämättömyys. Ei pidä unohtaa sen viimeisiä säkeitä:

”But for you, darling
I’d do it all again”

Video ei ole enää saatavilla

Cornershop nousi hetkellisesti hittibändiksi Fatboy Slimin tekemän Brimful of Asha -remixin myötä.

1990-luvun loppupuolella sellaisten yhtyeiden, kuten Cornershopin, Luscious Jacksonin ja The Beta Bandin, tekemä postmoderni kollaasinomainen kirpputorisoundi näytti hetken musiikin tulevaisuudelta. Kuinkas sitten kävikään?

”I live in my open mind / And I’ll die in my open mind”
Luscious Jackson – Citysong

”Once again the name of the game is funky and it’s funky again
Seems like the funky days are back again”
Cornershop – Funky Days Are Back Again

Vuonna 1996 vaihtoehtorockia käsittelevä lehti Option haastatteli Cornershop-yhtyeen Tjinder Singhiä ja Ben Ayersia. Haastattelija ei saanut paljoa irti krapulaisesta parivaljakosta ennen kuin hän suuntasi heidän kanssaan kirpputorille ostamaan levyjä.

”Meillä ei ole varaa ostaa uutta musiikkia. Kaikki parhaat juttumme tulevat kirppiksiltä — kuoromusiikki, lastenlevyt, linnunlaulu, ääniefektit, neulantestaamislevyt, klassinen musiikki, 1920-luvun jazz, 1970-luvun reggae, punjabilainen folk ja paljon hippipaskaa”, Singh innostui.

Jutussa kuvataan, kuinka Singh ja Ayers ostavat ”laulavan nunnan” Jeannine Deckersin levyn, vanhan Kodak-kameran ja olkisen matkalaukun. Artikkeli päättyy siihen, kun Singh istuu tyytyväisenä ostokset sylissään ruuhkaan pysähtyneessä autossa ja kuuntelee viereisen taksin radiosta soivaa salsamusiikkia. ”Tämän on jonkinlainen uni, eikö niin?” hän tunnelmoi. ”Jonkinlainen uni.”

Kuuntele tästä essentiaalit kirppissoundit!

1990-luvun puolivälissä Cornershop oli muuttunut meluisasta kitarabändistä monipuoliseksi kokoonpanoksi, joka yhdisteli intialaista musiikkia, psykedeliaa, Velvet Undergroundia, indierockia, elektronista musiikkia, hiphopia ja monia muita musiikkityylejä kiehtovaksi monikulttuuriseksi ja rönsyileväksi keitokseksi.

Yhtyeen kunnianhimoinen soundi huipentui 1997 julkaistulla albumilla When I Was Born for the 7th Time. Levyllä Cornershop tuntui yrittävän tunkea kaikki kirppiksiltä kaivamansa musiikilliset aarteet samalle albumille. Sitarit raikasivat, Allen Ginsberg lausui runon, useamman kappaleen oli tuottanut hiphop-tuottaja Dan the Automator ja yhtye coveroi punjabinkielellä Beatlesin Norwegian Woodin. Olipa levyllä muutama suorasukainen popkappalekin, kuten hittisingle Brimful of Asha.

Video ei ole enää saatavilla

Kun levyä nyt kuuntelee, se tuntuu utopistiselta unelmalta tulevaisuuden monimuotoisesta musiikista. Voi melkein tuntea raikkaan tuulen puhaltavan ja tunteen siitä, että ehkä häämöttävällä uudella vuosituhannella ahtaat genrerajat jätettäisiin taakse, ja kaikki levyt olisivat tällaisia. Hiphop rummut iskevät rytmiä ja urkuharmoni soi, englanti sekoittuu punjabiin ja skrätsäys dholki-rumpuihin. Kitarapoppia seuraa instrumentaali-hiphop ja sitä puolestaan retrofunk.

Cornershop ei ollut yksin monimuotoisen eklektisminsä kanssa. 1990-luvun puolivälin jälkeen kourallinen yhtyeitä ja artisteja seurasi samaa idealistista polkua. Tällaisia nimiä olivat muun muassa Luscious Jackson, Money Mark, Tommy Guerrero, Sean Lennon, The Beta Band, DJ Shadow ja Future Pilot AKA. Oman alagenrensä muodostivat japanilaiset Shibuya-kein (eli Shibuya-tyylin) edustajat, kuten Pizzicato Five, Cibo Matto, Buffalo Daughter ja Cornelius.

Monet näistä artisteista levyttivät joko Beastie Boysin omistamalle Grand Royal -levy-yhtiölle tai James Lavellen ja Tim Goldsworthyn Mo’ Waxille.

Ryhmän rajat olivat häilyvät. Näitä artisteja ja yhtyeitä ei yhdistänyt mikään tiukka musiikillinen tyyli, vaan estetiikka ja asenne. Usein ne niputettiin vaihtoehtorockin tai indien epämääräisten kattotermien alle. Ne kuitenkin erosivat ratkaisevasti 1990-luvun alun valkoisesta ja miehisestä kitaravetoisesta indiestä. Naiset ja ei-valkoiset etniset ryhmät olivat kokoonpanoissa vahvasti edustettuina.

Video ei ole enää saatavilla

1990-luvun alussa Francis Fukuyama oli teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen esittänyt, että maailma oli tullut vaiheeseen, jossa todelliset yhteiskunnalliset muutokset olivat loppuneet. Liberaali demokratia oli viimeinen yhteiskuntamuoto, jota kohti kaikki maailman valtiot vähitellen suuntasivat.

Musiikissa 1900-luku oli ollut kiihkeän innovaation vuosisata. Teknologiset keksinnöt ruokkivat uusia musiikillisia tyylejä. Syntyi genrejä, kuten jazz, blues, country, rock, soul, funk, disko, rap, heavy metal ja lukemattomat elektronisen musiikin muodot. Sanalla sanoen koko moderni popmusiikki.

1990-luvulle tultaessa kehitys kuitenkin näytti pysähtyneen. Kulttuuri alkoi katsoa taakse päin. Grunge otti vaikutteensa 1970-luvulta, brittipop haikaili Cool Britannia -nostalgiassa 1960-luvun ”svengaavaan Lontooseen”.

Kaikki menneisyyteen viittaaminen ei kuitenkaan ollut silkkaa retroa tai nostalgiaa. Artistit alkoivat postmodernismin hengessä kontekstualisoida menneisyyttä uudella tavalla. Ehkä, kuten Francis Fukuyama väitti, maailma oli valmis. Ehkä kaikki musiikkityylit oli jo keksitty, mutta entä, jos menneisyyden ja nykyisyyden, kulttuurit paikallisesti ja globaalisti, populaarin ja obskuurin laittaisi kaikki samalle levylle? Ehkä jopa yhdelle kappaleelle?

Voisiko musiikki olla kuin kirpputori, romukauppa tai kaapelikanavilla rauhattomasti surffaavan ihmisen mieli?

Tyylin innovaattorit olivat olleet 1990-luvun alussa Beastie Boys ja Beck. Beastie Boysin Paul’s Boutique, Check Your Head ja Ill Communication ja Beckin Mellow Gold ja Odelay toivat kirpputorimusiikin estetiikan valtavirtaan. Kaapelikanavien, MTV:n, sarjakuvien ja roskaelokuvien loputtoman populaarikulttuurivyöryn parissa kasvanut sukupolvi löysi äänensä musiikissa, jossa kaikui edellisten vuosikymmenten kulttuurinen hylkytavara.

Video ei ole enää saatavilla

Jos aikaisemmin rocklevyn ihannemuoto oli Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin tai Pet Soundsin kaltainen saumattomasti etenevä draamallinen kokonaisuus, nyt soundin esi-isä tuntui olevan Beatlesin The White Album: sotkuinen, luonnosmainen ja rönsyilevä kollaasimainen teos, jossa palasten liitoskohdat saivatkin näkyä.

Hiphopista mukaan otettiin paitsi tymäkät biitit myös samplaaminen: ajatus siitä, että uuden kappaleen saattoi koota menneisyyden palasista. Uusi syntyi kirjaimellisesti vanhasta.

Beastie Boys saattoi samplata vanhoja diskosinglejä, Paul McCartneya, Loggins and Messinan yacht rockia tai Ramonesia. Beckin pilvenhöyryisessä vaikutteiden kaleidoskoopissa country, folk, hip hop, psykedelia ja kitarameteli elivät rinta rinnan.

Kollaasimaisuus kuului myös näiden artistien sanoituksissa. Beckin ensimmäisen hitin Loserin lyriikat ovat kuin palasia puoliksi kuullusta keskustelusta tai kanavalta toiselle hyppivän television ääniraidalta.

”In the time of chimpanzees I was a monkey
Butane in my veins and I’m out to cut the junkie
With the plastic eyeballs, spray-paint the vegetables
Dog food skulls with the beefcake pantyhose”

Beastie Boysin räpit tulvivat popkulttuuriviittauksia tunnetusta obskuuriin. Pelkästään vaikkapa Sure Shot -kappaleessa mainitaan muun muassa Dr. John, Kojak, The Taking of Pelham One Two Three, John Woo, Cheech Wizard ja Doug E. Fresh.

Video ei ole enää saatavilla

Ennen internetiä moisten viittausten setvimiseen tarvittiin paljon aikaa ja/tai autistinen populaarikulttuurituntemus. Tällaista tuntemusta oli hahmolla, jonka juuri Beastie Boys ja Beck toivat popkulttuurin keskiöön: hipsterillä.

Artikkelissaan Cannibals, Mutants, and Hispters John J. Harvey esittelee hipsterin 1990-luvun vastineena aikaisempien vuosikymmenten perinteiselle rocktähdelle. Kun rocktähti mittasi menestystään seksuaalisten valloitusten määrällä, huumesekoilulla ja kyvyllään täyttää stadionien istuimia, hipsteri päti tuntemuksellaan musiikkihistorian syrjäisistä sivupoluista ja harvinaisista levyistä. Mahtipontisuuden ja ylilyöntien sijaan hipsteri suosi hienovaraista ironiaa.

Stadionin, kaupallisen radion ja nahkahousujen tilalle olivat tulleet kellari, college-radio ja huonosti istuvat kirppisvaatteet. ”Hipsteri oli globaalisti tietoinen historiallisen kulttuurin kullankaivaja, joka keräsi vastakulttuurillista pääomaa”, Harvey tiivistää.

Hipsteri mittasi musiikin arvoa paitsi sen subjektiivisen ”hyvyyden” myös sen harvinaisuuden ja tuntemattomuuden kautta. Kaikkein cooleinta oli musiikki, joka oli unohdettu ja jonka saattoi löytää uudelleen.

Suosittujen poplevyjen sijaan hipsteri kuunteli vaikkapa vanhaa bluesia, brasilialaista psykedeliaa, blaxploitation-elokuvien soundtrackeja tai outsider-muusikoiden kotiäänityksiä.

Toisinaan myös epäcoolit poptähdet ja dinosaurusyhtyeet, kuten Carpenters tai Electric Light Orchestra, saattoivat saada hipsterin hyväksynnän. Ne olivat niin epäcooleja, että paradoksaalisesti niistä tulikin cooleja. 1990-luvulla lounge ja easy listening olivat hetken maailman viileimpiä genrejä.

Video ei ole enää saatavilla

Samoin kuin Beastie Boys ja Beck musiikissaan, hipsteri uudelleenkontekstualisoi menneisyyden kulttuuria. Eikä tämä rajoittunut vain musiikkiin. Elokuvat, televisiosarja, kirjat, sarjakuvat, vaatteet ja tavarat olivat osa kokonaisuutta. Kokoelma popkulttuurirojua oli laajan kulttuurisen pääoman merkki. Tätä pääomaa tulkittiin uudelleen usein ironisesti ja humoristisesti. Cooliuden huippu oli hassu vanha leffajuliste tai pöhkön 1980-luvun metallibändin paita.

Ilmiö näkyi 1990-luvulla kulttuurissa myös laajemmin. Ei ollut sattumaa, että aikakauden coolein ohjaaja oli Quentin Tarantino, jonka elokuvat tulvivat viittauksia menneisyyden kulttielokuviin.

Ajan henki oli vahvasti läsnä Beastie Boysin Grand Royal -lehdessä, jota ilmestyi kuusi numeroa vuosina 1993–1997. Lehdessä käsiteltiin aiheita takatukasta (Beastie Boys popularisoi, ehkä jopa keksi “mullet”-termin) meksikolaiseen naamiopainiin ja Moog-syntetisaattorista siihen, kuinka peittää pilvenhajuinen hengitys tavisten keskuudessa. Lähinnä se käsitteli kaikkea sellaista, jota Beastie Boys ja heidän lähipiirinsä piti coolina.

Yksi Grand Royal -lehden numeroista.

1990-luku oli otollista aikaa postmodernille kirpputorimusiikille. Vuosikymmenen puolivälissä oli epävarmaa, mihin suuntaan popmusiikki tulisi kehittymään. Mahdollisia reittejä oli lukemattomia. Vaihtoehtorock ja indie alkoivat olla niin laajoja termejä, että ne saattoivat tarkoittaa mitä vain jälkigrungesta powerpoppiin, alt.countrysta skahan ja brittipopista punkpoppiin. Jopa Metallica leikkasi hiuksensa ja teki Load-levyllään ”vaihtoehtorockia”.

Hiphopissa tehtiin tuottaja Timbalandin johdolla musiikillisia innovaatioita ja elektroninen musiikki kolkutteli valtavirran portteja. Spice Girls valloitti maailmaa. Genret, kuten emo ja nu metal, odottelivat varjoissa omia kunnian päiviään.

Samalla musiikkibisnes eli nousukautta ja rahaa piisasi. Lizzy Goodmanin kirjassa Meet Me in the Bathroom kuvataan, kuinka köyhät musiikkijournalistit tunkivat levy-yhtiöbileissä housuihinsa evääksi kokonaisia hummereita ja levy-yhtiöiden työharjoittelijat käyttäytyivät kuin rocktähdet.

Tässä maksimalistisessa ja sekavassa ilmapiirissä postmoderni kirpputorimusiikki kukoisti. Beastie Boys nousi Billboardin albumilistan kärkeen levyillään Ill Communication (1994) ja Hello Nasty (1998). Ill Communication -levyn Sabotage-singlen Spike Jonzen ohjaamasta 1970-luvun poliisisarjaa parodioivasta videosta tuli osa aikakautensa ikonista kuvastoa.

Beckin vuonna 1996 julkaistu Odelay oli hitti sekä kriitikkojen että yleisön kirjoissa. Levy voitti kaksi Grammy-palkintoa ja myi miljoonia. Se teki Loser-hittinsä jälkeen hieman nihkeässä maineessa olleesta Beckistä yhden sukupolvensa arvostetuimmista artisteista.

Luscious Jacksonin Naked Eye nousi Billboardin Hot 100 -sinkkulistalle. DJ Shadow’n levynkeräilyä juhliva ja lähes kokonaan sampleista koostettu Endtroducing….. oli yksi vuoden 1996 kiitetyimmistä levyistä. Cibo Matto esiintyi Buffy the Vampire Slayer -sarjassa. Oasis ja Radiohead intoilivat haastatteluissa tekevänsä seuraavaksi Beta Band -tyylisen levyn.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1998 Norman Cookin eli Fatboy Slimin tekemä remix Cornershopin Brimful of Asha -kappaleesta nousi Brittien singlelistan kärkeen. Jopa Hittibuumi 12 -kokoelman ostajat pääsivät mukaan laulamaan Tjinder Singhin riemukasta ylistystä Bollywood-laulaja Asha Bhoslelle ja seiskatuumaiselle singlelle:

”Everybody needs a bosom for a pillow
Everybody needs a bosom
Mine’s on the 45!”

Spin-lehti valitsi When I Was Born for the 7th Timen vuoden 1997 levyksi. Se pisti paremmaksi kuin muun muassa Björk, Portishead, Missy Elliott ja Daft Punk.

Hetken näytti siltä, että koko musiikkimaailma oli muuttumassa. Hiphop, elektroninen musiikki, pop ja rock yhdistyisivät riemukkaissa musiikillisissa orgioissa. Nousuaan tekevä internet antaisi vauhtia monikulttuuriselle ja monimuotoiselle vallankumoukselle.

Spinin vuosilistan kakkosena oli kuitenkin levy, joka edusti paremmin muotoa, jonka indie tulisi ottamaan 2000-luvulla, valkoisten miesten kitaravetoisen angstin Mount Everest ja Graalin malja: Radioheadin OK Computer.

2000-luvulla indiemusiikin keskiöön nousivat jälleen kerran valkoiset miesrokkarit. The Strokes, The White Stripes, Interpol, The Killers ja The Libertines johtivat post-punkin ja garage rockin uusia tulemisia. Coldplay ja Muse hioivat Radioheadin angstisen soundin terävimmät kulmat pois ja ratsastivat sillä menestykseen (Radiohead itse taas vetäytyi kitaramusiikin parista vuosiksi). Emo nousi valtavirtaan.

Iloisen kollaasin aika oli ohi. Genret eriytyivät ja indie hajaantui yhä vahvemmin erilaisiin mikrogenreihin. Hiphop ja elektroninen musiikki lähtivät omille poluilleen.

Beck teki vuonna 2002 perinteisen ja vakavan indiefolklevyn Sea Changen. Beastie Boys palasi tiukemmin old school -hiphopin pariin vuonna 2004 julkaistulla To the 5 Boroughs -levyllään. Cornershop alkoi kuulostaa laimealta 1970-luvun boogierockilta sellaisilla levyillä, kuten Handcream for a Generation (2002) ja Judy Sucks a Lemon for Breakfast (2009).

The Beta Band ei oikein koskaan onnistunut lunastamaan ensimmäisten EP-levyjensä lupausta. Kun yhtye hajosi 2000-luvun puolivälissä, se oli niin suurissa veloissa, että bändin johtohahmo Steve Mason joutui menemään raksalle töihin.

Luscious Jackson ja Cibo Matto hajosivat vuosituhannen vaihteessa (kummatkin ovat tosin tehneet reunionin). Kerran niin arvostetuista yhtyeistä tuli unohdettuja alaviitteitä musiikin historiankirjoihin.

Video ei ole enää saatavilla

Myös musiikillinen hipsterihahmo joutui vaikeuksiin 2000-luvulla. Vuonna 2002 James Murphyn johtama LCD Soundsystem julkaisi singlen Losing My Edge. Se kertoi ikääntyvästä 1990-luvun tyylisestä hipsteristä, joka alkoi menettää peliä niskaan hengittäville nuorille tulokkaille.

”I’m losing my edge to the Internet seekers who can tell me every member of every good group from 1962 to 1978″, yksi Murphyn säkeistä kuului. Internet, YouTube ja P2P-verkot sekä myöhemmin suoratoistopalvelut olivat vähitellen himmentämässä 1990-lukulaisen populaarikulttuuritietämyksellään pätevän hipsterin cooliutta.

Yhtäkkiä faktat obskuureista yhtyeistä tai harvinaiset singlet vuosikymmenien takaa olivat kaikkien tiedettävissä, kuultavissa ja ladattavissa. Kirpputorien ja levylaarien kaivelusta oli tulossa toimintaa, jossa ei enää kerätty tietoa ja statusta, vaan nostalgisia muistoja tai fetissimäisiä objekteja, joilla oli arvoa vain toisille keräilijöille.

Myös niin kutsuttu poptimismi murskasi hipsterihahmon. Obskuurien menneisyyden nimien sijaan kriitikot alkoivat suitsuttaa juuri niitä tuoreita poptähtiä, joita hipsterit olivat halveksineet. Beyoncén ja Rihannan kaltaiset popkuningattaret ovat 2010-luvun jälkipuoliskon kiitetyimpiä hahmoja. Harvinaisten vinyyliensä kanssa näpräävä, usein miehinen keräilijä alkoi näyttää poptimistien silmissä tunkkaiselta hahmolta – elitistiltä, jolla ei ole sijaa popin inklusiivisessa maailmassa.

2010-luvulla myös itse hipsterin käsite muuttui. Se alkoi tarkoittaa pinnallista ja karikatyyrimäistä hahmoa, joka enemmänkin seuraili trendejä kuin loi niitä itse. Viiksekkäällä ja fiksipyörällä kulkevalla hipsterillä ei ollut paljon yhteistä 1990-luvun vastineensa kanssa. Termi muuttui pilkkanimeksi, ja lopulta merkityksettömäksi monien ”hipsteriyden” piirteiden muututtua osaksi valtavirtakulttuuria.

Onko 1990-luvun kirpputorimusiikin henki kuollut lopullisesti? Ei sentään, vaikka vanhassa postmodernissa muodossaan se ei enää ole mielekäs 2020-luvun kynnyksellä. Musiikin henkeä ovat pitäneet elossa viimeisen parinkymmenen vuoden ajan esimerkiksi sellaiset artistit ja yhtyeet, kuten Gorillaz, Ariel Pink, Go! Team, M.I.A. ja Janelle Monáe. Tänä keväänä debyyttinsä julkaissut nuorien muusikoiden globaali kokoonpano Superorganism kuulostaa erehdyttävästi 1990-luvun jälkipuoliskon yhtyeiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Suomessa tyylin henki elää omalla tavallaan sellaisissa artisteissa, kuten Litku Klemetti ja Jukka Nousiainen, jotka löytävät vaikutteensa menneisyyden unohdetusta romusta ja suosivat virtaviivaisuuden sijaan rönsyilyä.

Voisi sanoa, että vuonna 2018 musiikkimaailman valtavirta muistuttaa enemmän kuin koskaan 1990-luvun kirpputorimusiikin henkeä. Popmusiikki lainailee vapaasti milloin mistäkin, ja globaalit soundit, kuten K-pop tai lattari, nousevat listoille. Poptähti Camila Cabellon levyllä kuullaan rinta rinnan lattari-hiphopia, akustista folkpoppia ja indiesynasoundeja. Charli XCX:n monipuolisen Pop 2 -mixtapen vierailijat tulevat ympäri maailmaa, muun muassa Brasiliasta, Virosta, Saksasta ja tietysti Suomesta.

Valkoihoinen mies ei enää ole kukkona tunkiolla popkulttuurin huipulla, vaan monimuotoisuus, -äänisyys ja -kulttuurisuus ovat jatkuvasti nousussa, jopa perinteisesti niin valkoisen indierockin piirissä.

Jonkinlaista unta? Ehkei sittenkään.

”Viisi vuotta Fallingin jälkeen Haim tuntuu edelläkävijältä, esimaulta suunnasta, jonka indiemusiikki on ottanut 2010-luvun lopulla.”

Falling kertoo vapaudesta. Vuonna 2013 se näytti välähdyksen monimuotoisemmasta tulevaisuudesta.

”Never look back / Never give up”

Falling-kappaleen videolla Haimin sisarukset Alana, Danielle ja Este seikkailevat metsässä Kalifornian Pasadenassa. He rakentavat majan, ampuvat jousipyssyllä, pyydystävät kaloja paljain käsin, tanssivat kallioilla ja lopulta järjestävät jonkinlaiset noitamenot nuotion ympärillä. Video on kuin Instagram-ystävällinen yhdistelmä muotieditorialia, Kärpästen herraa ja new agea.

Kun Falling julkaistiin vuonna 2013, kappale vaikutti videonsa tavoin hämmentävältä sekoitukselta. Kieltämättä Falling oli tarttuva, mutta mikä oli tämä “hipsterinoloinen” bändi, joka yhdisteli r&b:tä, uuden aallon poppia ja Fleetwood Macia? Olivatko he tosissaan vai pelleilivätkö he? Olivatko he uskottavia vai feikkejä?

Nyt viisi vuotta myöhemmin Falling ja Haim tuntuvat edelläkävijöiltä, esimaulta suunnasta, jonka indiemusiikki on ottanut 2010-luvun lopulla. Keskustelu hipstereistä on (onneksi) unohtunut, ja tilalle ovat tulleet vakavammat kysymykset representaatiosta ja monimuotoisuudesta.

Valkoisten miesten hegemonia on (myös) indiessä vähitellen murtumassa. New York Times julkaisi syyskuussa jutun Rock’s Not Dead, It’s Ruled by Women. Siinä keskustelupöydän ääreen oli kutsuttu naisartisteja indierockyhtyeistä, kuten Vagabon, Soccer Mommy, Sheer Mag ja Speedy Ortiz.

Pitchfork puolestaan summasi vuoden 2017 artikkelissa The Year ”Indie Rock” Meant Something Different. Siinä Arcade Firen, The Nationalin ja LCD Soundsystemin sijasta vuoden johtotähdiksi nostettiin sukupuoleltaan, seksuaaliselta suuntautumiseltaan ja/tai etniseltä taustaltaan monimuotoinen indieartistien ryhmä, johon kuuluivat muun muassa Waxahatchee, Jay Som, Japanese Breakfast, Moses Sumney ja Perfume Genius.

Jo videonsa puolesta Falling istuu tähän aikaan täydellisesti. Sillä Haimin ihmenaiset seikkailevat ja pelleilevät ihastuttavan välinpitämättömästi. He ovat samalla tyylikkäitä ja hassuja. Miehiä ei näy missään, eikä heitä tarvitakaan.

Koko lyhyen uransa ajan Haimin siskot ovat välttäneet lokerot, joihin naiset on musiikkimaailmassa haluttu tunkea. He ovat nuoria, kauniita ja tyylikkäitä, mutta myös rockin historian tuntevia, omat kappaleensa kirjoittavia ja studiossa luomuksiaan viilaavia taitavia muusikoita.

He saattavat poseerata muotiluomuksissa punaisella matolla, mutta myös vaikkapa väännellä naamaansa ja urpoilla juontajan taustalla televisiokameralle Brit Awards -gaalassa. Basisti Este Haim on tunnettu ”bass facestaan” eli persoonallisesta ilmeilystään soittaessaan. Hän ei selvästikään suostu taipumaan perinteisiin kauneusvaatimuksiin tai passiivisuuden oletuksiin, joita naisille asetetaan.

Myöskään Haimin historia ei seuraa perinteisiä uskottavan muusikon tarinan kaavoja. He aloittivat uransa soittamalla vanhempiensa kanssa covereita dorkasti nimetyssä Rockinhaimissa. 2000-luvun puolivälissä Este ja Danielle olivat mukana popyhtye Valli Girlsissä, joka teki muun muassa tunnusbiisin Trollz-piirrettyyn.

Sekin on sekä hyvässä että pahassa nykyaikaa. Menneisyyden harharetket ja nuoruuden virheet jäävät piileksimään netin sivukujille.

Musiikissaan Haim on alusta asti vältellyt tiukkoja rajoja ja määritelmiä. Sen kappaleissa menneisyys ja nykypäivä sekoittuvat epäironisella tavalla. Haimin musiikki ei pelaa postmodernilla nokkeluudella, vaan se on 2010-luvun verkostojen maailman luonnollinen lopputulos. Kaikki musiikki on olemassa samaan aikaan ja helposti saatavilla, miksei sitä siis käyttäisi vaikutteena? Haimin kappaleissa ajatukset retrosta tai modernista ovat merkityksettömiä.

Osuvasti Falling on kappale vapaudesta. Sen kertoja on kielekkeellä valmiina hyppäämään kohti suurta tuntematonta. Kyyti voi olla kuoppaista, mutta minkäs teet.

”If it gets rough / It’s time to get rough”

Antaa mennä. Uusi aika on koittamassa.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä vittua nyt taas? Peter Gabriel Slipperman-iltapuvussaan.

Ah, progressiivinen rock! Istukaapa lapset tähän isoisän polvelle, niin kerron teille ajasta, jolloin musiikkimaailmaa hallitsivat ylväät soturikuninkaat aseinaan monimutkaiset kappalerakenteet, äkilliset tahtilajivaihdokset, futuristiset syntetisaattorit ja jylhät fantasiavisiot.

Lukemattomia olivat armottomat taistelut, joita nämä kuninkaat kävivät kullatut viitat hulmuten yksikertaista ja muovista poppia vastaan, ja voitokkaina he lopulta ajoivat vihollisensa kauas maailman ääriin. Näin vallitsi pax progena monen monituista vuotta.

Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä ikuisesti, ja niin lopulta tuhoutuivat myös progekuninkaat. Ahneuden, ylimielisyyden ja mässäilyn käärmeet luikertelivat paratiisiin, ja valtakunnan rajojen ulkopuolelta hyökänneet verenhimoiset barbaarit tuhosivat pöhöttyneet hallitsijat.

Progen soturikuninkaiden muisto ei kuitenkaan kuollut, vaan se elää yhä tänäkin päivänä. Ei pelkästään perinteenvaalijoiden hämähäkinseittien peittämissä opuksissa, vaan kirkasotsaisten nuorten kuulaissa lauluissa.

Palatkaamme siis muistelemaan aikoja, jolloin nuo korskeat kuninkaat hallitsivat, saappaidensa alla vihollistensa luut ja korvissaan alamaistensa hurraus. Perehtykäämme noiden mahtimiesten suurimpiin saavutuksiin. Vincit qui patitur!

#1 ”Ja saanko esitellä viimeisimmän luomukseni… räkäklimpin”, eli Peter Gabrielin esiintymisasut

Proge-yhtyeiden laulusolistien osa ei aina ole ollut se kaikkein helpoin. Normaalisti popyhtyeiden kiistattoman nokkahahmon roolista nauttiva laulaja on näet usein progessa vaarassa jäädä yhtyetoveriensa virtuoosimaisen soiton ja pitkien instrumentaaliosuuksien varjoon.

Genesis-yhtyeen Peter Gabriel ratkaisi pulman tavalla, joka varsin onnistuneesti anasti huomion hänen rasvatukkaisilta ja nuhjuisesti pukeutuvilta bändikavereiltaan. Tarinan mukaan Gabriel marssi eräällä keikalla lavalle sekä yhtyetovereidensa että yleisön hämmästykseksi yllään Foxtrot-levyn kannen piirroshahmon punainen mekko ja kettunaamari.

Tästä sai alkunsa toinen toistaan eriskummallisempien esiintymisasujen kavalkadi, joka hakee vertaistaan populaarimusiikin historiassa. Genesiksen kappaleiden sanoituksia symboloidessaan Gabriel pukeutui muun muassa kukaksi, vanhaksi mieheksi ja roomalaiseksi sotilaaksi.

Joistain hänen asuistaan oli hiukan vaikea päätellä mitä ne esittivät Gabrielin ilmestyessä lavalle päässään geometrinen hökötys tai sukkahousut. Sekopäisyyspalkinnon voitti kuitenkin ylivoimaisesti Slipperman-asu, joka muistutti huolestuttavan paljon turpoavilla ilmapallokiveksillä varustettua ihmismuotoista räkäklimppiä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 ”Oottakaa jätkät, mä vedän tän kuminauhalla”, eli Pink Floydin Household Objects -levy

Mikä eteen progeyhtyeellä, joka haluaa katkoa viimeisetkin siteet perinteiseen popilmaisuun? Pink Floydin ratkaisu tähän kysymykseen oli The Dark Side of the Moonin jättimenestyksen jälkeen tehdä levy käyttäen perinteisten instrumenttien sijaan soittimina arkipäiväisiä joka kodin esineitä. Näin yhtye ryhtyi luomaan seuraavaa mestariteostaan aseinaan kuminauhat, käsikäyttöiset vatkaimet, spray-maalitölkit, teippirullat, pullot ja juomalasit. Brian Wilsonin nerouden ja hulluuden tasapainoilua muistuttavalla tyylillä yhtye jopa lähetti apulaisensa rautakauppaan testaamaan eripituisista harjoista lähteviä soundeja.

Pink Floyd työsti tätä Household Objects -nimiseksi ristittyä levyä pari kuukautta talvella 1973, mutta sai loppujen lopuksi aikaiseksi vain pari kolme luonnosmaista kappaletta. Lopulta yhtye tuli siihen tulokseen, että ehkä olisi sittenkin helpompaa tehdä levy käyttäen perinteisiä instrumentteja.

Pitkään oli epäselvää, säilyikö Household Objectsista mitään jälkipolville, mutta viimein The Dark Side of the Moon ja Wish You Were Here -albumien 2011 julkaistuilla “Immersion”-boksiversioilla kuultiin sessioissa syntyneet fragmentit The Hard Way ja Wine Glasses (jälkimmäinen löytyy myös Wish You Were Heren ”Experience”-versiolta).

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

#3 Fokus kohti sekoilun hillitöntä ydintä, eli Focuksen Hocus Pocus

Harva yksittäinen kappale symboloi niin täydellisesti progressiivisen rockin naurettavimpia (mutta ah, niin ihania) puolia kuin hollantilaisen Focuksen Hocus Pocus. En tiedä, enkä oikein edes halua tietää, kuinka tosissaan yhtye oli tehdessään tätä hillitöntä jodlauksen, poikkihuilun, vihellyksen, urkujen, rumpusooloilun ja murskaavan protometalliriffin kuolematonta sekoitusta. Hocus Pocus on sen laatuinen kappale, ettei se tarvitse selityksiä. Riittää vain käsky ”kuuntele tätä”. Tarpeetonta kai lisätä, että tämä kappale pitäisi kuulua jokaisten kotibileiden vakio-ohjelmistoon ja jokaisen kapakan jukeboksiin.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kaikki yhdessä: ”Lah wortz reïšfünk dëh wehreštëhgeuhntzur”, eli Magman koko tuotanto

Monet progressiivista rockia soittaneet yhtyeet ja artistit pyrkivät viemään kuulijansa fantasian ja sci-fin inspiroimiin vieraisiin maailmoihin. Harva kuitenkaan ryhtyi hommaan sellaisella pieteetillä kuin ranskalainen Christian Vander ja hänen johtamansa yhtye Magma.

Magman syntyyn vaikuttivat sekä Vanderin järkytys jazzlegenda John Coltranen kuolemasta vuonna 1967 että hänen näkemänsä pelottava näky ihmiskunnan henkisestä ja ekologisesta tulevaisuudesta. Tuo visio muodosti pohjan kokonaiselle mytologialle, josta Magman levytykset kertoivat. Tarina alkoi yhtyeen 1970 julkaistulla nimettömällä ensilevyllä (myöhemmin albumi julkaistiin uudelleen nimellä Kobaïa), joka kertoi tarinan joukosta ihmisiä, jotka pakenivat maapallon tuhoa kaukaiselle Kobaïa-planeetalle.

Jos tämä ei ollut jo tarpeeksi erikoislaatuista, Vander päätti kertoa tarinan itse kehittämällään kobaïan kielellä. Toisin sanoen slaavilaisia ja germaanisia kieliä jazzin scat-laulutyyliin sekoittelevan kielen saloihin vihkiytymättömän on hieman hankala ymmärtää Vanderin mystistä tarinaa. Vaikka yhtyeen fanit ovat yrittäneet kääntää Magman sanoituksia ja jopa laatineet kobaïan sanakirjoja, kieli on musiikkikriitikko Ian MacDonaldin sanoin enemmän foneettinen kuin semanttinen.

Selvää on, ettei näin suurellisia visioita voi esittää millään tavanomaisella musiikkityylillä, ja Magma loikin myös oman genrensä zeuhlin, jonka kobaïankielinen nimi merkitsee ”taivaallista musiikkia”. Magman musiikki kehittyi vuosien varrella, mutta esimerkiksi yhtyeen kenties parhaalla levyllä Mëkanïk Dëstruktïẁ Kömmandöhilla se kuulostaa kiehtovan sekopäiseltä yhdistelmältä villiä jazztuuttausta, oopperaa, sotilasmusiikkia, gospelia ja avaruusrockia. ”Rï sï sündï siwëhn dö loï siwëhn dö”, etten sanoisi!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Soikean kaukalon ritarit, eli Rick Wakemanin King Arthur on Ice -jääshow

Yes-yhtyeestäkin tuttua kosketinsoittajaa Rick Wakemania voi näkökulmasta riippuen joko kiittää monista progen ylväimmistä hetkistä tai syyttää rockin historian pahimmista rikoksista musiikkia vastaan. Harva Yesin ihailijakaan voi kieltää, että yhtyeen mammuttimainen vuonna 1973 julkaistu Tales from Topographic Oceans jää historiankirjoihin hetkenä, jolloin progressiivinen rock vietiin pisteeseen, josta ei ollut enää tietä eteenpäin. Vaikka levyllä on hienotkin hetkensä, proge oli turvonnut sillä groteskiksi hirviöksi, joka alkoi murskautua oman painonsa alla.

Tales from Topographic Oceans oli liikaa myös Wakemanille, jonka sanoin levy oli ”kuin topatut rintsikat: päältä katsoen näytti hyvältä, mutta sisällä ei ollut mitään”. Kosketinsoittaja ei kuitenkaan vaihtanut tyyliään rakkaudesta kertoviin kolmen minuutin popkappaleisiin vaan julkaisi seuraavina vuosina useita kunnianhimoisia konseptilevyjä aiheinaan muun muassa Henrik VIII:n kuusi vaimoa, Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen ja luomistaru.

Wakemanin vuonna 1975 julkaistu kolmas soololevy The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table kertoi nimensä mukaisesti Kuningas Arthurista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Jos levy itse ei ollut jo tarpeeksi suureellinen, Wakeman järjesti sen tiimoilta yhden progressiivisen rockin hämmentävimmistä spektaakkeleista: King Arthur on Ice -jääshow’n.

Wakeman esitti albuminsa livenä Wembley-stadionilla, jossa perinteisen rockyhtyeen lisäksi häntä säestivät sinfoniaorkesteri ja kuoro. Musiikin pauhatessa orkesteria ympäröivällä jäällä näyttelijät esittivät luistellen Kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden tarinan. Ja miksipä ei: kukapa ei haluaisi nähdä luistelevan Sir Lancelotin ja mustan ritarin miekkailevan samalla, kun Wakeman tiluttelee syntetisaattorilla hillitöntä sooloa?

Kovimmankin proge-vihaajan täytyy myöntää Wakemanille ainakin yksi ansio: tällaisten ylilyöntien takia punkin oli yksinkertaisesti pakko syntyä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Rahmaninovia massoille, eli Keith Emersonin lentävä flyygeli

Nykypäivänä on vaikea uskoa, kuinka suosittua progressiivinen rock parhaimmillaan oli. Se ei ollut vain muutaman pitkätukkahämyn suosimaa kulttimusiikkia, vaan – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – ihan oikeaa valtavirtarockia.

Yksi esimerkki progen suosiosta oli englantilainen superbändi Emerson, Lake & Palmer, joka myi miljoonia levyjä ja konsertoi loppuunmyydyillä stadioneilla. Sen kimurantit albumit, kuten Trilogy tai Modest Musorgskin pianosarjaa versioinut Pictures at an Exhibition, nousivat albumilistan top 10:een sekä Englannissa että Amerikassa. Pitkälti syynä tosin olivat basisti Greg Laken säveltämät herkät balladit, joita yhtye muisti aina ripotella progepaahdon lomaan.

Yhtyeen mammuttimaiset kiertueet jyräsivät halki Amerikan kuin Tarkus-albumin kannen puoliksi vyötiäisen, puoliksi tankin muotoinen hirviö. Laitteistoa yhtyeellä oli mukanaan 40 tonnia, muun muassa progressiivisen rockin ylettömyyden yhdeksi symboliksi noussut Greg Laken 5 000 dollarin persialainen matto.

Iso yleisö vaati ison show’n, ja Emerson, Lake & Palmerhan osasi sellaisen järjestää. Korviahuumaavan äänenvoimakkuuden ja näyttävän valoshow’n lisäksi se turvautui temppuihin, kuten Carl Palmerin pyörivään rumpusettiin. Kaiken huippu oli kuitenkin Keith Emersonin lentävä ja vertikaalisesti ilmassa pyörivä flyygeli, jonka äärellä istuen kosketinvelho soitteli tyynesti Rahmaninovin pianopreludia.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Musiikkia, luonnonvoimia, pyramideja, salatieteitä ja numero 17 eli Godley & Cremen Consequences

Kuten kaikkein hirviömäisimmätkin pedot, Godley & Cremen Consequences syntyi maailmaan pienenä ja söpönä. Lopulta tripla-albumiboksina julkaistu levy sai alkunsa 45-tuumaisena esittelylevynä Kevin Godleyn ja Lol Cremen kehittämälle The Gizmo (tai Gizmotron) -efektilaitteelle, jolla soittaja saattoi emuloida kitarallaan orkesterisoundeja. Idea oli syntynyt Godleyn ja Cremen ollessa vielä 10cc-yhtyeen jäseniä – bändillä ei ollut varaa palkata levyilleen oikeaa orkesteria, joten heidän oli turvauduttava kekseliäisyyteensä.

The Gizmoa kuultiin 10cc:n klassisilla levytyksillä, kuten Sheet Music, The Original Soundtrack ja How Dare You?, mutta vuonna 1976 Godley ja Creme jättivät 10cc:n paitsi niiden kuuluisten taiteellisten erimielisyyksien takia, myös, jotta he voisivat keskittyä äänittämään The Gizmon ympärille syntynyttä massiivista levyprojektia.

Duo äänitti Consequences-nimellä ristittyä levyä 18 kuukautta, josta suurin osa kului Godleyn, Cremen ja äänittäjä Martin Lawrencen nysvätessä tuskallisen hitaasti erilaisia instrumenttisoundeja The Gizmon avulla. Esimerkiksi saksofonisoundi syntyi äänittämällä kitarasoolon jokainen nuotti erikseen ja feidaamalla ne raitaan, jolloin päästiin eroon instrumentin perkussiivisesta soundista. Sen jälkeen raita soitettiin kaiuttimesta, josta lähti kumiletku, jonka päässä oli rei’itetty tupakkapaperi. Aikaa koko hommaan kului kolme päivää.

Ensimmäinen Consequencesin kolmesta levystä on omistettu suurimmaksi osaksi instrumentaalimusiikille. Tämän jälkeen homma menee kunnolla oudoksi. Loppulevyllä kuullaan popkappaleiden ja instrumentaaliraitojen seassa eriskummallinen kuunnelma, jossa yhtä lukuun ottamatta kaikkia hahmoja esittää koomikko Peter Cook – vahvassa humalatilassa tietty. Mukana sopassa on myös legendaarinen jazz-laulaja Sarah Vaughan.

Sekava tarina kertoo Walter Stapletonista ja tämän ranskalaisesta vaimosta Lulusta, jotka setvivät avioeroaan asianajajiensa kanssa. Heidät keskeyttää toistuvasti asianajotoimiston alakerrassa asuva säveltäjä Mr. Blint, jonka kanssa muut hahmot keskustelevat lattiassa olevan reiän kautta. Pian hahmot saavat huomata, että riehuvat luonnonvoimat uhkaavat tuhota maapallon. Vain Blint voi pelastaa maailman musiikkinsa ohella tiedoillaan pyramideista, salatieteestä ja numerosta 17.

Kriitikot murskasivat Consequencesin, ja ostava yleisö jätti boksit lojumaan levykauppojen hyllyille. Jätetään viimeinen sana kuitenkin Lol Godleylle, joka on kommentoinut Consequencesia näin: “Lopputulos on kummallinen sekoitus silkkaa neroutta ja täyttä paskaa. Saatan tosin olla väärässä. Se voi olla kokonaan neroutta tai kokonaan paskaa tai jopa nerokasta paskaa. Joka tapauksessa se käristi aivomme vähäksi aikaa, ja on mahdotonta olla objektiivinen sen suhteen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä nyt taas?

Kuinka jouduit tänne?

On oudon vaikea muistaa, miksi olet metsässä. Tuntuu siltä kuin olisit etsinyt jotain, mutta et enää tiedä mitä. Seuraat polkua puiden alla, jotka muuttuvat vähitellen lämpimässä tuulessa kahisevista lehtipuista valtaviksi, tummiksi havupuiksi. Päivänvalon täplittämä aluskasvillisuus vaihtuu havujen verhoamaksi maaksi, jota on vaikea nähdä pimeydessä puiden oksien peittäessä auringon. Tuntuu siltä kuin päivä olisi yhtäkkiä vaihtunut yöksi.

Metsän keskeltä näkyy värikkäiden valojen loistoa ja kuuluu outoa musiikkia. Alat kävellä ääniä ja valoja kohti ja pian saavut suurelle aukiolle. Meneillään on mitä kummallisimmat pidot. Valtava pöytä on katettu täpötäyteen erilaisia ruokalajeja, ja sen ympärillä istuu kymmeniä ihmishahmoja.

Tarkkaan katsoessa kuitenkin huomaat, ettet tunnista suurinta osaa pöydällä olevista ruokalajeista. Olit väärässä myös pöydän ympärillä istuvista hahmoista, sillä ne eivät olekaan ihmisiä. Takkuisen karkean karvan peittämistä päistä nousee monihaaraisia hirvensarvia, terävät hampaat välkkyvät ja pitkät punaiset kielet lipovat. Osa hahmoista muistuttaa tuttuja metsän eläimiä, vaikka ne kävelevätkin kahdella jalalla, toiset eivät taas muistuta mitään tästä maailmasta.

Et kuitenkaan tunne pelkoa, vaan kuin lumottuna liityt mukaan pitoihin ja riemukkaaseen tanssiin. Voi, kuinka paljon jaksatkaan syödä: keittoja, lihaa, kalaa, makeisia, kakkuja, teetä ja paljon sellaista, mitä et tunnista, mutta joka yhtäkaikki maistuu herkulliselta. Juttelet viisaita sammakon kanssa, jolla on päässään vanhanaikainen peruukki, ja tanssit naisen kanssa, jolla on haikaran pää. Ilta-aurinko häikäisee ja sinusta tuntuu, ettet ole koskaan ollut näin onnellinen.

Sitten yhtäkkiä on yö ja kirkkaat tähdet tuikkivat taivaalta jäätävän kylminä. Keskelle aukiota on sytytetty valtava kokko. Valkoiset tähdet, verenpunainen tuli ja sinisenä hohtava yötaivas muuttuvat väriläiskiksi yhä villimmän tanssin pyörteissä. Et enää näe muuta kuin kirkkaat värit ja kuulet kummallisen musiikin.

Pyörit.

Pyörit.

Pyörit.

Unohdat.

Katoat.

Kummalliset pidot metsässä

1. Genesis – I Know What I Like (In Your Wardrobe)
2. Devendra Banhart – Santa Maria De Feira
3. David Bowie – The Laughing Gnome
4. Donovan – Voyage Into The Golden Screen
5. The Dukes Of Stratosphear – Have You Seen Jackie?
6. Kevin Ayers – The Lady Rachel
7. Sagittarius – Song To The Magic Frog
8. Nirvana – I Believe In Magic
9. Magnet – Willow’s Song
10. Nick Nicely – Hilly Fields
11. The Cure – The Caterpillar
12. Tim Buckley – Carnival Song
13. Tyrannosaurus Rex – Wind Quartets
14. The Idle Race – The Skeleton And The Roundabout
15. The Smashing Pumpkins – We Only Come Out At Night
16. Pink Floyd – Lucifer Sam
17. Alice Cooper – Years Ago
18. It’s A Beautiful Day – Girl With No Eyes
19. Tom Waits – Heigh Ho
20. The Poppy Family – There’s No Blood in Bone

Kuuntele soittolista tästä.

Talmud Beach: Aleksi, Petri ja Silli. Kuva: James Tuovinen.

Herkän ja rennon boogie-svengin mestarit alkoivat soittaa sattuman ja pakon heitteleminä. Juuri esikoisalbuminsa cd-formaattiin saatelleet pälvikaljubluestrio esiintyy tänään perjantaina 19.10. Lost in Music -festivaalin Nuorgam-illassa Tampereen Doriksessa.

Kokoonpano:

Aleksi Lukander – kitara, basso, laulu
Mikko ”Silli” Siltanen – basso, kitara, laulu
Petri Alanko – rummut, laulu

Perustettu:

Petri: ”Joulukuussa 2010 me oltiin Lukanderin kanssa kahestaan äänittelemässä Helsingin Pihlajamäellä ja ehkä kaivattiin jotain uutta buustia tai tolkkua ja lähetettiin sitten bussista Sillille semmonen kuvaviesti, jossa me kysyttiin et rupeekse soittamaan meidän kanssa.”

Aleksi: ”Sattuman ja pakon heitteleminä 2010 loppuvuodesta aloimme soitella triona, Helsingissä ja Jyväskylässä.”

Julkaisut:

Talmud Beach: Talmud Beach, LP, (vinyyli 2012, Helmi Levyt, cd 2013, Bone Voyage)
Daniel Johnston & Talmud Beach: Live at Tavastia, kasetti, (2013, TB Cassettes)

Todennäköisimmin Talmud Beach…

Epätodennäköisimmin Talmud Beach…

…sortuu mahtipontisuuteen.

Levyhyllyssä Talmud Beach sijoittuu…

…jonnekin vanhojen 22-Pistepirkko-, Canned Heat– ja ZZ Top -levyjen, Daniel Johnston -kasettien ja naarmuisten bluessavikiekkojen väliin.

Miksi Talmud Beach on hyvä?

Unenomainen bluesrock soi, ja eteerisen kauniit hippitytöt tanssivat auringon paistaessa Max Yasgurin maitotilalla Woodstockin musiikki- ja taidefestivaaleilla vuonna 1969. Ilmassa on outoja näkyjä ja tuoksuja, edessä outoja kokemuksia. Rähjäisessä ja hämärässä juke jointissa vanha bluesmies nousee lavalle, ottaa ryypyn viskipullosta, katsoo yleisöä verestävillä silmillä ja vetää kitarasta soinnun samoilla sormilla, jotka ovat paiskanneet kättä salaperäisen muukalaisen kanssa pimeässä tienristeyksessä. Aurinko paistaa mangopuun lehvien läpi, ja lämmin tuuli saa havaijipaidan helman lepattamaan. Ensimmäinen olut nousee janoisille huulille kantabaarin pöydässä, ulkona sataa lunta, ja jukeboksi soittaa vanhaa haikeaa kantrimusiikkia. Talmud Beachin bluesin, rockin ja countryn sekoitus on kaikkea tätä ja paljon muuta. Se rakentaa yksinkertaisista ja perinteisistä elementeistä jotain, joka on paljon enemmän kuin osiensa summa.

Kuvailkaa Talmud Beachia kolmella sanalla.

Aleksi: ”Herkkää, lempeää, intensiivistä.”

Silli: ”Lukander, Siltanen, Alanko.”

Petri: ”Topelius, Kalevala, ihminen.”

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?

Aleksi: ”Marjatta Pokelan Mörköoopperaa.”

Silli: ”Vaikea sanoa. Grateful Deadin American Beautya on ainakin tullut kuunneltua älyttömästi lähivuosina.”

Petri: ”Sain levysoittimen vasta joskus teini-iässä ja eniten kuunneltu levy voi hyvinkin ajoittua kasettiaikaan. En osaa yksittäistä levyä nimetä, mutta parhaat ehdokkaat on varmaan James Brownin tuplakokoelma, jota kuuntelin joskus lukioikäisenä lähes taukoamatta, tai sitten joku Nirvanan levy, ehkä Nevermind. Lapsena kuuntelin myös speedheavymetalgospelia ja jotain vanhan uskoon tulleen linnakundin tekemää levyä (kasettia) tosi paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostitte viimeksi? Mitä piditte siitä?

Aleksi: ”Panssarijunan Haistoin kerran näätää. Traumabluesin suvereenit mestarit vihdoin pitkäsoittona, täyrellistä.”

Silli: ”Hawkwindin In Search Of Spacen. Hyvä levy ja hieno lokikirjakin tuli mukana.”

Petri: ”Ostin Maailmanloppu-yhtyeen seiskatuumaisen niitten keikalta. Olis pitänyt ostaa paita myös!”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissanne? Kuka tuottaisi?

Aleksi: ”Levon Helm, Marc Ribot, Larry Taylor, Bruce Haack. Andrew Loog Oldham tuottaisi.”

Silli: ”Onni Gideon, Moondog, Simo Laihonen ja Kari Oja. Felix Pappalardi tuottaisi.”

Petri: ”JJ Cale, James Gadson, Dana Colley ja Larry Taylor. Tuottajaksi tietenkin Prince.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

Aleksi: ”Kuolemasta laulaminen hitaasti ja painottaen.”

Silli: ”Sosiaalinen media.”

Petri: ”Juhla Mokka.”

Mitä kappaletta toivotte dj:ltä ollessanne todella humalassa?

Aleksi: ”Gavin Bryarsin The Sinking of Titanic. Tai Shaggyn Mr. Boombasticia.”

Silli: ”Jotain Hurriganesin kappaletta.”

Petri: ”Jos olisin todella humalassa, niin varmaan menisin karaokeen ja vetäisin Kolme cowboyta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa todennäköisimmin krapulanne?

Aleksi: ”Cypress Hillin Black Sunday.”

Silli: ”Ei valitettavasti mikään, mutta lähimmäs pääsee varmaan Kris Kristofferson.”

Petri: ”Dr. Ötkerin Mozzarella.”

Video ei ole enää saatavilla

Soititte viime keväänä Daniel Johnstonin kanssa, minkälaista se oli?

Aleksi: ”Vanha hullu johdatti niin pitkälle johonkin, että rimaa hipoen on palattu maan pinnalle. Ilta oli täydellinen.”

Silli: ”Oikein mukavaa ja kiinnostavaa. Johnston lauloi tosi hienosti.”

Petri: ”Se oli kova pläjäys. Ensin oli tosi hermostuttavaa, kun ei tienny yhtään miten kommunikaatio tahi soitto sujuu Danielin kanssa. Sitten katottiin tsekissä biisit läpi ja kaikki olikin kunnossa ja Daniel oli tarjoamassa meille hampurilaisia! Keikka oli sit lähinnä naatiskelua, tuntu siltä että meillä oli joku yhteys siihen tyyppiin ja hän myös vaikutti tosi tyytyväiseltä. Tietenkin siinä oli semmosta pientä hakemista soitossa, mut fiilikset oli tosi hyvät. Julkaistiin sit se keikka myös kasetilla.”

Video ei ole enää saatavilla

Blues vetoaa ihmisiin iästä, sukupuolesta ja etnisestä taustasta huolimatta. Mihin perustuu teidän mielestänne bluesin vetovoima?

Aleksi: ”Erotiikkaan, seksuaalisuuteen ja kuoleman vessapaperinkin läpäisevään vääjäämättömyyteen.”

Silli: ”Yksinkertaisuuteen. Ja länsimainen popmusiikki on tietysti paljon velkaa bluesille.”

Petri: ”Bluesia on tietenkin aika monenlaista ja tavallaan se miten sitä soitetaan ratkasee aika paljon siitä fiiliksestä mikä välittyy. Mulle varmaan semmonen rosoisuus ja köppäsyys on viehättäviä elementtejä, mutta myös herkkyys ja läsnäolo. Aina ei ole pakko karjua sitä tuskaa ilmoille.”

Myisittekö sielunne pirulle tienristeyksessä, vai oletteko jo tehneet sen?

Aleksi: ”Ajoin taksia useamman vuoden, myin sieluni sadoissa tienristeyksissä, sadoille paholaisille.”

Silli: ”Riippuu hinnasta.”

Petri: ”En myisi, mutta hiukset myydään.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on kaikkien aikojen bluesmies tai -nainen?

Aleksi: ”Blind Willie Johnson.”

Silli: ”Eihän tällaiseen nyt voi mitään vastata. Täältähän heitä löytyy.”

Petri: ”Niitä on tietty monia, mutta sanotaan vaikka Howlin’ Wolf.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidätte Eppu Normaalista?

Aleksi: ”En erityisemmin, vaikka hyvä onkin.”

Silli: ”Hienoa musiikkia kerrassaan.”

Petri: ”Niillä on oma tunnistettava saundi ja tyyli, mikä on siisti juttu. Biisejä on hyviä ja huonoja. Alkuaikojen punk-epuissa on tietty enemmän särmää ja sähinää kuin myöhempien aikojen hepuisssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Talmud Beach Tampereen Doriksessa Lost in Music -festivaalin Nuorgam-illassa 18.10. kello 22.

Haimissa on hauskaa.

Eli: kuinka lakkasin huolehtimasta ja opin rakastamaan Haimia.

En muista tarkkaan, milloin kuulin Haimin musiikkia ensimmäisen kerran. Sen täytyi olla joskus viime keväänä, jolloin törmäsin yhtyeen Falling-kappaleeseen. Se ei iskenyt mitenkään välittömästi. Itse yhtyeen musiikki oli kieltämättä tarttuvaa, mutta samalla siinä oli jotain hieman turhan laskelmoitua ja kolkkoa. Haim oli kiistattoman tyylikäs yhtye, mutta samalla se tuntui kovin persoonattomalta – autenttiselta kuin muotilehden editorial-kuvaukset tai älypuhelimen kuviin lisätyt vanhentavat filtterit.

Viime kesänä Flow-festivaaleilla kuitenkin muutin mieleni Haimin suhteen. Kun näin yhtyeen livenä, oivalsin viimeinkin, mistä siinä todella on kyse.

Haimin keikka Flow’ssa ei ollut erityisen hyvä. Yhtyeen pääasiallisen laulajan Daniellen kurkku oli kipeä, eikä Haim pystynyt pistämään aivan parastaan. Kaikki keikan heikot puolet eivät kuitenkaan johtuneet terveydellisistä syistä, vaan nuorella yhtyeellä oli vielä selviä lastentauteja. Vaikka Haim soitti varsin pätevästi, se ei onnistunut esittelemään levytettynä hienosti toimivaa poppiaan asussa, joka olisi luonut todella voimakkaan livekokemuksen.

Silti konsertti kertoi kaikessa epätäydellisyydessään yhtyeestä paljon. Haim ei ollutkaan sellainen kolean etäinen yhtye, jollaisena se esiintyi videoissaan tai muoti- ja naistenlehtien kansikuvissa. Sen sijaan se koostuikin hieman nörtähtävistä naisista, joiden esiintymistä katsoessa oli helppo kuvitella heidät soittamassa pop- ja rockcovereita vanhempiensa kanssa Rockinhaim-yhtyeessä tai veivaamassa purkkapoppia kahden vanhemman Haim-sisaruksen edellisessä yhtyeessä Valli Girlsissä, joka tahattomassa koomisuudessaan tuo mieleen lähinnä Ensisilmäyksellä-komediasarjan Robin Scherbatskyn ysäripop-alter egon Robin Sparklesin.

Viileän etäisyyden sijaan yhtyeen jäsenien persoonat olisivat olleet oivaa ainesta The Monkees -tyyliselle sitcomille: poikamainen ja vakavamielinen laulaja-kitaristi Danielle, flirttaileva ja ympäriinsä sinkoileva pikkusisko Alana eli “Baby Haim” ja suurimmasta osasta välispiikeistä vastaava, eriskummallisesti naamaansa soittaessaan vääntelevä isosisko Este.

Toisin sanoen Haim ei ollutkaan se tuskallisen viileä yhtye, jona se itse ja/tai sen taustajoukot halusivat Haimin myydä, vaan enemmänkin hieman höpsö, toisinaan naurettavuuden rajamailla tasapainoileva ja kaikesta moderniudestaan huolimatta perinteinen vanhan ajan poprockyhtye.

Kaikki edellä mainittu vahvistuu kuunnellessa Haimin pitkään odotettua debyyttiä Days Are Gone. Yhtyeen jäsenten tausta pop/rock-coverbändissä kuuluu popin muotokielen vaivattomana hallintana ja keikalla nähty epäcoolius viileän pinnan alta kurkkivana rakkautena puhtaaseen poppiin. Haim saattaa esittää coolia, mutta se ei koskaan anna muotoseikkojen mennä tarttuvan kertosäkeen edelle.

Days Are Gonella Danielle, Alana, Este sekä rumpali Dash Hutton (hänen asemastaan yhtyeessä kertoo paljon se, että Hutton saattoi Flow’ssa itse säätää rumpujaan ennen keikan alkua, eikä yleisö kiinnittänyt häneen mitään huomiota) luovat oman kiehtovan ajattoman popvisionsa. Haim kuulostaa kiistattoman modernilta, ja onkin hyvin selvää, että Days Are Gone on pikkutarkkoine sovituksineen ja kulmikkaine rytmeineen tehty juuri vuonna 2013. Silti se myös tuo jatkuvasti mieleen palasia menneisyydestä. Sellaisia hetkiä, jotka kuulostavat tutulta, mutta joita kuuntelija ei kuitenkaan aivan tavoita.

Eniten Haimin kohdalla on puhuttu Fleetwood Macista, ja yhtye onkin ilmeinen esikuva. Vertaus ei kuitenkaan kerro koko totuutta, vaan Haimin musiikissa risteilevät lukuisat vaikutteet, ennen kaikkea 1980-luvun popmusiikista.

Pitkä lista varsin erilaisia artisteja ja yhtyeitä, joihin Haimia on arvosteluissa ja artikkeleissa verrattu, kertoo siitä, kuinka vaikea yhtyeen popsynteesin tarkkoja lähteitä on paikantaa: Phil Collins, Kate Bush, Shania Twain, Eagles, The Bangles, TLC, Sheena Easton, Scritti Politti, Laura Branigan, Andrew Gold, Paul Simon, Chairlift, Jessie Ware, Cults, Feist, Bruce Springsteen, The Pretenders ja niin edelleen. Itse voisin lisätä listaan Michael Jacksonin, Princen, (kasari-) Tina Turnerin, Blood Orangen ja Twin Shadow’n.

Kaikista näistä vertailukohdista huolimatta Haim onnistuu Days Are Gonella kuulostamaan tuoreelta ja persoonalliselta, toisinaan jopa omaperäiseltä.

Haimin selkein heikkous löytyy sen teksteistä, joissa erilaisten kliseiden, arkkityyppien ja popin perusaiheiden yhdistely ei toimi läheskään yhtä hyvin kuin yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa. Lopputuloksena on kasa köykäisiä ihmissuhdehöpinöitä, jotka pahimmillaan lähestyvät hölynpölyä, kuten vaikkapa muuten varsin onnistuneessa Foreverissa:

“Hey you! Hey you!
Can’t you make the scene?
I know, I know, I know you ain’t the one to play the game
Now I know I’m never gonna go your way
If you go, we never know, I know know know”

Yhtyeen sanoitukset eivät kestä syvällisempää tarkastelua, mutta eivätpä ne myöskään haittaa Haimin kappaleista nauttimista. Silti, samastuttavat ja mieleenpainuvat tekstit eivät olisi olleet pahitteeksi.

Kaiken kaikkiaan Days Are Gone on joka tapauksessa varsin onnistunut levy. Se ei ehkä ole musiikillisesti mitenkään ainutlaatuinen, ja kieltämättä se on toisinaan kovin pinnallinen. Silti siinä on jotain vastustamatonta.

Vastarinta osoittautuu turhaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Falling, Don’t Save Me tai vaikkapa If I Could Change Your Mind alkaa varoittamatta soida päässäsi – kun melodia pakenee kuin varkain huuliltasi ja otat huomaamattasi pari tanssiaskelta.

85 Pienistä heikkouksistaan huolimatta tarttuva, raikas ja sähäkkä Days Are Gone täyttää useimmat hienon popin määreet. Mitä se syvällisyydessään menettää, se voittaa häpeilemättömässä popnautinnossa. Anna mennä, tahdot kuitenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Arulpragasamin Mayahan se siinä.

Maya Arulpragasamin mestariteos löytää harmonian ristiriidoista.

”Pirate skulls and bones
Sticks and stones and weed and bombs
Running when we hit ’em
Lethal poison for the system”

Muistan hyvin, kun kuulin ensimmäisen kerran M.I.A.:n Paper Planesin. Seurasin köysiakrobaatti Terry Cranen esitystä, jonka taustamusiikiksi hän oli valinnut tuon kappaleen. Cranen syöksähdellessä huimapäisesti alas kohti kivikovaa lattiaa ja noustessa jälleen ylös takaisin korkeuksiin Paper Planes sai minut valtaansa. Suuri osa kappaleen tenhosta tuntui tulevan sen kiehtovasta ristiriitaisuudesta.

Paper Planes kuulosti kiistattoman modernilta, mutta se myös samplasi The Clashin Straight to Hell -klassikkoa. Se oli samalla sekä hiphopia, poppia että rockia. Kappaleessa kuului musiikillisia kaikuja populaarikulttuurin reuna-alueilta, mutta se oli selvästi kotoisin angloamerikkalaisen popin keskusmetropoleista.

Tunnelmaltaan Paper Planes tuntui samalla sekä rauhalliselta että kiihkeältä, hauskalta että vakavalta ja sopivalta sekä yökerhoihin että lastenhuoneisiin. Kappaleen sanoituksista en saanut kovin paljon selvää, mutta niissä välähtelivät vakavampi vallankumouksellinen retoriikka ja toisaalta uhoava leikkisyys, kuten säkeessä: ”I got more records than the K.G.B.”

Onko M.I.A. kapinallinen, joka liehuttaa merirosvolippua ja heittelee pommeja vai sittenkin ”bona fide hustler”? Vastaus taitaa olla, että vähän kumpaakin.

Naisessa musiikin takana piisaa ristiriitoja. M.I.A., oikealta nimeltään Mathangi ”Maya” Arulpragasam, tuntuu haluavan olla sekä kapinallinen että poptähti ihailemansa Madonnan tavoin. Toisaalta hän haluaa vedota massoihin, kun taas toisaalta hän on individualistinen auteur, joka ei välitä tuon taivaallista hiteistä tai soittolistoista.

Sri Lankan vapaustaisteluun osallistuneen tamilivallankumouksellisen tytär tuntee selvästi voimakasta sympatiaa köyhiä ja alistettuja kohtaan, mutta hänen oman lapsensa isä on rikas perillinen, jonka kanssa M.I.A. asui äveriäiden valkoisten asuinalueella Los Angelesissa. Hänen tyylinsä on sekä katumuotia ja haute couturea, ja hän tuntuu yhtä hyvin viihtyvän gaalojen punaisilla matoilla kuin rähjäisissä kommuuneissakin.

M.I.A. on arvostettu, ihailtu ja kriitikkojen kiittämä muusikko, mutta omien sanojensa mukaan hän on epämusikaalinen, eikä hänellä ole lainkaan sävelkorvaa. Onko hän aito vallankumouksellinen vai taiteilija Maya Arulpragasamin multimediaprojekti? Poliittisesti naiivi provokaattori vai varteenotettava ajattelija?

M.I.A.:n musiikkikin rakentuu kiehtovan, mutta toisinaan sekavan ja vaikeasti määriteltävän tyylilajien sekamelskan pohjalle, jossa rap, elektro, r&b, pop, baile funk, dancehall, grime, aasialainen folk, Bollywood-soundtrackit ja monet muut musiikkityylit sekoittuvat toisinaan toinen toistaan syleillen, toisinaan taas toraillen kuin kapinallisryhmät keskenään.

Entä sitten Paper Planes? Kertooko se viisumiongelmista ja epäluuloista siirtolaisia kohtaan? Vai onko se sittenkin piruilua gangsteria leikkiville teeskentelijöille? Vai voisiko M.I.A. pilailla oman ristiriitaisuutensa kustannuksella, jossa poptähteys ja vallankumous ovat kietoutuneet monimutkaiseen solmuun?

“All I wanna do is [BANG, BANG, BANG, BANG!]
And [K-CHING!]
And take your money”

Vastauksia näihin kysymyksiin ei tarvitsekaan saada, sillä nimenomaan ristiriidoille, jännitteille ja kysymyksille perustuu paitsi M.I.A.:n, myös Paper Planesin vetovoima. Kaikkein hienoimman taiteen tavoin siitä voi nauttia sellaisenaan, pelkkänä loistavana musiikkina sekä emotionaalisella että ruumiillisella tasolla, mutta se myös aktivoi aivot muodostamaan uusia yllättäviä ajatusrakennelmia.

Palaan mielessäni köysiakrobaatin esitykseen. Mies nousee ja laskeutuu köyden varassa. Ylös, alas, kiepsautus ja taas ylös, alas. Kuuntelen taustalla soivaa Paper Planesia, ja mieleeni tulee poukkoileva paperilennokki jossain kaukaisella taivaalla. Oloni on yhtäkkiä rauhallinen ja melkein tunnen lempeän tuulen poskellani. Ja siinä se on: lopulta harmonia.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

M.I.A.:lta äänestettiin myös kappaleita Born Free, Bucky Done Gun, Galang ja Jimmy.

The Strokes, rahaa moneen olueen.

Ah, New York, New York.

”Oh, people they don’t understand
No, girlfriends, they won’t understand
Your grandsons, they won’t understand
And me, I ain’t ever gonna understand…”

En ole koskaan käynyt New Yorkissa, mutta silti kaupungilla on vankka ote sielustani. Se on myyttien, salaisuuksien, tarinoiden ja toivon kaupunki, jonka tunnen vain lukemattomien kulttuurituotteiden kautta. On elokuvien, kirjojen, sarjakuvien, maalausten ja valokuvien New York – ja toki tärkeimpänä: musiikin New York.

Se voi olla Frank Sinatra laulamassa meille kaikille pikkukaupungin unelmoijille, fraseeraten sillä tavalla kuin vain hän osaa, samalla kaihoisana ja reteänä:

”These little town blues
Are melting away
I’ll make a brand new start of it
In old New York”

Tai se voi olla Ramones laulamassa perseen myymisestä 53. ja 3. katujen kulmassa. New York on sekä tähtisadetta art deco -pilvenpiirtäjien huipulla että tyhjiä peltitölkkejä kolisemassa rähjäisillä umpikujilla.

New Yorkista lauletaan ympäri maailman, mutta vahvimmin newyorkilaisuus toki kuuluu newyorkilaisessa musiikissa, jossa vanhan maailman hienostuneisuus yhdistyy katujen rosoisuuteen ja kaikkialta maailmasta kaupunkiin tulvineiden siirtolaisten musiikkiin. Rockissa tämä on tarkoittanut kaikkea Brill Buildingin ammattikirjoittajien teiniunelmista The Velvet Undergroundin veitsenterävään viileyteen ja The Ronettesin kadunkulmien harmonioista no waven korvia raastavaan kulmikkuuteen.

1990-luvulla popmusiikin keskus oli siirtynyt kauas New Yorkista, kun rockia hallitsivat vuoroin Seattlen grunge-ihmeet, vuoroin taas Englannin brittipopparit. Vuosikymmenen lopulla elettiin nu metallin valtakautta, ja indierockin kaupallisen läpimurron hedelmät roikkuivat pöhöttyneinä ja puoliksi mädäntyneitä kuolevien puiden oksilla. Grungesta oli jäljellä enää valjuja jäljittelijöitä, ja brittipop soi Wonderwallin esimerkkiä seuraten supermarkettien taustanauhoilla.

Tarvittiin uutta virtaviivaisempaa ja terävämpää rockia. Rockia, jossa yhä kuului aukeavan stiletin naksahdus, pimeiden takahuoneiden venäläinen ruletti ja lasittuneiden narkkarinsilmien rappioromantiikka. Tarvittiin newyorkilaista rockia. Vuonna 2001 oman näkemyksensä siitä tarjosi The Strokes.

The Strokes ei ehkä todellisuudessa ollut kasvanut New Yorkin katujen alkulimasta samalla tavalla kuin punkin ja uuden aallon edeltäjänsä 1970-luvun jälkipuoliskolla. Itse asiassa päinvastoin: Julian Casablancas, Albert Hammond, Jr., Nick Valensi, Nikolai Fraiture ja Fabrizio Moretti olivat rikkaiden perheiden kakaroita, jotka perustivat yhtyeen kadunkulmien sijaan eliittikoulujen kullatuilla käytävillä. Se oli kuitenkin paras jäljennös, jonka pop saattoi 2000-luvun alussa tarjota.

The Strokes olisi ollut helppo tyrmätä falskiksi, mutta jotenkin se kuitenkin onnistui olemaan aidosti cool. Ehkä syy oli yhtyettä ympäröivässä välinpitämättömyyden aurassa, joka saattoi hyvinkin syntyä jäsenten etuoikeutetusta taustasta. Heidän ei koskaan ollut täytynyt yrittää veren maku suussa, ja menestyskin tuntui tipahtavan kuin itsestään kvintetin kouriin.

Oli miten oli, turvonneiden ja edelliselle vuosikymmenelle jämähtäneiden vaihtoehtorokkareiden rinnalla se oli pillifarkkuineen, nahkatakkeineen ja napakoine kappaleineen kuin pantteri loikkimassa kallioilla lämmittelevien merilehmien keskellä.

Vaikka The Strokesin musiikissa kuului useita kaikuja menneisyydestä, se onnistui kuitenkin kuulostamaan tuoreelta ja omaperäiseltä. Yhtyeen vahvuudet ovat selvästi kuultavissa sen debyyttialbumin Is This Itin hienoimmalla hetkellä Last Nitella (tuolta kaikkien aikojen parhaiden debyyttien joukkoon kuuluvalta levyltä on tosin hyvin vaikea valita yhtä hienointa hetkeä).

Kaikki yhtyeen soundin olennaisimmat elementit ovat paikallaan: Casablancasin laulu, joka onnistuu olemaan samalla sekä uneliaan piittaamaton että täynnä lähes pidättelemätöntä jännitettä, Hammondin ja Valensin jatkuvassa levottomassa tanssissa kiemurtelevat kitarat, Fraituren periksiantamattomasti melodiaa kuljettava basso ja Morettin iskevä biitti, joka on juuri niin rento kuin rockissa pitääkin. Kappaleessa on kuultavissa kaikkea garagerockista Motowniin, 1960-lukulaisesta popista uuteen aaltoon ja keinahtelevasta chansonista Tom Pettyyn (Last Niten rytmi ja kitarariffi lainailevat häpeilemättömästi Pettyn American Girlistä).

Sanoituksiltaan Last Nite käsittelee nuoruuden turhautumista epämääräisellä tavalla, joka on ollut osa rockia sen synnystä lähtien. Kuin James Deanin nuori kapinallinen Jim Stark, Casablancas uhkuu tyytymättömyyttä, jota kukaan, ei edes hän itse, kykene ymmärtämään. Lopulta hänen ainoa vaihtoehtonsa on paeta klassisen rockkulkurin tavoin tien päälle, lukemattomien levottomien nuorten romanttisten sielujen pakopaikkaan:

”Well, I’ve been in town for just about fifteen minutes now
And baby I feel so down
And I don’t know why
I keep walkin’ for miles”

Last Nitella ja Is This Itillä The Strokes synnytti uuden soundillisen paradigman, jota lukemattomat seuraajat pyrkivät kopioimaan. Toiset pääsivät lähelle, mutta kukaan ei ylittänyt The Strokesia. Valitettavasti ei edes The Strokes itse.

2003 julkaistu Room on Fire oli vielä hieno levy, mutta tulevaisuuden ongelmien siemenet olivat sillä jo kylvetty. The Strokes ei kyennyt löytämään tietä eteenpäin, vaan toisti debyyttilevynsä kaavaa. Tuon jälkeen yhtye on harhaillut epävarmalla polulla, joka on johtanut yhtä usein umpikujiin kuin aarteen piilottavan x:n luo. Läpi tuon etsinnän Is This It on polttanut The Strokesin niskaa kuin tulikuumana porottava aurinko.

Silti, ei ole mikään vähäinen suoritus tehdä yhtä 2000-luvun merkittävimmistä rockalbumeista. Levyä, joka kaiken muun ohella palautti New Yorkin oikeutettuun asemaan rockin keskeisenä kaupunkina. Se, ettei The Strokes olet pystynyt toistamaan tuota suoritusta, ei ole loppujen lopuksi mikään ihme. Harva pystyy siihen ensimmäistäkään kertaa.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Strokesilta äänestettiin myös kappaleita 12:51, Hard to Explain ja The Modern Age.

Ottakaa indierockasento… NYT!

Voimapopsuperbändi uskoo horjumatta vanhakantaiseen melodiseen kitarapoppiin.

Ei ole helppoa olla todellinen voimapopuskovainen. Kaiken järjen mukaan ultramelodisen ja surisevilla kitaroilla vahvistetun popin pitäisi johtaa radioaalloille ja hittilistojen huipuille. Toisin on kuitenkin käynyt lukemattomille Rickenbacker-kitaroilla, säröpedaaleilla, lauluharmonioilla ja särkyneillä sydämillä varustetuille haaveilijoille kautta rockin historian alkaen sellaisista genren kantaisistä, kuten Big Starista ja Badfingeristä. Toki poikkeuksiakin löytyy, ja toisinaan palkintona saattaa olla postuumi maine, mutta se on selvää, että suriseva kitarapop on enemmänkin kutsumuksen seuraamista kuin maineen ja mammonan tavoittelua.

The Lieblingsin jäsenet ovat maksaneet oppirahansa kitarapopyhtyeissä, jotka kaikki ovat saaneet tuntea musiikkibisneksen vaihtelevat suhdanteet. Voima-, britti- ja indiepopin ystävät saattavat yhä muistella lämmöllä The Pansiesia, The Sugarrushia tai Montevideota, mutta kriitikoiden kehuista huolimatta ne eivät koskaan saavuttaneet suuren yleisön suosiota, ja nykyään yhtyeiden äänitteitä täytyy haeskella levykauppojen sijaan kirppareilta ja divareista. The Wrecking Queens ei puolestaan ole onnistunut lunastamaan Seuraavan Suomalaisen Popvientituotteen odotuksia, jotka sille ladattiin.

Vastoinkäymisistä huolimatta The Lieblingsin jäsenet eivät kuitenkaan ole menettäneet uskoaan melodisen kitarapopin ilosanomaan. Yhtyeen debyytti Take Us to Your Leader on nimittäin hyvin perinnetietoinen voimapoplevy, joka ei peittele velkaansa sellaisille genren ysäriklassikoille, kuten Teenage Fanclubille, The Lemonheadsille ja The Posiesille.

Take Us to Your Leader on hyvä, mutta toisaalta myös raivostuttava levy. Sen melodiat ovat kautta linjan tarttuvia, soitto kulkee, kitarat pörisevät maukkaasti ja harmoniat huokailevat, mutta silti ei voi välttyä samalta tunteelta kuin arkki-slacker Evan Dandon The Lemonheadsia kuunnellessa – jos nämä jaksaisivat vain yrittää vähän kovemmin, tuloksena voisi olla jotain vielä paljon hienompaa.

Yhtyeen haluttomuus ottaa riskejä paistaa läpi Take Us to Your Leaderin kappalemateriaalista, joka on vahvaa, mutta myös yllätyksetöntä – vahvistimien ja pedaalien asetukset pysyvät samana läpi levyn, joka kulkee ohi lähes yhtenäisenä lempeästi murisevana särökitaravirtana. Räikein esimerkki tästä ovat levyn aloittava It’s All Gonna Fall/ Girl Drummer U.S.A. -biisikaksikko, jota voisi hyvin luulla yhdeksi ja samaksi pitkäksi kappaleeksi ennen vilkaisua levyn takakanteen.

Toisinaan toivoisi myös, että The Lieblings saisi ladattua hieman lisää potkua ja intohimoa leppoisaan soundiinsa – että yhtye ei pelkäisi siirtyä tasamaalta hieman vaihtelevampaan maastoon, jossa raskas olisi raskaampaa ja kevyt kevyempää, eikä kaikki vähän jotain siltä väliltä.

Loppujen lopuksi kokeilunhalun tai rosoisuuden vaatiminen The Lieblingsiltä on kuitenkin vähän sama kuin toivoisi, että tiikeri olisi raidallisen sijaan pilkullinen. Take Us to Your Leader ei ehkä nouse missään vaiheessa musiikillaan päätä huimaaviin korkeuksiin, mutta eipä toisaalta myöskään tee noloa mahalaskua. Lopulta ei auta kuin tyytyä siihen, että tämä yhtye on, mitä on – musiikillista lohturuokaa, jota tilatessaan tietää täsmälleen, mitä tulee saamaan.

Jos tämän on valmis hyväksymään, Take Us to Your Leader on varsin miellyttävää kuultavaa. Kappaleet, kuten edellä mainittu loistava It’s All Gonna Fall, vaaleanpunaisen purkan lailla tarttuva She Motorway ja haikea, Riden Twisterellaan viittaava Thursday ovat kiistattoman hienoja voimapoptäsmäiskuja. Kuin James Ihan soolotuotannosta napattu kantrirockduetto Waiting Room nousee esiin paitsi kauniin melodiansa, myös erilaisuutensa puolesta.

Lopulta yhtyeen uskoa asiaansa on pakko kunnioittaa. Tällä musiikilla ei ehkä saavuteta myyntilistan ykkössijaa, asemaa rockin klassikkolevyjen joukossa tai edes esiintymispaikkaa festareiden päälavalla, mutta The Lieblingsin kurssia eivät nämä sivuseikat horjuta. Tästä tosiuskovaisen varmuudesta löytyy lopulta sitä pelottomuutta, jota Take Us to Your Leader kaipaa.

71 Take Us to Your Leader on varsin maistuvaa popkarkkia. Siitä ei saa kaikkia tarvittavia ravintoaineita, mutta eipä se taida olla tarkoituksenakaan. Kunhan vain muistat, että pidemmän päälle näin yksipuolinen ravinto ei ole hyväksi.

Video ei ole enää saatavilla

Oman elämänsä Serpico

Laulaja-laulunkirjoittaja Matthew Houck on levyttänyt Phosphorescent-nimellä jo kymmenen vuotta, mutta hänen todellinen läpimurtonsa indiepiirien suosioon tapahtui vasta maaliskuussa julkaistun kuudennen Phosphorescent-levyn Muchachon myötä. Eikä suotta, sillä sen indietä, lempeää kantria, 1970-luvun kalifornialaista laulaja-laulunkirjoittaja-soundia ja ambient-sävyjä yhdistelevä albumi on yksi vuoden parhaista.

Valtameren takainen unelias ääni kertoi Nuorgamille muun muassa kemiasta, yksinäisyydessä syntyneestä musiikistaan ja Willie Nelsonista. Niin, ja olikohan se taas se viinan juominen, josta Houck muistaa rakkaan kotimaamme?

Mikä oli ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

Varmaankin Willie Nelsonin My Heroes Have Always Been Cowboys. En vieläkään oikein tiedä miksi. Tiedän vain, että kappaleen kantrisoundit ja iso surullinen melodia vaikuttivat minuun voimakkaasti.

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

En keksi yhtä säettä, joka nousisi muiden yläpuolelle. Pidän kyllä monista sanoituksista ja sanoituksista yleensä.

Uuden levysi Muchachon kappaleessa Down to Go laulat säkeen “spin your heartache into gold”. Onko mielestäsi laulunkirjoittajan tärkeä kokea sydänsuruja ja tuskaa?

En tiedä. Tuntuu siltä, että paljon hyvää musiikkia on syntynyt sydänsurusta, joten luulen niin.

Video ei ole enää saatavilla

Entä voiko onnesta ja ilosta syntyä hyvää musiikkia?

Varmasti se on mahdollista. Haluaisin kokeilla sitä.

Surusta huolimatta Muchacholta tuntuu löytyvän ainakin pelastuksen teema. Kuin yrittäisit kurkottaa kohti valoa, vaikka laulut ovatkin melko surullisia.

Ehdottomasti. Hienoa, että se välittyy, koska se on levyn tärkeä pointti – toivo pelastuksesta.

Luin jostain, että Muchachon kappaleet syntyivät pitkillä kävelyillä metsässä ja uidessa hyvin eristyksissä olevassa paikassa. Oliko luonto tärkeä inspiraationlähde?

Ehkä. En oikeastaan huomannut, että sanoituksiin olisi tullut vaikutteita ympäröivästä luonnosta. Tärkeintä oli eristäytyneisyys ja yksinäisyys. Olennaista oli myös itse käveleminen ja uppoutuminen omiin ajatuksiin sen aikana.

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

Kemia, elektroniikka ja nauhoitettu ääni. Nuo kolme juttua kiinnostavat minua erityisen paljon tällä hetkellä.

Video ei ole enää saatavilla

Olet tehnyt musiikkia Phosphorescent-nimellä nyt kymmenen vuotta. Mikä on muuttunut noiden vuosien aikana?

Todella moni asia. Kenen tahansa elämä muuttuu paljon kymmenessä vuodessa. Jos Phosphorescentistä puhutaan, olen oppinut paljon. Minusta on tullut parempi laulaja ja olen tullut paremmaksi levyjen tekemisessä – niiden nauhoittamisessa ja tuottamisessa. Noissa asioissa kehittymisestä olen onnellinen.

How Far We All Come Away Phosphorescentin debyyttilevyltä A Hundred Times or More:

Video ei ole enää saatavilla

Missä luulet olevasi seuraavan kymmenen vuoden päästä?

En todellakaan tiedä. Ihannetilanteessa haluaisin olla vähemmän kiertueella ja käyttää enemmän aikaa studiossa. Nautin todella studiossa työskentelystä.

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

Olen halunnut tulla muusikoksi niin kauan kuin muistan.

Aloitko soittaa jo nuorena?

Sain ensimmäisen kitarani 15-vuotiaana.

Mikä musiikki inspiroi sinua tuolloin?

Vaikea sanoa. Olen aina kuunnellut paljon musiikkia ja kaikki musiikki inspiroi minua. En muista yhtä hetkeä, jolloin lamppu olisi yhtäkkiä syttynyt pääni yläpuolella. Olen aina reagoinut hyvin voimakkaasti musiikkiin ja se on aina ollut iso osa elämääni.

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

Ehkä jonkinlainen… Äh, en tiedä. Jos lopettaisin musiikin tekemisen, niin varmaan haluaisin tehdä jotain fyysisen maailman ymmärtämisen liittyvää. Kemia kiinnostaa minua erityisesti. Varmaan siksi, koska olen viettänyt niin paljon aikaa pääni sisällä lauluja kirjoittaessani, ulkopuolisen maailman tutkiminen vetoaa minuun.

Video ei ole enää saatavilla

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

Olen ylpeä niistä kaikista. Kourallinen toki nousee muiden yläpuolelle, mutta on vaikea valita vain yhtä. Suosikki vaihtuu jatkuvasti.

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

Ajan moottoripyörällä.

Video ei ole enää saatavilla

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

En kyllä osaa sanoa. Se on mahdotonta.

Olet soittanut Suomessa kerran aikaisemmin (Kuudennella Linjalla vuonna 2008). Jäikö keikasta mieleen jotain erityistä?

Muistan sen, ettei tullut lainkaan pimeää ja myös sen, että te suomalaiset osaatte tosiaan ryypätä! Joimme johonkin neljään asti aamulla ja muistan, että ulkona näytti yhä siltä kuin olisi iltahämärä. En ollenkaan tajunnut, että kello oli niin paljon.

Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?

[Nauraa] Minulla ei edes ole joulukorttilistaa. Perhana, en minä tiedä…

Olet tehnyt tribuuttialbumin Willie Nelsonille ja tavannutkin hänet. Olisiko hän sitten…?

No, Willie tietty! Ei oikein ajatus juokse… Hän on epäilemättä kuuluisin ihminen, jonka tunnen.

Miltä tuntui tavata hänet?

Se oli fantastista. Hänen tapaamisensa oli yksi urani huippuhetkiä.

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä olivat musiikilliset vaikutteesi Muchachoa tehdessä?

Kun aloin tehdä levyä, ensiksi mietin tuotantopuolta ja mielessäni olivat Brian Enon ambient-levytykset. Kun ryhdyin äänittämään, levy alkoi kuitenkin elää omaa elämäänsä. Loppujen lopuksi en kuunnellut yhtikäs mitään muuta musiikkia albumin tekemisen aikana. Olin hyvin pitkälti eristyksissä.

Video ei ole enää saatavilla

Levy on saanut hyviä arvioita. Tuliko se yllätyksenä?

Levyn saaman huomion määrä on ollut hieman yllättävää, mutta myös todella palkitsevaa. Toisin kuin aikaisemmin, kokonaisia kiertueita on myyty loppuun ja ihmiset tuntevat biisit. Se on ollut hienoa ja todella inspiroivaa.

Mitä voimme odottaa Helsingin-keikalta?

Bändini on loistava. Olemme olleet tien päällä pari kuukautta ja homma sujuu todella hienosti.

Mitä seuraavaksi? Kirjoitatko jo uusia kappaleita?

Ei vielä. Olemme olleet aika pitkälti jatkuvasti tien päällä. Haluaisin kyllä kirjoittaa uusia kappaleita, mutta näyttää siltä, että meidän pitää elää näiden kanssa vielä jonkun aikaa.

Video ei ole enää saatavilla

Phosphorescent esiintyy Tavastia-klubilla tiistaina 13.8. Liput 21,50-22 e.

Black Sabbath: Epäkuolleita.

Black Sabbath plays Black Sabbath.

Minulla on teoria. Tämän teorian mukaan itsetietoisuus on yksi rockyhtyeen tai -artistin pahimmista vihollisista. Kuten Ryhmä-X-sarjakuvan hahmo Punainen Kommando, rockissa täytyy toimia selkäydintasolla eli niin, etteivät aivot pääse idean ja toiminnan väliin sotkemaan asioita. Poikkeuksia toki löytyy (esim. Radiohead, Brian Eno), mutta yleensä paras rockmusiikki toimii vaistonvaraisesti, liikaa miettimättä.

Tähän perustuu myös rockkritiikin klisee siitä, että yhtyeen tai artistin ensimmäinen levy on sen paras. Debyytille on ihannetapauksessa tallennettu musiikki raaimmassa muodossaan, ennen kuin kaupallinen tai taiteellinen ylimiettiminen ja arvailu astuvat peliin. Tässä tilanteessa bändi on parhaimmillaan mutkattomasti ja puhtaasti oma itsensä.

Debyytin vastakohta on reunion-levy. Se on yhtyeen uran vaihe, jossa sen on lähes mahdoton olla olematta itsetietoinen esimerkiksi musiikillisesta menneisyydestään, levy-yhtiönsä ja fanien odotuksista sekä muuttuneista trendeistä ja maailmasta.

Tästä syystä reunion-levyt ovat harvoin onnistuneita. Pahimmassa tapauksessa yhtye/artisti on niillä hyvin kaukana alkuperäisistä lähtökohdistaan ja/tai kokoonpanostaan, liikkeellä väärillä (yleensä kaupallisilla) motiiveilla ja (edellä mainituista syistä) taiteellisesti epäinspiroitunut ja/tai hukassa.

Usein lopputuloksena syntyy yhtyeen uran häpeäpilkku, joka muistuttaa vain kaukaisesti sen huippuhetkiä. Parhaassa tapauksessa reunion-levyt ovat harmittomia nostalgiamatkoja, pahimmassa kasa musiikillista ydinjätettä, joka saastuttaa yhtyeen aiemmankin tuotannon.

Loppujen lopuksi kaikki vastalauseet tätä teoriaa vastaan kilpistyvät kysymykseen: kuinka monta reunion-levyä keksit, joka on parempi tai tärkeämpi tai edes yhtä hyvä ja yhtä tärkeä kuin yhtyeen alkuperäinen tuotanto? Pystytkö edes nimeämään monta oikeasti hyvää reunion-levyä? Minä en.

Tällaisista lähtökohdista sitä sitten tullaan Black Sabbathin reunion-levyyn 13, jota yhtye on yrittänyt saada aikaiseksi melkein albumin nimen määrän vuosia. Ensimmäinen yritys tuottaja Rick Rubinin kanssa tapahtui vuonna 2001, vuosina 1997–1999 tehtyjen yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon paluukiertueiden jälkeen. Tuolloin hommasta ei kuitenkaan tullut mitään, ja väliin jääneisiin 12 vuoteen on mahtunut Black Sabbathin Ronnie James Dio -vuosiin keskittynyt (sekä myös uutta materiaalia julkaissut) Heaven & Hell -projekti, Ozzy Osbournen sitcom-hahmoksi muuttanut The Osbournes -tosi-tv-sarja sekä toistuvat kähinät Sabbath-rumpali Bill Wardin kanssa.

Heaven & Hellin toiminta loppui toukokuussa 2010 Dion kuolemaan, ja marraskuussa 2011 Ozzy, Tony Iommi, Geezer Butler ja Ward ilmoittivat jälleen tehneensä sovinnon. Kiertueen ohella he lupasivat jälleen kerran myös uutta albumia. Lopulta Tony Iommin imusolmukesyöpädiagnoosi vuoden 2012 alussa tuntui antavan yhtyeelle potkun perseelle, ja se alkoi todella valmistella tätä nyt käsillä olevaa levyä.

Albumilla ei soita Bill Ward, jonka kanssa yhtyeen muilla jäsenillä meni välit poikki niin pahasti, että Orwellin Totuuden ministeriöstä muistuttavalla tavalla rumpali photoshopattiin pois Black Sabbathin virallisten nettisivujen kuvista. Hänen tilallaan levyllä soittaa muun muassa Rage Against the Machinesta ja Audioslavesta tuttu Brad Wilk.

Kaikki nämä mutkat ja umpikujat eivät povanneet kovin hyvää 13:n onnistumisen kannalta, eivätkä sitä tehneet myöskään levyn julkaisua ennakoineet haastattelut. Mojo-lehdessä Ozzy, Iommi ja Butler tuntuivat suhtautuvan nihkeästi siihen, että Rubin oli komentanut veteraanit jammailemaan ja pakkosyöttänyt heille inspiraatioviagrana yhtyeen varhaistuotannon klassikkoja. Sue-lehden haastattelussa Ozzy ei tiennyt kenestä on kyse, kun haastattelija kyseli häneltä Wilkistä.

Siksi onkin melkoinen ihme, että 13 on varsin onnistunut levy. Se pelaa niin hyvin Black Sabbathin klassisen materiaalin vahvuuksilla, että hetkittäin unohtaa kuuntelevansa yhtyeen 1970-luvun tuotannon sijaan reunion-levyä. Tämä on samalla sekä levyn vahvuus että heikkous. 13 on hyvin itsetietoinen levy – sillä Black Sabbath pyrkii kaikin voimin kuulostamaan Black Sabbathilta.

Levyä kuunnellessa palaa jatkuvasti ajatukseen, että yhtye yrittää Rubinin avustuksella ennakoida, mitä siltä odotetaan ja toimia sen mukaan. 13:n ongelma on oireellinen reunion-levyille – albumin onnistuminen määräytyy sen mukaan, kuinka paljon se kuulostaa yhtyeen klassikoilta. Asetelman tragedia syntyy siitä, että lopulta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Siitä ei pääse mihinkään, että tällä levyllä ei esiinny enää sama yhtye kuin niillä yli 40 vuoden takaisilla levytyksillä. Kun Black Sabbathin jäsenten lisäksi myös maailma sekä yhtyeen suhde siihen on muuttunut, kävellään varsin upottavalla juoksuhiekalla. 13:lla soittavat yli 60-vuotiaat rocklegendat, eivät nälkäiset ja lohdutonta teollisuuskaupungin tulevaisuutta pakenevat parikymppiset karvapäät.

Kaikesta edellisestä huolimatta on kuitenkin väistämätön tosiasia, että hyvin toteutettuna klassinen Sabbath-soundi tuottaa varsin jykevää musiikkia. 13:lla yhtye on onnistunut toisintamaan klassisen soundinsa hämmentävän hyvin, vaikka varsinkin Iommin tiluttelevat soolot rikkovat illuusion tuon tuostakin.

Etenkin levyn aloittava kappalekvartetti End of the Beginning, God Is Dead?, Loner ja Zeitgeist toimii loistavasti. End of the Beginning kulkee komeasti 8-minuuttisen kestonsa aikana tummasta riffittelystä melkein beatlesmaiseen melodisuuteen. Vauhdikkaammin runnova Loner puolestaan käsittelee varsin kirjaimellisesti jo Iron Manista lähtien Black Sabbathia kiinnostanutta katkeran yksinäisen suden teemaa. Leijaileva Zeitgeist toisintaa onnistuneesti Planet Caravanin tyylisten rauhallisempien Sabbath-klassikoiden vedenalaisen huuruilun.

Albumin toinen puolisko ei aivan vedä vertoja sen alulle, mutta etenkin Damaged Soulin paluu bluesahtavaan jamitteluun miellyttänee yhtyeen varhaisten levyjen juurevamman soundin ystäviä.

Olennainen ero Black Sabbathin menneisyyden klassikoihin kuitenkin on, että 13 toimii ja on olemassa vain suhteessa yhtyeen vanhaan tuotantoon. Se ei ole albumilla soittavien muusikoiden uran luonnollinen kehitysaskel, vaan ikään kuin kunnian päiviin haikaileva museonäyttely. On täysin mahdollista nauttia tästä näyttelystä täysin rinnoin ja iloita sen tekijöiden onnistumisesta. Silti kaiken hienon ja kauniin taustalta sieraimiin tunkeutuu mullan tuoksu, hämähäkinseitit tarttuvat kasvoihin ja pöly saa aivastelemaan.

70 13 mallintaa yllättävän onnistuneesti Black Sabbathin menneisyyden huippuhetkiä. Väistämätön tosiasiasta kuitenkin on, ettei Black Sabbath ole samalla lailla elävä yhtye kuin se oli 40 vuotta sitten. Epäkuolleenakin se on silti varsin varteenotettava vastus.

Video ei ole enää saatavilla

The Coral, tuhat vuotta ennen läpimurtoaan.

The Coral ei ehkä ole nykyään yhtä kiitetty ja suosittu kuin vuonna 2002, jolloin loistokkaan riehakas popklassikko Dreaming of You julkaistiin. Kaukana tulevaisuudessa asiat ovat kuitenkin toisin…

”What’s up with my heart when it skips a beat
Can’t feel no pavement right under my feet”

Aika-avaruusagentti Lavender, tervetuloa takaisin 31. vuosisadalle. Muistisi koherenssin tarkistamiseksi ole hyvä ja ilmoita ensin tehtäväsi.

Kiitos, Valvoja. Tehtävänäni oli palata ajassa 21. vuosisadalle ja selvittää aikakautemme palvotuimman, suurimman ja tärkeimmän yhtyeen The Coralin vaiheita. 2000-lukuhan oli aikaa, jolloin yhtye julkaisi tärkeimmät teoksensa. Löytöni olivat sekä kiehtovia että järkyttäviä.

Ennen kuin menemme tehtäväsi tuloksiin, kerro vielä perustietosi The Coralista.

Outo pyyntö, valvoja – ovathan The Coralin uran yksityiskohdat jokaisen 31. vuosisadan kansalaisen tiedossa. Ellei tarkoituksenasi sitten ole varmistaa, ettei tilalleni ole vaihdettu Mekokrokodylian liskomiesten vakoojaa.

Mutta hyvä on. Kaikkihan tietävät, että yhtye perustettiin vuonna 1996 Hoylaken merenrantakaupungissa Englannissa, ja nimettömän debyyttialbuminsa se julkaisi vuonna 2002. Yhtye ei niittänyt levyllään pelkästään kansansuosiota, vaan se myös voitti tuona aikakautena kovasti arvostetun Mercury Music Prize -palkinnon, ja NME-lehti valitsi levyn vuoden parhaaksi. Entistä vaikuttavamman saavutuksesta teki, että The Coralin jäsenet olivat tuolloin hädin tuskin täysikäisiä.

Ensilevystään lähtien yhtye vakuutti railakkaan ennakkoluulottomalla kitarapopillaan. Albumi ilmestyi aikana, jolloin toitotettiin paluuta rockin perusarvoihin, mutta The Coral yhdisteli häpeilemättä psykedeeliseen kitarapoppiinsa kaikkea dubista 1920-luvun jazziin ja vanhoihin merimieslauluihin.

Toisen levynsä Magic and Medicine The Coral julkaisi seuraavana vuonna, ja 2004 ilmestyi minialbumi Nightfreak and the Sons of Becker. Tästä eteenpäin tiedot Yliaivon tietopankeissa ovat epämääräisemmät: tiedämme, että The Coral julkaisi kaksi levyä, The Invisible Invasionin (2005) ja Roots & Echoesin (2007), ennen kuin kitaristi Bill Ryder-Jones erosi yhtyeestä. Vuonna 2010 ilmestyi vielä Butterfly House -levy, mutta 2012 yhtye jäi tauolle. Tämän jälkeen tiedot The Coralin vaiheista ovat toistaiseksi kadoksissa, pitkälti vuonna 2975 tapahtuneen Zorf-viruksen Yliaivon tietopankkeihin kohdistuneen hyökkäyksen takia.

Sanoit, että löytösi olivat kiehtovia ja järkyttäviä. Mitä tarkoitit?

Kuten kaikki tietävät, The Coral on yksi maailmankaikkeuden suosituimmista yhtyeistä, jonka musiikki on tavoittanut kuulijoita kaukaa maapallon ja oman galaksimme rajojen ulkopuolelta. Sen lauluja laulavat kaikki Saturnuksen rengassurffareista Diivoin älyllisiin abstraktioihin. Väitetäänpä jopa, että The Coralin kappaleet olisivat saaneet erään Grgken kivikansan vuosituhansia paikallaan maanneen edustajan nousseen tanssimaan. Myönnetään, että liikehdintä oli vain hyvin laveasti tulkittavissa tanssiksi, mutta…

Takaisin asiaan, Lavender.

Aivan. Palasin vuoteen 2013 ja järkytyksekseni sain huomata, että The Coral ei ollut paitsi tauolla, vaan että sen maine ei ollut lähellekään niin suuri kuin olemme aikaisemmin luulleet. Puhumattakaan siitä universaalista arvostuksesta, jota se nauttii nykyään. Törmäsin sattumalta Nuorgam-nimisen nettisivun 2000-luvun pophelmiä esittelevään juttusarjaan ja voitko uskoa, että The Coralin hienoin kappale, galaktinen megahitti ja ikivihreä Dreaming of You oli 111 kappaleen listalla sijalla 86?

Uskomatonta!

Itse kirjoitus sisälsi vaivaannuttavan määrän mukanokkelaa horinaa, mutta oli siinä asiaakin. Jutun kirjoittaja, tuntematon suuruus nimeltä Kimmo Vanhatalo, kirjoitti Dreaming of Yousta näin:

Kappale on kerrassaan vastustamaton. Törähtelevät torvet ja ujeltavat urut johdattavat sen hillitöntä poljentoa, jonka pataan on heitetty ennakkoluuloton mausteseos 1960-luvun kitarapoppia, psykedeliaa, folkrockia, Madness-tyylistä ska-poppia, soulia ja vanhaa jazzia. Kappaleen vetovoiman kruunaa laulaja James Skelleyn raspikurkkuisen intohimoinen ja iloluontoinen tulkinta.

Tämä riemukas yhdistelmä onnistuu puhaltamaan uutta henkeä jopa sanoituksiin, jotka kertovat yhtä rockin vanhimmista tarinoista: kappaleen kertojaa repii tuhoisa rakkaus, jolle hän yrittää laittaa epätoivoisesti lopun, mutta unelmat eivät jätä häntä rauhaan:

”Up in my lonely room
When I’m dreaming of you
Oh, what can I do?
I still need you
But I don’t want you now”

Näistä ylisanoista huolimatta kappale ei ole lähelläkään listan sijaa 1.

Kiitos raportistasi, Lavender. Saamasi tiedot ovat vähintäänkin hämmästyttäviä. Kyseessä täytyy olla jonkinlainen historiavääristymä, enkä ihmettelisi, jos ne kirotut liskomiehet olisivat sen takana. Näen tähän ongelmaan vain yhden ratkaisun – tilanteen välittömän korjaamisen. Saat vapaat kädet tämän tehtävän suorittamiseen, sen on onnistuttava hinnalla millä hyvänsä. Tehtäväsi ensimmäinen vaihe on saattaa Dreaming of You tuon Nuorgamin listan ensimmäiselle sijalle. Onnea tehtävääsi, Lavender, olkoon se onnistunut. Meidän kaikkien tähden.

Kiitos, valvoja. Teen parhaani!

Käynnistäkää aika-avaruusportti!

ZZZZZRTTTTFTFTFTFZGGGG!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Coralilta ei äänestetty muita kappaleita, mutta unelmoimisesta lauloi myös Sunset Rubdown, jolta noteerattiin kappale Shut Up I Am Dreaming of Places Where Lovers Have Wings.

Nuorgamin kirjoittajan täydellinen tietämättömyys kutittelee Phoenix-miesten huumorintajua. Paitsi Thomas Marsin, joka haluaa vain surmata.

Tunnustetaanpa aluksi pari juttua.

En ole koskaan kuunnellut suurta osaa Phoenixin tuotannosta. Tiedän, että yhtye on ranskalainen ja kotoisin Versailles’ta, mutta en muista sen jäsenten nimiä, enkä tiedä, miltä he näyttävät. Tällä hetkellä levyhyllyssäni ei ole edes United-levyä, jolta tämän klassikkokirjoituksen kohde löytyy.

Tarkoituksenani ei ole kehuskella tietämättömyydelläni (nämä faktat olisi hyvä tietää jo siksi, että voisin päihittää esimerkiksi Nuorgamin vastaavan toimittajan rockvisassa), mutta Too Youngin kohdalla faktoilla tai yhtyeen muun tuotannon tuntemisella ei ole koskaan ollut väliä. Minulle tämä kappale on aina erottunut omana ensiluokkaisena valioyksilönään – lähes täydellisenä etkoilukappaleena.

Haikeankaunis syntetisaattorimelodia. Svengaava kitaranakutus. Sitten biitti, joka repäisee mukaansa tanssilattialle, ja laulaja Thomas Mars (tarkistin tyypin nimen Wikipediasta) aloittaa:

”Baby when I saw you turning at the end of the street
I knew a time was gone and it took me like ages
Just to understand that I was afraid to be a simple guy”

Yhtäkkiä olen siinä juhlien hetkessä, kun kaikki on vielä mahdollista. Edessäni oleva ilta maalautuu eteeni taianomaisen säihkyvänä kangastuksena. Kaupunki kimaltelee ympärilläni kiihkeänä, mutta lämpimänä. Valot heijastuvat pimeistä näyteikkunoista, ja kaikkialla helisee ihmisten nauru. Kotoisan baarin pöydässä jokaista äärettömän nokkelaa kommenttiani seuraa naurunremakka. Ympärilläni tunnen silkkaa rakkautta ja ystävyyttä. Kaiken alla hohkaa hyvän viinin jälkimaulta maistuva melankolia, joka tekee hetkestä vain paremman, koska se korostaa elämän ainutkertaisuutta.

Totuus ei tietenkään koskaan ole tällainen. Mieleeni tulee vuosituhannen vaihde – hetki, jolloin olisi pitänyt olla kaikkien aikojen bileissä. Missä minä olin? Istuimme muutaman kaverin kanssa pienessä alivuokralaishuoneessa Tiimarista ostetut hassut ”year 2000” -vitsihatut päässä ja ryystimme olutta. Emme edes kuunnelleet musiikkia, koska meillä ei ollut siihen tarvittavaa soitinta.

Tuolloin emme siis kuunnelleet Too Youngia (eikä se toki ollut vielä ilmestynytkään). Lukemattomissa vastaavissa tilanteissa sen sijaan olen sen ystävieni kanssa kuunnellut – itse asiassa monen vuoden ajan se kuultiin lähes jokaisissa bileissä, joissa pystyin tavalla tai toisella (luvatta tai luvan kanssa) vaikuttamaan musiikkitarjontaan.

Kirjoitan tätä tylsänä arki-iltapäivänä, mutta kun laitan kappaleen soimaan, palaan jälleen siihen täydellisen toiveikkaaseen hetkeen, kun toiset tai kolmannet juomat on avattu. Juhlien alun nihkeä vaivaantuneisuus vaihtuu kuplivaan nousuhumalaan, ja mahdollisuudet tuntuvat rajattomilta. Mars saattaa yrittää höpöttää sanoituksissa jotain sydänsuruista, mutta minä en kuule muuta kuin:

”Can’t you hear it calling?”

ja:

”Oh yeah!”

ja:

”Everybody’s dancin’!”

ja taas:

”Oh yeah!”

ja tietenkin:

”I feel too young!”
(Tosin voiko tuntea itsensä liian nuoreksi?)

Kun Too Young soi, olen varma, että se on yksi kaikkien aikojen hienoimpia kappaleita – laulu, joka kykenee hetkeksi muuttamaan maailman unelmien kaltaiseksi. Kuuntele, sulje silmäsi ja anna sen viedä mukanaan.

Video ei ole enää saatavilla

Todd Rundgren, nero ja hirviö.

Vanhan rock-kliseen mukaan David Bowieta on kutsuttu rockin kameleontiksi, mutta jos joku artisti ansaitsee tuon liikanimen, se on Todd Rundgren. Juuri uuden State-levynsä julkaissut 64-vuotias popinnovaattori on luonut uransa aikana nahkansa niin monta kertaa, että hänen tuotantonsa asettaminen helppojen genremääritelmien alaisuuteen on mahdotonta. Rundgrenin tie on kulkenut garagepsykedeliasta kuulaisiin hittiballadeihin ja progressiivisten ylilyöntien kautta sinisilmäsouliin, uuden aallon poppiin, huumorimusiikkiin ja kaikkialle siitä väliltä. Halki tämän reitin hän on seuraillut sivupolkuja sellaisella innolla, että eksyminen on tuntunut olleen lähellä tuon tuostakin.

Rundgrenin polveilevan uran seuraaminen ei ole aina ollut helppoa edes hänen faneilleen, joten läpi vuosien kyydissä ovat pysyneet vain kaikkein uskollisimmat ihailijat. Tästä syystä tiistaina 28.5.2013 Rundgren ei esiinny loppuunmyydyllä Hartwall Areenalla, vaan Tavastiaklubilla, jonne tätä kirjoittaessa lippuja on vielä hyvinkin saatavilla.

Mutta sellainen taitaa olla arvaamattoman ja pelottoman innovaattorin kohtalo. Harva pystyy väittämään nauttivansa hänen musiikkinsa kaikista puolista, mutta Rundgrenin monipuolisuus tarkoittaa myös sitä, että hänen tuotannostaan löytyy lähes jokaiselle jotain. Alla esitellään yhdeksän tämän ikuisen individualistin musiikillista naamiota. Todellinen Todd Rundgren ei löydy niiden takaa, vaan niistä kaikista yhdessä.

#1 Garage-psykedelian kulttisankari

Todd Rundgrenin musiikillinen ura alkoi varhain. Hän aloitti musisoinnin hädin tuskin täysi-ikäisenä vuonna 1966 philadelphialaisessa Woody’s Truck Stop -yhtyeessä. Pian Rundgren halusi kuitenkin suunnata psykedeelisemmän soundin suuntaan, ja tätä intohimoa toteuttamaan hän perusti vuonna 1967 Nazz-yhtyeen. The Yardbirdsin The Nazz Are Blue -kappaleen mukaan nimetty bändi oli yksi niistä lukemattomista britti-invaasion jälkimainingeissa Amerikassa syntyneistä autotallirockyhtyeistä, jotka eivät koskaan onnistuneet tavoittamaan laajemman yleisön tietoisuutta, mutta jotka nousivat tulevina vuosikymmeninä arvoon arvaamattomaan. Yhtyeen nimettömän debyyttilevyn hyperaktiivisen värikylläinen single Open My Eyes pääsi vuonna 1972 julkaistulle Lenny Kayen kokoamalle legendaariselle 1960-luvun lopun autotallipsykedeliaa esitelleelle Nuggets-antologialle ja varmisti näin Nazzin kulttimaineen.

Alusta asti oli selvää, kuka oli yhtyeen todellinen lahjakkuus. Nuoriherra Rundgren lauloi, soitti kitaraa ja koskettimia, sävelsi lähes kaikki yhtyeen kappaleet, sovitti jouset ja torvet ja oli mukana tuottamassa ja miksaamassa sen levyjä. Hauska powerpopfakta: Nazzin kosketinsoittaja-laulaja Robert “Stewkey” Antoni ja rumpali Thom Mooney liittyivät Nazzin jälkeen Fuse-yhtyeeseen, joka vaihtoi Mooneyn eron jälkeen nimensä Sick Man of Europeksi. Tästä yhtyeestä puolestaan kehittyi legendaarinen Cheap Trick.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sielukas laulaja-laulunkirjoittaja

Jo Nazzin aikoina Rundgren innostui newyorkilaisen laulaja-laulunkirjoittaja Laura Nyron tuotannosta. Vaikka Rundgrenia ei ole koskaan soolourallaan voinut julistaa puhtaaksi 1970-lukulaiseksi laulaja-laulunkirjoittajaksi, Nyron musiikin persoonallinen yhdistelmä poppia, soulia, folkia, jazzia ja gospelia oli kuitenkin tärkeä vaikute Rundgrenin rakentaessa omaa popilmaisuaan. Hänen vuonna 1970 julkaistun debyyttisooloalbuminsa Runtin (tai oikeastaan hänen Runt-nimisen yhtyeensä nimettömän ensilevyn) kappale Baby, Let’s Swing onkin sekä musiikillinen kunnianosoitus että rakkauskirje Nyrolle:

”Baby let’s swing
Now I love to shuffle
Ever since I heard you sing
Since I heard her sing”

Nyron inspiroima soul-vaikutteinen pop on toiminut Rundgrenin musiikin ankkurina läpi lukemattomien tyylivaihdosten, äkkikäännösten ja höyrypäisten kokeilujen. Niinpä A Wizard, a True Star -albumin kaleidoskooppisen tripin päättää kaunis Just One Victory, Initiationin progeilun kääntöpuoli on hieno Real Man ja jokaista genrehassuttelua tai ironista nokkeluutta kohden löytyy Can We Still Be Friendsin tai Love of the Common Manin kaltainen sydäntä särkevä soulpopkaunokki.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Satunnainen hittinikkari

Todd Rundgren on artisti, jonka suosiota tai vaikutusvaltaisuutta ei ole koskaan mitattu myyntilukujen avulla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Rundgrenin uralta löytyisi useampikin ihka oikea hitti. Hänen uransa hittimaakarina lähtikin vauhdilla käyntiin 1970-luvun alussa. Jo Runtilta julkaistu single We Gotta Get You a Woman menestyi varsin mukavasti, ja loistokkaan tupla-albumi Something/Anything?:n alun perin jo Nazzin ensilevyltä löytyneestä Hello, It’s Me -balladista tuli Rundgrenin uran isoin hitti vuonna 1972. Myös kaunis I Saw the Light samalta pitkäsoitolta nousi listoille.

Rundgren olisi varmaan voinut tehtailla kuulaita balladeja koko loppu-uransa, mutta jo hänen esiintymisensä vuonna 1973 The Midnight Special -tv-ohjelmassa, jossa Rundgren oli värjännyt hiuksensa vihersinipunaiseksi ja sonnustautunut hämmentävään sulka-asuun, kertoi levottomasta muusasta ja ilkikurisesta huumorintajusta, joka ei osunut yksiin Amerikan konservatiivisen enemmistön ”archiebunkereiden” kanssa.

Varhaisten hittiensä jälkeen Rundgren suuntasikin oudommille vesille, mutta satunnaisia iskusävelmiä hän onnistui tekemään sille päälle sattuessaan. Tällaisia olivat muun muassa vuonna 1976 julkaistu versio The Beach Boysin Good Vibrationsista, Can We Still Be Friends (1978) ja höpsö novelty-rallatus Bang the Drum All Day (1983).

Video ei ole enää saatavilla

#4 Individualistinen popnero

Nero on sana, jota popmusiikissa heitellään miten sattuu. Rundgreniin, jos keneen, määritelmä kuitenkin sopii. Hän ei vain sävellä, sanoita ja sovita kappaleitaan, vaan myös soittaa useilla levytyksillään niiden jokaisen instrumentin, tuottaa, miksaa ja tekee lähes kaiken muunkin. Hyvä esimerkki Rundgrenin virtuositeetista on vuoden 1972 Something/Anything? – nuoren röyhkeän lahjakkuuden hyvin tietoinen voimannäyttö, jonka kahden vinyylin kolmella puolella hän teki kaiken yksin. Kuin Runt-levyn takakannessa esiintyvä salamoita musiikilliseen pataan viskova velho, hän sai tämän kaiken näyttämään lasten leikiltä.

Tätä seuranneilla albumeillaan Rundgrenin individualismi lipsui usein idiosynkraattisen puolelle. Onnistuneesti sekopäisyyden ja nerouden rajalla tasapainoili Rundgrenin kultin synnyttänyt hapokas A Wizard, a True Star (1973), mutta usein hänen taiteelliset ratkaisunsa ovat vaikuttaneet ulkopuolelta katsoen järjettömiltä. Nerouteen kuitenkin kuuluu myös arvaamattomuus. Tasaisen pätevä jälki on merkki luotettavuudesta, nero puolestaan sinkoilee omien, toisista usein mielettömiltä näyttävien impulssiensa perässä.

Rundgrenin kohdalla tämä on johtanut sekä häikäiseviin huippuihin että noloihin mahalaskuihin. Vaikka Rundgrenin nimi ei ole nykypäivänä samalla tavalla tunnettu kuin vaikkapa Brian Wilsonin tai Stevie Wonderin, yksilölliset pop-auteurit Princestä Ariel Pinkiin ovat selvästi olleet kuulolla.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Voimapopin perusteiden rakentaja

Voimapopin historiassa Rundgren mainitaan usein samassa lauseessa sellaisten legendaaristen nimien, kuten Big Starin, Badfingerin, The Raspberriesin ja Cheap Trickin kanssa. Tyylilajin DNA:ssa keskeinen 1960-luvun englantilainen pop on toki ollut osa Rundgrenin palettia jo Nazzin ajoista asti, mutta silti hänen maineensa voimapopfanien keskuudessa perustuu pitkälti yhteen kappaleeseen, kuolemattomaan Couldn’t I Just Tell Youhun. Laulu on niin hyvä, että se yksinkin riittäisi sinetöimään Rundgrenin aseman alan mestareiden joukossa. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että hän on ollut myös tuottamassa sellaisia genren huippuja, kuten Badfingerin Straight Upia, XTC:n Skylarkingia tai Cheap Trickin Next Position Pleasea.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Progehirviö

Rundgren sukelsi Something/Anythingiä seuranneella loistokkaalla Wizard, a True Starilla syvälle sisäavaruuteen (huumeilla oli tiettävästi osuutta asiaan). Albumi sisälsi kaikkea studiokikkailusta soulpotpureihin ja Peter Pan -musikaalikappaleesta hillittömään progeilotulitukseen. Progressiivinen rock olikin suunta, johon Rundgren päätti popfaniensa suureksi harmiksi suunnata seuraavaksi.

Hänen vuonna 1975 julkaistulla Initiation-albumillaan oli jo koko LP:n toisen puolen täyttänyt kovimmankin fanin sietokykyä koetellut A Treatise on Cosmic Fire, joka jakautui vetävästi nimettyihin osiin, kuten ”The Fire of Mind – or: Solar Fire” ja ”Mûlâdhâra: The Dance of Kundalini”. Pääasiallisesti Rundgrenin progeimpulssien välineenä oli kuitenkin vuonna 1973 perustettu Utopia-yhtye, jonka alkuperäiseen kokoonpanoon kuului kokonaiset kolme kosketinsoittajaa.

Utopian kohdalla ei oikein koskaan voinut olla varma, kuinka tosissaan Rundgren mahtoi olla. Spinal Tap -lavasteiden, laservalojen ja instrumentaali-ilotulituksen keskellä hänellä tuntui aina olevan ainakin puoliksi ivallinen hymy suupielessään. Hyvä esimerkki on naurettavan pompöösi Ra-albumi, joka tuntuu jo progeparodialta.

1980-luvulle tultaessa Utopia lopulta hylkäsi progen ja muuttui vähitellen melodiseksi uudesta aallosta ja hard rockista vaikutteita ottaneeksi pop/rock-yhtyeeksi. Progressiivisen rockin seikkailullinen vapaus ja hienoinen naurettavuuden aura on kuitenkin jäänyt kummittelemaan osaksi Rundgrenin musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Klassikkolevyjen tuottaja

Vaikka Rundgrenin omalle urallekin on siunaantunut useampia hittejä (kts. yllä), monille popmusiikin ystäville hän taitaa sittenkin olla tutumpi tuotantotöidensä puolesta. Rundgrenin tyytymättömyys Nazz-levyjen soundeihin vei hänet yhtyeen hajottua opettelemaan äänitystekniikkaa, ja pian Rundgren tuottikin jo omien albumiensa ohella myös muiden levytyksiä.

Kuten Rundgrenin oma musiikki, myös hänen tuottamiensa albumien tyylilajit heittelehtivät genrestä toiseen. Sama mies on esimerkiksi New York Dollsin debyytin (1973) protopunkin ja Meat Loafin Bat Out of Hellin (1977) riemastuttavan naurettavan musikaalirockin takana.

Rundgrenin vahva persoona ei ole aina tehnyt yhteistyöstä artistien kanssa helppoa. Esimerkiksi XTC:n Skylarking-albumin äänitykset olivat erityisen vaikeat Rundgrenin ja XTC:n johtohahmon Andy Partridgen egojen törmäillessä kipeästi. Lopputulos on kuitenkin useimmiten puhunut puolestaan – esimerkiksi Skylarking on XTC:n hienon uran kiistattomia huippukohtia. Muita Rundgrenin tuottamia klassikkoja ovat muun muassa Patti Smith Groupin Wave, Psychedelic Fursin Forever Now ja Grand Funk Railroadin We’re an American Band.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

#8 Musiikillinen hovinarri

Kuten aikaisemmin on todettu, Rundgrenin uralla eksentrinen poukkoilu on ollut jatkuva punainen lanka. Toisin sanoen punainen lanka on yleensä ollut se, ettei sitä ole. Yksi toistuva piirre hänen musiikissaan on kuitenkin ollut nokkela ja hieman näsäviisas huumori. Kuin vanhassa mainoskuvassa, jossa tekstin ”go ahead, ignore me” alla Rundgren poseeraa tulitikun ja dynamiittipötköjen kanssa, hän on vaikuttanut toisinaan kuin huomiota millä keinolla tahansa hakevalta luokan pelleltä.

Jo Nazzin III-levyltä löytyi kappale Loosen Up, Archie Bell & the Drellsin Tighten Upin parodia, jossa jokainen soitin vuorollaan soittaa yhä löysemmin, kunnes kappale lopulta hajoaa totaaliseksi kakofoniaksi. Hänen ensimmäisessä hitissään We Gotta Get You a Womanissa puolestaan virnuileva ironia elää sulassa sovussa sentimentaalisen popilmaisun kanssa Rundgrenin laulaessa: ”Talkin’ ’bout things, about that special one/ They may be stupid but they sure are fun”.

Toisinaan tämä näsäviisaan huumorin ja virtuoosimaisuuden yhdistelmä on tuottanut loistavia tuloksia, kuten Utopian The Rutles -levyt haastavan Beatles-parodian/kunnianosoituksen Deface the Musicin tai A Capella -levyn, jolla koko albumi kaikkine soittimineen on toteutettu pelkällä Rundgrenin äänellä. Sitten on taas käsittämättömämpiä vetoja, kuten lounge- ja bossa nova -versioita hänen hiteistään sisältävä With a Twist… tai Faithful-levyn a-puoli, jolla Rundgren teki levyn nimen mukaisesti ”uskollisia” eli yksi yhteen versioita muun muassa Beatlesin, Beach Boysin ja Jimi Hendrixin 1960-luvun popmestariteoksista ikään kuin vain näyttääkseen, että kykenee kopioimaan niiden soundit täydellisyyttä hipoen.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Interaktiivisen musiikin innovaattori

1990-luvun alussa jo pitkään tietokoneteknologiasta ja musiikkivideoista kiinnostunut Rundgren innostui interaktiivisen musiikin mahdollisuuksista. Vuonna 1993 hän julkaisi taiteilijanimellä TR-i (lyhennys sanoista Todd Rundgren interactive) No World Order -levyn, joka oli saatavilla Philipsin jo unohdetulle CD-i alustalle sekä Mac- ja PC -tietokoneille. Albumilla kuuntelija saattoi koostaa melkein tuhannen erilaisen musiikillisen segmentin avulla levystä oman kokonaisuutensa. Käyttäjä sai valita eri miksauksista sekä muunnella esimerkiksi kappaleiden tempoa, tunnelmaa (esim. iloinen tai synkkä) tai muotoa (esim. luova tai konservatiivinen). Rundgren korosti interaktiivisuutta myös levyn kiertueella, jossa katselijat pääsivät esimerkiksi soittamaan kappaleiden kitarasooloja.

Vuoden 1995 The Individualist -levy julkaistiin CD-romilla, jolta löytyi kappaleita varten tehtyjä animaatioita, interaktiivisia videoita ja jopa yksinkertainen videopeli Cast the First Stone -kappaleeseen. Kuuntelija saattoi myös lukea laulujen sanoituksia ja ohjata live-katkelmista oman musiikkivideonsa. Nykyään näitä interaktiivisia elementtejä voi tietokoneiden kehityksen takia enää harva kokea, mutta aikalaisten raporttien perusteella ne olivat parempia ajatuksen tasolla kuin käytännössä. Aika ei myöskään ole ollut lempeä Rundgrenin 1990-luvun levyjen kevyt-industriaalisen “konerockin”, tanssimusiikin, imelän soulin ja rapin yhdistelmälle.

1990-luvun puolivälissä Rundgren innostui musiikin levittämisestä internetin avulla ja hänen Patronet-sivustonsa avulla fanit saivat tilausmaksua vastaan ladata maestron uusimmat tuotokset. Rundgren on kuitenkin jossain vaiheessa pudonnut teknologisen kehityksen kelkasta, sillä nykyään hänen alkeellisilla flash-animaatioilla ryyditetty ja vaikeasti käytettävä kotisivunsa näyttää lähinnä koomiselta. Silti ei voi olla ihailematta 1960-luvulla uransa aloittaneen muusikon ennakkoluulottomuutta ja halua heittäytyä kokeilemaan uuden teknologian mahdollisuuksia.

Video ei ole enää saatavilla

Todd Rundgren Helsingin Tavastiaklubilla tiistaina 28.5.2013.

Jason Lytle hörppää kristallijärven vettä.

”You better get back honky cat
Living in the city ain’t where it’s at
It’s like trying to find gold in a silver mine
It’s like trying to drink whisky from a bottle of wine”
(Elton John – Honky Cat, 1972)

Maalaispoika suurkaupungissa on yksi popin klassisista asetelmista. Nuhjuisessa rippipuvussaan vain matkalaukku ja kitara mukanaan onneaan etsimään lähtevässä kulkurissa on jotain pohjattoman romanttista. Toisinaan reissumiestä kohtaa satumainen menestys, mutta yhtä usein hän päätyy rahattomana torakoiden petikaveriksi hotellimurjuun, jonka ikkunassa välkkyy kaukaisten tähtien sijaan alakerran räkälän neonkyltti. Silloin tulee ikävä kotipirttiä ja sen ympärillä kultaisena lainehtivia viljapeltoja.

Yleensä tällaisessa asetelmassa maaseutu on aitouden, rehellisyyden, perinteiden ja yhteisöllisyyden tyyssija, kun taas kaupunki symboloi paheita, kolkkoa teknologiaa ja persoonatonta eristäytyneisyyttä – yksinäisiä ihmisiä vankeina vierekkäisissä betonikuutioissa.

Populaarimusiikissa teknologian ja ihmisen suhdetta on pohdittu paljon, mutta erityisen suosittua siitä tuli uuden vuosituhannen vaihteessa. Ilmeinen edelläkävijä ja esimerkki oli Radiohead, jonka hymnimäisen surumieliset kappaleet kertoivat usein ihmisistä eksyksissä teknologian täyttämissä kasvottomissa suurkaupungeissa.

Kalifornialainen Grandaddy saattoi näyttää partoineen ja rekkamieslippiksineen enemmän metsureilta tai kaivosmiehiltä kuin herkän taiderockin ystäviltä, mutta toisella levyllään The Sophtware Slumpilla yhtye tutkiskeli samankaltaisia teemoja kuin Oxfordin virkaveljensä. Siinä, missä Radiohead ei tarjonnut varsinaisia ratkaisuja yhä kovempaan vauhtiin kiihtyvän yhteiskunnan ongelmiin, Grandaddy etsi pelastusta samasta suunnasta kuin Jean-Jacques Rousseau jo 1700-luvulla, paluusta takaisin luonnon helmaan.

The Sophtware Slump pelaa teknologian ja ihmisen, maaseudun ja kaupungin sekä puhtaan luonnon ja ihmisen kädenjälkien, välisillä ristiriidoilla. Tästä kielivät jo sellaisten kappaleiden, kuten Broken Household Appliance National Forestin tai Miner at the Dial-a-View’n nimet, mutta erityisen selvästi nämä teemat ovat esillä albumin huippuhetkellä, upealla The Crystal Lakella.

Uuden ja vanhan, juurevan ja modernin, luonnon ja teknologian ristiriidat ovat kuultavissa kappaleesta jo ennen kuin perehtyy sen sanoituksiin. Toisaalta The Crystal Lakella kuuluu perinteinen rocksoundi, klassinen pop, folkahtava melodisuus ja kantrin melankolia, toisaalta taas sen helpoiten päähän tarttuva koukku perustuu kirkkaan vuoristopuron lailla pulputtavalle syntetisaattorikuviolle, ja sen soundin muhkeus ja hieman luonnoton kirkkaus kielivät tuolloin vielä tuoreesta Pro Tools -tietokoneohjelmasta.

Enää musiikintekijöitä eivät sitoneet raitojen rajoitettu määrä, ja äänitysten pienimmätkin virheet oli mahdollista korjata. Tällaisten tietokoneohjelmien ansiosta myös vanha bändiajattelu lensi romukoppaan, kun yksi ihminen saattoi huomattavasti entistä helpommin toteuttaa kunnianhimoisiakin musiikillisia visioita ilman muiden apua. Grandaddyn johtohahmo Jason Lytle olikin nauhoittanut The Sophtware Slumpin käytännössä yksin.

The Crystal Lake kuulostaa tuoreelta, mutta samalla menneisyyden klassiset esikuvat ovat selvästi esillä – kappale kuulostaa hieman siltä kuin Neil Young olisi päätynyt laulamaan Pixiesissä ja tuottajana toimisi ELO:n Jeff Lynne.

The Crystal Laken sanoitukset käsittelevät edellä mainittuja teemoja hyvin selväsanaisesti. Laulun kertoja on jättänyt myyttisen järven, jonka nimi jo kielii sen turmeltumattomasta puhtaudesta. Nyt tämä “moderni mies” asuu tekopuiden, italialaisen nahan, koiranraatojen ja kierojen ihmisten keskellä ja kaipaa takaisin tuolla jossain kaukana kangastuksen lailla häämöttävän vesialueen rannoille. Kun Lytle laulaa ”I gotta get out of here”, toteamuksessa alkaa olla jo epätoivon sävy. Kappaleen melodian surumielisyys tuntuu vihjaavan, että jotain arvokasta on peruuttamattomasti menetetty.

The Crystal Lake ja The Sophtware Slump osuivat oivaan saumaan vuosituhannen vaihteessa, jolloin epäluulot teknologiaa kohtaan olivat huipussaan. Oltiinhan sitä sentään vasta toivuttu pelosta, että vuosituhannen vaihde romahduttaa maailman tietokonejärjestelmät. Etenkin Englannissa Grandaddysta povattiin jopa Radioheadin seuraajaa. Innokkaimpien joukossa oli The Independent -lehti, joka julisti The Sophtware Slumpin painivan samassa sarjassa OK Computerin kanssa.

Grandaddy ei kuitenkaan oikein koskaan pystynyt toistamiseen yltämään The Sophtware Slumpin korkeuksiin. Vuonna 2003 julkaistu Sumday oli virtaviivaisempi, mutta myös tasapaksumpi kokonaisuus, ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Just Like the Fambly Cat jäi yhtyeen viimeiseksi levyksi (Grandaddy on tosin palannut tien päälle viime vuonna, ja eiköhän se uusi levykin ilmesty ennen pitkää). Yleisön tai kriitikoiden kestosuosion sijaan Grandaddyn osaksi jäi rakastetun kulttisuosikin asema. Kiistatonta taitaa olla, että harva enää asettaisi sitä kulttuurisen merkityksensä puolesta samalle viivalle Radioheadin kanssa.

Kun The Crystal Lakea kuuntelee 13 vuotta sen julkaisun jälkeen, maailmassa, jossa ihmisen ja teknologian symbioosi on yhä tiiviimpi, kappale kuulostaa sympaattisen vanhanaikaiselta kuin vuoden 2000 kännykät, joissa uusinta uutta olivat tekstareiden ennakoiva tekstinsyöttö, sisäinen antenni ja netin selaaminen WAPin avulla. Toisaalta taas sen sanoma on lähestulkoon universaali. Nämä samat teemat ovat askarruttaneet ihmistä todennäköisesti jo silloin, kun muinaisen Mesopotamian asukit katselivat epäluuloisina ensimmäistä pyörää ja muistelivat vanhoja hyviä aikoja, kun ei vielä voinut jäädä kärryjen alle.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – tieteen ja psykedelisen rockin asialla.

The Flaming Lipsin The Soft Bulletin oli tavallaan amerikkalaisen indierockin menestyksen vuosikymmenen tilinpäätös. 1990-luvun alussa meluisat, alun perin hardcorepunkista sytykkeensä saaneet indiekitarayhtyeet olivat nousseet ryminällä valtavirtaan, mutta vuosikymmenen loppupuolella niin kutsutun vaihtoehtorockin liekki oli vaarallisen lähellä sammumista. Monet 1990-luvun suosikkiyhtyeet olivat hajonneet tai pahoissa vaikeuksissa, ja niiden tilalle oli tullut nippu yhä laimeampia kopioita.

Sonic Youthin kiertuedokumentti oli julistanut vuoden 1991 ”vuodeksi, jolloin punk löi läpi” (tai ”The Year Punk Broke” voi toki tarkoittaa myös, että punk hajosi, mikä on tavallaan totta sekin), mutta kahdeksan vuotta myöhemmin vaihtoehtorockvallankumous näytti valuneen käsistä kuin hiekanjyväset, eikä merkkinä siitä ollut kuin hienon hieno pölykerros kämmenissä.

Yksi 1990-luvun alussa suurille levy-yhtiöille päätyneistä rähjäisistä indierockyhtyeistä oli vuosia psykedeelistä häröilyrockiaan pikkuyleisölle veivannut The Flaming Lips. Yhtyeen meiningistä voi päätellä paljon sen varhaistuotannon koonneen Finally the Punk Rockers Are Taking Acid -kokoelman kantta koristavasta kuvasta. Siinä yhtye näyttää koostuvan Kuumat kinkut -elokuvan Jeff Spicolia muistuttavasta pössyttelevästä surffarijäbästä, maalaistollosta, gootista ja suhteellisen normaalin näköisestä tyypistä, jolla ei ole housuja. Tarpeetonta kai sanoa, että The Flaming Lips ei todellakaan vaikuttanut yhtyeeltä, johon 1980-luvun isot levy-yhtiöt olisivat halunneet koskea pitkällä tikullakaan.

Vuonna 1989 julkaistu In a Priest Driven Ambulance oli kuitenkin vienyt The Flaming Lipsin musiikkia kohti helpommin sulateltavaa muotoa, ja samoihin aikoihin yhä suuremman yleisön tavoittanut indierock alkoi näyttää myös suurista levy-yhtiöistä rahallisen panostuksen arvoiselta. Nirvanan ja muiden seattlelaisbändien varmistettua indierockin kaupallisen potentiaalin myös The Flaming Lips solmi sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa. Tämä yhtyeen levyjen uusi julkaisija oli Väiski Vemmelsäären kotinakin tunnettu mammuttimainen Warner Bros., jonka levydivisioonan huomasta löytyi sellaisten valtavirta-artistien, kuten Princen ja Bee Geesin, lisäksi myös kulttisuosikista valtavirran vaihtoehtorockjätiksi kasvanut R.E.M.

Aluksi levy-yhtiön panostus näytti tuottavan hyvää tulosta. Vuonna 1992 julkaistu Hit to Death in the Future Head ei vielä menestynyt erityisen hyvin, mutta seuraavana vuonna ilmestyneen Transmissions From the Satellite Heart -levyn She Don’t Use Jelly -singlestä tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Vastoin kaikkia tunnettuja luonnonlakeja The Flaming Lips muun muassa esiintyi Beverly Hills 90210 –nuorisosarjassa, jossa sen esiintyminen sai itsensä Steve Sandersin hihkumaan: ”I’ve never been a big fan of alternative music, but these guys rocked the house!”

Steven lisäksi odotukset yhtyeen loistavasta tulevaisuudesta olivat epäilemättä kovat myös sen levy-yhtiössä, mutta vuonna 1995 julkaistu Clouds Taste Metallic floppasi pahasti. Albumin julkaisun jälkeen vuodesta 1991 mukana ollut kitaristi Ronald Jones jätti The Flaming Lipsin. Jonesin lähtö oli kova menetys, mutta loppujen lopuksi se antoi olennaisen sysäyksen yhtyeen uuteen nousuun.

Jonesin lähdettyä The Flaming Lipsin jäljelle jääneet jäsenet, Wayne Coyne, Michael Ivins ja Steve Drozd, päättivät jättää taakseen myös perinteisen kitararockin. Ensimmäinen merkki tästä päätöksestä oli kokeellinen Zaireeka-levy, joka koostui neljästä cd:stä, jotka oli tarkoitus soittaa samanaikaisesti. Jotta The Flaming Lips olisi kyennyt toteuttamaan kunnianhimoisen projektin, sen täytyi yhdessä tuottajansa, myös Mercury Revissä sekä soittajana että tuottajana vaikuttaneen Dave Fridmannin, kanssa rakentaa oma studio. Tässä hullujen tiedemiesten laboratoriossa syntyi samanaikaisesti Zaireekan kanssa myös perinteisempiä lauluja, jotka eivät sopineet levyn kokeelliseen formaattiin. Yksi näistä oli kappale nimeltään Race for the Prize.

Pitchfork-musiikkisivuston tekemässä, The Soft Bulletin -levystä kertovassa dokumentissa Drozd muistelee, kuinka Race for the Prize sai alkunsa Dinosaur Jr.:ia muistuttavana kitarasurinademona 1990-luvun alussa. Myöhemmin se muotoutui kevyempään asuun, mutta säröisen kitaran hallitsemina ysärivuosina se kuulosti yhtyeen muiden jäsenten mielestä liikaa The Carpentersilta.

Vuonna 1999 särökitarameuhkaaminen alkoi kuulostaa pahasti hapantuneelta, eikä The Carpenters ollutkaan enää mikään hassumpi vertaus. Karen ja Richard eivät kuitenkaan olisi edes villeimmissä unelmissaan saaneet aikaiseksi Race for the Prizen tapaista kappaletta, jossa yhdistyivät kuin venähtäneeltä kasetilta tuleva leijaileva kosketinorkesteri ja jylisevät rummut, jotka muistuttivat sipsuttelevien studioässien sijaan legendaarista Led Zeppelin -takojaa John “Bonzo” Bonhamia.

Vaikka etenkin 2000-luvun kuluessa Wayne Coyne vakiintui The Flaming Lipsin ehdottomaksi nokkahahmoksi, Race for the Prize, kuten useat muutkin yhtyeen kappaleet, oli rumpalista multi-instrumentalistiksi ylenneen Drozdin käsialaa. Toki tärkeässä asemassa olivat myös Coynen laulumelodiat ja etenkin sanoitukset, jotka saavuttivat täysin yllättäen koskettavuuden, jota yhtyeen aiemmissa tuotoksissa ei ollut tavattu (tai ainakin se oli piilotettu syvälle häröilyn sekaan). Drozd toteaakin Pitchforkin dokumentissa olleensa helpottunut, kun Coyne tällä kertaa päätti kirjoittaa jostain muusta aiheesta kuin kirahveista (viitaten Clouds Taste Metallicin This Here Giraffe -kappaleeseen).

Monien The Soft Bulletin -albumin sanoitusten takana oli Coynen isän äkillinen sairastuminen syöpään ja tästä seurannut kuolema. Race for the Prizella yhtyeen aikaisemmilta levyiltä tuttu surrealismi oli yhä paikallaan, mutta sen rinnalle oli noussut uudenlainen syvällisyys.

Ehkäpä Coynen isän parantumattoman sairauden inspiroimana Race for the Prize kertoo kahdesta tiedemiehestä, jotka kilpailevat epätoivoisesti löytääkseen parannuksen johonkin koko ihmiskuntaa uhkaavaan sairauteen:

”Two scientists were racing
For the good of all mankind
Both of them side by side
So determined

Locked in heated battle
For the cure that is their prize
But it’s so dangerous
But they’re determined”

Yhdessä Drozdin melankolisena, mutta voitokkaana liitelevän melodian kanssa Coyne saa luotua naivistiseen sci-fi-tarinaansa sellaisen latauksen, että pian kuulija samalla sekä hymyilee että pyyhkii silmäkulmastaan kyyneleitä:

”Theirs is to win
If it kills them
They’re just humans
With wives and children”

The Flaming Lips oli lopulta löytänyt sen surumielisen, mutta toiveikkaan tyylin, joka veisi sen lopulta sekä kriitikoiden että miljoonien kuulijoiden rakastamaksi vaihtoehtopopin jättiläiseksi. Mercury Revin tavoin yhtye teki hämmästyttävän muodonmuutoksen, joka sai erään aikalaiskriitikon pohtimaan hämmästellen, tekisikö Sebadoh seuraavaksi 2000-luvun Pet Soundsin.

The Soft Bulletinista tuli aikaansa määrittelevä mestariteos ja entisistä happohörhöistä konserttivetonauloja ja festarisuosikkeja, jotka valloittivat yleisönsä värikkäällä lavashow’llaan, joihin kuuluivat erilaiset hassut temput konfettikanuunoista tanssiviin teletappeihin ja käsinukeista yleisön päällä läpinäkyvässä muovipallossa kirmaavaan Coyneen.

Lopulta tämä kaikki muodostuisi yhtyeelle vankilaksi, josta se pyrkisi murtautumaan ulos Embryonic ja The Terror -levyillä. Race for the Prizella ja koko The Soft Bulletinilla yhtyeen uusi tyyli oli kuitenkin raikas vapautuminen kitaraindien kuristavasta pakkopaidasta. Se oli hetki, jolloin tämä ikuinen altavastaaja nousi kilpajuoksun hänniltä johtoon. Hetki, jolloin näiden hullujen tiedemiesten 16 vuotta kestänyt musiikillinen tutkimusretki johti voitokkaaseen “heureka”-huudahdukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Kuvitus: Antti Vanhatalo.

Taivas hämärtyi ikkunani ulkopuolella harmaan huhtikuun päivän kääntyessä kohti iltaa. Sade hakkasi vasten lasia samaan tahtiin tietokoneeni näppäimistön kanssa yrittäessäni epätoivoisesti vangita kirjoitettuun muotoon Blurin Coffee and TV -klassikkoa.

Yhtäkkiä säpsähdin hereille puhelimeni soinnin repiessä minut väkivaltaisesti ajatuksistani. Kopeloin kädelläni paperikasojen keskeltä, kunnes sain luurin korvalleni. Ääni rätisevän linjan toisessa päässä kuulosti tulevan jostain kaukaa. Sen taustalla kuulin liikenteen meteliä sekä juoppojen ja katuhuorien huutoja.

“Kuulin, että kirjoitat Blurin Coffee and TV -kappaleesta”, käheä ääni sanoi enemmän todeten kuin kysyen. Selvästi Nuorgamin kirjoittajien joukossa oli myyrä, joka toimitti tietoa ulkopuolisille, mutta se oli ongelma, joka minun pitäisi hoitaa myöhemmin. Nyt ei auttanut kuin myöntää asian olevan juuri näin.

“Senkin rotta! Älä teeskentele, ettet tiedä, kuka täällä on”, ääni jatkoi sävyyn, joka olisi voinut saada ikkunalaudallani nököttävän kukan kuihtumaan, ellei se olisi jo heittänyt henkeään jatkuvan laiminlyönnin seurauksena.

Jälleen kerran linjan toisesta päästä kuuluvan äänen haltija tuntui tietävän tarkalleen, mitä ajattelin. Vaikka tuo ääni oli vuosien kovan elämän murjoma, tunnistin sen välittömästi – uskomatonta, mutta totta, juttelin Coffee and TV -videon kaltoin kohdellun tähden Milkyn kanssa. Tajusin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänen kertoa tarinansa.

Nuorgam: Hyvä on Milky, tehdään sitten se haastattelu. Missä olet luuhannut kaikki nämä vuodet?

Milky: Tottavie tehdään! Kyllä minä teidän metkunne siellä Nuorgamissa tiedän – kirjoittelette niitä viheliäitä kirjoituksianne täysin omasta päästänne kysymättä mitään asianomaisilta. No, minäpä haluankin kertoa oman näkemykseni. Toisin kuin te kirotut ”journalistit” ja niin sanotut fanini luulevat, olen vielä kaukana siitä suuresta taivaan pahvinkeräyslaatikosta. Esimerkiksi viime vuodet on tehnyt soololevyäni ja uskokaa pois, se tulee palauttamaan nimeni parrasvaloihin. Puhun nyt todellisesta milkymaniasta. Älkää koskaan unohtako… [Milkyn paasaus keskeytyy äkilliseen ja pitkälliseen yskänkohtaukseen, jonka hetkeksi laannuttua pääsen lyömään väliin kysymyksen, joka palauttaa haastattelun raiteilleen.]

N: Sinua pidettiin 1990-luvulla Blurin viidentenä jäsenenä. Mitä muistat vuosikymmenen puolivälin brittipophuumasta?

M: [Kysymystä seuraava koriseva naurunpuuska on jälleen vähällä laukaista yskänkohtauksen.] Krähähähähkrööhköhköh… Mitäkö muistan?! No en kuule paljon mitään. Silloin vedettiin kaikki huumeet, mitä käsiimme saimme, ja tuoreita pikku kuohukermatölkkejä pyöri ympärillä siihen malliin, että rumimmat piti hakata kepillä kauemmaksi! Brittipop oli lakipisteessään. Mehän olimme vuonna 1995 julkaisseet The Great Escape -levyn, ja sitten oli se kuuluisa listataistelu Oasiksen kanssa. Minä ainakin vain nauroin noille lehtien keksinnöille. Ryyppäsin yhtä lailla myös Noelin ja Liamin kanssa. Juhlia toisin sanoen riitti!

N: Niin, musiikillisestikin Great Escapella homma alkoi mennä vähän överiksi…

M: Ja minä yritin tolkuttaa kavereille, että ette te mitään Country Housea halua tehdä. Se alkoi olla jo irvokasta parodiaa siitä tyylistä, jonka synnytimme Modern Life Is Rubbishilla, mutta kaverit olivat liian sekaisin, eivätkä kuunnelleet. Myönnän kyllä itsekin, että se oli sellaista pyöritystä, että aloin muistuttaa enemmän kirnupiimää kuin omaa raikasta itseäni.

Joka tapauksessa sen lätyn jälkeen piti tehdä musiikillinen täyskäännös. Graham (Coxon, Blurin kitaristi – toim. huom.) alkoi ottaa yhä tiukempaa otetta musiikista, ja olin hommassa täysillä mukana. Olinhan kaikista yhtyeen jäsenistä läheisin juuri hänen kanssaan – ei minulla turhaan ole tatuoituna kaverin kuva kylkeeni!

N: Sitten vuonna 1997 tuli nimetön Blur-levy, jolla peribrittiläinen yhtye ottikin yhtäkkiä vaikutteita amerikkalaisesta indiestä…

M: Kuuntelimme Grahamin kanssa Pavementia, Sebadohia ja muuta sellaista amerikkalaista meluisaa indierockia, jonka antiteesi Blur oli tavallaan ollut. Teimme sen levyn Islannissa – paitsi henkisesti, myös fyysisesti kaukana brittipopskenestä. Jengi sitten vähän epäili, että mitähän tuostakin tulee, mutta kun Song 2:sta ja Beetlebumista tuli hittejä, se pisti niille mulkvisteille jauhot suuhun!

N: Blur oli luonut nahkansa onnistuneesti, mutta kuinkas tuosta eteenpäin?

M: No, pojat olivat tilanteessa vähän neuvottomia, ja katseet kääntyivät tietty minuun. Olin innostunut William Orbitin tekemästä Movin’ On -kappaleeni… köh… siis kappaleemme remixistä ja ehdotin, että palkkaisimme hänet tuottamaan seuraavan levymme. Kaikki aikaisemmat juttummehan olimme tehneet Stephen Streetin kanssa, mutta todellisen taiteilijan on seurattava muusaansa…

N: No minne se muusa sitten teidät johdatti?

M: Kuten Orbitin palkkaaminen jo vihjaa, elektroninen musiikki sai yhä suurempaa jalansijaa 13-levyllä. Itse olin jo pitkään ehdotellut jätkille, että voitaisiin tehdä jotain elektronista ja unohtaa kitarat ja muut. Mutta ei se ihan niinkään mennyt, tällä albumilla kokeilimme vähän kaikkea räkäisestä garagerockista gospelkuoroihin ja psykedeliasta progeen.

N: Myös Albarnin hiljattain päättynyt suhde Elastican Justine Frischmannin kanssa taisi olla tärkeä tekijä 13:sta synnyssä?

M: No joo… Mutta ei pidä unohtaa omaa suhdettani Miss Milkyyn. Tender ja No Distance Left to Run syntyivät kummatkin minun kertomuksistani. Perkeleen Damon otti vain kunnian itselleen. Oletko huomannut, että sana demon eroaa Damonista vain yhdellä kirjaimella?

N: Öh, okei. No, mutta siirrytäänpä itse asiaan eli Coffee and TV -kappaleeseen, joka kaikesta huolimatta on se kappale, josta sinut parhaiten…

M: Kuten sanoin DEMONI!

N: …tunnetaan. Mitä muistat sen synnystä?

M: Sen kappaleen De-… anteeksi Damon ja Graham tekivät yhdessä. Minun panokseni rajoittui enemmänkin ideoiden heittelemiseen. Sanoitukset kirjoitti Graham, ja toki kappale on poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän laulaa siinä leadia. Olihan hän aikaisemmin pari kappaletta laulanut – esimerkiksi You’re So Greatin Blur-levyllä – mutta Coffee and TV oli ihan sinkkubiisi.

Varmaan Graham halusi laulaa sen, koska kappale on niin henkilökohtainen. Selkeästihän biisi kertoo Grahamin alkoholismista ja estoista sosiaalisissa tilanteissa. Kuuntelepas nyt vaikka näitä säkeitä [laulaa äänellä, joka muistuttaa enemmän Tom Waitsia kuin Coxonia]:

”Sociability, it’s hard enough for me
Take me away from this big bad world
And agree to marry me
So we could start over again”

…ja…

”Your ears are full of the language
There’s wisdom there, you’re sure
’Til the words start slurring
And you can’t find the door”

N: Entäs kappaleen kertosäe: ”So, give me coffee and TV, history, I’ve seen so much, I’m goin’ blind, and I’m brain-dead virtually”? Tuosta ja koko muustakin kappaleesta voisi aistia jonkinlaista kyllästymistä koko Blur-kuvioon.

M: Varmasti… Siinä oli kaikkea hässäkkää. Graham kävi alkoholiparantolassakin, ja bändi teki sitten seuraavan levynsä, vuonna 2003 ilmestyneen Think Tankin, suurilta osin ilman häntä. Kun Graham sitten palasi studioon vuoden 2002 puolella, hänen panostaan ei enää kaivattukaan.

Minullehan kävi vähän samalla tavoin. Minulla oli paljon musiikillisia ideoita Blurin varalle, mutta Grahamin lähdettyä sain kylmästi kenkää. Olin vuodattanut koko sisukseni Bluriin, ja jätkät heittivät minut kierrätysastiaan kuin pahaisen pizzalaatikon.

Silti… En kadu mitään. 13 oli levy, johon minulla oli eniten panosta ja onhan se tietty yhtyeen uran hienoin albumi. Siinä, missä Modern Life Is Rubbish ja Parklife ovat hyvin paljon aikansa tuotteita, 13 kuulostaa kaikessa sekavuudessaan edelläkävijältä suurelle osalle sitä seurannutta indierockia.

N: Jutellaanpas lopuksi vielä hetki siitä kuuluisasta videosta…

M: Sehän oli toki paras juttu, mitä Blur koskaan teki. Ei tietenkään pelkästään sen takia, että näyttelin siinä, mutta olihan karismani Blurin salainen ase, jota ei ollut jostain syystä vielä videoissa käytetty. Aikaisemmin olin vaikuttanut vain kulissien takana, mutta viimein pääsin parrasvaloihin. Etenkin Damon tietty alkoi heti kadehtia minua. Se juippi tajusi, että hänen päivänsä Blurin nokkamiehenä olivat luetut…

N: Myös tyttöystäväsi Miss Milky on mukana videolla. Aikaisemmin kerroit, että suhteenne oli päättymässä. Vaikuttiko tämä videoon?

M: Kuvaukset olivat vaikeat, koska meidän piti näytellä yhä rakastavaisia, vaikka se eukko oli vain viikkoa aikaisemmin heittänyt minut pihalle kämpästämme. Mistä lienee saanut ne kuvat käsiinsä… Sitä paitsi se tölkki ei millään voinut olla alaikäinen… [epäselvää muminaa] Joka tapauksessa ammattilainen hoitaa hommat, oli tilanne mikä tahansa. Enkä halua kehua, mutta lopputulos on silkkaa Oscar-materiaalia. Jos sellaisen olisi voinut saada musiikkivideosta, olisi urani ollut varmasti kovin erilainen. Joka tapauksessa voitin siitä pätkästä NME:n ja MTV:n musiikkivideopalkinnot.

N: Kuten aikaisemmin kerroitkin, sait lähtöpassit Blurista samaan aikaan kuin Graham Coxon. Mitä potkujesi jälkeen tapahtui?

M: Minulla oli paljon ideoita, mutta kateellisten paskojen takia kaikki meni myttyyn. Keksin Blurin jälkeen idean bändistä, jossa taustayhtyeenäni olisi joukko apinoita. Sössötin sitten ideastani kännissä Jamie Hewlettille ja niin… Loppu onkin sitten historiaa.

Tulihan sitä toki sitten juhlittua vähän liikaa. Selkääntaputtelijoita, kaikenmaailman loisia ja muuta roskasakkia piisasi… Kunnes rahat loppuivat.

Mutta – ja saat kuule lainata tätä sinne hikiselle viiksihipsterisivustollesi – Milky on vielä kaukana viimeisestä myyntipäivästään!

* * *

Säästän rakkaat lukijani Milkyn useita tunteja jatkuneelta raivokkaalta monologilta, jonka sylkipärskeet lähestulkoon lensivät läpi puhelinlinjojen ja ulos luurista korvaani asti. Lopulta suljin puhelimeni toki säälien, mutta myös arvostaen tätä maailman kolhimaa ja sivuraiteille ajautunutta monitaiteellista visionääriä.

Jossain vaiheessa puhelun aikana sadekin oli lakannut. Suljin tekstinkäsittelyohjelman ja laitoin vielä kerran sen kuuluisan videon pyörimään. Nostin maljan (toki valkovenäläistä) Milkylle, tuolle maitotölkeistä suurimmalle, ja samalla laulun säkeet palasivat mieleeni:

”Your ears are full but you’re empty
Holding out your heart
To people who never really
Care how you are”

Video ei ole enää saatavilla

Ou est la vache?

Vuonna 1998 Air teki musiikkia, joka sopi täydellisesti vuosituhannen vaihteeseen. Sen lempeästi kuulijaa hellivät soundit edustivat sekä 1990-luvulle tyypillistä myyttiseen menneisyyteen haikailua että uuden vuosituhannen kihelmöivää odotusta. Se kuulosti musiikilta, jota saattoi kuunnella niin 1970-luvun playboy leveälahkeisissa housuissaan ja kirjavassa tekokuitukauluspaidassaan kuin Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin avaruusagentit Valerian ja Laureline leijaillessaan tehtäviensä välissä vaaleanpunaisessa tähtisumussa.

Nicolas Godinin ja Jean-Benoît Dunckelin Versailles’ssa vuonna 1995 perustaman yhtyeen tyyli vakiintui jo sen varhaisilla singleillä, kuten Modulor Mixillä tai kuvaavasti nimetyllä Casanova 70:lla. Näillä myöhemmin Premiers Symptômes -EP:llä uudelleen julkaistuilla raidoilla kuultiin Godinin ja Dunckelin tavaramerkiksi muodostunut retrofuturistinen yhdistelmä easy listeningiä, varhaisia syntetisaattorimusiikin innovaattoreita, progressiivista rockia, Serge Gainsbourgin ja Burt Bacharachin tapaisia hienostuneita popvisionäärejä ja modernin tanssimusiikin soundeja.

Duon musiikki soveltui mainiosti huilaamiseen rankkojen tanssimaratonien välissä, mutta se ei jäänyt pelkäksi chillout-musiikiksi. Yhtä hyvin Airin raikkaan melodiset kappaleet toimivat kotikuuntelussa ja toki myös trendikkäiden kahviloiden äänitapettina.

Duon todellinen mestariteos oli sen vuonna 1998 julkaistu debyyttipitkäsoitto Moon Safari, joka osoitti, että Air kykeni vaivatta lunastamaan singlejensä odotukset. Moon Safari oli mestarillinen luomus, joka esitteli Godinin ja Dunckelin musiikillisen vision täydessä loistossaan. Se oli upea menneisyyden, nykypäivän ja tulevaisuuden palasista kasattu persoonallinen kokonaisuus, joka kuulosti samalla sekä tutulta ja tuoreelta – kuin muistolta tulevaisuudesta.

Albumi sai sellaiset vielä muutamaa vuotta aikaisemmin mauttomana pidetyt soittimet, kuten vocoderit, Wurlitzerin ja Rhodesin sähköpianot, Moog-syntetisaattorit tai vaikkapa erityisesti diskolevyiltä tutun ARPin Solina String Ensemblen, kuulostamaan yhtäkkiä viileääkin viileämmiltä. Airin musiikki ei nojannut kuitenkaan pelkkiin syntetisaattoreihin tai sähköpianoihin, vaan myös akustiset pianot ja flyygelit sekä Godinin soittamat kitarat ja bassot kuuluivat duon musiikilliseen arsenaaliin. Ei ihme, että esimerkiksi allekirjoittaneelle yhtyeen yhdistelmä elektronista musiikkia ja perinteisempää poprockia toimi hellänä johdatuksena kitaravetoisesta popista koneilla tehdyn musiikin pariin.

Moon Safarin ensimmäinen single, loistokas Sexy Boy, edustaa Airia popeimmillaan. Se on riemastuttavan härski riettaan hikisesti pumppaavine kertosäkeineen ja näitä seuraavine raukean rentoine säkeistöineen. Godin ja Dunckel leikittelevät kappaleessa sukupuolirooleilla ja androgynialla. Näennäisesti sen lujana penetroiva kertosäe on maskuliininen ja pehmeän eteerinen säkeistö feminiininen. Kuitenkin kappaleessa käännetään sukupuoliroolit päälaelleen sekä Dunckelin androgyynillä laulunäänellä että suuntaamalla himokas katse mieheen.

Kiitos netistä löytyvien käännösten ranskaa osaamatonkin voi tarkastella myös kappaleen sanoituksia. Enimmäkseen ne on kirjoitettu kieli visusti poskessa, mutta atleettivartaloisista sankareista ja sänkipartaisista hyvin pukeutuvista idoleista kertovien höpsöjen säkeiden seasta löytyy pientä viestiäkin. Laulaessaan siitä, kuinka hänkin haluaa jonain päivänä olla samanlainen kuin “dollarisilmäiset” ja “timanttihymyiset” “komeat jumalat”, Dunckel asettuukin yhtäkkiä hieman pakkomielteisen ihailijan asemaan, joka unelmoi pääsystä täydellisten sankareidensa Pantheoniin.

Unelmat ovatkin kaikissa muodoissaan keskeinen osa Airin musiikkia, tulihan sen nimikin sanoista amour, imagination ja rêve eli rakkaus, mielikuvitus ja uni, unelma tai haave. Godin ja Dunckel tekevät musiikkia, joka kaikessa retroilussaan tuntuu sijaitsevan jossain ajan tuolla puolen. Se sijaitsee menneisyyden ja tulevaisuuden idealisoidussa mallissa, jota ei tavata luonnonvaraisena missään muualla kuin heidän mielikuvituksensa tähtitarhoissa. Kuten Sexy Boyn ”ideaalimies maskuulinisine charmeineen”, Godinin ja Dunckelin retrofuturistinen visio on vain kuvitelmaa. Mutta kuinka kaunista sellaista se onkaan!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

La Femme D’Argent -kappaleen video paitsi esittelee Airin soitinarsenaalia, myös kertoo hauskoja faktoja Moon Safari -levyn kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

Siitä, mistä piti tulla loppu, tulikin Mercury Reville uusi alku.

Parhaat levyt ja kappaleet vievät kuulijansa matkalle. Ne vievät mukanaan pois arkitodellisuudesta paikkoihin, joista osa saattaa olla todellisia, mutta yhtä moni sijaitsee mielikuvituksessa, unelmissa, unissa tai puoliksi unohdetuissa muistoissa. Tällaisella poikkeuksellisella musiikilla on kyky kuljettaa kuulijansa mielen terra incognitalle ja maalata sinne viidakoita täynnä jalokiviaarteita, hämyisiä satamakaupunkeja, kesyttömiä valtameriä, kauan unohdettuja raunioita tai kaukaisia aurinkokuntia ja niiden outoja asukkeja.

Mercury Revin neljäs levy Deserter’s Songs on yksi tuollaisista albumeista. Se on levy, joka tuntuu asustavan aivan omassa maailmassaan. Ostin albumin alun perin sen ilmestyessä muistaakseni Uncut-lehdessä julkaistun arvion takia. Siinä kirjoittaja intoutui maalailemaan, kuinka Deserter’s Songs kuulosti siltä kuin sen olisivat tehneet avaruusolennot, joiden käsitys populaarimusiikista perustuisi Disney-piirroselokuvien soundtrackeihin. Kenties vuodet ovat hapertaneet muistini, mutta joka tapauksessa arvostelu oli kirjoitettu sellaisin sanankääntein, että levy oli pakko ostaa.

Deserter’s Songsin ainutlaatuinen ilmapiiri ei pettänyt odotuksia. Albumi vei kuulijansa matkalle syvälle myyttiseen Amerikkaan kuin aluksellaan liikaa aikaa viettäneiden avaruusolentojen silmin nähtynä. Erityisen vahva oli levyn voimakas paikallisuuden tunne. Tunne, joka oli niin väkevä, ettei haitannut, että tuo paikka sijaitsi puoliksi mielikuvituksessa ja vain puoliksi New Yorkin osavaltion kaakkoisosien vuoristoseuduilla.

Yhtyeen edellisellä levyllä See You on the Other Side tunnelma oli ollut vielä leimallisen urbaani, vaikkakin pölyisiä tietokonekonsoleita uhkuvalla retrofuturistisella tavalla. Kappaleet, kuten kaihoisaa poppia ja free jazzia sekoittava Empire State (Son House in Excelsis) tai Everlasting Arm puertoricolaisine lapsineen ja helteessä suihkuavine vesiposteineen, kaikuivat selvästi New Yorkin art deco -pilvenpiirtäjien ympäröimistä asfalttikanjoneista. Deserter’s Songsilla yhtye jätti kaupungin ja astui tähtien vilkuttaessa taivaalla hyvästiksi yöjunaan kohti Catskill-vuorten jylhiä ja salaperäisiä maisemia.

Deserter’s Songs on levy, jolta on vaikea valita yhtä huippuhetkeä. Katkeransuloinen Goddess on a Hiway, joululaulumainen Endlessly, ylväästi keinahteleva Opus 40, kirkkaassa yössä matkaava Hudson Line tai juopuneen riemukas Delta Sun Bottleneck Stomp ovat kaikki omissa kirjoissani popklassikoita. Ehkä kuitenkin yksi on yli muiden – albumin ensimmäinen kappale Holes, toismaailmallinen johdatus Deserter’s Songsin maailmaan, joka lyö kuin myrskyävät aallot muistojen rantakallioihin. Kappale, joka saa joka ainut kerta kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Laulaja-kitaristi Jonathan Donahuen ja kitaristi-puhallinsoittaja Sean “Grasshopper” Mackiowiakin kirjoittama Holes kertoo kamppailusta epätoivon synkimmissä syvyyksissä – piinaavasta aamuyön hetkestä viskipullon kanssa vietetyn unettoman yön jälkeen, jolloin demonit ja menneisyyden aaveet eivät anna rauhaa:

”Time
All the long red lines
That take control
Of all the smoke-like streams
That flow into your dreams”

Kappale maalaa kauniin, mutta lohduttoman koruttoman maiseman, jota hallitsee rotko, johon unelmat syöksyvät kuolemaan:

”That big blue open sea
That can’t be crossed
That can’t be climbed
Just born between
Oh, the two white lines
Distant gods and faded signs”

Vielä 15 vuottakin sen jälkeen, kun kuulin Holesin ensimmäisen kerran, sen mestarillinen sovitus yhä salpaa hengen. Kappale heittelehtii tyynen ja myrskyn välillä yhtyeen kosketinsoittaja-basisti-tuottaja Dave Fridmannin kauniin pianon, jousien, puhaltimien, vanhanaikaisten syntetisaattorien ja yksinäisenä vaikertavan viulun jousella soitetun sahan puhaltaessa tuulta verenpunaisiin purjeisiin.

Toisaalta kyse on vain saman neljän soinnun toistamisesta läpi kappaleen ja toisaalta jostain paljon enemmästä. Tyrskyävän sovituksen paisuessa ja vetäytyessä yhä uudestaan Holes onnistuu samalla olemaan sekä mahtipontinen että pienimuotoinen.

Kappaleen avainkohta saattaa hyvinkin olla lopun ihon kananlihalle nostava trumpetti, joka ilmentää täydellisesti nostalgista melankoliaa. Se on musiikillinen vastaus Donahuen surumieliseen kysymykseen:

”How does that old song go?”

Donahue oli kirjoittanut Holesin tilanteessa, jossa Mercury Revin loppu näytti olevan aivan kulman takana. Yhtye oli aloittanut taideopiskelijoiden kaoottisena sivuprojektina, joka alun perin teki musiikkia jäseniensä kokeellisiin elokuviin. Alkuvuosinaan se tunnettiin ulvovaa meteliä ja narkoottista poppia yhdistelevän musiikkinsa lisäksi laulusolistinsa David Bakerin sekopäisestä persoonasta, hillittömistä live-esiintymisistään ja kaikenkarvaisesta sekoilusta.

Baker jätti yhtyeen vuonna 1993 julkaistun Boces-albumin jälkeen, ja Mercury Rev teki vuonna 1996 ilmestyneen See You on the Other Siden Donahuen johdolla. Levy oli taiteellisesti onnistunut, mutta se myi heikosti. Kun yhtye alkoi tehdä neljättä albumiaan, se oli jo päättänyt hajota, ja Deserter’s Songsin oli määrä olla Mercury Revin viimeinen levy.

Huume- ja ihmissuhdeongelmista kärsinyt Donahue oli äänittänyt uusia pianovetoisia kappaleitaan syvän masennuksen vallassa, ja levy tehtiin lähinnä siksi, että hän voisi sytyttää uudelleen hiillokseksi sammuneen ystävyytensä Mackiowiakin kanssa. Se, että Deserter’s Songsin oli tarkoitus olla Mercury Revin viimeinen lento kohti aurinkoa, on selvää Donahuen Holesin päättävästä itkuisesta kuiskauksesta:

”Bands
Those funny little plans
That never work quite right”

Totta kai siinä sitten kävikin niin, että joutsenlauluksi tarkoitettu Deserter’s Songs nosti Mercury Revin pään takaisin pinnan ylle, ja siitä tuli ennennäkemättömän suosittu etenkin Englannissa ja Euroopassa. Joskus ne pikku suunnitelmat onnistuvat sittenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Foo Fighters on juuri oppinut uimaan grohlia.

Kukapa olisi uskonut vuonna 1995, kun entisen Nirvana-rumpali Dave Grohlin sooloprojektin Foo Fightersin ensimmäinen nimetön levy julkaistiin, että kyseisestä yhtyeestä tulisi yksi grungen jälkeisen hard rockin suurimmista bändeistä, joka on pitänyt pintansa rockin huippunimenä jo 18 vuotta.

Jo Foo Fightersin rosoisella, yhtä kitararaitaa lukuun ottamatta kokonaan soolona, viikossa äänitetyllä debyytillä oli selvää, ettei se ollut mikä tahansa rumpalin sooloprojekti. Jos ensilevyllään Grohl oli yllättänyt kaikki tarttuvilla sävellyksillään, todellinen merkki yhtyeen tulevasta asemasta oli kuitenkin sen vuonna 1997 julkaistu toinen levy The Colour and the Shape, jolla se oli tuottaja Gil Nortonin avustuksella virtaviivaistanut ja kiillottanut soundinsa tappavana hohtavaan terään. Toisin kuin Nirvana, Foo Fighters ei tuntenut syyllisyyttä popahtavuudestaan, vaan suuntasi tähtäimensä häpeilemättä kohti stadioneiden mittakaavassa pauhaavaa tarttuvaa melodista hard rockia.

Kehitys tulisi lopulta johtamaan lopputulokseen, josta voi olla montaa mieltä. Miljoonien myyntiluvut kertovat Foo Fightersin jatkuvasta suosiosta, mutta samalla se kuvaa sekä hyvässä että pahassa, kuinka kauas 1980-luvun alun hardcorepunkista sytykkeensä saanut vaihtoehtorock on harhautunut alkuperäisestä kurssistaan. Kuin avaruuteen laukaistava raketti se on tiputellut matkan varrella palasia itsestään, kunnes jäljelle jäänyt kiertoradan saavuttanut osa ei juuri muistuta lähtökohtaa.

Kun Grohl laulattaa kymmentuhatpäistä yleisöä Wembley-stadionilla tai hairahtuu yhtyeensä kanssa superbändien, soololevyjen (onkohan Foo Fighters ainoa rumpalin sooloprojektina aloittanut bändi, jonka rumpalilla on sooloprojekti) ja tähtivieraiden tapaisiin rockkliseisiin, ei voi olla tuntematta pistosta siitä, että jokin muutoksen mahdollisuus on lopullisesti menetetty. Kuten The Who lauloi Won’t Get Fooled Againissa: “Meet the new boss/ Same as the old boss.”

Vaikka Colour and the Shape antoi merkkiä tästä tulevasta, se oli joka tapauksessa levy, jolla Foo Fighters oli väkevimmillään – tilassa, jossa se tasapainoili onnistuneesti vaihtoehtorockin ja valtavirran hard rockin välimaastossa. Kirkkaimpana tähtitaivaalla loistaa yhtyeen hienoin saavutus, Everlong, kappale, joka Foo Fighters -nimen antaneiden tunnistamattomien lentävien esineiden tavoin tuntuu sisältävän jotain selittämätöntä ja toismaailmallista.

Kaikki lähtee liikkeelle kitarariffillä, joka on yksi kaikkien aikojen maagisimpia. Sillä kuuluisalla kolmella soinnulla (ei tosin millään perussoinnuilla, vaan hieman kimurantimmilla Dmaj7:lla, Bsus2:lla ja Gsus2:lla) Grohl onnistuu tavoittamaan samalla sekä pohjattoman melankolian että nostattavan toivon.

Mielikuvat tulvivat runsaslukuisena tajuntaan: laivoja öisellä merellä, kaukaisuudessa tuikkivia valoja, talven kirkkaina neulankärkinä palavia tähtiä, linjan toisesta päästä kuuluvan varattu-äänen melankoliaa. Yhtäkkiä kuuntelija tuntee leijailevansa talojen, kaupunkien ja kokonaisten mantereiden yllä.

Everlongilla Grohl paljasti ihailunsa 1980-luvun uuden aallon poppia kohtaan. Etenkin The Policen avoimia kieliä ja jazzahtavia harmonioita hyväkseen käyttävät soinnut ja sen kappaleiden tyhjän tilan tuntua uhkuva soundi olivat selviä vaikuttajia. Siinä, missä The Policea vaivasi useimmiten hienostelun ja teennäisyyden aura, Grohl yhdistää onnistuneesti yhtyeen soundin aggressiiviseen kitararockiin ja raivoisaan intohimoon. Säkeistöjen hehkuvan melankolian yhdistyessä kertosäkeiden valkoisena palavaan raivoon Grohl onnistuu puristamaan vanhasta “hiljainen säkeistö, äänekäs kertosäe” -kaavasta vielä kerran jotain tuoreen kuuloista.

Oma lukunsa Everlongin tarinassa on muun muassa Björkille tekemistään loistokkaista videoista tunnetuksi tulleen ranskalaisen Michel Gondryn mestarillinen musiikkivideo. Myöhemmin Science of Sleep -nimisen elokuvan tehneen ohjaajan videoissa unilla on aina ollut suuri rooli. Niin myös Everlongissa, jonka taustalla oli Gondryn lapsuuden toistuva painajainen jättimäisiksi kasvavista käsistä.

Valtavat kädet ovat kuitenkin vain pieni osa symboleja tihkuvassa kokonaisuudessa, joka yhdistelee Evil Deadia ja slasher-elokuvia, teddyjen ja punkkareiden välisiä rähinöitä, romantiikkaa, rock-videokliseitä ja uuden aallon kuvastoa unenomaiseksi kokonaisuudeksi, joka tulvii loisteliaita surrealistisia yksityiskohtia (kiipeily jättimäisen puhelimen päällä, halkopinon muuttuminen nunchakuiksi, rumpali Taylor Hawkins Grohlin vaimona, rumpusetin paljastuminen peiton alta). Harva musiikkivideo (tai muu visuaalisen taiteen muoto) on onnistunut yhtä hyvin ilmentämään unen logiikkaa.

Vuosien varrella Foo Fighters on julkaissut kappaleita, jotka ovat olleet Everlongia menestyneempiä sekä myynniltään että radiosoittonsa osalta. Silti kuunnellessa yhtyeen vuonna 2006 ilmestynyttä akustispainotteista Skin & Bones -live-levyä aplodien innokkuudesta käy selväksi, mitä kappaletta yleisö on odottanut kaikkein eniten – tietysti levyn päättävää, yhä melankolisen salaperäisesti hehkuvaa Everlongia.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Näin yleisöä huudatetaan Skin & Bones -levylläkin kuultavassa akustisessa (jos nyt sähkökitaroilla, -uruilla ja -bassolla vahvistettua kokoonpanoa voi akustiseksi sanoa) live-versiossa:

Video ei ole enää saatavilla

Tegan ja Sara. Tai päinvastoin. Ei voi tietää!

Sisarusduo lähtee seitsemännellä levyllään häpeilemättä tanssiin teinipopin kanssa.

Kun kuulin ensimmäisen kerran Tegan and Saran Heartthrob-albumin ensisinglen Closerin, mieleen tuli kaksi hirveää ajatusta: duo kärsii pahemman luokan kolmenkympinkriisistä ja/tai se on viimein kyllästynyt kulttisuosioon ja lähtenyt epätoivoiseen rahastusyritykseen. Kummassakin saattaa olla pieni totuuden siemen, mutta onneksi kumpikaan ei osoittaudu osuvaksi määritelmäksi Heartthrobille.

Totta on, että jo seitsemänteen levyynsä päässeet Quinin kaksossisarukset ovat tällä kertaa jättäneet melankolisen indiekitarapopin, ryntäilevän voimapopin ja folkahtavan synkistelyn taakseen ja tykittävät levyllisen tanssittavaa teinipoppia. Ensi kuulemalta voisi luulla, että sisarukset ovat päättäneet hyökätä härskisti haastamaan kanadalaismaannaisensa Carly Rae Jepsenin tämän omalla tontilla.

Hyppy elektroniseen tanssipoppiin ei kuitenkaan ole Quineille niin suuri harppaus kuin saattaisi luulla. Duo on yhdessä ja erikseen tehnyt vuosien varrella yhteistyötä sellaisten elektronisen musiikin artistien kuin Tiëston ja David Guettan kanssa. Olipa Sara mukana kirjoittamassa Sweetie-nimistä kappalettakin Jepsenin hittilevy Kissille (laulu tosin päätyi albumin deluxe edition -version bonusraitoihin). Duon edellisellä albumilla Sainthoodilla suuntautuminen elektronisempaan soundiin oli kuultavissa sellaisilla kappaleilla kuin singlenäkin julkaistulla Alligatorilla.

Yhtyeen musiikissa on aina ollut suuri sija 1980-luvun alun uuden aallon popilla, eivätkä sisarukset ole piilotelleet ihailuaan esimerkiksi Cyndi Lauperia ja Princeä kohtaan. Kolmenkympin rajapyykin ylittäminen näkyykin epätoivoisen ikinuoruuden hamuamisen sijaan enemmänkin nostalgisena katsahduksena sisarusten lapsuuden musiikkiin.

Heartthrob katsahtaa menneisyyteen myös sanoituksellisten teemojensa puolesta. Monissa albumin kappaleissa sisarukset heittäytyvät muistelemaan teini-iän myrskyistä rakkauselämää kaikessa kauneudessaan ja hirveydessään. Heartthrob uhkuu hikoilevia kämmeniä, raastavia kaukorakkauksia ja himon ja viattomuuden ainutlaatuista yhdistelmää.

Closer avaa pelin ja tekee teeman selkeäksi. Sen riemukas poljento ja nostattava melodia vangitsevat täydellisesti sen herkän hetken, kun teini-ikäinen rakkaus odottaa vielä fyysistä täyttymystään – kun se pakahduttavuudessaan täyttää sydämen rajattomilla tähtitaivailla ja järisyttää planeettoja vavahduttavalla intensiteetillä:

“All I want to get is a little bit closer
All I want to know is, can you come a little closer?
Here comes the breath before we get a little bit closer
Here comes the rush before we touch, come a little closer

The doors are open, the wind is really blowing
The night sky is changing overhead”

Heartthrob lähtee käyntiin vahvasti, eikä albumin alkupuoli hellitä tahtiaan tarttuvien popbiisien seuratessa toisiaan neonvärien ja diskopallon loisteen kavalkadina. Erityisesti suorasukaisen himokkaasti fantasioiva Drove Me Wild (”When I envision you/ I think of your sheets tangled up beneath me”) ja avoimesti homoseksuaalisen duon asemaa LGBTQ-yhteisön sankareina pohtiva ja kyseenalaistava I’m Not Your Hero (”I’m not your hero/ But that doesn’t mean we’re not one and the same”) nousevat Closerin rinnalle albumin korkeimmalle huipulle.

Levyn puolivälin jälkeen hengästyttävä tahti ja hiukan yksipuolinen soundi alkavat uuvuttaa. Silti etenkin duon Prince-ihastusta kanavoivat I Couldn’t Be Your Friend, Now I’m All Messed Up ja varsinkin loistelias, melankolista yömaisemaa maalaava Shock to Your System ihastuttavat.

Viimeksi mainittu paljastaa, kuinka syvällä surumielisyys pesii Tegan and Saran musiikissa. He eivät kaiken riemun seassa unohda kovin usein teini-ikäisyyteen kuuluvaa surua, pettymyksiä ja yksinäisyyttä – särkyneen sydämen pirstaleista saatuja haavoja:

“You seem like you’re so restless, young at heart
Who gave you reason?
You should be out driving people wild
Who gave you reason?

You got a shock to your system
Knocked your heart right out of sync”

Lopulta duo päättää niin riemukkaasti tanssineen levynsä itkuisiin säkeisiin:

“What you are is lonely”

Vaikka Heartthrobia vaivaa pienoinen tasapaksuus, eikä loistavista hetkistä aivan muodostu täydellistä kokonaisuutta, se valloittaa erikoisella yhdistelmällään teinipopin pakahduttavaa tunteellisuutta ja aikuisuuden mukanaan tuomia kypsiä näkökulmia. Quinien suvereeni melodian taju takaa kappaleiden tarttuvuuden, ja tekstien sydämessä piilevä melankolia tuo niille syvyyttä, jota pophattarasta harvemmin löytyy

77 Vaikka aluksi saattaa järkyttää, kun yllättää Tegan and Saran suutelemasta synteettisen teinipopin kanssa limudiskon värivalojen loisteen alla, lopulta tarttuva ja tanssittava Heartthrob voittaa puolelleen. Yllättävän syvältä kouraiseva albumi edustaa harvinaista genreä – kypsää teinipoppia.

Video ei ole enää saatavilla

Metsä nimeltä Guided by Voices.

Guided By Voicesin 11. levyllä Mag Earwhigillä Robert Pollard laulaa kappaleessa I Am Produced:

“I am trapped, tricked, packaged
And shipped out
I am produced”

Pollardin ja Guided By Voicesissa pitkään soittajana ja äänittäjänä toimineen Tobin Sproutin tekemä kappale saattoi huokua ahdistusta yhtyeen musiikin ylituottamisesta, mutta samaisella albumilla Guided By Voices oli jo alkanut käydä muutosta kohti kirkkaampia soundeja. Yhtye oli luonut maineensa enimmäkseen 4-raiturilla äänitetyillä rosoisilla ja rähjäisillä pophelmillä, jotka olivat osa lo-fi-musiikkityylin peruskalliota. Kymmenessä vuodessa (1986–1996) se oli julkaissut valtavan määrän levyjä, EP:itä, singlejä ja kaikenkarvaisia soolo- ja sivuprojekteja.

Sellaisilla levyillä kuin vuoden 1994 Bee Thousandilla ja 1995 julkaistulla Alien Lanesilla yhtyeen suosio oli kasvanut ennennäkemättömiin mittoihin vaihtoehtorockin otettua niskalenkin valtavirrasta. Guided By Voices ei kilpaillut listasijoituksista Pearl Jamin tai Smashing Pumpkinsin kanssa, mutta yhtäkkiä vuosia nuhjuisia kotinauhoituksiaan julkaissut, keski-ikää lähestyvistä miehistä koostunut bändi oli yhä suuremman ihmisjoukon rakastama kulttisuosikki.

Vuonna 1996 julkaistu Under the Bushes Under the Stars oli äänitetty jo oikeassa studiossa (jossa bändi tosin oli käynyt silloin tällöin aikaisemminkin) ja viimein Mag Earwhigillä Pollard vaihtoi rähjäisen, kaljaa kittaavan rupusakkinsa taitavampiin soittoniekkoihin.

Kaikki tämä on toki suhteellista. Ei Mag Earwhigillä Pollardin taustalla soittanut Cobra Verde -yhtye mikään soittimiaan aistikkaasti hiplaillut Steely Dan ollut, eikä lopputulos muistuttanut valtavirtapoppia. Pollard ja Cobra Verde kuitenkin onnistuivat tiivistämään ja kiillottamaan persoonallisen melodiset kappaleensa hienoksi, maanläheiseksi, mutta korkealle kurkipotkunsa tähtääväksi kitarapopiksi.

Hyvä osoitus uuden taustayhtyeen tärkeydestä on Pollardin sijaan Cobra Verden Doug Gillardin kirjoittama I Am a Tree. Se on loistokas vaihtoehtopopin, voimapopin ja pseudo-hardrockin yhdistelmä, joka hyötyy hienosti kirkkaammasta soundista ja tarkan iskevästä toteutuksesta. Aikansa angstisesta jälkigrunge-ilmapiiristä se erottuu jo leikkisän seksuaalisella tekstillään:

“I’m planning to see
I’m planning to feel you all over me
So climb up my trunk and build on your nest
Come and get the sap out of me”

I Am a Treen ja Mag Earwhigin napakka poprock ei nostanut Guided By Voicesia kulttisuosiosta poptähteyteen, eikä sitä tehnyt myöskään muun muassa Weezerin levyjä tuottaneen The Cars -veteraanin Ric Ocasekin avustuksella tehty, (Guided By Voicesin mittapuulla) ennenkuulumattoman siloteltu vuonna 1999 julkaistu Do the Collapse.

Pollardin ja kumppaneiden (kovin yksipuolinen) flirttailu poptähteyden kanssa ei lopulta johtanut maailmanmaineeseen, vaan yhtyeen hajoamiseen vuonna 2004. Viimeiset vuotensa yhtye kamppaili jatkuvasti lo-fi-tuotannon ja hiotumman popsoundin välimaastossa. Paluuta 4-raitureihin ei ollut, mutta silotellut rocklevytkään eivät tarjonneet tietä eteenpäin.

Guided By Voicesin hajottua Robert Pollardin musiikillisten julkaisujen pysäyttämätön ja vuolas virta kuitenkin jatkui soololevyjen muodossa, ja viime vuonna Guided By Voicesin Mag Earwhigiä edeltänyt “klassinen” vuosien 1993–1996 kokoonpano teki paluun. Yhtyeelle tyypillisesti se on ehtinyt julkaista jo kolme pitkäsoittoa (jossain välissä Pollard ehti myös tehdä kaksi soololevyä). Seuraavaa levyäkään ei tarvitse kauaa odotella – uudelleen kasatun Guided By Voicesin seuraava levy English Little League ilmestyy huhtikuussa.

Palannut Guided By Voices haikailee 1990-luvun puolivälin Bee Thousandin ja Alien Lanesin lo-fi-mestariteoksiin, mutta ei pidä myöskään väheksyä I Am a Treen ja Mag Earwhigin edustamaa aikaa, jolloin Pollard uskalsi vielä unelmoida noususta rocktähteyden Valhallaan ihailemiensa The Beatlesin ja The Whon rinnalle. Se, että kapteeni Pollardin ja perämies Gillardin vene karahti karille, ei vähennä Mag Earwhigin ja valloittavan I Am a Treen tenhoa laisinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 2002 Guided By Voices vieraili (Gunnareiden Slashin, Duff McKaganin ja Matt Sorumin kera) The Strokesin Someday-videolla, jolla yhtyeet baarissa hengailun lisäksi ottavat yhteen Family Feud -visailuohjelmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

I Am a Treen alkuperäisen version teki Doug Gillardin Gem-yhtye. Se kuulostaa tältä:

Video ei ole enää saatavilla

Nicky, James ja Sean – meikit pestynä.

”From despair to where – mihin epätoivosta”, kysyi Manic Street Preachers vuonna 1993 julkaistulla samannimisellä singlellään. Vuonna 1996 sen oli aika vastata kysymykseen.

Yhtyeen pääasiallinen sanoittaja ja ideologinen primus motor Richey James Edwards oli hävinnyt jonnekin Englannin ja Walesin välisen Severnin sillan sumuun helmikuussa 1995. Edwardsin vuosia kestänyt taistelu masennuksen ja itsetuhoisen käytöksen kanssa ei povannut hyvää hänen löytymisensä puolesta, ja yhtyeen edellinen levy, lohduton ja romuluinen The Holy Bible, oli paikoitellen vaikuttanut lähinnä itsemurhaviestiltä. Manic Street Preachersin jäljelle jääneet jäsenet – laulaja-kitaristi James Dean Bradfield, suunnilleen puolet yhtyeen Holy Bibleä edeltävistä levyistä sanoittanut basisti Nicky Wire sekä rumpali ja satunnainen trumpetisti Sean Moore – olivat pitäneet taukoa puolen vuoden verran, mutta lopulta oli päätettävä jatkaako vai lopettaako.

Edwardsin perheen siunauksella Manic Street Preachers päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon, ja maaliskuussa 1996 kuultiin single A Design for Life, ensimmäinen elonmerkki kolmihenkisestä Manic Street Preachersista.

Wiren sanoittama kappale ei kertonut Edwardsista, mutta sen kaunis, ylväs ja melankolisen arvokas sointi uhkui menneisyyden painosta huolimatta eteenpäin haavoittuneena, mutta voitokkaana lipuvaa uutta Manic Street Preachersia. Arvokkuus oli avainsana: Edwardsin aikojen räväkkyys ja pieni mauttomuuden ripaus meikkeineen ja pantterikuoseineen tai sotilasuniformuineen ja kommandopipoineen oli jäänyt taakse. Tilalla oli A Design for Lifen kanssa samassa kuussa julkaistun Everything Must Go -pitkäsoiton kannesta vakavamielisinä katsovat hillittyihin kauluspaitoihin pukeutuneet herrasmiehet.

Everything Must Gon nimiraita puhui suunsa kainostelematta puhtaaksi aiheesta menneisyys ja teki siihen tehdyn pesäeron selväksi:

“Freed from the memory
Escape from our history
And I just hope that you can forgive us
But everything must go”

A Design for Lifella ja sen sisältäneellä albumilla Manic Street Preachers ei ollut muuntautunut vain ulkoisesti. Sen uusi musiikki ei juuri muistuttanut The Holy Biblen klaustrofobista post punkia tai tuon levyn edeltäjien glam rockia, melodista punkia ja hard rockia. Tällä kertaa yhtyeen kappaleet säveltäneet Bradfield ja Moore nostivat valokeilaan aina riffien ja tilulilusoolojen taustalla piileskelleet mieltymyksensä romanttiseen poppiin, Motowniin, Phil Spectorin tyrskyävään äänivalliin ja Burt Bacharachin hienostuneisiin popklassikoihin.

Mahtipontinen ja jousisektioin koristeltu A Design for Life voisi olla väärään tekstiin yhdistettynä pompöösiä pöyhkeilyä, mutta Wiren upean, työväenluokan ylpeyttä pohtivan tekstin kanssa lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen hienoimmista poliittisista popkappaleista.

Wire kuvaa elegantin yksinkertaisin sanakääntein “älymystön” ja valtaapitävien holhoamisen ja alistamisen yhdistelmän kanssa painivan työväenluokan yritystä säilyttää ylpeytensä:

“Libraries gave us power
Then work came and made us free
What price now for a shallow piece of dignity?”

Kun A Design for Life nousi yhtyeen tuohon mennessä suurimmaksi hitiksi, sen intohimoisimmilla faneilla oli vaikea pulma edessään. Yhtäkkiä heidän rakastamansa ulkopuolisten ja friikkien suosikki olikin murtautunut valtavirtaan, ja heitä koulussa kiusanneet juntit hoilasivat kaljatuopit kourassa sen minkä muistivat kappaleen kertosäkeestä:

”We only wanna get drunk!”

Yhtyeen vanhoista faneista se saattoi olla epämukavaa, mutta oikeastaan oli sopivaa, että laulu tulkittiin näin, sillä ketä Manics itsekään oli holhoamaan ironiaa ymmärtämättömiä työläisiä. Meniväthän laulun sanoitukset kokonaisuudessaan:

“We don’t talk about love we only want to get drunk
And we are not allowed to spend
As we are told that this is the end
A design for life”

Selvästikin ajat olivat joka tapauksessa muuttuneet. A Design for Life ja Everything Must Go olivat sekä uuden ajan alku että jäähyväiset menneisyydelle. Levyn päättävään No Surface All Feeling -kappaleeseen oli jätetty pätkä Richey Edwardsin kitaransoittoa (hyvin alkeelliset soittotaidot omaavaa kitaristia ei normaalisti yhtyeen levyillä kuultu).

Pienen demonpätkän säilyttäminen oli kuitenkin osuva kunnianosoitus kappaleessa, jossa menneisyyteen suhtaudutaan kovin kaksijakoisesti Bradfieldin kysyessä:

“What’s the point in always looking back
When all you see is more and more junk?”

Ja vastatessa:

“It was no surface but all feeling
Maybe at the time it felt like dreaming”

Yhtyeen alkuaikoina Edwards oli viiltänyt käsivarteensa tekstin ”4Real” sen merkiksi, kuinka tosissaan hän oli yhtyeensä kanssa. Sama piti paikkansa myös tämän uuden Manic Street Preachersin kohdalla. Ulkoisesti ja sisäisesti muuttunut yhtye oli entistä voimakkaammin “silkkaa tunnetta ei pintaa”.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Everything Must Golla Manic Street Preachers sävelsi musiikin myös viiteen Edwardsin jälkeensä jättämään tekstiin (näitä kuultiin lisää vuonna 2009 julkaistulla Journal for Plague Lovers -levyllä). Kenties hienoin näistä oli hyytävän kaunis Small Black Flowers That Grow in the Sky, joka kertoi eläintarhassa viruvien eläinten kärsimyksistä. Tuskinpa Edwardsin oma kamppailu masennuksen kanssakaan oli kaukana hänen mielestään tekstiä kirjoittaessaan:

“Wanna get out won’t miss you sensaround
To carry your own dead to swing your tyre tricks
Wanna get out here you’re bred dead quick
For the outside
The small black flowers that grow in the sky”

Kappaleen päättävässä säkeessä, joka viittaa tylsistyneenä omaa häntäänsä pureskelevaan eläimeen, epätoivo on kylmäävän käsinkosketeltavaa:

“Here chewing your tail is joy”

Video ei ole enää saatavilla

Caramba!

“December is the cruelest month”, lauloi The Waterboys aikoinaan, ja totta onkin, että vuoden pimein aika on omiaan ahdistamaan loskassa tarpovaa ihmistä.

Ei kuitenkaan pidä väheksyä helmikuuta, jolloin pakkanen paukkuu kovimmillaan ja laskee tuon tuostakin verta jäädyttäviin lukemiin. Tällaisena julman hyytävänä aikana tarvitsemme humisevia palmuja, meren kohinaa ja raukeassa tuulessa kevyesti keinahtelevaa riippumattoa. Parhaimmassa tapauksessa kädessä on auringonvarjolla koristettu värikäs drinkki, ja jostain kaukaa kantautuu trooppisen musiikin vuoroin kiihkeät, vuoroin rentouttavat rytmit.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta matkata tropiikkiin, joten Nuorgam tarjoaa teille noiden kaukomaiden tunnelman musiikillisessa muodossa tällä Karibialle, Havaijille, Afrikkaan, Meksikoon tai muuten vain lämpimiin kesätunnelmiin matkaavalla soittolistalla.

Troopinen helmikuu Nuorgamissa

1. The Kinks – Supersonic Rocket Ship
2. David Byrne – Make Believe Mambo
3. Stevie Wonder – Summer Soft
4. Robert Palmer – Every Kinda People
5. Sweet – Poppa Joe
6. Harry Nilsson – Coconut
7. Kid Creole And The Coconuts – Annie, I’m Not Your Daddy
8. Vampire Weekend – Mansard Roof
9. Kirsty MacColl – Mambo De La Luna
10. Crosby, Stills & Nash – Shadow Captain
11. The Andrew Sisters – Rum and Coca Cola
12. Serge Gainsbourg – Sea Sex and Sun
13. The Beach Boys – Kokomo
14. The Very Best – Warm Heart of Africa
15. Paul Simon – Under African Skies
16. Sir Douglas Quintet – Mendocino
17. Al Stewart – Sand in Your Shoes
18. Roy Orbison – Leah
19. Kenny Rogers – Islands in the Stream
20. Onni Gideon – Tiikerihai
21. Kenny Loggins – Lahaina
22. Elton John – Sweet Painted Lady
23. Leon Russell – Back to the Island
24. Elvis Presley – Blue Hawaii
25. Ville Leinonen – Katson autiota hiekkarantaa
26. Brian Hyland – Itsy Bitsy Teenie Weenie Yellow Polka Dot Bikini
27. Terry Callier – Sail Away
28. Beck – Tropicalia
29. Todd Rundgren – Hello, It’s Me
30. Seals & Crofts – Summer Breeze
31. Astrud Gilberto – Agua De Beber
32. Porno for Pyros – Thick of it All
33. Yeasayer – Wait for the Summer
34. Les Baxter – Jungalero
35. Kate Bush – Eat the Music
36. DeBarge – Rhythm of the Night
37. Blondie – Island of Lost Souls
38. Lasse Mårtenson – Limon limonero
39. Wham! – Club Tropicana
40. Jimmy Buffett – Volcano

Kuuntele soittolista tästä.

Candlebox ennakoi kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen.

Miten päädyimme Nirvanasta Nickelbackiin? Kuinka yksi viime vuosikymmenten raikkaimmista rockmusiikin ilmiöistä, grunge, vesittyi muutamassa vuodessa turvalliseksi pullisteluksi FM-radion, perheenisien ja amerikkalaisten sotilastukikohtien tarpeisiin?

Nuorgam ylpeänä esittää: 15 olennaista postgrunge-maanvaivaa. Ne ovat lauluja, jotka jokainen on joskus kuullut; jotka hallitsivat ilmestyessään radioaaltoja kaikkialla maailmassa, mutta joiden esittäjät ovat muutamaa lukuun ottamatta vaipuneet historian hämäriin.

Jutun kirjoittamiseen ovat osallistuneet Joni Kling, Arttu Tolonen, Gaius Turunen ja Kimmo Vanhatalo.

#1 Better Than Ezra – Good (1993)

MIKÄ?
Rajatapaus Louisianasta. Goodin sisältävä Deluxe-albumi ilmestyi indieteitse vielä itse grungen ”aikaan”, mutta alkoi menestyä Elektran julkaistua sen uudestaan vuonna 1995. Better Than Ezra on pitänyt tahallaan nimensä alkuperän arvoituksena; tosin epäiltävä on, onko viime vuosina kukaan siitä enää kysellytkään. Bändiä pidetään kyseenalaisen kunnioitettavana postgrungen tienraivaajana, mutta tämä meriitti saavutettiin kyllä pre-grungen ehdoilla. Good on silkkaa radiota varten kemiallisesti pestyä Pixiesiä bassosoundeineen ja vain lievästi venkuroivine laulumelodioineen. Muilla singleillään Ezra imitoi esimerkiksi R.E.M.:iä (In the Blood). Bändi, joka kuulosti hyvältä vain silloin, kun et vielä ollut kuullut lähdemateriaalia. Kuka sellaista enää tarvitsee? Silloin viistoistavuotisna tämä oli kyllä tykki ralli…

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Yhteensä seitsemän studioalbumia ja kohtuullinen kulttiura. Koska Ezran debyyttialbumi ilmestyi jo 1990, voidaan bändiä pitää grungen selviytyjinä. Jos tuijottelee jenkkien myyntilistoja, vaikuttaisi kaikki rockjohdannainen uhanalaiselta, mutta aina löytynee pikkukaupunkeja, joissa eletään ikuista ysäriä. Ezran kaltaiset bändit ovat niiden sheriffejä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Candlebox – Far Behind (1994)

MIKÄ?
Candlebox oli jopa pliisuuteen tottuneiden Pearl Jam -fanien mielestä kauheata mussutusta ja sen kolmas single käytännössä power-balladi uudelle ajalle. Monet luulivat tuon myyttisen pedon kuolleen 1980-luvun lopussa. Candlebox raapii tynnyrin pohjalta jokaisen tarjolla olevan kliseen, alun kuohitun Temple of the Dogin mieleen tuovista kitaroista laulajan sietämättömään alapurentalaulantaan. Sanassa ’flying’ ei oikeasti ole h-äännettä eikä sanassa ’maybe’ 27 tavua. Kitarasoolo kierrättää jokaisen Slashista Mike McCreadyyn kulkevalla janalle sijoittuvan classic rock -kliseen. Far Behind kirjoitettiin muuten tribuuttina Mother Love Bonen laulajalle Andrew Woodille, aivan kuten koko Temple of the Dog -levy. Sääli. Sen lisäksi, että Far Behind on itsessään rasittavaa äänisaastetta, se myös ennakoi niitä kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen noin kolme vuotta myöhemmin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Candlebox ei Far Behindin jälkeen enää onnistunut tekemään hittejä. Olisi ehkä aiheellista tutkia pidemmällä aikavälillä, mikä prosentti power-balladeilla pankin räjäyttäneistä yhtyeistä kykenee pidemmän uran ylläpitämiseen. Bändi hajosi vuonna 2000, mutta kasasi itsensä uudestaan vuonna 2006 ja on taas työn touhussa. Ei niin, että ketään Keski-Lännen ja eri puolilla maailmaa sijaitsevien amerikkalaisten sotilastukikohtien ulkopuolella kiinnostaisi. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Toadies – Possum Kingdom (1994)

MIKÄ?
Jo 1980-luvun lopulta toimineen Toadiesin lyhyt kakku parrasvaloissa oli Heatseekers-listan ykköseksi kivunneelta Rubberneck-albumilta irrotettu murharalli, joka todisti jälleen kerran alternativen turhautuneesta misogyniasta häiritsevän kepeästi pomppubassotellen: Vaden Todd Lewis on kalju kitaristi, joka kaipaa Possum-järvelle viedäkseen tyttöystävän vajan taakse.

2002

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Levy-yhtiö ei suostunut edes julkaisemaan Rubberneckille äänitettyä seuraajalevyä ja Toadies painui unholaan. Houstonin Buzzfestin vakiokiinnityksenä soittaneen bändin voi nähdä tiettynä osana jatkumoa, jossa Alien Ant Farmin ja Limp Bizkitin tyyppiset nimet lopulta korvasivat post-grunge-yhtyeet junttifestarien vetonauloina. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dishwalla – Counting Blue Cars (1995)

MIKÄ?
Postgrunge vakiinnutti Yhdysvalloissa myös Adult Alternative -radioasemat, jotka pitävät hittejä elossa soittamalla niitä ainakin vuoden putkeen. Counting Blue Cars on mitäänsanomattominta mössöä, jota tämä aikuisuuden ja vaihtoehtoisen välissä tasapainottelu voi aiheuttaa. Vakavaa ja ainakin metafyysistä kun piti oleman, niin laitettiin Jumala sanoitukseen ja vieläpä naispuolinen sellainen, koska 1990-luvulla joku saattoi pitää ideaa omaperäisenä. Radioasemat soittivat Dishwallan hitistä vieläpä akustista versiota, jonka sääkanavakitarointi sinetöi tämän Bushin ja Francis Goyan välisen avioliiton. Dishwalla itse lienee ärtynyt biisin menestyksestä, koska bändihän oli muilla biiseillään jokseenkin vihaisempi. Ne eivät kuitenkaan kelvanneet AA-asemien hitaasti muuttuvaan postgrunge-äänitapettiin. Jos Jenkkilässä autoillessasi radiosi jämähtää tällaiselle kanavalle, saatat erehtyä luulemaan, että Hootie and the Blowfish on yhtä iso kuin ennenkin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Kolme studioalbumia lisää ja julkaisuhiljaisuus vuodesta 2005 eteenpäin. Esiintyminen Siskoni on noita -sarjassa taisi olla uran näkyvin hetki Counting Blue Carsin jälkeen. Ja siinäkin noitakolmikon sähläykset ja dialogi peittävät bändin soiton. Enempää ei tarvinne sanoa.

Paitsi tietenkin se, että Dishwalla on ikuistettu myös Anal Cuntin kappaleeseen You Went to See Dishwalla and Everclear (You’re Gay). (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Everclear – Santa Monica (1995)

MIKÄ?
Everclear henkilöityi aina Art Alexakikseen, joka tasapainotteli alusta lähtien sillä hiuksenhienolla, häilyvällä ja tulkinnanvaraisella rajalla, joka erottaa positiivisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen häikäilemättömästä itsepromootiosta. Alexakisin kohdalla oli myös aina vaikea sanoa harrastiko hän taiteessaan enemmän demoniensa manaamista vai niiden raakaa hyväksikäyttöä. Uran alkuvuosien lausunnot ja huippuvuosien aikainen asema vaihtoehtorockin luotettavimpana mielipideautomaattina ja semijulkkiksena tekee taustatarinan ja taiteen erottamisesta mahdotonta. Näin ollen tämäkin kappale täytyy tulkita aina sen prisman läpi, että Alexakis oli yksinhuoltajan kasvatti, joka haksahti kokaiiniin, mutta päätti kammeta itsensä kuiville veljensä ja tyttöystävänsä kuoleman jälkeen. Oli hänellä itselläänkin yksi läheltä piti -tilanne. Nyt kun olen tuon sanonut, on vaikea keksiä itse bändistä mitään sanottavaa. Näin minulle kävi ensimmäisen kerran vuonna 1995 ja nyt taas. Everclear kuuluu selkeästi postgrungen siihen laitaan, joka kumartaa power popin ja punkin suuntaan. Santa Monica on aika näppärä poppis. Se on harvinainen hyve tässä turpean ja itsetyytyväisen hardrockin dominoimassa genressä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Everclear ja Art Alexakis onnistuivat ylläpitämään kulttisuosiota, mutta tippuivat Capitolilta takaisin indien ihmeelliseen maailmaan ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella bändi alkoi aktiivisesti elää sekä omassa että toisten menneisyydessä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spacehog – In the Meantime (1995)

MIKÄ?
Grungen jälkeisinä vuosina menestyksen kultamaille pääsi myös kummallisuuksia, joilla ei ollut paljonkaan tekemistä vaihtoehtorockjättien kanssa. Tällainen tapaus oli alun perin Leedsistä Englannista tulleista, mutta New Yorkissa tavanneista musikanteista koostuva Spacehog, jonka pääasiallinen innoittaja oli grungen sijaan 1970-luvun glamrock, erityisesti wanha kunnon David Bowie, jonka laulutyyliä basisti Royston Langdon matki varsin uskollisesti. Yhtyeen debyyttisingle In the Meantime valloitti radion ja MTV:n vuosien 1995 ja 1996 taitteessa, ja albumi Resident Alien myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kevyitä ysärikonesoundeja, Bowieta, Beatlesin I Am the Walrusia ja voimapoppia yhdistelevä In the Meantime on woo-hoo-lauluineen varsin maukas, joskin pöhkö poptäsmäisku. Spacehog ei kuitenkaan oikein löytänyt paikkaansa popmaailmassa, vaan operoi jossain brittipopin ja postgrungen välimaastossa. Lopulta In the Meantime jäi sen ainoaksi hitiksi, ja Spacehog muistetaan nykyään lähinnä klassisena yhden hitin ihmeenä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spacehogin toinen levy The Chinese Album ei menestynyt edeltäjänsä tavoin, ja vuonna 2001 julkaistu The Hogyssey -albumi jäi yhtyeen viimeiseksi. Spacehogin hajoamisen jälkeen sen perustan muodostaneet Langdonin veljekset Royston ja Antony ovat pysyneet jonkinlaisessa puolijulkkisasemassa. Antony nähtiin vuonna 2010 sekoilemassa Joaquin Phoenix -”mukamentissa” I’m Still Here, ja Royston tuli puolestaan tunnetuksi Liv Tylerin aviomiehenä (pari erosi vuonna 2008). Spacehogin paluuta on viritelty pitkään. Tässä kuussa kuultiin viimein ensimmäinen näyte Glad to Know jo vuodesta 2011 julkaisuaan odottaneelta yhtyeen comeback-levyltä As It Is on Earth. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sponge – Molly (Sixteen Candles Down the Drain) (1995)

MIKÄ?
Detroitilainen Sponge vaikutti aina perusbaarirockyhtyeeltä, joka onnistui onnellisten sattumusten kautta pääsemään mukaan alternative-junaan. Se nähtiin aikanaan kolmannen polven jäljittelijänä, joka kopioi Pearl Jamin sijaan Stone Temple Pilotsia, mutta todellisuudessa Sponge kuitenkin muistutti grungea enemmän perinteistä amerikkalaista sydänmaan rockia, jossa oli mukana aimo annos U2:n mahtipontisuutta, hiukan R.E.M.:iä ja jopa ripaus vaihtoehtokantria (tai ainakin Gin Blossomsin juurevaa voimapoppia). Kasarinäyttelijä Molly Ringwaldin ja tämän tähdittämän Sixteen Candles -elokuvan (Synttärit, 1984) mukaan nimetty Molly (Sixteen Candles Down the Drain) onkin oikeastaan kantrikappale, johon on ympätty mukaan ajanmukaiset särökitarat. Sitä ei olisi mahdoton kuvitella hiukan kevennettynä vaikkapa R.E.M.:in esittämäksi.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spongen debyyttilevy Rotting Piñata jäi yhtyeen ainoaksi varsinaiseksi hittilevyksi. Sen toinen albumi Wax Ecstatic oli rankemmin rokkaava kokonaisuus, jonka piti alun perin olla memphisläisen drag queenin kuolemasta kertova konseptilevy. Kappaleet kuolleista drag queeneista tai Venäjän keisari Nikolai II:n Anastasia-tyttären mysteeristä eivät kiinnostaneet maksavaa yleisöä, ja Spongen kunnian päivät olivat nopeasti ohi. Nykyään 1990-luvun Sponge-kokoonpanosta on jäljellä enää laulaja Vinnie Dombroski, joka kiertää yhtyeensä kanssa epäilemättä soittamassa niissä samoissa baareissa, joista se nousi nauttimaan 15 minuutista kuuluisuuttaan vuonna 1995. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Primitive Radio Gods – Standing Outside a Broken Phone Booth with Money in My Hand (1996)

MIKÄ?
Primitive Radio Godsin hittiainokaisen formulaan kuuluivat B.B. King -sample, puoskarihopahtava jenkkibaggy ja Lou Reedin Walk on the Sidelle kosolti velkaa oleva epäilyttävä päiväkävelyletkeily kaihoisaksi heterohempeilyksi muutettuna. Näistä aineksista koottiin myös kappaleen sisältänyt ihan kelpo Rocket-pitkäsoitto.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Pohjimmiltaan Primitive Radio Gods oli kuitenkin raskas kitarabändi ja edelleen kasassa olevan yhtyeen myöhemmillä julkaisuilla tämä aspekti kuuluu mukavasti vihlovana ujeltamisena. Esimerkiksi vuoden 2003 Still Electric on yllättävän vahva näyttö aggressiivisesta kuusikielisten käytöstä ja Mellotron On! -kokoelma bändin shoegazehtavista psykedeliavivahteista. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Seven Mary Three – Cumbersome (1996)

MIKÄ?
Jos postgrungen mielikuvituksettominta laitaa edustava Seven Mary Three olisi perustettu 1970-luvulla, se olisi epäilemättä veivannut kasvotonta boogie-rockia Foghatin tai Bachman-Turner Overdriven lämppärinä. Koska elettiin 1990-lukua, se ymppäsi 1970-lukulaiseen rockiinsa grungemaisen raskaat kitarat ja nousi listoille hitillään Cumbersome alkuvuodesta 1996. Keksinkertaisuuttaan Seven Mary Three ei kuitenkaan onnistunut särön alle piilottamaan. Yhtyeen soundi pullisteli turpeasti kopioiden Stone Temple Pilotsin puisevimpia hetkiä, ja laulaja Jason Rossin sanoitukset naamioivat aikakaudelle tyypillisesti epämääräisyyden syvällisyydeksi luettelemalla vastakohtia, kuten: “She calls me Goliath and I wear the David mask” tai “Too heavy too light, too black or too white, too wrong or too right”. Toisin sanoen Seven Mary Three kuulosti juuri siltä, mitä olikin – kaukaa popmusiikin keskusten ulkopuolelta (tarkemmin sanottuna Williamsburgista, Virginiasta) tulleelta yhtyeeltä, joka osasi kopioida edeltäjiensä soundin, muttei ymmärtänyt sen underground-juuria. Näin se oli varhainen esimerkki Creedin ja Nickelbackin edustamasta kaupallisesta postgrunge-soundista. Cumbersome tarkoittaa vaivalloista ja kömpelöä, ja sellainen oli sekä tämä Seven Mary Threen isoin hitti että koko yhtyekin.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Ainakaan Seven Mary Threetä ei voi haukkua luovuttajaksi – yhtye on keikkaillut ja julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja sitten 1990-luvun, vaikka kaupallista menestystä ei ole juuri tullut. Sen vuonna 2008 julkaistun viimeisimmän pitkäsoiton Day and Nightdrivingin singlen Last Kissin perusteella Seven Mary Three kuulostaa yhä yhtä auttamattoman tylsältä kuin vuonna 1996. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Verve Pipe – The Freshmen (1996)

MIKÄ?
Kirjoita The Verve Pipen Googlen kuvahakuun. Jos sinulla ei ollut 1990-luvulla peroksidivaalennettuja hiuslatvoja, olit kenties niitä, jotka menivät kertarytinällä alas ja blondasivat koko kuontalon – bändin ensimmäisen albuminkin nimi oli I’ve Suffered a Head Injury. Yhdistämällä rockhenkisen pukeutumisen urheiluvaatteisiin ja Airwalk-kenkiin olit Verve Pipen joukoissa. Parhaat asiat elämässä nimittäin ovat luonteeltaan amfibisia. Aivan kuten Verve Pipen balladit, jotka uppoavat pohjaan sekä maalla että vedessä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Vuonna 2009 yhtye julkaisi koko perheelle suunnatun levyn The Family Album. En keksi tätä omasta päästäni. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Days of the New – Touch, Peel and Stand (1997)

MIKÄ?
Useimpien postgrunge-yhtyeiden soundi perustui jonkun tietyn artistin tuotantoon, mutta alun perin Charlestownista, Indianasta tullut Days of the New meni askeleen pidemmälle – sen soundi perustui pitkälti Alice in Chainsin MTV Unplugged -levyyn ja kahteen akustiseen EP:seen (Sap ja Jar of Flies). Kun mukaan heitettiin vielä ripaus The Doorsia, lopputuloksena oli grungehtavan synkeä, mutta samalla jazzahtavasti groovaileva ja akustisen kepeä (sekä valitettavan tylsä) soundi, joka kelpasi sekä MTV:tä tuijottavalle nuorisolle että heidän vanhemmilleen. Epämääräistä itsetuhoisuutta ja hiukan kyseenalaista seksuaalista uhkaa yhdistelevä Touch, Peel and Stand on yhtyeen isoin hitti ja tunnetuin kappale, joka notkui Billboardin Hot Mainstream Rock Tracks -listan kärjessä vuonna 1997 tuohon aikaan ennätykselliset 16 viikkoa.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Alkuperäisen Days of the New -kokoonpanon taipale päättyi nopeasti. Sen jäsenet tappelivat keskenään, ja laulaja-kitaristi Travis Meeks erotti koko muun yhtyeen jo bändin vuonna 1999 ilmestyneen toiseen (nimettömään) levyyn mennessä. Days of the New on ilmeisesti periaatteessa yhä olemassa, mutta vuonna 2001 julkaistun kolmannen (taas nimettömän) levynsä jälkeen se ei ole julkaissut mitään. Meeks on lupaillut neljättä Days of the New -levyä jo vuosia, mutta muun muassa huumeisiin liittyvät ongelmat ovat hidastaneet epäilemättä koko maailman kieli pitkällä odotteleman albumin valmistumista.

HAUSKA FAKTA!
Pussycat Dollsin pääasiallisena laulajana tunnetuksi tullut Nicole Scherzinger teki musiikillisen debyyttinsä Days of the New’n toisen levyn taustalaulajana. (KV)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Marcy Playground – Sex & Candy (1997)

MIKÄ?
Nirvanaisen laiskahti venyttelevää Marcy Playgroundin singleä ei voinut olla kuulematta alkuvuodesta 1998, kun kappale vietti ennätykselliset viisitoista viikkoa Modern Rock -listan ykkösenä. Vielä enemmän yhtyeen luulisi ammentaneen Morphinen musiikista, jossa uhkaavat ja synkeät sävyt tulivat puetuiksi haikeisiin melodioihin. Vaarallisesti nimetty kappale etenee laiskasti kuin siirappi ja sopi hyvin myös poppiradioiden soittolistoille.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Fastballin The Way pompautti kappaleen lopulta listoilta ja Marcy Playground katosi takakujille. John Wozniak antaa edelleen yhtyeelle tekohengitystä ja keikkailee sellaisten supernimien kuin Lit, Sugar Ray ja Everclear kanssa. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#13 Silverchair – Freak (1997)

MIKÄ?
1990-luvulla jokainen oli friikki, creeppi tai luuseri. Perässä varttui myös X:n jälkeinen grungejuniorien sukupolvi, joka oli ollut liian nuori kuulemaan Nirvanaa. Heille Silverchairin ja Bushin hiilipaperikloonit Cobainin maneereista menivät täydestä. Australialaisyhtye nauttikin lopulta enemmän menestystä kuin suurin osa grungen jalanjäljissä tarponeesta varttialternativesta, mistä kunnia kuuluu ihan onnistuneille biiseille. Omaperäisyydestä bändiä ei ole koskaan voinut syyttää.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Silverchairin myöhemmät albumit ovat Yhdysvalloissa hädin tuskin mahtuneet sadan myydyimmän joukkoon, mutta kotimaassaan Australiassa yhtye on edelleen kova nimi. Pelkkä aussimyynti ei silti selitä Silverchairin olemassaoloa. On olemassa postgrunge-reliikkien kasti, jota tietyt kuluttajasegmentit pitävät edelleen hengissä, ja joka 1990-luvulla tuotti toinen toistaan degeneroituneempia kopioita itsestään. Stone Temple Pilotsin, Creedin ja Nickelbackin jälkeen seurasi Backstreet Boys ja silloin tervejärkiset meistä luovuttivat. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Third Eye Blind – Semi-Charmed Life (1997)

MIKÄ?
Third Eye Blind on listallamme poikkeus, koska debyyttialbumilta irtosi postgrungen ilmastossa peräti kolme isohkoa pophittiä. Semi-Charmed Life oli näistä isoin, metamfetamiinin käytöstä ja suihinotosta lallatteleva punkpoppis, joka pääsi radiosoittoon vain parin sanan sensuroinnilla. Ei, en minäkään aikanaan kuunnellut näitä sanoja. Lauluntekijä Stephan Jenkins sanoi tavoitteenaan olleen sanfranciscomaisen version tekeminen Lou Reedin Walk on the Wild Sidesta. Näin kaukaa kierosti katsoen biisiä pitäisi kai vihata, kuten Counting Blue Carsiakin, mutta jotain hellyttävää Jenkinsin lähderehellisyydessä on, Semi-Charmedin tarttuvuudesta puhumattakaan. Kuuntelisin huomennakin, mutta en Jenkkilässä, sillä siellä biisi lienee jokaisten kotibileiden riesa.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Oikeastihan tässä jutussa olevista bändeistä monikaan ei hajonnut, vaan tauollakin olleet palasivat takaisin. Aina löytyy Jenkkilästä jokin pikkunurkkaus, jossa vanhan radiohitin soittamalla saa sivutuloja. Third Eye Blind on kuitenkin pärjännyt monia muita kaupallisesti paremmin: neljäs studioalbumi Ursa Major (2009) käväisi jopa Billboardin kolmosena. Stephan Jenkins ilmoitti silti viime kuussa, että seuraava levy tulee olemaan bändin viimeinen. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

#15 Semisonic – Closing Time (1998)

MIKÄ?
Antropologian ja Monty Pythonin opintojaan auliisti ilmaisussaan viljelevän Trip Shakespearen raunioille perustettu, Minneapolisista ponnistava Semisonic toi postgrungen äänimaisemaan tujauksen näsäviisauteen taipuvaista ja korkeakoulutettua amerikkalaista collegerockia; pienen sellaisen lähinnä tuotanto- ja soittopuolella. Closing Time on sydänverellä kirjoitettu ja täyttäisi nykyisetkin, Vain elämää -sarjan puitteissa määritellyt aitouden vaatimukset. Laulaja Dan Wilson teki sen tuloaan tekevälle lapselleen. Biisi yhdistää thirtysomething-henkisen fiilistelyn ja Seneca nuoremman musiikkiin, jota vanheneva mies soittaa kuunneltuaan nuorena Pixiesiä ja seattlelaisia kitarankurittajia. Julkaisuvuonaan Grammy-ehdokkuudenkin saanut Closing Time dominoi keskitien rockia soittavia radioasemia vuonna 1998 ja soi varmasti FM-aalloilla päivittäin tänäkin päivänä.

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Closing Time oli Semisonicin ison hitti. Vuonna 2001 yhtye julkaisi kolmannen levynsä, mutta suosio varsinkin Yhdysvalloissa oli mennyttä. Dan Wilson lähti soolouralle, mutta löysi suuren suosion lauluntekijänä. Hän on tehnyt biisejä muun muassa Dixie Chicksille, Jason Mrazille ja Adelelle. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä listalta puuttuu? Local H:n Bound for the Floor? Collective Soulin Shine? Our Lady Peacen Superman’s Dead? Tonicin If You Could Only See? K’s Choicen Not An Addict? Fuelin Shimmer? Mikä oli oma postgrunge-suosikkisi – ja -inhokkisi? Kerro se jutun kommenteissa!

Rubikin ensimmäisen levyn Bad Conscience Patrolin kannessa liitelee kuumailmapallo. Lentolaite symboloi kaukokaipuuta, unelmia ja pyrkimyksiä kohti taivaita. Satellite Storiesin nimestä löytyvä satelliitti puolestaan tuo mieleen avaruuden lisäksi viestit kaukaisista maista.

Kaukomaat ja pyrkimykset korkeuksiin yhdistävät kumpaakin yhtyettä. Vuonna 2004 debyytti-EP:nsä julkaissut Rubik on lähes kymmenvuotisen uransa aikana saavuttanut vankan aseman suomalaisen indiemusiikin huippunimenä ja yhtyeenä, joka on ollut pelottomasti viemässä viestiään myös vielä kartoittamattomille alueille. Rubikin ansiosta suomalainen englanniksi laulettu indierock, joka kilpailee ulkomaisten virkaveljiensä kanssa, ei tunnu enää utopistiselta unelmalta.

Satellite Stories puolestaan on vasta uransa alkupäässä – yhtye julkaisi ensisinglensä vuonna 2011 – mutta se on pyrkinyt perustamisestaan asti vahvasti kohti ulkomaita. Työ on tuottanut tähän mennessä hyvää tulosta – yhtye solmi hiljattain maailmanlaajuisen kustannussopimuksen. Kaukokaipuu taitaa olla kirjoitettu yhtyeen DNA:han, onhan sen debyyttilevyllä kappaleita, joilla on sellaisia nimiä kuin Mexico, Costa Del Sol ‘94 ja Mt. Foreverest.

Rubik

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Vuonna 2003 perustettu indierockyhtye, joka tunnetaan kunnianhimoisesta musiikistaan ja intohimoisista live-esiintymisistään. Rubikilla on tapana vahvistaa kokoonpanoaan sekä livenä että levyillä puhaltimilla ja sen jäsenet vaihtelevat mielellään soittimia. Vuonna 2011 siitä tuli ensimmäinen suomalaisyhtye, joka pääsi esiintymään Barcelonassa järjestettäville juhlituille Primavera-festivaaleille. Rubikin levyt ovat saaneet kriitikoilta kiittäviä arvioita. Kesällä 2012 Nuorgam valitsi yhtyeen City & the Streets -kappaleen neljänneksi listatessaan 2000-luvun suomalaisia pophelmiä.

Miksi se kiinnostaa?

Rubik osoittaa hienosti, kuinka yhtye voi kehittyä lupaavasta alusta korkeuksiin – kaupungin kaduilta mäkihyppytornin huipulle ja yhä eteenpäin aina aurinkokunnan kiertoradoille asti. Uransa alussa se joutui liiallisen hypetyksen uhriksi, mutta yhtye ei antanut periksi paineille, vaan se on kasvanut omilla ehdoillaan sävykkääksi ja kunnianhimoiseksi indierockyhtyeeksi.

Kokoonpano:

Artturi Taira (laulu, kitara, koskettimet)
Sampsa Väätäinen (rummut)
Jussi Hietala (basso)
Samuli Pöyhönen (kitara, koskettimet)

Julkaisut:

People Go Missing -EP (New Music Community, 2004)
Bad Conscience Patrol (Fullsteam Records, 2007)
Jesus vs. People -EP (Fullsteam Records, 2007)
Dada Bandits (Fullsteam Records, 2009)
Data Bandits EPEPEPEP -digi-EP (Fullsteam Records, 2010)
Solar (Fullsteam Records, 2011)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
.. rohkea, kunnianhimoinen, haikea.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…hyvin monia levyjä, sillä Rubikin musiikissa risteilee niin monia vaikutteita. Arcade Firen, Mew’n ja Flaming Lipsin levyt ovat ainakin viihtyneet tiuhaan tahtiin yhtyeen jäsenten soittimissa.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
… että se saavuttaisi myös maailmalla saman vankan aseman indiemaailman huipulla, joka sillä on jo Suomessa.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…kannattaisi miettiä, onko jo korkea aika Rubikin itse olla se tähtiesiintyjä?

Kahden vuoden päästä…
…Rubikin kuumailmapallo jatkaa tutkimusmatkaansa sinne, minne yksikään suomalainen indieyhtye ei ole kulkenut.

Satellite Stories

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Vuonna 2008 perustettu oululainen indiepopyhtye, joka jo varhaisessa vaiheessa uraansa suuntasi pelotta pakettiautonsa nokan kohti Saksaa. Lopputuloksena oli sopimus saksalaisen XYZ Berlin -levy-yhtiön kanssa, joka julkaisi Satellite Storiesin debyyttialbumin Phrases to Break the Icen syksyllä 2012. Ulkomailla yhtyeen musiikki on herättänyt huomiota Saksan lisäksi muualla Keski-Euroopassa ja Japanissa.

Miksi se kiinnostaa?

Ensimmäisenä Satellite Storiesissa iskee sen tarttuvien kappaleiden mukaansatempaava energia ja iloluontoisuus. Kuvaavasti yhtyeen jäsenet ovatkin kertoneet tekevänsä ”party-indietä”. Satellite Storiesin musiikki ei kuitenkaan ole silkkaa juhlaa, vaan siihen tuo syvyyttä sen sydämessä sykkivä katkeransuloinen haikeus. Aamuöinen kaupunki, kesän viimeiset lämpimät päivät ja taivaalla jonnekin kauas lentävä lentokone – tällaisiin tilanteisiin sopivat Satellite Storiesin parhaat kappaleet, kuten Kids Aren’t Safe in the Metro, Mexico ja Helsinki Art Scene. Kuten Ryan Adams aikoinaan lauloi: ”To be young, is to be sad, is to be high.”

Kokoonpano:

Esa (laulu, kitara)
Marko (kitara)
Jyri (basso)
Olli-Pekka (rummut)

Julkaisut:

Phrases to Break the Ice (XYZ Berlin, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…tanssittava, raikas, energinen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…kuuminta indie-musiikkia esitteleviä blogeja. Ovatpa he pitäneet sellaista itsekin.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…se kuuluisa maailmanvalloitus.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…niin se voisi olla pohjoisirlantilainen Two Door Cinema Club, joka useimmiten Satellite Storiesin yhteydessä mainitaan.

Kahden vuoden päästä…
…Satellite Stories on julkaissut toisen levynsä ja suuntaa yhä kovempaa yhä korkeammalle.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.–12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

Yhden heistä etunimi on Stove, liesi.

Vuonna 1995 Chesterissä perustetun Mansunin ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt menestyä 1990-luvun puolivälissä. Kun 1960- ja 1970-luvuille haikaileva brittipop oli vielä huipussaan, se teki musiikkia, jonka pääasiallisina vaikutteina oli The Kinksin, Small Facesin ja The Beatlesin sijaan sellaiset epätrendikkäät 1980-luvun popnimet, kuten Tears for Fears, Prince ja ABC.

Mansun oli julkaissut Manson-nimellä omakustannedebyyttisinglensä (kieltämättä hyvin brittipopmaisen) Take It Easy Chickenin vuonna 1995. Vaikka 7-tuumaista julkaistiin vain tuhat kappaletta, se kuitenkin päätyi oikeisiin käsiin (BBC:n dj:t John Peel ja Steve Lamacq alkoivat soittaa sitä BBC Radio 1 -kanavalla), ja kuumeisina uutta brittipoptähteä etsivät levy-yhtiöt alkoivat kilpailla Mansunista, joka ei tässä vaiheessa ollut soittanut vielä ainuttakaan keikkaa.

Yhtye teki sopimuksen Parlophonen kanssa ja julkaisi varsinaisen debyyttisinglensä Skin Up Pin Upin vuoden 1995 loppupuolella. Tässä vaiheessa se oli joutunut vaihtamaan nimensä muotoon Mansun sarjamurhaaja Charles Mansonin edustajien uhattua sitä oikeustoimilla. Yhtye keksi uudelle nimelleen erilaisia tekaistuja alkuperiä. Suosituin oli, että yhtye oli nimetty Verve-yhtyeen singlen b-puolen A Man Called Sunin mukaan.

Musiikkilehdet, vuonna 2000 kuopattu Melody Maker etunenässä, hehkuttivat yhtyeen EP-julkaisuja ja maalasivat siitä kuvaa punkahtavana glam rock -räjähdyksenä. Yhtyeen jokainen EP nousi yhä korkeammalle listoilla, ja lopulta helmikuussa julkaistu She Makes My Nose Bleed nousi brittilistan top-kymppiin. Samassa kuussa julkaistu Mansunin debyyttilevy Attack of the Grey Lantern nousi Britannian albumilistan kärkeen, pudottaen sieltä itse brittipopkuninkaallisen Blurin, siitä huolimatta, että se sisälsi musiikkia, joka oli täysin ajan hengen vastaista.

Ehkäpä Mansunin vaikeasti määriteltävä luonne oli syy siihen, että se (ainakin hetken ajan) miellytti niin monia. Oliko tämä yhtye brittipoppia vai glam-keikarointia ripsiväriä silmäkulmassa? Vaiko sittenkin uusromanttista haudanryöstöä tai psykedeliahämyilyä? Oliko se tosissaan vai oliko kaikki postmodernia kuurupiiloa?

Oliko Attack of the Grey Lantern oikeasti konseptilevy, joka kertoi sellaisten hahmojen, kuten Mavisin, Stripper Vicarin, Albert Taxlossin ja Egg Shaped Fredin seikkailuista kuvitteellisessa englantilaisessa pikkukaupungissa? Oliko Grey Lantern yhtyeen johtohahmon Paul Draperin supersankari-alterego?

Mutta mitäs se sitten meinasi, kun Draper kuvaili levyä sanoin: “half a concept album – a con album” ja se, että albumi päättyi kappaleeseen, jossa laulettiin: “the lyrics aren’t supposed to mean that much / they’re just a vehicle for a lovely voice”. Oliko kaikki vain huijausta?

Kaikesta tästä sekavuudesta, haahuilusta, arvoituksellisuudesta ja eksentrisyydestä huolimatta tai sen takia (vaikea päättää) Attack of the Grey Lantern on popmestariteos. Ehkä juuri siksi, että se ei oikein tuntunut istuvan aikaansa, se on myös kestänyt aikaa yllättävän hyvin, kuulostaen yhä yhtä majesteetilliselta, hämmentävältä, huvittavalta, sekopäiseltä ja tarttuvalta kuin ilmestymispäivänäänkin.

Ensimmäiset merkit Mansunin erikoislaatuisuudesta oli kuultu sen marraskuussa 1996 julkaistulla neljännellä EP:llä Wide Open Spacella. Vielä yli 16 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin se saattaa alkaa soida päässä odottamattomina hetkinä – lentokoneessa kaukana maan pinnan yläpuolella, valojen tuikkiessa pimeiden peltojen keskellä auton ikkunasta, metsän väistyessä aukean niityn tieltä.

“I’m in a wide open space, I’m standing
I’m all alone and staring into space”

Wide Open Spacella haikea, jäätävän kaunis melodia yhdistyy tyhjää tilaa uhkuviin säkeistöihin, mahtipontisina crescendoina tyrskyäviin kertosäkeisiin, tymäkkään bassoon, cembaloa muistuttavaan kitaraan ja maahiskuoron lailla möriseviin ba-ba-baa-taustalauluihin. Soolon aikana kitara liitelee jäisen meren yllä kuin The Edgen soitto parhaimmillaan. Lopputuloksena on oudonkaunis Frankensteinin pophirviö, jonka ei pitäisi edes päästä pystyyn laboratoriovuoteeltaan, mutta se ei pelkästään kävele, vaan juoksee ja lopulta lentää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tähti-dj-tuottaja Paul Oakenfold teki Wide Open Spacesta Perfecto-aliaksensa nimissä vuoden 1998 Legacy-EP:n b-puolelle uudelleenmiksauksen, josta tuli suosittu klubihitti:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Taxloss-kappaleen Roman Coppolan ohjaamalla videolla Mansun teki yhden kuuluisimmista tempauksistaan. Videolla ekstrat heittivät Parlophonen singlen promootiobudjetiksi antaman 25 000 puntaa viiden punnan seteleinä Lontoon Liverpool Street -juna-aseman parvelta aamuruuhkan aikaan pahaa-aavistamattomien ohikulkijoiden päälle. Videolla kuvattiin tempun valmistelua ja toteutusta sekä taivaasta sataneesta rahasta seurannutta “kaaosta” (videon perusteella lontoolaiset tosin näyttävät suhtautuvan yllättävään rahasateeseen melko rauhallisesti).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus III!

Tältä kuulosti Mansunin ja Draperin “avoin kirje sanoitusjunabongareille”:

Video ei ole enää saatavilla

Radiohead, jänishousuinen rockyhtyeen irvikuva.

Se välähtää ohi väkijoukossa. Heijastuu kauppojen näyteikkunoista ja tummista lätäköistä asfaltissa. Se istuu tyhjissä odotustiloissa kädessään odotusnumero, jota kukaan ei käyttänyt. Se on ruumiiton ääni puhelimessa, joka rätisee juuri kuuluvuuden ulkopuolella. Se on kadun henki. Yksi meistä.

The Bends oli albumi, jolla Radiohead muuntautui yhden hitin ihmeestä ja vain yhdestä surisevasta indie-kitarayhtyeestä muiden joukossa joksikin paljon suuremmaksi. Surumielisesti rähisevä Creep oli sopinut oivallisesti 1990-luvun alun grunge-aaltoon, mutta Radiohead ei kuitenkaan koskaan istunut kunnolla flanellipaitaisten virkaveljiensä joukkoon. Se ei myöskään oikein kuulunut nousevien brittipopyhtyeiden joukkoon, mutta niiden kanssa se joka tapauksessa niputettiin yhteen, ja The Bendsistä tuli menestys paitsi kaupallisesti, myös kriittisesti. Kunnioitettava saavutus yhtyeeltä, jota New Musical Express -lehti oli vielä pari vuotta aikaisemmin kutsunut ”jänishousuiseksi rock-yhtyeen irvikuvaksi”.

The Bendsillä esiintyi majesteetillinen ja peloton yhtye, joka yhdisti 1990-luvun alun vaihtoehtorocksoundin mahtipontiseen, stadionin kokoiseen rockiin, joka ei kuitenkaan ollut pöyhkeilevää. Radiohead teki rockmusiikkia, josta oli riisuttu pois maskuliininen uho ja machoileva karjuminen. Se oli musiikkia, joka tuntui pukevan hiljaisen ja yksinäisen ihmisen tuskan musiikiksi, joka surustaan huolimatta aukesi kauniina kuin kotilostaan kuoriutuva perhonen.

The Bendsillä Radiohead oli kutsuvampi, lämpimämpi ja kaikessa tuskaisuudessaan positiivisempi kuin se tulisi koskaan myöhemmin olemaan. Samalla se antoi esimerkin lukemattomille seuraajille Coldplaysta Museen. Albumin päättävä Street Spirit (Fade Out) oli kuitenkin erilainen – se antoi esimerkin kolkommasta tulevasta.

Se oli kappale, jolla suru, tuska ja raivo muuttuivat teräksenkylmäksi epätoivoksi. Se saattoi saada inspiraationsa nigerialaiskirjailija Ben Okrin The Famished Road -kirjasta, joka kertoo fyysisen ja henkimaailman välimaastossa elävästä lapsesta, mutta kuitenkin se tuntuu kertovan enemmän modernin kaupunkiyhteiskunnan näkymättömistä vaeltajista.

Se on yhdistettyä torikammoa ja klaustrofobiaa ylle kaartuvien rakennusten keskellä:

“Rows of houses, all bearing down on me
I can feel their blue hands touching me”

Se on ihmiskosketuksen ja inhimillisen ymmärryksen puutetta vuorovaikutuksessa sieluttomien koneiden kanssa:

“This machine will, will not communicate
These thoughts and the strain I am under“

Kolmannessa säkeistössään se laskeutuu jo puhtaaseen kauhuun – kylmään tuhkaan täynnä linnun raatoja:

“Cracked eggs, dead birds
Scream as they fight for life
I can feel death, can see its beady eyes”

Synkkyydestään ja ahdistuneisuudestaan huolimatta Street Spirit ei kuitenkaan ole epämiellyttävää kuunneltavaa, vaan se on hymnimäisen kaunis. Tosin kaunis samalla tavalla kuin jäätävä lumierämää on kaunis.

Vaikka laulaja/kitaristi Thom Yorke on sanonut, että Street Spirit (Fade Out) on kuin pimeä tunneli, jonka päässä ei näy valoa, kappale kuitenkin päättyy toivoon. Sen viimeiset säkeet pistävät kaikki pelimerkit yhden kortin, rakkauden, varaan:

”Immerse your soul in love”

Vielä Radioheadin julkaistua Creep-singlensä vuonna 1992 BBC Radio 1 kieltäytyi soittamasta sitä, koska kappale oli kanavan mielestä liian masentava. Ääni oli kuitenkin muuttunut kellossa Street Spiritin kohdalla, vaikka se oli moninkertaisesti Creepiä surumielisempi. Kappaleesta tuli Radioheadin toistaiseksi suurin menestys brittilistalla, jolla se nousi sijalle viisi.

Nimestään huolimatta Radioheadin ahdistunut hymni eristäytyneisyydelle, surulle ja kadun hengille ei ollut häivytys pimeyteen, vaan kirkkaana loistava alku jollekin upealle. Seuraavana vuorossa olisi mestarillinen OK Computer, yksi aikansa merkittävimmistä albumeista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 2010 Peter Gabriel versioi Street Spiritin cover-albumilleen Scratch My Back. Tarkoitus oli, että albumilla versioidut artistit tekisivät vastavuoroisesti versionsa jostain Gabrielin kappaleesta suunnitellulle I’ll Scratch Yours -albumille. Ilmeisesti Thom Yorke ja Radiohead eivät pitäneet Gabrielin tunnelmallisesta, mutta teennäisyyden rajamailla seilaavasta versiosta, joten he vetäytyivät projektista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Hiukan vähemmän vakavamielisen tulkinnan Street Spiritistä tarjoili The Darkness vuonna 2012 julkaistulla albumillaan Hot Cakes.

Video ei ole enää saatavilla

Supergrass: Boz, Gaz, Gos ja Pave, tms.

Jos joku kappale olisi pitänyt valita 1990-luvun puolivälissä korskeimmassa hybriksessään kylpevän “Cool Britannian” uudeksi kansallislauluksi, se olisi ollut Supergrassin Alright. Supergrass ei ehkä koskaan saavuttanut Oasiksen tai Blurin asemaa sukupolvensa äänitorvina eikä sillä ollut Sueden tai Pulpin älyllistä vetovoimaa, mutta hetken aikaa se osui täydellisesti zeitgeistin hermoon.

1990-luvun puolivälissä harmaa, vuosia Britanniaa johtanut konservatiivihallinto vaihtui “New Labouriin”, amerikkalaisen grungen voittokulku kilpistyi perienglantilaiseen brittipoppiin, ja esiin nousivat myös englantilaiset muotoilijat, muotisuunnittelijat ja elokuvat. Tuntui siltä kuin olisi eletty jälleen 1960-luvun svengaavan Lontoon kultavuosia. Kaikkea tätä uutta ja hohtavaa symboloiden ja optimismia uhkuen Supergrass lauloi:

“We are young, we run green
Keep our teeth, nice and clean
See our friends, see the sights, feel alright”

Musiikillisesti Alright oli samalla sekä tuore että perinteinen yhdistelmä englantilaisen populaarikulttuurin ylpeää perinnettä. Se sekoitteli ennakkoluulottomasti elementtejä sellaisista popikoneista, kuten David Bowiesta, Elton Johnista, The Kinksistä, The Beatlesista, Madnessista ja Buzzcocksista ja yhdisti vaikutteet kokonaisuudeksi, joka uhkui nuoruuden intoa laukatessaan eteenpäin pää kolmantena jalkana.

Kappaleen videokin viittaa perienglantilaiseen populaarikulttuuri-ikoniin. Se oli nimittäin kuvattu eriskummallisessa pohjois-Walesissa sijaitsevassa Portmeirionin kylässä, jossa kuvattiin myös alun perin 1967 esitetty surrealistinen kulttisarja Prisoner (suomeksi Saarroksissa). Sarjaan myös viitataan videolla useamman kerran.

Trion maanisen iloluontoisesta kohelluksesta Alrightin videolla tuli mieleen myös toinen 1960-luvun ikoninen tv-sarja, nimittäin The Monkees, ja se saikin itse Steven Spielbergin ottamaan Supergrassiin yhteyttä suunnitellun tv-sarjan merkeissä. Harmi, ettei sarjasta koskaan tullut mitään.

Näennäisestä riemukkuudestaan ja positiivisuudestaan huolimatta Supergrassin nuorekas innokkuus Alrightilla kuitenkin paljastuu lähemmässä tarkastelussa ironialla kyllästetyksi. 1960-luvun lopulla The Monkees saattoi vielä vakuutella vakavalla naamalla olevansa pitkistä hiuksistaan huolimatta mukavia kunnon poikia:

“We’re just trying to be friendly
Come watch us sing and play
We’re the young generation
And we got something to say”

Supergrassin “hyvät tyypit” puolestaan paljastuvat viattomasta ulkomuodostaan huolimatta epäaidoiksi ja kyynisiksi tyhjäntoimittajiksi, jotka kohkaavat ja pitävät hauskaa vailla sen suurempaa päämäärää tai järkeä:

“But we are young, we get by
Can’t go mad, ain’t got time
Sleep around, if we like
But we’re alright
Got some cash, bought some wheels
Took it out, ’cross the fields
Lost control, hit a wall
But we’re alright”

Tämäkin sopi hyvin Cool Britanniaan. Muutaman vuoden sisällä myös siihen kohdistettu optimismi alkoi horjua. Jo vuonna 1997, jona Tony Blairin New Labour nousi valtaan, Noel Gallagher kilistelemässä samppanjalaseja Blairin kanssa tuntui epäilyttävältä kansansuosikin valjastukselta poliittisiin tarkoituksiin. Vuosikymmenen lähestyessään loppua koko kuvio alkoi tuntua kansan sumutukselta leivällä ja sirkushuveilla.

Samalla myös brittipop paloi loppuun kokaiininpölyisissä orgioissa. Pulpin läpimurtolevy, Different Classin seuraaja This Is Hardcore, oli brittipopkrapulan selvin ilmentymä. Esimerkiksi Party Hard on hyvä esimerkki bileiden oksennuksentuoksuisista pikkutunneista:

“I was having a whale of a time until your uncle Psychosis arrived
Why do we have to half kill ourselves just to prove we’re alive?”

Jopa Supergrassin yltiöpositiivisina koheltajina populaarimielikuviin piirtyneet nuorukaiset olivat kalpeana ja hiljaa heti psykedeelisesti pyörteilevällä toisella levyllään In It for the Money (1997):

“If you want to go out, if you want to go out,
Read it in the papers, tell me what it’s all about, yeah
Read it in the papers, all you’ve got to do oh no, not me”
(Going Out)

Supergrass kehittyi vähitellen usein hienoksi, mutta hiukan turhan turvalliseksi retrorockyhtyeeksi. Monista loistavista levytyksistään huolimatta se ei koskaan tavoittanut (ja kuinka se olisikaan voinut) samaa nousuhumalaista paikkaa zeitgeistin aallon harjalla kuin kuolemattomassa Alrightissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Supergrass esittää Alrightin pätevästi, mutta innottomasti (ainakin toistaiseksi) viimeisellä keikallaan La Cigalessa Pariisissa kesäkuussa 2010:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Cool Britannia otti nimensä Vivian Stanshallin ja Neil Innesin johtaman huumoriyhtye Bonzo Dog Doo-Dah Bandin vuonna 1967 julkaistusta samannimisestä ironisesta ja svengaavalle Lontoolle piruilevasta kappaleesta, mikä on jotenkin kovin osuvaa:

Video ei ole enää saatavilla

Ash. Mark, Rick ja Tim.

Ashin Girl from Marsia kuunnellessa tulee mieleen, että rockin tekeminen pitäisi jättää teineille. Ajatus ei kenties kestä perusteellisempaa tarkastelua, mutta kaikesta huolimatta se välähtää mielessä, kun kuuntelee tältä pohjoisirlantilaisyhtyeen kappaleelta pursuilevaa kyynisyydestä vapaata joie de vivreä, jonka aikuiset harvoin saavuttavat.

Jo lapsina Iron Maiden -vaikutteisessa Vietnam-yhtyeessä musiikkiuransa aloittaneet Tim Wheeler (laulu, kitara) ja Mark Hamilton (basso) värväsivät mukaansa rumpali Rick McMurrayn vuonna 1992 ja perustivat Ashin vain 15-vuotiaina. Ei siis ollut liioittelua, kun yhtyeen varhaisten singlejen ja debyytti-EP Trailerin takakansissa luki “guaranteed real teenagers.”

Vuonna 1996 julkaistu Ashin ensilevy 1977 olikin saanut nimensä paitsi yhtyeen jäsenten suosikkielokuva Star Warsin ja ensimmäisten brittipunkpitkäsoittojen julkaisuvuosien myös Wheelerin ja Hamiltonin syntymävuoden mukaan.

Trailerilla ja 1977:llä Ash jatkoi sellaisten pohjoisirlantilaisten poppunkkareiden kuin The Undertonesin ja Stiff Little Fingersin, aloittamaa ylpeää melodisen surinapopin perinnettä. 1977:llä se osoitti kuuluvansa jäsentensä nuoresta iästä huolimatta alan mestareiden joukkoon. Albumi tursusi loistavia kappaleita (Girl from Marsin ohella), kuten singlet Goldfinger, Oh Yeah, Kung Fu ja Angel Interceptor sekä albumiraidat Lose Control ja Gone the Dream osoittivat. Ash sai tarttuvien ja iskevien popkappaleiden tekemisen näyttämään lastenleikiltä.

Albumin hienointa hetkeä on vaikea valita, mutta lopulta kultamitalin saa kaulaansa loistelias Girl from Mars, yhtyeen vuonna 1995 julkaistu läpimurtosingle. Kappaleessa yhdistyvät upean katkeransuloinen popmelodia ja räjähtävä energialataus, joka niittää altaan kaikki vastaväitteet. Sanoituksiltaan se on hiukan pikkuvanha – yhtyeen laulaja ja laulunkirjoittaja Wheeler muistelee nostalgisesti menneisyyden kultaisia päiviä ja kadotettua rakkautta hädin tuskin täysi-ikäisen syvällä elämänkokemuksella:

“Do you remember the time I knew a girl from Mars?
I don’t know if you knew that
Oh, we’d stay up late playing cards
Henri Wintermans cigars
Though she never told me her name
I still love you, girl from Mars”

Sanoitusten lähemmässä tarkastelussa paljastuu, että Girl from Marsin voisi sci-fi-elementeistään huolimatta liittää huoletta romantiikan ajan runouden kokoelmaan William Wordsworthin ja Samuel Taylor Coleridgen seuraan:



“Sitting in our dreamy days by the water’s edge
On a cool summer’s night
Fireflies and the stars in the sky
Gentle glowing light
From your cigarette
The breeze blowing softly on my face
Reminds me of something else
Something that in my memory has been replaced
Suddenly it all comes back
And as I look to the stars”

Kappaleen pienoinen teennäisyys ei kuitenkaan tunnu ärsyttävältä, vaan sympaattiselta ja riemastuttavalta. Girl from Marsissa ei ole havaittavissa mitään kyynistä tai ironista, vaan se on puhdas ja suoraan sydämestä tulvahtava yhdistelmä viattomuutta, heräävää ensirakkautta ja nostalgista kaipuuta lapsuuden lämpimiin kesäiltoihin – toki yhdistettynä tanakkaan rytmiin, ulvovaan tilulilusooloon ja valtoimenaan surisevaan särökitaraan.

Video ei ole enää saatavilla

…pippeli… HAHAHAHAAH! …pylly… HAHAHAHAAH!

Nykyään pop punk on siittänyt lehtolapsia joka satamaan ja täyttänyt popjälkeläisillään (Avril Lavigne, Pink et al.) jopa radion äänivirran. Ostaripunk-prinsessojen, lukemattomien emo-bändien ja American Pie -tyylisten teinileffojen soundtrackien täytemateriaalin jälkeen on ehkä hiukan vaikea muistaa, kuinka tuoreelta Green Dayn Dookie-albumi ja etenkin sen kolmas single Basket Case kuulostivat kaukaisena vuonna 1994.

1990-luvun puolivälin teini-ikäiselle Green Day avasi (The Offspringin, Rancidin ja kumppaneiden kanssa) kokonaisen uuden maailman nopeiden tempojen, säröisten sähkökitaroiden ja tarttuvien melodioiden pariin. Nirvana oli antanut esimakua popeimmilla kappaleillaan, mutta sukupolvelle, joka ei ollut koskaan kuullut Buzzcocksia, The Undertonesia tai edes The Clashia Should I Stay or Should I Gota tai London Callingia lukuun ottamatta, pop punk kuulosti sähköistävältä. Nyt saattoi samalla olla rokkari (tai jopa punkkari!), mutta ei kuitenkaan täytynyt hylätä niitä vanhempien Beatles-levyillä ihastuttaneita melodioita.

Punkista höpistiin jotain koulun englanninkirjassa, ja musiikkitunneilla laulettiin Eppu Normaalin (joka kuulemma oli punkbändi) Tahroja paperilla, mutta jotenkin ne eivät vastanneet sitä kuvaa punkista, jonka välähdys silmät kiiluen käkättävästä Johnny Rottenista jossain televisio-ohjelmassa oli antanut. Mutta tässä sitä nyt oli – sitä punkia!

Vanhat parrat toki mutisivat, ettei tämä ollut mitään oikeaa punkia ja kaupallista ja sössötisöö, mutta sehän tietty teki musiikista vain parempaa, kun sedät ja tädit eivät ymmärtäneet.

No hyvä on, ehkä Green Day ei lopulta ollut mikään ihan oikea punk-bändi, mutta sen energian, nopeiden tempojen ja iskevien kappaleiden juovuttava yhdistelmä kutitteli kaikesta huolimatta sitä samaa aivojen osaa, jonka rock’n’roll oli sytyttänyt eloon jo nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin.

Green Dayn kappaleet oli sitä paitsi kuin tehty vetoamaan kyllästyneisiin ja kyynisiin, tv-kanavia surffaileviin slacker-ysäriteineihin. Yhtyeen nimi oli kunnianosoitus sen jäsenten mieltymykselle pilvenpolttoon, ja sen sanoitukset kielivät tylsyydestä ja apatiasta sekä niiden alla kiehuvasta raivosta, joka kuitenkin aina tuppasi unohtumaan sohvalla nyhjätessä.

Dookien ja koko Green Dayn tuotannon kruununjalokivi on epäilemättä kuolemattomalla melodialla siunattu Basket Case. Kappale saattoi todellisuudessa kertoa Armstrongin paniikkikohtauksista, mutta se uhkuu universaalia teini-ikäistä tyytymättömyyttä, sitä iänikuista asennetta, jota symboloi Marlon Brandon esittämän Johnnyn tokaisu klassisessa Hurjapäät-elokuvassa:

– What are you rebelling against, Johnny?

– Whaddaya got?

Tätä ikuista vastarannankiisken asennetta heijastellen (tosin 1990-luvulle tyypillisellä itseironialla silattuna) Armstrong laulaa Basket Casessa:

“Do you have the time
To listen to me whine
About nothing and everything
All at once”

Ironiaa tai ei, teinien oli helppo samastua tekstistä esiin hyppiviin välähdyksiin, kuten:

“Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up”

Tai:



“I went to a shrink
To analyze my dreams
She says it’s lack of sex
That’s bringing me down”

Niinpä niin… Koulussa ja kotona ei ymmärretä, seinät kaatuvat päälle, eikä seksiäkään saa varmaan ikinä! Ei ihme, että Dookie myi miljoonia.

Green Day pop punk -virkaveljineen, Dookie tai Basket Case eivät ehkä synnyttäneet alkuperäisen punkin tapaan kulttuurivallankumousta. Ehkä se oli kaupallista ja “vain poppia”, mutta se ei tee siitä merkityksetöntä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Anarkiaa vuosimallia 1994: Green Dayn keikka Woodstock ‘94 -festivaaleilla päättyi mutasotaan, jonka aikana Armstrong näyttää yleisölle pyllyä, kiroilee, yrittää rikkoa poikkeuksellisen kestävän mikrofonin ja johtaa yleisön Twisted Sisterin We’re Not Gonna Take Itin ja Beastie Boysin Fight for You Rightin yhteislauluun:

Video ei ole enää saatavilla

Kato, Nash Kato!

Valtavirtayleisöstä saattoi tuntua siltä kuin Urge Overkill olisi ilmestynyt tyhjästä, kun se vuonna 1994 julkaisi klassisen hittinsä Girl, You’ll Be a Woman Soonin. Todellisuudessa se oli kuitenkin kulkenut pitkän ja polveilevan tien perustamisestaan vuonna 1985.

Yhtye aloitti rähjäisenä ja rähmäisenä noiserock-yhtyeenä, joka seuraili sellaisten chicagolaislevy-yhtiö Touch & Golle levyttäneiden kokoonpanojen, kuten Steve Albinin johtaman Big Blackin ja Killdozerin, auraamaa polkua. Tosin jo ensimmäisellä albumillaan, vuonna 1989 julkaistulla Jesus Urge Superstarilla, se selvästi alkoi löytää melodisia helmiä upottavan särön pohjamudasta.

Vuoden 1991 The Supersonic Storybook -albumi ja 1992 julkaistu Stull-EP sisälsivät musiikkia, jolla oli jo yllättävää kaupallista potentiaalia. Kun yhtye solmi levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa, alkoi näyttää siltä, että Urge Overkill seuraisi Nirvanaa ja Pearl Jamia, joiden kiertueilla se oli ollut lämmittelemässä, valtavirtasuosioon.

Yhtyeen kunnianhimolla oli kuitenkin arvaamattomia seurauksia. Urge Overkillin siirtyminen itsenäiseltä Touch & Golta isolle levy-yhtiölle suututti Chicagon indiepiirit, etunenässä yhtyeen parin ensimmäisen julkaisun tuottajan ja kitaristi-laulaja Nash Katon entisen kämppäkaverin Steve Albinin, joka aloitti poikkeuksellisen myrkyllisen kampanjan yhtyettä vastaan (ensilaukaukset ammuttiin Chicago Reader -lehdessä, johon Albini lähetti vastauksen Bill Wymanin Urge Overkillia, Liz Phairia ja Smashing Pumpkinsia käsittelevään artikkeliin otsikolla “Three Pandering Sluts and Their Music-Press Stooge”. Lopulta homma meni niin pitkälle, että Urge Overkillille perustettiin Stalker-niminen “anti-fanzine” (tai siis tarkemmin sanottuna “anti-fanzine for the anti-fans of Urge Overkill”).

Sekään ei auttanut, että Urge Overkill alkoi käyttäytyä yhä pröystäilevämmin. Se pukeutui yhteneviin 1970-lukutyylisiin panomiespukuihin, joiden kaula-aukoissa kimmelsivät kultaiset Urge Overkill -medaljongit, ja ajeli röyhkeästi ympäri Chicagoa avoautolla, jonka takapenkillä oli baarikaappi. Ahdistuksen, angstin ja raivon sijaan Urge Overkill suosi hedonismia, huumoria ja menneisyyden poproskan ja kitschin leikkisää valjastamista omiin käyttötarkoituksiinsa.

Saturationilla, yhtyeen vuonna 1993 julkaistulla Geffen-debyytillä, sen musiikki heijasteli entistä vahvemmin tätä uutta estetiikkaa. Melun ja sekoilun tilalla oli voimapoppia, autotallirockia, glamia, soul-vaikutteita ja 1970-lukulaista stadionhardrockia. Se ei olisi voinut olla kauempana grunge-yhtyeiden ryppyotsaisuudesta. Saturation oli harvinaisuus 1990-luvun alun rockissa – tarttuva ja hauska levy, joka soveltui sängynlaidalla nyyhkimisen tai moshpitissä pullistelun sijaan bileiden taustamusiikiksi.

Saturation oli loistava levy, mutta se floppasi pahasti. Urge Overkill oli harmillisesti pari vuotta etuajassa. Pian esimerkiksi Beck ja Beastie Boys johdattaisivat musiikin uuteen rennompaan ja menneisyyden roskakulttuuria juhlivaan suuntaan, ja sellaisten genrejen, kuten exotican ja easy listeningin klassikot löysivät tiensä alelaareista hipstereiden levysoittimiin.

Urge Overkillin pelastus saapui kuitenkin yllättävästä suunnasta. Loistavalla esikoiselokuvallaan Reservoir Dogs huomiota herättäneen nuoren ohjaajalupauksen Quentin Tarantinon estetiikka nojasi pitkälti samanlaiseen menneisyyden populaarikulttuurin nokkelaan kierrättämiseen kuin Urge Overkillillä. Ei siis mikään ihme, että Tarantino ihastui vuonna 1992 julkaistulta Stull-EP:ltä löytämäänsä yhtyeen versioon Neil Diamondin alun perin vuonna 1967 julkaistusta kappaleesta Girl, You’ll Be a Woman Soon.

Se edusti juuri samanlaista menneiden vuosikymmenien pophylkytavaraa, josta Tarantino rakensi elokuvansa ja niiden huolella valitut soundtrackit: Reservoir Dogsilla oli kuultu sellaisia unohdukseen painuneita hittejä, kuten Blue Sweden Hooked on a Feeling, Harry Nilssonin Coconut ja kuuluisassa korvanleikkauskohtauksessa Stealers Wheelin Stuck in the Middle With You.

Girl, You’ll Be a Woman Soon oli juuri sopiva kappale sekä Tarantinolle että Urge Overkillille. Sen upean melodisen pinnan alla pyörteili häiritsevää synkkyyttä ja perversioita. Kappaleen säkeistöissä kertojana toimii nuoren rock-kapinallisen arkkityyppi, jota tämän rakkauden kohteen vanhemmat eivät ymmärrä:

“I love you so much, can’t count all the ways
I’d die for you girl and all they can say is
’He’s not your kind’
They never get tired of putting me down
And I’ll never know when I come around
What I’m gonna find
Don’t let them make up your mind”

Kaikki hyvin tähän mennessä, mutta kertosäkeessä syyksi paljastuukin tytön alaikäisyys:

“Girl, you’ll be a woman soon
Please, come take my hand
Girl, you’ll be a woman soon
Soon, you’ll need a man”

Kenties Diamond pyrki romanttiseen tarinaan väärinymmärretyistä rakastavaisista, mutta lopputulos kuulostaa enemmänkin häiritsevältä ja huolestuttavalta.

Urge Overkill korostaa esityksessään taitavasti laulun synkkää pohjavirettä. Se kuulostaa epätoivoiselta ja väsyneeltä yökerho-orkesterilta matkalla pimeyden sydämeen. Esitys hohkaa himmennyttä glitteriä, lommoisia diskopalloja, lähes hysteeristä nuottia naurun taustalla ja kyyneliä irvokkaaksi meikatuilla kasvoilla.

Saturationilla yhtye saattoi vaikuttaa ironiselta ja pinnalliselta, mutta Girl, You’ll Be a Woman Soon tuntui paljastavan epätoivon cocktailien ja värikkäiden pukujen taustalla.

Tarantino nappasi Girl, You’ll Be a Woman Soonin vuonna 1994 julkaistuun mestariteokseensa Pulp Fictioniin, josta tuli yksi 1990-luvun tärkeimmistä elokuvista, ja joka saavutti pian kiistattoman klassikkostatuksen. Uma Thurmanin esittämän gangsterin heilan Mian tanssiessa kappaleen tahtiin ja nuuskatessa kokaiinin sijaan vahingossa heroiinia yhdessä elokuvan ikonisimmista kohtauksista Urge Overkill muuttui hetkessä epäonnisesta indieyhtyeestä kuolemattomaksi osaksi populaarikulttuuria.

Lopulta Girl, You’ll Be a Woman Soonista tuli kuitenkin riippakivi Urge Overkillille. Vaikka kappale toi yhtyeelle suosiota määrissä, joka olisi ollut mahdoton kuvitella vielä paria vuotta aikaisemmin, ostava yleisö ei ollutkaan halukas kuulemaan yhtyeen omaa materiaalia. Niinpä vuonna 1995 julkaistu Exit the Dragon menestyi kehnosti ja sai huonoja arvioita. Todellisuudessa se oli edeltäjänsä tavoin hieno levy, mutta sen synkkä, päihdeongelmien, ahdistuksen, paniikkikohtausten, eristäneisyyden ja epätoivon ilmapiiri kieli Urge Overkillin huonosta tilasta.

Rock-tähtielämän esittäminen oli muuttunut karvaaksi todellisuudeksi, ja bändi paloi loppuun huumeongelmien ja riitojen tarjotessa iloisesti loimuavaa sytykettä.

2000-luvun puolivälissä Urge Overkill palasi tien päälle ja viime vuonna se julkaisi reunion-levy Rock’n’Roll Submarinen, joka sai hyvän vastaanoton kriitikoilta, mutta ostavaa yleisöä ei kiinnostanut sen enempää kuin vuonna 1995.

Epäilemättä Urge Overkill esittää yhä jokaisella keikallaan tunnetuimman hittinsä Girl, You’ll Be a Woman Soonin. Ja epäilemättä sen sanat tuntuvat toisinaan kovin osuvilta:

“I’ve been misunderstood for all of my life
But what they’re saying girl it cuts like a knife
’The boy’s no good’
Well I’ve finally found what I’m a looking for
But if they get their chance they’ll end it for sure
Surely would
Baby I’ve done all I could
Now it’s up to you”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Urge Overkillin iloluontoisen ironinen retroestetiikka on kenties selvimmin esillä Saturation-levyn Positive Bleeding -singlen videolla:

Video ei ole enää saatavilla

Green Day esittelee tunnekavakaldinsa ääripäät: ¡Häh! ¡Pöh! ¡Hmph!

Punkpop-veteraanit tavoittavat ¡Uno!, ¡Dos!, ¡Tré! -levysarjan ensimmäisellä osalla uransa alkuaikojen voimapopsoundin, mutta nuoren yhtyeen intoa on paljon vaikeampi vangita.

Kukapa olisi 1990-luvun puolivälissä uskonut, että Green Daysta tulisi maailmaa parantava stadionrock-kolossi, joka tekisi rock-oopperoita ja levyttäisi U2:n kanssa? Siis yhtyeestä, joka on nimetty pilvenpolttelun mukaan, jonka läpimurtolevyn Dookien kannessa koirat heittelivät ihmisiä kakallaan, ja jonka Longview-kappale oli oodi tylsyyden lievittämiseen masturbaation avulla. Harva varmaan olisi uskonut, että se edes tekisi levyjä vuonna 2012 – kunnioitettavat 23 vuotta ensimmäisen EP:nsä 1000 Hoursin julkaisun jälkeen.

Niin siinä kuitenkin kävi, että vuonna 2004 julkaistu American Idiot nosti Green Dayn uudelleen rockin kärkinimeksi kymmenen vuotta Dookien jälkeen. Jälleen kerran sen julisteet koristivat teini-ikäisten huoneiden seiniä. The Offspringin ja Nirvanan sijasta seurana olivat My Chemical Romance, Good Charlotte ja Linkin Park.

American Idiot oli hyvä levy, mutta enimmäkseen yhtye oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan – se latasi nipun tarttuvia ja helppotajuisia protestilauluja juuri silloin, kun George W. Bushin hallintoon kyllästyneet amerikkalaiset ja eurooppalaiset halusivat laulaa harvinaisen yhteisellä sävelellä:

“Don’t wanna be an American idiot!”

Mahtipontinen ja kunnianhimoinen linja muodostui kuitenkin lopulta riippakiveksi yhtyeelle. Vuonna 2009 julkaistu, lisää edeltäjänsä kaltaista maailmanparannusta ja rock-oopperaa sisältänyt 21st Century Breakdown tuntui väkinäiseltä ja innottomalta vanhan toistolta – kuin santsikierrokselta samassa “syö niin paljon kuin jaksat” -buffetissa, jonka jälkeen närästää ja vatsassa kiertää.

Kuvaavaa oli, että paljon innostuneempi tuotos oli Stop Drop and Roll!!!, vuonna 2008 Foxboro Hot Tubs -nimellä julkaistu kunnianosoitus mutkattomalle autotallirockille. Green Day oli muuttumassa huolestuttavaa vauhtia puisevaksi dinosaurukseksi ja se tuntui itsekin tietävän sen.

Tästä kielii myös se, että Billie Joe Armstrongin, Mike Dirntin ja Tré Coolin viimeisin tuotos ¡Uno! on paluu Green Dayn 1990-luvun puolivälin poppunkvuosiin – aikaan, jolloin sillä ei ollut maailmanpelastajan viittaa tai yhden viimeisen todella suuren rock-yhtyeen aseman aiheuttamia paineita harteillaan.

Toki Green Dayn on tässä vaiheessa mahdotonta tehdä “vain simppeliä rock-levyä”, joten ¡Uno! on ensimmäinen osa parin kuukauden välein julkaistavassa kolmen levyn ¡Uno!, ¡Dos!, ¡Tré! -sarjassa. Ennakkotietojen mukaan ¡Dos! sisältäisi Foxboro Hot Tubs -tyylistä garagerockia ja ¡Tré! olisi “eeppinen” ja “kunnianhimoinen” (mutta tuskin kuitenkaan rock-ooppera).

Armstrong on kuvaillut ¡Uno!:a albumitrion power pop -levyksi ja juuri sellainen se onkin. Green Day lataa ¡Uno!:lla pöytään kaksitoista kappaletta mutkatonta ja melodista voimapoppia, joka vie ajatukset Dookien ja sitä edeltäneen Kerplunkin kultavuosiin.

Kun yhtye osuu maaliinsa sellaisilla suoraan voimapophermoon osuvilla kappaleilla, kuten Nuclear Family, Stay the Night, Sweet 16 ja Rusty James, ¡Uno! osoittaa varsin onnistuneesti sen, mikä on aina ollut kaikista krumeluureista huolimatta Green Dayn jo kaksi vuosikymmentä jatkuneen menestyksen taustalla – loistavat popmelodiat.

¡Uno! ei kuitenkaan saavuta missään vaiheessa täydellistä (voima-)popnirvanaa. Mukaan on lipsahtanut myös harhalaukauksia, kuten Kill the DJ:n lepsu tanssirock, Troublemakerin yksitoikkoinen tylsyys ja puisevasti junnaava Oh Love.

Yhtyeen luottotuottaja Rob Cavallon kanssa ruuvailtu soundi on asiaankuuluvasti kirkkaan pop, mutta myös mukavuudenhaluinen ja yksipuolinen. Rosoa ja ennen kaikkea energiaa jää kaipaamaan. ¡Uno! ei kuulosta siltä kuin yhtye soittaisi voimapoppiaan saksipotkujen ja kitaratuulimyllyjen siivittämänä, vaan sohvalla istuskellen ja soittimiaan uneliaasti rämpytellen.

¡Uno! on kuitenkin Green Daylta askel oikeaan suuntaan. Sitä edeltäneiden levyjen mahtipontisen linjan jatkaminen olisi johtanut vain kalkkeutuneisiin verisuoniin ja ennenaikaiseen kuolemaan. ¡Uno!:n laihdutuskuuri on riisunut yhtyeen vyötäröltä ylimääräisen läskin, ja liian isoiksi jääneiden vaatteiden keskeltä kurkistaa jälleen vanha tuttu konstailematon poprock-yhtye.

60 ¡Uno! kuulostaa juuri siltä, miltä voisi olettaa, kun nelikymppiset stadionrock-veteraanit yrittävät tavoittaa nuoruutensa kunnian päivät. Hyvä yritys, mutta nuoren ja nälkäisen yhtyeen polte ja into puuttuvat.

Video ei ole enää saatavilla

Pohja

• 2 tl pikkukaupungin teiniangstia
• 2 tl onnetonta lapsuutta rikkonaisessa perheessä
• 1 rkl ulkopuolisuutta
• 1 rkl huumekokeiluja
• ripaus jatkuvaa masentavaa sadetta
• 5 dl rock-unelmia
• 3 dl kunnianhimoa
• 1 litra säkenöivää lahjakkuutta
• 1 rkl klassista punkia sekä 1980-luvun hardcorea (esim. Sex Pistols tai Black Flag käyvät hyvin)
• 1 rkl The Beatlesia
• 1 rkl 1980-luvun indietä ja nynnypoppia (esim. The Vaselines tai Talulah Gosh)
• 1 rkl Black Sabbathia
• Maun mukaan Sub Popin grunge-sekoitusta
• 1 dl poppia

Sulata pannulla pikkukaupungin teiniangsti, onneton lapsuus, ulkopuolisuus, huumekokeilut ja jatkuva sade. Sekoita joukkoon rock-unelmat, kunnianhimo, lahjakkuus, punk, Beatles, Black Sabbath sekä 1980-luvun indie ja nynnypop. Kierittele syntynyt taikina reilussa annoksessa Sub Popin grunge-sekoitusta. Sekoita pop mukaan vähitellen, kunnes seos alkaa muuttua mustasta vaaleansiniseksi. Anna taikinan nousta neljä kuukautta, kunnes se kohoaa keittiösi ylimpien hyllyjen korkeudelle. Muista varoa, koska se saattaa pudottaa paketillisen Michael Jacksonin Dangerous-vaahtokarkkeja edeltään lattialle. Jos sinulla on kiire, voit myös käyttää valmista Nevermind-pohjaa.

Täyte

• 1 kokonainen Frances Bean Cobain
• 1 kokonainen Courtney Love
• 300 grammaa menestyksestä johtuvaa ahdistusta
• 2 dl kiirastulessa riutuvaa rakkautta
• 1 ihmisen anatomiaa ja synnytystä käsittelevä kirja
• kokonainen paketillinen syntymää ja kuolemaa
• 1,5 dl maailmanlaajuista grunge-maniaa
• 3 dl epätoivoa ja masennusta
• 2 dl huumeita
• 1 punainen sydämen muotoinen suklaarasia

Voitele Frances Bean Cobain ja Courtney Love kiirastulessa riutuvalla rakkaudella. Sekoita ne tehosekoittimessa menestyksestä johtuvaan ahdistukseen, maailmanlaajuiseen grunge-maniaan, epätoivoon ja masennukseen sekä huumeisiin. Kun vaaleanpunaiseen seokseen alkaa muodostua mustia läiskiä, lisää mukaan anatomiaa käsittelevä kirja ja paketillinen syntymää ja kuolemaa. Kaada täyte sydämen muotoiseen suklaarasiaan ja säilytä sitä siellä, kunnes seos polttaa rasian tuhkaksi.

Kuorrutus

• puolikas balladia
• puolikas rockia
• 3 dl Steve Albinia
• 1 dl Scott Littiä
• 1 rkl menestyspaineita
• 1 rkl kapinaa
• sokeria
• suolaa

Valuta kulhon pohjalle balladia ja rockia vuorotellen, niin, että niistä muodostuu raidallinen kokonaisuus. Ripottele joukkoon kapinassa marinoitua Steve Albinia. Kaavi tämän jälkeen osa Steve Albinista pois ja lisää päälle Scott Littiä sekoitettuna menestyspaineisiin. Mausta tasaisesti sekä sokerilla että suolalla.

Kaada pohjan päälle täyte ja kuorruta. Odota, että kokonaisuus päätyy onnettomaan loppuun puolisen vuotta myöhemmin. Jätä se kuitenkin sydämeesi ja anna sen seurata sinua läpi elämän. Ota esiin silloin tällöin, mutta älä kuitenkaan liian usein. Huomaatkos, kuinka se ei ole menettänyt lainkaan makuaan vuosien varrella?

Video ei ole enää saatavilla

Meitä on oikeasti kolme -jujutus jaksaa naurattaa Ben Foldsin (keskellä) kolmikkoa vielä liki parinkymmenen vuoden jälkeenkin.

Ben Folds hyppää mukaan ysäriyhtyeiden reunion-junaan vuonna 2000 hajonneen “viisikkonsa” kanssa.

Ensimmäiset merkit ysärisuosikki Ben Folds Fiven uudelleensyntymästä kuultiin jo vuosi sitten Ben Folds -kokoelmalla The Best Imitation of Myself: A Retrospective. Levyllä kuultiin ensimmäiset uudet Ben Folds Five -kappaleet (House, Tell Me What I Did ja Stumblin’ Home Winter Blues) sitten vuoden 1999, jolloin ilmestyi yhtyeen edellinen albumi, kunnianhimoinen, mutta edeltäjiinsä verrattuna heikosti menestynyt The Unauthorized Biography of Reinhold Messner.

Tuskinpa kovin moni ehti Ben Foldsin soololevyjen ja muiden projektien tasaisen julkaisutahdin keskellä juuri Ben Folds Fivea kaivata. Varsinkin, kun eroa Foldsin soolouran ja Ben Folds Fiven välillä on toisinaan vaikea havaita. Mitenkään väheksymättä basisti Robert Sledgen persoonallista säröbassosoundia tai rumpali Darren Jesseen jazzahtavaa otetta, pianisti-säveltäjä-laulaja Ben Folds oli aina yhtyeen selkeä johtohahmo, ja hänen soololevynsä ovat olleet suoraa jatkumoa Ben Folds Fiven taipaleelle.

Odotettu tai ei, uusi Ben Folds Five -levy The Sound of the Life of the Mind on onnistunut jatke yhtyeen (ja Foldsin) uralle. Yllätyksiä se ei tarjoile, vaan luvassa on jälleen melodista, taitavasti sovitettua, vahvoilla harmonioilla koristeltua vaihtoehtopoppia, jossa tosin vaihtoehtopuoli alkaa haalistua olemattomiin.

Etenkin albumin alkupää on loistava. Levyn surumielinen, mutta samalla melkein raivokas nimikappale kertoo koskettavan tarinan yksinäisestä ja ylimielisestä nörttitytöstä, joka ei tunnu millään saavan yhteyttä ympäröivään maailmaan, eikä oikein haluakaan saada. Kauniin beachboysmaisilla harmonioilla vahvistettu Michael Praytor, Five Years Later osuu hienosti maaliinsa melodiallaan sekä tarinallaan aikuisuuden vaikeuksiin ja latteuteen uppoavasta lapsuuden tuttavasta.

Samaan huippukastiin kuuluvat myös kauniisti arkipäiväisestä lohduttomuudesta kertova Hold That Thought, nimensä mukaisesti korkeuksiin nouseva Sky High ja ylvään jimmywebbmäisesti lipuva On Being Frank.

Hiukan ongelmallisempia ovat välähdykset Foldsin kuuluisasta nenäkkäästä huumorista. Jazzahtavaa poppia, queenmaisia taustalauluja ja Sledgen säröbassoa sekoittelevassa Erase Messa heittelehditään koskettavuudesta…

“What was our home
Paper not stone
A lean-to at most
Oh, when you pulled
You’re half away
Gravity won
Like it always does”

…säkeisiin, jotka muistuttavat teinipojan Facebook-statusta:

“Erase me
Did me like a bro and tazed me
Fireworks – poof – it’s gone, amazing
New bio, you’ve gone solo
Drawing mustaches on our wedding photo”

Draw a Crowdissa Folds tuntuukin pohdiskelevan paikkaansa vakavasti otettavan laulaja-laulunkirjoittajan ja luokan pellen välimaastossa:

“Oh-oh if you’re feeling small, and you can’t draw a crowd
Draw dicks on a wall”

Ja:

“I only wanted to be Stevie Wonder
But I got to settle for this vanilla thunder”

Heikoimpina hetkinäkin Foldsin pelastukseksi rientää onneksi hänen lähes erehtymätön melodiatajunsa, joka onnistuu pelastamaan kömpelömmänkin riimin.

The Sound of the Life of the Mind on levy, joka ei tarjoa mitään yllättävää, järisyttävää tai mullistavaa. Ben Foldsin älykkään ja melodisen laulaja-laulunkirjoittajapianopopin ystävät tietävät, mitä on luvassa. Tässä vaiheessa Folds taitaakin sekä soolona että “kvintettinsä” kanssa saarnata jo sille kuuluisalle kuorolle: faneille, jotka ovat kasvaneet hänen musiikkinsa parissa nokkavista ja ironisista nörttinuorista hiukan vastahakoisiksi aikuisiksi, jotka yhtäkkiä huomaavat, että heidän elämänsä ei enää pyörikään kultti-tv-sarjojen, indiepopin ja rakkauden löytämisen vaikeuden, vaan lasten, uran ja asuntolainan maksamisen ympärillä. Toisin sanoen ihmisille, jotka muistuttavat Foldsia itseään.

Silti, ehkä juuri sinunkin kannattaa antaa The Sound of the Life of the Mindille mahdollisuus. Oikealla hetkellä sen toiveikkuuden, melankolian ja piruilevan huumorin sekoitus nimittäin toimii hienosti. Erityisen hyvin se soveltuu lyhenevien syyspäivien kauniiseen surumielisyyteen.

81 The Sound of the Life of the Mind on enemmänkin luotettavan kuin yllättävän laadukas paketti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei se sisältäisi useampiakin hetkiä, jotka saavat sydämen sulamaan, kyyneleen silmäkulmaan tai suun virneeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Jess and the Ancient Ones vei okkultismin Suomen albumilistan top 10:een.

Lost in Music -festivaaleilla esiintyvä kuopiolainen Jess and The Ancient Ones ei ole suinkaan ainoa yhtye, joka on viime vuosina kertonut esittävänsä occult rockia. Termi on kuultu mainittavan muun muassa sellaisten nyky-yhtyeiden, kuten Blood Ceremonyn, Jex Thothin, Devil’s Bloodin sekä Jess and The Ancient Onesin tavoin suomalaisella Svart-levy-yhtiöllä levynsä julkaisevien Hexvesselin, Seremonian ja Sabbath Assemblyn yhteydessä.

Kaikki nämä yhtyeet ovatkin ammentaneet vaikutteita 1960- ja 1970-luvun taitteen okkultistisen rockin ensimmäisestä aallosta. Jess & the Ancient Onesin Lost in Music -esiintymisen kunniaksi Nuorgam on valinnut viisi alan varhaista klassikkoa, joiden avulla sinäkin voit ottaa ensiaskeleesi pimeälle puolelle. Ei muuta kuin loitsukirjat esiin, uhrialttari valmiiksi ja stereot täysille!

Coven: Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls (1969)

Amerikkalainen Coven syntyi siitä keitoksesta, jossa 1960-luvun hippien kiinnostus mystiikkaan (sekä toki seksiin ja huumeisiin) alkoi suuntautua kohti satanismia ja okkultismia. Useimmille hipeille ja rockyhtyeille flirttailu pimeyden voimien kanssa oli vain ohimenevä vaihe, mutta Coven suhtautui okkultismiin ja satanismiin astetta vakavammin. Sen kappaleilla oli suorasukaisia nimiä, kuten Pact With Lucifer, Dignitaries of Hell ja Satanic Mass (joka on juuri sitä, mitä nimi lupaa), ja konserttinsa se muutti okkultististen riittien kuvaelmiksi. Vaikka Covenin saatanallista Jefferson Airplanea muistuttava musiikki on parhaimmillaan loistavaa, se taidetaan kuitenkin muistaa parhaiten yhtyeenä, jonka debyyttilevyn Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls kansien kuvissa näytettiin ensimmäisen kerran hevirockin symboliksi myöhemmin muodostunutta klassista pirunsarvikäsimerkkiä (tosin jos tarkkoja ollaan, piirretty John Lennon ehti ensin).

Witchcraft Destroys Minds & Reaps Souls aiheutti heti ilmestyttyään ennalta arvattavasti kohua. Todelliset ongelmat kuitenkin alkoivat, kun Esquire-lehti julkaisi vuonna 1970 artikkelin Evil Lurks in California, jossa vastakulttuurin okkultismikiinnostus ja Coven yhdistettiin Charles Mansoniin ja Tate–La Bianca -murhiin. Covenin levy-yhtiölle tämä oli liikaa ja se veti albumin markkinoilta.

Vaikka Coven onnistuikin saamaan vielä hitin vuonna 1971 sodanvastaisella kappaleella One Tin Soldier, oli se tuomittu kulttisuosion kiirastuleen. Sekään ei auttanut, että mahdolliset levynostajat sekoittivat Covenin Birminghamista tulevaan vielä tuntemattomaan, murskaavan raskaalla soundillaan jyräävään yhtyeeseen nimeltään Black Sabbath. Covenilla nimittäin oli samanniminen kappale, ja sen basistin nimi oli, uskokaa tai älkää, Oz Osbourne.

Video ei ole enää saatavilla

Jacula: In Cauda Semper Stat Venenum (1969)

Italialaisen Jaculan tarina on legendojen ja mysteerien verhoama. On melko varmaa, että yhtyeen perustivat vuonna 1968 säveltäjä-kitaristi Antonio Bartoccetti ja laulaja-kosketinsoittaja-viulisti Doris Norton. Jacula ei kuitenkaan ollut mikään aivan tavallinen rockyhtye – siihen kuuluivat myös meedio Franz Parthenzy ja kirkkourkuja soittanut Charles Tiring.

Tarinoiden mukaan kvartetin ensimmäinen albumi In Cauda Semper Stat Venenum äänitettiin englantilaisessa linnassa ja sitä painettiin vain noin 300 kappaletta, jotka jaettiin okkultistille ryhmille. Kerrotaan myös, että urkuri Tiring olisi ollut 70–80-vuotias ja tehnyt sopimuksen Saatanan kanssa. Lisäksi on väitetty, ettei In Cauda Semper Stat Venenumia olisi edes äänitetty vuonna 1969, vaan itse asiassa paljon myöhemmin. Epäilykset ovat syntyneet siksi, ettei kellään tunnu olevan albumin alkuperäistä vinyyliversiota (ihmekös tuo, kun ne poltettiin okkultistisissa uhrimenoissa!).

Oli miten oli, Jaculan In Cauda Semper Stat Venenum on eriskummallinen progressiivisen okkultistisen rockin mestariteos jostain Goblinin ja Hammer-kauhuelokuvien soundtrackien välimaastosta. Levyn hallitsevin instrumentti on Tiringin urut. Perinteistä laulua ei kuulla, ainoastaan italian- tai latinankielistä messuamista ja sanatonta naisääntä. Monissa kappaleissa kuullaan myös Bartocettin särötettyä sähkökitaraa, jonka modernin kuuloinen sointi on epäilemättä herättänyt epäilyt levytyksen aitoudesta. Ehkäpä Jacula yksinkertaisesti oli aikaansa edellä.

Kysymykset aitoudesta sikseen – salaperäinen, aavemainen ja tummasävyinen In Cauda Semper Stat Venenum on albumi, joka jää kummittelemaan mieleen pitkään sen jälkeen, kun musiikki on loppunut.

Video ei ole enää saatavilla

Black Sabbath: Black Sabbath (1970)

Siitä, oliko Black Sabbathin debyytti ensimmäinen heavy metal -levy, voidaan kiistellä maailman tappiin asti. Kukaan ei kuitenkaan voi kieltää, että se on yksi tyylilajin tärkeimpiä varhaisteoksia, eikä ainoastaan hitaan, lyijynraskaasti takovan musiikkinsa, vaan myös kuvastonsa ja aihepiiriensä ansiosta. Pelkästään albumin aavemainen kansi riittää viemään ajatukset pimeyden voimien pariin, puhumattakaan levyn sisäkanteen kuvatusta rististä väärin päin.

Kun sateen ja kumisevien kirkonkellojen ääni vaihtuu Tony Iommin murskaavaan kitarasointuun ja Ozzy Osbournen nasaali ujellus aloittaa: “What is this that stands before me”, voi melkein kuulla rockin historiankirjojen sivujen kääntyvän. Black Sabbath suorastaan kihelmöi kielletyn hedelmän tuntua, vaikka monet albumin sanoitukset ovatkin lähemmässä tarkastelussa enemmänkin humoristisia kuin paheellisia. Käyköön The Wizard esimerkistä:

“Misty morning, clouds in the sky
Without warning, the wizard walks by
Casting his shadow, weaving his spell
Funny clothes, tinkling bell”

Oli miten oli, vielä nykyäänkin voi aistia tämän levytyksen sähköistävän auran – kuinka se on vaikuttanut sukupolviin toisensa jälkeen ja toiminut yhtenä alkupisteenä lukemattomille raskaan rockin genreille, myös okkultistiselle rockille.

Video ei ole enää saatavilla

Black Widow: Sacrifice (1970)

Kun Black Widow’n debyyttialbumi Sacrificen ensimmäinen raita In Ancient Days lähtee soimaan, sen hienostuneesta Hammond-urun ja saksofonin johdattamasta jazzahtavan sielukkaasta rockista ei heti tule mieleen okkultistiset rituaalit. Tarkempi kuuntelu kuitenkin paljastaa hyytävän totuuden – kappaleen sanoitukset kertovat omaa H.P. Lovecraftin kosmisista painajaisvisioista muistuttavaa tarinaansa:

“Deep underground where no light dared to come
beneath my pyramid
I stood in Hell, a mortal man
between Belial and Satan
And still before my audience
entranced with stark, cold fear
I cured or struck with sickness, death
or made insane my foes”

Pesky Gee! -nimellä aloittanut leicesteriläisyhtye herätti kohua esittämällä keikoillaan uhraavansa alastoman naisen okkultistisessa rituaalissa ja konsultoimalla pahamaineista englantilaista noitaa Alex Sandersia. Kohu auttoi Sacrificea nousemaan brittilistan sijalle 32, ja yhtye jopa suunnitteli muuttavansa lava-show’nsa Broadway-musikaaliksi (!).

Black Widow päätti kuitenkin suunnata toisella nimettömällä levyllään pois pimeyden voimien parista, ja ostavan yleisön kiinnostus lopahti lyhyeen. Nykyään groovysti progeilevaa Sacrificea pidetään ansaitusti okkultistisen rockin klassikkona – jälleen yksi todiste siitä, että kaikki hyvä musiikki kuuluu pirulle.

Video ei ole enää saatavilla

Comus: First Utterance (1971)

Brittiläinen folk rock -yhtye Comus on nimetty (John Miltonin naamionäytelmän lisäksi) kreikkalaisen juhlinnan ja hauskanpidon jumalan mukaan. Comuksen välillä aavemaisen haikea, välillä suorastaan pelottava debyytti First Utterance ei tuo niinkään mieleen perinteistä hauskanpitoa, vaan kummallisia valoja pimeän metsän keskellä, verisiä alttareita ja juhlien pyörteissä välkkyviä vääristyneitä kasvoja, joista kaikki eivät näytä aivan inhimillisiltä.

Yhtyeen eriskummallinen progressiivinen folk yhdistelee aavemaista seesteisyyttä ja maanista, villisilmäistä euforiaa sanoituksiin, jotka käsittelivät väkivaltaa, hulluutta, murhia ja uhrijuhlia oudoille jumalille. First Utterancea ei ymmärretty sen ilmestymisen aikoihin, ja sitä seurannut toinen albumi To Keep From Crying (1974) oli paljon perinteisempi folkrock-levy.

Albumin maine kuitenkin kasvoi vuosien varrella, ja nykyään se on yksi genren vaikutusvaltaisimmista levyistä – ja edelleen värisyttävän ainutlaatuinen kokemus.

Video ei ole enää saatavilla

Jess and The Ancient Ones esiintyy Lost in Music -festivaaleilla Tampereen Klubilla lauantaina 20.10. klo 21. Liput 22 euroa ennakkoon, 25 euroa ovelta.

Ainakin The Posies oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan – Seattlessa vuonna 1993 grungen jatkaessa voitokkaana edellisenä vuonna alkanutta valtavirtamenestystään. Valitettavasti se ei kuitenkaan soittanut grungea, vaan melodista ja vahvoilla lauluharmonioilla silattua kitarapoppia, joka oli lähempänä Teenage Fanclubia kuin Alice in Chainsia tai Soundgardenia. Niinpä The Posies oli tuomittu miljoonamenestyksen sijaan pikkuhitteihin vaihtoehtoradiossa ja lopulta rakastetuksi kulttisuosikiksi.

Tokkopa The Posiesin pääarkkitehdit ja ainoat pysyvät jäsenet Jon Auer ja Ken Stringfellow jättimenestystä havittelivatkaan. Heidän musiikkinsa oli veistetty samasta puusta kuin sellaisilla power pop -legendoilla, kuten Big Starilla ja Badfingerillä – yhtyeillä, joiden tarinoita värittivät popneroudesta huolimatta tragediat, arvostuksen puute ja kehnot myyntiluvut. Tätä musiikkia tehtiin kutsumuksesta, ei dollarinkuvat silmissä. Kolmannen pitkäsoittonsa Frosting on the Beaterin kappaleella Flavor of the Month Auer ja Stringfellow tekivät mielipiteensä selväksi:

”The flavor of the month is busy melting in your mouth
Getting easier to swallow and harder to spit out”

1990-luvun alun särökitaravetoisella vaihtoehtorockilla oli kuitenkin vaikutuksensa The Posiesin musiikkiin. Grungen valtakaudella yhtyeen vuonna 1988 julkaistun debyyttilevy Failuren kotikutoisen kuulas pop ja vuonna 1990 ilmestyneen Dear 23:n kunnianhimoisempi vuosikertasoundi kuulostivat auttamattoman vanhanaikaisilta. Stringfellow ja Auer eivät toki ryhtyneet grungen perässähiihtäjiksi, mutta Seattlessa hallinnut raskas sähkökitarasoundi jätti kuitenkin The Posiesiinkin jälkensä.

Frosting on the Beaterilla kuultiin uusi sähköisempi ja aggressivisempi The Posies -soundi, jossa kauniit melodiat ja haaveilevat harmoniat yhdistyivät piekseviin riffeihin ja särisevään kitaramurinaan. Näin siitä tuli yksi pääarkkitehti 1990-luvun voimapopsoundissa. Loistava esimerkki yhtyeen musiikista on albumin hieno avausraita Dream All Day, jonka voisi oivasti soittaa ihmiselle, joka pyytää määritelmää termille voimapop.

Sanoituksiltaan se on yksi yhtyeen vahvimmista kappaleista. The Posies osasi aina Big Starin tai vaikkapa Cheap Trickin esimerkkiä seuraten piilottaa hattaransa sisälle viiltäviä partateriä. Dream All Day kertoo ikuisesta uneksijasta, joka luo lukemattomia suunnitelmia ja maailmoja oman huoneensa turvassa, mutta ei oikein koskaan pysty toteuttamaan niitä:

”In a blackened room
Staring into space
Underneath a thousand blankets
Just to find a place
Where everything is reachable
Imagining is safe
I tried to make it so
I didn’t even know
I could dream all day”

The Posiesin samalla sekä haikean surumielinen että raivokas musiikki ilmentää täydellisesti inertiaan tarrautuneen haaveilijan unensekaista raivoa. Ikään kuin laulun päähahmo heittelehtisi jatkuvasti levottomuuden ja houkuttelevan unohduksen välimaastossa.

The Posies ei onnistunut toistamaan Frosting on the Beaterin pikkumenestystä, ja vuonna 1996 julkaistu Amazing Disgrace myi huonosti. 1998 ilmestyneen ironisesti nimetyn Successin jälkeen Auer ja Stringfellow päättivät pistää pillit pussiin. The Posies ei kuitenkaan hajonnut lopullisesti, vaan jatkaa tänäkin päivänä puoliaktiivisena Auerin ja Stringfellow’n soolourien ja muiden projektien ohella. Yhtyeen viimeisin albumi Blood/Candy ilmestyi vuonna 2010.

The Posiesin ura ei kenties ole mennyt aivan unelmien mukaan, mutta se on synnyttänyt valtavasti hienoa musiikkia. Onneksi Auer ja Stringfellow eivät jääneet sänkyihinsä makailemaan. Silloin emme olisi saaneet kuulla Dream All Dayn tapaisia loistokkaita popklassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Posies on tehnyt uransa aikana useita hienoja covereita. Yksi parhaista on tämä loistava Beatles-tyylinen versio The Germs -klassikosta Richie Dagger’s Crime, joka löytyy The Germs -tribuuttilevyltä A Small Circle of Friends.

Video ei ole enää saatavilla

Heikompikin tekosyy riittää Nuorgamille tämän, kenties maailmanhistorian hienoimman valokuvan julkaisemiseen.

Maanantaina julkaisimme artikkelin, jossa esittelimme The Beach Boysin debyyttilevy Surfin’ Safarin julkaisun 50-vuotispäivän kunniaksi kymmenen hienointa musiikillista kunnianosoitusta rantapoikien ja Brian Wilsonin harmoniselle popille.

Kuten jo kyseisen artikkelin esipuheessa kerroimme, The Beach Boysin inspiroimia kappaleita piisaa paljon enemmän. Tässä synttärikakkua koristavien kynttilöiden lukumäärän kunniaksi 50 sellaista, jotka eivät mahtuneet tuolle listalle, mutta jotka ovat yhtä lailla loistavia. Mukana on artisteja ja yhtyeitä Abbasta Mr. Bungleen ja Fredistä Panda Beariin.

Pari viikkoa sitten ryvimme syksyisessä melankoliassa Sadelauluja-soittolistan muodossa, joten suunnataanpa nyt vastakkaiseen suuntaan eli aurinkoiseen Kaliforniaan turkoosin sinisen meren tyrskyäviin aaltoihin. Toki pohjassa odottavia tummia syvyyksiä unohtamatta.

Let’s go surfing now – 50 kunnianosoitusta The Beach Boysille

1. Ramones – Rockaway Beach
2. The Rubinoos – As Long As I’m With You
3. The Tradewinds – New York’s a Lonely Town
4. The Drums – Lets Go Surfing
5. Ben Folds Five – Michael Praytor, Five Years Later
6. Sagittarius – My World Fell Down
7. The Sunrays – I Live For The Sun
8. 10cc – Somewhere In Hollywood
9. Fredi – Pump pump
10. Ash – Wild Surf
11. Raspberries – On the Beach
12. Mr. Bungle – The Air-Conditioned Nightmare
13. Lindsey Buckingham – Trouble
14. The Dictators – (I Live For) Cars And Girls
15. Weezer – Buddy Holly
16. Randy Newman – I Love L.A.
17. Raspberries – Drivin’ Around
18. Ronny & The Daytonas – G.T.O.
19. Panda Bear – Last Night At The Jetty
20. The Alan Parsons Project – Time
21. The Fraternal Order Of The All/Andrew Gold – Love Tonight
22. Emmylou Harris – Here, There And Everywhere
23. 10cc – Rubber Bullets
24. Everclear – So Much For The Afterglow
25. The Jesus – Never Understand
26. Red Hot Chili Peppers – The Zephyr Song
27. Sean Lennon – Queue
28. Kraftwerk – Autobahn
29. Harpers Bizarre – Malibu U
30. Chris Rainbow – Dear Brian
31. Mark Eric – California Home
32. Elliott Smith – I Didn’t Understand
33. Elvis Costello – The Other Side Of Summer
34. Of Montreal – Neat Litle Domestic Life
35. Yo La Tengo – How to Make a Baby Elephant Float
36. Abba – On And On And On
37. Saint Etienne – Avenue
38. Jim Steinman – Surf’s Up
39. Kenny Loggins – Whenever I Call You ”Friend” featuring Stevie Nicks
40. The Who – Tattoo – Incl. ’Church Of Your Choice’ Radio London Jingle
41. Eero ja Jussi & The Boys – Kaipaan sua
42. Mull Historical Society – Watching Xanadu
43. The Boo Radleys – Thinking Of Ways
44. Silver Sun – Golden Skin
45. Orchestral Manoeuvres In The Dark – Joan Of Arc
46. Van She – So High (with Play Paul & Nicos Marcos)
47. Abba – Dance (While The Music Still Goes On)
48. XTC – Chalkhills And Children
49. Cornelius – Thank You For The Music
50. Tears For Fears – Brian Wilson Said

Kuuntele soittolista tästä.

The Beach Boys ja heitä kopioineiden yhtyeiden master-nauhat”

Vaikka The Beach Boys kuuluukin siihen rocklegendojen ylimpään kategoriaan, jonka ovat saavuttaneet vain sellaiset nimet kuin The Beatles, The Rolling Stones ja Bob Dylan, yhtyeessä on myös paljon sellaista, joka mahdollistaa intohimoisen kulttisuosion. Sen tarina pursuilee satumaisen menestyksen ohella hulluutta, huumeita, ennenaikaisia kuolemia, vallanhimoa, kateutta, oikeusjuttuja, unohdettuja levytyksiä ja häikäisevää, mutta tuomittua lahjakkuutta. Sivuosia tarinassa näyttelevät kaikki Charles Mansonista Phil Spectoriin ja John Stamosista Iggy Popiin.

The Beach Boysin ainutlaatuinen asema sekä amerikkalaisen populaarikulttuurin symbolina että kulttisuosikkina on johtanut myös siihen, että lukemattomat musiikintekijät läpi koko musiikin kentän ovat ottaneet The Beach Boysin esikuvakseen. Yhtyeet ja artistit popsuosikeista kulttitähtiin – Backstreet Boysista Animal Collectiveen – ovat maininneet Brian Wilsonin ja The Beach Boysin innoittajakseen tai tehneet heille kunniaa muodossa tai toisessa.

Viime vuonna The Beach Boys täytti 50 vuotta ja tänä vuonna se on juhlinut merkkipäiväänsä muun muassa kiertueen ja uuden levyn muodossa. Tänään (1.10.2012) on kulunut tasan 50 vuotta siitä, kun The Beach Boysin ensimmäinen albumi Surfin’ Safari näki päivänvalon. Juhlistamme merkkipäivää valitsemalla kymmenen hienointa The Beach Boysille ja Brian Wilsonille vuosien varrella tehtyä musiikillista kunnianosoitusta. Surf’s up!

#1 John Cale: Mr. Wilson (1975)

John Calen vuonna 1975 julkaistun viidennen sooloalbumin Slow Dazzlen avausraita kumartaa Brian Wilsonin suuntaan sekä sanoituksissaan että musiikissaan. Kuten monissa Calen 1970-luvun puolivälin levytyksissä, Mr. Wilsonissakin tuntuu upeasti lipuvan musiikin alla piileksivän jotain synkkää ja uhkaavaa – kappaleen noustessa kauniin harmoniseen codaansa Calen toistelema ”California wine tastes fine” tuntuu kuin juopon tokkuraiselta soperrukselta. Lopulta laulun kertoja jää yksin unelmoimaan kaukaisesta, paratiisimaisesta Kaliforniasta:

”And you know that it’s true
That Wales is not like California in any way
And when I hear your music
You’re still thousands of miles away”

Mr. Wilson onnistuu upeasti tavoittamaan Kalifornian unelman lohduttoman varjopuolen, joka liittyy myös vahvasti Brian Wilsonin ja The Beach Boysin tarinaan.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Roy Wood: Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs (1975)

Roy Woodilla ja Brian Wilsonilla on paljon yhteistä. Molemmat aloittivat uransa 1960-luvulla suositussa popyhtyeessä, molemmat tekivät myöhemmin yksilöllistä ja paikoin höyrähtäneeltä vaikuttanutta musiikkia ja molemmat ovat neroja. Eksentrisen Woodin vuonna 1975 julkaistulta toiselta soololevyltä Mustard löytyvä Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs on suvereenin upea ja sydäntäsärkevän kaunis kunnianosoitus Wilsonin musiikille.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Dinosaur Jr.: Take a Run at the Sun (1997)

1960-luvun kuvitteellisesta Brill Building -laulaja-laulunkirjoittaja Denise Waverlysta kertovassa Grace of My Heart -elokuvassa Matt Dillonin esittämän Jay Phillipsin esikuvaa ei kauan tarvitse miettiä. Hän aloittaa soittamalla simppeliä teinipoppia The Riptides -surfyhtyeessä (jota elokuvassa esittää Redd Kross), mutta siirtyy pian seuraamaan muusaansa kohti musiikkia, joka on niin hurjasti aikaansa edellä, ettei edes hänen oma yhtyeensä tahdo ymmärtää sitä. Lopulta Phillips murtuu järkälemäisten paineiden ja huumeiden käytön ristipaineessa ja tappaa itsensä hukuttautumalla meren aaltoihin. Phillipsin Brian Wilson -vaikutteisesta musiikista vastasi Dinosaur Jr.:n J Mascis ja, kuten Take a Run at the Sun theremineineen ja upeine harmonioineen osoittaa, lopputulos on kerrassaan loistelias.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Elton John: Someone Saved My Life Tonight (1975)

Elton John ei ole koskaan piilotellut ihailuaan Brian Wilsonia kohtaan, ja nämä legendat ovat myös tehneet musiikillista yhteistyötä useamman kerran. Johnin vuonna 1975 julkaistun mestariteoksen Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboyn ainoa singlelohkaisu Someone Saved My Life Tonight käyttää upeasti hyväkseen Beach Boyseilta opittuja harmonioita ja wilsonmaisen kauniisti vellovaa melodiaa. John onkin myöntänyt saaneensa inspiraation kappaleen sointuihin Pet Sounds -klassikko God Only Knowsista. Sisällöltään se on kuitenkin syvän henkilökohtainen. Homoseksuaalisuudestaan epävarma John oli vuonna 1969 menossa naimisiin tyttöystävänsä Linda Woodrow’n kanssa. Lopulta onneton ja hämmentynyt John yritti (tosin hieman puolivillaisesti) tappaa itsensä työntämällä päänsä uuniin. Kesken yrityksen paikalle ilmestynyt Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin löysi laulajan pää tyynyn päällä uunista, kaasu pienimmällä asteella ja ikkunat auki. Lopulta itsekin homoseksuaali blueslaulaja Long John Baldry (laulun ”Sugar Bear”) puhui Johnille järkeä, ja tämä jätti tyttöystävänsä. Tapahtumien inspiroimana syntyi tämä Johnin ja Taupinin hienoimpiin kappaleisiin kuuluva klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The High Llamas: Nomads (1996)

Sean O’Haganin johtaman The High Llamasin koko uran voisi sanoa olevan yhtä suurta kunnianosoitusta The Beach Boysille ja Brian Wilsonille. Tämä saattaa olla hiukan turhan yksinkertaistettu näkemys O’Haganin taiteesta (esimerkiksi Burt Bacharach ja Stereolab-tyylinen viileä elektroninen pop ovat myös suuria vaikuttajia), mutta Wilsonin Pet Soundsista alkaneen ja Smileen huipentuneen visionäärisen popvaiheen vaikutusta High Llamasin musiikkiin on mahdotonta kieltää. Yksi yhtyeen hienoimmista luomuksista on Smile-levyn Cabin Essenceä ja I’m in Great Shapea sekoitteleva veikeän banjon johdattama Nomads. Minkä myös singlenä julkaistu ja yhtyeen vuoden 1996 albumilta Hawaii löytyvä kappale innovatiivisuudessa häviää, se enemmänkin kuin tarpeeksi korvaa samalla sekä leikkisällä että haikealla soinnillaan ja hienolla melodiallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spongebob Squarepants: Best Day Ever (2004)

Brian Wilsonin ja The Beach Boysin musiikissa on aina ollut jotain hyvin lapsenomaista. Esimerkiksi Pet Soundsin upealla Caroline No -kappaleella Wilson pohti lapsuuden viattomuuden kuolemaa:

“Break my heart
I want to go and cry
It’s so sad to watch a sweet thing die
Oh, Caroline why”

Etenkin Smilen jälkeisen hermoromahduksen jälkeen hän tuntui vetäytyvän yhä syvemmälle lapsuuden viattomuuden turvaan. Ei siis mikään ihme, että The Beach Boys -vaikutteinen musiikki sopii saumattoman loistavasti piirrossarjaan. Paavo Pesusieni -sarjan päähenkilön laulama Best Day Ever on hauska ja teeskentelemättömän riemukas kappale, jonka yhteys The Beach Boysiin ei jää pelkästään kunnianosoituksen tasolle – sen tuottaja ja toinen kirjoittaja on useaan otteeseen Wilsonin kanssa yhteystyötä tehnyt tuottaja-muusikko Andy Paley.

Video ei ole enää saatavilla

#7 The Dukes of Stratosphear: Pale and Precious (1987)

XTC-yhtyeen alter ego The Dukes of Stratosphear oli poikkeuksellisen taidokas kunnianosoitus 1960-luvun loppupuolen psykedelialle ja kitarapopille Syd Barrett -aikojen Pink Floydista The Beatlesiin ja The Byrdsistä The Holliesiin. Yhtyeen ainoan, vuonna 1987 julkaistun, albumin Psonic Psunspotin (löytyy yhdessä mini-lp 25 O’Clockin kanssa levyltä Chips From the Chocolate Fireball) päättävä Pale and Precious kääntää katseensa Pet Sounds ja Smile -aikojen The Beach Boysin suuntaan oletettavan loistokkain lopputuloksin. Pale and Precious ei ole vain nokkela pastissi, vaan myös kertakaikkisen upea kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#8 R.E.M.: At My Most Beautiful (1998)

Upilla, ensimmäisellä albumillaan ilman rumpali Bill Berryä, R.E.M. vasta opetteli, kuinka toimia trio-kokoonpanolla. Voisi ehkä sanoa, ettei se oikein koskaan löytänyt kunnolla suuntaansa, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills tehneet vuosina 1998–2011 paljon hienoa musiikkia. Poikkeuksellisen upea on tämä häpeämätön kunnianosoitus The Beach Boysin lempeän melankolisesti aaltoilevalle harmoniapopille.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Ernos: Miks leikit kanssain (1968)

The Beach Boysin ja The Mamas & the Papasin kalifornialaisesta sunshine popista esimerkkiä ottanut Erno Lindahlin johtama Ernos oli kunnianhimoisine sovituksineen ja lauluharmonioineen poikkeuksellinen yhtye 1960-luvun lopun Suomessa. Toki esimerkiksi “se toinen miehen etunimen mukaan nimetty yhtye” Jormas oli versioinut The Beach Boysia suomeksi, mutta Lindahl ja kumppanit eivät tyytyneet vain covereihin, vaan kirjoittivat kappaleita, jotka haastoivat itse maestro-Wilsonin. On selvää, ettei tuon ajan Suomessa kyetty tekemään tuotannollisesti samanlaista jälkeä kuin ison veden toisella puolen, eivätkä Ernosin harmoniat olleet aivan yhtä virheettömiä kuin esikuvallaan, mutta nämä pikkuseikat eivät lainkaan vähennä upean Miks leikit kanssain -kappaleen tenhoa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Fleetwood Mac: That’s All for Everyone (1979)

Ei ole mikään salaisuus, että Brian Wilson on Fleetwood Macin oman tuottaja- ja säveltäjäneron Lindsey Buckinghamin suurimpia idoleita. Kenties Buckinghamin upein kunnianosoitus Wilsonille on vuoden 1979 Tusk-albumilta löytyvä katkeransuloisissa aalloissa kelluva That’s All for Everyone, jonka aavemainen tunnelma viittaa Til I Diehin, yhteen Wilsonin tuskaisimmista lauluista. That’ All for Everyonekin tihkuu epävarmuutta, katkeruutta ja surua (“I can’t stay/ I can’t deceive/ That’s all for everyone/ Must be just exactly what I need/ So that’s all for everyone/That’s all for me”), mutta toki sydäntäsärkevän kauniissa muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Syyskuinen näkymä Nuorgamin torilta ei mieltä lämmitä.

Kesä on päättynyt. Ilma muuttuu yhä kylmemmäksi ja illat pitenevät loputtoman tuntuisiksi. Märät lehdet putoilevat katuojaan ja pisarat hakkaavat ikkunaa. Syksy on toisin sanoen oivaa aikaa periteiseen suomalaiseen synkkyydessä rypemiseen. Nyt on hyvä istua ikkunan ääressä katselemassa sadetta teekuppi kädessä ja kuunnella melankolista sademusiikkia.

Sade on inspiroinut lukemattomia laulunkirjoittajia kautta aikojen. Iloisiakin sadelauluja on olemassa, mutta enimmäkseen sade toki vertautuu kyyneliin ja symboloi syvän sinistä alakuloa. Yksi popmusiikin kestävimmistä kuvista on rakkaudessa epäonninen yksilö kävelemässä synkkiä katuja vain apeat ajatuksensa seuranaan taivaan pilkatessa hänen kurjuuttaan sateen muodossa.

Tässä 40 Nuorgamin valitsemaa synkän sateista laulua, joiden seurassa on hyvä vaipua melankoliaan. Antaa sateen tulla ja peittää kyyneleet.

1. Carpenters – Rainy Days And Mondays
2. Ann Peebles – I Can’t Stand The Rain
3. The Temptations – I Wish It Would Rain
4. Buddy Holly – Raining in My Heart
5. Anki – On kaupunkimme sateinen
6. Brook Benton – Rainy Night In Georgia
7. The Everly Brothers – Crying in the Rain
8. Randy Newman – I Think It’s Going To Rain Today
9. Judy Garland – I Get The Blues When It Rains
10. Frank Sinatra – September in the Rain
11. Travis – Why Does It Always Rain On Me?
12. Rauli Badding Somerjoki – Aamuöiseen sateeseen
13. Elvis Presley – Kentucky Rain
14. America – Rainy Day
15. Sponge – Rainin’
16. Eurythmics – Here Comes The Rain Again
17. Bob Dylan – Buckets Of Rain
18. Roy Wood – The Rain Came Down On Everything
19. The Dramatics – In The Rain
20. The Loft – Why Does The Rain
21. Richard Hawley – Just Like The Rain
22. The Beta Band – Dry the Rain
23. Walker Brothers – The Girl I Lost In The Rain
24. The Ronettes – Walking In The Rain
25. Townes Van Zandt – None But The Rain
26. Glen Campbell – MacArthur Park
27. Fleetwood Mac – Storms
28. Phil Collins – I Wish It Would Rain Down
29. The The – Kingdom Of Rain
30. The Coral – In The Rain
31. The Marvelettes – Rainy Mourning
32. The Sleepy Jackson – Rain Falls For Wind
33. Grace Jones – Walking In The Rain
34. James Carr – These Ain’t Raindrops
35. Slowdive – Country Rain
36. Etta James – Stormy Weather
37. Willie Nelson – Blue Eyes Crying In The Rain
38. Tom Waits – Rain Dogs
39. Jane Siberry – It Can’t Rain All The Time
40. Prince & the Revolution – Purple Rain

Kuuntele soittolista tästä.

Se kääntelehtii ja poukkoilee kuin kevättuuli – huolettomana, aurinkoisena ja onnellisena. Vuonna 1992 julkaistun toisen levynsä Going Blank Againin toisella singlellä Twisterellalla oxfordilainen Ride tuntuu onnistuneen vangitsemaan huolettoman kesäpäivän 3 minuuttiin 42 sekuntiin helisevää kitarapoppia.

Vaikka Ride muistetaan parhaiten lysergisestä kitarasurinastaan, se ei koskaan varsinaisesti piilotellut rakkauttaan klassista kitarapoppia kohtaan – jumituksen ja särön myrskypilvien takaa pilkotti alusta asti pakahduttavien popmelodioiden aurinko. Silti Twisterella on poikkeuksellinen kappale yhtyeen tuotannossa, laulu, jolla kaikki esteet puhtaan popin tieltä on sysätty sivuun. Jälkeenpäin katsottuna se on kuin välkehtivä puro, joka johtaisi pian kylmiin kiviin syöksyvään putoukseen.

Kuten Samuli Knuuti kertoi kirjoittaessaan vuoden 1990 Ride-popklassikko Vapour Trailista, Riden ura teki nolon mahalaskun hienon lähtölaukauksen ja häikäisevän nousun jälkeen. Vuonna 1990 julkaistu Nowhere ei ole pelkästään shoegazing-genren perusteos, vaan ihka oikea rockin klassikkolevy. Edeltäjäänsä hiukan popimpi Going Blank Again piti tason korkealla, mutta tämän jälkeen yhtye sotkeutui laimeaan retrorockiin ja pian arvostus ja ihailu muuttuivat pilkaksi.

Brittipopin tasapainoillessa oman suosionsa yhä kapenevalla huipulla vuonna 1996 julkaistiin väsyneen yhtyeen viimeinen levy. Tarantula oli nolo lopetus hienosti alkaneelle uralle – Ride oli jo ilmoittanut hajonneensa ennen sen julkaisua, ja innottomasti retrorokkaileva levy poistettiin Creation-levy-yhtiön katalogista vain viikko ilmestymisensä jälkeen.

Muiden Riden jäsenten matka jatkui kohti unohdusta, mutta laulaja/kitaristi Andy Bellin kohtalo oli kenties vielä kurjempi – lahjakas laulunkirjoittaja ja aikansa kitaramusiikin uudistaja päätyi lyhytikäisen Hurricane #1 -yhtyeen jälkeen soittamaan bassoa Oasiksen myöhäiskokoonpanoon ja lopulta veivaamaan Liam Gallagherin Beady Eyeen keksinkertaista retrorockia.

Vuonna 1992 kuitenkin näytti vielä siltä, että kaikki oli mahdollista. Grunge saattoi lähettää synkästi murisevia varoitusääniä lännestä meren takaa ja brittipop oli vain parin vuoden päässä, mutta hetken Ride shoegazing-virkaveljineen näytti popin tulevaisuudelta. Vain tuossa hetkessä Twisterellan kaltainen harvinainen kukka saattoi kukkia – ironiasta vapaa ja teeskentelemätön popkappale, joka oli samalla sekä klassinen että ajaton. Grungen valtakaudella se oli kuin aurinkoläikkä betonin ja piikkilangan keskellä.

Riden toisen laulaja-kitaristin Mark Gardenerin kirjoittama kappale saattoi kertoa kemikaaleilla saavutetusta euforiasta, mutta se on niin viattoman ja pelkistetyn oloinen, että sitä on vaikea mieltää huumebiisiksi. Dekadenssi on Twisterellasta niin kaukana, että ehkäpä kyse on kuitenkin rakkauden aiheuttamasta kemiallisesta reaktiosta aivoissa Gardenerin laulaessa:

”Any minute you will feel
The chemistry
Vibrations in the brain
Can’t ever be explained”

Ei ole mikään ihme, että Twisterellan sanoma jää tekstin tasolla epämääräiseksi. Riden vahvuus ei koskaan ollut sanoituksissa – useimmiten ne tulvivat psykedeelistä hölynpölyä. Mutta Twisterella ei oikeastaan edes kaipaa lyriikoita, Gardener voisi yhtä hyvin vain lallatella – onnen tunne, euforia ja lämpö ovat kuultavissa jo pelkässä musiikissakin. Twisterellan koukkukaan ei ole oikeastaan laulussa, kuten popkappaleissa yleensä, vaan Bellin kantrirock-henkisessä riemukkaan hyppelehtivässä kitarakuviossa.

Twisterella on liki täydellinen kitarapopin muotovalio, joka pysäyttää ajan siihen hetkeen, kun kaikki näyttää mahdolliselta. Se on kappale, joka sopii siihen, kun ihastus ensi kerran puhkeaa kukkaansa. Siihen, kun ajat autolla kohti uutta kaupunkia, jossa odottaa perhosia vatsanpohjaan tuova loistava tulevaisuus. Siihen, kun valmistaudutaan viikonloppuun täynnä arvoituksia ja mahdollisuuksia. Hetkeen juuri ennen.

Parasta on, ettei karu todellisuus voi koskaan pilata tätä hetkeä – 222 sekuntia puhdasta iloa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vaikka Riden musiikki oli muuttunut vuoteen 1994 mennessä armottoman retroksi, ei lopputulos aina ollut välttämättä huono, kuten Carnival of Light -levyn tarttuva I Don’t Know Where It Comes From osoittaa:

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees. Nuori Mark Lanegan toisena oikealla.

Cameron Crowen vuonna 1992 ilmestynyt toinen pitkä ohjaustyö Singles ei ole kovin hääppöinen elokuva, mutta se on silti ansainnut paikkansa pophistoriassa. Singles on melko tavanomainen romanttinen komedia, jossa hiukan turhan vanhan näköiset “nuoret aikuiset” ruikuttavat sinkkuelämänsä vaikeutta ja etsivät “sitä oikeaa”. Amerikkalaiselokuvasta kun on kyse, niin tähtiin on kirjoitettu, että lopussa jokainen löytää partnerin, ja kaikki ovat niin sokerisen onnellisia, että hampaita vihloo.

Pophistoriallisen tärkeän Singlesistä teki sen sijoittuminen Seattleen grunge-skenen keskelle juuri, kun musiikkityyli oli lyömässä läpi valtavirtaan. Mitä siitä, vaikka grunge-kuviot ovatkin elokuvassa korkeintaan eksoottista paikallisväriä ja taustakoristelua? 1990-luvun alkupuolen nuorille riitti, että elokuvassa pyöritään Alice in Chainsin ja Soundgardenin keikalla, Tadin Tad Doyle esiintyy cameo-roolissa ja Pearl Jamin Eddie Vedder, Jeff Ament ja Stone Gossard esittävät Matt Dillonin näyttelemän Cliffin johtamaa Citizen Dick -yhtyettä (jonka hittikappale on, kuinkas muuten kuin, Touch Me, I’m Dick).

Parhaiten Singles toimiikin ajankuvana – kelpuutettakoon elokuva esimerkiksi raskauttavaksi todisteeksi siitä, että 1990-luvun alussa todella pukeuduttiin sortsit & pitkät kalsarit -yhdistelmään.  

Vielä elokuvaa olennaisempi 1990-luvun alun artefakti on sen soundtrack, joka oli huomattavasti keskinkertaisesti menestynyttä elokuvaa suositumpi. Levy myi miljoonia ja esitteli valtavirtayleisölle grungen tärkeimmät yhtyeet (Pearl Jam, Alice in Chains ja Soundgarden, vain Nirvana loisti poissaolollaan) sekä niiden vaihtoehtorock-aikalaisia (Smashing Pumpkins) ja esikuvia (The Replacements -legenda Paul Westerberg, Mudhoney, Pearl Jamin edeltäjä Mother Love Bone).

Singles-soundtrackin valtavirtamenestys oli vasta grungen suosion alkua, mutta Mudhoney näki soundtrackilta löytyvällä Overblown-kappaleellaan jo myrskypilvet horisontissa:

“Everybody loves us
Everybody loves our town
That’s why I’m thinkin’ lately
Time for leavin’ is now
Hey hey hey hey
It’s so overblown”

Mudhoneylla olikin epäilemättä eturivin näköala levy-yhtiöiden hillittömään mässäilyyn pikkuruisen Seattle-skenen äärellä. Kaikki liikkuva, jolla oli revityt farkut, flanellipaita ja säröpedaali, kiinnitettiin levy-yhtiöille. Kun grunge-bändit loppuivat, mikä tahansa “vaihtoehtoinen” riitti, ja kun Seattle oli kaluttu paljaaksi, siirryttiin muihin kaupunkeihin. Näin suurille levy-yhtiöille päätyi sekä lahjattomia perässähiihtäjiä (kuka muistaa vielä Candleboxin) että Tadin, The Melvinsin, Butthole Surfersin ja niinpä niin, Mudhoneyn kaltaisia yhtyeitä, joista ei koskaan saisi koulittua salonkikelpoista poprockia.

Jälkimmäiseen ryhmään kuului myös Electro-Harmonixin treble booster -kitaraefektipedaalin mukaan nimetty Screaming Trees, jonka Singles-soundtrackille valikoidusta kappaleesta Nearly Lost You tuli se isoin hitti ja ylivoimaisesti tunnetuin kappale.

Vuoteen 1992 mennessä 1980-luvun puolivälissä Ellensburgissa, Washingtonissa perustettu yhtye oli tehnyt jo viisi täyspitkää albumia. Näillä levyillä saavutetun kulttisuosion ansiosta se oli aloittanut kuherruskuukautensa suuren Epic-levy-yhtiön kanssa jo ennen grunge-boomia, vuonna 1990.

Screaming Trees on perinteisesti niputettu yhteen seattlelaisaikalaistensa kanssa, mutta todellisuudessa se oli paljon useimpia näitä monipuolisempi ja kaupallisessa mielessä sekavampi yhtye. Vaikka sen musiikissa oli elementtejä sekä hard rockista että punkista ja ulkoisesti se muistutti erehdyttävästi seattlelaisasetovereitaan, Screaming Trees saattoi yhtä hyvin soittaa heleää vaihtoehtopoppia tai harhautua psykedeeliseen kaleidoskooppiin.

Yhtyeen uran edetessä sen musiikki sai yhä enemmän folksävyjä. Folk ja blues johdattivat myös laulaja Mark Laneganin sielun pimeitä pohjamutia luotaavaa soolouraa, joka alkoi vuonna 1990 Winding Sheet -albumilla ja jatkuu yhä elinvoimaisena tänäkin päivänä.

Musiikin ohella ryyppäämisestä ja tappelemisesta tunnettu kvartetti – Lanegan, veljekset Gary Lee Conner (kitara) ja Van Conner (basso) sekä rumpali Barrett Martin – debytoi suurella levy-yhtiöllä vuoden 1990 Something About Today -ep:llä ja 1991 julkaistulla Uncle Anesthesia -albumilla. R.E.M.:in helisevää indie-folk-rockia muistuttavassa singlebiisi Bed of Rosesissa grungea oli oikeastaan vain laulaja Laneganin ruosteinen sointi. Kappale jäi pikkuhitiksi vaihtoehtoradiokanavilla.

Singlesin myötätuulessa Nearly Lost You vei Screaming Treesin viimein myyntilistoille ja MTV:hen, mutta lopulta kaupallinen menestys jäi vaisuksi. Vuonna 1992 julkaistu Nearly Lost Youn sisältänyt pitkäsoitto Sweet Oblivion ei koskaan noussut Billboardin listan sijaa 141 korkeammalle. Yhtyeen seuraava single Dollar Bill menestyi vielä kohtalaisesti, mutta Screaming Treesin päivät valtavirran valokeilassa olivat luetut.

Sweet Oblivionia seurannutta kiertuetta värittivät jatkuvat tappelut, ja lopulta yhtye päätti jäädä tauolle. Seuraava Screaming Trees -levy, Dust, ilmestyi vasta neljä vuotta myöhemmin ja se menestyi kehnosti, vaikka kriitikot kehuivatkin sen kiehtovan pastoraalista, vahvasti folk-vaikutteista raskasta rockia, joka huokui sateisia peltoja, narisevia porstuan rappusia ja pölyisiä Raamattuja yksinäisten hotellihuoneiden yöpöydän laatikossa.

Dustilta selkeästi kuultava nuhjuisuus, kuluneisuus, harmaus ja tuulessa lentävä tuhka oli kuultavissa myös Sweet Oblivionilla ja Nearly Lost Youlla. Vaikka kappaleen Hendrix-vaikutteinen kitarariffi ja vastustamaton groove vievät mukanaan, Screaming Treesissä oli myös jotain, joka ei koskaan soveltunut samalla lailla valtavirtaan kuin sen grunge-aikalaiset. Se ei uhkunut näiden tavoin dramaattista teiniangstia tai eeppistä maailmantuskaa. Se oli kyllä surumielinen, melkeinpä epätoivoinen, mutta sen väsynyt, maahan lyöty ja tuulen pieksemä rock oli enemmän sukua naarmuiselle bluesille, tuskaiselle gospelille ja pölyiselle folkille kuin paisuttelevalle stadionrockille.

Sweet Oblivion -albumi manasi suloista unohdusta jo nimessään, ja sen aloittavan Shadow of the Seasonin lohduttomat ensisäkeet kertoivat paljon levyn sisällöstä ja Screaming Treesin maailmankuvasta:



“The hour is ending, can’t you see
There is no way now, to get free
In the shadow of the season
Without a reason, to carry on”

Nearly Lost You on tarttuvasta melodiastaan huolimatta veistetty samasta puusta. Se ei pursuile elämää suurempaa angstia, vaan hohkaa pessimismiä, menetettyjä mahdollisuuksia ja epätoivoisia käytännön kompromisseja.

Nearly Lost You tuntuu kertovan pariskunnasta, jotka kumpikin ovat syyllistyneet pettämiseen. Screaming Treesin maailmankuvassa tämä petos tuntuu vääjäämättömältä kuin vuodenaikojen vaihtelu:

“Did you hear the distant cry
Calling me back to my sin
Like the one you knew before
Calling me back once again”

Tuskaan ja suruun ikään kuin pitää alistua. Se ei johda dramatiikkaan, vaan tilanne hyväksytään ja käydään nukkumaan – jälleen yksi arpeutuva viilto sydämessä:

“I nearly, I nearly lost you there
And it’s taken us somewhere
I nearly lost you there
Let’s try to sleep now”

Nearly Lost You on loistava kappale ja Screaming Trees hieno yhtye, mutta tämä ei selvästikään ole Smells Like Teen Spirit. Luoja sitä sukupolvea auttakoon, jonka määrittelevä tunnuslaulu olisi näin toivoton ja alistunut. Screaming Trees oli ja on ikuisesti tuomittu olemaan grunge-sukupolven nuorten menestyjien se vähän kummallinen serkku, joka on selvästi lahjakas, mutta ei oikein tunnu onnistuvan missään. Sukujuhlissakin se vain istuu olohuoneen nurkassa jupisemassa omiaan. Taas humalassa, sen voi haistaa sen hengityksestä. Mutta yhtäkkiä se nousee laulamaan… Ja voi kuinka kaunista se onkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

“Wait a minute, man. I don’t wanna hear anything negative.” Matt Dillonin ja Pearl Jamin klassikkokohtaus Singlesissä:

Video ei ole enää saatavilla

Out of Time toi huomiota R.E.M.:lle myös vuoden 1992 Grammy-gaalassa.

Kappale on lähes kaikille tuttu. Kaunis, melankolinen melodiakulku, mandoliinin vanhanaikainen helinä ja laulajan väräjävä ääni:

“That’s me in the corner
That’s me in the spotlight
Losing my religion”

Vuonna 1991 R.E.M. oli todellakin viimein päätynyt valokeilaan. Se ei koskaan ollut aktiivisesti hakenut suosiota, mutta 1980-luvun lopulle tultaessa sen samalla melodisen helppotajuinen ja kiehtovan mystinen musiikki oli saanut puolelleen yhä laajemman yleisön silkalla laadukkuudellaan. R.E.M.:in ei ollut täytynyt juuri muuttaa tyyliään, se oli vain odottanut tyynesti, että muu maailma saisi sen kiinni – ikään kuin koko ajan tietoisena tekemänsä musiikin hienoudesta.

Kun suuri yleisö oli lopulta löytänyt R.E.M.:in, portit olivat viimein auenneet suurmenestykselle. Yhtyeen ensimmäinen varsinainen hitti oli tummasävyisiin kuohuihinsa kuulijat vuonna 1987 upottanut The One I Love. Se ja vuonna 1988 julkaistulta Greeniltä napattu hittisingle Stand olivat kuitenkin vielä harjoittelua. Velat perittiin takaisin korkojen kera vuoden 1991 Out of Timella ja kuolemattomalla Losing My Religionilla.

Megahitiksi Losing My Religion on varsin outo kappale. Se on kuin jokin kummallinen viidakosta löytynyt eksoottinen eläinlaji, jota kukaan ei ollut aikaisemmin nähnyt, mutta joka häikäisee kauneudellaan. Kuin unohdettu unessa saatu ajatus, joka palaa yhtäkkiä mieleen täydellisenä ja itsestään selvänä.

Ensinnäkin sen pääasiallisena lead-soittimena ei ole kitara, syntetisaattori, piano tai edes viulu, vaan mandoliini. Soitin oli aikaisemmin ollut suosittu popissa lähinnä 1970-luvulla, jolloin se toi pääasiassa proge-levyille tai folk-vaikutteiseen rockiin uskottavan häivähdyksen viehättävän vanhanaikaista trubaduurihenkeä. Kun raskaan tervamainen grunge alkoi nostaa päätään Seattlen alkulimasta, mandoliini heleä sointi tuntui viimeiseltä reitiltä hittilistoille ja kriitikoiden vuoden paras levy -listoille.

Losing My Religionin eriskummallisin piirre taitaa kuitenkin olla sen sanoitukset. R.E.M. oli alusta lähtien tunnettu Michael Stipen kryptisistä, mumisevalla laulutyylillä esitetyistä lyriikoista. Losing My Religionilla Stipen ulosanti oli selkeää, mutta ei yhtään vähemmän arvoituksellista.

Muilla vuoden 1991 jättisingleillä laulettiin selväsanaisia ja banaaleja viestejä: “everything I do I do it for you”, “it doesn’t really matter if you’re black or white” tai “the future’s in the air, I can feel it everywhere, blowing with the wind of change.” Stipe puolestaan lauloi kuin jonkun ikivanhan, pölyisten papyruskääröjensä keskellä hitaasti sekoavan mystikon sanoja:

“Consider this
The hint of the century
Consider this
The slip that brought me
To my knees, failed”

Hänen sanansa ovat kuin labyrintti, johon ei voi olla eksymättä kerta toisensa jälkeen. Tuo labyrintti on täynnä puoliksi kuultuja kaikuja, eksoottisia lintuja pölyisissä häkeissä, palavia pensaita, avaimia, jotka eivät avaa yhtäkään ovea ja loputtomiin jatkuvia peilisaleja:

“I thought that I heard you laughing
I thought that I heard you sing
I think I thought I saw you try
But that was just a dream, try, cry, why, try
That was just a dream, just a dream, just a dream…”

Losing My Religionin mysteerit on kuitenkin puettu niin taitavasti kauniin melankolisen popin vaatteisiin, ettei kuulija takerru niihin. Näin ilmaistuna Stipen arvoitukset ja ristiriidat tuntuvat niin kovin luonnollisilta. Näinhän sen pitääkin mennä, on aina pitänyt.

Olennainen osa Losing My Religionia oli myös sen musiikkivideo, joka on yksi taidemuodon kaikkien aikojen mestariteoksia. Surrealistisista visioistaan tunnetun Tarsem Singhin ohjaama video oli viittausrikas ja värikylläinen yhdistelmä Andrei Tarkovskia, Da Vincia, hindulaisuutta, sosialistista realismia, homoeroottisuutta, raamattua, barokkilaista maalaustaidetta ja Gabriel Garcia Marquezin Ikivanha mies jolla oli valtavat siivet -novellia – sekä tietysti Michael Stipen ikonisiksi muodostuneita kädenliikkeitä ja lähes epileptistä tanssityyliä.

Heti R.E.M.:in ensimmäisestä levystä lähtien oli selvää, että tämä yhtye oli indierockin huippunimi. 1980-luvun kuluessa siitä kasvoi yksi aikansa hienoimpia rockyhtyeitä, mutta Losing My Religion oli kappale, joka teki siitä kuolemattoman.

Video ei ole enää saatavilla

Eddie Vedder (edessä) auttoi kahdesti kirveensä kiveen kajauttaneet Stone Gossardin ja Jeff Amentin vihdoin menestykseen.

Mikä oli Pearl Jamin salaisuus?

Miksi se tuntui niin tuoreelta vuonna 1991? Miksi juuri tämä yhtye oli yksi primus motoreista aikansa uudessa kulttuurisessa virtauksessa?

Musiikillisesti Pearl Jam ei keksinyt pyörää uudelleen, mutta 1980-luvun innovaatioiden väljähtyessä valjuksi ja pöyhkeileväksi popiksi, jonka etunenässä marssivat 1960- ja 1970-lukujen popmuumiot Live Aid -hurskastelu huulillaan, ja turvonneiden Los Angelesin puudelirokkareiden hallitessa raskaan rockin maailmaa, tarvittiin uudenlaista rock-musiikkia. Rock-musiikkia, joka vastasi tuoreen vuosikymmenen vaatimuksiin.

Pearl Jam vastasi vaatimuksiin soundilla, joka yhdisteli klassista 1960–1970-lukujen raskasta rockia (Led Zeppelin, The Who, Jimi Hendrix) sanoituksiin, jotka mystiikan, fantasian, seksin tai mahtailevan rockoopperan sijaan keskittyivät henkilökohtaisiin traumoihin, maailman pahuuteen, pettymykseen, tuskaan ja masennukseen. Tämän 1990-luvun raskaalle rockille tyypillisen vakavamielisen angstin Pearl Jam onnistui paketoimaan melodiseen, mahtipontiseen ja iskevään lahjapaperiin, joka vetosi miljooniin ympäri maailman.

Yhtyeen kitaristille Stone Gossardille ja basistille Jeff Amentille Pearl Jam oli jo kolmas yritys kunnian kentille. Heidän ensimmäinen levyttänyt bändinsä Green River oli rujo sekoitus Stoogesin protopunkia, garage rockia ja bluesahtavaa hard rockia. Yhtye, johon kuuluivat myös myöhemmin Mudhoneyssa melunneet Mark Arm ja Steve Turner, oli grungena tunnetuksi tulleen musiikkityylin edelläkävijä, muttei menestynyt kaupallisesti ja hajosi julkaistuaan vain yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton.

Paljon lähempänä Gossardin ja Amentin myöhempiä seikkailuja oli 1988 perustettu Mother Love Bone, joka edusti sellaista 1970-lukulaista muhkeasti riffittelevää, jamittelevaa ja tarttuvaa hard rockia, jolla Pearl Jam ratsastaisi listoille ja Music Televisionin videovirtaan muutamaa vuotta myöhemmin.

Mother Love Bone oli kuitenkin suurilta osin vielä hyvin paljon 1980-luvun lapsi. Sekä musiikillisesti että ulkoisesti se muistutti melko lailla aikansa hard rock -yhtyeitä, kuten Guns N’ Rosesia. Suurin ero Pearl Jamiin kuitenkin oli yhtyeen nokkamies Andrew Woodin angstista vapaat hippiglam-sanoitukset, joiden sisältöä kuvaavat hyvin yhtyeen kappaleiden nimet, kuten Stardog Champion, Stargazer, Heartshine, Capricorn Sister ja Gentle Groove.

Woodista povattiin seuraavaa loistavaa tähteä rockin Pantheoniin, mutta heroiinin yliannostus katkaisi hänen ja Mother Love Bonen uran vuonna 1990, vain päiviä ennen yhtyeen debyyttialbumi Applen julkaisua.

Tähteyden joutuisi ottamaan harteilleen vakavamielinen nuorimies, joka ei koskaan laulaisi kappaleita, joiden nimi on Gentle Groove tai rockin (ja rock-tähteyden) riemua juhlivia sanoituksia, kuten: “With my crystal sheen guitar I’m another ego star / So give it to me / Get me to the stage / It brings me home again  / This is shangri-la”.

Pearl Jamin syntyä ja Alive-kappaletta ymmärtääkseen on palattava tämän miehen, Eddie Vedderin, lapsuuteen ja nuoruuteen. Vuonna 1964 syntynyt Vedder oli yksinäinen lapsi, joka löysi lohdun surffauksesta ja musiikista (erityisesti The Whon rock-ooppera Quadropheniasta). Hänen vanhempansa olivat eronneet Vedderin ollessa yksivuotias, ja hänet kasvatettiin uskomaan, että hänen isäpuolensa oli hänen biologinen isänsä. Kun Vedder lopulta sai tietää totuuden, hänen biologinen isänsä oli jo kuollut.

Kelataan nauhaa 1990-luvun alkuun. Gossardin ja Amentin sekä kitaristi Mike McCreadyn demo päätyi Red Hot Chili Peppers -rumpali Jack Ironsin kautta Vedderille. Vedder kirjoitti sanoitukset kolmeen kasetin kappaleeseen ja äänitti niihin laulut. Nämä kappaleet muodostivat Mamasan-nimisen “mini-rock-oopperan”, jonka inspiraationa olivat Vedderin lapsuudentraumat. Se kertoi tarinan miehestä, jolle oli valehdeltu hänen biologisesta isästään ja joka kuulee tämän kuolemasta. Hänestä tulee sarjamurhaaja, joka vangitaan ja lopulta tuomitaan kuolemaan. Ensimmäinen kolmesta kappaleesta oli nimeltään Alive.

Vedderin kanssa Gossard ja Ament löysivät lopulta täydellisen muodon päässään soivalle musiikille. Heidän 1970-lukulaisen hard rock -soundinsa ja punk-asenteensa yhdistyessä McCreadyn Hendrix-henkiseen soittotyyliin ja Vedderin vakavamielisyyteen ja synkkyyteen lopputuloksena oli jotain aivan uutta.

Pearl Jamiin verrattuna 1980-luvun kokkelinokkaisten ja herskasuonisten hard rock –sikojen musiikki vaikutti pinnalliselta, itsekkäältä, typerältä ja itsekeskeiseltä. Tämä uusi rock-sukupolvi tuntui häpeävän, jopa vihaavan menestystä. Joskus häpeä meni ylilyönteihin asti – Cameron Crowen vuonna 1993 Rolling Stone -lehteen kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan, kuinka Vedder komensi lenkkipolulla yhtyeen Black-kappaletta laulaneita lenkkeilijöitä lopettamaan laulunsa siihen paikkaan. Vedderiä kismitti, koska hän oli kaikin voimin pyrkinyt siihen, ettei henkilökohtaista laulua kaupallistettaisi tai ettei liika suosio pilaisi sitä.

Ongelma oli, että Pearl Jam teki musiikkia, jonka melodiat ja ylväs mahtipontisuus vetosivat miljooniin kuuntelijoihin. Se halusi olla suosittu, mutta samalla häpesi menestystään. Tästä yhtyeen sydämessä piilevästä ristiriidasta syntyi stadionrockia, jossa ei syleilty tai parannettu maailmaa, ei saarnattu rauhaa ja rakkautta, ei viety fantasiamatkoille tai etsitty yhteistä säveltä vellovan yleisömassan ja ihmiskunnan kanssa.

Se kääntyi sisäänpäin ja huusi raivokkaana pettymyksensä ja turhautumisensa massiivisen, elämää suuremman musiikin jylyn keskeltä. Se ei yrittänyt parantaa tai parantua, korkeintaan lohduttaa. Se huusi: minä olen viallinen, surullinen, hyödytön, epäonnistunut, merkityksetön. Mutta MINÄ OLEN. Ja minulla on oikeus olla. Se sekä janosi huomiota että käski häipymään ja jättämään rauhaan.

Miljoonat teini-ikäiset ympäri maailmaa tiesivät täsmälleen nuo tunteet ja kuulivat kutsun.

Pearl Jamin musiikissa risteilevät ristiriidat ja jännitteet ovat kuultavissa selvästi sen parhaissa kappaleissa ja niin myös yhtyeen klassisella debyyttisinglellä Alivella.

Alive on samalla sekä massiivinen että pienimuotoinen. Se on sekä raivokkaan katkera että lämpimän kutsuva. Siinä on sekä jotain hyvin klassista että hyvin uutta ja tuoretta.

Kappaleen sanoja lukiessa on itse asiassa hiukan yllättävää huomata, kuinka suorasti ne kertovat Vedderin isätraumoista:

“Son, she said, have I got a little story for you
What you thought was your daddy was nothin’ but a…
While you were sittin’ home alone at age thirteen
Your real daddy was dyin’, sorry you didn’t see him
but I’m glad we talked”

Silti miljoonat samastuivat siihen. Kappaleen olennaisin osa sen tarttuvan melodian lisäksi on sen kertosäkeen viesti selviytymisestä. Vedder laulaa kuin arpeutunut tuhansien taistelujen veteraani:

“I, I’m still alive
Hey I, but, I’m still alive
Hey I, boy, I’m still alive”

Mitä siitä, että taistelu ei ollut mitään sen kummempaa kuin elämä? Juuri taistelulta, suurelta eeppiseltä melodraamalta elämä tuntuu teini-ikäisenä. Aikana, jolloin todelliset vaikeudet ovat suurimmalla osalla ihmisistä vielä kaukana edessäpäin. Aikana, jolloin surussa, itsesäälissä ja maailman epäoikeudenmukaisuudessa rypeminen tuntuu vielä salaa hyvältä. Aikana, jolloin siihen on vielä varaa.

Alive ei ole vain popklassikko, se on sukupolvikokemus. Pearl Jamin ja Aliven merkitystä on vaikea selittää ihmisille, jotka eivät eläneet sitä hetkeä. 1990-luvun alussa teini-ikäisen angstit ja pelot lauloivat harvinaisessa harmoniassa 1980-luvun undergroundista kasvaneen rockin vastaavien kanssa.

Nykyään näkökulma Pearl Jamin ja Aliven angstiin on vaihtunut. Nyt kappaleen mukana voi laulaa nostalgian lämmössä paistatellen, kun se, mikä silloin tuntui tuskaisen vereslihaiselta, tuntuu nyt sympaattisen polttavalta elämänjanolta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Näin aerosmithmaisesti tai gunsnrosesmaisesti Mother Love Bone rokkaili vuonna 1990:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Vuoden 1991 alussa Stone Gossard, Jeff Ament ja Mike McCready yhdistivät voimansa Soundgardenin Chris Cornellin ja Matt Cameronin kanssa ja tekivät Temple of the Dog -nimellä levyn, joka oli kunnianosoitus Andrew Woodille. Myös vielä tuolloin Mookie Blaylock -nimisenä esiintyneen Pearl Jamin tuore vokalisti Eddie Vedder päätyi laulamaan albumille taustoja ja duetoimaan Cornellin kanssa kappaleella Hunger Strike. Tältä kuulostaa tulevien grungen supervaltojen päämiesten yhteistyö:

Video ei ole enää saatavilla

Marc Cohn tietää, että ahkerimmankin apostolinkyytiläisen on istahdettava välillä persiilleen.

Ennen kaikkea Marc Cohnin Walking in Memphisistä välittyy riemu. Se on ylityslaulu Memphisille, bluesille, rock’n’rollille, gospelille ja musiikille ylipäänsä. Se on kappale, joka tulvii jotain perustavanlaatuisen amerikkalaista, mutta samalla jotain universaalia. Se on sekä populaarikulttuurin historianluento että pidäkkeetön ilonkiljahdus. Unohtamatta syvän sinistä nuottia kaiken sydämessä.

Vuonna 1959 syntynyt Marc Cohn oli 1970-luvun alussa vasta lapsi, mutta tuon ajan klassinen singer-songwriter-musiikki kietoi hänet pauloihinsa ja muodosti perustan hänen perinnetietoiselle popilleen. Cohn julkaisi vuonna 2010 Listening Booth: 1970 -albumin, joka oli kunnianosoitus vuodelle, jolloin hän “löysi” musiikin, ja sen biisilista kertoo lähestulkoon kaiken tarpeellisen hänen musiikkkinsa juurista. Van Morrisonin, Cat Stevensin, JJ Calen, Paul McCartneyn, John Lennonin ja muiden ikonisten nimien klassikkokappaleet täyttivät 1970-luvun alussa Cohnin pään, ja tuolla polulla hän oli 1990-luvun alussa, kun hänen nimetön debyyttilevynsä ja siltä lohkaistu single Walking in Memphis ilmestyivät.

Cohn edusti sitä uutta, hiukan vaihtoehtoista, mutta kuitenkin helposti sulatettavaa, aikuista ja perinteille kumartavaa laulaja-laulunkirjoittajasukupolvea, joka oli noussut suuren yleisön tietoisuuteen 1980-luvun lopulla. Suzanne Vegan ja Tracy Chapmanin tapaisten artistien älykäs, tarttuva, juureva ja herkkä folkpop tuntui suoralta vastavedolta tuon vuosikymmenen synteettisyydelle, pinnallisuudelle ja futuristisuudelle. Samaan tapaan oli syntynyt myös 1970-luvun laulaja-laulunkirjoittajaliike, joka oli suora seuraus 1960-luvun lopun psykedeelisen räjähdyksen aistien yliannostuksesta.

Vaikka Walking in Memphisin esikuvat ovat selvästi 1970-luvulla, sen sitoo 1990-lukuun sekä nostalginen kaipuu myyttiseen menneisyyteen että postmoderni viittailu populaarikulttuurin historiaan. Heti laulun alussa Cohn laittaa jalkaansa Carl Perkinsin siniset mokkanahkakengät ja laskeutuu lentokoneessaan “delta bluesin maahan”. Musiikkityylin popularisoinut “bluesin isä” W.C. Handy suojelee laulajan kulkua hänen astellessaan pitkin Beale Streetiä ja löytäessään gospelmaisen ekstaasin amerikkalaisen musiikin syntysijoilta.

Seuraavassa säkeistössä Cohn seurailee Memphisin epäilemättä kuuluisimman asukkaan Elvis Presleyn haamua Union Avenuelta (jossa sijaitsi Sam Phillipsin Sun Studio) Gracelandiin, jonka “viidakkohuoneessa” rockin kuningas yhä tapailee nuoria naisihailijoitaan.

Kappaleen väliosassa Cohn viittaa Memphisin lihalliseen ja taivaalliseen puoleen, ja saarnaa pitää näiden ääripäiden välillä tasapainoillut soul-legenda Al Green:

“They’ve got catfish on the table
They’ve got gospel in the air
And Reverend Green be glad to see you
When you haven’t got a prayer
Boy, you got a prayer in Memphis”

Lopulta Marc Cohn löytää uskonnon, mutta hän ei käänny kristillisen kirkon, ei edes Yhdysvaltain etelän baptistikirkon, puoleen, vaan uskonkappaleet sanelee musiikin taivaallinen mahti:

“Now Muriel plays piano
Every Friday at the Hollywood
And they brought me down to see her
And they asked me if I would
Do a little number
And I sang with all my might
And she said
‘Tell me are you a Christian child?’
And I said ‘Ma’am I am tonight’”

Kuin New Orleansin perinteiset jazz-hautajaiset, joissa siirrytään vähitellen hitaista ja surullisista kappaleista riemukkaaseen elämän juhlimiseen, Walking in Memphis kasvaa alun surumielisyydestä (ensimmäisessä säkeistössä Cohn on “niin sininen kuin poika vain voi olla”) yhä iloluontoisemmaksi. Kertosäkeessä Cohn vielä kysyy: “But do I really feel the way I do”, mutta väliosan lopussa eksistentialistinen epäilys on saanut väistyä ekstaattisen riemun tieltä.

Kappaleen lopussa odottaa kuitenkin pienoinen epäilys. Cohn lopettaa Walking in Memphisin samoihin sanoihin ja samoihin kauniin pelkistettyihin pianosointuihin kuin mistä se on alkanutkin. Oliko kaikki sittenkin vain päiväunta sateen keskellä?

“Put on my blue suede shoes
And I boarded the plane
Touched down in the land of the Delta Blues
In the middle of the pouring rain”

Oli miten oli, Walking in Memphis päättyy vahvaan tuntemukseen siitä, että Cohn on löytänyt bluesin syntysijoilta sekä apua suruunsa että suurenmoisen henkisen kokemuksen. Samalle matkalle hän on vienyt myös kuulijansa.

Walking in Memphis ei ikinä voita maailman cooleimman kappaleen palkintoa, mutta yhtä kaikki se on oikeutettu popklassikko. Se on lämmin kuin lapsuuden kesäillat, tarttuva kuin markalla kioskista ostetut toffeet ja turvallinen kuin äidin punaviinimarjamehu (vaikka jälkimmäistä tuskin saakaan Memphisistä).

Olenko uskovainen?

Rouva, tämän kappaleen soidessa kyllä!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Cherin It’s a Man’s World -albumilta lohkaistu versio oli hitti Euroopassa vuonna 1995. 

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Sci-fi-fanit muistavat sen myös Salaisten kansioiden klassikkojaksosta The Post-Modern Prometheus.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus III!

Englantilainen Shut Up and Dance julkaisi Walking in Memphisin teknoversion nimellä Raving I’m Raving vuonna 1992. Single nousi Englannin listan sijalle 2, mutta yhtye ei ollut kysynyt lupaa versioonsa ja niinpä Raving I’m Ravingin matka katkesi heti alkuunsa, kun sen soittaminen radiossa kiellettiin.

Video ei ole enää saatavilla

D.N.A. Ikue Mori vasemmalla.

Helsingissä 27.–29.7. järjestettävillä Kuudes aisti -festivaaleilla esiintyvän Kim Gordon & Ikue Mori -duon tunnetumpi puolisko Gordon muistetaan toki palvotusta vaihtoehtorockyhtye Sonic Youthista. Ikue Morilla on kuitenkin osansa yhtä vaikutusvaltaisessa musiikillisessa ilmiössä, jonka voidaan sanoa jopa antaneen alkukipinän Sonic Youthille. Mori nimittäin aloitti uransa 1970-luvun lopulla D.N.A.-yhtyeessä, joka oli olennainen osa niin kutsuttua no wave -skeneä, jonka avantgarde-taiteen ja punkin ristisiitoksen inspiroimana Sonic Youth aloitti uransa 1980-luvun alkuvuosina.

Gordonin ja Morin duon Suomen-esiintymisen kunniaksi Nuorgam muistelee no wavea ja juhlii/kauhistelee sen tärkeintä testamenttia, kokeellisen rockin tinkimätöntä merkkipaalua, No New York -albumia.

– Is your music new wave?
– More like no wave.

Ote Lydia Lunchin haastattelusta vuodelta 1978.

Toisin kuin monen musiikkigenren, no waven syntymähetken voi ilmoittaa melkein päivän tarkkuudella. Kaikki alkoi New Yorkin Artist Spacessa järjestetyllä festivaalilla toukokuun ensimmäisellä viikolla vuonna 1978. Pienessä Tribecan naapurustossa sijaitsevassa galleriassa esiintyi viiden päivän aikana kymmenen yhtyettä. Julisteissa luki vain ”bändejä” ja mikäs siinä – ei näistä yhtyeistä ollut kukaan aikaisemmin kuullutkaan. D.N.A., Mars, James Chance and The Contortions, Teenage Jesus and the Jerks, Theoretical Girls, The Gyneocologists…

Yhdestä asiasta saattoi olla varma: nämä eivät olleet mitään popyhtyeitä – ellei kyse sitten ollut jostain helvetillisestä rinnakkaistodellisuudesta.

No Wave New York -albumin tuottanut Brian Eno (vasemmalla) tekee tuttavuutta no wave- skeneen.

Festivaalin yleisön joukossa oli Brian Eno, joka oli New Yorkissa masteroimassa Talking Headsin More Songs About Buildings and Food -albumia. Eno kiinnostui lavalta tulvivasta armottomasta ja tinkimättömästä musiikista ja päätti, että se pitäisi tallentaa jälkipolville. Hän vei studioon neljä festivaalilla soittanutta yhtyettä: James Chance and The Contortionsin, D.N.A.:n, Teenage Jesus and the Jerksin ja Marsin, joista kukin nauhoitti samana vuonna julkaistulle No New York -albumille neljä kappaletta. Eno, joka oli tunnettu persoonallisesta tuotantotyylistään, ei juuri muokannut yhtyeiden soundeja, vaan pyrki vangitsemaan ne melkein folkloristisella otteella.

”I hate art. It makes me sick… SoHo… should be blown off the fucking map, along with all its artsy assholes.”

– James Chance

No wave oli lyhytaikainen musiikillinen liike, joka saattoi syntyä vain yhdessä ajassa ja paikassa – 1970-luvun lopulla New Yorkin Lower East Sidessä. Uusi nuorten taiteilijoiden sukupolvi oli muuttanut New Yorkiin sen rikkaan taidemaailman houkuttelemana. Nämä uudet kasvot, kuten Lydia Lunch, Arto Lindsay, Pat Place, Robin Crutchfield ja Mark Cunningham olivat ensisijaisesti kuvataiteilijoita, elokuvantekijöitä, performanssitaiteilijoita tai runoilijoita, mutta New Yorkin vitaalisti sykkivä uusi rock alkoi vetää heitä puoleensa kuin liekki yöperhosia.

Elitististen gallerioiden ja performanssitilojen täyttämän SoHon gentrifikoitunut ilmapiiri ei houkutellut näitä nuoria kapinallisia, joten he suuntasivat ränsistyneeseen Lower East Sideen. Nistien, pummien, kulkurien ja köyhien asuttama naapurusto muistutti lähinnä sotatoimialuetta ja oli melkein yhtä vaarallinen, kuten Mars-yhtyeen Conny Burg muistelee Simon Reynoldsin kirjassa Rip It Up and Start Again: ”Siellä oli todella vaarallista. Näin, kuinka ihmisiä ammuttiin lähes joka päivä. Ruumiit jätettiin vain puistoon lojumaan.”

Lower East Siden vuokrat olivat (ymmärrettävästi) uskomattoman alhaisia, eikä siellä asuvien nuorten taiteilijoiden täytynyt tehdä päivätöitä elättääkseen itsensä. He saattoivat keskittyä taiteeseensa ja hedonistiseen elämään, joka haki vertaistaan Weimarin tasavallan aikaisesta Berliinistä. Aids oli vielä pelkkä musta pilvi kaukana horisontissa, ja taiteilijat ryyppäsivät, naivat ja käyttivät huumeita (erityisesti heroiinia) vailla huolta huomisesta.

”I like my own note. What’s wrong with the note I have?”

– Lydia Lunch

Teenage Jesus and the Jerks sekä laulajansa Lydia Lunch (vasemmalla).

Koska no wave -yhtyeiden jäsenistä harvalla oli musiikillista kokemusta (poikkeuksena oli The Contortionsin johtohahmo James Chance, joka oli opiskellut Wisconsin Conservatory of Musicissa), heidän musiikkinsa tulvi odottamattomia yhdistelmiä ja löysi aivan uusia luovia väyliä. Vaikka punk oli aktivoinut kokonaisen sukupolven heräämään omatoimiseen rockin tekemiseen, oli se kuitenkin tarkemmin katseltuna hyvinkin perinnetietoista musiikkia – paluu oikeaan, ”vanhaan kunnon rockiin” progen ja stadionrockin pöhöttyneisyyden jälkeen.

No wave oli perinteistä vain siinä mielessä, että sen tekijät käyttivät enimmäkseen klassisia rocksoittimia – kitaraa, urkuja, rumpuja ja bassoa. Nämä (epä-)muusikot suhtautuivat instrumentteihinsa kuin uusiin, vieraisiin esineisiin ja näkivät niissä loputtomia tapoja tuottaa aikaisemmin kuulemattomia ääniä. Rytmillisesti no wave -yhtyeet vaihtelivat The Contortionsin funkista Marsin ja D.N.A.:n freejazz-vaikutteisiin abstraktioihin. Melodiat ja harmoniat marssitettiin ensimmäisinä giljotiiniin.

Kun rockin perinteet heitettiin romukoppaan, unohtuivat myös monet rockin ennakkoluulot ja rajoitteet. Esimerkiksi naiset näyttelivät no wave -yhtyeissä rooleja, joihin pääseminen oli perinteisissä rockbändeissä vielä 1970-luvun lopulla harvinaista. Kolmella neljästä No New York -kokoelman yhtyeestä oli naiskitaristi ja sekä Marsissa että D.N.A.:ssa oli naisrumpali.

”It’s a nihilistic burnt-out last blast of mangled energy that scours the spirit. Its cleansing power that is unreal – spend a few hours with this record and then everything sounds different.”

Richard C. Wallsin No New York -arviosta huhtikuun 1979 Creem-lehdessä.

No wave oli kuin äkillinen ja väkivaltainen kouristus, joka oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin – Mars hajosi jo samana vuonna, kun No New York julkaistiin, The Contortions ja Teenage Jesus and the Jerks vuonna 1979 ja pisimpään kasassa pysynyt D.N.A. vuonna 1982. Niinpä Brian Enon tuottama No New York jäi yhdeksi harvoista jälkipolville säilyneistä tyylin pyhäinjäännöksistä.

No wave saattoi viihtyä parhaiten nuhjuisten rockklubien lavoilla, joilla sen yhdistelmä tinkimätöntä musiikkia ja performanssitaiteesta vaikutteita ottanutta yleisön shokeeraamista, herättelyä ja härnäämistä pääsi todella oikeuksiinsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei se tarjoaisi voimakasta kokemusta myös levyltä kuultuna.

Vuodet eivät ole tylsistyttäneet No New Yorkin terää, vaikka se ei nykypäivänä enää kuulostakaan yhtä hämmentävältä ja ainutlaatuiselta kuin sen on epäilemättä täytynyt kuulostaa vuonna 1978. Tuolloin sen ainoat kuviteltavissa olevat esikuvat olivat The Velvet Undergroundin vähiten perinteistä popmusiikkia muistuttavat hetket, Lou Reedin pelkästä kitara-feedbackista koostuva Metal Machine Music, Sun Ran ja Albert Aylerin free jazz, Yoko Onon Plastic Ono Bandin ulvova heittäytyminen, Canin ja Faustin hypnoottinen krautrock, The Stoogesin väkivaltainen kaaos ja Captain Beefheartin Trout Mask Replican kulmikkaat abstraktiot. Lähes jokainen no wave -artisti mainitsi esikuvakseen usein joukkotappeluiksi yltyvistä keikoistaan ja primitiivisillä rumpukoneilla ja syntetisaattoreilla luodusta edelläkäyvästä musiikistaan tunnetun newyorkilaisen Suiciden.

“I’m supposed to be fucking positive? Fuck you! You want positive, go elsewhere. Go find a different lie.”

– Lydia Lunch

Levyn aloittaa neljä kappaletta James Chance and the Contortionsin maanista jazzfunkpunkia. The Contortionsin nimi on osuva – sen musiikki kouristelee ja vääntäytyy mahdottomiin muotoihin. Chance karjuu kuin touretten oireyhtymästä kärsivä raivohullu yhtyeensä rystyset valkoisena puristavan ja hullusti hihittävän musiikin päälle.

Chancen saksofoni lyö tuskallisia kipinöitä jonnekin silmien taakse ja kitaristi Pat Placen avantgardistinen slidekitaratyöskentely raastaa kuin juustohöylä selkärankaa. The Contortions tasapainoilee kuin piikkilangan päällä jossain sairaskohtauksen ja tanssihuuman välimaastossa Chancen suurimpien esikuvien Iggy Popin, James Brownin ja Albert Aylerin hymyillessä taustalla hyväksyvästi. Ja tämä oli albumin lähimmäksi poppia pääsevä yhtye.

Video ei ole enää saatavilla

Seuraavana on vuorossa Teenage Jesus and The Jerks, jonka johtohahmo, laulaja ja kitaristi Lydia Lunch, kuvaa tuolloista persoonaansa Rip It Up and Start Again -kirjassa adjektiivein karkea, raaka, katkera ja pelottava. Samoin sanoin voisi kuvata myös The Jerksin ilottoman sotilaallisesti marssivaa musiikkia, jonka päälle Lunch ulvoo ja valittaa kuin kadotettu sielu.

Lunchin mielestä punk oli vain nopeutettua Chuck Berryä, ja hänen omasta musiikistaan onkin amputoitu groove, elämänilo, huumori ja tarttuvat melodiat kuin ne olisivat myrkyllisiä kasvainpesäkkeitä. Jäljelle jää armoton, tuhkanharmaa ja lohduton maisema täynnä neliskulmaisia betonirakennuksia, pelkoa, väkivaltaa, ahdistusta ja hulluutta.

Video ei ole enää saatavilla

China Burgin ja Sumner Cranen johtama Mars aloittaa oman osuutensa hyönteisten ininää muistuttavia kitaroita, pahaenteistä bassoa, levottomana pitkin seiniä kipittäviä rumpuja ja kuin mielisairaalan sellistä kaikuvaa ulvontaa yhdistelevällä Helen Forsdale -kappaleella. Hairwaves puolestaan kuulostaa siltä kuin lopullisesti järjen valon hukannut nainen hyräilisi soittimiaan virittelevän ja niitä tuon tuostakin lattialle pudottelevan yhtyeen päälle. Tunnelilla Crane kuulostaa siltä kuin hän puhuisi kielillä.

Mars saattaa olla kvartetin armottomin kokemus – sen musiikissa ei ole häivähdystäkään svengistä, melodiasta tai harmoniasta. Pidemmän päälle se saattaa saada kuuntelijan epäilemään omaa tai tämän musiikin tekijöiden selväjärkisyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Albumin päättää D.N.A.:n jyrkkä svengi, jossa Arto Lindsayn kitara hylkää kokonaan perinteiset soittotekniikat ja päätyy sylkemään paksuja ja vaarallisen teräviä sirpaleita korviavihlovaa meteliä. Ikue Mori hakkaa rumpujaan kuin rytmi olisi vieras kieli, jonka hän on opetellut William Burroughsin cut-up-tekniikkaa hyödyntävien kirjojen avulla, ja urkuri Robin Crutchfieldin koskettimet surisevat kuin niiden sähköjohdot olisivat katkeamispisteessä. Lindsayn laulu kuulostaa siltä kuin Talking Headsin David Byrne olisi siirtynyt neurooseista eteenpäin totaaliseen psykoosiin. Kokonaisuutena D.N.A. tuo mieleen jonkin valtavan hajoavan ja ruosteisen kuolemankoneen, joka karkaa mestareiltaan viimeiselle apokalyptiselle kamikaze-tehtävälleen.

Video ei ole enää saatavilla

”A friend, 3/4 into the first side, complained that the music was painful – she wasn’t referring to any abstract reaction, she was grimacing.”

Richard C. Wallsin No New York -arviosta huhtikuun 1979 Creem-lehdessä.

No New York on raaka ja kuuntelijaa säästelemätön, mutta myös voimakas kokemus. No waven tinkimättömässä uuden etsimisessä ja vanhan kursailemattomassa hylkäämisessä on jotain hyvin sankarillista. Nämä muusikot etsivät ja löysivät omia henkilökohtaisia tapojaan soittaa rock’n’rollia ja ilmaista itseään sen avulla. No New York ei ole levy, joka laitetaan soimaan rentoutumista tai edes nauttimista varten. Sen sijaan se tarjoaa haastavan ja seikkailullisuudessaan elähdyttävän kokemuksen, joka sähköistää kuuntelijansa kerta toisensa jälkeen.

Vaikka no wave oli kovin lyhytaikainen, paikallinen ja epäkaupallinen ilmiö, se on osoittautunut erittäin vaikutusvaltaiseksi. Kuudes aisti -festivaalilla esiintyvän Ikue Morin lisäksi sellaiset no wave -skenen avainhahmot, kuten Lydia Lunch, Theoretical Girlsin Glenn Branca, Rhys Chatham ja Arto Lindsay ovat tehneet näyttävän uran musiikin parissa.

No wave on myös ollut esimerkki lukemattomille meluisille rockyhtyeille ja artisteille 1980-luvun noiserockista (Sonic Youth, Swans, Big Black, The Butthole Surfers) saman ajan ”mutanttidiskoon” ja punkfunkiin (Lizzy Mercier Descloux, Was (Not Was), Liquid Liquid, Bush Tetras) sekä nykypäivän kokeellisiin yhtyeisiin (Liars, Erase Errata, Ex Models, Blonde Redhead, joista viimeisin otti nimensä D.N.A.:n kappaleesta).

Kaikki alkoi yhdestä New Yorkin kaupunginosasta ja pienestä galleriasta. Tuolloin syntyneen hirviön lonkerot ovat kuitenkin ulottuneet vaikuttavan pitkälle. No wave saattoi sanoa jyrkän ”EI!”:n kaikelle, mutta lukemattomat sitä seuranneet muusikot ovat vastanneet siihen epäröimättä ”KYLLÄ!”.

Lähteet:

Simon Reynolds: Rip It Up and Start Again: Post-punk 1978-1984

Marc Masters: No!: The Origins of No Wave (http://pitchfork.com/features/articles/6764-no-the-origins-of-no-wave/)

Richard C. Wall: No New York -arvio, Creem, huhtikuu 1979. (http://music.hyperreal.org/artists/brian_eno/interviews/creem79b.html)

Regina Spektor, jenkki-indien naurava kulkuri.

Nuorgam tapasi Venäjällä syntyneen, mutta 9-vuotiaana Amerikkaan muuttaneen laulaja-laulunkirjoittaja Regina Spektorin helsinkiläisessä hotellissa ennen hänen viikon takaista Garden Partyn keikkaansa. Toukokuussa kuudennen studioalbuminsa What We Saw From the Cheap Seatsin julkaissut Spektor oli väsynyt ja kiireinen ja ehti puhua kanssamme vain kymmenisen minuuttia. Välitön, sympaattinen, puhelias ja paljon nauranut nainen ehti kuitenkin kertoa muun muassa lapsuudestaan neuvostoajan Venäjällä, rinnakkaistodellisuudesta, yllättävästä karaoke-suosikistaan ja Tom Waitsia koskevasta fantasiastaan.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Tämä on vaikea kysymys… Todella vaikea! Sain ensikosketukseni poppiin, kun asuin vielä Venäjällä. Meillä oli The Beatles -kasetteja. Ei siis mitään oman aikani popmusiikkia, mutta poppia yhtä kaikki, ja rakastin sitä. En osannut silloin vielä englantia, mutta se onkin mielestäni hyvän popin ominaisuus – sinun ei tarvitse ymmärtää sanoja tai tietää mistä se on peräisin. Se vain tuntuu hyvältä.”

Video ei ole enää saatavilla

Oliko kasettien tai levyjen hankkiminen helppoa Neuvostoliitossa 1980-luvulla?

”Niitä ei ollut virallisesti kaupan. Isäni oli mukana kasetti- ja nauhoituskuvioissa. Hän rakasti sitä! Hän on oikea audiofiili. Levyjä saatiin ihmisiltä, jotka salakuljettivat niitä Itä-Saksasta tai toivat niitä lomamatkaltaan Unkarista tai Tšekkoslovakiasta. Sitten ihmiset, kuten isäni ja hänen ystävänsä, vaihtelivat levyjä ja nauhoittivat niitä toisilleen kasetille. Meillä oli kotona The Moody Bluesia, Queeniä ja The Beatlesia. Meillä oli paljon kaikenlaista!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Tähän on todella vaikea vastata! Minulla on muutamia kestosuosikkeja, mutta ei välttämättä yhtä erityistä suosikkikappaletta. Kaksi ikisuosikkiani ovat The Beatles ja Bob Dylan. Voisin elää aika pitkään pelkästään Dylanilla ja The Beatlesilla! Rakastan myös todella paljon jazzia. Kuuntelen paljon klassikkoja, kuten Louis Armstrongia, Billie Holidayta ja Ella Fitzgeraldia. Pidän myös paljon klassisesta, kuten Mozartin sinfonioista ja pianokonsertoista. Rakastan myös Bachia. Anteeksi, en osaa valita yhtä tiettyä kappaletta!”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Uuden levysi kappaleessa All the Rowboats laulat: “All the galleries, the museums / Here’s your ticket, welcome to the tombs / They’re just public mausoleums”. Pitääkö taiteen mielestäsi olla ”elossa” tai elää hetkessä? Kuoleeko se mielestäsi museoissa?

”Se on vähän monimutkaisempaa. Rakastan museoita. Olen ikään kuin fiktiokirjailija. Kun kirjoitan lauluja, se on sama kuin jos Kurt Vonnegut kirjoittaa ihmisistä, joiden täytyy sitoa itseensä hiekkasäkkejä, jos he kävelevät liian nopeasti. Rakastan kaunokirjallisuutta ja tieteiskirjallisuutta. Hauskinta on, kun voi matkustaa rinnakkaistodellisuuteen. On kiinnostavaa ajatella ja tuntea niin. Kaikki riippuu fiiliksestä – joskus museot voivat olla maailman ihanimpia ja rauhallisimpia paikkoja, joissa tunnet itsesi etuoikeutetuksi kaiken sen taiteen keskellä. Joskus taas säälit taidetta, koska se on vankina. Kaikki riippuu näkökulmasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Rakastan karaokea! Ystäväni kanssa laulamme aina Kelly Clarksonin Since U Been Gonen. Sitä on niin hauska huutaa! Jotkut sen sanoituksista ovat niin hassuja. Lempikohtani on ’I’m so moving on’. Joskus en voi uskoa todeksi, että joku on oikeasti kirjoittanut sellaiset sanoitukset. Se on tosi hassua!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Voi, on niin paljon hienoja muusikkoja. Olen aina haaveillut, että saisin tehdä jotain Tom Waitsin kanssa. Olen itse asiassa tavannut hänet, ja vaikutuin niin paljon siitä, kuinka mahtava ihminen hän on, että jouduin kirjaimellisesti menemään pukuhuoneeseeni itkemään! Hän oli niin siisti. Joskus fantasioin, että jotenkin päädyn maatilalle, jossa hän asuu ja levyttää ja kirjoitamme yhdessä laulun. Se olisi niin mahtavaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Tämä on vaikea kysymys, koska en ole ostanut levyjä pitkään aikaan. Minulla on paljon levyjä, joita en ole vielä ehtinyt edes kuunnella. Ihmiset antavat minulle levyjä. Hmm… Mikä oli viimeisin levy, jonka ostin? [Miettii pitkään]. Yksi levy, joka on minulle uusi tuttavuus, on PJ Harveyn Let England Shake. Ostin sen ajat sitten, mutta aloin vasta kuunnella sitä. Se on todella, todella hyvä. Sen tahtiin olen rokkaillut viime aikoina.”

Video ei ole enää saatavilla

Small Town Moon -kappaleessa laulat: “Today we’re younger than we’re ever gonna be”. Onko mielestäsi tärkeää, että ihminen säilyttää vanhetessaan tietyn lapsellisuuden tai lapsellisia piirteitä?

”Mielestäni jo tuo kysymys kertoo jotain maailmastamme, koska periaatteessa ihmisellä pitäisi olla oikeus säilyttää läpi koko elämänsä se, mitä hänellä on syntymästä asti. Se on vähän kuin Jumalan suoma oikeus. Tulemme maailmaan avoimina ja uteliaina olentoina. Kasvamme ja tutkimme asioita. Pelkästään se, että ihmisen pitää taistella, jotta hän voi säilyttää sen, kertoo paljon maailmastamme. Jokainen joutuu painimaan tämän kanssa. Joidenkin ihmisten mielestä lapselliset ominaisuudet pitää tukahduttaa. Mielestäni niistä ei tarvitse pitää kiinni, mutta ne voi tiedostaa. Se on aika hassua. Se on samalla sekä hassua että surullista – se että ihmiset kokevat, että heidän pitää muuttua. Kai se on suojamekanismi. Ihmisten täytyy muuttua, koska sitä heiltä odotetaan.”

Video ei ole enää saatavilla