Uutta Loppua päivittäin ilahduttanut Greatest Vits lyö Nuorgamin historian viimeisen päivän kunniaksi tiskiin 100 uutta puujalkaa!

#1

Popedan yllättävä kunnianosoitus hiphop-tähdelle? – Viiskytä Centtiä.

#2

Kaiken kokeneiden ranskalaisten konepoppareiden yllätystempaus? – Air-musikaali.

#3

Sanookohan Ismo koskaan studiossa äänittäjälle, että ”alanko laulaa”?

#4

Kuka on Alman äiti? – Alma mater.

#5

Jos minulle tarjotuisi mahdollisuus viedä Andersonin museon taidekokoelma agoralle, saisinko antaa tapahtuma- ja näyttelykokonaisuudelle nimeksi Tori Amos?

#6

Vetääköhan joogaa harrastava räppäri keikalla ihan Asana?

#7

Jos kaksi kotimaista radioasemaa yhdistyisi ja alkaisi pyörittää 24/7-rotaatiossa coolia ja herkkää hipsterilattaria, kuuntelisimmeko työpaikoillamme pelkkää basso novaa?

#8

Onko kauniista lauluharmonioistaan tunnettu, lainelautailua harrastava rap-ryhmä Beachie Boys?

#9

Onko uuden The Beatles -musiikin julkaiseminen bändin hajoamisen jälkeen ollut lopulta melko maccaaberia?

#10

Millä nimellä tunnetaan Algerian takamaille erakoitunut megatähti? – Justin Berberi.

#11

Lontoon metroverkoston komea kunnianosoitus porilaisyhtyeelle? – Circle Line.

#12

Kuka hoitaa CMX:n äänentoiston ja lavaprojisoinnit? – AV-Yrjänä.

#13

Nykytaiteilija piirsi suomirock-ikonin oksennuksella lumeen. Teos sai nimekseen A.W. Yrjönä.

#14

Varjoaan nopeammin vetävä jazzkolli Keravalta? – Colt-Rane.

#15

Jos Robert Smith pukeutuisi gootahtavan mustaan korsettiin, olisiko kyseessä silloin Cure-liivi?

#16

Standardisoinnin nimissä jazz-legenda tunnetaan jatkossa Yhdysvaltojen ulkopuolella nimellä Kilometers Davis.

#17

Raskas ja mustanpuhuvin hampurilaisateria? – Dimmu Burger.

#18

Jos Titanicilta hyppäsi Holy Diver, kohtasiko Celine Dion?

#19

Mitä sääilmiötä räpin vihaajat karsastavat? – Kun sataa Drakeita.

#20

Mitä Kehäkettunen huudahti alennusmyynneissä? – Nyt on Edullista!

#21

Mustakeltaiseksi rusikoidusta tuntemattomasta potilaasta riimittelevä koko kansan suosikkiräppäri? – Arttu Wiz Khalifa.

#22

Sitä mietin, että kun kaikki rocksuuruudet nyt siirtyvät yksi toisensa jälkeen ajasta ikuisuuteen, niin pysyyhän Jeff Lynne elossa? – Eiköhän, sillä harva sortuu elon tiellä.

#23

Mitä Gary Cherone ja Nuno Bettencourt harrastivat nuoruudessaan? – Extreme-urheilua.

#24

Avant-poppari pääsi Ruotsin-kiertueella kahvin ja pullan makuun. Hänet tunnetaan nykyään nimellä FIKA Twigs.

#25

Hieman yksinkertaisista konstaapeleista koostuva lastenyhtye? – Kyybelin palikat.

#26

Mikä musiikki soi jengiammuskeluissa kuolleiden hautajaisissa? – Gangsta rip.

#27

Naamioituna esiintyvien ruotsalaishevareiden sometiimi? – Ghostposters.

#28

Salkkari-hahmon ja Martti Huuhaa Innasen maskottipässin esiintyminen oli pettymys suomalaisille hard rock -faneille. – Ne olivatkin eri Gunnarit.

#29

Tuleekohan takkapuutoimitus virheelliseen osoitteeseen, jos tilaan haloot Helsinkiin?

#30

Jos tuoreen elämänkerran julkaissut koko kansan laulaja-lauluntekijä opettaa realitysarjassa jääkiekkoilijoita lukemaan, onko ohjelman nimenä Hec-torilla tavataan?

#31

Jos Buddy Holly tulisi takaisin reinkarnaationa, saapuisiko kaikille fiftarirokkidiggareille tällöin Holy Body?

#32

Edesmennyt biittivelho pyöritti lomasesonkina meksikolaista ravintolaa. Parhaat juustolla täytetyt tortillat tarjosi Kesä-Dilla.

#34

Jos rajaviranomaisista ja kaupparatsusta tehtäisiin yhteinen reality-sarja, olisiko sarjan nimi Jetro Tulli?

#35

Räppiyhtye, jolle yksityisyytesi on erittäin tärkeää? – JVGDPR.

#36

Epäonninen animaatiohahmo, joka menestyi suomipopin parissa? – Kaija K. Kojootti.

#37

Onko niin, että uusi valtionpäämies julistaa: Tapani Kansa tulee tuntemaan?

#38

Kotimainen iskelmätähti hurahti Carry on Wayward Son -kappaleeseen ja perusti sen innoittamana cover-yhtyeen. Orkesterin nimeksi tuli Tapani Kansas.

#39

Jos taloudellisesti menestynyt valtavirtaräppäri muuttaa Nummelaan ja joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, kutsuuko etuusvirkailija vastaanotolleen Kelastisen?

#40

Ruotsalaiset hermostuivat suosikkiyhtyeelle – pistivät Kentin palamaan.

#41

Jos Metallica tekisi Kissistä biisin suomeksi, tulisiko sen nimeksi ”Genelle kellot soivat”?

#42

Von Hertzenin veljeksiltä tuli uusi levy. Kriitikot moittivat osaa laulusuorituksista: ”Kitaristi Kie-kuu.”

#43

Räppärin kikkailuntäyteinen jääkiekkoura lähti uuteen nousuun vasta nimenmuutoksen ja Suomeen muuton jälkeen – nyt kaikki puhuvat ”Ken-Trick Lämäristä”.

#44

Tamperelainen klassikkodrinkki, jossa on mehua ja silavaa? – Juice Läskinen.

#45

Youtuben tunnetuin kaivostyöläinen? – Lindemainari.

#46

Osuuspankki lanseerasi uuden sovelluksen, joka soittaa aikuisrokkia ja auttaa pankkiasioiden hoitamisessa – Pivo Maijanen oli välitön hitti.

#47

Turkulaisten raviharrastajien iskelmäduo? – Matti ja Hippos.

#48

Jari Sillanpää sai oman nimikkokahvinsa. Entäpä jos Beatles saisi omansa? Olisiko tuo silloin Juhla Macca?

#49

Olikohan musiikki Megadethin keulahahmolle kouluaikoina ihan must aine?

#50

Jos Tokela kumppaneineen tarjoaa faneilleen sijaintipalvelutietoa kiertueeltaan, lukeeko kartta-applikaatiossa merkintä Melrose Place?

#51

Hoitaakohan Juhani Merimaa bisneksiään omalla Tavallaan?

#52

Keskiöisin esiintyvä skinhead-punkbändi? – Midnight Oi!

#53

Jos pääsiäisenä taitoluistelun ystäville on tarjolla Kiira’s torstai, onko musadiggareille tarjolla tupla-Charles: Charles Mignon ja Rai Charles?

#54

Aussitähti vaihtoi popin performanssitaiteeseen, Kylie Monologue floppasi.

#55

Protopunk-yhtye sai rankan ryyppyputken jälkeen uuden mahdollisuuden. Yhtye muutti nimekseen The Modern Livers.

#56

Motörheadin vähemmän tunnettu ylistyslaulu savolaiselle keksijälle? – Ace of Spedes.

#57

The Fallin Mark E. Smith kuoli. Bongoja soittava mummoni joutui siirtymään soolouralle.

#58

Hectorin 2010-luvulle päivitetty klassikkohitti? – Drake, Make, Pera ja mä.

#59

Mitä Keith Richards tokaisi Pete Townsendille kuultuaan ensimmäistä kertaa Quadrophenia-albumin? – Melko Who-ruista!

#60

Miksi tamperelainen rocklegenda seisoi aamuviideltä sun etuovella? – Se oli postimies Pate.

#61

Uudistunut tamperelaisrokkari sortui esiintymään blackfacessa. Pate Mustalärvi ei breikannut.

#62

Mitä trekkieksi tunnustautunut Donnie Walhberg totesi katsottuaan sarjaa useamman tuotantokauden putkeen? – Trek by trek.

#63

Soivatkohan valtiollisen kaivostoiminnan visoissa Nickeli Back ja menestysmusikaali Terra Fame?

#64

Jos Robert Plant ja Mike Patton perustaisivat duon, olisiko tuo Page No More?

#65

Vuoden 1986 lopulla alkoivat Phil Anselmon housuittakekkuloimispäivät olla takanapäin, sillä edessä häämötti Pant Era.

#66

Paloikohan prätkärockyhtyeellä 1980-luvun kiihkeimpinä vuosina Peer Günttilä molemmista päistä?

#67

Suomi täytti 100, mutta täyttikö Vilunki 3 000? Entä Anssi 8 000? Ja Pelle – täyttikö Pelle 1 000 000?

#68

Totesikohan Punkharjun Pussy Riot, että Savonlinnan Tšaikovski oli Jo lantaa?

#69

Jos Brexit-neuvotteluissa soolokitaraa vinguttaa May, miten tähän kaikkeen suhtautuu The Queen?

#70

Huutaakohan joku känninen öykkäröijä Radioheadille aina keikan loppupuolella: ”Soittakaa Paranoid Android”?

#71

Rooman perustajanakin tunnettu suomirockikoni? – Remus Aaltonen.

#72

Rihannalta tiedusteltiin, miksei hän ole tehnyt taiteellisesti painavaa levyä? – Anti olla, tähti vastasi.

#73

Mitä Robin lauloi käännyttyään juutalaiseksi? ”Mun pe-pe-peniksestä puuttuu palanen…”

#74

Mikä erottaa suomalaiset juhannusfestivaalit muiden maiden vastaavista? – Sade voi tehdä yllätysesiintymisen missä tahansa, mutta vain Suomessa saattaa esiintyä Tuisku.

#75

Jos Aikakone-artisti tilaa itselleen uuden kylpyhuoneen, käyttääköhän tilauksen saanut märkätilayrittäjä jatkossa markkinointislogania ”Sani teetti tilat”?

#76

Jos latinorytmejä rock-kitarointiin naittava entinen Woodstock-esiintyjä tekee sivubisnestä joulupukkina, onko Carlos Santana?

#77

Mikäli kyky säveltää ei ole geneettistä, onko totta myös, että Schubertin lapsilla ei ole kenkiä?

#78

Olisikohan Hamlet pohtinut tekijänoikeusriitojen riipimien suomalaisten musiikkivideoiden äärellä: Tube or not Tube?

#79

Maailman ainoa tunnettu jyrsijä, joka on säveltänyt klassista musiikkia? –Jean Sopulius

#80

Seija Simolan Bond-tunnari?- Q:n aika on.

#81

Harva tietää, että uransa loppuvaiheissa Aki Sirkesalo innostui antiikin myyteistä. Tämän vaiheen onnistunein biisiaihio oli Troijalan takana.

#82

Miksi basaariin ostoksille lähteneet Ari Klem ja Ari Koivunen sekoitettiin jatkuvasti 1990-luvun tyttöbändiin? – Koska paikalliset kyselivät ”ovatko nämä ne Spice-Arit?”

#83

Pomo kuvakaappailemassa PC-näppiksellä? – Bruce Printscreen.

#84

Soikohan kätilöillä salissa usein Born to Be Child?

#85

Odottaakohan eläköityvää, astronomiaa ja säätieteilyä harrastavaa sankarihevimuusikkoa stratovaarius?

#86

Jos baletin nimi on Tuliliemi, onko säveltäjänsä tällöin Igor Strong-Whiskey?

#87

Mitä Mike Skinner sanoi, kun totesi Lauri Viidan Betonimyllärin edustavan kirjailijan tyyliä liiankin tyypillisesti? – It’s too Late.

#88

Onko uransa perustukset hatarasti valanut teutoniheviyhtye Eräsbetoni?

#89

Sikalan R&B-iltamissa yksi oli ylitse muiden – Röhanna villitsi kansan.

#90

Tunnettu suomalainen iskelmäartisti liittyi AOR-yhtyeeseen – Markku Pork-Aro innoissaan Toto-pestistä.

#91

Lapsille sopiva versio yhteiskunnallisesti kantaaottavasta räppäristä? – Pingviini-tuuttimörkö.

#92

Olisiko nihilistinen ja kansanmusiikkiin hurahtanut goottirokkari nimeltään Lauri Tuhka?

#93

Narriasussa ja jääkiekkomaalivahdin kamppeissa esiintyvä kotimaisen grimen uranuurtaja? – Töölön Ketterer.

#94

Yhdysvaltalaistähti ei saapunut ajoissa metsätöihin. Justin oli Timberlate.

#95

U2:n Deluxe-painosten lisäaineisto, joka ei kiinnosta ketään muuta kuin yhtyeen laulajaa? – Bono’s material.

#96

Jos narsistiset tamperelaismuusikot kokoontuvat esittämään omia sovituksiaan omista hittikappaleistaan ja kyynelehtivät tämän jälkeen liikuttuneina tulkintojensa ainutlaatuisuudesta, onko ohjelmaformaatin nimenä Vain Mää?

#97

Totesikohan aktiivimallin aiheuttamasta joukkoliikennelakosta tietämätön ruotsalais-brittiläinen Lou Reed -fani tänään Helsingissä: ”Helvet, Underground!”

#98

Minkä värinen Vestan tukka on? – En pidä noin mustavalkoisesta kysymyksenasettelusta.

#99

Kun lasten sadussa pieni poliisiauto kokee jännittävän seikkailun eksyttyään kaukomailla vanhemmistaan, matkustaakohan Maija Vilkkumaahan?

#100

Mitä metallimusiikista pitävä Nuorgamin norjalainen lukija huudahti toukokuussa aina Greatest Vits -sarjan uuden osan luettuaan? – Haen Kvelertakkini.

Mitä saadaan, kun laitetaan suomalainen punkbändi uuniin?

– Anal Tandoor.

Miten Jonna valmistautuu Nylon Beatin paluuseen?

– Erinpohjaisesti.

”Tähän aikaan ja tilaan tuotuna ja varustettuna kaikilla näillä viittauksilla häntä edeltäneisiin rodullistetun Amerikan sankareihin King Kunta kasvaa rapin renessanssineroudeksi. Se on kannanotto omaan aikaansa ja loputtomalta uusinnalta tuntuvaan sosiaaliseen kamppailuun.”

Ei riitä, että on kaikkia muita parempi. Kuninkaan pitää myös johtaa.

”From a peasant to a prince to a motherfuckin’ king!”

Ehkä kerran vuosikymmenessä jostain putkahtaa artisti, jonka alkutaipaleen suurikin menestys tuntuu lähinnä maistiaiselta siitä, mitä on tulossa. Alla on jo ”ihan helvetin hyvä levy”, mutta se ei ole se mestariteos, johon kaikki artistin tekemisessä tuntuu viittaavan.

Kendrick Lamarin kohdalla tämä asetelma oli ilmeinen, mutta jopa kaikkein tylsämielisimpien musiikkijournalistien puhe toisen levyn paineista tai haastavauudesta olisi ollut pöljää, koska oli ilmeistä, että jotain vielä isompaa on tulossa.

Kendrick Lamar on sellainen artisti, joita tulee vain kerran vuosikymmenessä, siksi hän tekee kaiken moniulotteisemmin, kuin miltä ensin näyttää. Hän esimerkiksi ottaa afroamerikkalaisen sankariperimän – oli kyse sitten fiktiosta tai todellisuudesta – ja asettaa itsensä sen tuoreimmaksi lipunkantajaksi, mutta tekee sen toisiinsa kietoutuvin viittauksin. Hän on Alex Haleyn Juuret-romaanin (Roots: The Saga of an American Family, 1976) kapinoiva orja Kunta Kinte, paitsi että hänen jalkojaan ei kukaan pääse katkomaan.

”Bitch where you when I was walkin?
Now I run the game got the whole world talkin’, King Kunta”

Hän on James Brown ja Michael Jackson, ainakin samplen tai kahden verran, mutta kun hän lainaa, hän ei vain palauta, vaan iskee lujempaa kuin Rocky-elokuvien Apollo Creed:

”Life ain’t shit but a fat vagina
Screamin’ ”Annie are you ok? Annie are you ok?”
Limo tinted with the gold plates”

Pintapuolisesti kyse on siis suvereniteetin ja valtaannousun julistuksesta, tai isosta keskisormesta kilpailijoille ja vihaajille, mutta paljon kiinnostavampaa on se, millaisessa ajankohdassa Kendrick Lamar päätti tämän julistuksen tehdä. To Pimp a Butterfly levytettiin. Black Lives Matter-kansalaisliike poliisiväkivaltaa ja Yhdysvaltojen rodullistettujen väkivaltaista kohtelua vastaan oli voimakkaimmillaan. Lamarin mestariteoksen lisäksi esimerkiksi D’Angelo oli tehnyt kriitikot polvilleen laittaneen paluulevyn, jolla lähes kaikki tuntui huutavan afroamerikkalaisen yhteisön tuskaa, joka kumpuaa sorron ja rasismin pysyvyydestä.

Tähän aikaan ja tilaan tuotuna ja varustettuna kaikilla näillä viittauksilla häntä edeltäneisiin rodullistetun Amerikan sankareihin King Kunta kasvaa rapin renessanssineroudeksi. Se on kannanotto omaan aikaansa ja loputtomalta uusinnalta tuntuvaan sosiaaliseen kamppailuun. Se on oman genrensä sisäisen kukkoiluperinteen priimasuoritus ja samalla kumarrus tekijänsä juurille niin länsirannikkorapin kuin pitemmän aikajänteen osalta. Ja se on täynnä vuosisatojen ruokkimaa kiukkua, joka välittyy ylpeytenä omasta alueesta ja perinteistä.

Viimeistään siinä kohtaa, kun kappaleen musiikki katkeaa ja kuuluu laukaus, Lamar tuntuu huutavan: ”Herätkää saatana! Rapilla on uusi kuningas, joka aikoo puhua teille isommistakin asioista kuin siitä, että olen kaikkia teitä muita paskiaisia parempi”.

Suotta, sillä jokainen kuulija on jo hereillä, valmis kuuntelemaan ja kantamaan kruunun Comptoniin.

Video ei ole enää saatavilla

Matti Nykäseltä kysyttiin, osaisiko hän nimetä suosikki soul-laulajansa?

– Ehkä Otis, ehkä en, mäkikotka vastasi.

Maija Vilkkumaa päätti santsata ravintolassa:

– Mä syön viimeisen kalani ja se on sei.

Kuka turkulaispoppari on kunnostautunut julkaisemalla vanhaa tuotantoaan aina uudelleen?

– Reissue Redford.

Mihin Kendrick Lamar meni joulupukkia piiloon?

– Kinkun taa.

Vaadimme Cardi B:n Sinkkuelämää-sarjaan! Kuvat: Teemu Kivikangas.

Nuorgam esittelee viisi muusikkoa, jotka joko eivät ole esiintyneet tv-sarjoissa tai ovat esiintyneet tyystin väärissä sarjoissa läpeensä epäsopivissa rooleissa.

Nuorgam Mk I:n aikana teimme toisinaan juttuja, joiden motiivia tai alkuperäistä kuningasideaa emme jälkeenpäin oikein muistaneet itsekään. Haluamme Petoksen Kotikatuun! Unelmaroolit kuudelle räppärille oli yksi niistä jutuista.

Koska emme muistaneet mistä – ja vielä tärkeämpää: miksi ihmeessä – tällainen idea oli siinnyt, päätimme luonnollisesti tehdä sille jatko-osan!

Ohessa esittelemme viisi muusikkoa, jotka joko eivät ole esiintyneet tv-sarjoissa tai ovat esiintyneet tyystin väärissä sarjoissa läpeensä epäsopivissa rooleissa. Unelmien rooleja räppäreille olivat loihtimassa televisiofabulistit ja räpentusiastit Juuso Janhunen, Tuomas Kokko, Oskari Onninen ja Santtu Reinikainen.

#1 Kasmir Kuppilat kuntoon, Jyrki Sukula! -ohjelmaan

Kuka: Collarbone- ja 15 Minutes Before the Dive -yhtyeissä ennen läpimurtokesähittiään Vadelmavenettä laulanut Kasmir eli Thomas Kirjonen.

Ei esiintynyt: Tv-uutisissa Axl Smithin salakuvausoikeudenkäyntien yhteydessä. Hyvä niin.

Olisi pitänyt esiintyä: Syksyllä Kasmir palaa keittiöön, kun hänen resepteistään koostuva keittokirja julkaistaan. Jyrki Sukulalle on siis töitä.

Ohjelmassa Sukula marssii Siltaseen etsimään Kasmiria – ei löydä. Lopulta Sukula saapuu Kasmirin kotiin, mutta on tyytyväinen ruokaan.

Pitää löytää muuta haukuttavaa. Kasmir erehtyy soittamaan musiikkiaan.

”Vittu mitä väninää”, Sukula rähjää ja avautuu kameralle, että eikö tuo itse näe, mihin ura nykymeiningillä on menossa.

”Tajuuksä, että kohta sä oot taas Collarbonessa tai 15 Minutes Before the Divessa tai vittu keittiössä, kun noita bändejä ei enää oo!”

Kasmir vetäytyy kotiinsa, avautuu kameralle itkien, ettei ole koskaan kokenut mitään näin rankkaa. Hän kuuntelee Sukulan hänelle jättämiä levyjä Princestä Janelle Monáeen ja Rufus Wainwrightiin, tilaa Woltilla ruokaa ja pohtii elämäänsä.

Jakson lopussa studiolla äänitetään uusi kappale. Sukula huutaa, Kasmir kärsii. Lopputulos on suurempi hitti kuin Vadelmavene. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Cardi B mihin tahansa valkoisten tylsimysten kansoittamaan sarjaan

Kuka: Vasta 25-vuotias newyorkilainen eteni silmänräpäyksessä strippiklubilta Instagram-julkkikseksi ja Love & Hip Hop: New York -sarjan tähdeksi ja edelleen Yhdysvaltain listaykköseksi sekä ensisinkullaan että debyyttialbumillaan. Cardi tunnetaan musiikillisen menestyksensä lisäksi no filter -tyyppisestä ulosannistaan ja jäljittelemättömästä, erilaisten viserrysten ja epätavallisen intonaation rytmittämästä puheenparrestaan. Tästä voitte katsoa, kun joka ilta miljoonayleisön edessä työkseen keskusteleva talk show -isäntä yrittää räpiköidä Cardin kelkan perässä pääsemättä edes lähelle kyytiin nousua.

Ei esiintynyt: Cardi B ei – murheellisesti – rikastuttanut sen koommin Ratsutilan nuoret-, Seinfeld– tai Girls-sarjojen kuin Kaikki rakastaa Raymondin tai Gilmore Girlsinkään kalmankalpeaa tavisgalleriaa. Luoja tietää, että hänelle olisi ollut käyttöä.

Olisi pitänyt esiintyä: On selvää, että Cardi B:n ainutlaatuisille lahjoille olisi ollut eniten käyttöä kahdessa rakastetussa vitivalkoisten New York -televisiosarjojen instituutiossa, Sinkkuelämää– ja Frendit-sarjoissa. Sinkkuelämää ja Frendit ovat niin voimakkaalla kloorilla valkaistun jauhon valkeita sarjoja, ettei niille nykyisessä muodossaan varmaan edes näytettäisi vihreää valoa vuonna 2018. (Toisaalta: onhan meillä Will & Grace. Taas. Ja Game of Thrones. Ja Billions. Ja… okei, unohtakaa, että sanoin mitään.)

Frendien tyhjästävalittajat Cardi piiskaisi ruotuun hyminöiden, keikausten, kiekausten, viserrysten ja villisti viuhtovien kahdeksansenttisten koristekynsiensä siivin. Jopa Chandler olisi niin ulalla, ettei kerrankin (vai kerrankaan? suomen kieli on niin vaikeaa… – toim. huom.) osaisi – taivaille kiitos – sanoa mitään vaan tuijottaisi chandlermäinen monttunsa auki tätä korkeampaa olentoa, joka on laskeutunut kolmannesta ulottuvuudesta sulostuttamaan piimänvalkean nuorisoseurakunnan turboahdettua versiota valkoisesta etuoikeudesta. Central Twerk, amirite?

Sinkkuelämän Carrie ei puolestaan ehtisi kirjoittaa pilottijaksossa kahta lausetta lobotomoitua aforismijournalismiaan ennen kuin Cardi soittaisi langattomalla lankapuhelimella naukuakseen puoli tuntia Carrien korvaan.

Tämä jättäisi neuroottisen Carrien niin syvään hämmennyksen tilaan, että kolumni jäisi valmistumatta ja hän saisi potkut. Irtisanominen ja kymmenien tuhansien dollareiden kolumnistikuukausipalkan (tiedän, tiedän: yrittäkää kestää…) menetys johtaisi asunnon menetykseen.

Kodittomana New Yorkin kaduilla harhaillessaan Carrie alkaisi ymmärtää massakulutushysteerisen myöhäiskapitalismin loogisen mahdottomuuden ja seuraukset erityisesti maapallolle, kolmannen maailman työläisväestölle ja urbaaneille köyhille. Hän alkaisi aktivistiksi, joka törmäisi vapaaehtoistyössään poliitikkoihin, virkamiehiin, bisnesmaailman edustajiin ja tavallisiin newyorkilaisiin kaikilta yhteiskunnan tasoilta.

Useimmiten hän kuitenkin taittaisi peistä narsistisen sortokapitalismin perimmäisen symbolin, Mr. Bigin kanssa. Sinkkuelämää-sarjasta kasvaisi globaalin kapitalismin tutkielma. Sarja voittaisi 28 Emmy-palkintoa ja siitä alettaisiin puhua ”kaikkien aikojen parhaana tv-sarjana”.

Ja kaikki tämä Cardi B:n ansiosta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Future Viikinkeihin

Kuka: Aikamme suuri näkijä ja kokija. Georgian Atlantassa uransa aloittaneen räppärin tavaramerkki on överi-autotunetettu, laulun ja räppäämisen välimaastossa pujotteleva mumina-flow. Käsittämättömän tuottelias artisti on parhaimmillaan julkaissut yhdessä vuodessa kolme mixtapea ja albumin. Hän on myös 2010-luvun ainoa räppäri, jolla on ollut kaksi julkaisua Yhdysvaltojen Bilboard-listan ykkösenä samana vuonna. Satojen miljoonien striimauslukuihin yltäneitä biisejä tehtailleen artistin suosiossa on yllättävää lähinnä se, että hänen rosoinen autotune-tulkintansa on pahimmillaan – tai parhaimmillaan – kovin nihilististä ja vieraannuttavaa.

Ei esiintynyt: Future ei esiintynyt Donald Gloverin tähdittämässä Atlantassa, koska se olisi ollut aivan liian ilmeistä.

Olisi pitänyt esiintyä: History Channelin tuottama, Suomessa HBO:n jakelema Viikingit-sarja olisi kaivannut Futuren vierailua, tai jopa vakituista roolitusta. Tuotantokausi tuotantokaudelta älyttömämmäksi yltyvä Viikingit on tahattoman komiikan ja sopivasti pösilön toimintadraaman juhlaa.

Vai mitä pitäisi ajatella sarjasta, jossa Jasper Pääkkönen esittää norjalaista viikinkisoturia, jota pelätään tämän raivonpuuskien ja kyltymättömän verenhimon takia? Sitä silmienpyörittelyn ja hampaat irvessä päästeltyjen taisteluhuutojen määrää! Peter Franzén sentään yrittää, mutta koko homma on tehty historiallisesti lähes yhtä suurella epätarkkuudella kuin Soturiprinsessa Xena, joten viihdearvo on taattu.

Sarjan viidennellä kaudella yksi sen keskushenkilöistä, viikinkiprinssi Björn Ironside päätyy mm. Pohjois-Afrikkaan ja Välimeren kuhiseviin kauppakaupunkeihin. Futuren olisi pitänyt olla tällä kaudella aavikkorannikon mystinen oraakkeli. Näkijä, joka lausuu aikansa surullisista kohtaloista epämääräistä, mutta kaikki erämaan vaeltajat hämmennyksen ja suurien visioiden valtaan saattavaa runonlausuntaa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Are Seinfeldiin

Kuka: Are on muun muassa freestyle-taidoistaan ja itseironian sävyttämästä huumoristaan tunnettu jyväskyläläinen räppäri. Hän julkaisi Jaalan elämää -esikoislevynsä vuonna 2010, jolla hän räppää esimerkiksi: ”Ei vaan kiinnosta miltä kämppä näyttää, se on vitun sama, ei siellä kukaan tuu käymään.”

Ei esiintynyt: Are ei esiintynyt 1980-luvun hittisarja Ihmemies Macgyverissa, koska erinomaisesti onnistuneesta koekuvauksesta huolimatta näyttelijä Dana Elcar tuli valituksi Pete Thorntonin rooliin. Tuotantoyhtiö kiitti Area mielenkiinnosta ja perusteli päätöstään sillä, että Phoenix-säätiön johtotehtävissä toimivan henkilön esittäjäksi sopii paremmin Area vanhempi mies.

Olisi pitänyt esiintyä: 1990-luvun klassikkokomediassa Seinfeldissa epäonnen soturit George Costanza ja Are ajautuvat tukkanuottasille. George istuu lounasravintolassa ensitreffeillä viehättävän tummaverikön kanssa.

Georgen poistuessa wc-tiloihin naisen seuraan liittyy Are. Hetkeä myöhemmin Georgen ja Aren välille kehittyy lakonisia nokkeluuksia vilisevä dialogi. Sananvaihdon jälkeen tummaverikkö päättää poistua lounasravintolasta Aren seurassa, koska hänellä on tuuheampi tukka kuin Georgella. Muuta merkittävää eroavaisuutta heillä ei oikeastaan olekaan. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Pikku G Leijonan luolaan

Kuka: Henri Vähäkainu, yli 150 000 levyä myynyt entinen esiteinitähti, kepulainen ja nykyinen nostalgia-artisti ja start-up-yrittäjä.

Ei esiintynyt: Nuorgam ei saanut käsiinsä listaa tv-ohjelmista, joihin Pikku G:tä on pyydetty tuomariksi, juontajaksi tai muuten vain naamailemaan, mutta se on todennäköisesti hyvin pitkä.

Olisi pitänyt esiintyä: Aiemmin Leijonan kitana tunnetun Leijonan luolan seuraava tuotantokausi kaipaa tähtiyrittäjää, joten kesäfestaribuumin ja vaihtelevasti startanneen comebackinsä jälkeen Pikku G astelee tuomariston eteen.

Anne Berner (kesk) on palannut ministeri-Audista tuomariksi, samoin julkisuuspelostaan yli päässyt Toivo Sukari (kehittyvien maakuntien Suomi). Hjallis Harkimokin (Liike nyt) haluaa kaiken mahdollisen näkyvyyden epäpoliittiselle epäpuolueelleen.

Pikku G on jo aiemmin kertonut vaihtaneensa keskustalaisuuden kokoomuslaisuuteen. Muutenkin hän on aina ollut yrittäjähenkinen – harva muistaa, että hän on tehnyt biittejä Coach Beats -nimisen tuottajakaksikon alaisuudessa muun muassa JVG:lle ja Cheekille.

Vuonna 2010 julkaistussa haastattelussa Pikku G sanoi yhä elävänsä säästöillä, jotka on tienannut Räjähdysvaara-vuosinaan. ”Kun rahaa alkaa seuraavan kerran tulla isosti sisään”, hän aikoo sijoittaa.

Nyt sitä tulee. Pikku G esittelee yleisölle AppGyver-nimisen sovelluksen, jolla yritykset pystyvät luomaan alkeellisia pienoissovelluksia omiin tarpeisiinsa. Sille on kerätty jo vuosia riskirahaa. Sijoitukset lasketaan kuudella numerolla. Pikku G on yrityksen operatiivinen johtaja. Työntekijöitä on kymmeniä.

Suomen uuden innovaatiopoliittisen strategian ansiosta Leijonan luolassa jaetaan tällä kaudella myös Tekes-rahaa. Sitä AppGyver on saanut jo aiemmin.

Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Yleisö poistui räppiluennolta kyyneleitään kuivaten.

Powerpoint-esitys huipentui suunnattomaan Drake-diaan.

Miten Guy Garvey raivasi tiensä festarien päälavoille?

– Kyynärpäätaktiikalla.

Mistä tietää, että Pate Mustajärvi on Steely Dan -fani?

– Ajaa päivin, Ajaa öin.

Mitä Sean Lennon sanoi lapsena pitkän automatkan jälkeen?

– Yoko, ollaan perillä.

”Destroyer maalaa Kaputtilla 1000-prosenttisen pastissin 1980-luvun yltäkylläisen harmonisesta popmusiikista, jossa kitarat soljuvat autereisen äänimaiseman halki ja bassolinja hieroo inhimillisen mielihyvän jokaista sektoria.”

Haaveet kaatuu, who cares.

”Smash hits, Melody maker, NME
All sound like a dream to me”

Ah, nuoruus, tuo ailahtelevan itseluottamuksen ja suurien unelmien aika. Yksi jos toinenkin haaveilee poptähteydestä – siitä, että olisi jotain, eikä vain joku. Haaveissa siintävät julkisuuden mukanaan tuomat etuoikeudet, hyväksyntä ja loistelias elämäntyyli.

Ja miksipä ei, onhan meille syötetty jo vuosikymmeniä musiikkivideoiden ja median kautta poptähteyden myyttistä loistoa. Edellisille sukupolville nämä tarinat tulivat tutuiksi teinilehtien sivuilta ja musiikkivideoista, tuoreemmille taas somen striimitulvan tuomana.

Näiden haaveiden polttoaineeksi on helppo rakentaa lauluja, joissa jokaisen unelman on yhtä mahdollista toteutua, ja jotka nostattavat kuulijansa fiiliksiä hetkeksi katteettomilla lupauksilla menestyksestä. Siinä on ehkä popmusiikin perustavanlaatuisin taika: saada kuulijansa ajattelemaan, että tämä tsemppaava laulu on juuri minulle.

Destroyer maalaa Kaputtilla 1000-prosenttisen pastissin 1980-luvun yltäkylläisen harmonisesta popmusiikista, jossa kitarat soljuvat autereisen äänimaiseman halki ja bassolinja hieroo inhimillisen mielihyvän jokaista sektoria. Se saa kaiken muun kuulostamaan rahvaalta ja tunkkaiselta. Miten musiikki voi olla näin ilmavaa ja viileää?

Mutta mutta, Dan Bejarin laulun sanoja kuunnellessa ymmärtää pian, että unelmien ja hattaraisten haaveiden säestykseltä kuulostava Kaputt ei ehkä olekaan pelkkä matka nuoruuden haavekuviin. Vaikka se kyllä kuvittaa tähteyden hedonistista lumoa heti alkutahdeillaan:

”Wasting your days
Chasing some girls, alright
Chasing cocaine
Through the backrooms of the world”

Mutta sen taustalla soivan torven alakulosta ja Bejarin haikeasta”All sound like a dream to me” -toteamuksesta voi päätellä, että ehkä nuoruus on jo mennyt. Ehkä lähes nelikymppisen laulajan kynäilemä hitti on hänelle itselleenkin vain haikea muisto siitä, mitä unelmointi oli. Ehkä hän yllättää itsensäkin kirjoittamalla jotain niin vahvasti nostalgian ja meille syötetyn amerikkalaisen popunelman vetovoimaan nojaavaa, ja lopulta huokaisee:

”I wrote a song for America
Who knew?”

Bejarin huokaus ei kuulosta kuitenkaan katkeralta. Eikä ihme, sillä kappaleen haikeahko lopetus olisi ehkä murskaavan surullinen, ellei se soisi kauniina kuin kuikan korkea kuikaus kesäisenä yönä. Mestariteoksen tehneellä ei ole hirveästi syytä itkeä nuoruuden unelmien perään.

Video ei ole enää saatavilla

Miksi sinkkuja Eric Clapton -faneja harmittaa kesällä?

– Jos ei heilaa helluntaina, ei Laylaa koko kesänä.

Brittiläinen soulmies, joka ei ole lainkaan niin miellyttävä kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää?

– Michael Kivamuka.

Ultra Bra -biisi, jossa lauletaan saksalaiseksi Napakymppi-kilpailijaksi tekeytyvästä naisesta?

– Nainen, joka elää vapaan Herr A:n elämää.

Tutkijat hämmästyivät – avaruudesta löytyi megatähti.

– Se oli Lady Gagarin.

Yksityisyrittäjä Billy Idol maksoi vain puolet lakisääteisestä eläkevakuutuksestaan.

– Se oli Rebel YEL.

Mitä Gwen Stefani vastasi, kun häneltä tivattiin, fanittaako hän kiisteltyä ranskalaiskirjailijaa?

– I ain’t no Houellebecq girl.

Cheekin suosikkijuures?

– Maairtisokka.

Mitä Irwin Goodman tokaisi, kun heräsi railakkaan yön jälkeen piirretyn hevosen kainalosta?

– Sait multa, Horseman.

Artesaanioluista innostunut kotimainen rap-artisti?

– Aleface.

Alternative-musiikkiin siirtynyt amerikkalainen kitarasankari?

– Steve Vaihtoehto.

Millä selvitetään shokkirokkareiden kestävyys?

– Cooperin testillä.

Jari Sillanpään puhtoinen imago osoittautui saduksi. Mitä jäi jäljelle?

– Linna.

Mikä on Suomen pienin jyrsijä?

– Atomirotta.

Miksi Olli Lindholm antoi potkut Jay Lewisille ja Daffy Terävälle?

– Kaksikko vaati Yö-työlisää.

Miksi Elastinen muutti Ruotsiin?

– Hän kuuli, ettei kukaan voi olla profeetta omalla maallaan.

Suomalaisräppäri ja Ola Salo ryhtyivät yhteistyöhön.

– Paperi-Arkin ensimmäinen albumi ilmestyy keväällä.

”Kun Chairlift saavuttaa kappaleellaan rakkauden ylimaallista huumaa tulvivan kertosäkeen, meitä muistutetaan siitä, mikä kaiken tämän paskan keskellä on tärkeää: toisemme.”

Eskapismi on vaarallista, mutta kun maailma ympärillämme tuhoutuu, tarvitsemme sitäkin.

”All of me
Honestly
Is dedicated to hold you”

Me elämme aivan uskomattoman hienolla planeetalla, joka on täynnä ihmeitä. Ajatelkaa nyt vaikka seepioita, jotka muuttavat väriään hypnotisoidakseen saaliinsa.

Video ei ole enää saatavilla

Tai pallopäävalasta, joka on niin älykäs, että se suree kuollutta jälkeläistään kuin ihminen konsanaan.

Video ei ole enää saatavilla

Kuten David Attenborough Sininen Planeetta -sarjan jokaisessa jaksossa jaksaa muistuttaa, meillä on vain tämä yksi planeetta, ja sen asiat ovat huonosti, kiitos ihmisen. Me kiihdytämme ilmastonmuutosta, roskaamme maailman meret ja kulutamme joka vuosi aivan liikaa luonnonvaroja. Käynnissä on maapallon lajien kuudes massasukupuuttoaalto.

On tietysti ahdistavaa ja masentavaa ajatella asiaa, kun pitäisi vielä jotenkin selvitä normaalista arkielämästä – hankkia elanto, koulutus, ehkä parisuhde, jälkikasvua jne. Siksi on helppo heittäytyä populaarikulttuurin tarjoamiin korkealentoisiin tunnelatauksiin ja keskittyä vain niihin asioihin, jotka ovat lähellä ja tuottavat onnellisuutta.

”Cause the world goes on without us
It doesn’t matter what we do”

Eskapismi on petollista. Taiteen, päihteiden ja muiden arjesta irrottavien apuvälineiden ansiosta me olemme ehkä tämän planeetan ainoa laji, joka pystyy unohtamaan huolensa ja murheensa ainakin hetkellisesti – ja myös pyrkii siihen aktiivisesti. Eskapismi turruttaa ja antaa hetkeksi tunteen, että ehkä juuri sinun ei tarvitse osallistua, murehtia ja ottaa kantaa siihen, miten hiljalleen tuhoamme tämän planeetan ihmeet ja samalla itsemme.

Kyllä joku muu ne ongelmat ratkaisee.

Mutta toisaalta eskapismi on parhaimmillaan kuin ympärillä murenevan maailman kohinassa piippaava hälytyskello, joka keskittää huomiomme siihen, millä vielä on väliä. Kun Chairlift saavuttaa kappaleellaan rakkauden ylimaallista huumaa tulvivan kertosäkeen, meitä muistutetaan siitä, mikä kaiken tämän paskan keskellä on tärkeää: toisemme.

”I belong in your arms
I belong in your arms”

Pallopäävalaat tarvitsevat laumaansa ja ihmiset toistensa syleilyä. Sillä jos mitään menetettävää ei ole, ei ole myöskään toivoa paremmasta.

Video ei ole enää saatavilla

Meteorologi tuohtui huonoa säätä mananneille:

”Syy ei ole Kelis!”

Muut lapset saivat koulussa Eri Keeperiä.

Tommi jäi Liimatta ja David Gluetta.

Kuva: Teemu Kivikangas.

Ennen menestystään Bruce Springsteen toimi uima-altaiden putsaajana.

Ne olivat Pomon ”kloori days”.

Kuvassa Teddy Rileyn musertavaa ylivoimaa.

New Jack Swing. Siinä termi, johon ei juuri nykypäivänä törmää, vaikka kyseessä on ehkä eniten r&b:n ja hiphopin nykyiseen muotoonsa kehittymiseen vaikuttanut tyylisuuntaus. Tämä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa klubipopin, elektronisen tanssimusiikin ja hiphopin äänimaiseman r&b:n silkkiseen tulkintaan sekoittanut fuusiogenre avasi portit nykyään täysin yleiselle elektronisen ja mustan urbaanin musiikin yhteenjuottamiselle valtavirtahiteiksi.

Toki voidaan väittää, että New Jack Swing oli enemmänkin luonnollisen kehityksen tulos, jossa lukuisien toisiaan lainaavien tyylisuuntien yhteneväisyydet naitettiin lopullisesti toisiinsa, ja että eri genrejen sulautuminen nykyaikaisiksi fuusioiksi oli vain ajan kysymys. Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että New Jack Swing oli aikanaan tuorein ja vaikutusvaltaisin, joskin lyhytaikaiseksi jäänyt tyylisuuntaus, jonka kultakausi tuotti tukun järkyttävän kovia biisejä niin tuolloin tuntemattomille tekijöille kuin popin suurimmille nimille.

New Jack Swingin asemaa viime vuosituhannen viimeisten vuosikymmenten musiikillisena merkkipaaluna kuvaa hyvin se, että monet kokeneet artistit pyrkivät jäljittelemään sen mestareiden soundia ja tekemään kappaleita, joissa suuntauksen vaikutukset olivat ilmeisiä. Esimerkiksi Princen tuon ajan tuotannossa voi kuulla selkeitä New Jack Swing -vaikutteita. Kuunnelkaapa vaikka artistin My Name Is Prince vuodelta 1992.

Samalla myös uudet ja nousevat artistit loivat suosionsa pohjan loihtimalla New Jack Swingin tiukkaan rytmikiertoon istutettuja hittejä. Esimerkiksi 1990-luvulla platinalevyjä kahmineen ja r&b:n kuninkaaksi kastetun R. Kellyn alkupään tuotannossa on lukuisia tyylilajin rajoihin täydellisesti istuvia teoksia. Mainittakoon nyt vaikka kappaleet She’s Got That Vibe ja Keep It Street.

New Jack Swingin valtakausi oli lyhyt, mutta hedelmällinen. Sen aikaansaannokset jalostettiin nopeasti yhä kiihtyvämmän genrerajojen yli loikkailun aineksiksi ja sen oma, sangen tunnistettava sointinsa alkoi kuulostaa vanhanaikaiselta. Mutta tyylilajin isäksi nimetyn mestarismiehen, tuottaja-artisti-levymoguli Edward ”Teddy” Rileyn uraa kehitys ei suinkaan kuopannut. Riley ehti jo New Jack Swingin kultaisina vuosina tuottaa tukun myös genren ulkopuolisia hittejä, ja ottipa hän suojateikseen myöhemmin alan kirkkaimpaan kärkeen nousseen Neptunes-tuottajaduonkin.

Tutustukaamme siis urbaanin svengin ruhtinaan laaja-alaiseen ja ehtymättömällä tyylitajulla laadittuun tuotantoon. Tässä Teddy Rileyn taidonnäytteitä aina parin vuosikymmenen takaisista timanteista viime vuosien eksoottisiin yhteistyökuvioihin.

#1 Kool Moe Dee – Go See the Doctor (1987)

Teddy Riley oli vasta 17-vuotias tuottaessaan newyorkilais-räppäri Kool Moe Deen ensimmäisen soololevyn singleksi päätyneen Go See The Doctorin. Jo tällä kappaleella on kuultavissa nykivien syntikkasoundien ja rumpukoneiden kiivasta yhteispeliä, joka myöhemmin jalostui yhtä tarttuvammaksi svengiksi. Kyseessä on myös yksi kaikkien aikojen parhaista sukupuolitauteja käsittelevistä kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Classical Two – New Generation (1987)

Rap oli 1980-luvulla hurjan evoluution kourissa. Vielä tuoreen musiikkilajin mestarit kehittyivät niin lyyrisesti kuin tuotannolliselta osaamiseltaan jatkuvasti ja uusia, tuoreen kuuluisia tekijöitä nousi tasaisesti esiin.

Näihin aikoihin myös The Classical Two -duo kokeili siipiään, mutta jäi vain hetkelliseksi kuriositeetiksi. Heidän levyttämänsä New Generation on kuitenkin mainio kappale, joka muodostui varsinkin New Yorkissa paikalliseksi hitiksi ja lujitti näin kappaleen tuottajana toimineen Rileyn asemaa nousevana kykynä. Ja onhan tuo James Brown -sample tässäkin ihan toimiva.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Spoonie Gee – I’m All Shook Up (1987)

Kool Moe Deen kanssa Threacherous Three -rapryhmässä alan pioneerityötä 1980-luvun alkupuolella tehnyt Spoonie Gee julkaisi ensimmäisen varsinaisen studiopitkäsoittonsa yli kymmenen vuotta uransa aloittamisen jälkeen. Vaatimattomasti nimetty The Godfather of Rap sisälsi myös nuoren Teddy Rileyn tuottaman I’m All Shook Upin, joka ihastuttaa kömpelössä romanttisuudessaan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Keith Sweat – I Want Her (1987)

Vuodet 1987 ja 1988 olivat Teddy Rileylle lopullisen läpimurron aikaa. Kovassa nosteessa ollut lahjakkuus kirjoitti, tuotti ja miksasi tukun toinen toistaan menestyksekkäämpiä hittejä. Tämän hittiputken aloitti 1980-luvun merkittävimpien r&b-artistien joukkoon esikoisalbumillaan Make It Last Foreverilla nousseelle Keith Sweatille kynäilty hittinippu, jonka kirkkaimmaksi tähdeksi nousi kiimaisesti pumppaava I Want Her.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Johnny Kemp – Just Got Paid (1988)

Rahaa on ja nyt pannaan haisemaan! Johnny Kempin Grammy-ehdokkaaksi nostanut Just Got Paid on kuin 1980-luvun lopun juppien juhliin täsmäiskuna tuotettu palkkapäivän bailausanthem. Riley tarjosi kappaletta ensin New Edition -r&b-poikabändistä soolouralle lähteneelle Bobby Brownille, mutta tämä torjui sen. Lopulta kappale julkaistiin sen demolla laulaneen Johnny Kempin toisen albumin ensimmäisenä singlenä ja siitä tuli artistin uran menestyksekkäin kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Bobby Brown – My Prerogative (1988)

R&b-kultakurkku Bobby Brown ei ehkä tarttunut Just Got Paidiin, mutta kelpuutti Rileyn tuottamaan kappaleita vuoden 1988 menestysalbumilleen Don’t Be Cruel. My Prerogative oli Brownin kiukkuinen kommentaari häntä New Editionin hylkäämisestä arvostelleille kriitikoille ja faneille, ja sellaisenaan harvinaisen onnistunut. Kappale meni listaykköseksi Yhdysvalloissa ja sitä on myöhemmin coveroinut suhteellisen menestyksekkäästi muuan Britney Spears.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Guy – Teddy’s Jam (1988)

Vuonna 1987 Riley perusti lapsuuden ystäviensä Aaron Hillin ja Timmy Gatlingin kanssa Guyn, New Jack Swing -soundia estottomasti tuutanneen r&b-ryhmän, jonka eponyymi esikoislevy vuodelta 1988 sisälsi neljä r&b-listoilla menestynyttä hittiä. Erityisesti vimmainen Groove Me ja Teddy’s Jam olivat tuon vuoden kirkkainta kärkeä.

Yhtye levytti myös nimikappaleen New Jack Swingin huippuvuosina julkaistuun New Jack City -elokuvaan. Huumekaupasta ja katujen väkivallasta kertova toimintapläjäys on suositeltavaa katsottavaa niin ajankuvansa, soundtrackinsa kuin siinä nähtävän Wesley Snipesin roolisuorituksen vuoksi.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Big Daddy Kane – I Get The Job Done (1988)

Vaikka Teddy Riley tuotti 1980-luvun lopulla tolkuttoman määrän kovalaatuista r&b-svengiä ja herkkiä balladeja, ei hän koskaan hyljännyt hiphopin lihallisempaa ja räävittömämpää puolta. Lukuisista mestariteoksista Big Daddy Kanen kanssa levytetty I Get the Job Done sijoittui myös kaupallisesti menestyksekkäimpään kärkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Wee Papa Girl Rappers – Faith (1988)

Brittiläinen rapduo Wee Papa Girl Rappers ei popahtavuutensa vuoksi juuri saa mainintoja nykypäivän grimen ja gangstarapin värittämältä englantilaiselta hiphopkentältä, mutta yhtyeen 1980-luvun lopulla kokema lyhyt menestyskausi aurasi osaltaan tietä hiphopin menestykselle saarivaltiossa. Rileyn tuottama, sekä James Brown että George Michael -sampleja käyttävä Faith ei ollut aikanaan massiivinen hitti, mutta aivan helvetin kova biisi se kyllä on.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Hi-Five – I Like The Way (The Kissing Game) (1990)

Mitä saadaan, kun laitetaan Teddy Riley ja ryhmä herkkiä, äitien ja tytärten sydämet äänellään sulattavia nuorukaisia samaan studioon? No vuoden 1991 Yhdysvaltojen listaykkönen tietysti.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Wreckx-n-Effect – Rumpshaker (1992)

Teddy Rileyn pikkuveli Markell Riley oli jo 1980-luvulla saavuttanut menestystä oman yhtyeensä Wrecks-n-Effectin kanssa, joka oli noussut listoille muun muassa ytimekästä New Jack Swing-nimeä kantaneella hitillään. Jo tuolloin Teddy Riley oli osallistunut takapiruna levyjen miksaamiseen ja yhtyeen tuotannon kommentointiin, mutta täysivaltainen jäsen hänestä tuli vasta vuoden 1992 Hard On Smooth -albumin myötä. Levy oli alusta loppuun Rileyn tuotantoa, ja sisälsi megahitiksi nousseen Rumpshakerin. Nuoria naisia vähissä vaatteissa esitelleen musiikkivideonsa vuoksi yhtyettä paheksuttiin mediassa, mutta se ei estänyt kappaleen menestystä, pikemminkin se toimi tehokkaana markkinointikeinona.

Kappale on myös siksi historiallinen, että Rileyn siinä esittämät riimit olivat Neptunes-tuottajaduon tuolloin vasta 19-vuotiaan Pharrell Williamsin kirjoittamat, joten kyseessä on myöhemmin lukuisia listaykkösiä kahmineen tuottajagurun ensimmäinen Top 10-sijoitus biisinkirjoittajana.

Kappaleen kaiken kaikkiaan viidestä samplesta tunnistettavin on Lafayette Afro Rock Bandin Darkest Light -kappaleelta poimittu saksofoni, jota ovat Rileyn lisäksi kappaleillaan käyttäneet mm. Public Enemy, Jay-Z ja Ice Cube.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Teddy Riley feat. Tammy Lucas – Is It Good To You (1992)

Tämä 1990-luvun alun herkistelyräpin suurmiehelle Heavy D:lle tehtailtu kappale sai vain vuosi julkaisunsa jälkeen uudelleentulkinnan tekijänsä toimesta, kun Riley ja Tammy Lucas levyttivät sen rikoselokuva Juicen soundtrackille. Tupac Shakurin ja Omar Eppsin tähdittämän elokuvan musiikkivalikoima on muutenkin tuon ajan rapin huikea Kuka Kukin On -kokoelma, sillä Rileyn lisäksi se sisälsi kappaleita mm. Naughty By Naturelta, Eric B. & Rakimilta, Big Daddy Kanelta, Too Shortilta ja Salt-n-Pepalta.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Michael Jackson – Remember the Time (1992)

Kaikkien menestystensä jälkeen Teddy Riley pääsi työskentelemään popin kuninkaan kanssa tämän Dangerous-levyllä. Michael Jackson toivoi Rileyn uudistavan hänen soundinsa, ja sai mitä toivoi. Albumista tuli yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä poplevyistä, ja sitä on tähän päivään mennessä myyty yli 30 miljoonaa kappaletta.

Riley tuotti albumista puolet. Levyn hiteistä Jam, In the Closet ja Remember the Time olivat kaikki pitkälti hänen kirjoittamiaan. Dangerousia voidaankin pitää New Jack Swingin -kultakauden huipentuma, jonka jälkeisinä vuosina tyylisuunta ei enää koskaan saavuttanut aivan yhtä suurta menestystä.

Remember the Timen musiikkivideosta on vielä pakko sanoa erikseen, että olisinpa ollut sen tuotantopalavereissa paikalla. Harvoin on yhtä pöhköön juoneen satsattu yhtä paljon. Eddie Murphy faaraona ja koripallotähti Magic Johnson sivuroolissa? Yes we can!

Video ei ole enää saatavilla

#14 Michael Jackson – In The Closet (1992)

Koska Rileyn tuotantojälki saavutti Dangerousilla täysin uuden sulavuuden asteen ja popin kuningas oli vielä tuohon aikaan loistonsa huipulla, valittakoon levyltä toinenkin kappale tälle listalle. Knoppitietona kerrottakoon, että In The Closetilla kuultava naisääni ei kuulu videolla nähtävälle Naomi Campbellille, vaan Monacon prinsessa Stephanielle.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Foxy Brown feat. Blackstreet – Get Me Home (1996)

Guyn hajottua 1990-luvun alussa, Riley perusti uuden r&b-ryhmän, Blackstreetin, josta kehkeytyikin yksi genren kaikkien aikojen merkittävimmistä yhtyeistä. Hitit Booti Call, Joy, Make U Wet, Fix, Don’t Leave Me ja erityisesti valtavan suosion saavuttanut, Popklassikot-sarjassammekin käsitelty No Diggity kelpaisivat vallan mainiosti esimerkiksi yhtyeen ylivoimaisesta nerokkuudesta. Päädyn kuitenkin täysin arpomalla kappaleeseen, joka ei ole yhtyeen omalta levyltä, eikä edes Rileyn tuottama, mutta yksi sen parhaista yhteistöistä. Niin herkkää, niin kaunista.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Jay-Z feat. Blackstreet – City Is Mine (1997)

New Jack Swingistä takaisin tuhdimman rapin ja r&b:n ytimeen palannutta Rileytä parhaimmillaan. Glenn Freyn 1980-luvun hittikappaleesta You Belong To The City lainatun kertosäkeen laulaa Blackstreet. Kappale oli Jiggan menestyslevyn In My Lifetime, Vol. 1 ainoa Riley-tuotanto, ja erottuu siksi selvästi muusta levyn materiaalista. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että vaikka saksofoniosuudet kuulostavat myös Freyn biisistä lainatuilta, ne on tekijätietojen mukaan soittanut studiossa Neptunes-mies Chad Hugo.

Kappaleen video on myös silkkaa kultaa. Epäillyt-elokuvan (The Usual Suspects) avainkohtausta mukaileva pätkä saa toivomaan, että Jay-Z olisi muiden räppäreiden tavoin tehnyt enemmän elokuvarooleja.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Exo – What Is Love (2012)

2000-luvulla Riley jatkoi lukuisien hiphop- ja r&b-kappaleiden tuottajana, mutta aivan 1990-luvun kultaisten vuosien kaltaista hittitulvaa hän ei enää saanut aikaiseksi.

Viime vuosina urbaanin rytmin mestari on kuitenkin saavuttanut tolkuttoman määrän hittejä Aasiassa. Lukuisien K- ja J-Pop-artistien kanssa työskennellyt tuottajalegenda on siis edelleen kaupallisen hittitehtailun ytimessä. Tässä Rileyn kiinalais-eteläkorealaiselle poikabändille Exolle tuottama ja kirjoittama heruttelu.

Video ei ole enää saatavilla

Kyllä se siitä, Juuso.

Ulkona on pimeää ja kylmää, poika- tai tyttöystävä on jättänyt, baarista saa vaan pakkeja ja rukkasia ja suosikkimusiikkimediasikin ilmoitti lopettavansa. On siis syytä rypeä itsesäälissä, surussa, kaipauksessa, ehkä tehdä känninen aamuyön puhelu exälle tai kirjoittaa aamulla nolottava avautumisstatuspäivitys Facebookiin.

Tämä soittolista on koottu surussa piehtaroinnin ja yksin pimeässä asunnossa aamuyöllä itkeskelyn apuvälineeksi. Piristyminen on paskaa, nyt vollotetaan. Listan kappaleet vaihtelevat tunnelmaltaan viattoman surumielisistä narsistista katkeruutta tihkuviin. Ja koska murjottamiseen kuuluu oleellisesti se hetki, kun tajuaa käytöksensä vähintäänkin lievästi naurettavaksi, joukossa on myös muutama sydänsurut voimanpurkauksiksi kääntävä teos.

Rypemisen ytimessä

1. Inc. – Angel
2. Active Child – Feeling Is Gone
3. Drake – Marvins Room
4. James Blake – Why Don’t You Call Me
5. Kate Bush – Snowed in at Wheeler Street
6. M. Ward – Oh Lonesome Me
7. Ryan Adams – Come Pick Me Up
8. Nick Cave & The Bad Seeds – Far From Me
9. Hurriganes – I Will Stay
10. The Magnetic Fields – I Don’t Want To Get Over You
11. First Aid Kit – Tangerine
12. Mark Kozelek & Jim Lavelle – You Missed My Heart
13. Bon Iver – I Can’t Make You Love Me/Nick Of Time
14. Ramones – Here Today, Gone Tomorrow
15. Jens Lekman – F-word
16. Jamie Woon – Gravity
17. The Weeknd – Wicked Game
18. S O H N – Red Lines
19. Twin Shadow – Run My Heart
20. Phil Collins – I Don’t Care Anymore

Kuuntele soittolista tästä.

Badger on The New Tigersin toinen albumi.

Neljä kaverusta, kitaroita, rummut ja basso – siinä tuo ikiaikainen resepti, jolla luodaan joko kaikista yllätyksistä ja omaleimaisuudesta riisuttua höttöä tai mieltä kutkuttavaa popmusiikkia.

Useimmiten lopputulos on ensin mainittua, mutta silloin tällöin nuorisotaloilta tai jostain lähiöiden hikisiltä treeniksiltä nousee ryhmiä, joiden pop-koukkujen taju ja oman tyylilajinsa tuntemus eivät jää keskinkertaisen harmauden jalkoihin.

The New Tigers osoitti jo esikoisellaan olevansa hilpeän melodinen ja surinaindien perinteille uskollinen yhtye, mutta muutamaa huippuhetkeä (Pocketful of Sand, World’s Greatest Actor) lukuun ottamatta levy ei ehkä kuitenkaan ollut mikään toistuvasti soittimeen palaava klassikko.

Badgeriin kohdistuvat siis tietyllä tapaa epäkiitolliset odotukset: onko tässä se yhtyeen todelliset kyvyt esiin tuova mestariteos, jolla edellisellä toteutumatta jäänyt potentiaali pääsee esille, vai onko se todiste yhtyeen juuttumisesta monet tämän lajin bändit nielevään tasapaksuuteen?

Ainakin vaikutteet ovat kaikkien shoegaze-popin ja kotikutoisen indien ystävien tunnistettavissa. My Bloody Valentinen ja Pale Saintsin kaltaisen melodis-utuiset klassikkoyhtyeet tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta The New Tigers soi niitä suoraviivaisemmin ja jotenkin lempeämmin. Ja vaikkei kappaleissa vitsailla tai mitenkään ilmaisullisesti revitellä, niin shoegazen peruskuvastoon yhtye kutoo hienosti rämäpäisempää ja leikkisämpää, vienosti ruotsalaisen Bob Hundin rytmikilkatuksen ja kitaravinkaisut mieleen tuovaa äänivalikoimaa.

Näiden vaikutteiden esiin nostaminen ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi halpoja pastisseja metrimitalla Turun kauppatorilla kauppaava joukko, vaan yhtye onnistuu jokseenkin vaivattomasti tekemään tyylilajin puhkikalutusta kuvastosta hämmentävän tarttuvia ja ilmavia kappaleita. Esimerkiksi levyn keskivaiheilla kuultavan Quicksilverin kellopelipimputukset, lennokkaat kitarat ja poika kohtaa tytön -lyriikat ovat kaikki tuhansia kertoja kuultuja kitaravetoisen popin rakennusaineita, mutta jumalavita, miten kirkkaasti ja kesäisesti ne on saatukaan kohtaamaan.

Yhtye vaihtoi kesken Badgerin levyttämisen rumpaliaan, mikä lehdistötiedotteen mukaan vaikutti albumin rytmiseen sointiin, mutta kansilehdestä tarkistamatta on kyllä mahdoton sanoa, millä kappaleilla muutos kuuluu. Rytmipuolen sinällään oivaa paukuttelua suuremman huomion saavat nimittäin albumin selkärangan muodostavat kitaramelodiat. Appu Jasun ja Waltteri Virtasen kielisoittimien välillä kulkee tolkuttoman hieno, maalaileva vuoropuhelu muun muassa levyn avausraidalla Where Is It.

Kuten arvion alkumetreillä totesin, indiekitarapopin parissa operoiville yhtyeille tuppaa käymään niin, että tyylilajin lainalaisuuksien toisintaminen syö kappaleista kaiken kiinnostavuuden, ja jäljelle jää tusinarunttausta. The New Tigersin perusolemuksen huomioon ottaen on suorastaan ihme, ettei yhtyeelle käy niin. Badger kuulostaa kovin kotikutoiselta, löysin rantein tuotetulta, ensi kuulemalta jotenkin jopa liian nukkavierulta.

Useammalla kuuntelulla sen perusainesosista kuoriutuu koko ajan monitahoisempaa ja soinniltaan polveilevampaa, ajatonta popmusiikkia. Kuunnelkaa vaikka Don’t Know Where To Go’n 1980-luvun shoegaze-mestariteokset mieleen tuovaa haurautta tai levyn päättävän Gentle Rockin pieteetillä toteutettua kitaramaalailua.

Kauko Röyhkän Rock’n’Roll-klisee-kappaleella todetaan rockista, että ”se ei koskaan ole taidetta tai mitenkään suurta, mut se koskettaa jotain”. The New Tigersin musiikkiin tämä määre istuu täydellisesti. Se ei ole huomiotaherättävintä tai uusinta uutta, mutta se hymyilyttää, kutkuttaa, tuntuu rehellisen ujolta ja kömpelön leikkimieliseltä, olematta kuitenkaan laskelmoidun naiivia. Badger on ehkä hieman kiillottamaton, mutta todella hyvä poplevy.

82 Yhtyeen esikoista jalostuneempi, silti sympaattisen kotikutoinen ja joka kuuntelulla koukuttavampi shoegaze-rutistus, joka on paljon enemmän kuin lähtökohtansa antaa odottaa. Quicksilver on syksyn sympaattisin kappale.

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=gIvDo8b70rY

Bill Monroe, ehkä epätodennäköisin pelimusiikin esittäjä koskaan.

Kuluva syyskuu hemmottelee peliharrastajia. Jo ilmestyneen ja kaikki myyntiennätykset rikkoneen Grand Theft Auto V:n lisäksi tässä kuussa ilmestyy Fifa 14, tuo jalkapallopelisarjojen kuninkaan uusin osa.

Miljoonamyyntien ja kriitikkojen ylistyksen lisäksi nämä pelisarjat tunnetaan myös niissä käytetyn musiikin runsaasta määrästä ja korkeasta laadusta. GTA-sarja on suorastaan legendaarinen pelimaailmassaan kuultavien radiokanavien ja niiden biisivalintojen sekä tunnettujen juontajien ansiosta. Pelisarjan uusimman osan radiokanavia isännöivät muun muassa biittimestari Flying Lotus, dj- ja radiolegenda Gilles Peterson, soft rock-konkari Kenny Loggins ja indielirkuttelija Twin Shadow. Ja onhan sarjan Vice City -osassa nähty itse Phil Collins vierailijana.

Fifat taas tunnetaan valikoidensa kattavasta, niin uusia kuin tunnettuja artisteja esittelevistä biisivalikoimista. Eräs nimeltämainitsematon Nuorgamin kirjoittaja on jopa tunnustanut, että kuuli Morrisseytä ensimmäistä kertaa Fifa 2005:a pelatessaan.

Mutta osaavat ne muutkin pelialalla populaarimusiikkia hyödyntää. Tässä Nuorgamin Pelikerhon kronologinen katsaus erinomaisesti popmusiikkia käyttäviin peleihin.

#1 Tony Hawk’s Pro Skater (1999)

Vauhdin hurmaa ja vaarallisia tilanteita – näitä kulttiskeittari Tony Hawkin nimikkopeli tarjosi kaltaiselleni oikealla rullalaudalla huonosti pysyvälle möhömahaiselle nörtille joskus vuosituhannen vaihteessa. Järjettömän suosituksi 2000-luvun alkupuoliskolla kasvaneen pelisarjan ensimmäinen osa oli pelaamista parhaimmillaan: hauskaa, palkitsevan haastavaa ja monipuolista. Uusien temppujen opetteleminen, kavereiden haastaminen ja toinen toistaan kovempien haasteiden selättäminen kävivät sen verran kiehtovasta ajanvietteestä, että lukioikäisen oli käytettävä kaikki mielikuvituksensa keksiessään tekosyitä jäädä koulupäiväksi kotiin.

Musiikkitarjonta: Tämän pelin musiikki istuu sen maailmaan saumattomasti. Skeitti- ja ska-punkin sarjatulta pelissä tarjoilevat muun muassa Suicidal Tendencies, The Vandals, Millencolin ja Goldfinger. Tempo on nopea ja jutut älyttömiä kuin skeittareiden temput. Peliä voidaan pitää yhtenä GTA– ja Fifa -sarjojen lailla populaarimusiikin merkitystä peleissä alleviivanneista suuren yleisön klassikoista. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jet Set Radio (2000)

Jet Set Radio on yksi PlayStation 2:n ja Nintendo GameCuben varjoon jääneen Dreamcast-konsolin herkkupaloista. Peli on paikoin kontrolleiltaan turhauttava, mutta futuristinen tyylikkyys ja omintakeiset sarjakuvagrafiikat vievät mennessään. Tulevaisuuden Tokioon, tai tarkemmin ”Tokyo-ton”-kaupunkiin, sekä yhdessä vaiheessa myös New Yorkiin sijoittuvassa Jet Set Radiossa asetutaan rullaluistimilla liikkuvan graffitijengi GG’s:n joukkoon ja ohjataan sen hahmoja.

Peli alkaa viattomana graffitisotana, jossa maalataan teoksia kilpailevien jengien tunnusten päälle ja paetaan paikallista Stop Töhryille -ryhmää, joka hyökkää pelaajan kimppuun milloin kyynelkaasulla, milloin tankeilla tai helikoptereilla. Kytät jyrätään kumoon tietysti maalaamalla tankit tai kopterit täyteen. Pikkuhiljaa tulee esiin kuitenkin suurempi paha, megakorporaatio Rokkaku Group, joka tahtoo ottaa koko Tokion haltuunsa. Pelaajan on tietenkin estettävä se graffitin voimalla. Itse Jet Set Radio on puolestaan piraattiradioasema, jonka dj toimii pelin kertojana.

Kaikki tämä saattaa kuulostaa jonkun korvaan nololta ja laskelmoidulta cooleuspisteiden keräilyltä, mutta koko paketti on tehty niin viihdyttävästi, että sen edessä ei pysty kuin antautumaan.

Musiikkitarjonta: Pelin musiikki on erikoinen ja jännittävä sekoitus japsipoppia, housea ja hiphopia. Moni biisi on ilmeisesti Segan omien studiomuusikoiden käsialaa, mutta mukaan on otettu myös joitakin tunnettuja esiintyjiä. Pelin länsimaisissa versioissa kuullaan muun muassa Jurassic 5:a ja Mix Master Mikea. Jet Set Radion taustamusiikki on tarkasti kuratoitu kokonaisvaltaista pelikokemusta silmällä pitäen ja useat kerrat pelin läpi tahkonneena minun olisikin hankala eläytyä peliin luomalla siihen jokin oma soundtrack. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Crazy Taxi (2000)

Crazy Taxi on häpeilemätöntä arcade-kaahausta. Aluksi se olikin kolikkopelihallien suosikki, jonka Sega päätti siirtää tuoreelle Dreamcast-konsolilleen. Peli olikin yksi myydyimmistä Dreamcastille julkaistuista peleistä, ja myöhemmin se on käännetty lukuisille eri alustoille, viimeksi iOS-käyttöjärjestelmälle. Pelissä toimitaan taksikuskina kahdessa eri aurinkoisessa kaupungissa, jotka mukailevat San Franciscoa ja muuta kalifornialaista ympäristöä. Yksinkertaisena, mutta melko koukuttavana tehtävänä on viedä kyyditettäviä pisteestä A pisteeseen B, ja pidemmistä kyydeistä saa toki enemmän rahaa kuin lyhyistä. Tavoitteena onkin kerätä mahdollisimman paljon rahaa. Todella yksinkertaista ja todella hauskaa. Tätä nykyä tosin pelin ei-niin-hienovarainen piilomainonta tuntuu jokseenkin häiritsevältä, kun asiakkaita täytyy kärrätä Filan, Leviksen tai Tower Recordsin myymälöihin.

Musiikkitarjonta: Pelissä soi melko suppea kattaus pop-punkkia Bad Religionilta ja The Offspringiltä. Biisit sopivat kaahaustunnelmaan varsin hyvin, vaikkakin pidemmän päälle peliä tahkotessa alkaa soundtrack käydä hieman puuduttavaksi. Toisaalta pelin musiikit kolahtivat kunnolla, kun joskus ala-asteen viimeisinä vuosina peliä tahkosin.

Päädyin vuonna 2001 Radiomafian Jusuplus-ohjelman jututettavaksi puhelimitse, koska toivoin heiltä pelissä soivaa Bad Religionin Ten in 2010 -kappaletta. Perusteluna sanoin siis, että haluan kuulla tuon biisin koska se on siinä pelissä. Muistan, että minua jännitti ihan helvetisti. Nauhoitin tähtihetkeni radiossa tietysti C-kasetille, joka on jossain vanhempieni luona kai edelleen tallessa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jet Set Radio Future (2002)

Samaa kuin pelin edellisessä osassa, mutta isommin, pidemmin, helpommin ja vielä tyylikkäämmin. Xboxille julkaistu Jet Set Radion jatko-osa on alkuperäistä peliä helpompi mutta hauskempi. Sijaintina on edelleen Tokio, mutta mukana on enemmän jengejä, pidempi tarina, isompi kaupunki ja rutkasti löydettävää. Juoni on tosin edelleen sama – rullaillaan kaupungilla graffiteja maalaten ja paha korporaatio nitistäen.

Jet Set Radio Future oli Xboxin julkaisupelejä, ja se jäi suurta huomiota keränneen Halon jalkoihin täysin ilman omaa syytään. Tämän viihdyttävämmäksi ei pelikokemus montaa kertaa pääse. Olen pitkään haaveillut jatko-osasta, jossa muodostettaisiin graffitijengejä internetin välityksellä ja kilpailtaisiin muita vastaan, mutta turhaan. Sega ei ole liikauttanut eväänsäkään tehdäkseen mitään tälle yli 10 vuoden takaiselle mestariteokselle.

Musiikkitarjonta: Pelin musiikista valtaosa on Segan omien studiomuusikoiden tuottamaa, mutta tällä kertaa mukaan valittiin Beastie Boysin edesmenneen Grand Royal -levy-yhtiön tuotantoa. Monen tunnetun nimen musiikkia kuullaan jonkun tuntemattomamman nimen alla. Jet Set Radio Futuressa soi muun muassa Adrockin sivuprojekti BS2000 ja Mike D:n The Latch Brothers, skottipoppisbändi Bis sekä Sean Lennonin ja myöhemmin Gorillazista tutun Miho Hatorin yhtye Cibo Matto. Jälleen tyylilajien kirjo on laaja kulkien housesta ja elektrosta räppiin ja indieen. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 BioShock (2007)

Omituiseen Art Deco -dystopiamaailmaan sijoittuva BioShock on suuren rahan pelituotannoksi edelleen harvinaisen omaleimainen ja sävähdyttävä kokemus. Selviytymiskauhua, räiskintää ja roolipeliä yhdistelevän seikkailun maailma on epämiellyttävä ja silti tunnelmallinen. Biokemiasta ja sci-fistä tarinaansa otteita ammentava peli herättää myös moraalivalintojen pohdintaan, kun oman selviytymisen vuoksi on kajottava kuolleisiin ruumiisiin ja päätettävä sääliäkö vai ei geneettisesti mutatoituneita vastustajiaan.

Musiikkitarjonta: Nykypelien äänimaisemasta poiketen BioShockin kehittäjät lisensoivat peliin tukun 1930-, 1940- ja 1950-lukujen artistien, muun muassa Django Rheinhardtin, Cole Porterin ja Billie Holidayn tuotantoa. Swingin, bluesin ja jazz-laulelman hienovarainen ja rytmisesti rikas keinahtelu tuo peliin paljon väriä ja antaa sen maailmalle lisää tunnelatausta. Yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista lisenssoinneista ja samalla hieno kulttuuriteko. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Alan Wake (2010)

Twin Peaksille tunnelmastaan paljon velkaa olevan psykologisen toimintajännärin piti olla Max Payne -hittipelisarjan luoneen kotimaisen Remedyn seuraava suuri menestys. Aivan megaluokan hittiä siitä ei kuitenkaan tullut, vaikka peli olikin hiottu ja tyyliltään omaperäinen. Harhojen ja painajaismaisten olentojen kiusaaman kirjailijan painia demoniensa kanssa jäljittävä peli oli kuitenkin elokuvallisuudessaan viihdyttävä ja esikuvilleen uskollinen teos, jota pelasi mielellään yön pimeinä tunteina itseään kiusatakseen.

Musiikkitarjonta: Remedyn toimintaan peliensä musiikin suhteen täytyy suhtautua kaksijakoisesti. Se on kuitenkin firma, joka käytännössä nosti Poets Of The Fallin suosioon käytettyään yhtyeen musiikkia Max Payne -sarjassaan. Ehkä tämän moraalisesti arveluttavan teon seurauksena yhtiö päätti käyttää lisensoitua musiikkia rockin klassikkonimiltä seuraavassa suurtuotannossaan Alan Wakessa. Synkeän psykologisen jännärin metsissä juoksenteluun ja varjojen ammuskeluun hankittiin taustamusiikiksi muun muassa David Bowien, Depeche Moden ja Nick Caven tuotantoa. Erinomaisia valintoja kauhua tihkuvaan ja tunnelmaltaan apokalyptiseen seikkailuun. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Hotline Miami (2012)

Nicolas Winding Refnin Drive-elokuvasta vahvasti vaikutteita ottanut ja ilmaisohjelma Game Makerilla toteutettu Hotline Miami on yksi väkivaltaisimmista, kiehtovimmista ja vaikeimmista pelaamistani peleistä. Surrealistista kuvatulvaa, viittauksia 1980-luvun populaarikulttuuriin ja tuskastuttavan haastavia pelitilanteita tursuava indiepeli on yksi viime vuosien kehutuimmista pienen budjetin tuotannoista. Eikä ihme, kuka nyt ei tykkäisi lahdata jengiä sikanaamari päässä pesäpallomailalla?

Omituisten viestien ajaman sarjalahtaajan seikkailu on myynyt hyvin ja tehnyt sen tekijöistä Jonatan Söderströmistä ja Dennis Wedinistä pelimaailman nousevia tähtiä. Ruotsalaiskaksikko on samalla tehnyt arvokasta kulttuurityötä pelimusiikin saralla.

Musiikkitarjonta: Hotline Miamin soundtrackilla soivat suht tuntemattomien artistien huuruinen indie, syntikkapop, bitti-elektro ja synkeähkö disco. Artisteista tunnetuin on ehkä Sun Araw, mutta vähintäänkin maininnan arvoisia ovat myös Jasper Byrne, Perturbator ja Scattle. Joidenkin kappaleiden kohdalla on selkeästi haettu rinnakkaisuuksia Driven soundtrackilla kuultavien Kavinskyn ja Chromaticsin musiikkiin, mutta valikoima on silti omaehtoisen tyylikäs ja selkeästi pieteetillä valittu. Pelin tekijät julkaisivat sen soundtrackin ensin Soundcloud-tilillään, mutta suuren suosion vuoksi se on sittemmin julkaistu myös kaupalliseen digilevitykseen. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Far Cry 3 (2012)

Far Cry 3 on yksi viime vuoden onnistuneimpia räiskintäpelejä, jossa pelaajan leikkikenttänä toimii idyllinen saaristo Kaakkois-Aasiassa. Kuten sandbox-pelin tyyliin kuuluu, tekemistä riittää, tarjolla on menopelejä riippuliitimestä Jeeppiin, ja pelaaja määrää itse tahdin. Useimmat tehtävät voi suorittaa joko pyssyt paukkuen tai varjoissa hiiviskellen. Pelin tarina ja tunnelma ovat sekoitus Alex Garlandin The Beachia ja Joseph Conradin Heart of Darknessia. Paratiisisaari paljastaa painajaismaiset kasvonsa, sukelletaan syvälle ihmismielen pimeimpiin viidakoihin. Kohdataan sisäinen petoeläin. Ja niin edelleen, kyllä te tiedätte. Psykedeelisiä sienihuuruja ja hulluutta.

Valitettavasti pääosissa nähdään joukko saarelle napattuja, uskomattoman ärsyttäviä amerikkalaisnuoria.

Musiikkitarjonta: Jos liian läheltä katsoo, on pelin tarina aika höperö. Jenkkinuorukainen käy CIA-agentin tuella taistoon inhottavia huumeparoneja vastaan, saa natiiveilta pari yliluonnollisia kykyjä tuottavaa tribaalitatuointia ja pelastaa kaverinsa. Tarinalla on silti hetkensä. Ja yksi hienoimmista on tehtävä, joka, nurinkurista kyllä, on rehellisesti ja avoimesti todella ihastuttavan höperö: Kick the Hornet’s Nest, tunnettu myös ”Skrillex-tehtävänä”. Pelaajan työnä on tuhota pahisten ganja-farmi. Hamppupelto tuhotaan tietysti polttamalla, ja pelihahmolle lyödään kouraan liekinheitin. Se on toki kiva lelu, mutta avain kohtauksen unohtumattomuuteen on repeatilla koko tehtävän ajan soiva Skrillex.

Minä en edes pidä Skrillexistä. Mutta kun pilvi palaa ja taustalla pörisee Skrillexin ja Damian ”Jr. Gong” Marleyn Make It Bun Dem, on pakko virnuilla. Pelihahmo juoksentelee ganjasauhuissa ja huutelee ”Holy fuck, this is awesome!” -tason repliikkejä. Spring Breakers kohtaa Apocalypse Now’n.

Far Cry 3 on monin paikoin äärimmäisen synkkä peli. On murhia, joukkomurhia, orjuutta ja ihmiskauppaa. Kaiken synkistelyn keskellä Kick the Hornet’s Nest on itseironinen piristysruiske. Pelin lisenssimusa tukee sen tunnelmaa muutenkin hienosti. Tyyliä kuvaavat hyvin introssa pyörivä M.I.A:n Paper Planes ja myöhemmin kuultu Die Antwoordin I Fink You Freeky. Autojen radiokanava tarjoaa kaahailun taustaksi selektion obskuurimpaakin mutta mehevästi potkivaa ghettobassoa. (Teemu Kivikangas)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Kentucky Route Zero (2013)

Synkeähkön tunnelmallisessa osoita ja klikkaa -seikkailussa kuljetaan pohjois-amerikkalaisen bluegrass-kuvaston alkujuurilla, Appalakkien vuoristossa. Useammasta luvusta koostuva, maalauksellinen peli on taiteellisesti kunnianhimoinen indietuotanto, jota voisi jopa kutsua arthouse-peliksi. Mystisellä valtatiellä varjojen mailla kulkevien seikkailijoiden verkkaisesti etenevää tarinaa jää seuraamaan lumoutuneena. Viime vuosina on nähty paljon indiepelejä, jotka rikkovat mahtipontiseen visuaaliseen tykitykseen ja helppolukuisiin pelimaailmoihin nojaavien pelien perinteet. Joukkorahoitussivusto Kickstarterin avulla rahoitettu Kentucky Route Zero on ainakin allekirjoittaneelle yksi täydellisimmistä esimerkeistä uuden pelituotannon taiteellisesta kunnianhimoisuudesta puhuttaessa.

Musiikkitarjonta: Pelin kappalevalikoima koostuu pitkälti bluegrass- ja folk-ikivihreistä. Näissä laulelmissa banjo raikaa ja kaihoisasti soljuvat lauluäänet ulvovat kuin aroilla harhailevien kojoottien huudot. Harvoin ovat pelin tunnelma ja musiikin lohduton verkkaisuus sopineet näin hyvin yhteen. Erityisesti pelin trailerillakin kuultava Bill Monroen This World Ain’t My Home on alakulossaan niin pysähdyttävän hieno biisi, että Kentucky Route Zeroa pelatessa toivoisi pelistä löytyvän toiminnon, jolla kappaleen saisi luuppaamaan loputtomasti sen taustalle. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#10 Gone Home (2013)

Osa Fullbright Companyn debyyttipelin ostaneista on tuntunut ristiriitaisten arvioiden perusteella odottaneen first-person-shooteria tai vähintään seikkailupeliä. Gone Homen ”seikkailu” tapahtuu sen sijaan pään sisällä, kun Euroopassa välivuotta viettänyt perheen vanhin tytär saapuu ensimmäistä kertaa uuteen tyhjään kotitaloon Portlandiin (Oregon) ja alkaa selvittää mitä perheelle on poissaolon aikana tapahtunut. Gone Homea on kritisoitu myös kilohintalogiikalla pelikokemuksen lyhyydestä. Suurin osa pelikriitikoista on onneksi ymmärtänyt, että tuon kolmen tunnin aikana syntyvät tiheät merkitystasot ja avautuvat perhesuhteet ovat tämän pelin ydin.

Musiikkitarjonta: Vuoteen 1995 sijoittuva peli ei käytä musiikkiaan pelkästään ajan tunnun luomiseen. Teinitytöt Sam ja Lonnie intoilevat punkista ja sen johdannaisista niin paljon, että eri puolilta taloa löytyy muun muassa X-Ray Spex– ja Wipers-rintamerkkejä, itsetehtyjä zinejä ja portlandilaiseen Riot grrrl -skeneen kuuluneiden Heavens to Betsyn ja Bratmobilen kasetteja. Pelaaja voi myös kuunnella jälkimmäisten biisejä itse pelissä. Tämä on suositeltavaa. Ihastuttavan raa’at ja ajoittain sarkastiset talossa kaikuvat purkaukset lisäävät elämän tuntua pelitilassa ja ovat samalla yhtä suoran rehellisiä ja hapuilevia kuin tarinan päähahmot. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Ginger Baker: vanha vihainen mies.

Syksy ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaali kuuluvat yhteen. Niinpä onkin hienoa, että olemme saaneet Helsinkiin syysilmat hämmentävän ilmastonmuutosintiaanikesän sijaan.

Sateella ei nimittäin ole mitään sen parahultaisempaa tekemistä kuin istua elokuvissa – ja vieläpä musiikkielokuvissa. Nuorgam kahlasi läpi festivaalin jollain tapaa musiikkia sivuavat elokuvat. Nyt esittelemme niistä kiintoisimmat kahdessa osassa.

Rakkautta & Anarkiaa alkoi eilen, jolloin julkaisimme myös äärimmäisen minin minisarjamme ensimmäisen osan.

Harry Dean Stanton: Partly Fiction

Yli 250 elokuvaroolia urallaan tehneen kulttinäyttelijä Harry Dean Stantonin henkilökuva rakentuu vähäeleisesti.

Mustavalko- ja värikuvien vuorotellessa niin näyttelijä itse kuin tämän uran varrella kohtaamat alan konkarit David Lynchistä Wim Wendersiin pääsevät ääneen. Keskusteluista rakentuu kuitenkin vain Stantonin monia hahmoja muistuttava muotokuva, joka ei juuri kerro henkilökohtaisia salaisuuksia.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että dokumentti olisi pinnallinen tai vailla merkitystä. Nyt jo 87-vuotiaasta näyttelijästä välittyy juuri se, mikä on oleellista hänen taiteilijapersoonalleen: tinkimättömyys, kyky nähdä kirkkaasti elämän eri puolet ja tietty humoristinen lakonia.

Ainoa suurempi yllätys, ja musiikki-intoilijan näkökulmasta mielenkiintoinen sellainen, on dokumentin kohteen intohimo folk-laulujen esittämiseen. Kun Stantonin elämän karhentama ääni alkaa tapailla ikivihreiden sanoja puoliksi laulaen, puoliksi jutustellen, aukeaa tämän olemuksesta toinen, hauraampi mutta silti periksiantamaton puoli.

Kun sen yhdistää elokuvan muuhun vähäeleisyyteen ja kuivakkaaseen huumoriin, on tuloksena aineksiinsa nähden ajattoman tuntuinen kunnianosoitus hienolle taiteilijalle.

Musafanin kiima-aste 70%
Yleiskiima-aste: 90%

Näytökset: Kinopalatsi 6, 21.9. klo 12:00, 25.9. klo 14:00. Andorra, 23.9. klo 18:30.

Video ei ole enää saatavilla

Beware of Mr. Baker

Dokumenttielokuva Creamin legendaarisesta rumpalista Ginger Bakerista on tiivistettävissä kahteen pääväittämään:

1. Ginger Baker on yksi kaikkien aikojen hienoimmista rumpaleista.

2. Hän on myös hullu, oikutteleva ihmisvihaaja.

Molempia näistä pääväittämistä todistellaan halki elokuvan niin arkistomateriaalin, kuuluisien muusikoiden (mm. Eric Clapton ja Lars Ulrich) ja Bakerin läheisten haastatteluiden kuin Bakerin omien lausuntojen voimin.

Vaikka aika ajoin elokuva uhkaa luisua sekoilua ihailevan kultinrakentamisen puolelle, se onnistuu aina oikaisemaan takaisin kohteensa intiimiin ja avoimeen käsittelyyn, eikä vähiten siksi, että Baker itse tuntuu olevan valmis näyttämään myös sen epämiellyttävämmän puolensa muun muassa lyömällä elokuvan ohjaajaa ja haukkumalla suunnilleen joka toisen elokuvassa mainitun rocksuuruuden.

Ei ehkä elokuvallisesti oivaltava, mutta taatusti sekä viihdyttävä että hämmentävä kuvaus rockrumpaloinnin uudistajasta, ikuisesta kulkurista, huumesekoilijasta, ihmisvihaajasta, oikuttelijasta ja sarja-aviomiehestä.

Musafanin kiima-aste: 120%
Yleiskiima: 70%

Näytökset: Orion, 21.9. klo 14:00. Kinopalatsi 8, 23.9. klo 21:00. Andorra, 26.9. klo 21:00.

Video ei ole enää saatavilla

The Suicide Shop

Lähitulevaisuudestamme löytyvän pienen ranskalaiskaupungin tunnelma on niin synkeä, että sen asukkaita vaivaa ainainen masennus.

Apatia on yltynyt niin suureksi, että itsemurhat ovat kukoistavaa liiketoimintaa, ainakin itsemurhavälineitä myyvälle kauppiaalle ja tämän perheelle. Kaikki menee kuitenkin sekaisin, kun perheeseen syntyy iloinen poikavauva, joka ei tunnu olevan maailman kurjuudesta moksiskaan.

Tästä herkullisen mustanpuhuvasta asetelmasta ohjaaja Patrice Leconte rakentaa visuaalisesti todella tyylitellyn, viime vuosien osoita ja klikkaa -indieseikkailupelien ja ranskalaisen animaation huippujen rinnalle kiehtovuudessaan kohoavan animaatiomaailman, jossa makaaberi huumori ja yliampuva synkistely paiskaavat kättä.

Ihmisiä sataa ikkunoista kiihtyvällä tahdilla, perhe tekee voittojaan ja yrittää tukahduttaa uuden tulokkaan iloa, ja jyrsijäkuoro laulaa. Meno on siis kaikinpuolin apokalyptista.

Harmi vain, että mehevän ja näyttävän animaation musiikissa ollaan menty aika lailla helpoilla ratkaisuilla. Kyllähän tämän aiheen ympärille olisi saanut revittyä vaikkapa goottien ja black metallin ystävien stereotypiosta myös musiikillisesti paljon enemmän irti.

Musafanin kiima-aste: 50 %
Yleiskiima-aste: 80 %

Näytökset: Kinopalatsi 9, 21.9. klo 14:15, 25.9. klo 12:15. Kinopalatsi 10, 24.9. klo 21:15.

Video ei ole enää saatavilla

Aurinko-Arawilla on luonnollisesti aurinkolasit.

Texasin Austinissa syntynyt, mutta sittemmin kalifornialaistunut Cameron Stallones ei ylivoimaisen tyylikkäästä nimestään huolimatta ole julkaissut musiikkiaan omalla nimellään, vaan tunnetaan paremmin Sun Arawina. Välillä krautrockista ja toisinaan taas modernin afrikkalaisen paimentolaismusiikin rytmeistä tyylejä poimivan artistin tuotantoon mahtuu kymmenen täyspitkää ja lukuisia EP-julkaisuja vain viidessä vuodessa.

Stallonesin hurja levytystahti sekä hänen musiikkinsa kaljapullomaiset kilkatukset ja kuplivat poreilut ovat suorastaan hiostava yhdistelmä. Turruttavan junnaamisen, korkealentoisen maalailun ja välillä suorastaan primitiivisen rytinän näppärästi yhdistävän Sun Arawin musiikilliset tyylikirjot ovat sen verran huurteisesti toteutettuja, että niihin on syytä perehtyä olutsuositusten kera. Nauttikaa kohtuudella.

#1 Impluvium (2011)

http://vimeo.com/31387028

Biisi: Lyhyen Sun Araw -oppimäärämme aloittava, parin vuoden takainen Impluvium sisältää oikeastaan kaikki artistille ominaiset elementit: hieman rämisevän äänimaiseman, yllättäviä rytmisiä valintoja ja keskenään ristiriitaisesti luuppaavia melodioita. Stallonesilla on tapana venyttää kappaleiden kestoa normaalin popkaavan ulkopuolelle. Monilla hänen levyistään onkin vähän kappaleita, mutta niiden kestossa riittää pureskeltavaa. Sun Arawin parissa ei kannata siis kiirehtiä.

Olutsuositus: Leikkisän videon ja rytmisesti pirskahtelevan kappaleen seuralaiseksi käyvät hyvin belgialaiset gueuze-oluet. Avotilojen ilmassa leijuvalla villihiivalla käytetyistä lambic-oluista sekoittamalla ja pullossa sen jälkeen käymistä jatkamalla valmistetuissa gueuzeissa on runsaasti vivahteita ja niiden maku vain paranee ajan myötä. Nämä hapokkaat ja hedelmäiset oluet vaativat hieman totuttelua ja maistelua – aivan kuten Sun Arawin musiikki. Kokeile esimerkiksi Cantillon Gueuze -olutta.

#2 Deep Cover (2010)

Video ei ole enää saatavilla

Biisi: Aurinko, laineet, surffihommat. Tai ehkä nimen perusteella jossain Gibraltarilla auton takakontissa piileskelevä agentti, joka hikoilee jännityksestä ennen rajatarkastusta? Tämän kappaleen lempeän lämmintä soljuvuutta on vaikea paikantaa tai pukea sanoiksi, mutta paljon leppoisampaa tai autereista teosta saa hakea. Kaiken kruunaavat loppua kohden mukaan uivat ja muiden soitinten lailla räkäisesti soivat urut, jotka kuin varkain kohottavat tunnelman yhä kakofonisemmaksi. Kappaleen vetovoima tehosi myös ultraväkivaltaisen ja pelaajien hermoja vaikeudellaan koettelevan Hotline Miami -indiepelin suunnittelijoihin, jotka valitsivat sen pelin soundtrackille.

Olutsuositus: Pilsener, tuo tavallista lageria tuhdimmin humaloitu pintahiivaolut sopii tämän kappaleen kanssa nautittavaksi. Kuten Deep Cover, pilsenereiden suoraviivainen maukkaus ei leikittele liikaa, mutta kantaa virkeydellään loppuun asti ilman turhaa kikkailua. Kokeile vaikkapa kotimaisia Kukko- tai Brykmestar Luomu Pilsejä.

#3 Horse Steppin’ (2008)

Video ei ole enää saatavilla

Biisi: Jos Sigur Rós ryhtyisi lofi-psykedelian lähettilääksi, jälki voisi olla jotain tällaista. Suurieleiseksi kasvavan kitaroinnin ja suorastaan 1960-lukulaisen, isolla siveltimellä maailailevan huuruisuuden juhlaa. Kappale on malliesimerkki siitä, kuinka Stallones kykenee yhdistämään pillifarkkuisen indierokkiväen mieltymykset ja kolistelevan taidemusiikkisoundin perässä haahuilevien hippien toivomat hengellis-myyttiset äänikudokset niin, ettei lopputuloksesta tule yliyrittävää sillisalaattia. Myös tämä kappale löytyy Hotline Miami -pelin soundtrackilta.

Olutsuositus: Nyt vaaditaan hieman ryhdikkäämpää, pidempikestoista makua. India Pale Ale-, eli IPA-oluiden pitäisi sopia tämän kappaleen kyytipojiksi. Siirtomaa-aikoina syntyneen olutlajikkeen maussa on katkeroa ja potkua, joka kantaa ja viipyy suussa. Kokeilla voi vaikka Goose Island IPAa, Suomenlinnan Panimon Hoppea tai Sierra Nevada Torpedo Extra -IPAa.

#4 Bump Up (2011)

Video ei ole enää saatavilla

Biisi: Otetaanpa vähän funkia, hidastetaan sen tempoa ja lätkäistään kylkeen ehkä löysyydessään maailman nerokkainta kitarointia – siinä resepti, jolla ei voi mennä pieleen. Suoraviivaisuutensa ja jokseenkin vastustamattoman groovensa ansiosta ehkä yksi Sun Arawin helpoimmin lähestyttävimmistä ja yli makurajujen hurmaavimmista kappaleista.

Olutsuositus: Letkeän kappaleen yhteyteen sopii sujuvasti sitruksinen vehnäolut, ehkä belgialainen tai ranskalainen bière blanche tai sen saksalainen, aromirikkaampi hefeweisen-serkku. Joka tapauksessa suodattamattomalla mennään, sen verran utuinen on kappaleen sointi. Juo siis esimerkiksi belgialaista St. Bernardusta tai saksalaista Ayinger Bräu Weissea.

#5 Harken Sawshine (2008)

Video ei ole enää saatavilla

Biisi: Muistatteko vielä legendaarisen lännensarjan, Bonanzan? Jos siitä tehtäisiin pitkä elokuva, olisi tämä täydellinen kappale kohtaukseen, jossa päähenkilöt valmistautuisivat kohtaamaan autiomaan halki ratsastettuaan ryhmän karjavarkaita. Aurinko porottaisi, ilma olisi tiheänä jännityksestä ja jokaisen kasvoilla olisi odottava, mutta päättäväinen ilme. Niin on rupista ja uhkaavaa, mutta samalla tunnelmallista tässä kantriblueshuhuilussa.

Olutsuositus: Nyt on niin tuhti meininki että tarvitaan runsasta ja ruokaisaa olutta. Dry Stout voisi sopia tämän kanssa. Irlannista alkunsa saanutta olutlajiketta ei ole Suomessa kovin hyvin saatavilla, joten joudut varmaan tyytymään Guinnessiin, joka on kyllä lajissaan ihan kelpo. Jos taas satut olemaan Irlannissa, kokeile O’Hara’s Dry- tai Oyster Stoutteja.

Bonus!

Cameron Stallonesin matkasta Jamaikalle työskentelemään The Congos -yhtyeen kanssa on tehty dokumenttielokuva. Alla traileri.

Video ei ole enää saatavilla

Sun Araw ja World Band Helsingin Kuudennella linjalla torstaina 29.8. Liput 10 e. Huom! Ovet auki kello 19 ja tapahtuma ohi kello 22 mennessä.

Näin nuorgamilaiset hakevat asuntonsa aina kun Nuorgamin torin internetkioski on kiinni.

Näin syksyn tullen asuntomarkkinoilla käy kuhina, kun opiskelijat etsivät uusia asuntoja. Varsinkin pääkaupunkiseudulla ottajia yksilöille ja kimppakämpille olisi enemmän kuin asuntoja on vapaana, ja moni asunnonetsijä vaipuukin epätoivoon korkeiden vuokrien ja uhkaavan kodittomuuden edessä.

Koska Nuorgam on yksi Suomen johtavista yhteiskunnallisista palveluista ja merkittävä henkisen hyvinvoinnin edistäjä, olemme koonneet asuntoa hakeville tukisoittolistan, joka esittelee erilaisia asuntotilanteita ja yleisesti hyödyllisiä näkökulmia asuntoasioihin.

Listan 35 kappaletta antavat vinkkejä erilaisiin asumisratkaisuihin, mutta myös asunnonetsinnässä hyödyllistä henkistä nostetta. Onnea kaikille kämppää hakeville, kyllä se siitä!

1. Chopin – Homeless

2. The Cinematic Orchestra – That Home

3. Bob Dylan – Dear Landlord

4. Pulp – Mile End

5. Squeeze – Up The Junction

6. The Smiths – Back To The Old House

7. Matti Johannes Koivu – Saan kyllä asunnon

8. Edward Sharpe & Magnetic Zeros – Home

9. Madeleine Peyroux – Homeless Happiness

10. Minä ja Ville Ahonen – Mene kotiin

11. The Gimmicks – Homeless

12. Foxy Brown & Blackstreet – Get Me Home

13. Madness – Our House

14. East 17 – House Of Love

15. Mr Oizo – Flat Beat

16. Tapio Rautavaara – Hurjan pojan koti

17. Woody Guhtrie – I Ain’t Got No Home

18. Paul Simon – Homeless

19. Markus Fagervall & Månskensorkestern – Alla Slussenin siltojen

20. Love – A House Is Not A Motel

21. Samuli Putro – Hoidetaan kämppä Berliinistä

22. Eleanoora Rosenholm – Kodinrakennusohjeet

23. Handsome Boy Modeling School – The Projects

24. Gil Scott-Heron – Home Is Where The Hatred Is

25. Crosby, Still, Nash – Our House

26. Kitkerät Neitsyet – Kaksio

27. Zen Café – Vuokralainen

28. Curtis Mayfield – Homeless

29. Ressu Redford – Koditon poika

30. Don McLean – Homeless Brother

31. Errors – The Black Tent

32. Husky Rescue – Tree House

33. Burial – Homeless

34. Tauski Peltonen – Minun koti

35. Deafheaven – Dream House

Listaa pääset kuuntelemaan tästä.

Novelisti Skinner.

Mike Skinner käänsi kokonaisen genren kuvaston ympäri tekemällä siitä arkisen ja samalla mykistävän tuoreen.

”She said, ’Meet me at the gates at 8
Leave now, don’t be late’
She said one day she’d walk away
’Cause I was always late”

Syksyllä 2002 olin 19-kesäinen pojankloppi, joka kuvitteli tietävänsä ihmissuhteista ja elämästä jotain. Olin juuri siinä iässä, että kaikki oli helposti kovin innostavaa ja uutta, ja asioista pystyi vielä innostumaan ilman kokemuksen mukanaan tuomaa vertailua ja asioiden arkistumista.

Mistään en kuitenkaan tulisi enää tuon vuoden aikana innostumaan niin paljon, kuin kappaleesta, jonka kuulin eräänä syysiltana autoradiosta. Harvasta biisistä tai sen esittäjästä on jäänyt yhtä voimakkaasti mieleen ensimmäinen kuuntelukerta. Istuin auton takapenkillä ällistyneenä ja halusin kuulla kappaleen heti uudelleen. Onneksi Radiomafian Upteekki-ohjelman juontaja sanoi nimen vielä kappaleen päätyttyä, joten voin painaa sen mieleeni: The Streets – It’s Too Late.

Mike Skinnerin arkisesti rullaava, tuotannoltaan kotikutoinen ja työväenluokkaisella brittiaksentilla kertoma tarina menetetystä lemmestä ei ollut mullistavaa pop-musiikkia, koska se oli ilmeisen tarttuva tai musiikillisesti monipuolinen. Se oli sitä, koska se edusti kaikkea sitä mistä 2000-luvun alun musiikissa oli puute: vilpittömyyttä, yksinkertaisuutta ja tinkimätöntä halua tehdä jotain tuoretta.

It’s Too Late on äkkikuuntelulla periaatteessa aivan samaa UK garagea, kuin muut tyylisuunnan aikalaisensa, mutta jokainen, joka uhraa hetkeäkään Skinnerin tarinankerronnalle ja kappaleen tuotannon rosoisuudelle, ymmärtää, että kyseessä koko genren mullistava esitys.

Ennen The Streetsiä garagen keskiössä olivat kärjistetysti ilmaistuna hedonismi, viileys, kliinisyys ja yksinkertainen eskapismi. Kaikki nämä ovat mahtavia hauskanpidon ja viihteen ainesosia, mutta Mike Skinnerin kunnianhimoisena projektina oli kääntää koko konsepti, jossa hurmosta ja nautintoa kaupataan klubbaajille, päälaelleen ja luoda musiikkia, joka ei kertoisi heille klubien tarjoamasta unohduksesta ja onnesta, vaan joka kertoisi heistä itsestään –ihmisistä, jotka tekevät ja kokevat sen maailman, joka klubeja ympäröi.

Sillä Mike Skinner on novellikirjailija biittinikkarin valeasussa. It’s Too Laten sisältäneen Original Pirate Materialin yksinkertaiset kertomukset tuntuivat aikoinaan inhimillisiltä ja huomattavasti lähestyttävämmiltä kuin garagen tai muiden klubimusiikin alalajien puhtaan eskapistiset transsihokemat. Ja kaiken tämän Skinner toteutti kovin mutkattomasti.

”I didn’t know that it was over
’Til it was too late, too late
But if I ever needed you
Would you be there?”

The Streets teki musiikkia, joka rikkoi ideaalit ja illuusiot ja kertoi siitä mikä todella merkitsee: ystävistä, jokapäiväisistä suhteista, menetyksistä, omista mokista selviämisestä, musiikin kuuntelemisesta ja Playstation-peleissä voittamisesta. Pienistä hetkistä, joiden vuoksi elämä merkitsee jotain. Siksi se myös kolisee edelleen yhtä lujaa, kuin silloin 19-vuotiaana.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Streetsiltä äänestettiin myös kappaleita Don’t Mug Yourself, Has It Come to This, Let’s Push Things Forward ja Turn the Page.

Mayer Hawthorne – taatusti kova mies panemaan.

Mitä tehdä, jos ei ole samanlainen seksipeto ja alfauros kuin Robin Thicke eikä yhtä karismaattinen poptähti kuin Justin Timberlake? No koko kansaa viihdyttävää ja perinteille kumartavaa sinisilmäsoulia tietysti.

Miten helppo olisikaan teilata koko Mayer Hawthornen ura pelkäksi kammottavasti mustan rytmimusiikin perinteestä ilmeisiä koukkuja poimivaksi ja sen rosoisuuden valkoiselle keskiluokalle sopiviksi suupaloiksi silottelevaksi hömpäksi. Onhan miehen tuotanto kuin amerikkalaisen soul- ja r&b-teollisuuden vastine ruotsalaisen Bo Kaspers Orkesterin jazz-laulelmalle ja bossanovalle tekemästä viihdekiillotuksesta.

Hawthorne tekee kuitenkin temppunsa niin monipuolisella ja helposti lähestyttävällä otteella, ettei se herätä samanlaista yökkäysreaktiota kuin alan laskelmoivammat velikullat. Hän on kuin kiltimpi lukiolaispoikaversio samoista lähteistä ammentavista Robin Thickestä ja Justin Timberlakesta, mutta korvaa seksikkyyden ja vaarallisuuden puutteensa pidemmälle viedyllä perinnetietoisuudella.

Nyky-soulin tai r&b:n tähtiä parempi vertailukohta Hawthornen musiikilliselle annille ovatkin sinisilmäsoulin klassikot Frank Sinatrasta The Righteous Brothersiin, sillä hänen kevytsoulissaan yhdistyy parhaimmillaan suorasukainen viihdyttäminen mustan musiikin suurieleiseen intohimoon. Näiden väliin on sitten tiputeltu lainoja hiphopin ja syntikkafunkin nykysoundeista. Ja koko touhun viihdyttävyyttä lisää artistin ilmeinen ymmärrys oman karismansa rajallisuudesta. Hawthorne tuntuu pitkin uutuuslevyään naureskelevan musiikillisen genrevalintansa myötä hänen osakseen lankeavalle naistennaurattajan roolilleen.

Mitä enemmän Where Does This Door Go -albumia kuuntelee, sitä enemmän sen rasitteeksi tuntuu muodostuvan kuitenkin juuri sama välittömyys, joka Hawthornen erottaa aikalaisistaan. Levyllä on liian paljon kaikkea kaikille. Varsinkin alun Back Seat Lover ja Pharrell Williamsin tuottama Wine Glass Woman ovat niin varman päälle pelattuja popraitoja, että parin kuuntelun myötä niistä kuluu kaikki kiinnostavuus pois. Varsinkin jälkimmäinen kuulostaa niin tunnistettavasti The Neptunesin vuosituhannen vaihteen ylijäämäbiisiltä, että pahaa tekee.

Välillä taas pitkälle vietyjen hiphop-lainojen upottaminen kappaleisiin tuntuu tarpeettomalta yleisöpohjan laajennusyritykseltä, jonka taustapiruksi voisi kuvitella jonkun asiakassegmenttejä pohtineen markkinointikonsultin artistin levy-yhtiöstä. Tämä korostuu eritoten Kendrick Lamarin vierailun maustamalla Crimella, jolla räppärikin tyytyy tavallista keskinkertaisempaan suoritukseen. Ei auta, vaikka taustalla soikin ihan maukkaasti Michael Jacksonin AOR:immän kappaleen Human Naturen sulokkuuden mieleen tuova kitara.

Mutta vastineeksi näille keskitien suorituksille Hawthorne iskee pöytään kasan tiukasti funkkaavia, ajattomilta kuulostavia pop-kappaleita, jotka muistuttavat enemmän AOR:n lempeämmän laidan mestariteoksia ja steviewondermaisia auringonpistoksia, että pakko tämän hunajaisuuden edessä on antautua. Her Favorite Songilla soundi on niin tummapaahtoista ja yhtäkkiä kuulasta, että kyseessä voisi luulla olevan joku neo-soulin kultakauden tuotanto, ja Reach Out Richard potkii paremmin kuin yksikään tänä vuonna kuulemani r&b-hitti.

Äärimmäinen viihteellisyys on usein hankalaa tehdä niin, ettei se käy tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Hawthorne tuuppaa ilmoille kuitenkin niin laadukasta ja monialaista materiaalia, että varsinkin levyn deluxe-versiolla, jolla on viisi kappaletta enemmän kuin tavallisella, tarjoillaan yksi kesän parhaista aurinkoisten päivien soundtrackeista. Onkin syytä kysyä, miksi levystä edes julkaistaan lyhyempää ja selkeästi tylsempää versiota.

Where Does This Door Go on kuin puistossa punkkua siemailemalla hankittu seitinohut päiväkänni –rentouttava ja ilahduttava, mutta ajoittain unettava.

79 Puhdasta rytmiviihdettä parhaalla mahdollisella otteella ja perinteistä ammentaen. Frank Sinatra olisi Mayer Hawthornesta ylpeä, vaikka levylle onkin eksynyt muutama sinisilmäsoulin vaativat laatukriteerit alittava tekele. Ehkä jo seuraavallaan Hawthorn tarjoilee täydellisen AOR-soul-teeman päivityksen nykyaikaan. Lahjoja siihen selvästi olisi.

Dan Bejar, kaipaa vissyvettä ahavoituneille kasvoilleen.

Dan Bejar päivitti tietämättään ikivihreän kertomuksen 2000-luvun indiepopin klassikoksi.

”Wasting your days
Chasing some girls all right
Chasing cocaine to the back rooms of the world all night
Wasting your days
Chasing some girls all right
Chasing cocaine through the back rooms of the world all night”

Kuin arjen harmaudesta pois kiskovien lupausten ja haavekuvien täyttämä ilmapallo, joka vangitsee huomiomme, Kaputt johdattaa meitä leijailevalla soinnillaan kohti tyttöjen, kokkeliviivojen ja takahuoneiden nautinnon täyttämää, kullanhohtoista lumousta.

Se on kappale, joka kimaltelee kuin vissyvesimainosten kohtaukset, joissa paahtavan auringon alla tarpova janoinen kuntoilija saa lopulta kastella ahavoituneet kasvonsa ja täyttää suunsa virkistävällä vedellä. Se on kappale täyttymyksestä, josta me jokainen työpäiviemme ja huoliemme keskellä haaveilemme. Se on uni paremmista ajoista. Tai ainakin melkein.

Kaputt operoi kuin romanttiset teinikomediat, joissa epäkelpo ja kömpelö yksilö lopulta paljastuu siksi unelmien hurmuriksi tai kaunottareksi. Se saa kuulijansa haikailemaan loppuhuipennuksen ja elämää suurempien kertomusten perään. Mutta kuten niin monet aikamme kertomukset, se on tietoinen roolistaan ja siitä illuusiosta, jota se rakentaa. Tämän huomaa viimeistään kappaleen loppupuolen hieman häkeltyneestä toteamuksesta:

”I wrote a song for America, who knew?”

Sillä Amerikka jos mikä on unelmien ja ideaalien maa, itsestään vertauskuvan tehnyt koneisto, jonka todellisuus ja haaveet eivät koskaan kohtaa toisiaan. Se on maa, jonka perusajatukseen kuuluu kauneuden ja kokaiinikasojen lupaaman voittamattomuuden tunteen tavoittelu. Unelmien Amerikka on se takahuone, jonne haluaisimme päästä, koska kuvittelemme, että siellä on paremmat bileet kuin missään ikinä. Ja koska tätä unelmien maailmaa on syötetty lauluina ja elokuvina meille jo sukupolvien ajan, tiedämme, että se on vain saavuttamaton satumaa. Ja kuitenkin haluamme palata sen pariin, koska mitään parempaakaan ei ole.

Tämä ihmisenä olemisen riittämättömyydestä ammentava haaveikkuus on niin voimakkaasti läsnä myös kappaleen erinomaisella videolla, että siitä muodostuu yksi 2000-luvun tyylipuhtaimmista kertomuksista. Kokonaisuus kestää aikaa kuin parhaimmat ikivihreät. Destroyerin Dan Bejar ei ehkä siihen pyrkinyt, mutta hän kirjoitti 2000-luvun indiepopin vastineen Satumaa-tangolle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Destroyerilta äänestettiin myös kappaleita Bay of Pigs, Chinatown ja Suicide Demo for Kara Walker.

How To Dress Well eli Tom Krell herkistyy myös turkkilaisessa saunassa.

Mitä sinulle tulee mieleen, kun termi r&b mainitaan? Todennäköisesti ylväillä lauluäänillä ja sielukkuudella kuorrutettu, ajoittain teemoiltaan kovin lihallinen musiikki, jota useimmiten esittävät tummaihoiset amerikkalais- tai englantilaislaulajat ja -laulajattaret. Ehkä mieleesi tulvii kuvakavalkadi diivoista, naistenmiehistä ja ihmissuhdekoukeroista? Tai tällä vuosikymmenellä yleistyneen, klubimusiikista ja popista lainaavan MTV-r&b:n kiillotetun kliininen musiikkivideomaailma?

Niin tai näin, aika todennäköistä on, ettei ensimmäinen mielikuva ole ainakaan valkoihoinen, hintelä kaupunkilaismies, joka pukeutuu r&b-kuvaston vaalimien kultaketjujen ja luksusmuodin sijasta kuin arkkitehti tai indierokkari.

Kaikista niin sanotun mustan rytmimusiikin lajeista r&b säilyi pisimpään nimenomaan mustan yleisön ja mustien artistien leipälajina ja on sitä jokseenkin voimakkaasti edelleen. Siinä missä räpistä tuli myös valkoihoisten pelikenttää viimeistään Beastie Boysin ja vielä enemmän Eminemin myötä, r&b pysyi vielä tälle vuosituhannelle tultaessa tummaihoisten dominoimana alueena.

Viime vuosina tilanne on kuitenkin muuttunut, kun varsinkin kokeellisemman popin ja elektronisen musiikin parissa operoivat, hyvinvoivan oloiset ja jokseenkin nörtähtävät valkoihoiset nuoret miehet ovat alkaneet tunnustaa rakkautaan musiikkilajeista lihallisimmalle. Tuloksena on ollut eräänlaisen uuden, sulkeutuneesti herkän, seksiä silti tihkuvan ja indiehtävämmän r&b:n nousu, jota voisi konemusiikkipainotteisuutensa ja akateemisten esittäjiensä vuoksi kutsua myös nörtti-r&b:ksi. Tässä viisi maistiaista kyseisen suuntauksen keskeisistä artisteista.

#1 How To Dress Well

Filosofiaa yliopistotasolla mm. Kölnissä ja New Yorkissa opiskellut Tom Krell vie kappaleissaan haavoittuvaisen, mutta kimeän äänensä suorastaan ärsyttävän rajamaille, minkä vuoksi perinteisemmän r&b:n ystävän voi aluksi olla vaikea hyväksyä Krellin utuisan, pääasiassa lo-fi-elektrosta ja popista vaikutteensa onkivan musiikin ja r&b:n yhteyttä.

Kuka tahansa lajin tunteva joutuu lopulta kuitenkin myöntämään, että kyseessä on uusia tulkintoja ajattomista lemmen teemoista onkivaa, puhdasta r&b:tä, vaikkakin hintelän akateemisella ja hillityllä otteella.

Miehen kliinisen tyylitelty olemus on myös nostanut hänen eteerisen musiikkinsa aina yhtä viilipyttymäisen viileän muotimaailman suosioon, ja esimerkiksi Urban Outfitters -ketju on tehnyt How To Dress Wellin kanssa yhteistyötä tämän musiikkivideoilla.

Samalla artisti itse on kertonut vaikutteistaan, että varsinkin Janet Jacksonin Velvet Rope -levyn kypsä seksuaalisuus on tehnyt häneen vaikutuksen, toimien esikuvana viime vuonna ilmestyneelle Total Loss -albumille. Lopputuloksena on laskelmoivaa alakulttuurien valtavirtaistamista keskiluokan kulutushyödykkeeksi yhdistettynä intohimoja tihkuvan mustan musiikin perinteiden kunnioittamiseen, eli pelkkää voittamista.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Autre Ne Veut

Toinen alan moniosaaja ja niin ikään Urban Outfittersin musiikkivideokumppani, amerikkalainen Arthur Ashin, on noussut lajityypin mestaruussarjaan tänä vuonna julkaistulla Anxiety-levyllään. Aivan kuten Tom Krell, myös Ashin on maisterismiehiä. Psykologian alalta tutkintonsa tehneen Ashinin kappaleissa käsitellään usein lukkiutuneita tunnetiloja, ahdistuksia ja epätoivoa, mutta samalla niissä soi r&b-slowjameista tuttu seksuaalinen latautuneisuus. Haastatteluissa mies taas tekee sujuvasti viittauksia musiikin ja muun taiteen historiaan, mainiten esimerkiksi David Lynchin elokuvat yhtenä musiikkinsa tunnetilojen lähteenä, ja kertoo avoimesti kärsivänsä paniikkikohtauksista.

Elokuussa Flow Festivalille saapuvan Ashinin kokeellis-taiteellisesta ja r&b:n perinteestä irrallaan olevasta taustasta kertoo paljon se, että ennen uraansa nörttipanojamien tulkitsijana hän teki paljon noise- ja burleski-teemaisia keikkoja, joissa yleisöä hämmennettiin tanssiesityksin ja korvia raastavaa meteliä tuottamalla. Vähitellen hän kuitenkin myönsi itselleen r&b:n kutsun ja ryhtyi hiomaan kappaleitaan kevyempään muotoon. Viimeistään Anxietyllä niissä alkoikin soida popin ja modernin, Timbalandin vaikutuksesta kaikuja poimineen, säksättävän klubisoundin äänimaisema yhä voimallisemmin. Kuin muistona vähemmän valtavirtaan istuvista taiteilija-ajoistaan, Autre Ne Veutin levyt julkaisee kokeellisesta elektrostaan tunnetun Oneohtrix Point Neverin, eli Daniel Lopatinin levymerkki Software. Tämä selittyy sillä, että Ashin ja Lopatin olivat kämppiksiä collegessa.

Vielä ennen Anxietyn ilmestymistä Ashin epäili, että r&b-fanit eivät ottaisi hänen musiikkiaan kakistelematta vastaan, mutta genren viime vuosina kokema elektronisen minimalismin ja herkistelyn tulva, jota ovat kipparoineet artistit Weekndistä Migueliin, on siirtänyt koko tyylilajin lähemmäksi Autre Ne Veutin polveilevaa ilmaisua. Silti hämmentämisen taito on pysynyt hänen toimintansa ytimessä, ja ajoittain kuulijat ovat keskittyneet kaikkeen muuhun, kuin musiikkiin. Vuoden 2011 Body-ep:n kohdalla suurin kysymys tuntui ainakin internetissä olevan, onko levyn kannessa lähikuva naisen vaginasta? Ei, se oli öljytty käsi.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Inc.

Uuden nörtti-r&b:n ytimessä tuntuu olevan eri genreistä vaikutteita vimmaisesti omaan musiikkinsa imevän musiikki-intoilun lisäksi rautaisen ammattilaiskokemuksen kerääminen ennen varsinaista artistiuraa. Siinä missä modernin r&b:n mestarit R. Kellystä Jodecin jäseniin hioivat osaamistaan uransa alkuvaiheessa katulaulajina tai kirkkokuorojen kultakurkkuina, ovat tämän uuden r&b-aallon artistit usein kunnostaununeet joko kokeellisemman ilmaisun parissa tai toimineet ensin laulunkirjoittajina ja muusikkoina muille artisteille. Näin sai alkunsa myös yhdysvaltalaisen veljes-duon, Incin ura. Andrew ja Daniel Aged toimivat muun muassa Pharrell Williamsin sessiomuusikkoina ennen oman yhtyeensä perustamista.

Inc. on kuin indiepopin surusilmäisyydestä ja haikeudesta sekä 1980-luvun popin vilpittömästä tunteikkuudesta pitävien partaturrien ja humanistityttöjen r&b-unelma. Ei liian maskuliininen ja sovinistinen ollakseen ärsyttävä, eikä liian kliininen ja mainosmainen ollakseen vieraannuttava. How To Dress Wellia ja Autre Ne Veutia askelen loungehtavampaan, sanoittaisiinko jopa sademaisempaan (yhtye, ei sääolosuhde, toim. huom.) suuntaan kappaleensa vievä Inc on tehnyt kermaisen raskaine bassolinjoineen ja huokailevine laulusuorituksineen yhden alan hienoimmista esikoislevyistä. Viime vuonna julkaistu No World soi kuin kokoelma tämän uuden polven elektro-herkistely-r&b:n ytimestä puristettuja timantteja.

Myös duon ulkoinen olemus huokuu enemmän muotinäytöspopin androgyynia, 1990-lukulaista gootteilua kuin maskuliinisuutta ylivuotavaa r&b-machoilua. Yhtyeen viitekehyksestä kertoo paljon myös se, että heidän levynsä julkaisevalle 4AD-lafkalle levyttävät muun muassa Ariel Pink’s Haunted Graffiti, Atlas Sound, Bon Iver ja Grimes.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jai Paul

Genren mysteerimies Jai Paul osaa nostattaa odotuksia. Keväällä hänen kauan odotettu esikoislevynsä, tai ainakin sellaiseksi väitetty, ilmestyi kokonaisuudessaan nettiin. Pian levyn sisältänyt Bandcamp-sivu kuitenkin katosi, ja artisti ilmoitti, ettei kyseessä ollut hänen sivunsa, sekä ettei levy missään nimessä ollut hänen valmis esikoisjulkaisunsa. Tapauksen mutkikkuutta lisäsi se, että muun muassa Jai Paulin levy-yhtiön XL:n edustaja twiittasi Bandcamp-julkaisusta ensin innostuneena, mutta vain pari päivää myöhemmin yhtiö ilmoitti, että kyseessä oli laiton julkaisu, joka sisälsi lähinnä Jain keskeneräisiä demoja.

Miksi tätä julkaisua sitten odotettiin niin paljon? No siksi, että aikaisemmin Jai Paul oli julkaissut vain kolme kappaletta, joiden niistäkin kahden perään oli merkattu sana demo, ja kaikki nämä julkaisut olivat saaneet niin kriitikoilta kuin muilta artisteilta suunnatonta hehkutusta osakseen. Esimerkiksi 2011 vuoden keväällä julkaistu BTSTU on päätynyt sekä Beyoncén ja Draken sample-käyttöön, ja viime vuoden keväällä julkaistu Jasmine (demo) sai artistin Soundcloud-tilillä yli puoli miljoonaa soittoa alle kuukaudessa. Oman lisänsä hypeen tuo myös se, ettei hänen oikeaa henkilöllisyyttään tiedetä, ja siitä käydään erinäisiä arvuutteluja pitkin ja poikin internetin musiikkisivustoja.

Musiikillisesti Jai Paulia on jo ehditty vertaamaan eroottisen latauksensa osalta Princen sensuelliin tunnelmointiin, ja kappaleiden lo-fi-soundeilla silattu, mutta suoraviivainen tarttuvuus on kieltämättä jotain, mitä niin moni yksin työhuoneensa nurkassa läppärillä säveltävä ja grimesmäisestä menestyksestä haaveileva taidekoululainen haluaisi saavuttaa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Shlohmo

Oikeastaan Shlohmo on enemmän tuottaja ja biittinikkari, kuin r&b-laulaja tai ilmiselvästi tähän ryhmään kuuluva artisti, mutta silti hänet on pakko mainita tässä yhteydessä. Omilla levyillään abstrakteja ja villisti laukkaavia rytmimattoja kutoneen Shlohmon, eli losangeleslaisen Henry Lauferin musiikissa kuuluu ehkä selkeimmin se uusi r&b:n suuntaus, jossa elektroninen kokeilevuus ja utuiset äänimaiset suodatetaan mustan rytmimusiikin tunteikkuuden ja perinteisten kappalerakenteiden läpi. Shlohmon maalailevammasta musiikista ei ehkä kuule helposti yhteyttä r&b:hen, mutta kun soimaan laittaa tämän remixit r&b-artisti Jeremihin suorasukaisen himokkaasta Fuck U All The Timesta tai näiden yhteistyönä levyttämän Bo Peep (Do U Right):n, niin huomaa, että kyseessä on mitä selkeimmin tämän musiikkilajin nykykehityksen kannalta keskeinen tekijä.

Shlohmon taituruuden ovat huomanneet muutkin kuin Jeremih, ja mies on tehnyt omien, bassokoukkuja tulvivien ja poukkoilevien säksätysten peittämien levytystensä lisäksi yhteistyötä muun muassa How To Dress Wellin, Draken ja Burialin kanssa. Eikä ihme, hänen tekemisissään kun on parhaimmillaan r&b:n ja neosoulin mestarismiehen D’Angelon mieleen tuovaa haurasta sointia.

Video ei ole enää saatavilla

How To Dress Well esiintyy Kuudes Aisti-festivaalilla sunnuntaina 7.7.

R. Kelly: hieno mies ja, ainakin omien sanojensa mukaan, kova panemaan.

Kaiken kohtuuden ja vakavamielisen jurnutuksen vastavoimaksi kohonnut kappale, joka tuo juhlimisen perimmäisen olemuksen suoraan sydämeesi.

”So baby gimme that toot toot
Lemme give you that beep beep”

J6M: Jean-Marie Messier, Moi-Meme, Mâitre du Monde, eli vapaasti käännettynä Jean-Marie Messier, minä itse, Maailman valtias. Näin kirjoitti ranskalaisen monialayrityksen Vivendin toimitusjohtaja allekirjoituksensa toimiessaan vielä yrityksen johdossa. Messier oli egomaanikko, mies, joka uskoi lehdistön väitteet omasta nerokkuudestaan siinä määrin, ettei kuunnellut neuvonantajiaan, ja onnistui näin muutamassa vuodessa tekemään yltiöpäisillä yritysostoillaan Vivendille yli 13 miljardin euron tappiot.

Kun ajattelen Jean-Marie Messieriä, ajattelen kohtuuttomuutta. Onhan kyseessä kaveri, joka osti firmansa piikkiin itselleen 17 miljoonan dollarin arvoisen kämpän New Yorkista, ja saadessaan potkut vaati asuntoa osaksi eropakettiaan. Yritän kuvitella, millaisia bileitä Messierillä on täytynyt uransa huipulla olla: Kuohuva ei varmasti ole loppunut, kokkelivuoret ovet kenties päällystäneet pöytiä, naiset ja miehet ovat olleet kauniita ja päissään kuin tilhet käyneistä pihlajanmarjoista ja ruokalajit ovat todennäköisesti maksaneet enemmän per kipale kuin mitä minä tienaan vuodessa.

Ajatus Messieristä rikkaiden, kuuluisien ja kaikissa maailman tarjoamissa synneissä kylpevien ihmisten ympäröimänä ei kuitenkaan herätä minussa pahennusta. Päinvastoin, tuokiokuvat ranskalaismiljardöörin ökyjuhlista saavat minut haaveilemaan siitä, että ehkä jonain päivänä jossain, sama arjen ankeuden karkoittava, tästä luterilaisen ankeasta aistimaailmasta vieraannuttava tilanne voisi olla myös minun saatavillani.

Ja sehän on. Eikä vain minun saatavillani, sillä meillä kaikilla on mahdollisuus uppoutua puhtaan rentouttavaan, hedonismin täyttämään juhlintaan. Sillä jos sinulla on ruokaa ja juomaa, homma lähtee rullaamaan.

”Crystall poppin’ in the stretch Navigator
We got food every where
As if the party was catered”

Ja jos ympärilläsi ystäviä, bileet on taattu.

”We got fellas to my left
Honeys on my right
We bring ’em both together, we got jukin’ all night”

Jos taas tämän kaiken taustalle saa yhden kaikkien aikojen parhaista biiseistä, niin tarttuvan viikonlopunjulistuksen, ettei siitä voi saada tarpeekseen, on oikeastaan selvää, että arkihuolet ovat poissa, ja jäljellä on puhdas nautinto ja hurmos. Sillä kappale on niin hyvä, että se täytyy mainita jopa sillä itsellään.

”This is the remix to Ignition
Hot and fresh out the kitchen’
Mama rollin’ that body
Got every man in here wishin’
Sippin on coke and rum
I’m like so what I’m drunk
It’s the freakin’ weekend baby
I’m about to have me some fun”

Ingnition [Remix] on se ainoa kuviteltavissa oleva silta minun todellisuuteni ja Jean-Marie Messierin kaltaisten, täysin toisessa universumissa elävien ökyilijöiden välillä. Kuvittelemani juhlat eivät nimittäin ole se mitä tarvitaan elämästä nauttimiseksi, huolien unohtamiseksi ja loputtoman hymyn kasvoille nostattamiseksi. Ignition [Remix] ei ehkä auta kohtaamaan elämän murheita, mutta jumalauta, miten se voikaan nostattaa tunnelman kattoon, ja saada kaiken hetkeksi hehkumaan kuin legendaarisen Faroksen majakan valon tässä pimeydessä, joka elämänä tunnetaan.

Ignition [Remix] on niin kova kappale, että sen yksityiskohdille omistettu listakin kasvoi aiottua kokoaan suuremmaksi. Se on ikuisen viikonlopun sinfonia, renessanssimies R. Kellyn maalaama kangastus, niin hotelliaulojen ja baarikaappien ovet kuin kuulijoidensa sydämet avaava mestariteos, joka vapauttaa meidät kaikesta turhasta vakavuudesta ja saa meidät laulamaan mukana kuin vähämieliset alati kasvavana äänivallina:

”Bounce Bounce Bounce Bounce Bounce Bounce Bounce Bounce Bounce Bounce”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

R. Kellyltä ei äänestetty muita kappaleita, mutta kaimoista noteerattiin myös muun muassa Kelly Clarkson, jonka Since U Been Gone jäi niukasti listan ulkopuolelle.

Etelä-Ranskan Cannesissa on jälleen se aika vuodesta, kun elokuva-alan tähdet paistattelevat salamavaloissa ja alan vähemmän tunnetut toimijat pyrkivät hieromaan kauppoja ja saamaan tuleville projekteilleen näkyvyyttä. Kuhina on kova, kun pikkukaupunki täyttyy elokuvaväen lisäksi toimittajista sekä julkkisten perässä seuraavista faneista.

Monet Cannes-voittajat ja festivaalille saapuvat huippuohjaajat tunnetaan elokuviensa lisäksi myös siitä, että heidän elokuvissaan on kuultu unohtumattomia kappalevalintoja popmusiikin kentältä. Mitä olisivat Quentin Tarantinon elokuvat ilman amerikkalaisen rautalankamusiikin perinteestä poimittuja sointuja tai edesmenneen Tony Scottin toimintaspektaakkelit ilman 1980-luvun sankarirockia? Juuri niin, vain varjoja loistostaan. Siksi tämän kertaiseen soittolistaamme on koottu tunnettujen ohjaajien elokuvissaan käyttämiä kappaleita.

Jotta soittolistaa ei pelkästään tarvitsisi kuunnella ja jotta lukijamme pääsisivät oikeaan, cannesmaiseen kilpailutunnelmaan, soittolistamme on samalla pieni visailu. Listan oheen on listattu myös ne ohjaajat (ja suluissa elokuvat, joissa kappale soi), joiden elokuvista kyseiset laulut on poimittu. Ohjaajalista on kuitenkin eri järjestyksessä kuin soittolista, joten kuulija saa itse yhdistää oikeat parit. Oikea rivi löytyy tämän tekstin lopussa olevasta kuvasta. Mukavaa visailua!

Ohjaajan valinta

Kappaleet:

1. Brian Eno – By This River
2. Scott Walker – I Still See You
3. Urge Overkill – Girl, You’ll Be a Woman Soon
4. The Yardbirds – Stroll On
5. Circle Jerks – Coup d’etat
6. My Bloody Valentine – Sometimes
7. Code Blue – Spellbound
8. Rick Springfield – Jessie’s Girl
9. Berlin – Take My Breath Away
10. Yello – Oh Yeah
11. Britney Spears – …Baby One More Time
12. Teddy Riley, Guy – My Fantasy
13. Chris Isaak – Wicked Game
14. Ohio Express – Yummy, Yummy, Yummy
15. The Renegades – Do The Shake
16. Francoise Hardy – Le Temps de L’amour
17. R.E.M. – Shiny Happy People
18. Jackson Browne – Late for the Sky
19. The Doors – The End
20. Boris – Farewell

Ohjaajat

a) Joseph Losey (The Go-Between)
b) Martin Scorsese (Taxi Driver)
c) Francis Ford Coppola (Apocalypse Now)
d) David Lynch (Wild at Heart)
e) Quentin Tarantino (Pulp Fiction)
f) Tony Scott (Top Gun)
g) Nanni Moretti (The Son’s Room)
h) Michael Moore (Fahrenheit 9/11)
i) Michelangelo Antonioni (Blowup)
j) Wes Anderson (Moonrise Kingdom)
k) Paul Thomas Anderson (Boogie Nights)
l) Harmony Korine (Spring Breakers)
m) Spike Lee (Do The Right Thing)
n) Alex Cox (Repo Man)
o) Terry Gilliam (Fear and Loathing in Las Vegas)
p) Sofia Coppola (Lost in Translation)
q) Jim Jarmusch (The Limits of Control)
r) John Hughes (Ferris Bueller’s Day Off)
s) Pelelope Spheeris (The Boys Next Door)
t) Aki Kaurismäki (The Man Without a Past)

Kuuntele soittolista tästä.

Oikea rivi

Cannesin elokuvajuhlien palkintogaala sunnuntaina 26.5.

Jos Juuso Janhunen joskus saa tyttären, tulee tämän nimeksi Beyónce Knowlesia mukaillen Pejonse.

”I’m about to give you all of my money
And all I’m askin’ in return, honey
Is to give me my profits
When you get home (Just a, just a, just a, just a)
Yeah baby (Just a, just a, just a, just a)
When you get home (Just a little bit)
Yeah (Just a little bit)”

Näin lauloi Aretha Franklin Otis Reddingiltä lainaamallaan, legendaariseksi muodostuneella Respect-hitillään vuonna 1967. Kappaleesta tuli Franklinin tavaramerkki ja yksi 1960-luvun feministisen liikkeen keskeisistä teoksista. Laulu toi esittäjälleen myös kaksi Grammy-ehdokkuutta ja aseman vahvatahtoisten ja itsenäisten naisten esikuvana.

Ajan saatossa Franklinin kappaleesta on tullut myös juurevan r&b:n kultakauden ikivihreä, kappale, joka soi muunkin kuin mustan yleisön soittimissa ja radiokanavilla. Siitä on tullut helposti jokaisen tunnistettavissa oleva jingle, joka on soinut lukuisissa vapautta ja omanarvontuntoa viestivissä elokuva- ja tv-kohtauksissa.

Teemallisesti samaan suoneen, mutta vielä voimallisemmin naisen menestymistä omilla ehdoillaan korostaen, iski myös Destiny’s Child Independent Womenillaan yli 30 vuotta myöhemmin.

”The watch you’re wearin’, I’ll buy it
The house I live in, I’ve bought it
The car I’m driving, I’ve bought it
I depend on me, I depend on me”

Kyseessä ei kuitenkaan ollut yksittäisen naisen vaatimus kunnioituksen saamisesta, vaan oman asemansa ja menestyksensä tiedostaneiden, valtaansa aivan kuin miehet käyttävien menestyjien hengennostatushuuto kaikille niille, jotka haaveilivat samasta asemasta. Siinä missä Aretha huusi aikanaan kunnioitusta yhden suhteen sisällä, peilaten arkitarinan kautta laajempaa ilmiötä, Destiny’s Child heilutti lujatahtoisuuden ja omavaraisuuden lippua niille, jotka uskalsivat juhlia tasa-arvopyrkimysten tuomia hedelmiä. You go girl!

”Woah, all the women who are independent
throw your hands up at me
All the honeys who makin’ money
Throw your hands up at me”

Toki kappaleen sanomaa hieman latistaa se, että se julkaistiin alunperin karmivan pösilön Charlie’s Angels -filmatisoinnin markkinoimiseksi, kera täysin älyvapaan videon. Mutta hei, jokainen itsenäinen nainen, joka elättää itsensä kovalla duunilla, tietää, että jos haluaa räjähdyksiä ja moottoripyöriä, pitää tehdä kompromisseja. Ja kappaleen ensimmäisen version toimitti Hollywood-pomoille yhtyeen silloinen manageri Mathew Knowles, bändin tietämättä asiasta, joten tämäkin vähemmän hohdokas osa tarinaa on enemmän miehisen vallankäytön, kuin naisellisen kaksinaamaisuuden tulosta.

Oli tämä sitten lenkki tasa-arvotaistelun pitkässä ketjussa tai vain elokuvan myymiseksi tehty popklassikko, niin on tämä niin hieno kappale, että jos joskus saan tyttären, nimeän hänet kappaleen valovoimaisimman tähden nimeä mukaillen Pejonseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kolkosta ympäristöstä ponnisti lihallisen ekstaasin ja rakkauden hymni, joka valloitti aikansa nuoret.

1990-luvun alun Suomi oli murrosvaiheessa. Samalla kun lama nakersi kansalaisten itsetuntoa ja talousongelmat romuttivat monien elämän, iski amerikkalainen populaarikulttuuri ja markkinatalous yhä voimallisemmin kiinni täkäläiseen kulttuuriin ja kulutustottumuksiin. Meneillään oli henkinen ja materialistinen mullistus, jonka taustalla näkyivät niin Euroopan hidas vapautuminen itä-länsi-jaottelusta kuin vapaan markkinatalouden mahdin kasvu meidän jokapäiväisessä arjessamme.

Tätä murrosvaihetta Ismo Alanko oli purkanut sanoiksi ja säveliksi jo vuoden 1990 Kun Suomi putos puusta -levyllään, jonka akustisessa soinnissa kuuluivat suomalainen melankolia ja juureva rosoisuus kiedottuna yhteiskunnan ja yksilön kohtaamien muutosten herättämiin tuntoihin. Se oli soitinvalikoimaltaan ja sävellyksiltään rikas, kirjava teos, jonka läpi kulki kuitenkin tietty alakuloinen havainto härmäläisten eksymisestä suureen maailmaan.

Hassisen Kone ja Sielun Veljet -yhtyeiden keulakuvana Alanko oli jo hankkinut maineen kiihkeänä, äkkivääriä ja suorastaan shamanistia sävyjä keikkoihinsa loihtivana esiintyjänä. Suomi putos puusta oli Alangon ensimmäinen soololevy, ja sen suosio lujitti tekijänsä jo entuudestaan vahvaa asemaa kotimaisen rock-kentän taiteellisesti kokeilunhaluisena ja näkemyksellisenä toimijana. Lama-ajan henkisesti harmaassa Suomessa hän oli näkyvä ja kuuluva hahmo.

Video ei ole enää saatavilla

Suomi putos puusta -levyä seurasi vuoden 1993 Jäätyneitä lauluja -albumi, joka vei Alangon kokeellisuuden vielä pidemmälle, sillä se oli ensimmäisiä kotimaisia rock-levyjä, joilla konemusiikilla oli voimakas vaikutus sisältöön. Se oli levy, joka soi vieraantuneemmin ja hektisemmin kuin edeltäjänsä, ja sai monet Alangon aikaisempaa tuotantoa fanittaneet hämmentymään.

Kiivaan konesointinsa ja hakkaavien rytmiensä keskelle levy kätki kuitenkin yhden kotimaisen rock-historian lempeästisoivimmista ja ylevimmistä rakkauslauluista. Sillä vaikka Jäätyneitä lauluja soi ajoittain ahdistuneen kolkosti, on kaiken takana usko parempaan:

”Olen kuullut rumia tarinoita eläimistä ja ihmisistä
Nähnyt kuinka aurinko nousee lännestä iltaisin
Olen uittanut silmiäni rumuudessa tämän iltapäivän
ja kun kaiken lasken yhteen toistan ikivanhan lauseen:
Uskon rakkauteen”

Konevelhon viholliset ja ystävät

Sekvensseri, rumpukone, syntetisaattori – valtaosa näistä konemusiikin ytimeen kuuluneista laitteista oli vielä 1990-luvun alussa kotimaiselle rockmusiikkikentälle kauhistus. Usko siihen, että konemusiikki ei ollut aitoa musiikkia, tai että se olisi jotenkin helpompaa ja halvemmin tehtyä kuin kovalla työllä opeteltu perinteisten soitinten soittaminen, oli edelleen syvällä joidenkin alan toimijoiden keskuudessa. Kun Ismo Alanko, yksi tuon ajan tunnetuimmista ja arvostetuimmista muusikoista julkaisi konemusiikkiin painottuneen levyn, olivat reaktiot vähintäänkin värikkäitä.

”Kyllä se herätti paljon ristiriitoja. Niin sanotun aidon musiikin ja konemusiikin välinen kuilu oli aika syvä. Osa jengistä vihasi sitä siksi, että se oli konemusiikkia. Toisia taas häiritsi se, että se oli niin erilainen edelliseen verrattuna. Erityisesti mulle on jäänyt mieleen se, kun Saku Tuominen kirjoitti City-lehteen, joka oli tuohon aikaan vielä jonkin sortin auktoriteetti, että ’Jäätyneitä, ylikypsiä, ja pohjaanpalaneita lauluja.’ Jotenkin Tuominen ei voinut ollenkaan hyväksyä sitä levyä.”

”Toisaalta olen varsinkin jälkikäteen tavannut hirveästi ihmisiä, joille se levy on ollut todella merkittävä, ja ensimmäinen levy, jonka kautta he ovat tutustuneet musiikkiini. Sitä ikäpolvea, joka oli teinejä 90-luvun alussa, se on puhutellut. Ja kyllä kriitikotkin kehuivat yksittäisiä biisejä. Pornografiaa, Laboratorion lapset ja tietysti Ekstaasiin saivat paljon kehuja.”

Konemusiikista Alanko oli kiinnostunut kuultuaan brittiyhtyeitä, joiden musiikissa elektronisen musiikin ja rockin äänimaailmat kohtasivat. Muun muassa Prodigyn ja Jesus Jonesin innoittamana hän päätti opetella käyttämään sekvensseriä.

Video ei ole enää saatavilla

Uusien demojen työstämiseen osallistuivat myös Raptorin Izmo ja huumorirap-ryhmän tuottajana toiminut Manne Railo.

”Tutustuin Raptorin kavereihin osittain siksi, että ne oli mun pikkuveljen Ilkan frendejä, ja osittain siksi, että Jufo III oli alaikäisenä pyörinyt Sielun Veljien keikoilla. Se oli sellainen Etelä-Suomen vakiokasvo, joka ilmestyi kyselemään keikkapaikoille, että pääsisikö sisään, ja me aina laskettiin se takaovesta.”

”Alunperin tein kaikista biiseistä demot, mutta sen jälkeen me tehtiin Izmon kanssa niistä versiot ja Manne Railo, eli Mitro, joka oli jo tehnyt Sielun Veljille remixejä ja miksannut Onnellinen päivä -kappaleen, tuli mukaan kuvioon.”

Alanko muistelee, että jo ennen levyn julkaisua Railon työt olivat saaneet osakseen pientä ylenkatsetta.

”Remixit oli silloin vielä aika uusi juttu kotimaisessa musiikissa. Sielun Veljien Laatikoita-remixistäkin sai aina kuulla kuittailua. Sellaista se on, kun tekee jotain uutta. Dilemmahan on se, että jos tekee samaa kuin aikaisemmin, niin kaikki miettii että ’taas vittu tätä samaa’, ja sitten taas jos tekee jotain erilaista, niin osa jengistä haluaa sitä mitä on tehnyt aikaisemmin.”

Jo mainittujen Raptorin Izmon ja Manne Railon lisäksi studiossa Alangon rinnalla nähtiin kirjava joukko tuon ajan kovimpia ammattilaisia ja kotimaisen musiikkikentän tulevia vakiokasvoja. Alangon veljen Ilkan lisäksi lauluosuuksia olivat levyttämässä Veeti Kallio ja Ona Kamu, ja rummuissa nähtiin maan todennäköisesti eniten käytetty sessiorumpali Anssi Nykänen. Kitaraa Alangon lisäksi levyllä soittaa Riku Mattila, ja kuullaanpa musiikin monitoimimies Tommi Lindellin tivoliurkujakin Pornografiaa-kappaleella.

”Levystä valtaosa tehtiin syntikoilla ja rumpukoneilla, mutta olihan siellä oikeita soittimia jonkin verran, tosin esimerkiksi Janne Haaviston ja Anssi Nykäsen studiossa soittamat rumpuluupit äänitettiin ja käsiteltiin uusiksi.”

”Koko levyn alkuperäiset demot olivat kyllä huomattavasti härskimpiä kuin levylle päätyneet versiot. Demoilla leikin kaikilla äänimaisemilla. Käytin esimerkiksi rumpujen sijasta tykinlaukauksia bassorumpuna ja kiväärejä virvelinä. Se oli tavallaan lapsellista, ne kappaleet olivat aika perverssin kuuloisia. Niistä jäi oikeastaan vain efektejä lopullisiin versioihin.”

Yksi kappale jäi kuitenkin levylle jo melkein sellaisena, kuin se demovaiheessa oli. Tuo kappale oli Ekstaasiin.

”Ekstaasiin ei juuri muuttunut enää levytysvaihessa. Mutta sillähän olikin paljon pidempi historia kuin levyn muilla biiseillä.”

Rakkauden teatteria

”Kun samettikäsi hyväilee vatsani herkkiä kohtia
olen vapaa ekstaasissa ilman kimaltavaa kemiaa
kun pehmeät huulet kulkevat pitkin ihoni raukeita karvoja
olen vapaa ekstaasissa sinun kanssasi”

Ekstaasiin alkaa raukean verkkaisesti, kuplivan rytmin ja ovelasti junnaavan kitaran vetämänä, mutta kasvaa kertosäkeeseen mennessä ylitsevuotavaksi rakkauden hymniksi.

”Ekstaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän
Siellä sataa rakkautta joskus liikaakin
Ekstaasiin, sinne vie lämmin iho vasten toista, liikkumatta
Vuosisata vuosisadan jälkeen tietää sen
Ekstaasiin, ekstaasiin”

Kappaleen hillitystä mahtipontiseen kulkeva dramaturgia selittyy sillä, että se oli alunperin tehty juuri draaman tarpeisiin.

”Teimme 1991 silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni Kirsti Kuosmasen kanssa sellaista näytelmää kuin Grande Finale, eli Suuri kusetus. Lähdimme Barcelonaan, josta vuokrasimme asunnon. Päätimme, että ollaan siellä niin kauan, että näytelmä tulee valmiiksi. Välillä ajeltiin autolla Pyreneillä ja oltiin teltassa yötä ja sitten taas kirjoitettiin. Teimme yhdessä henkilöhahmot ja näytelmän rungon ja juonen. Sen jälkeen kirjoitin dialogin. Se oli psykedeelinen, suorastaan lapsellisen mahoton juttu, jopa campia.”

”Näytelmässä oli käännekohta, jossa nuori, kirkassilmäinen ylioppilaspoika, joka ihmettelee muiden dekadenttien hahmojen toimintaa, kohtaa kuoleman jälkeisessä maailmassa rakkauden. Sellaisen puhtaan ja kauniin yksiselitteisen rakkauden, joka voittaa kaiken paskan ja pahan. Ja siihen kohtaukseen mun piti kirjoittaa jotain, niin kirjoitin tekstin, josta tuli sitten Ekstaasiin.”

”Kun olin kirjoittanut sen, niin se sama teksti päätyi melkein sellaisenaan levylle. Sen takia kappaleessa säilyi sellainen vähän ovela, polveileva rytmi. Erityisesti kertosäkeessä. Kirjoittaessa en ajatellut säveltä, joten kun sävellysvaiheessakin päätin pitää sen oudon rytmin. Päätin, etten murjo sitä tasaisemmaksi pötköksi, vaan annan sen olla. Kun pääsin himaan Espanjasta, niin sovitin sen pianon äärellä biisiksi.”

Kappaleen julkinen ensiesitys oli näytelmässä, joka esitettiin Vanhalla ylioppilastalolla 16 kertaa. Tilanteesta tekee erikoisen myös se, että kappaleen esitti myöhemmin kotimaisen näyttelijä- ja ohjaajakaartin kärkeen kohonnut Jani Volanen. Eikä hän ollut ainoa näytelmässä esiintynyt, josta on myöhemmin tullut alallaan tunnettu.

”Sen ohjasi Kari Väänänen. Muistan, että koska en ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut mitään tuollaista, mulla oli hirveä kynnys näyttää tekstiä kenellekään, mutta näytin sen Karille, joka innostui siitä valtavasti. Näyttelijöiksi siihen tuli kasa lahjakkaita nuoria nimiä, Volanen esitti ylioppilasta, Martti Suosalo ja Tero Jartti olivat mukana, ja Sanna Fransman. Se oli mieletön ensemble näin jälkeenpäin ajateltuna.”

Koska teksti oli tehty näytelmään, Alanko jätti siihen viittauksia ja sanoja, jotka eivät välttämättä olisi istuneet yksinkertaiseen poplauluun.

”Esimerkiksi sitä ’kyrvät nousevat taivaalle iltaisin’ -kohtaa moni on ihmetellyt ja sanonut, että miksi sun piti pilata tämä laulu tuollaisella. Mutta en mä halunnut ottaa sitä pois, koska se viittasi asioihin jotka siinä näytelmässä oli. Ne kyrvät kai tarkoittivat pommikoneita. Sodan fallossymboleita.”

Kappaleen tekstistä Alanko sanoo edelleen pitävänsä paljon, ja pohtii, että kyseessä on jokseenkin kolkon ja tarkoituksella lama-aikaa hirtehisesti kommentoineen levyn lämmin kohta. Jäätyneiden laulujen keskelle on eksynyt sulamispiste, joka lämmittää vuosisatojen halki kulkevalla uskollaan rakkauteen.

”Ehkä siinä on tiettyä positiivisen hengen hakemista laman keskellä, vaikkei mitään hirmu tiedostettua. Sellainen mielenkiintoinen pointti siihen liittyy, että halusin sillä levyllä tehdä tekstejä, jotka kuvasti ajan henkeä, sitä, kuinka samanaikaisesti laman kanssa amerikkalaisuus tunki Suomeen helvetin voimallisesti. Sen takia joissakin sanoituksissa on hyvin epärunollista ja poliittista kieltä, sanoja kuten pornografiaa, demokratiaa ja niin edelleen.”

”Rakkaus voittaa kuitenkin lopulta. Se on se perusasia, jonka kanssa kaikki kamppailee. Tietysti jos on niin kova nälkä, ettei voi ajatella muuta, niin silloin ehkä ei, mutta heti kun perustarpeet on tyydytetty, niin kyllä se rakkaus alkaa askarruttaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Liiketoiminnasta lavoille

Kun Jäätyneitä lauluja -levyn julkaisua suunniteltiin, oli selvää, mistä kappaleesta tulisi ensimmäinen singleraita.

”Oli jotenkin koko studiotyöskentelyn ajan selvää, että Ekstaasiin olisi se kappale, joka singlenä julkaistaisiin. Ei sitä taidettu missään vaiheessa kyseenalaistaa. Kaikki oli siitä innoissaan.”

Kappaleen, kuten koko Jäätyneitä lauluja -albumin, julkaisi Alangon ja Sielun veljet -yhtyeen muiden jäsenten yhdessä perustama Seal On Velvet -levymerkki.

”Se oli meidän bändin yhteinen projekti, mutta oikeastaan Jukka Orman lempilapsi. Meillä oli kunnianhimoinen ajatus, että julkaistaisiin kaikkea mikä ei muuten näkisi päivänvaloa. Ja kyllähän me julkaistiinkin, esimerkiksi Motelli Skronklea ja Keskusteluorkesteria ja kaikkea hyvinkin avantgardistista kamaa. Ajatus oli kunnianhimoinen, mutta ongelmana oli, että kukaan meistä ei ole bisnesmies, ja aina kun on liiketoiminnasta kyse, niin kyllä siinä tarvitaan joku, jota oikeasti kiinnostaa se talousasioista huolehtiminen ja rahanteko.”

”Musiikkihommat vie niin paljon aikaa ja energiaa, ettei mulla riitä virta pyörittää muuta, joten erosin yhtiöstä aika pian. Se oli kaunis ajatus, joka ei koskaan toteutunut täysimittaisena, mutta Suomi putos puusta ja Jäätyneitä lauluja -levyt julkaistiin sillä merkillä, ja nehän pärjäsivät listoillakin ihan hyvin. Levyjen jakelusta vastannut Poko oli myös tyytyväinen. Siellä tykättiin Jäätyneitä lauluja -levystäkin, kun sillä oli radiohittejä. Ekstaasiin soi paljon esimerkiksi Radiomafialla.”

1990-luvun alun soololevyjen jälkeen Alangon ympärillä on nähty erilaisia kokoonpanoja vuosituhannen vaihteen Ismo Alanko Säätiöstä hänen ja Teho Majamäen duo-esiintymisiin. Vaikka sen julkaisusta on kulunut jo 20 vuotta, on Ekstaasiin kuultu suhteellisen säännöllisesti Alangon keikoilla, vaikka aina sen esittäminen ei aina ole ollut helppoa.

”Tehon kanssa meillä oli vaikeuksia soittaa sitä, me ei oikein löydetty hyvää versiota. Se on niin iso biisi, että ei siitä oikein saa kahdestaan hyvää. Pianolla sen voisi toki soittaa yksin”.

”Jotenkin se on niin vaativa, että se tarvitsee bändin. On rumpalista ja basistista kiinni, kuinka hyvin se svengaa. On aina hankalaa, kun tekee biisejä alunperin koneella ja sitten livebändillä yrittää löytää siihen sen oikean tuntuman.”

Video ei ole enää saatavilla

Ismo Alanko

Ismo Kullervo Alanko syntyi 12. marraskuuta Helsingissä. Vietti lapsuutensa Joensuussa, minkä vuoksi tuotannossa voimakkaita vaikutteita Itä-Suomesta.

Hassisen Kone -yhtyeen kitaristi ja solisti vuosina 1979–82, Sielun Veljet -yhtyeen kitaristi ja solisti vuosina 1982–92 ja 2010–11.

Sooloura alkoi 1990, minkä jälkeen levyttänyt ja esiintynyt myös Ismo Alanko Säätiö ja Ismo Alanko Teholla -yhtyeiden kanssa.

Julkaissut yli 20 levyä ja lukuisia livetaltiointeja eri kokoonpanoilla. Levyttää ja keikkailee edelleen aktiivisesti.

Alangon lyriikoista on koottu kaksi teosta: Rakkaus on ruma sana: Valitut laulutekstit, ilmestyi Johnny Knigalta vuonna 2004, ja kaikkien hänen siihen astisten laulujensa sanoitukset sisältä Sanat WSOY:n kustantamana vuonna 2011.

Kuvaile Ekstaasiin-kappaletta viidellä sanalla: ”Edelleen herkullinen, rytmisesti ovela kappale.”

Alizée Jacotey ei jäänyt yhden hitin ihmeeksi. Nyt 28-vuotias ranskalainen on myynnyt edellisillä albumeillaan kultaa muun muassa Venäjällä, Israelissa ja Meksikossa.

Ah, Ranska! Ilman tuon eurooppalaisen omahyväisyyden ja terveen itsetunnon rajalla tasapainoilevan sivistysvaltion kansalaisten ylivertaisia luomuksia elämä olisi ankeaa. Ilman patonkia, brie-juustoja, samppanjaa ja burgundilaisrypäleistä valmistettuja viinejä jäisi kovin moni illanvietto vain varjoksi itsestään. Ja millainen olisi muodin ja hajusteiden maailma ilman Coco Chanelin, Christian Diorin tai Yves Saint Laurentin luomuksia? Tokkopa kovin kummoinen.

Joo, joo. Toki ranskalaiset ovat antaneet paljon myös filosofian, taiteen ja politiikan kentille. Vapaus, veljeys, tasa-arvo jne. Mutta nyt keskitytään aistien valtakuntaan, sillä jos jossain, niin eroottisen latauksen nostattamisessa ranskalaiset ovat omaa luokkaansa. Heidän taiteensa ytimeen on ikäänkuin valettu kyky nähdä pienimmässäkin eleessä intohimoa tai haistaa vienoimmankin kukan tuoksussa vihje jostain kiihkeämmästä, sammuttamattomasta halusta.

Tärkeää tässä eroottisten havaintojen ja kohtalokkaan nautinnontavoittelun esittelyssä on tietty porvarillinen turmeltuneisuus ja hyvinvoinnista kumpuavasta vapaudesta nauttiminen. Maan tunnetuimpiin runoilijoihin ja esseisteihin lukeutuva Charles Baudelair kirjoitti jo 1800-luvulla Modernin elämän maalari -kokoelmansa dandyja käsittelevässä tekstissä:

”Ilman rahaa ja joutoaikaa rakkaus typistyy matalamieliseksi irstailuksi tai aviollisten velvollisuuksien täyttämiseksi. Intohimoisen tai haaveellisen oikun sijaan siitä tulee vastenmielinen hyödyke.”

Baudelairen aikaan Eurooppa keskiluokkaistui ja yhä useammalla oli varaa miettiä muutakin kuin hengissä selviämistä. Vapaa-ajan ja varallisuuden lisääntyminen avasivat itsetutkistelun ja elämän eri osa-alueiden arvioinnin valtavan kirjon muillekin kuin aatelistolle, papistolle tai rikkaimmille porvareille.

Baudelair saattoi uskoa, että joutilaisuus ja raha luovat otollisen tilan eroottiselle vapaudelle ja myyttisten intohimojen toteuttamiselle, mutta todellisuudessa juuri vapaa-ajan ja ostovoiman lisääntyminen ovat tehneet seksuaalisista oikuista erikoisimmistakin arkisia kuin paahtoleivästä. Nykyajan seksioppaiden, aikuisten ”lelukauppojen”, keskustelupalstojen ja nettipornon myötä yksi elämän perusasioista, seksuaalisuuden monenkirjava maailma, on kenen tahansa tutkittavissa vähintäänkin fiktion tasolla.

Mutta jos näin on, niin mitä jännittävää tai posket punoittamaan saavaa voivat erotiikan parissa operoivat taiteilijat enää tehdä erottuakseen arjen yläpuolella leijuvina, kohtalokkaina aistillisuuden palvojina?

No leikkimällä tabuilla tietysti. Sillä vaikka erotiikka olisikin typistetty kulutushyödykkeeksi, on olemassa edelleen alueita, joista ei sovi ääneen puhua, tai jos puhutaan, niin ainakin varovaisesti ja suorasukaisuutta paheksuen.

Yksi tällaisista tabuista on nuoressa heräävä seksuaalisuus ja kiinnostus aikuisia kohtaan. Ja juuri tähän tabuun Baudelairen seuraajat Ranskan kulttuurikentällä tarttuivat. Musiikissa Serge Gainsbourg on ehkä tunnetuin näin tehnyt, mutta härskein ja oman aikansa henkeen sopivin suoritus on tämä Alizéen Moi… Lolita, jossa ei ole enää jäljellä tippaakaan siitä hetken oikusta toimimisen tai haaveellisuuden ideaalista, josta Baudelair kirjoitti.

Moi… Lolita on alusta loppuun laskelmoitu ja mietitty lanseerauskappale, jolla vasta 15-vuotiaasta laulajattaresta tehtiin debyyttilevyllään pikkutuhmaa Lolita-poppia huokuva, ja juuri siksi huomiota herättävä seksisymboli. Se on siis kaikinpuolin jo 1800-luvulla alkaneen eroottisen porvarillistumisen tiivistymä, popmusiikin hyödykemäistä luonnetta korostava teos, jonka ihanassa muovisuudessa soi kaikkien nuorten toteutumattomien seksuaalisten haaveiden kaihoinen alavire.

Kappale on oikeastaan vain ranskalaisen viekasta leikkiä, jonka seurauksena erotiikan- ja popinnälkäiset, elämysjanoiset nykyihmiset ryhtyivät tyrkyttämään rahojaan kirkkaana popin taivaalle nousseelle tähtöselle. Baudelair paheksuisi, mutta kaikilla muilla on ainakin videosta päätellen ihan helvetin hauskaa.

Video ei ole enää saatavilla