”Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.”

Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.

”Another walk about, after dark
It’s my point of view”

Ihanalla pulputuksella se alkaa. Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.

Videolla Grimesin otsahiukset ovat vaaleanpunaiset. Hän tanssii ja laulaa luurit korvilla toksisen maskuliinisuuden keskittymissä: endurokisoissa, jalkapallostadionilla ja pukuhuoneessa.

Mielen ovi aukeaa. Se aukeaa muistoihin, joihin on samanaikaisesti lohdullista ja tuskallista astua. Vuoteen 2012, yliopiston käytäville, Pengerpuiston nurmen tuoksuun. Mäkikuplan Pinato-pitsan rakenteeseen. Kakkahätä-77:n keikkaan Elannon korttelissa. Heräämiseen krapulassa kaverin asunnossa, kun ei ole syönyt 24 tuntiin. Jatkoihin, joissa hierotaan hartioita ja nukutaan vierekkäin sängyssä, joka ei kuulu kummallekaan. Huonoon oloon. Akateemisesti yhdentekevään kandidaatintutkintoon. Hetkeen, jossa ei enää idolisoi Jack Kerouacia, koska kirjailija on rasisti ja sovinisti. Bileisiin, joissa viina on sinistä, mutta oksennus kirkasta.

Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.

”And now another clue, I would ask
If you could help me out
It’s hard to understand
Cause when you’re really by yourself
It’s hard to find someone to hold your hand”

Miksi huonoja muistoja ja vaikeita kokemuksia nostalgisoi vuosien jälkeen? Koska niihin sisältyy vielä tunne. Koska ne edeltävät vakiintumisen ja syvältä perimästä nousevan keskiluokkaisuuden pelokkaan onnen turtumusta. Ei kukaan luopuisi lauantai-aamusta, jona herää kirkkaalla päällä, syö tuhdin aamiaisen ja lähtee pitkälle maantielenkille. Ei kukaan antaisi pois saavutettua kontrollin tunnetta. Ei kukaan haluaisi palata lohduttomaan tunteeseen, josta ei näytä olevan ulospääsyä.

”And now it’s gonna be, tough on me
But I will wait forever
I need someone now to look into my eyes and tell me
Girl you know you gotta watch your health”

Vaan voi luoja, miten hulluutta kaipaakaan – omaansa ja toisten. Vaaleanpunaisten otsahiusten heilahdusta ilkikuristen silmien yllä. Yllättävää ja pyytämätöntä Butler-luentoa. Sedille naureskelua kauan ennen omaa setääntymistä. Tavoiteltua empatiaa kuunnellessa ystävän mieshuolia. Sitä, miten ylitsepääsemättömän vaikealta kaikki tuntuu: opinnot, tulevaisuus, rakkaus, mielenterveys, identiteetti. Jos hyväksytään, että postmodernissa kirjallisuudessa merkitys karkaa tavoittamattomiin, minkä perustalle on oma elämänsä laskettava?

Muistossa rakastaa aiempaa itseään ja ystäviään lempeydellä ja myötätunnolla, johon ei enää ole mitään kykyä siinä todellisuudessa, jossa kappale hiljenee ja mielen ovi alkaa sulkeutua.

Kuten isä Call Me By Your Name -elokuvan lopussa riipaisevasti sanoo: ”But to make yourself feel nothing so as not to feel anything – what a waste. ”

Blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom-blom.

Ihanaan pulputukseen se päättyy.

Video ei ole enää saatavilla

”Formationin videolla Beyoncé hyöri ikään kuin Katrina-hurrikaanin jälkeisissä maisemissa Louisianassa, vaikka se kuvattiinkin Los Angelesissa. Kappaleen poliittisesti latautuneet sanoitukset henkivät black positivity -asennetta.”

Beyoncé-bileet kesällä 2016 Helsingin Teurastamolla olivat maailman parhaat.

”Okay, okay, ladies, now let’s get in formation, ’cause I slay
Okay ladies, now let’s get in formation, ’cause I slay”

Kesällä 2016 Helsingin Teurastamolla järjestettiin Beyoncé-bileet. Oli paskan kesän paras päivä. Aurinko paistoi B-Side-baarin terassille tauotta. Dj:t soittivat vain Beyoncén kappaleita. Glitter-artisti taitelili glittermeikkejä halukkaille. Halukkaita oli niin paljon, ettei jonottaminen edes olisi kannattanut. Tanssiryhmä oli hankittu paikalle opettamaan Beyoncé-tansseja. Lisäksi oli asukilpailu.

”Tervetuloa viidakkoon… on pelejä”, kuten siinä Guns N’ Roses -käännösiskelmässä, jota ei ole levytetty, sanottaisiin.

Harhauduin, anteeksi.

Pukukilpailussa riitti osanottajia. Erilaisia beyonceja eri Beyoncé-aikakausilta tanssi auringonpaisteessa.

Ne olivat maailman parhaat bileet! 95 prosenttia osallistujista oli oletettavasti naisia. Tanssilattia oli turvallinen tila. Ei lääpitty, ei ördätty eikä isketty kiinni takapuskuriin. Toisin kuin monissa indiediskoissa, kävijäkuntaan kuului runsaasti muitakin kuin valkoisia ihmisiä. Juhlittiin kesää, kauneutta, nuoruutta ja monimuotoisuutta toisia kunnioittaen mutta ilosta pirskahdellen. Sinä iltana jokainen oli oman elämänsä Queen B.

Soittolista oli ymmärrettävistä syistä sangen kapea, vaikka kappaleita kuultiin myös Destiny’s Child -orkesterin tuotannosta. Saman vuoden helmikuussa julkaistu Formation kuultiin muistin mukaan ainakin 15 kertaa. Se oli osa visuaalista Lemonade-albumia, jonka harva oli kuullut, koska sitä ei löytynyt Spotifysta. Joku murjaisi vitsin, että julkaisutemput ovat menneet niin pitkälle, että pian Beyoncén albumin voi saada haltuunsa vain, jos artisti toisi sen käteen Uberilla keskellä Manhattania.

Formationin videolla Beyoncé hyöri ikään kuin Katrina-hurrikaanin jälkeisissä maisemissa Louisianassa, vaikka se kuvattiinkin Los Angelesissa. Kappaleen poliittisesti latautuneet sanoitukset henkivät black positivity -asennetta. Kaukana New Orleansista, Helsingin Teurastamolla, hoettiin kappaleen feminististä mantraa.

Formationin soidessa bileet hehkuivat luoksensa jokaista kutsuvaa Bey-feminismiä. Sen voiman ja tärkeyden tunsi illan aikana tapahtuneessa kohtaamisessa.

Kaveri pyysi bilealueen ulkopuolelle juomaan reppuviinejä. Hän maisteli lämmintä Rieslingiä aikansa ja sanoi sitten:

– Kuule, minusta tuntuu, että Trump voittaa ne vaalit.

Video ei ole enää saatavilla

”Can’t Feel My Face kertoo samanaikaisesti mm. seksistä ja mm. kokaiinin käyttämisestä. Tai sitten seksin harrastamisesta kokaiinin vaikutuksen alaisena. Joka tapauksessa niin, ettei naamaa voi tuntea.”

The Weekndin Can’t Feel My Face on Joonas Kuisman mielestä 2010-luvun toiseksi paras tanssibiisi. Sitä voi nimittää poppers-klassikoksi.

”I can’t feel my face when I’m with you
But I love it”

Poppers on yhteisnimi joukolle alkyylinitriitteja (usein amyylinitriitti tai butyylinitritti), jotka ovat yleisiä seksistimulantteina ja muussa viihdekäytössä. Alkyylinitriittien suosio tanssilattioilla on säilynyt 1970-luvun diskoista 1990-luvun raveklubeille.

Poppersin käyttö seksistimulanttina alkoi pääasiassa homoseksuaalisten miesten parissa, mutta levisi nopeasti muihin väestöryhmiin. Poppersin nuuhkaisu rentouttaa mm. peräaukon sulkijalihasta, ja mm. sen vuoksi aine on ollut suosittu homoseksuaalimiesten parissa.

Nimi poppers (”poksahtajat”) on laina englannin kielestä; yksi aikaisista amyylinitriittituotteista oli sideharsoon tai vaahtomuovivaippaan kääritty lasiampulli, joka taitettiin rikki ja nopeasti haihtuvaa nitriittia voitiin siten nuuhkia vaipan läpi. Ampullia taitettaessa kuului tyypillinen poksahtava ääni – pop.

– Wikipedia

Nuuhkaisin ensi kerran poppersia yliopiston päärakennuksen portailla. Sitä tarjosi kaverini. Nuuhkaisun jälkeen naamani tuntui irtoavan. Se tuntui ihanalta. I loved it. En muista havainneeni vaikutuksia sulkijalihaksessani. Kaveristani tuli maailmankuulu kirjailija. Hän ei ole enää kaverini.

The Weekndin Can’t Feel My Face on mielestäni 2010-luvun toiseksi paras tanssibiisi. Sitä voi nimittää poppers-klassikoksi. Se kertoo samanaikaisesti mm. seksistä ja mm. kokaiinin käyttämisestä. Tai sitten seksin harrastamisesta kokaiinin vaikutuksen alaisena. Joka tapauksessa niin, ettei naamaa voi tuntea. Veri on kenties siirtynyt peräaukkoa ympäröiviin suoniin. Butt loves it.

On kiinnostavaa, miten päihdekokemukset usein tuntee voimakkaimmin juuri naaman alueella. Viina nostaa punan poskille. Kauhukertomuksissa sienien syönti saa naaman tuntumaan siltä kuin se valuisi hiekkana maahan. Aamurööki saa otsan tuntumaan kevyeltä. Hammaslääkärin puudutus leviää ylähuuleen. Naaman voi tuntea vaikutuksen alaisena irtoavan tai olevan tunnoton.

Tunnoton naama seksin aikana on minulle uusi ilmiö. The Weekndin hitin kuultuaan eräs kaverini kertoi tosin tarinan, jonka mukaan hän oli kadottanut tuntonsa kasvoiltaan sukupuoliaktin aikana. Jälkikäteen hän oli päätellyt, että tunnottomuus oli johtunut liiallisesta hengittämisestä, siis hyperventilaatiosta. Hän on yhä kaverini.

Video ei ole enää saatavilla

Let me help you. And buy my book.

Tuntuuko siltä, että vanne kiristää päätäsi? Onko kaamos tänä vuonna liikaa? Suunta hukassa? Elämä sekaisin?

Ei hätää. Anna Tom Waitsin auttaa sinua näillä yksinkertaisilla ohjeilla, jotka toimivat todistetusti ja parantavat elämänlaatuasi useilla kymmenillä prosenteilla.

Jos niksit eivät toimi, elvyttävät seuraavat neljätoista Waits-klassikkoa joka tapauksessa syysmyrskyjen riepottamaa psyykettäsi.

#1 Älä dokaa ja pokaa

Se mikä tänään tuntuu vaikealta, on huomisen krapulassa mahdotonta kestää. Rällääminen ei auttanut Tom Waitsiäkään, jonka hengen Kathleen Brennan, Waitsin vaimo, todennäköisesti pelasti pyytäessään häntä lopettamaan tupakoinnin ja juomisen.

”But a broken-down jalopy of a man I left behind
An the dream that I was chasing, and a battle with booze
And an open invitation to the blues”
(Invitation to the Blues)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Anna itsellesi kuitenkin lupa irrotella ajoittain

Tasapaino on kaiken avain. Raskaan ja kurinalaisen työviikon päätteeksi on hyvä päästää itsensä tuulettumaan. Et voi suorittaa jatkuvasti, vaan ihmisenä kehittyminen vaatii ajoittaiset retkahduksensa.

”Our love needs a transfusion
so let’s shoot it full of wine
Fishin’ for a a good time
starts with throwin’ in your line”
(New Coat of Paint)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Älä valehtele itsellesi

Älä vaikeuta asioita entisestään. Pyydä avoimesti apua toisilta, kun et enää jaksa itse.

”Hey Charlie for Christ’s sakes
if you want to know the truth of it
I don’t have a husband
He don’t play the trombone
I need to borrow money to pay this lawyer, Charlie, hey
I’ll be eligible for parole come Valentines day”
(Christmas Card From a Hooker in Minneapolis)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Olet täydellinen omana itsenäisenä itsenäsi

Jos toinen ihminen teki elämästäsi surullista ja raskasta, osoita hänelle ja itsellesi, että yksin olet entistä vahvempi.

”They say I’m kind of selfish about my privacy
Now as long as I can be with me
We get along so well I can’t believe”
(Better Without a Wife)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Anna anteeksi

Ihmiset hölmöilevät ja töppäilevät. Myös sinä.

”Marie you’re the wild blue sky
And men do foolish things
You turn kings into beggars
And beggars into kings”
(All the World Is Green)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Kevät tulee kyllä

Et voi uskoakaan, mitä kaikkea kaunista, iloista ja onnellista odottaa jo muutaman kuukauden päässä.

”So close your eyes
Open your heart
To the one who’s dreaming of you
And you can never hold back spring”
(You Can Never Hold Back Spring)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Vaihda maisemaa

Jos ympärilläsi olevat ihmiset, työ ja arki tekevät sinut onnettomaksi, kannattaa harkita lähtemistä kohti uusia haasteita.

”’Cause everyone in this stinking town has got one foot in the grave
I’d rather take my chances out in Burma-Shave”
(Burma-Shave)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Et voi kuitenkaan paeta ongelmiasi

Jos et etsi ratkaisua itsestäsi, löydät samat vaikeudet sieltä, minne kuljetkin.

”But it’s so hard to dance that way
When it’s cold and there’s no music
Well your old hometown is so far away”
(Hold On)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Löydä kauneutta pienistä asioista, jotka ovat lähelläsi

Syvin tyytyväisyys rakentuu pienistä, tutuista asioista.

”Tell me is the crack of the poolballs, neon buzzing?
Telephones ringing; it’s your second cousin
Is it the barmaid that’s smilin form the corner of her eye?
Magic of the melancholy, tear in your eye”
([Looking for the] Heart of Saturday Night)

Video ei ole enää saatavilla

#10 Keskity positiivisiin ajatuksiin ja muistoihin

Hyvä on, olet aallonpohjassa, mutta olet käynyt myös saman aallon harjalla. Se tunne palaa taas. Ilo ei ole kuollut. Se vain tuoksuu oudolta.

”And we’ll steal a bunch of boysenberries and I’ll smear ’em on your face
I’ll get a dollar from my mama’s purse and buy that scull and crossbones ring
And you can wear it ’round your neck on an old piece of string”
(Kentucky Avenue)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Älä kuitenkaan takerru menneeseen

Etene määrätietoisesti kohti unelmiasi. Tee töitä. Vastaukset kysymyksiisi löytyvät kyllä.

”Don’t look back
There are things that can distract you
Move ahead towards your goal
And the answers will unfold”
(Little Man)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Muista levätä

Hyvin nukutun yön jälkeen kaikki tuntuu selkeämmältä.

”It’s such a sad old feeling
The fields are soft and green
It’s memories that I’m stealing
But you’re innocent when you dream”
(Innocent When You Dream [78])

Video ei ole enää saatavilla

#13 Muista syödä

Monipuolinen ravinto on avain tyytyväiseen elämään.

”Eggs and sausage and a side of toast
coffee and a roll, hash browns over easy
chile in bowl with burgers and fries
what kind of pie?”
(Eggs and Sausage)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Mutta jos sinulla näidenkin vinkkien jälkeen menee päin mäntyä…

Muista ettei mikään tee niin hyvää, kuin leirinuotio ja purkki papuja.

”Now when I was a boy
My daddy sat me on his knee
And he told me
He told me many things
And he said son
There’s a lot of things in this world
You’re gonna have no use for
And when you get blue
And you’ve lost all your dreams
There’s nothin’ like a campfire
And a can of beans”
(Lucky Day)

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele Tom Waitsin self-help-opas soittolistana tästä.

Einstürzende Neubauten nukkuu, vaikka maailma sortuisi.

Asun tällä erää Berliinissä. Olen laatinut kylään tulevia ystäviäni varten oheisen soittolistan, jolla esittelen 20 saksalaisen uuden aallon bändiä vaikkapa etkoilun yhteydessä. Harkitsen myös pienimuotoisen PowerPoint-esityksen laatimista.

Saksan 1970- ja 1980-lukujen vaihde on suunnattoman kiinnostava populaarimusiikillinen ajankohta, joka on luultavasti kielimuurin vuoksi jäänyt liian tuntemattomaksi Suomessa. Saksalainen uusi aalto, die neue Deutsche Welle, on kuitenkin monipuolinen soinnillinen ja taidefilosofinen aarreaitta, joka kiihottaa esteettisiä hermojani yli 30 vuotta syntymisensä jälkeenkin.

Saksalaisen uuden aallon teollinen kylmyys, elektroninen kokeileminen ja yhteiskunnallisesti tiedostava sanoittaminen löysi vaikutteensa samankaltaisista synkistä urbaanimaisemista kuin Magazine tai Joy Division. Bauhausin tai Echo and The Bunnymenin kaltaisesta fantastisesta naamioleikistä se ei juuri ollut kiinnostunut. Neue Welle sykki suoraan kylmän sodan aikaisen Euroopan ytimessä. Se hytisi kolkkojen suurkaupunkien viimassa, ahdistui jaetun Saksan henkisestä hajaannuksesta ja katsoi karsaasti sodassa poltetun maan päälle kohoavia rumia uudisrakennuksia. Se kritisoi itäsaksalaista sosialistista realismia ja Länsi-Saksan kriittistä realismia kiinnittäen huomionsa mieluummin 1900-luvun alun ekspressionismiin: Die Brückeen ja Der Blaue Reiteriin.

Näistä lähtökohdista se onnistui kokoamaan oman ainutlaatuisen kauneutensa, joka vaikutti myös takaisinpäin kohti Englantia ja Yhdysvaltoja sellaisten välikappaleiden kuin David Bowien tai Nick Caven kautta.

Ich bin so süchtig – dein Lenkrad zu fühlen.

Soittolistani tärkein nimi on tietenkin Einstürtzende Neubauten, yksi legendaarisen Festival Genialer Dilletanten esiintyjistä. Vahvan suositukseni annan myös Saksan tunnetuimman narkkarin, Christiane F:n Wunderbar-biisille. John Peelin suosima Xmal Deutschland löytyy luonnollisesti listalta, kuten myös Andreas Doraun tajunnanräjäyttävä Fred von Jupiter. Holger Hiller ja Robert Görl ovat saaneet kunnian päästä mukaan kahdella kappaleella. Hiller sekä sooloartistina että bändinsä Palais Schaumburgin kanssa, Görl soolona ja Deutsche Amerikanische Freundschaftin mukana. DAF:n jäsenistö on edustettuna myös Chrishlo Haasin Liaisons Dangereuses -projektin ja Kurt ”Pyrolator” Dahlken soolotuotannon myötä. Ei sovi myöskään unohtaa ”Länsi-Saksan Talking Headsia”, Rheingoldia, jonka Dreiklangsdimensionen-hitti kuuluu kaikkien aikojen parhaiden tanssikappaleiden joukkoon.

Listalta puuttuu valtavirran uusi aalto Nenasta Nina Hageniin ja Spliff-yhtyeen herkulliseen Carbonaraan. Valtavirran Neue Wellelle on ominaista melodinen rikkaus ja iloisuus, joka listaamiltani vaihtoehtobändeiltä yleensä uupuu. Lisäksi muutama upea bändi, kuten Grauzone, Sprung Aus Den Wolken, Kosmonautentraum tai Tödliche Doris, oli pakko jättää listan ulkopuolelle, sillä niitä ei löydy Spotifysta.

Joten tässä ne ovat: saksalaisen uuden aallon 20 olennaisinta kappaletta. Jos et osaa saksaa, ei se mitään. Konsonanttien ja äänteellisen staccaton muodostama vieras kieli on omiaan lisäämään musiikin vieraannuttavaa efektiä, jonka Bertolt Brechtkin varmasti hyväksyisi.

Das wesentlichste über die deutsche neue Welle

1. Einstürzende Neubauten – Tanz Debil
2. D.A.F. – Der Mussolini
3. Liasons Dangereuses – Los Niños Del Parque
4. Xmal Deutschland – Incubus Succubus II
5. Malaria! – Kaltes Klares Wasser
6. Abwärts – Computerstaat
7. Der Moderne Man – Der Sandman
8. Carambolage – Roxan
9. Zeitgeist – Es lebe die Lebendigkeit
10. Palais Schaumburg – Wir bauen eine neue Stadt
11. Holger Hiller – Das Feuer
12. Robert Görk – Mit Dir
13. Pyrolator – Die Haut Der Frau
14. F.S.K. – Fragen Der Philosophie (Völkerball)
15. Fehlfarben – Ein Jahr (Es Geht Voran)
16. Foyer Des Arts – Wissenswertes über Erlangen
17. Rheingold – Dreiklangsdimensionen
18. 1. Futurologischer Congress – Rote Autos
19. Christiane F. – Wunderbar
20. Andreas Dorau – Fred Vom Jupiter

Kuuntele soittolista tästä.

Se tunne, kun ei haluaisi lähteä kouluun, kun vuode on vielä mukavan lämmin, ja länttää nenänsä pakkasen kylmettämään ikkunalasiin.

”Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään
Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
en haluaisi mennä mihinkään”

Excelsior, korkeammalle. Suunta, johon ihminen on pyrkinyt jo Ikaroksesta lähtien.

Gösta Sundqvistin Elämä ikkunan takana -kappaleen hellyttävässä tekstissä ylöspäin voi pyrkiä kahdella tavalla riippuen siitä, onko nousija lapsi vai aikuinen.

”Mietin, miksi aina täytyy kouluun ennättää
Enää tuskin koskaan ehdin leijaa lennättää
No kenties ahkeruus palkitaan”

Tekstin puhuja, kouluikäinen lapsi, pääsee korkeuksiin leikkiessään leijallaan ja antaessaan mielikuvituksensa kohota vapaana ja luovana pilvien joukkoon.

Mutta lapsi, kuten niin monet ikätoverinsa synkässä Suomenmaassa, joutuu nopeasti nöyrtymään ja siirtymään aikuisten maailman realistiseen ankeuteen. Ainoa tapa nousta ylöspäin sosiaalisesti , tehdä luokkaretki, jolle vanhemmat eivät koskaan päässeet, on suorittaa osa yleistä oppivelvollisuuttaan ahkerasti.

Se, joka laiskottelee eikä tee tuota tärkeää, vanhempien sanelemaa nousua, voi nähdä tulevan elämänsä ikkunan takana: tehtaassa, jonka takaa, kuin jonkinlaisena tulevaisuuden hehkuvana haavekuvana, nousee aurinko.

Auringon alla, tehtaan varjossa, ahkeroivat jo aamuvuorolaiset. Sinne isäkin kiiruhtaa hotaistuaan kahvikupillisen kiireellä kurkkuunsa. Sillä jos isä (ja kenties äitikin) ei olisi töissä tehtaassa, mistä lapsi tietäisi mikä aamuvuoro on, ja milloin se alkaa.

No kenties ahkeruus palkitaan.

Säe on sundqvistilaista ironiaa terävimmillään. ”Ahkeruus palkitaan”, kuuluu sananlasku, mutta Sundqvistin maailmassa se palkitaan vain, noh, ”kenties”. Sillä laulun puhujan vanhempien ahkeruutta ei ole palkittu. Jokapäiväinen leipä saadaan otsa hiessä liukuhihnalta, huonoissa työolosuhteissa ja jatkuvan univajeen painamana ilman, että odotettavissa on mitään lauantaisaunaa kirkkaampaa kruunua.

Vanhempien ahkeruus palkitaan vain, jos siitä unelmointiin taipuvaisesta nulikasta tulee jotain! Vähintään juristi, lääkäri tai kunnallispoliitikko. Kun se vain lopettaisi sen haaveilunsa ja nöyrtyisi. Kävisi koulua ja tekisi töitä. Eräänä päivänä saisi sähköhellan jääkaapin viereen. Ymmärrätkö sinä, mitä me äitisi kanssa joudumme tekemään, jotta sinulla olisi tulevaisuudessa asiat paremmin kuin meillä?

Kyllä lapsi ymmärtää, paremmin kuin vanhemmat voivat kuvitellakaan. Lapsi on kuitenkin vasta lapsi, joka haluaisi lennättää leijaa ja antaa aikuisuuden harmauden tulla ajallaan. Sitä paitsi, mikä voisi olla parempaa kuin tämä todellisuus: lämmin vuode talviaamuna tai leijanlennättäminen? Halu miellyttää vanhempia voittaa kuitenkin kaiken muun. On lopetettava niskoittelu ja lähdettävä kouluun suorittamaan. Siinä Sundqvistin kirjoittamana alicemilleriläinen lahjakkaan lapsen tragedia, epäterveen narsismin syntyhetki, joka koskettaa lukemattomia suurten ikäluokkien jälkeläisiä. Tragedia, joka heijastuu lapsen apaattisessa ja surumielisessä katseessa ulos ikkunasta. Mutta samalla katseessa on viattomuutta, joka kuolee lapsesta lopullisesti vasta vuosien päästä.

”Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
En haluaisi mennä mihinkään”

Myös Sundqvistin sävellys viaton, nerollinen ja kyynelehdittävän kaunis. Harras intro ja lumihiutaleinen C-osa ovat kuin joulu- tai lastenlaulusta. Aja hiljaa isi nyt vaan, niin sitten illalla leikitään, jos et ole taas liian väsynyt työn tekemisestä tai humalassa.

Video ei ole enää saatavilla

Joululaulu, joka tekee muut joululaulut turhiksi.

”Sitä aina ei huomaa juodessa
että joulu on kerran vuodessa
ja Aulikki-tädin kotiviinistä
koko suku jouluaattona kännissä”

Ala-asteikäisenä pikkunaskalina minulla oli tapana laulaa joululauluja väännellyillä, pikkutuhmilla sanoituksilla. Isot pojat olivat hyisellä koulunpihalla opettaneet veisaamaan Joulupuu on rakennettu -renkutusta ”Joulupukki hirtettynä riippuu kuusen oksilla” -sanoituksella ja iänikuista Joulupukkia ”Tuuppa tänne niin saat selkään” -muunnelmalla.

Isoäitini katsoi tätä aina pahalla. Pilkkalaulut kuuluivat hänen mukaansa perheisiin, jotka eivät olleet onnellisia juhlakautena. Sellaisissa perheissä oli riitoja ja alkoholiongelmia. Sopivia joululauluja olivat hänen mielestään suomalaisten miesoopperalaulajien kymmenille huoltoasemakokoelmille levyttämät sylvian joululaulut ja en etsi valtaa loistoat.

Isoäitini mukaan Gösta Sundqvistin Jouluaattona kännissä kertoisi varmaankin juuri riitaisesta alkoholistiperheestä, jota tulisi ajatella kavahtaen nojatuolissa, vatsa täynnä kalkkunarullaa. Eihän laulu mitään idyllistä porvarisonnea mätialkupaloineen ja kohtuudella nautittuine laatuviineineen kuvaakaan: Sundqvistin kuvaama perhejoulu on köyhä. Lahjat on kenties nyysitty turkisliikkeen näyteikkunasta ja joululimppu haettu leipäjonosta.

Juhlassa ei kuitenkaan ole mitään arvotonta tai paheksuttavaa. Pikemminkin Jouluaattona kännissä on lämminhenkinen kuvaus suvusta, jota ei ympärilleen voi valita, ja sosioekonomisesta asemasta, johon voi itse vaikuttaa vain harvoin.

Laulu kuvaa hyvin samankaltaista joulunviettotapaa, kuin Juice Leskisen Sika. Molempien kappaleiden juhlat ovat sysmäläisiä karnevaaleja, joissa ylensyödään, tullaan humalaan ja saatetaan purkaa vuoden aikana sukua kohtaan kertyneet turhaumat vastavaihdetuilla pahnoilla painimalla. Sundqvistin tapauksessa kokemus voi tosin olla niin raskas, että ihminen alkaa etsiä lähistöllä riippuvaa köyttä, johon hirttäytyä.

Silti rakkaus ja lämpö ovat läsnä kummassakin kappaleessa. On kokoonnuttu yhteen ja tunnetaan hyvää tahtoa läheisiä kohtaan. Myötätuntoaan voi osoittaa esimerkiksi ostamalla puolisolle lahjaksi rintaliivit, joista näkyy nännit läpi. Ja mitäpä sitä ylenpalttista tissuttelua moralisoimaan, onhan joulu lopulta vain lasten ja mummujen juhla. Jos sattuu elämään noiden kahden pisteen välistä aikaa, ei jouluaattona ole jäljellä muuta tekemistä, kuin imeskellä huomaamattoman humalahakuisesti Aulikki-tädin kotiviiniä.

Jouluaattona kännissä on Sundqvistin antijoulaulujen, joita hän innostui kirjoittamaan kokonaisen Varasteleva joulupukki -levyllisen verran, kirkas johtotähti. Soinniltaan se on kitsch kuin mauton lahjapaperi tai sellofaaniin kääritty, nuupahtanut hyasintti. Sävellykseltään se on yhtä turvallinen kuin lanttulaatikko, joka aiheuttaa ilmavaivoja viimeistään tapaninpäivänä. Sanoituksessaan Sundqvist paljastaa kuitenkin jälleen kerran ironisen tarkkanäköisyytensä ja syvän ymmärryksensä yhtä suomalaista kansanosaa kohtaan.

Jouluaattona kännissä on joululaulu, joka tekee muut joululaulut turhiksi, ja saa ne näyttämään naurettavan jeesustelevilta. Se saa muistamaan, että niin oma suku kuin joulujuhlakin ovat lopulta aika pöljiä ilmiöitä, mutta kummastakaan ei luopuisi mistään hinnasta.

Video ei ole enää saatavilla

Trööt-trö-trö-trö-trö-trööt-trööt.

Jalkapallofanien omima, Jack Whiten kirjoittama riffi on karannut omaan symboliseen sfääriinsä ja saanut tarinoiden muodostaman sädekehän.

”Ooo-o-o-o-o-oo-ooo
Ooo-o-o-o-o-oo-ooo”

On vuoden 2003 lokakuu. Belgialaisen Club Brugge -jalkapallojoukkueen fanit ovat kokoontuneet milanolaiseen baariin ennen illan ottelua, jossa Brugge haastaa italialaisjätti AC Milanin Mestareiden liigan lohkovaiheessa. Yhtäkkiä ravintolan kaiuttimista alkaa kuulua hypnoottinen, puoliakustisella kitaralla soitettu riffi, joka on laskettu oktaavia matalammalle Whammy-pedaalin avulla. Nousuhumalaiset jalkapallofanit alkavat laulaa riffin mukana.

”Ooo-o-o-o-o-oo-ooo
Ooo-o-o-o-o-oo-ooo”

Sillä hetkellä The White Stripesin Seven Nation Army karkaa tekijöidensä, Jack ja Meg Whiten, hallinnasta ja alkaa elää omaa elämäänsä. Se muuttuu kansanmusiikiksi ja suulliseksi perimätiedoksi.

Sinä lokakuisena iltana Club Brugge kaataa AC Milanin San Siron kolkolla stadionilla. Fanit tuovat Seven Nation Armyn riffin tuliaisina Belgiaan, jossa kappaletta aletaan soittaa otteluiden aikana Bruggen Jan Breydel -stadionilla. Fanit eivät ole kiinnostuneita kappaleen sanoituksista, sen kitarasoolosta tai Meg Whiten puisevasta rumputyöskentelystä. Vain sen riffissä on tarvittavaa voimaa. Tuo hämmentävä voimantunne resonoi koko kehossa, kun tarttuu vieruskavereita hartioista, hyppii ylös ja alas katsomossa ja yhtyy laulamaan matalaa, yksinkertaista melodiaa.

Kolmen vuoden päästä Club Brugge saa vuorostaan italialaisia vieraita, kun AS Roma saapuu Belgiaan pelaamaan Uefa Cupin ottelun. Roomalaiset siirtyvät ensimmäisellä puoliajalla johtoon omalla maalilla, mutta toisella puoliajalla Bruggen Javier Portillo tasoittaa. Stadion repeää ja Seven Nation Army kajahtaa ilmoille. Italialaiskannattajat kuuntelevat laulua hiljaisina.

74. minuutilla Simone Perrotta kuitenkin vie Rooman jälleen johtoon kulmapotkun jälkitilanteesta. Sen kannattajat varastavat belgialaisten maalilaulun itselleen, niin kuin suomalaiset Den Glider Inin vuonna 1995.

”Pooo-po-po-po-po-poo-pooo
Pooo-po-po-po-po-poo-pooo”

Laulu saa foneettisesti uuden otteen, mutta melodia ja tunne pysyvät ennallaan.

AS Roma voittaa 1–2. Roomalaisfanit vievät voitonlaulun mukanaan Italiaan. Seven Nation Army alkaa soida ikuisen kaupungin Stadio Olimpicolla.

Kesällä 2006 pelataan jalkapallon MM-kisat Saksassa. Seven Nation Armysta on tullut puolessa vuodessa Italian maajoukkueen epävirallinen hymni. Valmentaja Marcello Lippi, suuri sananmuunnosten ystävä, johdattaa joukkonsa aina finaalin asti, jossa vastaan asettuu Ranska. Finaali on ikimuistoinen. Zinedine Zidane pelaa myyttisen uransa viimeisen ottelun. Zizou upottaa seitsemännellä minuutilla rangaistuspotkun yläriman kautta, mutta Marco Materazzi tasoittaa pian. Myöhemmin Zidane puskee Materazzia päällään tämän haukuttua Zidanen siskoa. Zidane saa punaisen kortin. Italia voittaa maailmanmestaruuden pilkuilla. Tämän antiikin draamoja muistuttavan näytelmän taustalla onnesta seonnut Azzurri-fanien kuoro laulaa:

”Poo-po-po-po-po-poo-pooo
Pooo-po-po-po-po-poo-pooo”

Vuonna 2013 koko urheileva maailma käyttää Seven Nation Armyä tapahtumissaan tunnelman nostattamiseen. Seurauksena kukaan ei jaksa enää kuunnella sitä. Kuten Arttu Tolonen mainiosti totesi, on maailma syönyt kappaleen ja tulee pian sylkäisemään sen ulos. Tämän digestiivisen prosessin myötä kappale on kuitenkin karannut täysin omaan, symboliseen sfääriinsä ja saanut kirkkaan, tarinoiden muodostaman sädekehän. Ilmiö on 2000-luvun rock-musiikin kiinnostavimpia.

”Ooo-o-o-o-o-oo-ooo
Ooo-o-o-o-o-oo-ooo”

Nyt se soi sinun päässäsi.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The White Stripesilta äänestettiin myös kappaleita Ball and Biscuit ja Fell in Love With a Girl.

Wilco. Jay Bennett ei kuvassa. Hän on kuollut.

Jesus etc. on romantiikkaa ihmisille, jotka eivät enää usko romantiikkaan.

”Jesus, don’t cry
You can rely on me, honey
You can combine anything you want
I’ll be around
You were right about the stars
Each one is a setting sun”

Oli kyse sitten Ginsbergin Huudosta tai Kubrickin Kellopeliappelsiinista, monia kaupallisesti menestyneitä ja kriittisesti arvostettuja klassikkotaideteoksia edeltää huomattavat julkaisuongelmat. Näin kävi myös chicagolaisen Wilcon tapauksessa vuonna 2001, kun se yritti saada kunnianhimoisen Yankee Hotel Foxtrot -albuminsa ulos silloisen levy-yhtiönsä Reprise Recordsin kautta. Warnerin alainen Reprise ei jostain syystä halunnut julkaista sitä. Niinpä Jeff Tweedy bändeineen istui hetken erinomaisen materiaalin päällä, antoi sen sitten vapaasti kuunneltavaksi nettiin ja päätyi lopulta tekemään sopimuksen Nonesuch Recordsin kanssa. Ilmestyttyään Yankee Hotel Foxtrot käväisi Billboard 200 -listan sijalla 13, on tähän päivään mennessä Wilcon suurin kaupallinen menestys, valittiin monille vuoden 2002 parhaat levyt -listoille ja muistettiin vielä koko vuosikymmenen parhaita albumeja valitessakin. Onnea Reprise.

Yankee Hotel Foxtrotin tekeminen oli turbulenttia aikaa myös bändin sisällä. Laulaja-kitaristi Tweedy riitautui äänityssessioissa yhtyeen toisen taiteellisen voimahahmon, multi-instrumentalisti Jay Bennetin kanssa, joka sai kenkää. Sam Jones taltioi draaman I Am Trying To Break Your Heart –dokumenttiinsa, joka kartoittaa tapahtumia raadollisen tarkasti.

Kaikista vaikeuksista huolimatta Yankee Hotel Foxtrot on upea albumi, joka työntää perinteisen yhdysvaltalaisen biisinkirjoittamisen rajoja ulos- ja ylöspäin. Minulle sen itsestäänselvä huippuhetki on kuitenkin aina ollut levyn konventionaalisin kappale, Jesus Etc. Se on niitä harvoja biisejä, joista tietää kaksi ensimmäistä tahtia kuultuaan, että sitä tulee rakastamaan.

Ei siihen edes tarvita mitään erityistä. Jesus Etc. on vain traditiotietoinen americana-laulu, joka on erittäin hyvin kirjoitettu. Se sisältää kaikki americana-musiikin tyyppielementit: Neil Youngin Harvest Moonin kalifornialaisen ilta-auringon paahtaman rennon poljennon, steel-kitaran ja tietenkin jouset. Kappaleen jousisoittimet on sovitettu riemastuttavan monipuolisiksi: ne ovat pääosassa introssa, A-osissa puolestaan kuullaan taustalla häilyviä, uhkaavia tremoloja, jotka sulautuvat pitkiin ja kauniisiin ääniin. Välillä viuluja näppäillään kielisoitinten rinnalla. Seuraksena koko äänimaailmasta muodostuu rikas ja lämmin.

Jesus Etc.:lla on kaikki edellytykset olla ällöttävän siirappinen. Se keikkuu koko ajan sentimentaalisuuden yllä putoamatta kuitenkaan sen upottavaan silmäkkeeseen kertaakaan. Sen sijaan Tweedyn surumielinen teksti ja laulun sielua hivelevä melodia synnyttävät riipaisevan melankolian tunteen. Jesus Etc. on väsyneen ihmisen itkuntuhruinen rakkaudentunnustus. Jesus etc. on romantiikkaa ihmisille, jotka eivät enää usko romantiikkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Wilcolta äänestettiin myös kappaleita Ashes of American Flags, At Least That’s What You Said, Heavy Metal Drummer, I Am Trying to Break Your Heart, Impossible Germany ja Poor Places.

Save our radio!

Rakas Radio Helsinki,

heinäkuun 11. vuonna 2013 oli surullinen päivä. Silloin kerrottiin, että Sinua uhkaa lakkauttaminen tulevan lokakuun viimeisenä päivänä. Annettiin ymmärtää, että teit omistajallesi, Helsingin Sanomille, tappiota 350 000 euroa vuodessa.

”Helsingin Sanomilla on isot kustannuspaineet, joten näissä oloissa meidän on vaikea ylläpitää näin rajusti tappiollista kanavaa. Meidän on pakko keskittyä ydintoimintaan”, kertoi Riikka Venäläinen, Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja. Sinua oli yritetty siirtää Nelonen Median omistukseen. Se ei kuitenkaan lopulta ollut kiinnostunut ohjelmasisällöistäsi.

Hätäännyin. Suutuin. Masennuin. Liiketaloudellisista syistä, jotka tuntuivat minusta mitättömiltä verrattuna Sanoma-konsernin yli 2,3 miljardin liikevaihtoon, oltiin lopettamassa viimeinen Yleisradion ulkopuolinen, todella monipuolinen ja laadukas radiokanava. Tärkeä osa henkilökohtaista kulttuurihistoriaani oltiin pyyhkäisemässä unohduksiin.

Mieleeni nousi monia vihaisia kysymyksiä, joihin en löytänyt vastausta. Miksi maan paras radiotoimitustyö ja audiosisältö ei olisi Suomen suurimman mediatalon ydinosaamista? Miksei kanavalle oltu saatu myytyä enemmän mainoksia? Miksei kaupallisuutta, laatua ja intohimoa oltu onnistuttu yhdistämään? Oliko naiivin kulttuurin ystävän vain pakko ymmärtää, että liiketaloudelliset syyt olivat voittaneet taas? Oliko jälleen vain nieltävä sankokaupalla paskaa?

Rakas Radio Helsinki,

tunnettu iskulauseesi on ”Olet ystävien seurassa.” Sitä Sinä olet minulle ollut minulle jo kymmenen vuotta: ystävä, kumppani ja joku joka ymmärtää.

En ole ollut kanssasi aivan alusta asti. En kuullut Lepakkoradiota taajuudelta 95,2 vuonna 1999. En ollut äärelläsi, kun Maria Veitola soitti ensimmäisenä Radio Helsingissä soitettuna kappaleena Pekka Strengin Puutarhassa-biisin vuoden 2000 syyskuussa. En tuntenut sinua, kun sait vakituisen radioluvan vuoden 2001 maaliskuussa. Löysin Sinut pohjoiselta Uudeltamaalta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä rätisevältä taajuudelta 89.4. Rakastuin Sinuun ensi kuulemalta.

Rakas Radio Helsinki,

minä aloin kuunnella Sinua päivittäin. Opin tuntemaan tekjäsi.

Kun heräsin aamulla, kytkin ensimmäisenä Sinut päälle. Kuuntelin Harri Niemen ja Pauliina Siniauerin aamushowta ja heräilevää pääkaupunkia.

Iltapäivällä avasin Sinut jälleen. Kuuntelin maanantaisin Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin Tukevasti Ilmassa -ohjelmaa: sen charmanttia ja vakavamielistä keskustelua, hellyttävää rykimistä, nokkelaa vitsailua ja viileää älyllisyyttä.

Muina iltapäivinä kuuntelin Helsingin Henki– ja Mahtavaa Helsinki Mahtavaa -ohjelmia. Legendaarista Njassaa, ”hipsterinnäköistä” Aleksi Pahkalaa tai Anna Cadiaa. Perjantai-iltapäivien Paskalista oli puolestaan hyvä syy korkata viikonlopun ensimmäinen kalja.

Iltaisin oli erikoisohjelmien, kuten Nick Trianin 8,5:n tai Artemin ja Marko Makeloven Uuden Aallon aika. Ennen Spotifyta nämä ohjelmat olivat ulkomaisten nettiradioiden ohella ainoa mahdollinen kosketuspinta uunituoreeseen, päivän polttavimpaan indiemusiikkiin ja siihen, mikä oikeasti oli tällä hetkellä In ahtaan, pohjoisuusimaalaisen todellisuuteni ulkopuolella.

Sitten olivat vanhat starbat, kuten Uuge Kojola, Norppa tai Dj Bunuel. Heiltä opin. Ne ihmiset, jotka ylenkatsovat hyvin toimitettua radio-ohjelmaa, puheohjelmia ja soittolistattomuutta painottaessaan selkeitä yleisösegmenttejä, joille on kannatavaa markkinoida hyödykkeitä, eivät ymmärrä, millainen sivistävä vaikutus radion kuuntelemisella voi olla.

Oppiminen ei ole loppunut. Olen kuunnellut samoja ohjelmia tähän päivään saakka.

Sinun myötäsi toteutui lopulta myös yksi haaveistani. Vuosina 2012 ja 2013 minulla oli suuri ilo ja kunnia tehdä tajuudellasi kolme ohjelmaa Radio Nuorgamin lähetyksissä, ystävieni kanssa. Ohjelmat käsittelivät minulle tärkeitä asioita: kirjallisuutta, David Simonia ja unohtuneita popklassikoita. En todennäköisesti olisi saanut tehdä niitä millekään toiselle kanavalle.

Rakas Radio Helsinki,

halusin kirjoittaa sinulle henkilökohtaisesti ja tunnustaa palavan rakkauteni. Sinun suuremmasta kulttuurisesta merkityksestäsi tullaan kirjoittamaan lokakuun loppuun asti. Keskusteltaessa laadukkaan toimitus- ja kulttuurityön merkityksestä ja sen suhteesta markkinavoimiin tullaan Sinut muistamaan esimerkkinä vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Inhimillinen vakio vain on, että hyvästä työstä kiitetään liian harvoin, vaikka sitä olisi tehty 13 vuoden ajan. Siksi haluan kiittää Sinua ja tekijöitäsi kuluneista vuosista. Erityisesti niitä toimittajia, jotka mainitsin yllä, mutta myös niitä, joiden ohjelmien kuuntelemiseen aikani ja musiikkimakuni eivät riittäneet. Kiitos. Olette vaikuttaneet työllänne nuoreen ihmiseen suunnattoman paljon.

Rakas Radio Helsinki,

en tietenkään ole ainoa rakastajasi, mutten ole siitä lainkaan mustasukkainen. Jos lähdet, jätät suomalaiseen musiikki-, kulttuuri- ja radiokenttään ammottavan aukon, jota mikään ei lähitulevaisuudessa voi paikata. Jätät jälkeesi omistautuneen ja surevan kuulijakunnan, mutta myös suuren joukon kotimaisia artisteja, joita mikään muu radiokanava ei tule jatkossakaan soittamaan. Näiden artistien upea taide menettää myötäsi jälleen yhden tärkeän levityskanavan.

Mutta kenties vielä ei ole liian myöhäistä! Puolestasi on herätty taistelemaan. Save Radio Helsinki on sosiaalisen median liike, joka on kerännyt reilusti yli 20 000 seuraajaa Facebookissa ja lähes tuhat seuraajaa Twitterissä. Myös ulkomaalaiset suuruudet Viron presidentistä useisiin huippuartisteihin ovat ilmaisseet tukensa. Kun Red Hot Chili Peppersin Josh Klinghoffer puhui puolestasi, uutisoitiin tästä jopa Ruotsissa.

Mitä me rakastajasi voimme tehdä puolestasi? Joukkorahoittaa toimintaasi? Maksaa kuukausimaksua? Odottaa yksityistä ostotarjousta? Vaatia Yleisradiota hankkimaan tärkeimmät ohjelmasi?

Kukaan ei vielä tiedä vastausta, mutta jotain on tehtävä. Muuten meille jäävät vain soittolistat, kuuntelijoittensa älykkyyttä radikaalisti aliarvioivat kaupalliset kanavat, vitun hauskat aamujuontajat Make ja Pete ja Elokuu viikon Underground-nostona.

Radio Helsinki,
minä rakastan Sinua ikuisesti.
Älä jätä minua koskaan.

Joonas Kuisma
Nuorgam

Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: pinnallista, mutta hyvin tehtyä.

Homma haiskahtaa – makealta.

Jazzmusiikin ja puhelaulun yhteinen taival on pitkä. Sen alkupiste lienee scat-laulussa, mutta puhuttu kielikin tuli mukaan viimeistään 1950-luvulla Beat-runoilijoiden poeettisissa kokeiluissa, joissa runon kieltä rytmitettiin muistuttamaan esimerkiksi bebop-saksofonin fraseerausta. Varsinainen jazz rap kehittyi huippuunsa 1990-luvun vaihteessa A Tribe Called Quest -hiphop-yhtyeen työssä. Rap ja jazz ovat jo rakenteellisesti lähellä toisiaan: kertosäettä seuraa osin improvisaatioon, osin äärimmäiseen musiikillisten sääntöjen ymmärtämiseen perustuva soolokierto.

Valtteri Pöyhösen johtaman Ricky-Tick Big Bandin ja Palefacen, Redraman ja Tommy Lindgrenin muodostaman Julkisen Sanan yhteistyössä ei siis ole mitään taiteellista uutuusarvoa, vaikkei tällä kaavalla ole suomenkielistä musiikkia tehtykään. Oikeastaan koko homma haiskahtaa pahasti. Yhteislevyn idea tuntuu halvalta ja pinnaliselta. Nyt ollaan selvästi tekemässä ”vuoden kotimaista jazz-tapausta”, joka jatkaisi Five Corners Quintetin aloittamaa, muutama vuosi sitten väsähtänyttä kotimaisen jazzin popularisoimista. Pöyhönen bändeineen antaa persettä suomalaisten suosikkiräppäreille. Oma ammattitaito annetaan halvalla toisten käyttöön, jotta omalle työlle saataisiin lisänäkyvyyttä.

Ricky-Tick Big Band päästää Palefacen, Redraman ja Lindgrenin esiintymään sofistikoituneessa valossa, vaikka tosiasiassa räppärit ovat levynkannessa parhaat päällä poseeratessaan väärässä paikassa kuin tennarit linnan juhlissa. He ovat päässeet poseeraamaan salokileijonina trumpetisti Jukka Eskolan bäkkärille, kuten Se on jatsii -kappaleella lauletaan. Julkinen Sanahan on käytännössä GG Caravanin uusi inkarnaatio. GG Caravan teki balkan-vaikutteista hiphopia yhden levyllisen verran vuonna 2012. Mihinköhän lantrinkiin Paleface kumppaneineen blandaa rapin seuraavaksi? Kuullaanko vaikkapa irwinläisten protestilaulujen ja rapin liitto? Herttinen sentään! Eikun.

Julkinen sana on siis turismilomalla, kuokkavieraana jazzin kekkereissä. Se käyttäytyy tyypillisen turistin tapaan rehennellen, tuoden omat tapansa väkivaltaisesti kantaväestön keskuuteen ja uskoen tietävänsä kaiken sen kulttuurista luettuaan maan historiaa käsitelleen esitteen. Avausraita Julkinen Sana -kappaleen asenteena on nimenomaisesti, että ”me olemme tehneet jatsi-LP:n” eikä ”Ricky-Tick Big Band on tehnyt yhteistyötä rap-muusikoiden kanssa”:

”Voi herranjestas eihän täs oo järkee
Veljet ja siskot mikä meininki!
Nyt niilt on ilmestynyt jatsi-LP
riimit on rautaa torvet messinkii”

Kukkuu! Kattokaa jätkät mulla on lei kaulassa! Varo, ettei sillä huoralla ole aataminomenaa. Haha.

Burnaa-albumia olisi ihanaa vihata. Harmi vain, että se on helvetin hyvä ja loistavasti toteutettu levy.

Ricky-Tick Big Band on levyn tähti. Kun tämä määrä huippumuusikoita päästetään levyttämään, ei materiaali vain yksinkertaisesti voi olla huonoa. Orkesteri ei soita mitään heppoisia sample-aihioita, vaan hyvin kirjoitettuja, kokonaisia sävellyksiä. Saumattoman big band -kompin lisäksi bändille annetaan ajoittain tilaa myös sooloihin, mikä on valloittavaa, vaikka räppärit yrittävätkin vesittää homman ”Noniin Ari, pistä jotain snadii” -kommenteillaan esimerkiksi Vipinää-kappaleella. Olisivat hiljaa ja nauttisivat.

Julkisen Sanan räppäreille on kuitenkin pakko osoittaa kunnioitusta. Trio on tehnyt paljon työtä saadakseen flownsa toimimaan yhdessä orkesterin kanssa. Erityisesti Palefacen verbaalirytmiikka on paikoin suorastaan nerokasta. Kuunnelkaapa vaikka Vipinää-biisillä, miten hän swengaa säkeillä:

”Kaadan naisen
ja ehkä drinkinkin”

Sanoitukset ovat kauttaaltaan oivallisia ja täynnä huumoria. Dissausbiisi Rakkaudella vihaajille on kenties vuoden hauskin kappale:

Lindgren: ”Sinä ja sun myslit
ja sun kuivatut luumut”

Cheek: ”Valtikka tänne
mä vien kaikilta kruunut”

– – –

Lindgren: ”Oot sä ylpee kun sä kehitit sen iskelmä-hopin?”
Paleface: ”Sanoo Emma-gaalan Batman. Missä on Robin?”

Kadonneen Suomi-hiphopin etsinnästä kertovan Kiristyskirjeen komppaaminen niin sanotulla vakoilujazzilla tuottaa myös hersyvän tuloksen.

Jo mainitsemaani genreturismia Burnaalla edustaa kappale Se on jatsii, jolla lauletaan muun muassa:

”Vääriä ääniä
yksi on virhe
jos virheit on kaksi
se on jatsii”

Julkisen sanan ei pitäisi tulla sanomaan Ricky-Tick Big Bandille tai kuuntelijalle, mitä jazz on. Sen pitäisi kunnioittaa bändiä, alan huippuja, joille jazz ei ole mikään uusi ja hassu levyprojekti, vaan tie, totuus ja elämä. Julkisen sanan pitäisi kuunnella, oppia ja ymmärtää. Sen pitäisi mennä kysymään Digeliuksen Emulta, mikä on jatsii.

Pöyhösen ei puolestaan tarvitsisi antaa persettä. Hänen varsinaisen bändinsä, Dalindèon, tämän vuotinen huippulevy Kallio on parasta pr-työtä, jota kotimaisen jazzin puolesta voi tehdä. Flow-festivaalien ohjelmisto on parasta pr-työtä, jota kotimaiselle jazzille voi tehdä, sillä siellä esiintyy tulevaisuuden nimiä KOK Triosta Smith&Zengeriin. Kotimaista jazzia ei tarvitse tyrkyttää ihmisille – ei edes big bandejä. Ne jotka haluavat sen löytää, löytävät sen ja rakastuvat siihen.

Palefacen, Redraman ja Lindgrenin ei puolestaan kannattaisi kauaa leikkiä tulella, sillä ”jatsia ken harrastaa, nälkä aina ahdistaa”, kuten vanha kapakkasananlasku sanoo.

80 Ricky-Tick Big Bandin ja Julkisen Sanan yhteistyö on ideana plastinen ja pinnallinen. Levyä ei kuitenkaan voi vihata, koska se on hauska, hyvin tehty ja yksinkertaisesti helvetin hyvä.

Video ei ole enää saatavilla

Queens Of The Stone Agen luona voi käydä vieraisilla ja poistua kun huvittaa.

Hietaniemen rantaan keikalle saapuvan Queens Of The Stonea Agen uusin albumi, … Like Clockwork, on pullollaan vierailijoita. Tässä niistä viisi mielenkiintoisinta.

Josh Homme on joskus verrannut Queens Of The Stone Age -bändiään nuoreksi rakastajaksi, jota vierailijat voivat käydä panemassa silloin kun huvittaa ja poistua aktin jälkeen. Uusimman, …Like Clockwork -albumin, äänityssessioissa makuuhuoneen ovi kävi taajaan. Vällyihin ei pujahtanut mitä tahansa kokemattomia puskarunkkareita, vaan rutinoituneita panomiehiä. Vierailijalista koostuu suurista rocktähdistä ja ansioituneista taiteilijoista.

QOTSA:n laulaja, Josh Homme, on kuitenkin pitänyt äänitysstudiossa diktaattorin valtaa tiukasti hyppysissään. Hänelle on täysin yhdentekevää, kuinka isosta nimestä on kysymys: Hommea lukuunottamatta kaikki musiikilliset suoritukset on painettu tiiviisti taustalle palvelemaan kokonaiskuvaa ja Hommen hahmoa bändinsä kiistattomana keulakuvana. Myös bändin vakijäsenet ovat jatkuvassa kierrossa. …Like Clockworkin vierailijoita ei ole vaivauduttu edes nimeämään ainakaan cd-levyn kansiin.

Kuten arvata saattaa, ketään Queens Of The Stone Agen parhaista rakastajista on turha odottaa näkevänsä keskiviikkoisessa Helsingin-konsertissa, mutta heidän taidoistaan voi nauttia tämän artikkelin parissa.

#5 Dave Grohl

Fresh Pots!

Nirvanasta ja Foo Fightersista tuttu rumpali-kitaristi-lauluntekijä teki yhteistyötä Hommen kanssa jo Queens Of The Stone Agen vuoden 2002 hittilevyllä Songs For The Deaf. Miehet soittivat lisäksi yhdessä Led Zeppelin -basisti John Paul Jonesin kanssa superkokoonpanossa Them Crooked Vultures. …Like Clockworkilla Grohl takoo kannuja tunnistettavalla tyylillään yhteensä viidellä raidalla, kuten esimerkiksi My God Is The Sun -kappaleella.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Nick Oliveri

No voin mä laulaakin

Nick Oliveri tekee …Like Clockworkilla yllätyspaluun Queens Of The Stone Agen pariin. Josh Homme potki aina Katzenjammer– ja Kyuss-ajoista asti mukana olleen basistinsa bändistä vuonna 2004. Hommen mukaan miehet ovat kuitenkin pysyneet ystävinä. Kuullessaan, että Dave Grohl on mukana uuden albumin äänitysprosessisa, Oliveri pyysi päästä mukaan basistina. Tämä ei Hommelle käynyt, mutta Oliveri sai laulaa taustat kahdelle raidalle, kuten If I Had A Tail -kappaleelle.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Alex Turner

Bye, bye, black balloon, see you real soon.

Arctic Monkeys -nokkamies Alex Turnerin ja Josh Hommen yhteistyö alkoi vuonna 2009, kun Homme tuotti osittain bändin Humbug-albumin Kalifornian aavikoilla. …Like Clockworkille Turner tarjosi taustalaulun lisäksi myös sanoituksellista panostaan. Hän on osin vastuussa Kalopsian tekstistä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jake Shears

Josh. Tämän äänityksen ajan olen vain sinun.

Scissors Sistersistä tunnetun laulajan, Jake Shearsin, keijumaista olemusta ei äkkiseltään yhdistäisi Hommen yltiömachoon yhtyeeseen. Shears on kuitenkin fanittanut Queens Of The Stone Agea jo pitkään. Kenties vielä yllättävämpää on se, että Homme on kertonut pitävänsä yhtälailla Scissors Sistersin musiikista. Shears laulaa …Like Clockworkin avaavalla Keep Your Eyes Peeled -biisillä.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Sir Elton John

Elton John – oikea kuningatar.

Mitä helvettiä Sir Elton John tekee Queens Of The Stone Age -albumilla!? No soittaa pianoa ja laulaa taustoja Fairweather Friends -raidalla. Elton John päätyi mukaan Hommen projektiin yhteisen tuttavan, Jake Shearsin, välityksellä. John oli soittanut Hommelle puhelimella ja kertonut, että albumille on tulossa kaikkea muuta, paitsi itse kuningatar. Eltonistahan sellainen sitten saatiin. 66-vuotias legenda on kutsunut …Like Clockworkia maailman parhaaksi rock-albumiksi viimeiseen viiteen vuoteen – luultavasti siksi, että on sillä itse mukana.

Koska Fairweather Friendsiä ei löydy youtubesta, esitettäköön tässä Elton Johnin Crocodile Rock -tulkinta Muppet Showsta!

Video ei ole enää saatavilla

Queens of the Stone Age Rock the Beach -festivaalilla tänään 26.6.2013 kello 18.55.

Video ei ole enää saatavilla

Edesmennyt radiolegenda John Peel oli omalaatuisten musiikkivalintojensa lisäksi myös The Fallin suurin fani.

Peelin postuumi äänitekokoelma käsittää yli 100 000 levyä. The Fallin 30. studioalbumi taas ilmestyi tämän vuoden toukokuussa ja diskografia on yli kolminkertainen, jos mukaan lasketaan livelevyt, kokoelmat, puoliviralliset julkaisut ja sanelukoneella äänitetyt kännisekoilut. (Tähän juttuun saavat riittää studioalbumit, jotka bonusraitoineen käsittävät myös erikseen julkaistuja singlebiisejä.)

Täten musiikkikriitikot lysähtävät kasaan aina, kun uusi Fallin levy julkaistaan. Konsensusta bändin levyistä ei ole syntynyt noin kymmeneen vuoteen. Kun julkaisumassa on niin suuri, on sisällön arvottaminen yhdentekevämpää, ehkä jopa vastenmielistä.

Millaista levynkeräilijälle ominaista monomaniaa tämän manchesterilaisbändin kuuntelu voi vaatia?

Ei kummoistakaan, kunhan tietää mistä aloittaa ja osaa tunnustella mihin lopettaa. The Fallin levyjä voi pitää myös kertakäyttöisinä, kuten bändidiktaattori ja sen ainoa pysyvä jäsen Mark E. Smith ne itse kokee. Hän jaksaa aina haastatteluissa todeta, kuinka bändinsä uudet biisit ovat parasta ikinä ja jättävät vanhat käppäiset levyt varjoonsa.

Ja toisin kuin muut tätä mantraa toistavat muusikot, MES seisoo myös sanojensa takana. Keikoilla kuullaan biisejä pääasiassa viime levyiltä, mitä nyt yksi klassikko kaivetaan joskus esiin miltei satunnaisarvonnalla. Mark E. Smith on Britannian populaarimusiikin sinnikkäin vastarannankiiski.

Toi on huono, toi on huonompi, uus on hyvä, tuumaa Mark E. Smith diskografiastaan.

The Fall voidaan nähdä musiikillisesti kapeaa kujaa kulkevana. Kaiken pohjalla on aina Smithin innostus garage rockiin, rockabillyyn ja muihin primitiivisiksi miellettyihin genreihin. Lisätään rakkaus rockmusiikin pyhiin avantgardisteihin kuten Captain Beefheartiin ja Caniin. Toistetaan riffejä monta kertaa, koska tämä bändi pitää siitä. Kohotetaan Smithin kirjallisilla kiinnostuksilla kuten William S. Burroughsilla ja H.P. Lovecraftilla, niin resepti on valmis.

Kuorrutus on kuitenkin vaihdellut sitä mukaa, miten MES on heitellyt muusikoita bändistä sisään ja ulos. ”The Fall Sound” on vaeltanut amfetamiinipunkista hiekkapaperin karheaan post-punkiin, indiepopahtaviin pikkuhitteihin, kieroutuneisiin tanssimusiikin trendien tulkintoihin, pelkkään kuulijan ärsyttämiseen ja lopulta taas garage rockin ja krautrockin yhdistelmään, joka on vuonna 2013 vieläkin tuore.

John Peel tiivisti tämän tunnetusti ja parhaiten: ”Always different, always the same.”

Sanoittajana Mark E. Smith on pubin nurkassa kiihkoileva kryptinen juoppo, joka kuitenkin pystyy näkemään surrealistisesti ja sarkastisesti ne epämiellyttävät yhteiskunnan puolet, joita me emme aina huomaa. On houkuttelevaa typistää tällainen persoona kylähulluksi. Ilmiöksi, jolta saa raflaavan lausunnon mihin tahansa.

Tällöin unohdetaan Smithin lahjakkuus, etenkin hänen äänensä. Se perinteisiä laulumelodioita laajalti välttelevä uhmaikäinen epäselvä käninä. Smithin jatkuva halu etsiä uusia laulutapoja pitää Fallin liikkeessä. Kun ääneen tykästyy ja tajuaa, että sitä on arvotettava kuin James Brownia, ainutlaatuiseen rytmiikkaan pohjautuvina huudahduksina, se voi olla menoa.

Pian sinäkin saatat omistaa ainakin 30 Fall-albumia… mutta ehkä tämän jutun avulla vähempikin voi riittää.

WHAT YOU NEED – NELJÄ ERI ALOITUSKOHTAA

Dragnet (1979)

”Is there anybody there? Yeah!”

Tällä Psykick Dancehall -kappaleen rääkäisyllä alkaa Dragnet, oma suosikkini The Fall -albumeista. Bändin levytyshistorian toinen pitkäsoitto ilmestyi alle kahdeksan kuukautta debyytti Live at the Witch Trialsin julkaisun jälkeen. Ensimmäisen levyn viidestä muusikosta vain kaksi, Mark E. Smith ja Marc Riley, soittavat myös Dragnetilla. Riley vaihtoi samalla soittimensa bassosta kitaraan.

Dragnetin kansi, mustavalkoinen kuva hämähäkistä ja sen verkkoon tarttuneesta perhosesta, kuvastaa täydellisesti sen tunnelmaa. Dragnet yhdistää post-punkissaan raa’an luonnonvoimaisuuden pelkistetyn tehokkaaseen rakenteeseen. Kitarat soivat jääkylmän hälyisästi lainaillen ideoita punkista ja vieden niitä uuteen suuntaan. Manchesterilaiskollega Peter Hookilta kuulostavat monotoniset bassolinjat jyräävät uhkaavasti eteenpäin maihinnoususaappaissaan.

MES mölisee kaiken yllä kirjallisilla viittauksilla kyllästettyjä käsittämättömiä sanoituksiaan, jotka ovat postmodernin asenteen läpitunkemia. Osa lainailee esimerkiksi The Fallista tehtyjä konserttiarvioita. ”The singer is a neurotic drinker/the band little more than a big crashing beat/instruments collide and we all get drunk/the last two lines were a quote, yeah”, kuten Printhead-kappaleella lauletaan.

Olen aina pitänyt Dragnetiä samana vuonna julkaistun Joy Divisionin Unknown Pleasuresin rumana, komeroon lukittuna velipuolena. Se kiteytti The Fallin alku-uran soundin: sen toisteiset rakenteet, huonosti tuotetun, lähes väkivaltaisen äänimaiseman ja Smithin epäselvän möykän. Dragnet otti ensimmäisen askeleen esimerkiksi kohti legendaarista Hex Enduction Houria. Yhdessä Unknown Pleasuresin kanssa se muodostaa brittiläisen, 1970- ja 1980-lukujen vaihteen post-punkin ytimen ja kuulostaa synkkyydessään, aggressiivisuudessaan ja kolkkoudessaan edelleen raikkaalta kuin kylmä suihku. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

This Nation’s Saving Grace (1985)

Joskus kaikki osuu kohdalleen, ja This Nation’s Saving Gracen tapauksessa näin pääsi käymään. Kiittäkää Mark E. Smithin kitaristivaimo Brixiä, sillä Grace on tarttuvuudessaan aivan omaa luokkaansa – ja se on huomattavasti meluisampi ja raskaampi kuin jo valmiiksi erinomainen Wonderful and Frightening World. Jos haluat meteliä mitä hyräillä, aloita tästä.

Miksikö? Jos aloitamme Aku Ankka -metaforalla, joka on helppo liittää Saving Gracen riemuvoittoon. Roope Ankka löysi eräässä taskukirjassa aineen nimeltä bombastium. Se oli maaginen alkuaine, mistä sai tehtyä lukemattomia herkullisia jäätelömakuja. Tätä on tarjolla loputtomiin näissä 68 minuutissa. Bombastin repivät riffit ovat suoraan tanssilattialle sopivia, ja Barmyn loputtomat variaatiot kantavat lähes kuuteen minuuttiin eri tavalla kuin mikään ennen tai jälkeen tätä levyä.

Useampi yritys uudistumiseen tuottaa myös täyttä hedelmää. L.A. on krautrockin läpi puristettu syntsapop-koe, Paint Work on itsessään vastuussa isosta osasta Pavementin tuotantoa ja Gut of the Quantifier elvyttää James Brownin testosteronilla.

Suurimmat kaikista täysosumista, Spoilt Victorian Child ja I Am Damo Suzuki todistavat myös kuinka monipuolinen levy on kyseessä. Ensin mainittu ratsastaa oudolla riitasointuriffillä, jonka päälle Smith voi luetella kaikki syyt hemmottelusta. Damo Suzuki on jotain aivan muuta: kaiutettujen rumpujen ja kitaroiden verkko, jonka avulla lähes pakollinen tribuutti Canin laulajalle aukeaa täyteen raivoonsa.

Kaiken tuon päälle voidaan vielä heittää singlet. Ensimmäisenä niistä Couldn’t Get Ahead – kaoottinen biisi pään hukkaamisesta. Hieno kappale, mutta harvat pääsevät edes haastamaan Cruiser’s Creekin mahtia. Koukku leikkaa tajunnan pintaa ensimmäisestä hetkestä, ja Smithin kepeähkö asennoituminen nimeämättömään mutta merkittävään tapahtumaan on vaikea voittaa, jos puhutaan The Fallista helpoimmillaan.

Kevään 2012 aikana huomasin myös tähän päivään asti kestäneen outouden: kun joku puhuu muuttamisesta, My New House alkaa soimaan heti päässäni. Ilkkuvasta äänensävystä päätellen Markin talo on vähintäänkin hänelle täydellinen. Ai niin muuten, sinua ei ole kutsuttu kylään. Kuka sotkikaan maalit, puhumattakaan puissa ja ruusupensaissa majailevista ja ohikulkijoita vaanivista kasvatusongelmista? Sinäkö? Häpeäisit, nyt levykaupan kautta kotiin.

Mutta jos se kaikki kuulostaa jo äänitteenä näin loistavalta, en keksi syytä valittaa. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

The Unutterable (2000)

K-k-konemusiikkia kitaroiden kanssa. Toimiiko se Fallin kohdalla? Miksei.

Tässä ainoa myöhempien aikojen Fall-levy, jolle Nuorgamin epävirallinen toimituspäällikkö on lotkauttanut korviaan, syystäkin. Marshall Suiten hätäisesti levyttänyt bändi sai väsätä koneminänsä tehokkainta tiivistelmää rauhassa. Mark E. Smith ryhtyi pian taas painottamaan rockinstrumentteja, joten on sopivaa, että tämä ympyrä sulkeutuu Free Rangea kierrättävällä Das Katererilla.

Laajalti protoolsitettu albumi on juuri niin häijy ja rutiseva kuin Fallin pitääkin olla. Kitaroiden iskupiikit hiotaan elektroniikalla vielä terävimmiksi Cyber Insektin ja Two Libransin aloituskaksikossa. Post-punkin purema siis säilyy, eikä kone-Fallia vierastavan kannata vältellä tätä. Lisätodisteina esitetään Ketamine Sunin laskuhumalarämpytys ja punkviipale Sons of Temperance, jossa MES häkellyttää löytämällä taas uuden tavan laulaa.

The Unutterable on Levitaten mielistelevämpi pikkuveli, jonka suhteellisen helppo lähestyttävyys säilyy myös epätavallisimmissa hetkissä, kuten perusrockriffinsä videopelisoundeilla kätkevässä Midwatch 1953:ssa ja Tescon sekundakoskettimilla soitetussa Pumpkin Soup and Mashed Potatoesissa. Dr. Bucks’ Letter on Fallilta taas jotain uutta ja nerokasta: ihmissuhteet tyhjäksi retoriikaksi nitistävän jupin maailmankuvaa taustoitetaan höyryjyrän vahvistamalla bassolla ja muilla pihinöillä.

Nykykuuntelijalle albumi toiminee marginaalisemman soundikulahtaneisuuden takia paremmin kuin Fallin 1990-luvun alun konetuotokset. The Unutterablessa muhii uusi minigenre, joka odottaa vapautustaan. Pelasta se ketamiiniauringolta jo tänään. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Fall Heads Roll (2005)

2000-luvulla Fall palasi kitarapainotteisen post-punkin pariin. Olennaisen rajalle redusoidut riffit toistuvat, kunnes ne jäävät mieleen ja ehdollistavat kuuntelijan selkärangan reagoimaan niihin. Elektroninen vaikute tulee usein vain Smithin vaimon Elena Pouloun Moog-vonkunasta.

Tällä levyllä soittanut versio bändistä oli yksi tiukimmista. Levy alkaa pelottavalla tavalla, eli Ride Awayn huumoricountry-laahauksella, mutta heti Pacifying Joint hälventää kaikki epäilykset – tänne tultiin rockaamaan.

Levyn keskelle sijoittuu bändin versio The Moven I Can Hear the Grass Growsta, joka on riisuttu samalla hienovaraisuudella, jolla yläasteikäisten joukko vetelee toisiltaan housuja nilkkoihin.

Tämä The Fall -iteraatio osaa kaiken mahdollisen. Youwannerin käsittämättömän riffittelyn, What About Usin huumorin, Early Days of Channel Führerin ja Midnight in Aspenin herkkyyden. Kahdella jälkimmäisellä MES kuulostaa sammumaisillaan olevalta juopolta. Parhaalla mahdollisella tavalla.

Fall Heads Roll on leikkisä levy. Vuonna 2005 muistan sen kovuuden olleen aika shokeeraava. En olisi uskonut, että bändi enää pystyy siihen mitä se teki lähes 20 vuotta aiemmin.

Tämän levyn julkaisun aikoihin MES haukkui Franz Ferdinandin ja Bloc Partyn jäseniä ”vitun pankkivirkailijoiksi” ja uhkasi haastaa heidät oikeuteen, jos he jatkossa väittäisivät The Fallin vaikuttaneen heihin. Oikein.

What About Us on muuten ehkä yksi Smithin parhaimmista teksteistä. Sen laulaa itäsaksalainen maahanmuuttajajänis, joka on pahoillaan siitä, että Harold Shipman jakoi tappavia morfiiniannoksia vain ihmisille. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

HIP PRIEST – SYVEMMÄLLE

Hex Enduction Hour (1982)

Yksikään The Fallin pahamaineisista levyistä ei pärjää sille ilkeimmälle, Hex Enduction Hourille. Vuonna 1984, kaksi vuotta levyn julkaisun jälkeen, Mark E. Smith sai yllättävän yhteydenoton: Motown-levy-yhtiön Euroopan-alueen pomo oli kiinnostunut ottamaan The Fallin suojiinsa. Ainoa ehto oli se, että bändin pitäisi tarjota yksi levy kuultavaksi. Mark lähetti Hexin: ilmeet lafkan toimistossa voi vain kuvitella, kun kahden rumpalin johtama terrorgroove ehtii piikitellä toimistotyöntekijöitä ja päättämään ensisäkeistön sanoilla ”Where are the obligatory niggers? Hey there fuck-face, hey there fuck-face!”

Kummallista kyllä, The Fall ei päätynyt Motownille. En ymmärrä miksi.

Tuo räävitön levyn aloittaja, The Classical, on vahva kandidaatti The Fallin tärkeimmäksi ja vahvimmaksi biisiksi, mutta täältä löytyy myös kaikista tunnetuin biisi koko tuotannossa: Hip Priest, joka päätyi selittämättömistä syistä Uhrilampaat-elokuvan kliimaksin taustamusiikiksi. Nuottikorvaltaan kuuro kellarijazz törmäilee väkivaltaisiin… ainakin kertosäettä muistuttaviin energiavyöryihin Smithin selittäessä purppurapsykologiasta ja muista mielessään sillä hetkellä olleista seikoista. Deer Parkin ölinä ja pervorock-syntetisaattori-intro antavat tietä levyn keskiosan poikkeuksellisen synkälle maastolle, jonka kaltaista tutkittaisiin seuraavaksi vasta vuoden 1986 Bend Sinisterillä.

Who Makes The Nazis on yhtä lailla klassikko ja aiheuttaa röhönaurua New Face in Hellin tavoin. ”Who Makes The Nazis? Bad Tele-V? Balding smug faggots and intellectual halfwits!” Kazoo tarjoaa hellävaraisen loppukaneetin tärkeälle opetukselle.

Levyn lopussa Icelandin junnaava piano ja se misantrooppisin groove And This Day hajottavat jännitteellään ja energiallaan kaiken tieltään. Hex Enduction Hour on The Fallin kulta-ajan tärkeimpiä levyjä, ja ehdoton hankinta. Mark E. Smithin absurdi mölinä on hurjimmillaan ja bändin terävimmät hampaat näkyvät koko levyn ajan. Ohita ruudut Deer Park sekä Hostel-Maxi ja kävele suoraan levykauppaan, jonka edessä oleva tupakkapaikka merkitään tekstillä ”CIGS SMOKED HERE.” Puhvelinhuulesi leviävät hymyillen paahtoleipäsiivun päälle. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Perverted by Language (1983)

Tämä on useimpina päivinä Fall-suosikkini, varmaa hapuilua kahden eri aikakauden välistä. Brix Smith on juuri liittynyt bändiin, muttei ole vielä tuonut psykedelian ja popin vaikutteita siihen. Lähimmäksi päästään hänen laulamallaan Hotel Blöedelillä, jonka koukut maskeerataan sumealla päälauluraidalla sekä Mark E. Smithin puhelaululla ja viuluraavinnalla.

Pervertedin parhaus tulee esille etenkin pitemmillä raidoilla. Eat Y’Self Fitter on karnevaalimainen kuvaus peräkamariin eristäytyvästä pikkuporvarista. Garden yllättää pilvien välistä: se on ehkä parodia mahtisoundisista stadioneepoksista, jota MES alleviivaa laulamalla huuruisen kuvauksen Jeesuksen toisesta tulemisesta. Livejami Tempo Housessa bändi pidetään aisoissa metrin pituisella ketjulla. Kunnon Fall-esitys ei tarvitse rumpujen lisäksi paljoakaan, kunhan alati kekseliäs Steve Hanley on bassossa.

Fall on tällä albumilla erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisissa viitteissä ja Manchesterin kurjuudessa pyörivä voima. Bändin tärkeimpiin biiseihin kuuluva Smile rakentaa intensiteettiä kahden rumpalin, kaikuhännän ja Smithin kirkunan myötä miltei psykoosin tasolle. Niin täydellistä, että jonkin oli annettava periksi.

Kaikista parhain jätettiin viimeiseksi. Hexen Definitive/Strife Knot on Fallin myyttisimmän vaiheen viimeinen kirous, bändiltä joka oli aina ensimmäisenä nauramassa omalle synkistelylleen. Smith kyseenalaistaa Hexenin sanoituksessa omituiset kuvajaisensa päättämällä sen lakoniseen katutappelukuvaukseen. Soitoltaan kappale on viiden vuoden aikana kehittynyttä täydellistä kapakkamurjotusta, jossa jokainen Craig Scanlonin kitarariffi ja Smithin laulupainotus piirtää kokonaisia pienoisuniversumeja.

Ja sitten Steve Hanley alkaa soittaa, vasta kun yli puolet biisistä on kulunut. Uskokaa pois, tässä yksi syistä sille, miksi Mark E. Smith piti basistia bändinsä omaperäisimpänä elementtinä. (GT)

”Hexen rule in the hour of The Fall.”

Video ei ole enää saatavilla

The Frenz Experiment (1988)

Tämä on todennäköisesti johdonmukaisimmin aliarvostettu teos The Fallin diskografiassa. Eihän tämä flopannut, mutta yllättävän harvoin se päätyy fanien suosikkilistoille Hex Enduction Hourin ja muiden seuraan. Joitain se jopa ärsyttää. En ole koskaan ymmärtänyt mikä ihmisiä tässä risoo, koska kyseessä on huikean kaunis ja herkkä levy. Ehkä juuri se. Mark E. Smith laulaa varsin riisuttujen, mutta silti yllättävän popikkaiden taustojen päälle. The Frenz Experimentin käyttövoima tuntuu tulevan melankoliasta ja silti se oli bändin ensimmäinen Top 20 -levy. Ehkä se siinä rasittaa porukkaa?

Levyllä ei ole yhtään heikkoa hetkeä. Kaikki Victorian laajakangaspopista (suhteellisen… puhummehan The Fallista) Carry Bag Manin Captain Beefheart -vibaan tai Oswald Defence Lawyerin hautajaismarssiin potkii. The Fall junnaa, kuten aina ennenkin, mutta tällä levyllä se tehdään poikkeuksellisen tarttuvasti, koukkua koukun perään tarjoillen.

Loistava Hit The North Part 1 taisi olla bändin ensimmäinen elektroninen kokeilu, eli se ennakoi soundia, joka oli kovasti framilla lähes koko 1990-luvun. Levyltä löytyy myös kaksi bändin historian verevimmistä covereista. Kinksin Victoria on kohtalaisen uskollinen lähdemateriaalilleen. R. Dean Taylorin levyttämä northern soul -klassikko There’s a Ghost in My House tekee kunniaa omalleen. Varsinkin tässä Smithin päätös laulaa levyllä palvelee korkeampaa tarkoitusta.

Kaikista The Fallin levyistä The Frenz Experiment on helmeilevin ja hedelmäisin. Ja minulle se tuo aina mieleen Kauko Röyhkän. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Bend Sinister (1986)

Kahden hieman pirteämmän levyn jälkeen Bend Sinisterin synkkäsävyisempi tunnelma avasi jälleen uutta maastoa. Tuotanto on paljon hiljaisempi, eikä Saving Gracen rytinää ole löydettävissä. Siitä seuraa hieman klaustrofobinen äänimaailma, missä Craig Scanlon ja Brix Smith eivät saa tilaa korkeaoktaaniselle revittelylleen. Ainoa hetki kun kummatkin päästetään irti on The Other Halfin garageklassikko Mr. Pharmacist – ensimmäinen Fall-albumille sallittu cover-versio.

Mutta hienovaraisuuden nimissä kai tämäkin tapahtui, ja kun yksi elementti poistuu, niin uudet saavat tilaa: Dktr. Faustus saa sähköpianosekoilun tärkeäksi lisäelementiksi. Shoulder Pads #1 on top 10 -hitti viereisestä ulottuvuudesta ja U.S. 80’s–90’s kulkee industrialia lähestyvän rytmin voimin.

Nuo eteenpäin katsovat hetket olivat silti enemmän odotettavissa – niiden sijaan suurin osa Bend Sinisterin huomattavasta vahvuudesta löytyy Gross Chapel – British Grenadiersin, Living Too Laten, Riddlerin ja Auto-Tech Pilotin kaltaisista yönsynkistä ryöminnöistä. Ne kuvaavat The Fallia karuimmillaan ja uhkaavimmillaan, tuoden tarpeeksi todistuskappaleita Smithin vision toimivuudesta myös riisutuimmillaan.

Bend Sinisterillä on olemassa myös häkellyttävä velipuoli: Magazinen toinen levy Secondhand Daylight muistuttaa sitä todella paljon kuuraisessa synkkyydessään. Se ei toki haittaa yhtään, koska kummatkin ovat takuuvarmoja klassikoita. Ja vaikka Smith itse ei pidä levyä korkeassa arvossa, tässä on viimeinen The Fallin klassikkokauden levy ja se kuuluu ostoslistalle bensa-aseman takaseinän ja tulitikkuteroittimen väliin. Eli osta tämä ennen kuin käyt seuraavan kerran ruokakaupassa tai sukupuolesi vessassa. Minut voi nähdä peilikuvana kaakeleista toteamassa, että tämä lienee The Fallin levyistä se, jonka valitsisin jos sädetykki hivelisi ohimoani. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

I Am Kurious Oranj (1988)

Ensimmäiset äänet, jotka The Fallilta kuulin, tulivat New Big Prinzin elämää suuremmasta hakkauksesta.

Levy sävellettiin I Am Curious, Orange -tanssiteoksen ääniraidaksi. Se tekee levystä mielenkiintoisen, jollain tavalla rikkonaisen ja nilkuttavan tekeleen. Baletin esitti Michael Clark Dance Company. Baletin teemana oli löyhästi se, että vuonna 1988 oli kulunut 300 vuotta siitä kun Vilhelm Oranialainen nousi Englannin valtaistuimelle ja ehkä tahtomattaan edisti huimasti parlamentarismin asemaa Euroopassa. Tämän parempaa musiikkia Vilhelm Oranialaisen kunniaksi ei varmasti ole koskaan tehty. Enkä tiedä käsittelikö Smith lainkaan tätä parlamentaarisen demokratian kätilöyttä prinssi Vilhelmin perinnöstä. Ehkä se ”check the guy’s track record” viittaa tähän?

Perussoundi ja -lähestymistapa ovat aika samanlaisia kuin edellisellä levyllä (The Frenz Experiment), mutta lyriikat eivät keskity aivan yhtä maanisesti hokemiin. Yhteistä levyille on soitettujen, toistuvien riffien tarttuvuus, mutta ilman kuvaa I Am Kurious Oranj on hiukan rampa.

Mutta levyllä on paljon mitä rakastaa: Pixiesin spaghettiwestern-obsession mieleen tuova Yes, Oh Yes, rokkaava Wrong Place, Right Time, afroileva C.D. Win Fall 2088 AD, Overturen aika hauska AOR-pastissi… Nämä ja monet muut hetket auttavat tekemään levystä voittopuoleisesti vahvan, mutta kyllä tästä joskus jää hiukan ristiriitainen olo. Kuten ensimmäisestä tyttöystävästä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

Grotesque (After the Gramme) (1980)

Oma Fall-porttihuumeeni. Kokeelliseksi väitetty bändi raateli immenkalvoni CD:n ensimmäiseksi sijoitetulla sinkkubiisillä How I Wrote ’Elastic Man’ – rockabillyralli pöllityllä Status Quo -riffillä. Seuraavilla kuuntelukerroilla järkytys oli jo lientynyt. Elastic Man osoittautui huvittavaksi masentuneen kirjailijan angstin kuvaajaksi.

Itse Grotesque jatkaa tätä singleillä kehiteltyä rockabillyn ja post-punkin yhdistelmää, jonka Mark E. Smith nimesi ”Country’n’Northerniksi”. English Schemen pirteän epävireinen urkupop, Container Driversin niskaotteella kimppuun käyvä kaahaus, C’n’C-s Mitheringin hämärät kiihkoilut brittiyhteiskunnan omituisuuksista ja Impression of J. Temperancen tosiaankin groteski Frankenstein-tarina muokkasivat jokainen synapsejani. Bändisoundin muuttuessa näennäisesti primitiivisemmäksi Smithin sanoitukset muuttuivat vaikeaselkoisemmiksi ja fantastisemmiksi.

Loppuhuipennuksena on The NWRA, treeniraakana äänitetty yhdeksänminuuttinen eepos, jossa koko Pohjois-Britannia nousee surrealistiseen vallankumoukseen etelää vastaan ja uuden vallan arkkitehdit riitelevät Leninin ja Stalinin lailla. Toinen kapinallispäälliköistä on Roman Totale, BBC:n halpojen scifisarjojen hirviöitä muistuttava lonkeromies. Doctor Whon tapaista siistiä loppua ei tälle tarinalle tule. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Light User Syndrome (1996)

Brix Smithin toinen, verraten lyhyt Fall-rupeama oli Light User Syndromen myötä kannattava. TLUS on erinomaisesti koneistettua rokkia, joka ei arastele aggressiota eikä halvimpia kosketinpresettejä ja jossa Brixin popraidat tukevat bändin perinteisimpiä vaistoja.

Brixin rallien (Hostile, Spinetrak) lisäksi levyn aloituskolmikko on vahva. Etenkin He Pep! on mitä ärsyyntynein purevien urkujen piiskaama biisi. Light User Syndromen nosteaika säilyy kuitenkin miltei koko tunnin keston muun muassa Powder Kegin keveyden ja Cheetham Hillin tarttuvan teknorockin avulla.

Sanoitukset pyörivät huumeiden ympärillä. Esillä ovat ne aina uudelleen löytävät rockbändit (He Pep!), vanhat narkkaripatut (kantricover Stay Away Ol’ White Train) ja klubien ja juna-asemien ulkopuolella ”intohimon tehtävää” suorittavat lyhyet pukumiehet (Chilinism, Cheetham Hill). Lopetusbiisi Secession Man on halpojen kosketinsoundien säestämä farssi, jossa teema hajotetaan vitsiksi. Mark E. Smithin oma elämä oli kuitenkin tuolloin muuta. Hän oli vain vähän mukana levyn äänityksessä päihteiden sanellessa osan laulajan viikkorytmistä. Fallille edessä olivat epävarmemmat ajat. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Your Future Our Clutter (2010)

Viime levyistä Clutterin erottaa pari tärkeää poikkeusta. Tällä kertaa levy-yhtiönä toiminut Domino ei hyväksynyt ensimmäistä versiota albumista, vaan laittoi bändin uudelle studiokierrokselle. Mark E. Smith äänitti levyä kipulääkittynä kaaduttuaan vakavasti. Onnettomuuden jälkeinen leikkaus tehtiin Saksassa, jossa Smith ilmeisesti kaatui uudestaan sairaalan liukkaalla lattialla.

Seurasi myöhemmälle Fallille epätavallisen temaattinen levy. Lääkepöhnäiset havainnot ja laatutasonsa myyneen Euro Shopper -Britannian surkeat peruspalvelut paiskataan kuulijan korville. Muistellaanpa, kuinka Lontoon olympialaisissa annettiin maan terveydenhuollosta vastakkainen kuva. Vahvan alkunsa jälkeen Clutter ei anna periksi, toisin kuin eräät 2000-luvun Fall-albumit. Se uskaltautuu synkemmälle alueelle.

CD-version raitajärjestys on tematiikan kannalta sopivin. Siinä lopputriptyykin aloittava Chino tärvelee kuulijan hermoradat häiritsevillä syntetisaattoreillaan. Samalla kuolevaisuus ilmestyy ensimmäistä kertaa Fallin levylle. Omakohtaisena.

”When do I quit?
Can I leave this trench alone?”

Smith ei puhu vain sairaalamasennuksesta, vaan myös Fallin vääjäämättömästä lopusta. Perään sylkäistään Wanda Jacksonin Funnel of Love rujona, ahdistavana inversiona. Päätöksenä on Weather Report 2, jonka MES laulaa samalla haavoittuvaisella äänellä, joka viimeksi kuultiin 20 vuotta sitten Edinburgh Manissa. Biisi muuttuu Elena Pouloun urkudroneksi, johon Smith lukee sekavan tiivistelmän sairaalavisiitistään. Kunnes ennen viimeistä henkäystään toteaa:

”You don’t deserve rock’n’roll”

Your Future Our Clutter on hyvinvointivaltioiden hoitolaitoksissa kiehuva kollektiivinen sappi, jolla päättäjien kurkkuihin käytäisiin kiinni, jos lihasvoimia vielä olisi. Rock’n’rollia emme ansaitse, eikä se pelasta meitä. Mark E. Smithin se kuitenkin pelastaa. Kuten aina. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Marshall Suite (1999)

Marshall Suiten levytyssessioita edelsi Mark E. Smithin henkilökohtainen aallonpohja. Hän ryyppäsi liikaa, riitautui bändinsä kanssa New Yorkin Brownies-klubin lavalla kesken keikan ja tappeli hotellihuoneessa kosketinsoittaja Julia Naglen kanssa. Smith pidätettiin ja kaikki bändin jäsenet Naglea lukuun ottamatta erosivat. Nuorgamin poliisin arkistoista löytyy kuulustelupöytäkirja skandaalia koskien.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, miten hyvä levy Marshall Suite on. Sillä on yksinkertaisesti kaikkea: erilaisia musiikkigenrejä, etenevä teemakertomus itkevästä marsalkasta, äänikollaaseja, covereita, remixejä ja kaksi kappaletta, joissa on sama sanoitus. Levyn avausraita, Touch Sensitive on Fallin standardeilla lähes hitti, joka napattiin soimaan Vauxhall Corsa -automainoksen taustalle Smithin laulusta riisuttuna. The Crying Marshal on eräs bändin parhaista biiseistä, joka resonoi selvästi Primal Screamin seuraavana vuonna julkaistun XTRMNTR-levyn kanssa.

Kokonaisuudessaan Marshall Suite on täydellinen linkki elektronisen Levitaten ja uuden millenniumin avanneen Unutterable-albumin välillä. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

FIT AND WORKING AGAIN – VARAPAKKAUS AUTOON

The Real New Fall LP (Formerly ’Country on the Click’) (2003)

Jäitkö kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja? Real New Fall odottaa juuri silloin sinua, se osuu lähimmäksi 1980-luvun klassikkokautta ja ehkä hieman enemmänkin. Tämä saattaa olla se kaikkein aggressiivisin levy näistä kolmestakymmenestä.

Rakkauslaulu (!) Green Eyed Loco-Man, lonkanheilutukseen erikoistuva Mountain Energei ja eritoten huligaanikommentaari Theme from Sparta F.C. sopisivat mille tahansa alkuaikojen klassikkolevylle, ja vaikka Smith toteaa viimeksi mainitussa ettei hänellä ole puukkoa, niin kitarat eivät sitä taida tietää. Ne nousevat heittämällä 2000-luvun parhaisiin biiseihin ja jos mietit soittavasi The Fallia klubilla – tila johon kaikkien tulisi pyrkiä – niin valitsethan tämän.

Kohokohdat eivät pääty noihin. Last Commands of Xyralothep yhdistää jauhavan melun ja transsin, saaden Smithin näyttämään skitsofreniaa kannattavalta hypnotistilta. Open the Boxoctosis, The Past #2, Proteinprotection ja loistava Recovery Kit osoittavat Smithin ja bändin olevan vähintään yhtä energisiä kuin 2000-luvun parikymmentä vuotta nuoremmat yhtyeet.

Real New Fall pääsee puukkotappelemaan levykaupassa Fall Heads Rollin ja Your Future Our Clutterin kanssa 2000-luvun ykkössijasta. Tarjoilen hammasrivin takaa Elviksen pään muotoisia paukkujyviä vaatien tasarahaa, kertomatta pyydettyä summaa. Niskasi kasvaa joka sekunti. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Live at the Witch Trials (1979)

Koska Mark E. Smithillä on oma käsityksensä todellisuudesta, pitäisi olla ilmiselvää, että Live at the Witch Trials ei luonnollisestikaan ole livelevy. Se on ensimmäinen koko tuotannon pitkäsoitto, jonka hyvin varustetussa levykaupassa löydätte noin 4–5 metrin päässä uusimmasta.

Ja se on hyvä kaivaa sieltä kaukaa. Täältä löydät Rebellious Jukeboxin, No Xmas for John Quaysin ja lyhyimmät repäisyt mitä tämä bändi on levyilleen sallinut.

Mutta mistä ihmeestä tuo tyyppi selittää? Frightened ei kerro aluksi paljoa, kunnes tajuaa että Mark E. Smith ei taida puhua edes kuulijan suuntaan. Sanottavaa on paljon, ja hikisessä transsissakin kertoo olevansa. Yksi harvoista lähes puhtaista punkbiiseistä, Crap Rap 2, avaa peliä paljon enemmän, mutta nyt laulaja kuulostaa rummussa asuvalta peikolta. Mother-Sister! on hääjatkojen viimeisenä soitettava jalansolmija, koska sen jälkeen kävely käy jo varsin estyneeksi.

Asennetta kuvaa hyvin se, että Underground Medecin nappaa intron Allman Brothersin Ramblin’ Manista, vääntää sen täysin vinoon ja heittää sillä vesilintua, siirtyen tositoimiin. Selvästi The Fallin punkein levy, mutta myös ehkä vähiten kitaroita käyttävä. Tässä luotiin pohja valtavalle tuotannolle ja sen keskipiste oli selvillä ensimmäisistä hetkistä lähtien. Two Steps Back antaa eniten vinkkejä siitä, mihin seuraavina muutamana vuosina päädyttäisiin.

Jos katsot läpi sormiesi, on oletettavaa ettet huomaa erääntynyttä lottokuponkia taskussasi. Vie se roskiin ja lähde ostamaan levyjä – valitse tämä ensiksi pinoosi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Extricate (1990)

Hit the Northin avaama tanssimusiikkisuunta jatkui Extricaten pääsinglellä Telephone Thing, joka oli vastine Stone Rosesin ja Happy Mondaysin huumegroovelle. Mark E. Smith ei tietenkään laulanut hedonismista, vaan lievästi kyrpiintyneenä naapurin rouvan harjoittamasta puhelimen salakuuntelusta.

Coldcutin tuottama Telephone Thing oli mitä moderneinta, mutta vastapainoksi Smith loi Extricatella kaavan, jota hän sovelsi lähes koko 1990-luvulla: konerytmien vierestä löytyi aina jotain garage rockia tai jopa rock’n’rollia. Smithin rakkaus mahtavaan 1960-luvun primitiivisintä garagea soittaneeseen The Monksiin tuli selväksi kahden coverin myötä. Craig Scanlonin Zappa-tribuutti I’m Frank yrittää salakuljettaa mukaan progeviboja huilullaan, vaikka sen kitarariffit pohjautuvat Freak Out -ajan autotallikaasutteluihin.

Tasokkaiden omien biisien ohella Extricate antoi myös pari Fall-klassikkoa. Chicago, Now! tekee pienellä paljon: Smith vääntää tarttuvaa rytmiikkaa minimalistisesta sanoituksesta ja oboe on ovela lisä soitinaseistukseen. Bill Is Dead on taasen biisi, jota emme osanneet Fallilta odottaa: The Smithsin tyyliin sovitettu kitaraballadi, jonka jotkut ovat Mark E. Smithin arastelevan laulusuorituksen kautta tulkinneet miehen isän kuolemasta kertovaksi. Vaan mitä sanoitus paljastaakaan?

”You dressed today as if for riding school
Your legs are so cool
Came twice
You thrice”

Hyi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Wonderful and Frightening World of… (1984)

Beggars Banquetille siirryttäessä Brix Smith oli jo vakiintunut jäsen ja suunta oli koko ajan enemmän koukuttava. Lay of the Land nappaa Eat Y’self Fitterin kuorolaulun, tekee siitä intron ja kompastuu lopulta amfetamiininhajuiseen rockabillyyn. Tästä alkaa yksi eriskummallisimmista levyistä, joka tuntuu irtautuvan kronologiasta keskittyen paljon helpommin lähestyttävään musiikkiin.

Sieltä onkin helppo nostaa esiin loistohetkiä: täysin pähkähullu ja naurettavan nerokas New Order -parodia Oh! Brother, C.R.E.E.P, Stephen Song ja Pat-Trip Dispenser ovat hienoja pophetkiä The Fallin tuotannossa. Elves kuuluu sille lyhyelle listalle missä I Wanna Be Your Dogin sävelkulku varastetaan ja saadaan aikaan jotain teon oikeuttavaa. Disney’s Dream Debased taas tarjoaa aurinkoisen kevyen taustan Smithin tarinalle Disneylandin huvipuistossa tapahtuvista kaoottisista onnettomuuksista. Koko albumia kuvaa joka suuntaan kurottelu, ja se ei edes yritä pysyä ehjänä kokonaisuutena.

The Wonderful and Frightening World of The Fall on todennäköisesti pophenkisimmille kuitenkin se oikea levy ja omittuasi kaiken ylemmästä kategoriasta sen tulisi olla Neo-Excaliburin kenguruille mainostamasi kartta Mark E. Smithin maahan. Hop hop. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Shift-Work (1991)

Jotkut Fall-fanit saattavat vierastaa 1980- ja 1990-lukujen taitteen ”popvaihetta”, jolloin bändi pärjäsi kaupallisesti parhaiten. Äänitteet kertovat totuuden: Mark E. Smith laulaa yhtä omituisilla inflektioilla kuin ennenkin, toistuvat koukut ovat tarkoituksella typerämpiä kuin aidosti hittihakuisissa biiseissä ja kaikkialta kuuluu Fallille ominainen ulkopuolisuuden tunne. Tämä on poppia, jolla järjestelmä tuhotaan sisältä.

Shift-Workin kevyempi ote toimii ennen kaikkea hyvän biisitason ja toiseen Fall-albumiinsa ehtineen tuottaja Craig Leonin (Ramones, Blondie, Suicide) kautta. Leon pitää biisikoukut kaiken ytimessä, mutta antaa Fallin surista tyylillään. Viuluvetoiset mantrat The War Against Intelligence ja A Lot of Wind ovat käyttäjäystävällisintä Fallia, mutta minun sydämeni kuuluu The Mixerille. Halpa rumpukonepop tekee julmaa pilaa kaikista vähänkin itseään tähtinä pitävistä DJ:istä.

Rockimpi Fall esiintyy vain muutamalla biisillä ja Big Bopperilta lainatulla White Lightning -singlebonuksella. Ehkä Shift-Workin huippu tulee kuitenkin jo kolmosraidalla. Edinburgh Man on Bill Is Dead ilman kieroutta. Smith laulaa Edinburgh-nostalgiastaan vilpittömästi kaihoisten kitaroiden ja eteerisen naisäänen tarjotessa kehykset. Joskus tavallisuus voi olla raflaavinta ja liikuttavinta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Slates (1981)

Slatesilla ja terävällä lihakirveellä on huomattavasti yhteistä. Tätä 10”-levyä ei huolittu liiallisen pituuden vuoksi singlelistalle ja se oli myös liian lyhyt albumilistalle. Meidän leikkurissamme se kuitenkin kelpaa listalle oikein hyvin, vaikka joku saattaakin alkaa kyselemään Bingo-Master’s Break-Outin perään sen seurauksena.

Grotesquen soundi alkaa väistyä, ja monumentaalinen Hex Enduction Hour vaanii jo näissä kuudessa kappaleessa. Middle Mass lähtee liikkeelle kohti tömistystä, mutta hyppää lähes Ray Daviesia muistuttavaan melodiaan kiinni puolivälissä. An Older Lover Etc käsittelee romanttista turhautumista sitä helpointa kautta – heitä pois ja etsi uusi, vanhempi tai nuorempi. Kuitenkin väsyt pian! Kaikki tapahtuu pelkän basson ja kitaran säestämänä, mutta monimutkainen laulusovitus viittoo jo paljon kunnianhimoisempaan suuntaan.

Slatesin ehdottomat klassikot ovat Prole Art Threatin marssipataljoonarynnäkkö ja Leave the Capitolin käskyhuuto Manchesteria kohti. Fit and Working Againin liskomainen groove ei jää tästä kauas, ja vaikka Slates, Slags, Etc ei lunastakaan The NWRA:n ja pian saapuvien hirviöiden seuraan paikkaa, Smith on silti teräkunnossa.

Kun olet harhaillut Stiltskinin jäsenten rakentamassa junttilabyrintissä ja tahdot ekstravahvan espresson sielunkuivatuksen sijaan, sinulla on syytä etsiä Slates käsiisi. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Imperial Wax Solvent (2008)

Mark E. Smith on muuten tämän levyn aikoihin täyttänyt 50 vuotta. Mutta mitä me voimme tehdä asialle?

Viisainta lienee antaa Markin jatkaa kuten ennenkin, eli taustabändejä tasaisin väliajoin helvettiin viskaten. Jazz-vaikutteinen kummittelu Alton Towers avaa pelin ennen kuin jälleen kerran uuden bändin on aika näyttää kyntensä. Wolf Kidult Manin päällekarkaus hoitaa asian paremmin kuin hyvin: 2000-luvun levyt ovat harvoin näin ärhäkän kuuloisia.

Suoraviivaisuutta tarjoaa myös Elena Pouloun (ks. myös Mrs. Smith) laulama I’ve Been Duped ujeltavine syntsakuvioineen, Tommy Shooterin nuudeliuhkaus ja Is This New’n hurahtanut persoonallisuudenjako (Judge & Judy? Wtf.), jonka päälle Smith karjuu ”I WAS PROVOKED” ja muita tilanneselityksiä. Taurig taas on jotain aivan muuta, junttaavaa rumpukonetta ja melun äärirajoilla ajoittain käyvää urkua. Jos The Fall olisi kirjoittanut Tuhannen markan setelin, tältä se kuulostaisi.

Mutta mikään koko tuotannossa ei kuulosta 50 Year Old Manin 12-minuuttiselta. Banjoväliosa! Pirirummut! Nauhasekoiludubväliosa #2! Mark helvetin kärttyisellä tuulella! 50-vuotiaalla on jo sen verran kokemusta, että kuuntelua on syytä jatkaa. Viisauksia on vielä huomattavasti kertomatta. Don’t you ever forget. (AP)

Video ei ole enää saatavilla

Middle Class Revolt (1994)

The Infotainment Scanin seuraaja on alussaan verraten tyyntä aikuisrockia. Ehkä 15 Ways on vastine Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Loverille. Ei hätää, maineen pelastavat Behind the Counterin purkkivoimasoinnut ja M5:n konemonotonia. ”M5-6-7pm” lienee Fallin ekonomisin kertosäe. Tarina moottoritiehelvetistä sisältää raamatullisia viittauksia ja vision agraariaikaan taantuvasta Britanniasta. Chris Rean aihekäsittely jää kakkoseksi.

Coverpuolella The Monks saa jälleen koneet alleen, mutta mielenkiintoisempi valinta on avantrockbändi Henry Cow’n War, joka pysyy Fallin käsittelyssä kaoottisena poppina. The Groundhogsilta lainattu hendrixmäinen rypistys Junk Man on kännisten katusoittoa. Mark E. Smith vaati, että bändi soittaisi sen vain biisistä olevien hämärien muistikuvien varassa.

Middle Class Revoltissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta Shift Workin ja Infotainment Scanin jälkeen kyseessä on hieman heikompi yhdistelmä edellisen kitarapoppia ja jälkimmäisen koneita. Levyn ässä on Hey! Student, jo vuonna 1977 keikkasetistä löytynyt punkjyrä. Kliseisten opiskelijoiden mollaaminen osuu maaliinsa, mutta hienointa on, että 17 vuotta punkajoista vanhentuneet Steve Hanley, Craig Scanlon ja Karl Burns riffittelevät henkensä edestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Code: Selfish (1992)

Craig Leonin tuottamasta trilogiasta (myös Extricate ja Shift-Work) tämä on heikoin, vaikkeivät biisit kauas isoveljistä jääkään. Leonin soundivalinnat alkavat tuntua itseään toistavilta. Code: Selfish ei puraise tarpeeksi siellä missä pitäisi, joten vajaan tunnin kesto ja ysärisoundianemia syövät toisiaan.

Pakoreitti oli kuitenkin jo hahmottumassa. Jäsenistöön liittynyt Dave Bush tulisi vahvistamaan elektronisia ääniä Fallissa entisestään. EU:n laajenemisen ja Nietzschen teoriat röyhkeästi rinnastava Free Range jatkaa Fallin konekautta täsmäpommituksella. Tämän tahtiin Euroopan eliitti hyppii niityillä kuin huumatut vapaat kanat.

Muuten huippuhetkiä ei oikein ole, jos ei pahoja mokiakaan. Jokaisen omasta suosikista voi vääntää kättä jos jaksaa. Minua miellyttää eniten balladi Gentleman’s Agreement, jossa Mark E. Smith sadattelee puoliuneliaasti digitaalisen kulttuurin synnyttämää fragmentoitunutta huomiotasoa. Fall palaisi aiheeseen vielä 2010-luvulla.

Toisessa ääripäässä on Crew Filth: viisi minuuttia sanelukoneella äänitettyä sisäsiittoista bändivitsiä. Sen tekee vastaavia sekoiluja kuunneltavammaksi vain Simon Wolstencroftin Super Nintendolla ohjelmoima musiikkitausta. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Ersatz GB (2011)

Ersatz GB oli ennätyksellinen julkaisu. Se oli jo kolmas Fall-albumi, jolla soitti sama jäsenistö. Tämän nykykokoonpanon muodostavat Mark E. Smith, David Spurr, Keiron Melling, Pete Greenway ja Smithin vaimo Elena Poulou.

Ersatz GB ei kuulu The Fallin uran vahvimpiin kokonaisuuksiin, mutta on silläkin hetkensä. Levy on jälleen kerran vahvasti krautrock-vaikutteinen. Tämä kuuluu selvästi avausraita Cosmos 7:llä, joka potkaisee levyn käyntiin lähes väkivaltaisella voimalla. Myös kahdeksanminuuttinen Monocard kuuluu Fallin selkeimmin saksalaisvaikutteiseen tuotantoon.

Albumin keskiössä ei tällä kertaa kuitenkaan ole Mark E. Smith. Elena Poulou varastaa huomion kirjoittamallaan Happi Songilla. Sillä hän demonstroi taas kiinnostustaan analogisiin syntetisaattoreihin ja paljastuu lopulta The Fallin Nicoksi. Tietäen Smithin Velvet Underground -faniuden, tätä voidaan pitää suurena kohteliaisuutena. Happi Song on Pouloun All Tomorrow’s Parties, jonka sanoitus tiivistää hänen poliittiset ja esteettiset kysymyksensä yksinkertaiseksi lauseeksi: ”If I can see and you can see, why can’t they see.”

Loppua kohden Ersatz GB nyypähtää pahasti. Tosin jo Greenway-raita, jolla Smith laulaa vaivaannuttavasti äristen ja jonka kitarat tuovat ikävästi mieleen nu metal -soundin, tuntuu lähinnä vittuilulta kuulijaa kohtaan. Kappaleella tosin vittuillaan myös These New Puritans -bändille, mikä on kohtuullista ja oikein. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

Re-Mit (2013)

The Fallin, tuon englantilaisen uuden aallon Kari Peitsamon, viime vuosina julkaistut albumit eivät juuri ole kiinnostaneet muita kuin sen vannoutuneita faneja. Jotta maailmassamme olisi vakioita, on yhtyeen 30. studiolevynkin silti ilmestyttävä.

Väkevästi alkavalla Re-Mitillä jatkaa muutoksitta sama Ersatz GB:ltä selviytynyt kokoonpano. Torsoksi jäävän instrumentaali-intron jälkeen Mark E. Smith alkaa ölistä regressoituneesti käynnistäen Sir William Wray -kappaleen. Siinä kuulija sitten miettii, että aionko minä oikeasti uhrata seuraavat 40 minuuttia kuunnellen 56-vuotiasta juoppoa egomaanikkoa, jonka sanoituksista en saa selvää.

Re-Mit on kuitenkin vahva albumi – 2010-luvun Fallilta. Onnistuneisiin hetkiin kuuluvat avausraidan lisäksi esimerkiksi No Respects rev., joka kuulostaa autotallirockbändiksi muuttuneelta Circleltä. Samaan ryhmään liittyy goottisynilla varustettu Victrola Time, jolla Smith kuulostaa Pitchfork-kriitikko Stuart Bermonin sanoin ”säikähtäneeltä mummolta”. Hittite Man on puolestaan täydellinen The Fall -biisi The Fall -biisikoneesta, joka yhdistää vetisen bassolinjan, yksinkertaisen korkean riffin ja juopon egomaanikon, jonka sanoituksista ei saa selvää. Irish-biisillä vittuillaan vielä selvästi James Murphylle, mikä on hauskaa. (JK)

Video ei ole enää saatavilla

PACIFYING JOINT – LUMELÄÄKKEET

Room to Live (1982)

Hex Enduction Hour oli niin läpikotaisen laadukas tunti, että Fallia vainosivat hetken jos eivät nyt suuremman menestyksen painajaiset, niin ainakin Hexin kaavan toistamiseen houkuttelevat indiepirut.

Kuten niin monta kertaa myöhemmin, ampui Mark E. Smith bändiään tahallaan jalkaan. Room to Live ilmestyi vain puoli vuotta Hexin jälkeen alikypsänä, löysemmin soitettuna seitsenraitaisena puolituntisena. Loppuraidaksi Smith laittoi Fallin koko historian selkeimmän avantgardesekoilun, Papal Visitin. Joka ehkä liittyy Paavin tuolloiseen Ison-Britannian-vierailuun. Tai sitten ei.

Room to Live on kuitenkin paikoitellen parasta Fallia ikinä. Hysteerinen bilepiruilu Marquis Cha-Cha, maaseudun homeisista puuliitereistä kumiseva Hard Life in Country ja kierosti kitaroitu Detective Instinct kirkuvat levyhyllyyn pääsystä yhtä lailla kuin muut varhaisklassikot. Fallin itsesabotaasialbumeista tämä on suositeltavin. Tämä toki selittyy alkuaikojen yleisellä kovuudella. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Levitate (1997)

Levitate ei ole mitään itsesabotaasia. Mark E. Smithin yksinään tuottama levy on suodattamattomin ja hajottavin halkileikkaus miehen aivoista. Pienikin popkoukku kuten Masquerade kulkee usein murskaamon läpi säröisten big beat- ja junglerytmien kautta. Levitate-kuuri on otettava kaikki kerralla, vaikka 4 1/2 Inchin tärisyttävät rumpubreikit tuntuisivat jo yliannostukselta.

Everybody But Myself on se hetki, kun liveyleisö tunkeutuu Fallin levylle. Smith on ojentanut mikrofoninsa jengille, joka huutelee siihen Fall-sloganeita vajavaisesta muististaan. Tällaiset hetket alkoivat olla yleisiä Fallin keikoilla. ”Sinäkin voit olla Fallin jäsen, hakemus sisään jo tänään!” Työedut ovat kyllä joskus surkeat. Varaudu mihin tahansa.

Tällä kertaa itsesabotaasi seurasi näet albumin jälkeen, kun Smith tappeli bändinsä kanssa kesken keikan. Pitkäaikaiset luottomiehet Steve Hanley ja Karl Burns jättivät hänet pysyvästi. The Fall jatkoi kolmen viikon päästä triona Smithin tarjotessa välillä kitaraa yleisön soitettavaksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Are You Are Missing Winner (2001)

Itsesabotaasi #3. Unutterablea seurasi epäkoherentti tuotos, joka tehtiin täysin uudistetulla jäsenistöllä. Kolmen coverin joukossa on Iggy Popin African Man, joka silvotaan tunnistamattomaksi nimeään myöten. Ibis-Afro Man mahduttaa 10 minuuttiin useita eri versioita samasta biisistä: treeneissä, studiovermeillä ja livetilanteessa äänitetyt ryvennät soivat paikoitellen jopa päällekkäin. Ja jossain kirkuu apina. Koska sanoituksessa syödään ”apina aamiaiseksi ja skunkki lounaaksi”.

Toisaalla Crop-Dust on hyvä huijaus: The Troggsilta pöllitty parin soinnun garageriffi, joka paljastuu luuppipohjaiseksi levyn kohokohdaksi. Sanoituksessa Smith rinnastaa maanviljelyslentokoneen myrkyt ensimmäiseen maailmansotaan ja 9/11:een.

Nerokkaasti nimetty AYAMW on repaleinen ja viimeisellä kolmanneksellaan heikohko, mutta jokin viehätys näissä Fallin itsesabotaaseissakin on. Kutsutaan sitä ”where no band has gone before” -efektiksi. Vaikka kamala kansi onkin Tähtien Sodasta, eikä Reestä. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

The Infotainment Scan (1993)

The Infotainment Scan on selkeä välityö. Perinteisestihän välityöllä tarkoitetaan jollain tavalla hapuilevampaa esitystä, jonka aikana artisti ehkä etsii itseään ja lähtee sitten uuteen nousuun. Tässä tapauksessa levy oli enemmän viimeinen toivonpilkahdus ennen sliipatun tylsyyden kautta, jossa bändin usein ehtymätön riffilähdekin tuntui kuivuvan.
Hyvistä puolista huolimatta tätä levyä ei voi rakastaa kuin oikea fanaatikko – sellainen jonka mielestä bändi ei ole tehnyt yhtään heikkoa levyä. Edes Mark E. Smithin äiti ei voisi tätä rakastaa.

Mutta mielenkiintoisia hetkiä kuitenkin riittää: Lost in Music on oikeasti aika toimiva cover, toisin kuin I’m Going to Spain. Glam Racket on toimivaa halonhakkausta. Ladybird on pakko arvostaa aika korkealle bändin kaanonissa. A Past Gone Mad on hieno kiteytys lähes koko 1990-luvusta. Ihan hyvin kun vuosikymmen oli vielä lapsenkengissään.

Levyllä on myös tylsää taiteilua, kuten Light/Fireworks, biisejä, joissa Smithin Madchester-trippailu ei vaan lähde, kuten Paranoia Man in Cheap Shit Room, ja täysin yhdentekeviä rutiinisuorituksia, kuten Service. Mutta sitten myös todella merkittävä rutiinisuoritus, kuten The League of Bald-Headed Men.

The Infotainment Scan on kaksipiippuinen juttu. Rationaalisesti ajateltuna sen voisi ihan hyvin jättää johonkin nurkkaan homehtumaan, koska bändillä on niin mittava katalogi aidosti loistavia levyjä. The Fallin kohdalla homma ei vain toimi näin. Kaikkeen on aina palattava. Se ei ole tervettä. (AT)

Video ei ole enää saatavilla

CREW FILTH – VIEROITUSKUURI

Reformation Post TLC (2007)

Itsesabotaasi #4. Oireet ovat tutut: äänitys puolittain sisään ajetun uuden bändin kanssa ja pari coveria pituutta lisäämässä. Reformationia vaivaavat myös lyhyet raidat, jotka kuulostavat vain äänitysvehkeiden kiintolevyltä dumpatuilta ideantyngiltä.

Reformationin tekee kaksijakoiseksi joidenkin biisien ankarampi asenne. Nimibiisin krauttiswing korvasi Fall Heads Rollin Blindnessin ansaitusti keikkojen meteliloppulaukkana. Fall Sound on hienoa haistattelua nostalgiamarkkinoilla maineensa tärvelleen manchesterilaiskollega New Orderin suuntaan. My Door Is Never ja Systematic Abuse olisivat miellyttävämpiä, jos joku olisi välittänyt miksauksesta enemmän. Jälkimmäinen pilataan vielä ylipituudella.

Reformationilla itsesabotaasi yltyy tahalliseksi kuulijoiden ärsyttämiseksi. Das Boat on Smithin ja Elena Pouloun kyhäämä solipsistinen kymmenminuuttinen, joka ei toimi kuin vakavasti falliintuneille. Väkisin metatasolle viety vitsiteema Fallin n:nnestä uudelleen alkamisesta haisee vahvimmin hippijami Insult Songissa, joka sanoissaan myöntää olevansa ”waste of tape”. Sori vaan levynostajat, mutta Mark E. -setä lähtee nyt paskalle. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

Cerebral Caustic (1995)

Itsesabotaasi #2. Eroaako huono Fallin levy muka merkittävästi hyvistä? Tarkoittaako ”always different, always the same” -maksiimi sitä, että diskografian mustimman lampaan valitseminen 30 levyn joukosta on täysin yksilöllistä ja turhinta puuhaa ikinä?

Ehkä. 15 Fallin kuunteluvuoden aikana Cerebral Caustic on edelleen ainoa levy, joka iskee ärsytyspiikkejä ihooni, viimeistään Pearl Cityn narisevasta elektronisesta tuplauslaulusta eteenpäin. Tekee mieli laittaa The Light User Syndrome tilalle ja heti.

The Joke ja Don’t Call Me Darling ovat hämäävä alku: täsmäsuunnattua kitaraenergiaa, joka hukataan nopeasti. Cerebral Caustic toi myös Mark E. Smithin ex-vaimo Brixin takaisin bändiin kuuden vuoden tauon jälkeen. Brix onkin ainoa, joka jaksaa fokusoitua projektiin, esimerkkinä prozacpop Feeling Numb. Bändi ei sinänsä soita epäenergisesti, mutta ankean kuiva tuotanto vie levyltä vähätkin voimat.

Nihkeyspalkinnon saa Bonkers in Phoenix, jossa MES tuhoaa Brixin sievänkevyen kitarapopin elektronisilla surinoilla. Muiden itsesabotaasilevyjen charmi puuttuu Cerebral Causticilta laajalti. Keskiössä on jalustalle nostettu juoppo, joka on vaarassa vahingoittaa itseään ja bändiään. Levykaupan Fall-hylly vuotaa verta tämän kohdalla, eikä Antti Piirainen tarjoile sinulle siellä kuin wasabiksi naamioitua formaldehydistyroksia, jos ostat tämän ensimmäiseksi. (GT)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Manchesterilaisduo D.O.S.E. paljastaa, millainen Mark E. Smithin musiikintekoprosessi oikeasti on.

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Vile: ryhti on yliarvostettua.

Jesus Fever on kuin ilmastoimattoman auton ikkunasta viileään tuulenvireeseen työnnetty käsi, joka piirtää ilmaan salaisia mielikuvia ja toiveita.

”I’d pack my suitcase with myself
But I’m already gone
Cleanse myself with vitamin health
But I’m already gone”

Kurt Vile on karikatyyrimäinen hahmo. Ensimmäisenä kiinnittää huomionsa tietenkin hänen hiuksiinsa. Suureen, valtoimenaan valuvaan ja kauniiseen pehkoon, joka herättää pen… hiuskateutta, jos oma kuontalo on harvennut tai parturoitu, ja joka on aina keskijakauksella. Sen jakauksen läpi Vile katselee maailmaa aavistuksen laajentuneilla pupilleillaan, joissa on häivähdys ilkikurisuutta, väliinpitämättömyyttä ja terävyyttä.

Vilen ryhti ei ole huono. Hänellä ei ole ryhtiä lainkaan. Kitaran kannatteleminen kaulalla on vääntänyt hänen pitkän ja tikkumaisen laihan vartalonsa lopullisesti mutkalle. Vaikka ulkokuoresta voisi olettaa, että Vile polttaa paljon pilveä ja syö valtavia määriä roskaruokaa, ei hän tunnu silti lihovan. Vile on siis läpipasko.

Kaikki nämä pirteet tekevät Vilesta helposti lähestyttävän ja rakastettavan artistin. Hän on ymmärtänyt jotain oleellista ajastamme. Mikään ei tunnu kiinnostavaan miestä paskaakaan. Paitsi musiikki. Ja rakkaus. Ja pilvi. Siis elämän tärkeimmät asiat, sanoisi joku.

2010-lukulaisessa maailmassamme, jossa yksikään työnantaja, rakastaja tai palveluntarjoaja ei koskaan sitoudu keneenkään tai mihinkään, Kurt Vile on täydellinen rock-tähti: irrallinen, juureton, luovuttanut ja siksi niin aito. Julkaistuaan So Outta Reach -EP:n Vile antoi haastattelun Pitchforkille, jossa kertoi, että hän kävi joskus päivätöissä, mutta sai nopeasti kenkää, sillä ei yksinkertaisesti jaksanut herätä aamuisin. Oikea, hedonistinen ja todellisuuspakoinen viesti downshift-sukupolvelle, joka samanaikaisesti haluaisi irroittautua vanhempiensa työelämän kuristavista velvoitteista, mutta pelkää kuollakseen elävänsä aikuisuutensa pätkätöiden ja surkeiden eläkesäästöjen kurimuksessa.

Vilen slacker-asenne on ajankohtainen, mutta myös hyvin yhdeksänkymmentälukulainen. Vile, yksi sukupolvensa lahjakkaimmista ja tärkeimmistä biisintekijöistä, yhdistääkin lauluissaan 1990-lukulaisen laiskan slacker-indien laajaan yhdysvaltalaisen laulunkirjoittamisen tradition tuntemukseensa. Hänen kappaleissaan on kuultavissa vivahteita ja kaikuja niin 1990-luvun vaihtoehtorockin suuruuksista, kuten Pavementistä tai Dinosaur Jr:sta, amerikkalaisen rockin kivijaloista, kuten Youngista, Dylanista, Pettystä ja Springsteenistä, sekä uudemmista Americana-bändeistä, kuten Wilcosta.

Tähän juttusarjaan olisi voitu valita Vilelta montakin kappaletta. Olisin mielelläni kirjoittanut vaikkapa eteenpäin paahtavasta, sydänmaata kohti ujeltavasta Freak Trainistä, lempeän lämpimästä Baby’s Armsista tai hitaasta Slow Talkersista, joka paljastaa, miten monipuolinen ja taitava kitaransoittaja Vile on. Jesus Fever on kuitenkin parhaiten poppia edustava otos miehen tuotannosta. Se on julkaistu loistavalla Smoke Ring For My Halo -albumilla, joka lukeutuu kuluvan vuosikymmenen tärkeimpiin, kestävimpiin ja kauneimpiin pitkäsoittoihin.

Jo Jesus Feverin intron monipuolinen sointuvaihtelu lumoaa. Sitten kitararaidat kasautuvat kiehtovasti sovitettuina toistensa ylle. Vile alkaa laulaa pari napsua väärässä sävelkorkeudessa mupeltaen tutuista teemoistaan. Sanoitus koostuu ytimekkäistä ja irrallisista yksityiskohdista, nonsensestä ja elämän katoavaisuuden pohtimisesta herkin kielikuvin. Kuulija pääsee ihanaan, kesäiseen tilaan. Jesus Fever on kuin ilmastoimattoman auton ikkunasta viileään tuulenvireeseen työnnetty käsi, joka piirtää ilmaan salaisia mielikuvia ja toiveita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kurt Vileltä ei äänestetty muita kappaleita, mutta Jeesuksesta laulamalla kupongille pääsi myös muun muassa Jackie Leven, kappaleellaan The Sexual Loneliness of Jesus Christ.

The Hives – musiikkia idiooteille.

Varovaisten arvioiden mukaan 78 % Suomen täysi-ikäisestä kantaväestöstä on nähnyt The Hivesin keikan. Luku on aavistuksen pienempi kuin kanssaruotsalaisten bändien, The Arkin ja The Soundsin tapauksissa, joissa prosenttimäärät nousevat yli yhdeksänkymmenen.

The Hivesin kohdalla yhtälö on helppo ymmärtää. Sen soittama garagerock manifestoi rockmusiikin kaikkien aikojen tärkeintä arvoa: avointa ja vapaata idiotismia. Suomalaiset kesäfestivaalit puolestaan ovat idiotismin virallisia juhlia. Kysyntä kohtaa tarjonnan.

Kesäfestivaalit ovat myös epätoivoisen ja testosteronin täyteisen machoilun aidattuja eläintarhoja. Sitä on myös The Hives. 78 % Suomen täysi-ikäisestä kantaväestöstä on nähnyt myös juuri ennen sammumistaan ja ensiaputelttaan joutumistaan rakettihumalassa mäyränkoiran kuoret päässään heiluvan nuorukaisen, joka sokeltaa The Hivesin Howlin’ Pelle Almqvistin perässä Hate To Say I Told You Son avaussäkeet:

”Do what I want cause I can and if I don’t
because I wanna be ignored by the stiff and the bored
because I’m gonna”

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Mikään ei tee niin poikaa kuin olla nuori ja humalassa ja The Hivesin keikalla. Ajan myötä siihen vain väsyy.

Niin väsyi The Hiveskin. Siitä ei koskaan tullut niin isoa bändiä, kuin Almqvist, kitaristi Nicholaus Arson tai todennäköisesti fiktiivinen perustajamanageri Randy Fitzsimmons olisivat halunneet.

Vuonna 2000 The Hivesilla meni kuitenkin helvetin lujaa. Veni Vidi Vicious -levy oli hitti. Elettiin garagerockin henkiin heräämisen kulta-aikaa. Legendaarinen skottimanageri Alan McGee kokosi Veni Vidi Viciouksen ja vuonna 1997 julkaistun Barely Legal -albumin parhaista paloista Your New Favourite Band -kokoelman, joka kipusi saarivaltion albumilistalla sijalle seitsemän. Tämän jälkeen The Hives solmi 50 miljoonan arvoisen levytyssopimuksen Universalin kanssa. Turkulaiset muistelevat edelleen kaiholla tammikuista iltaa Säätämö-klubilla vuonna 2002, kun suuri ja mahtava NME oli saapunut kaupunkiin tekemään juttua tulikuumasta ruotsalaisbändistä.

Mitä seurasi? Walk Idiot Walk -hitti ja auttamaton väljähtyminen. Vuoden 2012 Ilosaarirockissa silinterihatuissa esiintynyt, ”soomitytöt hyppi hyppi” -huudoillaan yleisöä kosiskellut The Hives teki jälleen vanhan keikkatemppunsa eli noin minuutin mittaisen täydellisen pysähtymisen. Sillä hetkellä bändi näytti rehellisimmin itseltään – garagerockin vahakabinetilta.

Hate To Say I Told You So on kuitenkin kaikesta huolimatta äärimmäisen tiukka biisi, joka saa harjan edelleen pörhistymään kuin lääkekaapin perälle vuosiksi unohtunut adrenaliiniruiske.

Video ei ole enää saatavilla

Tältä Eurooppa näytti vuonna 2000.

”’You’re listening to Groove FM.’

Hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsän – ’I want you to get together’ – tsäntsäntsän…”

Yksinäinen Audi liukasteli syyspimeällä suomalaisella maantiellä piiskaavassa sateessa. Väsynyt mutta onnellinen nousukauden työstäpalaaja kuunteli edellisenä vuonna aloittanutta jazziin, funkiin, souliin ja muuhun rytmimusiikkiin erikoistunutta radiokanavaa, jolle autoilijalla oli jo vuosia ollut krooninen pula. Kuinka miellyttävää olikaan kertoa pariskuntailloissa kuuntelevansa Groovea ja saada osakseen kultturellin, muttei kuitenkaan snobin maineen.

Nyt kanavalta soi jälleen kerran ranskalaisen St. Germainin, oikealta nimeltään Ludovic Navarren, nu jazz/house-hitti Rose Rouge, jonka monotonisen ride-kompin, puhallinsoolot ja säästeliäät ”I want you to get together/ Put your hands together one time” -säkeet autoilija oli kuullut jo aamulla töihin mennessään. Tämä ”sattuma” ennakoi sitä soittolistansa puhkisoittavaa bulkkikanavaa, joksi Groove oli muuttuva, mutta autoilijaa se ei haitannut. Hän nyökytti päätään biitin tahdissa ja hymyili ajatellen: ”Tältä Eurooppa saundaa, beibi.”

Hän siirtyi mielikuvissaan Saksaan, frankfurtilaiseen design-hotellin aulaan, jonka viehättävästi sisustetuun interiööriin kiemurteli Bang&Olufsenin kaiuttimista Rose Rougen viettelevän punainen ruusu. Hipstereistä, lähiruoasta tai tyylikkäästä kierrätyksestä ei ollut tietoakaan. Vuoden 2000 tyyliniekka osasi kuluttaa!

Nytkin hotelliaulan nahkanojatuoleilla istuskeli hyvin leikatuissa puvuissaan saksalaisia ja ranskalaisia uusjuppeja, digitaalisen murroksen karkeaharjaisia salonkileijonia. He naureskelivat pikkutuhmille kuvaviesteille, joita lähettivät toisilleen Nokian 3000-sarjan puhelimilla, joissa oli wap-ominaisuus. Iloista seuruetta saapui tervehtimään juuri Helsingistä business-meetingiin saapunut suomalaisen tietotekniikkafirman edustaja. Hän kaivoi korvistaan minidiscin nappikuulokkeet, jotta voisi heittää small talkit tuttaviensa kanssa. Minidiscilleen hän oli ladannut juuri ilmestyneen St. Germain Tourist-albumin, joka tulisi myymään neljä miljoonaa kopiota maailmanlaajuisesti.

Tietotekniikkafirman edustaja oli varma kosmopoliitista musiikkimaustaan, mutta koki kirvelevän imagotappion, kun seurueen ranskalainen jäsen kaivoi Armani-takin povitaskustaan Creativen Nomad Jukebox mp3-soittimen, jolla oli peräti 6 gigabittiä kovalevytilaa. ”Are you still listening to minidisc”, hän naurahti.

Tietotekniikkafirman edustaja mumisi tahmean vastauksen, nyökkäsi happamena seurueelle ja vetäytyi perässävedettävän matkalaukkunsa, joka on erittäin kätevä, jos lentää paljon, kanssa hotellihuoneeseensa nauttimaan viivan kokaiinia aperitiiviksi ennen siirtymistä Frankfurtin parhaaseen japanilaisravintolaan client-illalliselle.

Tällä välin Bang&Olufsenin kaiuttimista soljuva Rose Rouge saavutti lakipisteensä, kolmen minuutin ja 54 sekunnin hetken, jolloin joka iskulla lyövä basso muutti kappaleen entistä selvemmin lounge houseksi. Hotelliaulan salonkileijonat hymyilivät kuullessaan uuden pulssin biitissä. He tilasivat viskit ja pullollisen norjalaista Voss-vettä Master Cardiensa yhteisellä tilivaluutalla.

Ajatella! Kahden vuoden kuluttua ranskalaisilla ja saksalaisilla olisi sama käteisrahakin. Mikseivät norjalaiset lähteneet mukaan tähän nerokkaaseen kansainväliseen yhteisöön, josta nuorelle, röyhkeälle yksilölle avautui rannaton ja autuas tulevaisuus? Here is money to be made! La vie en rose! Onhan norskeilla öljyä, mutta katsotaanpa vain kymmenen vuoden päästä, kuka nauraa viimeksi. Haha, die norwegischen Dummköpfe!

”Hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsäntsäntsäntsän
hän-tsäntsäntsäntsän – ’I want you to get together’ – tsäntsäntsän…”

”You’re listening to Groo…”

Audin valot sammuivat. Jäi pimeys ja sateen ropina. Hiekkalaatikko tulvi. Keinujen tangot ruostuivat. Syvä huokaus. Avain ei olisi halunnut sopia Abloy-lukkoon.

”Moi!?”

”Kävitkö kaupassa? Lassella on taas kuumetta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mustalaiskaravaanista on laulanut muun muassa Anneli Sari.

Romanit on nykyisen pohjoisen Intian alueelta periytyvä indoiranilainen kansa, joka on levittäytynyt eri puolille maapalloa. Romanikansalle on ollut tyypillistä kiertelevä elämäntapa, mutta yhteiskunnan muuttuessa se on usein sopeutunut eri maiden valtaväestöjen asumistapoihin.

Romaneja on vainottu usein historian saatossa eikä vaino ole vieläkään lakannut. Esimerkiksi romanikerjäläiskysymys on Suomessa polttava yhteiskunnallinen puheenaihe. Maamme romanivähemmistöön kuuluu vajaat 10 000 ihmistä.

Englannissa romaneja kutsutaa sanalla gypsy. Sen etymologinen alkuperä on sanassa Egyptian, koska kansan luultiin ammoin lähteneen liikkeelle Egyptistä. Suomessa romaneja on kutsuttu myös tataareiksi ja mustalaisiksi. (Lähde: Wikipedia).

Stereotypisesti romaneja on pidetty taitavina laulajina. Suomalaisessa iskelmäkulttuurista muistetaan moni unohtumattomia romaniääniä, kuten Taisto Tammi tai Markus Allan. 1960-luvun alussa romanilaulajat esittivät vielä valtaväestön iskelmää ja ovat olleet olennainen osa esimerkiksi suomalaista tangokulttuuria tähän päivään saakka. Tuorein esimerkki lienee nuori Amadeus Lundberg, joka kruunattiin tangokuninkaaksi vuonna 2009.

1970-luvulla romanimuusikot, kuten Anneli Sari tai Feija Åkerlundin, Marko Putkosen, Taisto Lundbergin (Amadeus Lundbegin isä) ja Heikki Nymanin muodostama Hortto Kaalo -orkesteri palauttivat romanimusikin juurilleen ja alkoivat levyttää kansansa perinnesävelmiä. Ilmiöstä tuli suosittu Suomessa ja romanimusiikista aikansa etnoa. Samalla muusikot tekivät tärkeää kulttuurityötä kertoessaan vähemmistönsä historiasta ja tavoista. (Lähde: Yle)

Tämä kulttuurinen emansipaatio on erityisen tärkeää, jos ajattelee tapoja, joilla romaneja on kuvattu sekä kotimaisessa että angloamerikkalaisessa populaarimusiikissa. Metro-tyttöjen Nyt tartu jouseen, mustalainen -kappaleesta Muddy Watersin Gypsy Womaniin romaneille on aina annettu lähinnä rasistisia ominaisuuksia. Mustalainen, gypsy, on ollut kiehtova ja vaarallinen Toinen. On kuvaavaa, että mustalainen esiintyy lauluissa aina nimettömänä, kuten Dolly Partonin Gypsy, Joe and Me -kappaleessa. Nimettömyys tarkoittaa aina myös identittömyyttä, mitä mustalaishahmolle ei ole tarvinnut antaa, koska se ei milloinkaan pysähdy, on aina vaihdettavissa ja muodostuu Commedia dell’arte -henkiseksi tyyppikuvaksi ex machina.

Romanien kiertelevää, mihinkään tarttumatonta elämää on romantisoitu lauluteksteissä. Mustalaishahmo on kuitenkin eronnut tyypillisestä kiertelijä-hobosta olemalla jotain eksoottista ja tuntematonta. Siihen on liitetty myös maagisia ominaisuuksia, kuten ennustuskyky. Kuvauksiin on liittynyt lisäksi seksismi: tummissa silmissä ja hiuksissa on nähty lämminveristä erotiikkaa, josta on voitu kirjoittaa avoimemman seksuaalisesti kuin valkoisen kantaväestön naisista. Myös luonnolapseus kuuluu ilmiön aivansanoihin. Sillä on niputettu ajoittain kaikki etniset ryhmät toisiinsa, kuten Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran kappaleessa Gypsies & Indians.

Tätä taustaa vasten ei jotenkin yllätä, että jokaiselta ikoniselta umpimacholta heavy-yhtyeeltä Black Sabbathista Dioon löytyy Gypsy-niminen kappale. Gypsy– ja Gypsy in My Soul -standardit kuuluvat myös jazzmusiikkiin, jossa improvisoinnilla ja pyrkimyksellä luonnonlapsen kaltaiseen luovaan ilmaisuun on selvät yhteydet, varsinkin, kun niitä on tarkasteltu 1950-lukulaisesta valkoisesta näkökulmasta.

Nykypäivänä romanikulttuuria onneksi arvostetaan aivan uudella tavalla. Kokonainen 2000-lukulainen muusikkosukupolvi tuntuu löytäneen romanimusiikin sykkeen, kaihon ja vimman. Suomalaisten bändien, kuten Jaakko Laitisen & Väärän Rahan, musiikki ammentaa sen iskelmällisistä piirteistä. Monilla yhtyeillä, kuten Irrationalsilla, Jätkäjätkillä, Balkan Beatboxilla tai Shantelilla, romanimusiikki elää sulassa sovussa balkanin, juutalaisen klezmerin, discon, reggaen ja swingin sekametelisopassa.

Tämä soittolista kartoittaa romanimusiikin ja populaarimusiikin romanikuvausten tietä kotimaassa ja ulkomailla 1960-luvulta nykypäivään.

Mustalaiseks’ olen syntynyt

1. Taisto Tammi – Kultaiset korvarenkaat
2. Markus Allan – Liljankukka
3. Rainer Friman – Pettäjän tie
4. Hortto Kaalo – Ei kenenkään lähimmäinen
5. Anneli Sari – Mustalaiskaravaani
6. Remu and His Allstars – Täysikuu
7. The Esquires – Mustalainen
8. Seppo Ruohonen – Mustalaiseks’ olen syntynyt
9. Carola – Chico – mustalainen
10. Katri Helena – Soittaja – The Gypsy
11. Metro-Tytöt – Nyt tartu jouseen, mustalainen
12. Kirka – Gypsy
13. Django Reinhardt – Gypsy Swing
14. Oscar Peterson – Gypsy in My Soul
15. Dizzy Gillespie – For the Gypsies
16. Charlie Parker – Gypsy
17. Muddy Waters – Gypsy Woman
18. Bruce Springsteen – Gypsy Biker
19. Bob Dylan – Gypsy Lou
20. Lynyrd Skynyrd – Roll Gypsy Roll
21. Dolly Parton – Gypsy, Joe And Me
22. Van Morrison – Gypsy Queen
23. Suzanne Vega – Gypsy
24. Lee Hazlewood – Gypsies & Indians
25. Johnny Thunders – King Of The Gypsies
26. Curtis Mayfield – Gypsy Woman
27. Santana – Gypsy Woman
28. Fleetwood Mac – Gypsy
29. Toto – Gypsy Train
30. Asia – Gypsy Soul
31. Jimi Hendrix – Gypsy Eyes
32. Deep Purple – The Gypsy – 2009 Digital Remaster
33. Black Sabbath – Gypsy
34. Dio – Gypsy
35. W.A.S.P. – Restless Gypsy
36. Hanoi Rocks – Gypsy Boots
37. Mad Juana – 3 Idiots
38. Fanfare Ciocarlia – Banatzeana
39. Shantel – Disko Partizani
40. Balkan Beat Box – Bulgarian Chicks
41. Goran Bregovic – Gas Gas
42. Bonobo – Gypsy
43. Mahala Rai Banda – Mahalageasca
44. Beirut – The Gulag Orkestar
45. Palov & Mishkin – De mi careta
46. The Irrationals – Boozebottle
47. GG Caravan – Permu
48. Asa – Sanat ei tehnyt tätä laulua
49. Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Tummaa verta
50. Gogol Bordello – Start Wearing Purple

Kuuntele soittolista tästä.

Ahistaa.

Radioheadin OK Computer on monelle se albumi. Se on tietyn popdiggari-ikäluokan Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band tai Kind Of Blue. Yhden vuosikymmenen mestariteos, joka tullaan aina liittämään suurten levyjen jatkumoon.

Sitä se on ainakin minulle. Kuunnellessani albumin ensimmäisen kerran, kyynelehdin neljästi. Nyyhkytin Exit Music (For A Film) -kappaleen kliimaksissa, jossa Thom Yorke laulaa täysin palkein ”now we’re one in everlasting peace”, Karma Policen lopussa , Luckyn mahtavan ”it’s gonna be a glorious day” -säkeen aikana ja Paranoid Androidin kolmannessa osassa, jossa Yorken ääni monistuu useisiin enkelimäisiin stemmoihin samalla, kun 1990-luvun lopun kidutettu sielu sylkee ulos ”the yuppies networking” -sanat. Melodioiden kauneus oli pakahduttavaa ja sanoitukset synkän ahdistavia, mutta olo lopulta katharttisen puhdistunut. Albumin loppuessa The Touristin mikronkilahdukseen, olin itsekin kypsää kamaa. Minulla oli uusi lempibändi.

Mikä tekee OK Computerista niin nerokkaan? Radioheadin levytyshistorian kiinnostavuudesta ja bändin kehityksestä vuosituhannen vaihteessa on kirjoitettu paljon, joten en ala siihen tässä yhteydessä. Albumin hienous avautuu kuitenkin osittain suhteessa bändin edeltäviin levytyksiin. Siinä missä Radiohead teki The Bendsillä huikean harppauksen yhden hitin ihmeestä vakavasti otettavaksi älykköbrittirock-bändiksi, karisti se OK Computerilla aikalaisyhtyeensä lopullisesti kannoiltaan ja nousi omaan yksityiseen kastiinsa.

OK Computer on Britpop 2.0. Melodia ja laulunkirjoittaminen ovat edelleen kaiken ytimenä. Ytimen ympärille kehittyi kuitenkin Jonny Greenwoodin pioneeritason kitarainsinööritaito, joka antoi bändin uralla ensimmäistä kertaa järkevän syyn kolmen kitaristin olemassaololle. Greenwood kehittyi myös multi-instrumentalistina monipuolistaen yhtyeen sointia ja antaen sävellyksellisesti lisätilaa Yorkelle laulajana.

Thom Yorke osoittikin viimeistään tässä vaiheessa olevansa sukupolvensa paras mieslaulaja. Hänen sanoituksissaan ei kuitenkaan ollut tietoakaan sen äänen kauneudesta, jonka kautta ne tulivat kuulluiksi. The Bendsin tunnustukselliset kertomukset muuttuivat abstraktioiksi, jotka paketoivat vuosikymmenen klaustrofobian ja Weltschmertzin. Samalla mustan huumorin kyllästämät tekstit sosiaalisesta eristäytymisestä, automaation ja tietokoneiden syrjäyttämästä luonnollisesta olemisesta, masennuksesta ja sen lääkitsemisestä, itsemurhasta, ympäristötuhosta, keskiluokkaisen lähiöelämän vieraantuneisuudesta, pakofantansioista ja sievistelevästä, tekopyhästä yhteiskunnasta avautuivat kohti uutta, täysin toivottomalta vaikuttavaa vuosituhatta. Kun kuuntelee Fitter Happier -kappaleen tai katsoo Meeting People Is Easy -dokumentin OK Computer -kiertueesta, ymmärtää miten ahtaana ja synkkänä paikkana Yorken mieltä pidettiin vuosituhannen lopussa. Laulaja nähtiin yhtä masentuneena kuin paranoidi androidi Marwin Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille -kirjasarjassa.

Tästä vitsistä sai nimensä Paranoid Android -kappale, OK Computerin ylistetyin hetki, jolla ilmenevät kaikki edellä mainitut piirteet. Se on biisi, joka sisältää kolme biisiä. Radioheadin jäsenet ovat haastatteluissa myöntäneet, että kappale syntyi liittämällä yhteen kolme aihiota, jotka eivät edenneet tahoillaan. Metodi on sama, jota The Beatles käytti tehdessään Happines Is A Warm Gun -kappaletta.

Ensimmäisessä osassa monimutkaisen näppäilykuvion säestämä puhuja yrittää saada unta päänsä sisäisiltä ääniltä. Seuraavaa osaa hallitsee Mission Impossible -henkinen rock-riffi. Tekstin puhujaa pidetään arroganttina paskiaisena, joka rakastaa vain itseään. Kolmas osa kuulostaa masentavalta, laskuhumalaiselta vaellukselta kotiin, kun baarin ovimies on heittänyt puhujan niskaperseotteella sateeseen juppien jäädessä verkostoitumaan keskenään.

Kappaleen nimi esiintyy tekstissä vain sen ensimmäisessä osassa. Silloinkin ”I may be paranoid, but not an anroid” -säe on upotettu syvälle miksaukseen ja sen lukee tietokoneen alkeellinen puheohjelma, kuin korostaen todellisuuden vierautta ja tulevaisuuden kaikennielevää teknokratiaa.

Video ei ole enää saatavilla

Onko tässä Saksan paras bändi?

Saksalaista musiikkia pidetään helposti tirolihattuihin ja lederhoseihin pukeutuneiden hevi- ja teknomiesten hommina. Mutta mitä saksalaiset itse ovat mieltä? Nuorgam otti selvää.

Saksan ja Suomen välillä on vuosien saatossa ollut paljon vuorovaikutusta popmusiikin saralla. Monien suomalaisten bändien maailmanvalloitus The Rasmuksesta Disco Ensembleen on alkanut Saksasta – ja usein myös tyssännyt sinne. Lisäksi Saksassa toimii Kaiku Studios -levy-yhtiön kaltaisia suomalaisia indie-puolen yrittäjiä, sillä Saksan pääkaupunki on Berliini. Jokin tuossa Keski-Euroopan maassa siis vetää suomalaista musiikkia puoleensa, mutta mitä Itämeren tällä puolella tiedetään saksalaisesta popmusiikista? Rammstein. Scorpions. Tokio Hotel.

Itämeri ja kielimuuri tuntuvat eristävän germaanisen populaarikulttuurin omaksi sisäänpäinlämpeneväksi oliokseen, johon suomalaisella musafanilla ei juuri ole tarttumapintaa. Mutta onko se huono asia? Kuulisimme kai ennen pitkää, jos saksalaiset olisivat tehneet jotain kiinnostavaa. Nuorgam päätti selvittää oliko Seppo Räty oikeassa. Onko Saksa todellakin paska maa – musiikillisesti?

Asian selvittämiseksi pyysimme saksalaisia kollegojamme esittelemään meille populaarimusiikkinsa mahdollisia kätkettyjä aarteita. Kysyimme kahdeksalta kiinnostavalta musiikkiblogilta ja -verkkosivustolta yksinkertaisen kysymyksen: mikä on Saksan paras bändi?

Kysymys on mieletön, mutta jokainen haastateltu blogi keksi pienen pohdiskelun jälkeen oman suosikkinsa. Toisille haaste oli liian vaikea: Nothing But Hope And Passion nimesi viisi bändiä itse määrittelemistään genreistä. Hey-verkkosivusto järjesti toimittajiensa kesken äänestyksen, jonka perusteella päätyivät lähettämään top-listan, jolla oli kolme yhtyettä.

Kaikkien blogien vastauksien joukosta vain yksi bändi sai kaksi ääntä. Älkäämme kuitenkaan vielä nimetkö SIZARRia Saksan parhaaksi. Voit muodostaa oman mielipiteesi kuuntelemalla esimerkkikappaleet kaikilta saksalaisblogien nimeämiltä bändeiltä ja lukea Nuorgamin kommentit niistä. Jos mieleesi nousee parempi saksalainen yhtye tai artisti, kommentoi. Tutustu samalla kyselyymme vastanneisiin blogeihin. Moni niistä kirjoittaa englanniksi ja on lähes Nuorgamin tasoinen. (Eipäs nyt sentään liioitella! -Ed. huom.)

Poule d’Or

Blogiin tästä.

Saksan paras bändi: Kirrin Island

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Poule d’Orin kirjoittajan Hendrikin mukaan ”Kirrin Island on artisti Hampurista, joka käyttää musiikissaan sampleja ja abstrakteja biittejä luodakseen postambientin elektronisen äänimaiseman. Musiikki on kaunista ja ylittää laadullaan tyypilliset sampleja hyödyntävät ambient-projektit, joita hypetetään jatkuvasti blogosfäärissä. Kirrin Island on mielestäni jotain täysin uniikkia.”

Ei tätä täysin uniikkina oikein voi pitää. Sen sijaan voisi puhua lähes kivulloisen coolista ja kolkosta ambientista, joka tavoittaa paikoitellen myös lämpimämpiä sävyjä ja on taiteellisesti kunnianhimoista ja mielenkiintoista.

electru.de

Blogiin tästä.

Saksan paras bändi: SIZARR

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: SIZARR kiinnostaa. Videolla on viehättävän 1980-lukulaista Muuri-estetiikkaa. Musiikki kuullostaa tyypilliseltä elektroniselta indieltä à la Bat For Lashes, mutta mieslaulaja Fabian Altsötterin äänessä on charmanttia käheyttä, joka antaa SIZARRille omalaatuisemman tumman soinnin.

Hey

Blogiin tästä.

1. Saksan parhaista bändeistä: PTTRNS

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Kitaravetoiseen indieen on yhdistetty ujoa etnosoundia. Ei erityisen omaperäistä, vai mitä Vampire Weekend? Vaikka PTTRNS ei kuulostakaan trendikkäältä, täytyy sanoa, että kappaleen Talking Heads -henkinen outro toimii loistavasti.

2. Saksan parhaista bändeistä: Roosevelt

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Roosevelt kuulostaa Foalsin uudelta tuotannolta. Se ei ole kuitenkaan mikään negatiivinen toteamus. Tässä biisissä on sitä tuttua Fleetwood Mac -tyyliharjoittelua, josta Cut Copy teki oman taiteenlajinsa.

3. Saksan parhaista bändeistä: Die Nerven

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Die Nerveniä voisi kutsua Saksan The Horrorsiksi, mutta koska Rowland S. Howardin kaltaiset post-punk-legendat levyttivät parhaan tuotantonsa Die Nervenin kotimaassa, ottaisi bändi viittauksen varmaankin loukkauksena. Gootahtava post-punk on aina hyvää, joskaan Nichts Neues (ei mitään uutta). Saksankielisyydestä syntyy tyyliin sopiva vieraannuttava efekti. Video on kaikessa ahdistavuudessaan nautittava. Schizophrenic Model mainittu!

Local Suicide

Blogiin tästä.

Saksan paras bändi: Apparat

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Local Suiciden kirjoittajan Maxin mukaan: ”Lempisaksalaisartistimme on tällä hetkellä Sascha Ring eli Apparat. Hän on julkaissut vuodesta 2001 asti erinomaista älykästä tanssimusiikkia. Rakastamme sitä, kuinka hän on kehittänyt musiikkiaan vuosien varrella hard technosta Four Tet -henkiseen ambient elektroon, täyteen bändikokoonpanoon ja viime aikoina jälleen minimalistisempaan suuntaan.”

Apparat levyttää tätä nykyä Mutelle ja on siten yleisesti tunnetumpi saksalaisnimi. Vuonna 2011 ilmestyneellä The Devil’s Walk -albumillaan hän jätti leimalliset Four Tet- ja ”Thom Yorken soolomateriaali” -assosiaatiot taakseen ja kirjoitti muutaman Black Waterin kaltaisen upean pop-kappaleen. Arvostamme.

Pony Dance Clyde

Blogiin tästä.

Saksan paras bändi: SIZARR

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Myös Pony Dance Clyden Julia Schultz nimesi SIZARRin parhaaksi saksalaisbändiksi. Purple Fried on kappaleena ja videona aivan toisenlainen estetiikaltaan kuin aiemmin mainittu Boarding Time. Purple Friedin pulppuava keveys ja flirttailu orientalististen unikuvien kanssa antaa kuvan SIZARRista monipuolisena yhtyeenä, jossa on huikeasti potentiaalia.

NoFearOfPop

Blogiin tästä.

Saksan paras bändi: Pantha Du Prince

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Henrik Weber eli Pantha Du Prince lienee tämän hetken tunnetuimpia saksalaisia elektronisen musiikin tekijöitä. Vuonna 2002 ensisinglensä julkaissut Weber kuuluu tätä nykyä Rough Traden arvostettuun rosteriin, eikä syyttä – esimerkiksi vuonna 2010 julkaistulta Black Noise -albumilta löytyvä Stick To My Side on loistavaa musiikkia.

Nordic By Nature

Blogiin tästä.

Saksan paras bändi: Fenster

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Fenster kuulostaa Killersiltä ja muistuttaa ajasta, jolloin Clap Your Hands Say Yeah oli kova bändi. Video näyttää Wes Anderson -elokuvalta. Voiko sellainen konsepti epäonnistua?

Nothing But Hope And Passion

Blogiin tästä.

Saksan paras hiphop-bändi: Casper

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Kielimuuri estää voimakkaimmin juuri rap-musiikkiin tutustumista. Videon kahdeksan miljoonaa katselukertaa ja kappaleen keskinkertainen biitti saavat niputtamaan Casperin ”yhdentekevä mainstream” -mappiin.

Saksan paras darkpopbändi: Imaginary War

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Neljän Ruusun näköinen bändi tapaa Depeche Moden Falcon uima-altaalla. Viehättävästä mielikuvasta huolimatta Imaginary Warin musiikki on melko kamalaa.

Saksan paras indiepopbändi: Hurricane Dean

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Vaikuttaa siltä, että post-punk revival on saavuttanut myös Saksan. Asiasanat: Interpol, Editors, White Lies. Valitettavasti Hurricane Dean taitaa kuulua tunkiolle.

Saksan paras elektronisen musiikin bändi: Marek Hemman & Douglas Greed

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Voiko elektroninen tanssimusiikki herättää Marek Hemmania stereotypisempää mielikuvaa Berliinistä?

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: ”You really hate it when a man sings on a track.” Douglas Greed on sanoituksessaan oikeassa, mutta saa biisinsä ärsyttävät puheosuudet anteeksi bassolinjallaan.

Saksan paras postrockbändi: Kokomo

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin kommentti: Kiinnostavin NBHAP:n nimeämä bändi, joka kuitenkin on melko tyypillistä instrumentaalista postrockia.

1980-luvun alun ihmevuosien jälkeen suomalainen punk muuttui yhä ehdottomammiksi hardcore-suuntauksiksi, kuppikunniksi ja underground-liikkeiksi. Laajan maan jokaisessa kolkassa on edelleen mittavat määrät hc-bändejä, -klubeja ja miniatyyrilevy-yhtiöitä, mutta näiden työstä ei välity juuri mitään pienen skenen ulkopuolelle. Tyytyväisyys tilanteeseen lienee molemminpuolinen valtavirtayleisön ja hc-piirien kesken.

Disco Ensemble ja Pertti Kurikan nimipäivät toimivat kellarien ulkopuolella, suomalaisen punkin jäävuoren huippuna. Ne näyttävät laajemmalle yleisölle, että punk asenteineen elää yhä. Disco Ensemblen tapauksessa se on naamioitunut musiikillisesti post-hardcoreksi ja lisännyt sointiinsa elektronisia elementtejä ja pop-koukkuja. Mutta kehitysvammaisten muodostamalla Pertti Kurikan nimipäivillä musiikki on ehtaa vuodesta 1977 periytyvää jyräämistä. Kappaleiden aihevalinnat ja näkökulma maailmaan vain ovat täysin ainutlaatuiset.

Disco Ensemble

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Disco Ensemble perustettiin Ulvilassa vuonna 1996. Se on kategorisoitavissa väljästi post-hardcorea soittavaksi rockbändiksi, joka teki varsinaisen läpimurtonsa 2005 julkaistulla First Aid Kit -albumillaan. Siitä asti bändin päiväjärjestykseen ovat kuuluneet myös pitkät Keski-Euroopan-kiertueet. Kotimassaan se on ollut aina Fullsteam Recordsin leivissä, mutta tehnyt myös kansainvälisiä levytys- ja jakelusopimuksia Universalin ja Sonyn kanssa.

Miksi se kiinnostaa?

Disco Ensemble on suuren energian bändi. Parhaiten tästä saa luonnollisesti kuvan sen rajuilla ja hikisillä keikoilla, mutta saman fiiliksen tavoittaa myös levytyksiltä. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia, Viper Ethics ja First Aid Kit, yhdistivät suoraviivaista punk-kohkaamista hoilauskertosäkeisiin ja fiksuihin pop-koukkuihin. Parilla seuraavalla levytyksellään bändi putosi hetkeksi faniryhmäänsä kuulumattomien kuuntelijoiden tutkan ulkopuolelle. Vuoden 2012 Warriors paljasti Disco Ensemblesta kuitenkin uusia mielenkiintoisia piirteitä. Pop-Midas Jukka Immosen kanssa tehty yhteistyö sai bändin aikuistumaan ja liikkumaan kohti U2:n ja The Killersin stadionrockia säilyttäen silti oman äänensä. Se palasi yhdeksi Suomen kansainvälisesti relevanteimmista rock-bändeistä.

Kokoonpano:

Miikka Koivisto (laulu ja koskettimet)
Jussi Ylikoski (kitara ja taustalaulu)
Mikko Hakila (rummut)
Lasse Lindfors (basso)

Julkaisut:

Viper Ethics (Fullsteam Records, 2003)
First Aid Kit (Fullsteam Records, 2005)
Magic Recoveries (Fullsteam Records, 2008)
The Island of Disco Ensemble (Fullsteam Records 2010)
Warriors (Fullsteam Records, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…kiihkeä, hoilaava, intensiivinen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…And You Will Know Us By The Trail Of Deadia, At The Drive-Iniä ja muita kummallisesti nimettyjä post-hardcore-bändejä.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…olla Big In Japan.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…tuhoaisi se U2:n lavan räimeellään. Bono ymmärtäisi bändinsä laimeuden ja lopettaisi muusikon uransa.

Kahden vuoden päästä…
…Disco Ensemble valmistelee Warriorsille loogista seuraajaa ja valmistautuu Euroopan isoille kesäfestivaaleille.

Pertti Kurikan nimipäivät

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Pertti Kurikan nimipäivät on neljästä kehitysvammaisesta koostuva punk-orkesteri, joka koottiin yhteen Lyhty ry:n järjestämän kulttuurityöpajan myötä vuonna 2009. Bändi on saanut nimensä kitaristiltaan Pertti Kurikalta, joka vastaa kappaleiden säveltämisestä ja sanojen kirjoittamisesta yhdessä laulaja Kari Aallon kanssa. Yhtyeestä tehty kiitelty ja palkittu dokumentti Kovasikajuttu tuli levitykseen vuonna 2012. Elokuvassa nähdään muun muassa Kurikan vierailu tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlissa.

Miksi se kiinnostaa?

Kun Kari Aalto laulaa Kallioon!-kappaleessa ”mä tarviin vähän kunnioitusta ja tasa-arvoa elämään”, hän esittää yleisinhimillisen vaateen. Pertti Kurikan nimipäivät lataa musikkiinsa omasta näkökulmastaan ja lähtökohdistaan kritiikkiä, vihaa ja toiveita, jotka ovat tuttuja kenelle tahansa kromosomimäärään tai terveydentilaan katsomatta. Samalla se tiivistää kaiken, mistä punkissa on koskaan ollut kyse. Pertti Kurikka on vaikuttanut musiikillaan suomalaisten asenteisiin kehitysvammaisuutta kohtaan enemmän kuin mihin koulujen integraatioluokat tai poliitikkojen puheet ovat aikoihin pystyneet. Kun terve ihminen katsoo bändiä livenä, näkee hän neljä kaltaistaan ihmistä kehitysvammaisuuden pinnan takana. Hän ei naura vammaisuudelle, vaan jakaa elämänilon, joka bändistä välittyy. Kukaan ei voi suhtautua Pertti Kurikan nimipäiviin ironisesti.

Kokoonpano:

Pertti Kurikka (kitara)
Kari Aalto (laulu)
Sami Helle (basso)
Toni Välitalo (rummut)

Julkaisut:

Ei yhteiskunta yhtä miestä kaipaa EP (Kakka-hätä 77 -split: Airiston punk-levyt, Red Lounge Records, 2010)
Osaa eläimetkin pieree EP (Punk & Pillu Mauski Records, 2011)
Päättäjä on pettäjä EP (Hikinauhat Records, 2011)
Asuntolaelämää EP (Airiston punk-levyt, 2012)
Kuus kuppia kahvia ja yks kokis LP, kokoelma (Airiston punk-levyt, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…aito, periksiantamaton ja elämänjanoinen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…19970- ja 1980-lukujen vaihteen suomalaista punkia Eppu Normaalista Ratsiaan.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…että saisi elää terveenä Kalliossa ja tehdä saatanan hyvää punk-rockia.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…voisi se antaa kenelle tahansa oppitunnin realiteeteista, ammattitaidosta ja diivailun turhuudesta.

Kahden vuoden päästä…
…Pertti Kurikan nimipäivät jatkaa yhteiskuntakritiikkinsä purkamista punk-kappaleisiin ja heidät noteerataan Suomessa yhtenä 2000-luvun alun merkittävimmistä kantaaottavista taiteilijaryhmistä.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.-12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

David Longstreth – mies, joka vituttaa Joonas Kuismaa – yhtyeineen.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuonna 2012 ilmestynyttä täyspitkää sekä halutessaan yhtä ep:tä tai reissueta. Vuorossa Joonas Kuisma.

Dirty Projectors – Swing Lo Magellan

Vuosi 2012 oli minulle erityisesti ulkomaalaisen musiikin puolesta kädenlämpöinen. Vilpittömän hehkuttamisen arvoisia pitkäsoittoja oli vaikea keksiä. Vaikka Swing Lo Magellan on valintani vuoden levyksi, on suhteeni siihenkin kaksijakoinen ja ambivalentti. David Longstreth kykenemättömyys mihinkään yksinkertaiseen tai suoraviivaiseen vituttaa. Toisaalta koen nautintoa etääntyessäni miehen musiikista ja kamppaillessani saavuttaakseni kappaleiden punaiset langat. Oheinen avausraita Offspring Are Blank esittelee kokonaisuuden pääelementit: laiskan käsienläpsyttelyn, A-osan kertakaikkisen kempon laulumelodian ja lopulta kertosäkeen puhdistavan orgastisen sähkökitaran.

Video ei ole enää saatavilla

Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Mature Themes

Alkuun Mature Themes tuntui pettymykseltä. Missä olivat edeltävältä Before Today -albumilta tutut Round and Roundin kaltaiset hetilämpimät hitit? Mitä oli tämä eltaantuneelta spermalta kuulostavan Kinski Assassin -avaajan narsistinen synavenkoilu? Levyn pariin oli kuitenkin palattava uudelleen, kun herra Pink alkoi syksyllä hölistä lehdistössä panemisesta, beta-urosten vallankumouksesta ja monogamian luonnottomuudesta. Muun muassa The Quietuksen Joe Kennedy pahoitti mielensä. Tämä kaikki oli hyvin huvittavaa ja paljasti Mature Themesin musiikin pohjimmiltaan juuri niin flipanneeksi ja härskiksi kuin miltä se kuulostaakin. Lopulta levyn nimikkobiisi, Symphony Of The Nymph ja Baby päätyivät vuoden suosikkikappaleitteni joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

David Byrne & St. Vincent – Love This Giant

Love This Giant ei lopulta ole suunnattoman onnistunut tai kestävä levy. Kiinnostava se kuitenkin on. Kahden eri aikakauden vaihtoehtostarat tekivät yhteistyötä sekä sukupolvien kuilun että kirjaimellisen etäisyyden yli. Marssibändille sävelletyt kappaleet nimittäin kirjoitettiin sähköpostin välityksellä. Popmusiikkia tehdään liian harvoin vaskipuhaltimille, joskin tällä levyllä ratkaisu muuttuu jatkuvan toisteisuutensa vuoksi hauskasta tehokeinosta kyllästyttäväksi loppua kohden. Love This Giant on kuitenkin oivallinen krapularyyppy niille kaltaisilleni, jotka eivät ole vieläkään päässeet yli St. Vincentin keikasta kesän Flow-festivaaleilla ja joiden sydämessä on erityinen paikka Talking Headsiä varten.

Video ei ole enää saatavilla

Jeff Buckley – kaunis mies.

Harvojen muusikkokuolemien ajatteleminen koskettaa minua todella. Janisien ja jimien poismenoista on niin kauan, että kuoleman synnyttämä myytti on kietoutunut olennaiseksi osaksi heidän taiteensa tenhovoimaa. Kurtien ja amyjen menehtymiset saattoi puolestaan ennustaa jo hyvissä ajoin nopean elämäntavan, päihdekäytön ja mielenterveysongelmien perusteella.

Mutta mikä olisi valmistanut käsittelemään Jeff Buckleyn kuoleman vuonna 1997? Tapaturmaisen hukkumisen päihteettömässä tilassa, Led Zeppelinin soidessa kaiuttimista Wolf-joen rannalla Memphisissä, jossa Buckley odotti bändiään levyttämään toista pitkäsoittoaan. Mikä selittäisi onnettomuuden epäoikeudenmukaisuuden?

Jeff, kuuluisan folk-muusikon Tim Buckleyn poika, ehti elinaikanaan julkaista vain yhden kokonaisen albumin, Gracen. Siinä missä kuolemansyyntutkija, Memphisin poliisi ja Buckleyn perikunta halusivat heti demystifioida Buckleyn hukkumiseen johtaneet tapahtumat, loi tekijänsä kuolema Gracelle legendan hohdon, jota kukaan ei voi himmentää.

Objektiivisesti tarkasteltunakin Grace kuuluu kaikkien aikojen parhaiden rock-levyjen joukkoon. Se on 1990-luvun alternative rock -estetiikan romanttisin ilmaus. Cohen-cover Hallelujah nousi vielä 2000-luvulla yhden teini-ikäluokan viralliseksi viiltelyhymniksi televisiosarja O.C.:n myötä. Ennen kaikkea on kuitenkin muistettava kappaleet, kuten Grace, Lover You Should’ve Come Over, Mojo Pin – tai Last Goodbye. Ne jättivät Buckleysta kuvan omaleimaisena biisinkirjoittajana, jonka mieltymykset vaihteleviin kappalerakenteisiin, toistuvasti varioivaan kitaransoittotapaan ja itämaisiin kulttuureihin yhdistyivät hänen työssään ainutlaatuisella tavalla.

Toisaalta palaamiseni pitkän ajan jälkeen Gracen pariin paljasti myös, että aika on onnistunut nakertamaan siitä aavistuksen sieltä täältä. Erityisesti sen kitarasoundit, clean-kanavan sointi tai tiettyjen pedaalien käyttö sitovat sen vahvasti 1990-luvun alkupuoleen. Sillä on yhtymäkohtansa Seattlen skeneen. Ei olekaan yllättävää, että Chris Cornell oli Buckleyn hyvä ystävä ja valvoi tämän jäämistöistä kootun My Sweetheart The Drunk -albumin kokoamista. Myös Gracen äänteellinen aikalaisuus vaikkapa Pavementin tai Smashing Pumpkinsin kanssa on ilmeistä, vaikkei se tyylilajeiltaan kuulu Eternal Life -kappaletta lukuunottamatta samoihin lokeroihin. Kuluneet 18 vuotta ovat vain tartuttaneet ainutlaatuisena pitämääni levyyn geneerisyyden leiman, jota en muistanut sillä olevan.

Syy, jonka vuoksi Grace kaikesta huolimatta nousee omaleimaisena esiin muiden aikansa rock-levyjen joukosta, on Jeff Buckleyn lauluääni. Se on ikuisesti virheetön, jäljittelemätön, äärimmäisen monipuolinen ja riipaisevan kaunis. Se on ääni, jonka tallentuminen Gracen 11 raidalle tekee siitä mestariteoksen, jonka olisi pitänyt saada jatkoa.

Last Goodbye sopii kappalevalintana juttusarjaamme hyvin, sillä se on albumin kappaleista popein. Se on tekstiltään runollinen laulu eroamisesta, kaipuusta ja rakkaudesta. Buckleylle tyypillisesti sillä on kuitenkin popbiisiksi erikoinen rakenne. Alun intro-häly, hieno bassoriffi ja selkeä ensimmäisen osan alkupolkaisu valmistavat odottamaan perinteistä ABAB-jaottelua, mutta toisin käy. On jousien rikkaaksi muuttavia välisoittoja, särmempää paluuta pääriffiin, laulumelodian muunnelmia ja:

”Kiss me, please kiss me
but kiss me out of desire, babe
and not consolation”

Buckleyn ääni ja persoona särkyvimmillään, kauneimmillaan ja rakastettavimmillaan. Aivot täyttyvät dopamiinilla ja näkökenttä muuttuu purppuraiseksi. Tekee mieli halata.

Neljän minuutin ja 35 sekunnin jälkeen kupla puhkeaa ja elämän epäreiluus palaa mieleen. Tuntee itsensä onnettomaksi. Muistaa kauniin, androgyynisen miehen, varpusen Memphisissä, painumassa Wolf-joen harmaan mainingin alle. Whole Lotta Love kaikuu surullisesti tyhjällä rannalla, alkukesän illassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Buckley osoitti uransa lukuisilla live-tallenteilla, muun muassa tällä köyhän miehen MTV Unplugged -videolla, että hänen äänensä kantoi studion ulkopuolellekin.

Video ei ole enää saatavilla

Turku paloi – Janne Westerlundin ääni säilyi. (Kuva: Tomi Palsa)

Janne Westerlundin debyyttisoolo saa miettimään, voiko taitavinkaan jäljittely olla taiteellisesti merkittävää.

Lars Von Trier sijoitti elokuvansa Dogville fiktiiviseen yhdysvaltalaiseen kylään Kalliovuorilla, johonkin suuren laman kaltaiseen ajankohtaan. Von Trier riisui modernista myyttiympäristöstä seinät ja käytti sitä omasta vieraasta kulttuuritaustastaan käsin yleisten inhimillisten ilmiöiden ja piirteiden alastomaan tarkasteluun.

Plain Ridessa, Circlessä ja Pharaoh Overlordissa vaikuttavan Janne Westerlundin, Suomen Smogin, debyyttisoolojulkaisu on kuin tehty Dogvillen taustamusiikiksi. Oran tutkiskelee yhdysvaltalaista lauluperintöä monipuolisesti, liikkuen milloin suistobluesin, milloin murhaballadien ja pummiestetiikan alueella. Sointi on äärimmäisen riisuttu.

Westerlund esiintyy yksin säestäen lauluaan banjolla, akustisella teräskielisellä kitaralla ja satunnaisilla yksinkertaisilla lyömäsoittimilla. Kokonaisuus on kuitenkin yllättävän monipuolinen ja vaihteleva. Tämä johtuu erinomaisista kappalerakenteista, varioivista näppäilytekniikoista ja vivahteikkaista sävellyksistä. Esimerkiksi Famous Birthmark kääntyy loppupuolellaan Plain Riden muotokieltä jäljitteleväksi akustiseksi jumitukseksi. Hallelujah, I’m a Bumia puolestaan elähdyttävät erilaiset välisoitot ja lopun sävellajivaihdos.

Koska Oranin soundi on minimalistinen, nousevat Westerlundin ääni ja tekstit tarkastelun keskiöön. Miehen lauluääni on Suomen mittapuissa uniikki. Olen vakuuttunut, että kun Turku paloi vuonna 1827, tuhoutui siellä muun muassa Akatemian korvaamaton kirjasto, mutta Westerlundin äänihuulet jäivät kytemään jonkin uunipesän nurkkaan. Mikään muu ei selitä sen savuisuutta ja ajattomuutta.

Laulu onkin Oranin tärkein instrumentti. Sen ainutlaatuisuus yhdistettynä banjon harvinaisuuteen uuden musiikin säestyssoittimena tuo mieleen Eddie Vedderin viime vuonna julkaistun Ukulele Songs -albumin. Kokonaisuudessaan Oran muistuttaa Tom Waitsin Mule Variationsia. Tuoreimpina verrokkina mukaan ilmoiuttautuu BBC:n Sound of 2011 -listallakin pärjännyt Jamie N Commons.

Jos Westerlund tutkii yhdysvaltalaista perinnettä musiikillisesti, tekee hän teksteissään saman tarinoiden avulla. Tämä siitä huolimatta, että levyn nimenä Oran tuntuu viittaavan algerialaiseen kaupunkiin. Evelyn Rose kertoo tutunkuuloisen lännenkertomuksen, jonka kertoja rakastuu kappalelle nimensä antaneeseen nuoreen naiseen. Kertoja kosii tyttöä, mutta tämä ei suostu uskoessaan kuolevansa pian. Evelyn päättää myydä läheisen kaupungin puoskarille munuaisensa pelastaakseen perheensä konkurssilta ja saakin rahaa yhden hevosen verran. Lopulta leikkaushaavan infektio tappaa kauniin nuorikon.

Jo mainittu Hallelujah, I’m a Bum on puolestaan perinteinen hobo-laulu, jolle Westerlund juoksuttaa koko lännen kuvaston: pummit, kuolleet leipurit ja baarien pitäjät.

Albumi on kokonaisuudessaan lyyrisesti vahva ja kertovien tekstien ulkopuolellakin osutaan ajoittain paksun ruumisarkkunaulan kantaan – kuten Famous Birthmarkilla, jolla Westerlund metaforisesti kuvaa näennäistä vapautta:

”As an ice-cream van
in a sleeting rain
or a bird trapped inside a department store”

Lopulta Westerlundin Oran on kuitenkin pastissien maailma. Hän ei käytä lännen kuvastoa ja perinteistä amerikkalaista musiikkia kuvaamaan jotain universaalia ja yleisinhimillistä, kuten Von Trier, tai siirrä preeriamaisemaan suomalaista kulttuuriperintöä, kuten J. Karjalaisen Lännen-Jukka.

79 Oran on taitava levy ja populaaritaide on aina jäljittelevää taidetta, mutta voiko toisen kulttuurin lahjakkainkaan matkiminen olla koskaan taiteellisesti merkittävää?

Tiedän, että mulkoilemalla merkitsevästi on helppo tehdä vaikutus. (Kuva: Nelli Palomäki)

Ranskaksi ja englanniksi laulava Aino Venna paljastaa musiikillaan rakkautensa vanhoja laulemia, rock’n’rollia ja klassisia elokuvia kohtaan. Hänen kappaleensa Suzette valittiin Radio Helsingin vuoden 2012 kesähitiksi.

Kuka:
Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä.

Taustabändiin kuuluvat Kaisu Koponen (stemmalaulu, ukulele)
Erick Michelsen (kontrabasso), Joonatan Kotila (kitara, banjo) ja Ville Pystynen (cahon).

Julkaisut:
Waltz To Paris EP (2012)
Missing Buttons EP (2011)

Stupido Records julkaisee debyyttipitkäsoitto Marlenen 26.10.2012

Levyhyllyssä Aino Venna sijoittuu…
…Marjo Leinosen Huff ’n Puff -vinyylin ja äidiltä perityn Piaf-kokoelman väliseen puristukseen.

Todennäköisimmin Aino Venna…
…on sukua Giulietta Masinalle.

Epätodennäköisimmin Aino Venna…
…nousee listoille Teemu Brunilan kirjoittamalla kappaleella.

Miksi Aino Venna on hyvä?
Vennan ääni kuulostaa parhaimmillaan pullolliselta V.S.O.P.-konjakkia, joka on kääritty paksuun, tumman violettiin taftikankaaseen, johon on kirjailtu 1950-luvulla heraldisia liljoja.

Kuvaile musiikkiasi kolmella sanalla:
”’Kadonutta aikaa etsimässä’ tai ’mennyttä melodraamaa, raastinrauta’.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?
”Haluaisin ylipäätään kuulla enemmän tulkintoja meidän musiikista. Osasta voisi sitten mahdollisesti ärsyyntyä. Ehkä semmoinen folk-niputus on toistaiseksi kismittänyt eniten.”

Miten kesähitti tehdään?
(ei vastausta).

Mikä on oma kaikkien aikojen kesähittisuosikkisi?
”Aloin miettiä ’kaikkien aikojen kesähittejä’ ylipäätään. Löi tyhjää. Mieleen nousi vain vanha lehtiotsikko: ’Kesähitti ei enää naurata syksyllä’. Kyllä ihmisen mieli on jännä!”

Millä kielellä kannattaa laulaa, jos haluaa tehdä vaikutuksen potentiaaliseen kumppaniin?
”Hyvä kysymys. Luulen että hiljaisuus voi tehdä paljon suuremman vaikutuksen, varsinkin jos mulkoilee sillä tavalla merkitsevästi.”

Mikä on paras ranskankielinen pop-kappale? Miksi?
”Kuuntelen ranskaksi aika vähän musiikkia. Oikeastaan vain sellaista todella vanhan liiton rahisevaa laulelmaa.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi pop-musiikissa?
”Yksi suosikeistani on Leonard Cohenin Last Year’s Man -kappale ja säkeet…”

”And though I wear a uniform I was not born to fight
All these wounded boys you lie beside
Goodnight, my friends goodnight.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?
”Varmaankin Madonnan Material Girlin tai Coldplayn Troublen, riippuu fiiliksestä. Aikanaan harrastin myös Kari Kuuvan Tango Pelargonian esittämistä, mutta yleisön varsin voimakkaiden reaktioiden seuraksena se poistui repertuaarista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?
”Yritän silloin viimeiseen saakka välttää heidän kanssaan kommunikointia, mutta toiveeni on Don Henleyn The Boys of Summer!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?
”Kuuntelen musiikin sijaan Yle Puhetta, mutta jos pitää valita, niin Talking Headsin Stop Making Sense. Erityisesti ensimmäinen raita Psycho Killer on elvyttävä!”

Video ei ole enää saatavilla

Jacques Brel – nero vai pölvästi?
”Hänen Amsterdam-kappaleensa ja sen tulkinta ovat kyllä mun suurimpia suosikkeja. Katson sen live-tallennettakin aika usein. Vastaan, että taitelijana nero, mutta yksityishenkilönä misogyyni-röökisälli-pölvästi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidät Eppu Normaalista?
”Oivallisia sanoituksia ja kitarointeja, mutta pidän enemmän Syrjien äidin tuotannosta.”

Aino Venna Lost in Music -festivaalilla tänään 18. lokakuuta Ravintola Artturissa kello 20. Vennaa ennen esiintyy Koria Kitten Riot (klo 19(.

Joonas Kuisma Nuorgamin työhaastattelussa.

Milan Kunderan romaanissa Olemisen sietämätön keveys päähenkilö Tomas ajautuu ongelmiin Tsekkoslovakian kommunistisen puolueen kanssa. Tämä poikamieselämään ja seksihurjasteluun tottunut lääkäri joutuu luopumaan toimestaan ja aloittamaan työt ikkunanpesijänä. Hän vierailee päivisin kotirouvien luona ja asuntojen ikkunat puhdistettuaan päätyy yleensä naisten kanssa sänkyyn.

Juuri sellaista ikkunanpesijän työ on. Paitsi ettei ole. Koska musiikista kirjoittaminen elättää maassamme vain harvoja ja valittuja, päädyin hankkimaan kesällä tienestejä oikeissa töissä laseja puunaamalla. Lemmenseikkailujen sijaan sain byronilaisiin sulkakynäkäsiini kiusallisia pikkuvammoja, hikoilin litrakaupalla lasitettujen parvekkeiden pätseissä ja rusketuin häveliäisyyssyistä yhtä epätasaisesti kuin taksikuskit.

Tämä soittolista on siten viimeinen adjööni menneelle kesälle, mutta samalla paljon muuta. Kun sen kuuntelee läpi, saa jonkinlaisen läpileikkauksen erään taiteen keskeisimmän symbolin käytöstä. Tuo symboli, myös suosittu metaforien ja vertausten osa, on ikkunalasi.

Ikkunalasi on läpinäkyvä rajapinta. Se paljastaa takanaan avautuvan maailman sellaisena kuin se on, mutta sulkee katsojan ulkopuolelle. Emme voi koskettaa sitä eikä äänemme kuulu sinne asti. Olemme suljettu tarkastelemaan elämää sen ulkopuolelta. Toisinaan näemme lasin toisella puolella unelmamme. Näin on laita esimerkiksi ikkunaostoksia tehtäessä. Toisinaan näemme toisten ihmisten tunnistamattoman vilinän, joskus kauniin maiseman.

Samalla lasi heijastaa. Se kääntää tarkastelupisteen itseemme. Lasi voi olla likainen. Näemme itsemme ja maailman utuisesti, jopa vääristyneenä. Välillä lasi on niin kirkas ja näkymä niin silmiinkoskevan selkeä, että haluaisimme laskea pimennysverhot kaiken eteen.

Ikkunalaudan kaksitahoinen tarkastelupiste on inspiroinut laulunkirjoittajia aina. Tämän soittolistan lasit ovat toisinaan pölyisiä, särkyneitä ja lokinpaskassa, toisinaan kristallinkirkkaita ja eheitä. Viiruja niissä ei kuitenkaan ole.

Sitähän ikkunanpesijältä aina kysytään. Miten pestyyn lasiin ei jää kuivaamisen yhteydessä viiruja? Helppoa. Vältä pesemistä vuorokauden aikaan, jolloin ikkuna kylpee auringonvalossa. Käytä riittävästi vettä. Viimeistele pinta mikrokuituliinalla.

35 laulua ikkuinoista

1. Aphex Twin – Windowlicker
2. Tyler, The Creator – Window
3. Sharon Jones & The Dap-Kings – Window Shopping
4. Chick Corea – Windows
5. George Shearing – Windows
6. Erykah Badu – Window Seat
7. Broken Bells – Windows
8. Wire – The Other Window
9. The Radio Dept. – A Window
10. Lykke Li – Window Blues
11. First Aid Kit – A Window Opens
12. Band of Horses – Window Blues
13. Nada Surf – 80 Windows
14. White Denim – Through Your Windows
15. Elbow – Waving from Windows
16. Laura Marling – Tap At My Window
17. The Doors – Cars Hiss By My Window
18. Scott Walker – Windows Of The World
19. Nick Cave & The Bad Seeds – She Passed By My Window
20. Leonard Cohen – The Window
21. Hank Williams – Window Shopping
22. The Mamas And The Papas – Look Through My Window
23. Billy Bragg – At My Window Sad And Lonely
24. The Hollies – Look Through Any Window
25. Van Morrison – Cleaning Windows
26. Joe Cocker – She Came In Through The Bathroom Window [live]
27. The Jam – Life From A Window
28. Screaming Trees – Windows
29. Hurriganes – I Spy the Window
30. Aivolävistys – Yksi ainoa ikkuna
31. The Sounds – Yksi ainoa ikkuna
32. Rauli Badding Somerjoki – Ikkunaprinsessa
33. Miljoonasade – 506 ikkunaa
34. Leevi and the leavings – Elämä ikkunan takana
35. Dallapé – Ikkunan pesijä

Kuuntele soittolista tästä.

F. Scott Fitzgerald: ’Laittakaa alkuun vähän St. Vincentiä ja loppun joku LCD Soundsystemin styge, niin kyllä siitä hyvä tulee.’

Musiikkisoundtrack on kuulunut elimellisesti elokuviin vuosikymmenten ajan. Myös pop-kappaleet ovat soineet kohtausten taustalla jo kauan. Musiikki on muuttunut elävän kuvan erottamattomaksi keskustelukumppaniksi, joiden dialogi lähentelee parhaimmillaan symbioosia. Kohtauksen taustalle ei voisi kuvitella mitään toista biisiä eikä biisiä voi enää kuunnella ajattelematta vastaavaa kohtausta.

Kirjallisuuden lukemiseen on sen sijaan aina liitetty hiljaisuus. Sivuja on varoen rapisteltu munkinkammiossa, lukusalin nurkassa tai taskulampun valossa peiton alla salaa vanhemmilta. Lukeminen on toki vaativa kognitiivinen prosessi, jossa kaikenlaiset häiriöäänet saattavat särkeä kertomuksen herkän lumouksen tai tehdä keskittymisen tekstiin yksinkertaisesti mahdottomaksi. Äänen, musiikin ja lukemisen suhde on kuitenkin ollut vahvana olemassa aina antiikin lyyralla säestetystä lyriikasta laulettuun draamaan.

Yhteys on sittemmin kadotettu, varsinkin kun post-modernistisesta korkea–matala-akselin murtamisesta huolimatta rock-lyriikkaa ei ole edes hienostuneimmissa tapauksissaan alettu pitää aidosti kirjallisuutena.

Tätä taustaa vasten katsottuna entisen The Coral -kitaristi Bill Ryder-Jonesin viime vuotinen If…-projekti oli erityisen kiinnostava. Mies sävelsi albumillisen musiikkia Italo Calvinon romaani Jos talviyönä matkamies inspiraationaan. Syntyi Ryder-Jonesin näkemys soundtrackiksi tuolle post-modernin ja metafiktiivisen romaanin kulmakivelle.

Levyä on kiinnostavaa kuunnella erityisesti lukiessaan Calvinon teosta. Se luo kohtauksille ja koko tekstin yleistunnelmalle uuden ei-sanallisen kehyksen. Lukukokemukseen kietoutuu toisen ihmisen musikaalinen tulkinta ja näkemys kirjasta, joka vaikuttaa eri osissa aivoja kuin kirjoitettujen sanojen tankkaaminen. Vaikutelma on täyteläinen.

Hieman Bill Ryder-Jonesin työtä vastaava projekti oli Nick Caven Bunny Munron kuolema -romaanin äänikirja, jolle Cave itse sävelsi taustamusiikin.

Näiden esikuvien rohkaisemana päätimme Radio Nuorgamin ohjelmassa luoda omat soundtrackimme romaaneille, jotka ovat meille tärkeitä. Koska emme ole muusikoita, jouduimme etsimään sopivaa musiikillista taustamaisemaa valmiista populaarikappaleista.

Lähestyimme ääniraitojen luomista kahdesta suunnasta:

1. Romaanin kohtauksissa esiintyvän musiikin kuuntelu kohtausta lukiessa

Musiikki on tärkeä osa kertomuksen maailmaa esimerkiksi Jack Kerouacin Matkalla-romaanissa. Sen kohtauksissa hikoillaan Bebop-klubeilla esimerkiksi Charlie Parkeria tai George Shearingiä kuunnellen. Jazz vyöryy tekstistä suoraan tajuntaan, jossa Birdin fonisoolot ja Shearingin svengi alkavat tehdä työtään.

Pop on tärkeässä ajankuvaajan roolissa myös esimerkiksi sellaisilla suomalaisilla kirjailijoilla kuin Kjell Westö tai Riku Korhonen. Esimerkiksi eräässä Korhosen Lääkäriromaanin kohtauksessa luodaan merkityksiä sillä, että päähenkilö muistaa tarkasti, miltä tuntui kuulla Primal Screamin XTRMNTR:n ensimmäisen kerran.

2. Romaanin yleisestetiikka ja -tunnelma assosioituvat tiettyihin kappaleisiin

Voitko olla ajattelematta Happy Mondaysia, kun luet Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa? Me emme!

Siispä, arvoisa lukija, Nuorgamin toimittajien soundtrackit kolmelle klassikkoromaanille – rakkaudella sinulle.

I GUSTAVE FLAUBERT – ROUVA BOVARY (1857)

Rouva Bovary kuuluu realistisen romaanin arkkityyppeihin. Se aiheutti ilmestyessään kunnon taideteoksen tavoin siveettömyyskohun. Kertojaääni ei tuomitse hahmojen toimintaa vaan tyytyy ainoastaan objektiivisesti tarkastellen kuljettelemaan tarinaa vääjäämättömään loppuunsa.

Kehiteltäessä soundtrackiä Rouva Bovarylle ei oikeastaan voi tarttua tekstissä esiintyvään musiikkiin. Romaanin päähenkilöt käyvät oopperassa kuuntelemassa Gaetano Donizettin Lucia di Lammermooria, ja Emma harjoittele kelvon porvarisvaimon tavoin pianoetydejä kotioloissaan. Ääniraidan rakentaminen näiden kohtien varaan olisi kuitenkin aivan liian tylsää. Ratkaisua on etsittävä omasta mielikuvituksesta.

Teos alkaa kuvauksella Charles Bovaryn elämän varhaisvaiheista. Charles on hieman yksinkertainen nuori mies, joka opiskelee itsensä vaikeuksien kautta lääkäriksi ja alkaa harjoittaa ammattiaan Ranskan maaseudulla. Hän nai äitinsä suosituksesta rikkaan vanhan naisen, joka kuitenkin kuolee. Charles päätyy uusiin naimisiin erään potilaansa tyttären, Emma Roualt’n kanssa.

Emma on nuori, kaunis ja intohimoinen nainen. Hän on lukenut elämänsä aikana lukemattomia romaaneja, joiden ansiosta hänellä on vilkas mielikuvitus ja idealisoitunut käsitys romanttisesta rakkaudesta. Porvarillisen provinsiaalisen Ranskan sosiaaliset säännöt ja vaatimukset kuristavat. Emmasta kehittyy eräänlainen provinssien Marie Antoinette, joka pakenee äidin ja vaimon rooleja tuhlailevaan elämäntapaan ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Kauniit kankaat, koriste-esineet ja huonekalut löytävät tiensä Bovaryjen asuntoon taloudellisen varmuuden kärsiessä.

Emma Bovary on 1800-luvun Material Girl. Romaanin ääniraidalle kuuluu kuitenkin 1980-luvun Material Girl.

Video ei ole enää saatavilla

Avioliiton ulkopuolisissa suhteissa Emma vuorottelee nuoren lakiopiskelijan, Leon Dúpuis’n, ja rikkaan maanomistajan, Rodolphe Boulangerin, välillä. Leonissa Emmaa viehättää taiteiden ja ”korkeampien asioiden” ymmärrys, joka hänen karkealta aviomieheltään puuttuu. Nuorukainen joutuu kuitenkin aluksi torjutuksi.

Sitten Emman viettelee neljäksi vuodeksi monsieur Boulanger, jonka kanssa hän haluaa lopulta karata. Boulanger torjuu Emman, joka turvautuu surussaan ensin uskontoon, kunnes lennähtää jälleen Leonin käsivarsille.

Emma tapaa Leonin vuosien tauon jälkeen oopperassa. Ihastus syttyy uudelleen. Nainen valehtelee aviopuolisolleen haluavansa ottaa viikoittain pianotunteja Rouenissa, jotta voi rakastella Leonin kanssa. Päivä on aina sama, kuten on hotellihuonekin.

Ääniraidalle, Emman säännöllisten intohimojen taustalle, tarvitaan nyt jotain stereotyyppisen ranskalaista: erotiikkaa, intohimoa ja tuhmuutta. Tarvitaan Serge Gainsbourgia.

Video ei ole enää saatavilla

Päähenkilömme jatkaa tuhlailuaan. Hän ostelee pikku ylellisyyksiä luotolla Leonille ja itselleen, mutta Leon kyllästyy huomionosoituksiin ja rakastajattareensa. Luotonantaja Lheureux alkaa puolestaan periä velkojaan ja Bovaryn perhe joutuu vararikon partaalle.

Emma nielee arsenikkia ja kuolee.

Mutta ei Emmaa tapa arsenikki. Hänet tappaa provinsiaalisen Ranskan kapean naisen roolin ja romaanien suurten rakkausseikkailujen välinen kuilu. Rakkaus pettää Emman ja murtaa tämän sydämen.

Rouva Bovaryn kansien sulkeutuessa ääniraidallani soi Saint Etienne, vaikkei siinä ole muuta ranskalaista kuin jalkapallojoukkueeseen viittaava nimi. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

II NORMAN MAILER – YÖN ARMEIJAT (1968)

Reportaasiromaanissaan Yön armeijat yhdysvaltalainen kirjailija ja lehtimies Norman Mailer kuvailee Washingtonissa vuonna 1967 tapahtuneita Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia, joissa jännitteet kasvavat virkavallan ja protestoijien välillä, mutta samalla myös pasifistien omissa riveissä.

Toisen maailmansodan veteraanina Mailer itse on vankka rauhan puolestapuhuja – sotakokemuksiaan hän tilitti jo esikoisromaanissaan Alastomat ja kuolleet. Washingtonin katuja kutsuntakortinpolttajien ja yliopistoälykköjen kanssa marssiessaan hän kuitenkin tekee kiperiä huomioita rauhanliikkeen sisäisistä valtapeleistä ja vanhurskaista poseeraajista, ihmettelee hippien kuontaloita ja on tapansa mukaan kroonisessa krapulassa.

Kyynisen miehen jupinoista huolimatta hippiliikkeen henki on terävästi dokumentoitu ja tapahtumat on helppo nähdä kuin kaitafilmiväreissä lukijan silmien eteen levittäytyvinä ajankuvina. Lukukokemuksen taustalle voikin suositella aikalaismusiikkia. Sotaa parjaavista poplauluistahan ei tuolloin ollut pulaa.

Folklegenda Phil Ochsin I Ain’t Marching alkaa vuodesta 1812 ja etenee 1960-luvulle, jolloin Ochs kieltäytyy marssimasta enää maansa puolesta. Yllättäen yhdellä aikansa väkevimmistä protestikappaleista on myös tuore roolinsa kaunokirjallisuudessa. Stephen Kingin sukupolviromaanissa Hearts in Atlantis se näyttelee merkittävää osaa collegessa ensimmäistä vuotta opiskelevan nuoren konservatiivin radikalisoitumisessa ja lopulta vajoamisessa hulluuteen. Myös omalla urallaan Phil Ochs kärsi myöhemmin mielenterveysongelmista.

Video ei ole enää saatavilla

The Byrds lipui Fifth Dimension -albumillaan syvämietteisiin teemoihin. Pete Seeger oli tehnyt sanoituksen pohjanaan Nazim Hikmetin runo, joka on kirjoitettu Hiroshimassa kuolleen lapsen näkökulmasta. Melodia tekstiin napattiin Judy Collinsin Golden Apples of the Sun -albumilta kuullusta Great Selchie of Shule Skerrystä. Tuloksena oli entisten teinipoppareiden kenties synkkämielisin esitys.

Video ei ole enää saatavilla

1970-luvun puolellakin jaksettiin vielä uskoa kaduilla marssimisen tärkeyteen. John Lennonin poliittiset laulut ovat usein kiinnostavampaa kuultavaa kuin makeahkot maailmanrauhan balladit, vaikka ylilyöntejäkin tuli tehtyä. Lennon itse ei myöhemmin ollut tähän iskusävelmäänsä tyytyväinen, mutta kyseessä on silti harvinaisen tarttuva radikaali-anthem.

Video ei ole enää saatavilla

Yksinkertainen studiotemppu voi olla kammottavan tehokas. Kokeellisempaan suuntaan hiljalleen ohjautunut Simon & Garfunkel yhdisti Parsley, Sage, Rosemary & Thyme -albumin hiljaiseksi vetävälle päätösraidalle karua kieltään puhuvan uutislähetyksen ja maailman tunnetuimman joululaulun.

Video ei ole enää saatavilla

Kas, olemme livahtanneet jo 1980-luvulle, ja brittituottaja Paul Hardcastle tekee Simon & Garfunkelin tempun uusiksi. Vastustamattoman syntsaraidan päälle on jälleen koottu dokumenttipätkistä puheraita. Kappaleen nimi tulee Vietnamissa sotineen nuoren keskimääräisestä iästä. Hardcastlen kappaleen noustessa kansainväliseksi hitiksi vuonna 1985 nuo miehet olivat ehtineet vanhentua saman määrän vuosia: siis ne, jotka palasivat sodasta hengissä. Kasarisoundeilla päivitettynäkään viesti ei vesity – mielikuvat jäävät häiritsemään. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

III F. SCOTT FITZGERALD – KULTAHATTU (1925)

Kultahattu (The Great Gatsby) on amerikkalaisen F. Scott Fitzgeraldin neljäs romaani, ja viimeinen, jonka julkaisun hän ehti nähdä. Viides, Viimeinen ruhtinas, julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1940. Gatsby on teos, jossa tavoitellaan viimeiseen asti loputonta kesää ja jonka nostan yhdeksi amerikkalaisen kirjallisuuden suurimmista saavutuksista. Tässä joitain syitä siihen, satunnaisen ääniraidan siivittämänä.

Eletään villiä ja vaarallista 1920-lukua New Yorkin etelärannikolla, Long Islandilla. Jazz-aikakauden huikenteleva huolettomuus värisee juhlahumun tihentämässä ilmassa, eikä huolta tulevasta ole. Kultahattu on rakkaustarina, mutta samalla jotain paljon enemmän: millintarkka kairaus niistä miehistä ja naisista, jotka törmäsivät sattumalta valtaviin omaisuuksiin ja tuhlasivat ne sitten ylellisiin karkeloihin. Kesä ei lopu koskaan; juhlat eivät lopu koskaan; shampanja ei lopu koskaan.

Texasissa varttuneen Annie Clarkin eli St. Vincentin melankolisesti laulaman Champagne Yearin kertoja tietää tehneensä virheitä, mutta odottaa silti salaa sankarin vastaanottoa. Onnellista loppua. Kuoroa vastarannalla, confettisadetta ilmassa. Hän tietää, ettei suunnitelma ole täydellinen, mutta se on ainut, mitä hänellä on.

Video ei ole enää saatavilla

Jay Gatsby tekee Fitzgeraldin romaanissa kaikkensa voittaakseen itselleen entisen heilansa rakkauden. Köyhänä varttunut nuorukainen vetäytyy vuosiksi normaaliarjestaan keräämään valtavaa omaisuutta, tarkoituksenaan hurmata Daisy Buchanan (os. Fay). Hulppean kartanonsa terassilta hän katsoo lahden toisella puolen siintävää vihreää valoa, joka Gatsbylle edustaa toivoa tulevasta.

Yritteliäisyys on ihailtavaa, mutta ehkä myös epätoivoista. Gatsby on koko elämänsä uhrannut tämän valonsäteen seuraamiseen. Ja hän haluaa uskoa, että tästä tulee vielä shampanjavuosi.

Tapa, jolla Gatsby yrittää tutustuttaa itsensä Daisyyn, on mittakaavaltaan huikenteleva. Hän järjestää valtavia juhlia, joihin hän kutsuu kaupungin koko kerman, ja vähän muitakin. Kaiken taustalla on toive siitä, että hän kerran törmäisi kekkereissä Daisyyn, tai edes johonkin tämän tuttuun.

Fitzgeraldin huikea kieli pääsee oikeuksiinsa juhlakuvauksissa, joiden herkullinen komiikka on usein mustaa; sen yllä leijuu vääjäämättömän tragedian viskinkatkuinen löyhkä. Sikarinsavun seassa nuoret ja vanhat rahaihmiset puhuvat toistensa päälle, leveilevät arvotavaroillaan ja nahistelevat asioista, jotka eivät heille merkitse mitään. Ja juhlat jatkuvat.

”Bring your own lampshade, somewhere there’s a party
Here it’s never endin’, can’t remember when it started
Pass around the lampshade, there’ll be plenty enough room in jail”

Video ei ole enää saatavilla

Teoksen teemakappaleeksi nousee vanha foxtrot-klassikko Ain’t We Got Fun, jota Gatsbyn hovimestari Klipspringer soittaa, kun Gatsby esittelee hulppeaa asuinrakennustaan Daisylle. Laulun sanat kertovat kaiken siitä maailmasta, johon Gatsby on itsensä ostanut, ja jota Daisy hengittää jokaisella pakkeloidulla ihohuokosellaan.

”There’s nothing sure
The rich get rich and the poor get poor
In the meantime, in between time
ain’t we got fun?”

On myös ironista, kuinka tästä kappaleesta tulee lopulta Gatsbyn ja Daisyn uudelleen lämmenneen lemmen teemaraita. Laulu kun sisältää säkeet ”not much money, but honey, ain’t we got fun?” ja ”the rent’s unpaid dear, and we haven’t a bus”. Köyhyyshän oli syy siihen, miksi pari alun perin hajosi.

Video ei ole enää saatavilla

Gatsbyn pyrintöjä leimaa tarve jättää mennyt taakseen. Yhtä teoksen keskeisistä jännitteistä leimaa se, onko Gatsby tosiasiassa valmistunut Oxfordista – eli onko hän aito ”Oxford-mies”? Paljon huhutaan myös hänen historiastaan, jonka Gatsby itse on tietenkin halunnut vaieta. On puheita murhista ja viinan trokaamisesta.

Mennyt leimaa tulevaa, ja tulevaisuus on Kultahatussa utuinen. Kun Gatsby hetkeksi saa haluamansa, ei minkään tarvitsisi koskaan päättyä. Silmät täytyy sulkea ulkopuolisilta. The Doors kysyy kappaleessaan, missä me olemme kesän lopulla, Gatsby vakuuttaa itselleen, että vielä on kesää jäljellä.

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrisonin esittämään kysymykseen on lopulta vain yksi vastaus. Lukijana se on minulle tuskaisan selvä. Gatsby uhraa puolet aikuisiästään vihreän valonkimalluksen perässä juoksemiseen, mutta lopputulos on jotain aivan muuta, kuin mihin hänen suunnitelmansa olivat johdattelemassa.

Tärkeintä on, niin naiivilta kuin se kuulostaakin, nauttia jokaisesta hetkestä. Se voi tarkoittaa järjestyksen hylkäämistä, sydänsuruja ja lamaantumisia, mutta se on ainut tapa, jolla nämä arvokkaat vuodet kannattaa käyttää. Koskaan et tiedä, mikä hetki on viimeisesi.

Elämän koko absurdi, epäreilu ja kivuliaan kaunis kaaos kiteytyy Kultahatun viimeiseen näytökseen, jonka surkeiden sattumusten sarja vie Gatsbyn mennessään. Ja lopussa hän on, kaikesta maallisesta omaisuudestaan huolimatta, yksin. Fitzgerald päättää:

”Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä – huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi… Ja jonakin kauniina aamuna…

Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.”

(Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Bill Ryder-Jonesin musiikkia Italo Calvinon romaaniin Jos talviyönä matkamies.

Video ei ole enää saatavilla

Red Hot Chili Peppers, hyvän maun lähettiläät.

Blood Sugar Sex Magik -albumin kymmenen ensimmäistä kappaletta on paras jakso, jonka Red Hot Chili Peppers on saanut levytysurallaan aikaan. Korjaan. Voimme varmaankin ilman Veto!-huutoja todeta, että sai.

Levy jatkaa siitä, mihin bändi oli Mother’s Milkillä jäänyt korottaen sen valkoisen idioottifunkin kuitenkin vielä toiseen potenssiin. Albumi on John Fruscianten toinen levytys Peppers-kitaristina. Vuonna 1991 mies oli saavuttamassa luomis- ja huumausainekautensa lakipisteen, oli kotiutunut kymmenen vuotta vanhempien entisten idoleidensa bändiin ja kuritti keppiä niin kuin ei koskaan ennen.

Kyse ei kuitenkaan ole vain Fruscianten mykistävästä kitaroinnista. Koko Red Hot Chili Peppers – Anthony Kiedis, Flea ja Chad Smith – tuntuivat värähtelevän samalla taajuudella ja puristavan narkoottisista ruumiistaan murhaavaa groovea.

Vaikka Californication (1998) oli ensimmäinen kuulemani Peppers-levy, muistan bändin nykyään lähinnä Blood Sugar Sex Magikistä. The Power of Equalityn höyrypäisen löyhästä itsekuntakritiikistä, If You Have To Askin breikistä, Chad Smithin tomikompista Breaking The Girlillä, Funky Monksin kynnenaluset verille repivästä introriffistä, siitä Fruscianten lickistä Suck My Kissillä, jossa hän venyttää ja palauttaa kielet eroottisen veltosti tai Give It Awayn pöljästä vapauttavasta voimasta ja tietenkin Flean koko kaulaa käyttävästä hulluttelevasta bassoriffistä.

Vasta yhdentenätoista se sitten tulee. Levyn toinen single: Under The Bridge. Red Hot Chili Peppersin ”Losing My Religion” täynnä juustoa ja nopeasti kulahtavaa tunteellisuutta. Se single, joka teki bändistä valtaisan suositun ja menestyneen (BSSM-kiertueella Peppersiä lämppäsivät muun muassa Pearl Jam, Smashing Pumpkins ja Nirvana – huh huh). Biisi, jonka suosio viritti bändin taajuudelle, jolta se ei enää voinut palata takaisin rockin kulmat ratkovaan iskuun. Kappale, jota ajan eroosio on jäytänyt voimakkaammin kuin vaikkapa Give It Awaytä, koska funkrock ei kuole koskaan. Kappale, joka johdatti Peppersin One Hot Minute -flopin jälkeen tekemään Kalifornia-teemalevyn ja muuttumaan lopulta veltoksi, ennalta-arvattavaksi ja sovinnaiseksi stadionbändiksi.

Alleviivaan Under The Bridgen käänteentekevää vaikutusta tekijöidensä historiassa siksi, että se oli heidän tuon ajan materiaalilleen niin epätyypillinen. Se on melodinen, sentimentaalinen ja herkkä. Sitä ei voi tanssia. Ennen kaikkea: Anthony Kiedis laulaa eikä ainoastaan ääntelehdi ja heiluttele sukkaan verhottua sukupuolielintään.

Arpikudoksesi suomennetussa elämäkerrassaan Kiedis muistelee elävästi Under The Bridgen syntyhistoriaa ja kertoo oman näkemyksensä sanoituksen merkityksestä. Sanoituksen haastavuuden huomioon ottaen selittämiselle on tosin tarvetta vain tilanteessa, jossa kuuntelijana on beyuslaisittain kuollut jänis.

Kiediksen mukaan inspiraatio tekstille syntyi hänen ajaessaan moottoripyörällä losangelelaisella valtatiellä (monet Kiedisin tekstit ovat Arpikudoksen mukaan syntyneet liikennevälineissä – oi, vauhdin ja ohikiitävän maiseman eskapistista hurmaa!). Hän oli riidellyt Fruscianten kanssa harjoituksissa ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi omassa bändissään. Samalla hän muisteli aikaa, jolloin oli rakastanut yhtä lukuisista naisistaan, mutta sen sijaan että olisi viettänyt tämän kanssa aikaa, Kiedis oli tykittänyt heroiinia sillan alla seuranaan lauma narkkareita.

“Under the bridge downtown
is where I drew some blood
Under the bridge downtown
I could not get enough
Under the bridge downtown
Forgot about my love
Under the bridge downtown
I gave my life away”

Yksinäisyyden tiivistyessä kypärän sisällä ja Enkelten kaupungin asfaltin keriytyessä renkaiden alla Kiedis sitten ymmärsi, ettei hänellä ole jäljellä muita kuin Los Angeles. Under The Bridge on siten ylistyslaulu tuolle länsirannikon tähtitehtaalle.

“Sometimes I feel like I don’t have a partner
Sometimes I feel like my only friend
Is the city I live in, the city of angels
Lonely as I am, together we cry”

Paperilla Kiedisin teksti näyttää hirveältä soopalta. Kun lisäksi jo mainitsin ajan ja radiosoiton kuluttaneen Under The Bridgen puhki, yllättäneen sen aseistautuneella joukolla takaapäin ja raiskanneen sen maanrakoon, on jäljellä enää yksi syy, jonka takia jaksan kuunnella kappaleen kerta toisensa jälkeen loppuun. Se syy on rakkauteni John Fruscianteen. Samasta syystä en ollut Red Hot Chili Peppersien elokuisella Ratinan-keikalla.

Frusciante herätti huomiota jo teini-iässä osatessaan soittaa taitavasti Jimi Hendrixin kappaleita. Hendrixin vaikutus on ilmeistä jopa niinkin epäilmeisen esimerkin kuin Under The Bridgen kohdalla. Hän piileksii jo intron näppäilykuvion variaatioissa ja putkahtaa selväpiirteisenä esiin kappaleen ydinkohdassa, A-osan kompissa, joka häikäisee minua yhtä paljon kuin silloin, kun omassa teini-iässäni tapailin sitä nenä painettuna tabulatuurikirjaan. Jimi virnistää vielä kerran B-osan kuivissa, lähes huomaamattoman oleellisissa rytmi-iskuissa. Under The Bridge on Fruscianten Little Wing. Se on köyhän miehen Bold As Love.

Fruscianten kitara on minulle ikoni, joka pelastaa Under The Bridgen. Mikään muu kuin ysäriestetiikan täydellinen rehabilitointi ei kuitenkaan voi enää pelastaa sen virallista videota. Katsokaa tuota alun efektiä. Kuin 1990-luvun Instagram-sumennos! Entäpä vihreät limasalama-efektit, jotka näyttävät Duke Nukemin ammuksilta? Piste i:n päälle on kohti kameraa tukka hulmuten juokseva paidaton Anthony Kiedis, jonka taustalle on huikaisevalla graafisella taituruudella häivytetty antiikkisen pylvään kapiteeli, ydinräjähdys ja pommilaivue. Ah.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Red Hot Chili Peppersin sykkivä luomiskausi ei kestänyt kauaa. Vuoden 1992 Saturday Night Liven aikaan bändi oli Fruscianten mielestä kasvanut liian isoksi. Hän veti kapinan osoituksena spiidiä ennen ohjelman nauhoitusta ja soitti Under The Bridgen mielivaltaisesta sävellajista kieli poskessaan. Pian hän oli eronnut bändistä.

Video ei ole enää saatavilla

Tv-resistori ja laulu rakastamisen vaikeudesta. (Kuva: Tomi Palsa)

Tv-resistori kannustaa heittäytymään suhteeseen, jota edes Sauli Niinistö ei enää voi estää.

”Toiset saa toisensa
ja yhdet on yksin vuosikausia
mut se johtuu siitä, et ne ei vielä tiedä, että
serkut rakastaa paremmin”

Oi serkut! Nuo sukulaisen ja kaverin kummalliset välimuodot, joiden kanssa telmittiin lapsuuden kulta-aikoina kesämökin rantavedessä estottomasti ilman rihman kiertämää aikuisten ottaessa ylivalottuneita kuvia filmikameroillaan. Alakoulussa käytiin kirjeenvaihtoa ja vannottiin valoja. Murrosiässä ei sitten voitukaan enää sietää toisten luonteita. Tavattiin vain rippijuhlissa ja todettiin, että suku on pahin. Kiivaitten vuosien jälkeen kutsuttiin serkut tyttö- ja poikaystävineen päivälliselle omaan kotiin silkasta velvollisuudentunnosta. Yllätyttiin illan mittaan. Huomattiin, että ollaan aikuisia, fantastisia ihmisiä, joiden välillä oli säilynyt jokin side, jota ei muissa kaverisuhteissa ollut. Ymmärrettiin sukulaisuuden voima.

Serkut rakastaa paremmin on turkulaisen Tv-Resistorin toisen, vuonna 2006 julkaistun, pitkäsoiton nimikkokappale. Se on bändin soittaman naivistisen popin kiteytynein yksilö: lapsellinen, leikkisä, mattapintainen ja plastinen.

”Toiset tuntee toisensa
kuin kaksoset ois tehneet lapsia”

A-osaa hallitsee kaksi syntetisaattoria ja iskevän yksinkertainen rumpukomppi. Yrjö Saarinen laulaa säkeistöä omaleimaisella tyylillään. Hän poplässyttää: ääni on pehmeä ja epävireisen lallatteleva. Päivi Kankaron terävämpi ja kovempi laulu kantaa kappaleen pulppuilevaan kertosäkeistöön, joka on lähin suomalainen vastine Ariel Pink’s Haunted Graffitin nerokkuudelle. Siinä kuuluvat lounais-rannikon makuuhuoneiden karut äänitysolot, uusien laptop-musiikkiohjelmien tutkimisen riemu ja ennen kaikkea rikas, lämmin ja lapsenomaisen iloinen suhtautuminen elämään.

Yrjö Saarinen ja Päivi Kankaro ovat Tv-Resistorin ihmisäänet. (Kuva: Tomi Palsa)

Serkut rakastaa paremmin on laulu rakastamisesta ja rakastamisen vaikeudesta. On pariskuntia, jotka tuntevat toisensa niin kuin olisivat olleet yhdessä lapsesta saakka. Ihmisiä, jotka löytävät toisistaan itsensä toisen puoliskon. Niitä, joille eittämätön keskinäinen kemia on selvää jo ensikohtaamisen hetkellä.

Sitten on yksinäisiä. Lukemattomia sellaisia. Heitä, joiden vuoksi asuntokantaa on muutettava jatkuvasti yksiökeskeisemmäksi. Heitä, joilla on kissa ja viherkasveja. Jotka etsivät muista ihmisistä sitä syvempää yhteyttä, joka näkyy selailtaessa perhealbumin kellastuneita lehtiä. Katseltaessa kuvia mökkirannasta, jossa ihmiset näyttävät yhdessä maailman luonnollisimmilta otuksilta. Heitä, jotka etsivät asuntolainojen, pariskuntailtojen ja yhtenäisten juoksuasujen kiillotettujen pintojen alaista yhteenkuuluvuutta.

Jos haluaa tulkita Tv-resistorin kappaletta kirjaimellisena ”mitä serkumpi, sitä herkumpi” -toteamuksena on syytä vielä lopuksi kiinnittää huomiota Suomen lainsäädäntöön. Finlex.fi-sivustolta löytyvän avioliittolain mukaisesti:

7 § (16.4.1987/411)

Kukaan ei saa mennä avioliittoon isänsä, äitinsä, näiden vanhempien tai muun suoraan takenevassa polvessa olevan sukulaisensa kanssa eikä lapsensa, lapsenlapsensa tai muun suoraan etenevässä polvessa olevan sukulaisensa kanssa.

Sisarukset ja puolisisarukset eivät saa mennä keskenään avioliittoon.

Tämän lisäksi:

9 § (16.4.1987/411)

Avioliittoon eivät saa mennä keskenään ne, joista toinen on toisen veljen tai sisaren jälkeläinen, ellei oikeusministeriö erityisistä syistä anna siihen lupaa.

Kuten huomaamme, serkkuavioliittoon ei enää tarvitse pyytää presidentin erillislupaa, kuten ennen vanhaan. Tv-Resistori sanoo: ”Antaa mennä vaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tv-Resistori esitti kappaleen näillä näkymin viimeisellä keikallaan Tampereen Telakalla 15.10.2011.

Video ei ole enää saatavilla

Five Corners Quintet toivottaa mukaan jazzin salaseuraan. (Kuva: Tomi Palsa)

Kun Ricky-Tick Recordsin suojatit päivittivät mennyttä aikaa suuren maailman tyyliin.

Olin niihin aikoihin jälkipuberteetista kärsivä teini-ikäinen. Halusin vaikuttaa fiksulta, joten päätin alkaa kuunnella jazz-musiikkia. Olihan se hienostunutta ja samalla uusmaalaisessa maaseutukunnassa asuvalle lukiolaispojalle turvallisen vaihtoehtoista.

Jazz vaikutti kuitenkin, kuten kaikki ennalta tuntemattomat taiteen muodot, suljetulta salaseuralta. Salaseuralta, jonka jäseniä tunsin vain heidän komeakaikuisilla nimillään: Parker, Coltrane, Mingus. Yritin tunkeutua joukkoon vanhempieni 1990-lukulaisesta vinyylien myyntivimmasta selviytyneillä B-luokan Miles Davis -kokoelmilla ja karmivilla 10 Best Swing Songs -levyillä, mutta ymmärtämättömyyden muurit vain kohosivat näillä avaimilla. Tarvitsin salasanan päästäkseni mukaan kerhoon.

Radion avulla se tapahtui. En ole varma minkä kappaleen kuulin ensimmäisenä Five Corners Quintetiltä, mutta epäilen sen olleen This Could Be the Start of Something. Radioaaltojen välityksellä laulaja Mark Murphy, rumpali Teppo Mäkynen, trumpetisti Jukka Eskola, fonisti Timo Lassy, basisti Antti Lötjönen ja pianisti Mikael Jakobson tarjosivat minulle velikultamaisesti käsikynkkiään. He toivottivat mukaan salaseuraan suorastaan huutamalla salasanaa, jonka tarvitsin.

Kvintetin musiikki kuulosti nuorukaisen korvaan Hollywoodin kulta-aikojen klassikkoelokuvilta. Siitä aisti tupakan savun ja likaisesta lasista juodun viskin poltteen. Siinä kuuluivat tärkätyt kaulukset ja mustat rusetit. Tuntui kuin olisi nojailut valheellisen rennosti salakapakan tahmeaan tiskiin sormiaan rytmissä napsutellen ja seuraillut samaa rytmiä punaiseen mekkoon verhotun lantion liikekaarista. Jossain tuolla tanssittiin elämän juhlaa samalla, kun minä ratkoin pelkkä radio seuranani perinnöllisyystaulukoita ja ruotsin läksyjä.

Five Corners Quintetin debyyttialbumi, Chasin’ The Jazz Gone By, oli saatava. Ei sitä voinut kuitenkaan ostaa paikallisen Anttilan Top Tenistä, sillä se olisi särkenyt huolella vaalitun lumouksen. Oli matkustettava kvintetin nimen syntysijoille Helsingin Viiskulmaan, jossa huhuttiin sijaitsevan Suomen parhaat levykaupat – niiden joukossa Digelius Music.

Sonnustauduin tietenkin kauluspaitaan ja pikkutakkiin retkeäni varten. Tiesin Viiskulman sijainnin vain aavistuksenomaisesti, mutten tohtinut katsoa karttaa, sillä sellainenhan on vain turisteja varten. Eksyin. Muistan vaivaantuneena kysyneeni neuvoa Pikkuroban Sähkön myyjältä, mikä kiusaa minua edelleen kävellessäni kyseisen liikkeen ohi.

Pääsin lopulta perille ja astuin sisään Digeliuksen heiluriovista. Niistä kulkeminen tuntui siirtymiseltä maailmasta toiseen. Pois liikenteen melusta pehmeään valoon ja pölyiseen musiikin täyttämään ilmaan. Hain levyn hyllystä ja maksoin sen itselleen kauppiaslegendalle, Emulle, joka turisi noviisille mukavia ja osoitti ikkunantakaiseen rakennustyömaahan, jonka seinään hän oli salaa liimannut Five Corners Quintetin julisteen. Olin päässyt mukaan salaseuraan.

Five Corners Quintet – kvintetti, jota ei aluksi ollut edes olemassa. (Kuva: Tomi Palsa)

Tämä kaikki tapahtui 2005, mutta tämänkertainen pophelmi julkaistiin jo sitä edeltävänä vuonna. Silloin mitään oikeaa kvintettiä ei edes ollut vielä olemassa. Teppo Mäkysen johtama keikkakokoonpano kasattiin vasta, kun Five Corners Quintetin nimellä oli julkaistu kaksi hyvin vastaanotettua singleä. Niille jo toimintansa lopettaneen Ricky-Tick Recordsin perustajat Tuomas Kallio ja Antti Eerikäinen samplasivat taustoja levykokoelmistaan ja pyysivät muusikkoja soittamaan teemat ja soolot niiden päälle. Tarkoituksena oli kaivaa esiin vanha, tanssittava jazz ja päivittää se nykyajan klubiolosuhteisiin sopivaksi. Liika teoretisointi unohdettiin ja tyylin modernimpia vaikutteita karsittiin. Samalla musiikkilajia tuotiin itseni kaltaisten asiaan vihkiytymättömien tietoon ja nostettiin kotimaista jazzia kellareista päivänvaloon.

Three Corners oli alun perin aikoja sitten loppuunmyydyn The Devil Kicks -vinyylisinglen B-puoli, mutta päätyi myös kvintetin debyyttipitkäsoitolle. Se on Teppo Mäkysen säveltämä valssi, jonka teeman soittaa Suomen johtava vibrafonivirtuoosi Severi Pyysalo. Mukana ovat myös basisti Tapani Nevalainen ja rumpali Pekka Jaclin, jonka soittoa eräs brittilehti hehkutti singlen ilmestyttyä. Valitettavasti kumpaakaan heistä ei oikeasti ole olemassa, vaan heidän raitansa on koottu sampleistä ja nimikseen valittu Kallion ja Eerikäisen tangonimet (toinen etunimi ja äidin tyttönimi).

Kappaleen luokittelu jazziksi ontuu hieman. Sen sijaan pophelmiedustajaksi se sopii parhaiten Five Corners Quintetin tuotannosta. Levyversiolla ainoastaan Pyysalo soittaa soolon, Jukka Eskola ja kappaleen saksofonisti Eero Koivistoinen antavat vain taustatukea teemassa. Three Corners on luotu tyylikkään eurooppalaisen hotellin aulabaariin tai viileälle clubille. Sen melodiat miellyttävät välittömästi ja tarttuvat korvaan niin lujasti, ettei niitä voi välttyä viheltelemästä.

Suomalaisen jazzin elävöittäminen ja suuremmalle yleisölle julkituominen on ollut yksi 2000 -luvun tärkeimpiä kotimaisia kulttuuriprojekteja. Five Corners Quintet ja muut Ricky-Tick Recordsin bändit aloittivat pohjatyöllään jotain, jonka hedelmistä saamme nyt nauttia esimerkiksi We Jazz -klubien, Basso-radion Lauantaijatsien ja Flow-festivaalien sunnuntaiden yhteydessä. Niiden avulla jokainen voi löytää salasanansa jazzin ihmeelliseen maailmaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

11. maaliskuuta 2004 – Madridissa tehtiin Espanjan historian tuhoisin terrori-isku, 190 ihmistä sai surmansa.

Tommy Lindgren hymyilee, osa 1. (Kuva: Tomi Palsa)

Maailman pienimmän big bandin Road tutkiskelee huomaamattomasti elämän peruskysymyksiä. Se on viileän filosofinen ja harmaasävyinen kappale, joka säilyttää kauneutensa.

”Some run far, some run fast to return soon
The thought of going ever present as it burns true
A part of me is always close to the harbor
Sailing with the ghost of my grandfather”

Don Johnson Big Band, nelihenkinen helsinkiläinen orkesteri, löi itsensä läpi vuoden 2003 Breaking Daylightilla ja sen hittisinglellä, One MC, One Delayllä. Tätä se seurasi vuonna 2006 tähänastisen uransa parhaalla julkaisulla, Don Johnson Big Band – albumilla.

Yhtyeellä on koko olemassaolonsa ajan ollut lyömättömän positiivisuuden ja sympaattisuuden leima. Se on kokeillut lukemattomia tyylilajeja, seurannut mielenkiintonsa muutoksia kaikkiin ilmansuuntiin ja saanut kuulumaan etsimisen ja löytämisen sekä soittamisen pakahduttavan ilon tunteen musiikissaan. Tämä ilmapiiri on ollut tarttuvaa sorttia, ja yhtyeen mukaan on lähtenyt eturivin muusikoita Teppo Mäkysestä ja Pekka Kuusistosta aina Felix Zengeriin. Niinpä DJBB kuulostaa albumeillaan aidosti isolta bändiltä.

Don Johson Big Band -lp:n ensimmäisellä kappaleella, Roadilla, ei kuitenkaan ole yhtyeelle tyypillistä rehevyyttä. Sen a- ja b-osa rakentuvat yksinkertaiselle ja jykevälle bassolle ja säästeliäästi avausiskuille annostelluille pianosoinnuille. Näiden taustalla Pekka Mikkonen improvisoi utuisesti tenorisaksofonillaan.

Kappaleen loppuosa kohoaakin sitten bändin uran kauneimmaksi hetkeksi. Sen viiltävän, kahdesti toistettavan melodian loisto ei himmene. C-osan sykähdyttävänä yksityiskohtana on myös mainittava Kari Saarilahden upea sähkörumpufilli.

Tommy Lindgren hymyilee, osa 2. (Kuva: Tomi Palsa)

Tommy Lindgren on intellektuelli. Hän itse tietää sen ja hänen tekstiensä lukijalle se on ilmiselvää. Miehen sanoituksista, kolumneista ja muista kirjoituksista tekee niin hyviä se, ettei Lindgren sorru itsekorostuksellisesti alleviivaamaan tätä faktaa.

Roadinkin teksti on erinomainen ikään kuin huomaamattomasti, yllättäen. Kuuntelija, erityisesti äidinkieleltään ei-englantilainen, keskittyy musiikkiin, melodiaan ja sanojen rytmiin. Alkuvaikutelma syntyy epä-älyllisesti. Kun avaa levyn kansivihon, avaa uudella tavalla myös Roadin.

Lindgren operoi taitavasti kuluneilla elementeillä. Tie on samanaikaisesti lähtemisen ja saapumisen, alkamisen ja päättymisen, ja siten myös elämän sekä ihmissuhteiden symboli:

”Keep one eye on the road
The other one fixed on the one you hold”

Tie päättyy luonnollisesti merenrantaan, Lindgrenin tapauksessa merihakamaiseen satamaympäristöön. Klassinen, filosofinen miljöö, jossa meren avaruus ja sen ilmeen monimuotoisuus herättävät ajatukset elämän peruskysymyksistä ja voivat toimia taustana suureen elämän muuttavaan päätökseen. Samalla se on maisen taivalluksen päätepiste, jonka takana kaukana horisontissa on tuhansia vuosia nähty esimerkiksi kuoleman jälkeisen elämän kultaiset kunnaat. Lindbergin tekstissä kuolleen isoisän haamu seilaileekin satama-altaan yllä.

Yleinen tunnelma on teollinen, kolkko, jopa konemainen. Tämä aiheutuu toistuvista viittauksista auton osiin, sadepisaroiden epäsäännöllisestä putoamisesta tuulilasiin ja puhujan tavasta tarkkailla sataman nostokurkien hitaasti liikuttelemia kontteja. Kaikessa on lopun aikojen tuntu.

Poikkeuksellisen laadukasta Roadissa ei ole ainoastaan sanoituksen sisältö vaan myös se, kuinka se esitetään. Kappaleen ilmestyessä Lindgren oli mahdollisesti taitavin englanniksi räppäävä suomalainen. Saattaisipa moni suoda hänelle tuon tittelin edelleen, sillä miehen selkeä artikulaatio, englannin kielen ääntämys ja yleinen verbaalinen akrobatia ovat omaa luokkaansa.

Perinteisenä laulajana hän ei sitten olekaan aivan yhtä briljantti. Onneksi Roadin loppuosassa paikoin narisevaa Lindgreniä laskeutuu auttamaan Emma Salokosken enkelimäiset stemmat.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. toukokuuta 2006 – Helsingissä prekariaatin EuroMayDay-mielenosoituskulkueen jälkeen VR:n makasiineilla vastustettiin palokunnan toimintaa ja mellakoitiin.

Kool Thing syntyi Kim Gordonin (oikealla) Spin-lehdelle tekemästä LL Cool J -haastattelusta.

Sonic Youth otti vuonna 1989 ilmestyneellä Daydream Nationilla aimo harppauksen New Yorkin noise-undergroundista kohti laajempaa julkisuutta. Tämän jälkeen se teki viiden levyn ja 300 000 dollarin sopimuksen suuren levy-yhtiön, Geffenin, kanssa. Bändi oli tullut urallaan merkittävään tienhaaraan. Kuinka yhdistää vaihtoehtoinen tyylikkyys ja tyydyttää uudet levypomot? Jälkiviisaina voimme onneksi todeta sen onnistuneen hyvin.

Ensimmäinen Geffenin alamerkille DGC:lle levytetty albumi Goo kuulosti suhteessa Sonic Youthin alkutuotantoon popilta. Se menestyi markkinoilla kohtalaisesti ja on nauttinut ilmestymisestään asti myös kriitikoiden suosiota. Goo lienee ensimmäinen levy, jonka valtavirtayleisö liittää tekijäänsä. Syitä on kaksi: ikoninen, Raymond Pettibonin piirtämä kansikuva Maureen Hindleystä ja David Smithistä ajamassa oikeudenkäyntiin, ja albumin ensimmäinen single, Kool Thing.

Kool Thingin riffin osaavat hyräillä usein nekin, jotka eivät koskaan ole edes kuulleet Teenage Riotista saati omista vinyylipainosta Murray Streetistä. Sen kun voi soittaa Guitar Herolla.

Kappaleen taustalla on bändin basistin, Kim Gordonin, Spin-lehdelle tekemä legendaarinen haastattelu LL Cool J:stä.

Valmistuneen artikkelin asetelma on herkullinen. Valkoinen ja naispuolinen, hardcore-skenestä noussut tuleva vasemmistofeministinen underground-symboli etsii keskusteluyhteyttä tummaihoiseen rap-artistiin, jonka videot pursuvat sovinistista seksismiä ja joka on juuri ostanut talon nimeltä Wonderland.

Kun Gordon kysyy The Stoogesista, LL Cool puhuu Jon Bon Jovista. Kysyttäessä seksiobjektina olemisesta, räppäri tyytyy huomauttamaan, että miehen pitää hallita naistaan. Teksti on läpikotaisin kiusallinen ja se on tarkoituskin. Gordon myönsi myöhemmin, ettei hän uskonutkaan voivansa saavuttaa minkäänlaista yhteistä tasoa haastateltavansa kanssa, ja että hänen lähtökohtansa olivat puhtaasti elitistiset. Silti Gordonin olo oli keskustelun jälkeen typertynyt.

Typertyneisyyden hän purki Kool Thing -kappaleen sanoitukseen, jolla parodioi jatkuvasti LL Cool J:tä lainaamalla tämän omia tekstejä ironisessa kontekstissa. ”I don’t think so” on napattu Going Back to Cali -biisistä, ”Kool thing walking with a panther” viittaa LL Cool J:n vuonna 1989 julkaistuun albumiin ja niin edelleen.

Kiinnostavin kohta kappaletta on kuitenkin sen väliosa, jolla Gordon simuloi Spin-haastattelun yhdessä Public Enemyn Chuck D:n kanssa soittaen itse upeaa bassoriffiä puheen taustalla:

”Hey, Kool Thing, come here, sit down beside me
There’s something I got to ask you
I just wanna know, what are you gonna do for me?
I mean, are you gonna liberate us girls
From male white corporate oppression?”

Samalla Gordon nousee ironisesti uudelle tasolle. Kool Thing nähdäänkin yhtäkkiä messiaana, joka voi vapauttaa naisen valkoisten miesten kaupallisesta alistussuhteesta. Kool Thing periytyykin Mustista Panttereista ja palauttaa anarkistisella voimalla järjestyksen sortokoneistoon.

Pahiten Gordon sivaltaa jälleen LL Cool J:tä, joka mainitsi haastattelussa, ettei halua kouluttaa nuoria vaan ainoastaan pitää hauskaa. Tätä vaikutelmaa alleviivaa se, että Kool Thingiä esittää nimenomaan mumiseva Chuck D, joka vastaa Gordonin kysymystulvaan muun muassa hokemalla fraasia ”fear of female planet”. Tällä viitataan Public Enemyn juuri ilmestyneeseen aidosti anarkistiseen, aidosti vaikuttamiskykyiseen klassikkolevyyn, Fear of a Black Planetiin. LL Cool J kastroidaan.

Ironian säilä kohdistuu kuitenkin myös Gordoniin itseensä. Hän on vasemmistolainen feministi, joka on kuitenkin kiinnostunut 1960-luvun Mustien Panttereiden maskuliinisesta voimasta ja vaaran tunteen tuottamisesta. Hän pyysi LL Cool J:ltä nimikirjoituksen omistamaansa Radio-cd:hen. Kuten niin monet Los Angelesissa varttuneet, hänkin on obsessiivisen kiinnostunut tähdistä, ja kirjoittaessaan vaikkapa Spiniin hän uusintaa kulttuuria, joka ihailee LL Cool J:n tapaisia urpoja.

Kool Thingin videolla Gordon olisi halunnut pukeutua barettiin ja kantaa konepistoolia viittauksena Mustiin Panttereihin. Geffenin sedät kuitenkin tulivat väliin. Siitä huolimatta Gordon tuntuu saavuttaneen viimeistään tässä pisteessä sen myyttistatuksen, jota Suomenkin indie-pojat menevät kesän festarikeikalla ihmettelemään ja kuolaamaan.

On loputtoman kiinnostavaa tiedostaa olevansa se stereotyyppisen seksikäs naisbasisti, joka seurustelee laulaja-kitaristi-miehen kanssa, ja samanaikaisesti tiedostaa olevansa valtaosaa kuuntelijoistaan, myös tämän jutun kirjoittajaa, huomattavasti älykkäämpi. Kool Thing onkin itsestään selvän parodian lisäksi myös Gordonin ambivalentin persoonan riemukkaan ironista leikkiä.

Kool Thingin musiikkivideo on ilman uzeja ja berettejäkin hauska ivamukaelma LL Cool J:n videoista, mainittavimpana kohteena Going Back to Calista. Sille on taltioitu samanaikaisesti kohti uutta kaupallista suosiota ja musiikillista vaikuttavuutta edennyt yhtye, jossa oli 1990-luvun alussa selvästi hauskaa soittaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

LL Cool J ja aina yhtä tyylikäs Kangol-hattu.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave, raunio.

Vuonna 1988 Nick Cave asui badseedseineen Länsi-Berliinissä. Taustayhtyeen kokoonpano oli kenties legendaarisimmillaan ennen Warren Ellisin liittymistä ryhmään. Siinä soittivat Caven uskollinen aseenkantaja Mick Harvey, Einstürzende Neubautenin saksalainen vastakulttuuri-ikoni Blixa Bargeld, pitkäaikainen rumpali Thomas Wydler sekä lyhyemmät urat bändissä tehneet Roland Wolf ja Kid Congo Powers.

Cave oli 1980-luvun lopussa voimakkaassa heroiinikoukussa. Oikeastaan koko Länsi-Berliinin musiikkiskene oli hyvin huumevetoinen. Mick Harvey on spekuloinut eräässä haastattelussaan, että puhtaan ja voimakkaan heroiinin helppo saatavuus olisi ollut DDR:n juoni pääkaupunkinsa länsiosan täydelliselle rappioittamiselle. Jätän kyseisen salaliittoteorian ilman sen suurempaa huomiota.

Ainakin Cave oli raunio. Huumeongelmien lisäksi hän paini taiteellisten vaikeuksien kanssa. Miehen ensimmäinen romaani, Kun aasintamma näki herran enkelin oli tuottanut suuria synnytuski. Se oli kuitenkin hiljalleen valmistumassa ja julkaistaisiin seuraavana vuonna.

Romaanin lukeminen voi osoittautua sangen vastenmieliseksi. Se valottaa osaltaan Caven sielunmaisemaa tuona aikana. William Faulknerilta ja Flannery O’Connorilta ilmaisukeinojaan lainaavan tekstin tyylin barokkinen runsaus, ahdistavat delirium-näyt, makaaberi naturalistisuus ja jopa pakkomielteinen kiinnostus Vanhan testamentin myytteihin ovat piirteitä, jotka jättivät tuosta prosessista pysyvän jäljen myös Caven laulunkirjoittamiseen.

Vuonna 1988 Bad Seeds sai valmiiksi sen astisen uransa kenties koherenteimman albumikokonaisuuden, Tender Preyn. Se äänitettiin osaksi legendaarisisessa Hansa-studiossa, jossa yksitoista vuotta aikaisemmin olivat syntyneet Iggy Popin ja David Bowien Berliinin-kauden mestariteokset. Osa kappaleista saatettiin valmiiksi Lontoossa. Tuottajana toimi Bad Seedsin vakiyhteistyökumppani Flood.

Tender Preyllä on sellaisia synkkiä helmiä kuin Deanna ja City of Refuge, mutta parhaiten se muistetaan avauskappaleestaan The Mercy Seatistä. Minulle Mercy Seat vastaa Nick Caven kirjoittamien laulujen arkkityyppiä. Se on musiikillisesti yksinkertainen nojaten A-osissaan kahden soinnun vaihteluun. Kertosäkeen neljän soinnun kierto tuntuu tällöin lähes melodiselta vallankumoukselta. Teksti sen sijaan on nerokaan rikas, monitulkintainen ja täynnä erilaisia intertekstuaalisia viittauksia Raamattuun. Mercy Seat tavoittaa täydellisesti ja lopullisesti sen paranoidisen ja myyttisen countryn painajaismaailman, jota Cave oli koko siihen astisen uransa tavoitellut. Samaa voidaan toki sanoa hänen konserttiensa edeltävästä kulmakivestä, Tupelosta.

Mercy Seatin lähtötilanteessa murhasta syytetty kertoja odottaa sellissään kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Hän on uhmakas ja kiistää tekonsa:

”Of which I am nearly wholly innocent, you know
And I’ll say it again
I… am… not… afraid… to… die”

Kuolemantuomio on määrä suorittaa sähkötuolissa. Sähkötuoli ja kappaleen nimi, suomeksi armonistuin, muodostavat tekstin ydinparalleelin. Armonistuin esiintyy toisessa Mooseksen kirjassa. Se on liitonarkun kansi, jonka kaksi kerubia peittävät siivillään ja sillä istuen jumala ottaa vastaan ristillä kuolleen poikansa. Liitonarkkuun puolestaan on sijoitettu juutalaisten laki. Armonistuin on Caven tekstissä taivaallinen vastine maalliselle sähkötuolille.

”In Heaven his throne is made of gold
The ark of His testament is stowed
A throne of which I’m told all history does unfold
Down here it’s made of wood and wire
And my body is on fire
And God is never far away”

Jollain tasolla Caven narsistinen kertojapersoona siis yhdistää itsensä Jeesukseen ja vertaa omaa kuolemantuomiotaan tämän ristiinnaulitsemiseen. Vielä sellissä istuessaan hän muistelee Jeesuksen kärsimyshistoriaa ja naureskelee ironialle, joka syntyy, kun puuseppä syntyy ja kuolee toimialansa tuotteille: seimeen ja ristille.

Armonistuin, jonka luo kertoja uskoo pääsevänsä, sisältää siis lain. Laki: oikea, väärä ja niiden perusteella tuomitseminen ovat Mercy Seatin tärkeimpiä teemoja. Cave toistaa useaan otteeseen lainausta Mooseksen kolmannen kirjan 24. luvusta:

”An eye for an eye
And a tooth for a tooth”

… tai vaihtoehtoisesti: ”A truth for a truth”. Kertoja on puolestaan nimennyt vasemman ja oikean kätensä hyväksi ja pahaksi. Pahalla kädellä hän tappaa, oikealla antaa elää. Kertoja siis on murhan tehdessään pyrkinyt samaaan asemaan kuin Jumala tuomitessaan sieluja loppusijoituspaikkoihinsa armonistuimella istuen. Koska hän on maallisella vaelluksellaan pyrkinyt ottaamaan jumalallisen päätäntävallan, on hänet itsensä nyt tuomittava. Tämä on viittaus raamatun jakeeseen Jaak. 4:11: ”Älkää panetelko toisianne, veljet. Joka panettelee veljeään tai tuomitsee hänet, puhuu lakia vastaan ja tuomitsee lain. Mutta jos tuomitset lain, et ole lain noudattaja, vaan sen tuomari.”

Kuten sanottu, alkuun kertoja kapinoi tuomiotaan vastaan ja väittää olevansa syytön murhaan. Siitä huolimatta hänet istutetaan sähkötuoliin ja virrat kytketään päälle. Sähkötuoli, armonistuin, hehkuu ja savuaa, palaa ja sulaa. Lopulta, aivan tekstin viimeisessä lauseessa, usean monotonisena toistuneen kertosäkeen jälkeen, kertoja murtuu ja tunnustaa:

”But I’m afraid I told a lie”

Murhan kieltäminen ja pitkä tunnustamiseen ja kuolemaan johtava kituminen muodostaa kappaleeseen keskeisen jännitteen. Tuon tekstin sisäisen jännitteen Bad Seeds onnistuu loisteliaasti tavoittamaan myös musiikillisesti.

Alkuun kappale kuulostaa yhtyeelle tyypilliseltä goottipostpunkilta. Mick Harvey lyö bassoa rumpukapulalla, Cave takoo kahta sointua tahtien ensimmäisillä iskuilla ja Bargeld tuottaa häiriöääniä kitarastaan. Kertosäkeessä Wydlerin virveliniskut kuitenkin aloittavat koko kappaleen kestävän crescendon. Jouset ilmaantuvat juhlavina, mutta pelottavina äänimaailmaan. Tunnelma tiivistyy ja tiivistyy. Mieleen piirtyy sähkötuolissa sätkivä hahmo, joka lähestyy loppuaan.

Lopulta päädytään pakahduttavaan äänivyöryyn, jota on vaikea kuunnella ahdistumatta.

Tender Preyn versio ei kuitenkaan ole suosikkini monista Mercy Seatin variaatioista. Kappale on säilynyt Bad Seedsin ohjelmistossa julkaisustaan aina tähän päivään. Keikkatilanteessa se muuttui varsin nopeasti melodisemmaksi ja on kehittynyt läpi yhtyeen uran. Tulevat ja menevät muusikot ovat tuoneet siihen oman lisänsä, ja nykyään se on usein Caven konserttien sykähdyttävin ja vaikuttavin hetki.

Crescendon vaikutus on voimistunut, kun lähtövoimakkuutta on hiljennetty aloittamalla kappale pelkällä akustisella kitaralla. Lisäksi urku on vaihtunut flyygeliin ja Caven kehittynyt crooner-ääni löytää melodiasta enemmän nyansseja.

The Mercy Seatin merkitystä ja arvoa korostaa sen cover-historia. Tunnetuimman version teki tietenkin Johnny Cash kolmannelle American-levylleen. Samalla yksi ympyrä sulkeutui: Cash on kenties Caven uraa eniten inspiroinut lauluntekijä, jolta yleisten esteettisten vaikutteiden lisäksi oli lainattu Bad Seedsin toiselle levylle Wanted Man -kappale. Se, että mestari osoitti tällä tavoin kunnioitusta oppipojalleen, nosti Caven ainakin omissa silmissäni lopullisesti suurimpien laulunkirjoittajien joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yksi The Mercy Seatin evoluution huippukohdista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Johnny Cashin tunnettu versio.

Video ei ole enää saatavilla

Vyötä kupeesi ja tule! on viimeinen albumi, jonka Joose Keskitalo tekee Kolmas Maalmanpalo -yhtyeen kanssa.

Tarinasammio, vinksahtanut kertomuskokoelma ja saarnasarja.

Vyötä kupeesi ja tule! on Joose Keskitalon kuudes albumi, mutta samalla paljon muutakin kuin pelkkä äänite. Se on tarinasammio, vinksahtanut kertomuskokoelma ja saarnasarja. Levy kuulostaa siltä kuin se olisi löydetty karjalaisesta perinnearkistosta ja tuotu vastahakoisesti päivänvaloon. Ei ihme, että sen työnimenä kulki ”Muunnelmia Faustista”.

Faust esiintyi ensi kertaa saksalaisessa kansantarinassa 1500-luvulla. Hän oli lahjakas tiedemies, joka myi sielunsa Mefistofeles-paholaiselle saadakseen käyttöönsä rajattoman tietomäärän ja nautinnon. Tarinaa ovat varioineet kirjailijat Göethestä Manniin ja populaarikulttuurissakin viittausten määrä on rajaton: Mefistofeles esiintyy esimerkiksi Radioheadin Videotape-kappaleessa.

Vaikka työnimet ovat työnimiä, on tulkinta-asetelma albumin kohdalla liian herkullinen, jotta sen jättäisi täysin huomiotta. Keskitalon Faust-variaatiot kun eivät kalpene isompienkaan nimien rinnalla. Niissä ihminen myy sielunsa viinan, tanssin ja himon perkeleille.

Kuudetta levyään varten Keskitalo on kutsunut kantoapuun tutun hautajaissaattueensa, Kolmannen Maailmanpalon. Se on kuulijalle ilo, sillä Arwi Lindin, Petri Alangon ja Mikko Kankaanpään muodostaman orkesterin toisinaan tunkkainen, toisinaan kristallinkirkas sointi tuo olennaisen esiin Keskitalon lauluista. Sitä kuunnellessa ymmärtää viimeinkin, mitä Pekka Streng tarkoitti ”romukasan svengillä”.

Se ei paisuta kappaleita pöhöttyneiksi, vaan hillityin ja minimalistisin piirroin hahmottelee niiden ääriviivat. Yhtä tärkeää kuin mitä kuulee on mitä jää kuulematta, sillä siellä piilee mystiikka. Ilmiötä korostaa, ettei levyä ole tehty täysvarustellussa huippustudiossa, vaan Keskitalon työhuoneella Helsingin Pihlajamäessä.

Nykytekniikalla eroa tuskin kuulee, mutta tuntuu kuin alkeellinen nauhoitustila olisi tartuttanut syntyneeseen tuotteeseen omaa karua charmiaan. Se tarttuu samalla tavalla kuin Makro Roinisen läsnäolo Hiihtäessä korvessa -välisoitolla. Läsnäolo on myös attribuoitu levyn kansivihkoon.

Välisoitoilla on keskeinen osa Vyötä kupeesi ja tulen rakenteessa. Ne erottavat toisistaan varsinaisia kappaleita, kertomuksia, ja suovat kuulijalle ansaittuja hengähdystaukoja. Sellainen on esimerkiksi Tavataan pohjassa, jolla Tervetuloa-avausraidan teeman käy varioimassa maanmainio The Bad Ass Brass Band.

Mutta nyt, hyvät naiset ja herrat, on puhuttu tarpeeksi. On aika lähteä 35 minuutin tarinankeruuretkelle hiihtämällä kylmään pakkasyöhön Keskitalon tekemää latua pitkin. Työntäkää karvalakkinne syvälle päähän ja sysätkää Stolichnaya-pullonne syvälle povitaskuun. Tulette tarvitsemaan sitä sekä lämmikeeksi että haavojen puhdistukseen. Kiinnittäkää lyly ja kalhu saappaisiinne ja sauvokaa hankikannolla hallusinaatioiden ja näkyjen synkkään kuusimetsään. Kuuletteko tuon?

”Synnin malja pohjaan juokaa
tulkaa ja kuunnelkaa
kun piru soittaa viulua
Tervetuloa, tavataanhan pohjassa?
Maksaa yhden sielun vaan”

Vaaditaan kaksi säkeistöä Tervetuloa-kappaleen körttivirttä, että ollaan täydellisesti Joose Keskitalon maailmassa. Mutta minähän olen ateisti! En minä usko paholaisiin, sieluun tai syntiin. Entä sitten? Joose panee minut uskomaan.

35 viiden minuutin ajan minä pelkään Herra Sebaotia ja hänen taivaallista sotajoukkoaan. Uskominen johonkin osoittaa aina, että ollaan tekemisissä erinomaisen kirjoittajan kanssa. Saa luottaa hetken toiseen maailmankuvaan. Tai joutuu luottamaan. Vyötä kupeesi ja tulen kohdalla Keskitalo osoittaakin proosalliset kykynsä vahvemmin kuin koskaan.

Saavumme hiihtoretkellämme rähjäiselle mökille. Korviin kantautuva seitsemän kahdeksasosaa käsittävä kitarariffi muuttuukin yllättäen kolmeksi neljäsosaksi – valssiksi yksijalkaisille.

”Älä liiskaa kärpästä
se on juonut sinun kustasi
syönyt sinun ruumista
osa siitä on sinua”

Kärpäset on vastenmielinen. Se on naturalistinen kuvaus juopon ja kärpäsen pohjimmaisesta yhteneväisyydestä. Kappale, kuten siitä tehty ulostamista, eläviä ja kuolleita hyönteisiä sekä deekuromantiikkaa sisältävä videokin, vie ruokahalun.

Kuka tuolta hiihtää vastaan? Sehän on Aleksander Aava! Hän on lähtenyt metsästämään riistaa, mutta joutunut vuolemaan irti kylmettyneen lihansa. Sen ovat syöneet korpit. Lopulta ne ovat vieneet hänen sielunsakin. Keskitalon kappale on rakenteeltaan samanlainen luuranko kuin aiheensakin. Vain yksinkertainen tausta, jonka päälle Joose kertoo Aavan tarinan. Lihaa luiden päälle tarjoaa kuitenkin torvisektio, joka soittaa hienon kertosäkeen.

Annetaan Aavan jatkaa tuskallista taivallustaan. Tämän mentyä huomaa, miten puut alkavat huojua lempeästi kolmijakoisessa rytmissä.

”Rakkaus tuo muukalainen
hänellä on harmaa talvitakki yllä
Ja sinä sanot, ettei sinua enää pelottaakaan
sillä tahdot, että hän olisi varma”

Rakkaus tuo muukalainen on minimalistinen valssi. Se on kaunis, mutta surullinen allegoria rakkauden saapumisesta elämään ja sen menettämisestä.

Johan tuli suksiin vauhtia! Jostain kiirii tiukka, kaiken ratkova rock-rytmi – synnin ääni.

”Annettiin taivaasta viinaa
josta tulee se hyvä meno
ja kun Herra sinua kutsuu
niin vastaa silloin: ’Minä kuulen!’”

Vyötä kupeesi ja tule!, albumin nimikkoraita, lienee suosikkini. Se tuo mieleen Neljä hevosta ja hautajaissaattue -kappaleen, joka on kaikkien aikojen mielitiettyni Kolmannelta Maailmanpalolta. Riipivä ja yksinkertainen poljento, halu ja kieltäymys, hetken huuma ja ikuinen katumus muodostavat niin voimakkaan tunnelatauksen, että tekee mieli yhtyä lopun Halleluja-huutoihin, nyörittää uuma ja vastata Herran kutsuun. Rock vie kuitenkin voiton ja syntisenä lähden mieluummin mukaan hekumalliseen tanssiin.

Hangessa kyhjöttää puolipaleltunut ihmismytty. Se pyytää pienen huikan viinaa ja kertoo tarinan.

”Meedio Mouhu asui pienessä murjussa vähän matkaa kellaritalosta
Sen seinät oli maalattu ennustuksilla, jotka varoittivat lopunajoista”

Meedio Mouhu on mahtava teksti. Se on kertomus väärästä profeetasta, joka kuljeskelee satamassa ja haaveilee ihmeteoista. Viina kuitenkin vie. Lopulta Mouhu epäonnistuu vetten päällä kävelyssä ja hukkuu.

Outo valo ympäröi hiihtoretkueemme.

”Olemme tulleet nyt sinun luoksesi
Olemme tehneet sen ennenkin
Ja suumme sanat
ovat tulinen palava miekka”

Olemme tulleet luoksesi on kahden akustisen kitaran säestämä hengellinen huokaus. Eittämättä kaunis ja harras kappale, mutta Meedio Mouhun ja seuraavan Mene säkin sisään -biisin välissä se tuntuu pelkältä välipalalta. Mitä taas Faustiin tulee, on kappale ainoa, jossa sielun myyminen eksplisiittisesti mainitaan.

Kuu kulkee varjoon. Tulee täysin pimeää. Latu narskuu.

”Kun valoon kuljen
kepeästi viheltäen tulen
Menen sen sisään
ja jään pimeään”

Mene säkin sisään on rauhallisessa tempossa kulkeva happoinen folk-veto, jossa yksinkertaisilla keinoilla: sähkökitaralla, bassolla, yksinäisellä rummulla ja stemmalauluilla, saadaan aikaan polveileva ja pitkälle kantava, yli kuusiminuttinen kappale.

Lopultakin hiihtoretkemme on päättymässä. Stolichnaya-pullot kolisevat reessä tyhjyyttään ja katso, Pyhä Arseni on meitä vastassa!

”Pyhä Arseni, pyhittäjä
saapui Laatokan rannalle
Konevitsan saarelle
Ja siellä hän kohtasi pirun
joka kovin oli vaivannut
sen saaren asuvaisia”

Päätösraita Pyhä Arseni on hengellinen laulu, joka kuulostaa raukean kesäillan valssilta. Se on levyn kappaleista kaikkein uskonnollisin ja kristillisen maailman ulkopuolisesta kuuntelijasta yhdentekevin. Kolmannen Maailmanpalon kuorona laulamat kertosäkeet antavat hieman koomisen vaikutuksen, vaikkei legendassa laatokkalaisesta ortodoksipyhimyksestä sinänsä pitäisi olla mitään naurettavaa.

Sellainen retki on Vyötä kupeesi ja tule! Sillä ilmenee paljaasti laulunkirjoittajan pyhä kolminaisuus: jumala, rakkaus ja kuolema. Niistä Keskitalo laulunsa tekee. On ne toki tehty myös kansanlauluista, bluesista, virsistä ja folkista, kuten aiemmillakin julkaisuilla.

Tekemisen tulos, Vyötä kupeesi ja tule!, on vaikea levy. Siitä on hankalaa pitää. Se vieraannuttaa. Ensikuuleman jälkeen sitä ei oikein uskalla laittaa soittimeen, mutta väkisin siihen palaa. Silloin haluaisi oikeastaan juosta karkuun, muttei vain pääse. On istuttava aloillaan ja katseltava näyt loppuun, mutta siellä, viimeisten tahtien haihtuessa, koittaa lunastus.

Joose Keskitalon tuotanto muodostaa jo sellaisen korpuksen, että sitä on pakko verrata suhteessa itseensä. Uusin tulokas ei ole niin loistava tai uusvanhassa tuoreudessaan hätkähdyttävä kuin Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo– tai Tule minun luokseni, kulta -albumit. Se on silti ainutlaatuinen.

Suomalaisessa populaarimusiikissa ei ole paljon lausuttuja tarinoita. Nyt on viimein jotain, joka yhdistää Nick Caven The Carnyn freakshow’n Tuomari Nurmion perinnetietoiseen Luuta ja nahkaa -kauteen. Siitä on syytä olla kiitollinen.

84 Vyötä kupeesi ja tule! on haastava kokonaisuus, joka kuitenkin pitää kuulijan mustassa korpinnokassaan alusta loppuun – ei hellästi, vaan niin, että vähän sattuu.

Video ei ole enää saatavilla

Tämä valokuva on vedetty samojen pedaalien läpi kuin kitaramme.

Kotimainen albumidebytantti surisee ja henkii lämpöä.

Nick Trianin luotsaama Soliti-levy-yhtiö on vasta pieni ja uusi toimija, mutta se on lyönyt Suomen musiikkikentälle jo oman leimansa. Aloittaessaan se imi suojiinsa indieyleisön vanhat tutut Cats on Firen ja Astrid Swanin, mutta kiinnitti sitten kolme uudempaa lupavaa yhtyettä: The New Tigersin, Big Wawe Ridersin ja Black Twigin. Vaikka yhtyeitä onkin vasta viisi ja julkaisuja vähän, voi Solitin tuotantoon jo liittää sellaisia attribuutteja kuin elegantti, tyylikäs ja ennen kaikkea laadukas.

Black Twig edustaa jokaista näistä luonnehdinnoista. Bändin kiinnittäessä ensi kertaa huomiota joutuivat musiikkimediaa seuraavat suomalaiset sellaisen namedropping-putouksen alle, ettei paraskaan lainapeite pitänyt kuivana. Sonic Youth, Teenage Fanclub, My Bloody Valentine ja niin edelleen ja niin edelleen. Ensin omakustanne-ep:tä (Swans at Tea), ja sitten debyyttialbumi Paper Treesiä lähestyvä kuulija voikin jo joutua vaikeuksiin. Kuinka tavoittaa Black Twigin oma olemus kanonisoidun kitararockin kivireen alta?

Helposti. Black Twig osoittaa Paper Treesillä olevansa niin hyvä bändi, ettei esitettyä ongelmaa pääse syntymään. Kappalemateriaali nostaa harteilleen kaiken sen painolastin, jota kriitikot sille yrittävät asettaa, vapautuen hengittämään omilla ehdoillaan.

Paper Treesin kappalet noudattelevat pitkälti samaa kaavaa. Konsepti on seuraavanlainen: kaksi sähkökitaraa aloittaa riffillä, rummut ja basso seuraavat. Jossain vaiheessa potkaistaan pedaalit pohjaan ja kadotaan efektiavaruuteen, jossa jälleen kootaan homma kasaan ja puserrutaan takaisin teeman pariin. Biisit kuljetetaan loppuunsa intensiivisinä ja energisinä. Ne surisevat ja pörisevät, sekä vieraannuttavan, mutta käyttökelpoisen anglismin mukaisesti ”janglaavat”. Albumin primusraita Death Scene noudattaa edellä mainittua kaavaa par excellence.

Mieliraitani levyllä on sen päättävä Antichrist. Se erottuu muusta aineksesta rockaamalla voimakkaimmin, suoraviivaisimmin ja koherenteimmin. Siinä on ehkä selkeimmin havaittavissa Black Twigin velka eräälle jo mainitulle ja juuri hajonneelle newyorkilaisryhmälle.

Kouvola (Slow) on puolestaan delay- ja reverb-efekteineen loistava krautveto, jonka bassolinjasta Risto Joensuukin olisi ylpeä. Keikoilla alati vaikutuksen tekevä basisti, Janne M., on muutoin joutunut miksauksen yhteydessä ikävästi hieman muiden soitinten kätkemäksi.

Kaiken kaikkiaan myös levyn tuottajana toiminut Triani on työssään onnistunut. Efektikikkailun aiheuttaman puuroutumisen sudenkuopat on onnistuneesti vältetty ja esiin on nostettu niin nyanssit kuin kappaleiden paljaat runkorakenteetkin.

Black Twigin materiaalilla on kansainvälistäkin relevanssia, mutta ennen Euroopan lämmittelykiertueita kiinnostaa, miten se sijoittuu Suomen indiekartalle. Vastaus on yksinkertainen: se raivaa oman tilansa.

Black Twig on kypsempi kuin The New Tigers. Siitä ei huou Siinain väliaikaisuuden tuntua. Se ei pyri ja tungettele kuten French Films. Se ei selittele tai uhoa, vaan esittää kappaleensa ja vakuuttaa. Jäljelle jääkin enää jo Solitin nettisivujen bändiesittelyssä heitetty kysymys: kuinka monta pedaalia voi liittää yhteen 7,5 wattin vahvistimeen?

88 Yksi vuoden 2012 parhaista kotimaisista indielevyistä on tässä – kyllä, jo tammikuussa. Black Twig surisee, henkii lämpöä ja luo esikuviaan vasten jotain uutta ja mielenkiintoista.

Video ei ole enää saatavilla