Bruce, isä itsekin.

Bruce Springsteen laulaa autoista ja tytöistä, senhän kaikki tietävät.

Väärin.

Bruce Springsteen laulaa siitä tyhjästä kohdasta, jota autoilla ja tytöillä koitetaan täyttää.

Yhtäältä kyseessä on post-kerouaciaaninen moderni amerikkalainen itseään pakenemisen kulttuuri, länteen ja luvattuun maahan suuntautuva toivioretki, toisaalta pako hiljaisesta ja pimeästä talosta, jonka keittiöstä istuu mies hiljaa polttaen, oluttölkki edessään pöydällä, niin että pimeästä erottuu silloin tällöin vain savukkeen hiiltyvä pää.

Bruce, Doug ja Pamela Springsteen.

Isän irvikuva

”Douglas Springsteen vietti suurimman osan noista vuosista itseensä käpertyneenä: hän oli filmitähti John Garfieldia muistuttava synkänkomea mies, mutta vajonnut liian syvälle omiin ajatuksiinsa löytääkseen yhteyden keittiönikkunansa ulkopuolella kohisevaan maailmaan. Hänellä oli usein vaikeuksia keskittyä työtehtäviinsä, ja hän ajelehti työstään Fordin tehtaalla ensin lyhyeksi aikaa Pinkertonin vartijaksi ja taksinkuljettajaksi ja sitten pariksi vuodeksi läheiseen M&Q Plastics -tehtaaseen veistämään epämääräisiä teollisia kapineita, vietti sen jälkeen muutaman erityisen onnettoman kuukauden vanginvartijana, satunnaisia lyhyitä rupeamia kuorma-auton kuljettajana ja sitten pidemmän ajan Monmouthin piirikunnan ja New Yorkin välisen työmatkabussiin kuljettajana. Työssäolojaksoja ympäröivät usein pitkät työttömyyskaudet , jolloin Douglasin päivät kuluivat enimmäkseen yksin keittiön pöydän ääressä tupakkaa poltellen ja tyhjyyteen tuijotellen.”
(Peter Ames Carl: Bruce, s. 30)

Douglas Springsteen (1925–1998) oli epäonnistuja, luuseri. Hiljainen ja katkera mies, jonka menestyksen tiellä oli joku näkymätön este. Oli se sitten hänen nuorena kuollut siskonsa tai tapahtuman seurauksena Randolph Streetin kolkkoon taloon pesiytynyt pysähtyneisyyden henki, hän kuitenkin siirsi sen pojalleen varsin ristiriitaisena miehuuden mallina.

Randolph Streetin talo.

Isälläkin oli isä, tietenkin. Pienen Brucen ensimmäinen ”isäsuhde” oli osittain invalidisoituneeseen isoisäänsä Frediin, jonka mukana hän kiersi keräämässä radioiden romuja ja ihmisten hylkäämiä elektronisia laitteita kunnostaakseen niitä. Tästä hahmosta ja Springsteenien kotitalosta Bruce laulaa tällä varhaisella laululla.

”And the man, they said, his work could’ve hung in the room
Now he sits around all day because his left arm won’t move
He was a master of the art of electricity
He lectured on tubes and circuitry
He was self-employed, but he could never see his way into the light
He had a room full of switches and dials and lights and
A head full of clouds and eyes full of sight
And when it got dark
I could hear his heartbeat like a mother in the night”
(Randolph Street)

Fredin kuoltua järkyttyneelle nuorelle Brucelle jäi vaan Doug. Hiljainen, sulkeutunut Doug. Synkällä albumitrilogiallaan (Darkness on The Edge of Town – The River – Nebraska) Springsteen käsittelee miehuutta ja isän hahmoa usealla kappaleella.

Ne ovat säälimättömiä, mutta silti lempeitä yrityksiä ymmärtää sitä kaikkein lähintä miestä, joka kuitenkin tuntui kaikkein vieraimmalta.

Douglas Springsteenin hahmo kulkee Factoryn läpi työn lannistamana zombiena, ja ostaa Used Carsissa perheelleen ”upouuden käytetyn auton”. Ristiriitojen mies, toden totta.

Independence Day taas on juuri sitä, yritys itsenäistyä, halu paeta isän kohtaloa.

”Well Papa go to bed now it’s getting late
Nothing we can say is gonna change anything now
I’ll be leaving in the morning from St. Mary’s Gate
We wouldn’t change this thing even if we could somehow
’Cause the darkness of this house has got the best of us
There’s a darkness in this town that’s got us too
But they can’t touch me now
And you can’t touch me now
They ain’t gonna do to me
What I watched them do to you”
(Independence Day)

Kaikkein kuuluisin isän kohtaaminen Springsteenin tuotannossa tulee varsinaisen kappaleen ulkopuolella, ”Live-boksilla” julkaistussa puhutussa introssa The Riveriin. Kaikki fanit tietävät sen, se on yksi koskettavimmista hetkistä Brucen levytetyssä tuotannossa.

Isän ja pojan ainaista riitelyä käsittelevä tarina loppuu siihen, että armeijalla poikaa uhitellut isä on lopulta hiljaa mielissään, että poika ei läpäissyt kuntotestiä, jonka perusteella hänet olisi lähetetty Vietnamiin sotimaan. Isän hahmon jyrkkään auktoriteettiin tulee särö, jonka läpi rakkaus ja huoli paistavat.

Pojasta isäksi

My Hometown on ensimmäinen laulu, jossa Bruce laulaa omista lapsistaan, toki roolin kautta vielä tässä vaiheessa. Kappaleen kaksi ääripäätä ovat isän sylissä oleva pieni poika ensimmäisessä säkeistössä ja tuo sama poika viimeisessä säkeistössä 35-vuotiaana miehenä, oma poika sylissään. Maailma ympärillä muuttuu, mutta jotkut asiat pysyvät samana.

Epäonnistuneen ensimmäisen avioliiton jälkeen Bruce löysi rinnalleen Patti Scialfan, ja katosi Tunnel of Loven kiertueen jälkeen pariksi vuodeksi perustamaan perhettä ja löytämään itsensä. Kodin käsite oli kouriintuntuva viiden vuoden hiljaisuuden rikkoneen Lucky Townin (1992) avaavassa Better Daysissä.

”Every fool’s got a reason for feelin’ sorry for himself
And turning his heart to stone
Tonight this fool’s halfway to heaven and just a mile outta hell
And I feel like I’m comin’ home” (Better Days)

Toinen samana päivänä julkaistu albumi Human Touch taas päättyy Brucen pojalleen Evanille säveltämään kehtolauluun Pony Boy, joka on niin kritiikittömän täynnä vanhemman rakkautta (Scialfa laulaa taustoja, tietenkin), että tuntuu siltä kuin ympyrä sulkeutuisi. Levyt on omistettu Brucen lapsille ja Pattille.

Evan Springsteen ja Bruce Springsteen.

Kaksi muuta lasta, Jessica ja Sam, ovat läsnä kappaleessa Long Time Comin’, joka julkaistiin vasta Devils & Dustilla (2005), mutta juontaa juurensa näihin vuosiin. Sen toisessa säkeistössä Douglas Springsteenin hahmo kummittelee taas.

”Well my daddy he was just a stranger
Lived in a hotel downtown
Well when I was a kid he was just somebody
Somebody I’d see around”

Pojasta kuitenkin polvi paranee, ja vaikka oma avioero ja epäonnistuminen soi viimeisen säkeistön viimeisessä lauseessa, siinä tuntuu myös laulavan joku aiempi isyyden muoto, joku epäonnistunut versio siitä, joka nyt aikoo onnistua.

”Well there’s just a spark of a campfire left burnin’
Two kids in a sleeping bag beside
Reach ’neath your shirt, put my hands across your belly and feel
Another one kickin’ inside
And I ain’t gonna fuck it up this time”

Bruce ja tyttärensä Jessi.

Pojasta on tullut isä, ja kysymykset ja hiljaisuudet ovat omalta osaltaan saaneet vastaukset.

Sitten on toki kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.

Viimeisen kerran Doug kummittelee Brucen laulussa levyllä The Rising. Nyt kyseessä ei ole selittämätön hiljainen hahmo lapsuudesta, vaan konkreettinen haamu: Doug Springsteen on kuollut vuonna 1998. Vaikka The Rising kertoo päällisin puolin 9/11:n jälkeisestä kansallisesta viattomuuden menetyksen tilasta, kaivaa Springsteen taas materiaalia omasta kokemuksesta. Enää laulun keskipisteessä ei ole keittiössä hiljaa istuva mies, vaan se tyhjä kohta, jonka hän on jättänyt jälkeensä.

Hiljainen mies on siirtynyt aivan uudelle hiljaisuuden tasolle.

”Shirts in the closet, shoes in the hall
Mama’s in the kitchen, baby and all
Everything is everything
Everything is everything
But you’re missing
Coffee cups on the counter, jackets on the chair
Papers on the doorstep, but you’re not there
Everything is everything
Everything is everything
But you’re missing
Pictures on the nightstand, TV’s on in the den
Your house is waiting, your house is waiting
For you to walk in
For you to walk in
But you’re missing, you’re missing
You’re missing when I shut out the lights
You’re missing, when I close my eyes
You’re missing, when I see the sun rise
You’re missing”
(You’re Missing)

Isäni talossa – isän hahmo Bruce Springsteenin lauluissa

1. Factory
2. Used Cars
3. My Father’s House
4. The River (Live)
5. Independence Day
6. My Hometown
7. Better Days
8. Long Time Comin’
9. Pony Boy
10. You’re Missing

Kuuntele soittolista tästä.

* *

Epilogi

Yksi näistä kappaleista ei asetu ongelmitta aikajanalle.

My Father’s House on kolkolta akustiselta levyltä Nebraska (1982), hyvän 15 vuotta ennen Dougin kuolemaa. Toki tyhjä talo voi hyvinkin olla lapsuudenkoti Randolph Street, joka varmasti on tuntunut Brucesta kolkolta autiotalolta muun perheen muutettua Kaliforniaan.

Ehkä ei kuitenkaan. Sehän olisi aivan liian helppoa.

Kappaleen voimakkaat allegoriset tasot tuntuvat ohjaavan kohti toisenlaista tulkintaa. Brucen, tuon nunnakoulun vanhan kasvatin, tuotannossa katolinen usko on tasaisin väliajoin nostanut päätään. Ei ole sattumaa, että kautta tuotannon kulkevan naishahmon nimi on ”Mary”, Maria.

My Father’s Housen painajaismainen tunnelma on juuri sitä, painostava uni, sen Bruce sanoo heti alussa (”Last night I dreamed that I was a child…”). Lapsen ja isän suhde on tässä myös merkittävä. Pojan ja isän, jopa.

Öinen metsä tuo mieleen Danten Jumalaisen näytelmän alkuasetelman. Se on pelottava paikka, jossa aavemaiset äänet nousevat laaksosta ja Piru louskuttaa leukojaan aivan hänen kannoillaan. Ryteikön läpi puskiessaan (oksat ja ohdakkeet repivät hänen vaatteitaan ja ihoaan, vrt. orjantappurakruunu) Bruce näkee isänsä talon.

Mikä on tämä isän talo? Missä on se paikka, jossa isä asuu?

Kun kirjoittaa Isän isolla alkukirjaimella, alkaa koko sanoitus saada aivan toisenlaisen sävyn. Mäellä pimeän metsän keskellä majakan lailla loistava talo on tietenkin kirkko. Tulkintaa tukee ympäröivän metsän pimeys, sen aavemaiset äänet ja Pirun hönkäily aivan metsän läpi juoksevan hahmon kantapäillä. Rikkinäinen polku, jota pitkin talolle pyrkivä hahmo joutuu matkaamaan on Via Dolorosa, jonka hahmo kestää, koska perillä pääsee turvaan, kaatuu täristen isän syliin.

Mielenkiintoista on, että määrätietoisesti etenevä hymnimäinen kappale ei tässä vaiheessa ala suitsuttaa isän talon ihanuutta, vaan muuttaa tunnelman yhä painostavammaksi.

Bruce herää painajaisestaan ja ajaa yöllä isänsä talolle. Koputukseen vastaa nainen jota Bruce ei tunnista, ja tämä sanoo ettei talossa asu ketään hänen isänsä nimistä. Unessa näyttäytynyt talo ei olekaan enää hänen isänsä talo, vaan isä on poissa, ja siellä asuu joku muu.

Ei lienee sattumaa, että tasan sata vuotta aiemmin Nietszche on teoksessaan Die fröhliche Wissenschaft (1882) julistanut Jumalan olevan kuollut. On helppo kuvitella Brucen kohdanneen ajatuksen sanomalehtien ja aikakauslehtien sivuilla, kun teoriasta on merkkipäivän kohdalla kirjoitettu kiivaasti. Hänen mielessään isän tyhjä talo, isän poissolo, on muototunut voimakkaaksi metaforaksi, joka värisee pahanenteisesti tämän järisyttävän kappaleen taustalla.

My Father’s House asettaa protagonistin samanlaisen kysymyksen eteen, sen mahdollisuuden eteen, ettei hiljaisuudessa olekaan enää ketään. Yksinäisyys ja hiljaisuus My Father’s Housessa on kosmista, ankaran ja tiukkahuulisen isän kivikasvoista rakkautta, jonka olemassaolosta ei lopulta voi olla varma.

Sen autius loistaa kylmän maailman halki.

Maailman, jossa syntejämme ei vielä ole sovitettu.

”My father’s house shines hard and bright
It stands like a beacon calling me in the night
Calling and calling, so cold and alone
Shining ’cross this dark highway where our sins lie unatoned”

Fragmentoitunut, järjetön, hysteerisen hauska, itkettävän ihana. Bob Dylan, siis.

Ei ole sattumaa, että vasta julkaistu, Bob Dylanin uran oudointa vaihetta kronikoiva Another Self Portrait: The Bootleg Series vol. 10 (1967–1971) päättyy demoon kappaleesta When I Paint My Masterpiece.

Outua siksi, että tässä tämä urakka on, omakuva ja sen luonnokset, viimeistä piirtoa myöten konservaattorin puhdistamana ja uusimana.

Ei sattumaa, sillä sen sijainnilla halutaan sanoa jotain.

Maalaus, mikä maalaus? No se omakuva, jonka juuri näit, tollo. Onko täällä muka muita maalauksia?

Kappaleen sijoittaminen loppuun on tahallinen epilogi, piste jossa katsomme suolapatsaana taaksepäin ja huomaamme, että pakomatka olikin merkittävä juuri sen takia, että se sijoitti meidät kontekstiin ja suhteeseen sen kanssa mitä pakenimme, mieluummin kuin sen kanssa mitä kohti pyrimme.

Video ei ole enää saatavilla

Pako Sodomasta ja Gomorrasta

Vuosina 1967–1970 Dylan pakeni itseään. Tai paremminkin: pakeni itseään pakenemassa itseään.

On tavallaan merkityksetöntä tapahtuiko se maailman tunnetuin moottoripyöräonnettomuus todella vai ei, sillä vuoden 1965 Euroopan-kiertueen jälkeen Dylan oli lopussa. Amfetamiinin ja beaujolais’n avulla aikaan saatu psykedeelinen, garagerockilla tuhrittu folk oli ammennettu tyhjiin ja umpikujassa, ja mestari itse oli palamassa kuin proverbiaalinen kynttilä: molemmista päistä. Tietenkin kaikki tämä niin, että yleisö buuasi bändin lavalta joka ilta.

Neljä vuotta myöhemmin John Cohenin ikonisista kuvista (deluxe-version mukana seuraava kirja Time Passes Slowly koostuu pitkälti näistä) katsoo onnellinen ja terveen näköinen nuori mies, joka on täysin tasapainossa häntä ympäröivän keväisen maalaismaiseman kanssa. Hänellä on perhe, lapsia, koiria ja kanoja, ja julkisuuden kirot tuntuvat olevan kaukana.

Jotain merkittävää on tapahtunut tuon neljän vuoden aikana.

Rockin kaanoniin kuuluu tarina siitä miten Dylan löysi The Bandin säestyksellä, Woodstockin pastoraalisessa paratiisissa ja bänditalo Big Pinkin kellarissa sen suonen, joka virtaa alkuvoimaisimman amerikkalaisen musiikin laskimoissa: countryn, bluesin ja folkin vanhat haamut ja riivaajat.

Paskat se mitään löysi.

Todellisuudessa maalaiskylän tylsyyteen kyllästyneet ja tien päällä kasvaneet muusikot tappoivat dullapäissään aikaa soitellen mitä ikinä sattuivat muistamaan. Ikiaikaisen kansanmusiikin lisäksi sessioissa kuultiin rockin klassikoita, pieruvitsejä ja standardeja. Jos et ole kuullut See You Later Alligator -väännöstä See You Later, Allen Ginsberg, suosittelen tutustumaan. Alkaa Big Pinkin todellinen henki hahmottua.

Väärät profeetat

Rock-kritiikin patriarkka ja grand old man Greil Marcus on tehnyt itselleen uraa muun muassa selittämällä Big Pinkin äänitysten syvempiä merkityksiä (Invisible Republic: Bob Dylan’s Basement Tapes). Vaikka Marcuksen teorioilla on ansionsa, on niissä loppupeleissä kyse jonkinlaisesta omien jälkien peittelystä.

Marcus on se albatrossi, joka Self Portraitin yhteydessä aina mainitaan. Hänen Rolling Stonessa julkaistu arvionsa (jota ei muuten ole Rolling Stonen nettisivuilla luettavissa) alkaa kuuluisasti sanoin ”what is this shit?” Tuohon kysymykseen Marcus on pyrkinyt siitä asti vastamaan.

Ja vastaa yhä. Viimeisimmän laitoksen kansiteksteissä sama omasta äänestään hurmioitunut mussutus jatkuu. Vieläkään Marcus ei ymmärrä Self Portraitia ja sen todellista merkitystä, vaan fiilistelee ja taustoittaa obskuureja folk-klassikoita ja niiden vaihtoehtoisia versioita, eikä kuuntele avainraitoja. Aivan kuin hän kävisi small talkia verhoista ja tapeteista, vaikka huoneen keskellä seisoo elefantti.

Onko folkin ylipapin hermoromahdukselta vaikuttuvan levyn kohdalla mitään homeisempaa ja väsyneempää näkökulmaa kuin hinkata loputtomiin folk-kappaleiden etymologioita ja sitä kautta sanoa että ”onhan tää nyt ihan paska, mutta oli täällä demojen tasolla jotain ihan hienoa”? Onko mitään laiskempaa kuin kätevästi unohtaa ne huonosti kuvaan istuvat Paul Simon– ja Gordon Lightfoot -coverit? Vaatii rohkeutta myöntää, ettei Pretty Saro ole yhtään sen tärkeämpi (tai kauniimpi) kuin cover Gordon Lightfootin Early Morning Rainista (Dylanin poikkeuksellisen tunteellinen laulusuoritus!), eikä Belle Isle kerro Dylanista yhtä paljon kuin I Forgot More Than You’ll Ever Know.

Video ei ole enää saatavilla

Herranjumala, jo kappaleen nimi sanoo sen! ”Olen unohtanut enemmän kuin sinä saat koskaan tietää, hyvä Greil”, Bob laulaa kultaisella ja sametinpehmeällä äänellä kiikkutuolista villatakki päällä ja piippu käsissään.

Tuo kappale on niin erilainen, että ilmeisenä provokaationa tekisi mieli julistaa se Dylanin levytetyn tuotannon tärkeimmäksi. Se nollaa kaiken, rikkoo kaikki mittarit, saa sinut epäilemään kaikkea mitä olet kuullut aiemmin. Vanha harlekiini ei pelkästään vedä sillä mattoja kaikkien alta, vaan saa sinut vakuuttuneeksi siitä, ettei mitään mattoja edes ollutkaan.

Ensimmäiset asiat, jotka Greilin ja sinun, epäuskoinen lukija, tulee myöntää, ovat: a) kappale ei ole vitsi, b) Dylan on tosissaan ja c) se ei itse asiassa kuulosta yhtään hullummalta.

Dylanin laulusuoritus on nimittäin huikea. Siinä on kontrolloitua ja pidäteltyä emootiota, vuoripuron kirkkautta ja raikkautta. Tässä laulaa mies, joka on pienen ikänsä kuunnellut kaikkein taitavimpia country-laulajia ja näyttää nyt missä se oman virran lähde on. Tässä suorituksessa ei ole niinkään Hankia kuin George Jonesia ja Conway Twittyä. Samettista ja niin lähellä totaalista murtumista kuin vain voi olla.

”A picture of me without you”, laulaa George Jones. Lisää kuvia, omakuvia, välähdyksiä.

Video ei ole enää saatavilla

Rikottu peili

Uuden boksin deluxe-version hienoin veto saattaa kuitenkin olla se, että mukaan on laitettu alkuperäinen Self Portrait (ilmeisesti kuitenkin remasteroituna, sillä levyyn on painettu hysteerisen hauska lause ”originally produced by Bob Johnstone”). Demojen ja Isle of Wightin jälkeen suosittelenkin heittämään levyn soittimeen ja kuuntelemaan ennakkoluulottomasti.

Video ei ole enää saatavilla

Self Portrait on tärkeä, koska se rikkoo peilin, iskee siihen päättäväisesti nyrkillä. Sirpaleet heijastavat erilaisia Dylaneita, unohdettuja ja väärinymmärrettyjä, pehmeä-äänisiä ja ikivanhoja, siirappisten jousten hukuttamia ja arkaaisen alastomia.

Kuten alkuperäisillä, Big Pinkin kellareissa äänitetyillä Basement Tapeseilla, on Self Portraitin ikiaikaisten klassikoiden väliin ripoteltu aikalaismateriaalia ja yllättäviä covereita. Lightfoot tai Paul Simon (jonka The Boxerin Dylan kääntää nurinkurin, laulaen harmoniaa itsensä kanssa kuin piru yhdellä olkapäällä ja enkeli toisella) ovat elintärkeä osa omakuvaa juuri siitä syystä, että he ovat hiilipaperikopioita alkuperäisestä, akustista kitaraa rämpyttävästä runopojasta, ”uusia Dylaneja” kumpainenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Dylan on uusi Dylan, tietenkin.

Coveroidessaan itseään (siitähän tässä on kysymys, hei) rakkaan The Bandin kanssa Isle of Wightin keikalla hän unohtaa (I forgot more than you’ll ever know, anyone?) suurimman hittinsä Like a Rolling Stonen kertosäkeen ja julkaisee sen osana omakuvaansa. Jos sanakirjassa on ammatillisen itsemurhan kohdalla kuva, niin se on tämä.

Entäs ne originaalit sitten? ”All the tired horses in the sun / how am I supposed to get any riding done”, laulaa naiskuoro levyn ensimmäisillä sekunneilla. Pian vasemmasta kanavasta liittyy mukaan akustinen kitara, ensin sointuja läpi soittaen, sitten rytmiin kevyesti mukaan lähtien. Pian näiden päälle kaadetaan niin siirappinen jousisektio, että tekee mieli nauraa.

Naiskuoro toistaa samaa lauseparia, kitara alkaa kyllästyneenä naputella kuviota pitääkseen mielenkiintoaan yllä (Onko tämä Dylan? Kuulostaa kyllä Bobilta? Jos on, sekin tukee tätä luentaa: artistin ”ääni” ei ole se tuttu narina, vaan laiskasti kulunutta sointukiertoa läpi käyvä kitara…), jousetkin varioivat lähestymistapaa, käyvät läpi samaa kuviota kuin paikallaan polkien.

Kuuntele tarkemmin, yritä ymmärtää. Jutun juju on siinä, että ”riding” lausutaan samalla tavalla kuin ”writing”, jolloin lause alkaa muuttaa muotoaan. “All the tired horses in the sun / how am I supposed to get any writing done”, kysyy väsynyt lauluntekijä, toistellen samaa staattista mantraa pääsemättä eteen tai taakse.

Writer’s block. Tyhjän paperin kammo. Ei tätä edes peitellä, vaan Dylan laittaa sen levyn kärkeen, eräänlaisena introna siihen mitä on tuleva.

Tai vielä pa(r/h)empaa, ei edes laula sitä itse, vaan pistää naiskuoron laulamaan. Ja kuorruttaa kuoron järjettömillä jousisovituksilla.

Miksi? Mikä on jousien merkitys? Niiden suhde tuohon yhden virkkeen mantraan on niin järjetön ja suhteeton, että ne tuovat mieleen ne schmaltziset päällekkäisäänitykset, joita MGM samoihin aikoihin liimaili Hank Williamsin laatikoista lyötyneiden demojen päälle ja julkaisi häpeilemättömästi.

Kootaanpas kasaan. Meillä on kirjoituskammosta kärsivä artisti, jonka vähäisimmän viheltelyn levy-yhtiö on halukas julkaisemaan tupla-lp:nä ja jousisovituksilla varustettuna. Ironinen omakuva alkaa hahmottua.

Ei tämä ole niin vaikeaa, hei.

Sitten on nämä instrumentaalit: Wigwam ja Woogie Boogie. Ensimmäisellä sentään kuuluu Dylanin ääni hyräilemässä melodiaa, mutta ei edelleenkään sanoja (eli sama valkoisen paperin kammo täälläkin). Ja tämä oli sentään levyn single!

Boogie Woogie taas naurattaa, sillä se on kuva studiosta, jossa Bob on jo luovuttanut, häipynyt, häivytetty. Sessiomuusikot viihdyttävät itseään jammailemalla (sanan hirveimmissä merkityksissä) niin idioottimaista peruskuviota, että melkein itkettää. Minuutti kahdenkymmenen kohdalla mukaan tuleva itsekritiikitön saksofonisoolo on kuorrutus kakun päällä. Repeän sen alkaessa aina täysin.

Ja mikä on viimeinen punchline? Tuokin kappale on merkitty Dylanin säveltämäksi. Bob!

Takaisin kotiin johtavat leivänmurut

Tutun kliseen mukaan coverit kertovat artistista enemmän kuin he haluaisivat itsestään paljastaa. On covereita, jotka kuulostavat artistilta enemmän kuin artisti itse, kuten tämän Eric Andersenin hieno kappale, joka voisi olla priimaa folk-kauden Dylania.

Video ei ole enää saatavilla

Huono cover-valinta voi lässäyttää koko esityksen. Muistan, kun The Gaslight Anthem alkoi ’59 Sound -kiertueella soittaa Pearl Jamin State of Love & Trustia. Yleisö näytti siltä kuin joku olisi pieraissut liian pienessä tilassa. Se ei vain sopinut artistin imagoon tai siihen sanitisoituun ja stailattuun punk-identiteettiin, jota luulimme yhtyeen edustavan.

Sama Self Portraitin coverien kanssa. Ne ovat niin mauttomia ja typeriä, että niiden täytyy olla aitoja. Artisti ei ole valinnut niitä siksi, että ne sopisivat hänen oman materiaalinsa rinnalle, vaan siksi, että pitää niistä.

Alkuperäisellä Self Portraitilla Bobin mykkien vuosien suurinta hittiä, Manfred Mannin coveroimaa ja listojen kärkeen viemää Mighty Quinnia (Dylan coveroi toisen artistin versiota Dylanin biisistä) seuraa levyn hätkähdyttävin hetki, country-lauluntekijämestari Boudleaux Bryantin Gene Watsonille kirjoittama Why Do You Always Try to Make Me Over, jonka viimeinen säkeistö kannattaa lainata.

”You’re tryin’ to reshape me in a mold, love
In the image of someone you used to know
I won’t be a-standin’ for an old love
Take me as I am or let me go
Just take me as I am or let me go”

“Ota minut sellaisena kuin olen, tai anna minun jatkaa matkaani”. Siinähän se on, Self Portrait pähkinänkuoressa.

Otto #2: Omakuvan alla oleva toinen omakuva

Another Self Portrait laajentaa kontekstia ja syventää näkökulmia, mutta tiettyä perusasiaa se ei muuta, eikä pysty muuttamaan. Vihdoin kymmenennellä Bootleg Seriesin osalla Columbian ja Sonyn sokeat kanat onnistuvat löytämään jyvän, joka on se, että sekä alkuperäinen levy että sen kohtalotoveri, Isle of Wightin ”paluukonsertti” vuodelta 1970, julkaistaan osana suurta kokonaisuutta. Ja näiden akustisten demojen rinnalla niiden merkitys kasvaa.

Kun näkee, että Dylan olisi aivan hyvin voinut julkaista kaksi levyllistä taitavia ja loppujen lopuksi tylsiä folk-covereita, alkaa huterien aikalais-coverien julkaiseminen todella kiinnostaa. Sama Isle of Wightin kanssa. Keikkahan on mitä mainioin! On huikeaa kuulla The Bandin soittavan John Wesley Hardingin kappaleilla, jotka säännöstään ovat parempia kuin aneemiset, juostenkustut studioversiot. Vanha sotaratsu Highway 61 Revisited on energiassaan suorastaan korskea ja anarkistinen. Parempi kuin studiolevyllä, tekee melkein mieli sanoa.

Video ei ole enää saatavilla

Kenties merkittävin oivallus on kuitenkin neljännellä levyllä mukana seuraava Self Portrait itse, kaikessa siirappisuudessaan. Tässä kontekstissa kuunneltuna se osoittaa, ettei studiossa ole mikään folkin ylipappi, vaan nuoruudessaan Elvistä, Roy Orbisonia ja rhythm’n’bluesia fanittanut poppari. Self Portraitilla laulaa – ja todella laulaa – se oikea Bob Dylan.

Kenties äänessä on Robert Zimmerman, se nuori poika joka nousi hiukset tötteröllä teini-ikäisenä lavalle ensimmäisen bändinsä Golden Chordsin kanssa coveroimaan Elvistä. Poika, joka halusi olla Roy Orbison ennen kuin halusi olla Woody Guthrie.

Tai kenties se Bob Dylan, joka yritti paeta annus mirabiliksensa julkisuutta ja sekakäyttöä tyhjille sivuille, romaaniin josta tuli Sapphon fragmentteja muistuttava ruumiinavaus hermoromahduksesta. Se Bob, joka ymmärsi oman tilanteensa ja kirjoitti sen paperille, kaiversi marmoriseen hautakiveensä näillä sanoilla:

”Here lies Bob Dylan
demolished by Viennesse politeness
which will now claim to have invented him
the cool people can
now write Fugues about him
& Cupid can now kick over his kerosene lamp
boy Dylan – killed by a discarded Oedipus
who turned
around
to investigate a ghost
& discovered that
the ghost too
was more than one person”
(Bob Dylan: Tarantula. Simon & Schuster. S. 120.)

Self Portrait on Dylanin doriangraynmuotokuva, toki sillä erotuksella, että ullakolla säilytettävä muotokuva ei rapistu, vaan uurteet ja eletty elämä näkyvät sen Bob Dylanin kasvoilla, jonka me kaikki näemme keskuudessamme.

Jos Another Self Portrait jotain tekee, niin vahvistaa sen, että alkuperäinen todella oli omakuva. Sen ainoa kauneusviehe oli, ettei kuva vain näyttänyt siltä miltä Dylanin haluttiin näyttävän.

Ironista sikäli, että Another Self Portrait oli omalla mielipuolisella tavallaan se mestariteos, jonka maalaamisesta Dylan tämän uuden laitoksen viimeisellä raidalla haaveilee. Fragmentoitunut, järjetön, hysteerisen hauska, itkettävän ihana. Rehellinen kuva Bob Dylanista uuden vuosikymmenem alussa.

Se on mestariteos, jonka hän tiesi vielä joskus saavansa valmiiksi maalattuaan sen jo vuonna 1970. Ja tässä se on, viimeinkin viimeisteltynä.

Syvään…

”Olen tosi kiitollinen, että minulla on yhä Crazy Horse. Täytyy koputtaa puuta. Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää” – Neil Young (Muistelmat, Like 2012)

Siinä se on, oikeastaan, pähkinänkuoressa, mestarin omin sanoin. Tai, itseasiassa: Crazy Horse ON se pähkinänkuori.

Vaikka Neil Young on tehnyt musiikkia lukemattomien eri kokoonpanojen kanssa ja lukuisilla tyyleillä, on hänen musiikkinsa makein siemen jossain sen pörisevän fuzz-myrskyn keskipisteessä, jonka Crazy Horse nostaa. Crazy Horsen kanssa jammaillessaan Topangan kodissaan vuonna 1969 Young löysi oman soundinsa, joka syntyy täysille väännetystä pienestä Fender Deluxe -putkivahvistimesta ja kolhiutuneesta, mustaksi maalatusta ja frankesteinmaiseksi tuunatusta Les Paul -sähkökitarasta, Old Blackistä.

Näistä Young on pitänyt kiinni, niin instrumenteista kuin muusikoistakin. Hienosäätöjä on tehty, mutta perusasiat pysyvät. Crazy Horse on se lähtöpiste johon Young aina palaa, niin epätodennäköiseltä kuin se sapattivuosien aikana tuntuukin. Jokaisen vocoder-kokeilun ja kymmenmiehisten kantriorkesterien jälkeen Youngin alkaa jossakin vaiheessa tehdä mieli Horsen zenmäisen simppeliin seuraan.

Crazy Horse on niin yksinkertainen, ettei sitä voi jäljentää. Kaikki siinä vaikuttavat muusikot ovat hädin tuskin muusikoita, vaan pikemminkin amatöörejä, joilla on vuosikymmenien kokemus.

Mutta kyse ei kenties olekaan musiikista.

…syvään…

Toinen vaistojaan seuraava rockin kameleontti, niinkin epätodennäköinen fani kuin David Bowie sanoi ymmärtäneensä Crazy Horsen vasta nähtyään yhtyeen livenä, sillä kiertueella jota elokuva ja live-levy Year of The Horse (1997) dokumentoivat. Bowie hätkähti tajutessaan, että yhtyeen jammatessa jotain pitkää jumituskohtaa ei lavalla ollutkaan enää neljää rockmuusikkoa, vaan jotain paljon alkukantaisempaa.

Kun Bowie katsoi noita ukkoja, jotka päät painuneena etsivät sitä rytmillistä taskua ja tasoa, jossa kaikki loksahtaa kohdalleen, alkoi prosessi selittyä: nämä neljä shamaania olivat kerääntyneet noitarummun ääreen, matkalle transsiin, yhteyteen henkien kanssa. Kuten Year of The Horsen kanteen yhtyeen ympärille piirretty ympyrä osoittaa, kyse on piiristä, alueesta jossa voimat risteävät, tulevat yhteen.

Crazy Horse ei siis missään tapauksessa ole pelkkä taustabändi. Kyse ei ole komppiryhmästä, jonka päälle egomaanikko sooloilee itsekritiikittömästi. Mitä tahansa pidempää jamia (vasta pidemmissä jameissa Hevonen pääsee todella laukkaan, ja näin on ollut debyyttilevystä asti [vrt. Down By The River, Cowgirl In The Sand]) kuunnellessa käy ilmeiseksi, että Young on vain osa yhtyettä.

Vuonna 1975 mukaan tullut rytmikitaristi Frank ”Poncho” Sampedro ei kenties ole Danny Whitten, mutta hänen soitossaan on sama rytminen elementti kuin Whittenillä: se lukkiutuu, mutta liikkuu alati. Poncho kommentoi Youngin sooloja rakentamalla niiden ympärille alati uusia rytmisiä kuvioita, vetäen mattoa mestarin alta ja pitäen hänet varpaillaan. Sampedro on kaleidoskooppi, joka asettaa Horsen musiikin liikkeeseen.

Basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina tekevät pitkälti samaa. Heidän roolinsa on ankkuroida soitto, mutta he tekevät sen täysin omalla tavallaan. Nämä miehet kyllästyvät nopeasti, vetelevät lonkalta huonolta tuntuvia ja mitään muusikkomaista rakennetta tai logiikkaa seuraamattomia ratkaisuja, jotka ovat joskus kamalia, mutta usein nerokkaita. Yhtäkin nuottia voi varioida, saada sen soimaan eri tavoin, luoda sen läpi mittaamattomia emotionaalisia maailmoja ja ääripäitä, kuten Billy Talbot Loose Changen lopussa todistaa.

Ja sitten on se, mikä jää jonnekin rivien väliin. Tarvitsee vain katsoa Jim Jarmuschin Year of The Horsessa käyttämää 1970-luvulla kuvattua arkistomateriaalia ja kaikki valkenee: Crazy Horse on myös poikakerho, jengi sanan typerimmässä mielessä. Hihittävät aikuiset miehet ja punastuttavat eufinismit kertovat omaa myötähävettävää mutta niin humaania tarinaansa.

Kuunnelkaa vaikkapa julkaisemattomalle Homegrownille äänitetty, mutta sittemmin American Stars ’n Barsilla (1977) julkaistu Saddle Up The Palomino. ”I wanna lick the platter / the gravy doesn’t matter” on kenties tökeröintä suuseksistä kirjoitettua materiaalia koskaan. Turhaan ei Nicolette Larson hihittele kappaleen alussa.

Ihmisiä ne ovat, loppupeleissä. Epätäydellisiä ja typeriä, oikukkaita ja nerokkaita, ja siksi niin kiinnostavia.

…syvempään!

Sulje silmät ja astu kehään, anna henkien tulla läpi. Seuraa meitä, Hannua ja Jeania, kahta vannoutunutta heppapoikaa, kun koetamme löytää ne hetket, joina pää tyhjenee ja on vain Crazy Horse. Tämä lista on subjektiivinen ja virheellinen, pitkä kuin nälkävuosi, järjetön ja perusteltu, ammattitaidoton ja visiönäärinen. ”En tiedä, tuleeko jutusta sulava tai tyylikäs, mutta sydäntä siinä on. Ja sopivasti kompastelua. Todellinen Crazy Horse”, kirjoitti Hannu kun oli saanut Jeanin ensimmäiset vedokset ja lisännyt niihin omansa. Eipä olisi sitä Jeankaan osannut sanoa paremmin.

Hyppää siis satulaan. Mutta muista… “DON’T SPOOK THE HORSE!”

Baby, Let’s Go Down Town (Tonight’s The Night, 1973)

Kaksi sanaa: Danny Whitten. Tästä se alkaa.

Tai itse asiassa tässä vaiheessa se on jo ohi: Whitten on kuollut, Crazy Horse näyttää olevan kuolettavasti haavoittunut ja rampautunut.

Isku on kolossaalinen. Whitten oli Youngille Stephen Stillsiin (Buffalo Springfield ja CSN&Y) verrattava sparrauspartneri, ehdottomasti yksi keskeisiä innoituksen lähteitä sille, että Crazy Horsesta ylipäänsä tuli Youngin bändi.

Horse oli alunperin Dannyn yhtye, Danny & The Memories. Doo wop -ryhmänä aloittanut bändi tarttui pian The Beatlesin läpilyönnin jälkeen kitaroihin, joskin hyvännäköinen blondi nokkamies Danny Whitten säilytti johtajan asemansa. Ja miksi ei: ylivertainen kitaristi, aikakauden sapluunaan sopiva ääni, ja vielä niin terävä sävelkynä, että siitä lähti niinkin upeaa materiaalia kuin Rod Stewartille massiivisen hitin tuonut I Don’t Want To Talk About It.

Danny Whitten on se tyhjyys Crazy Horsen keskipisteessä, joka selittää kaiken. Whitten oli syy palata syyllisenä talleille, ja syy lähteä taas itsepäisenä laumasta. Young on harvoin puhunut Whittenistä, mutta tärkeämpää on se sävy millä hän kuomastaan puhuu. Siinä on surua, mutta siinä on myös aina ripaus syyllisyyttä. Youngin suurimman hitin Heart of Goldin hieman kolkko velipoika ja sancho panza, The Needle and the Damage Done, kertoo nimenomaan Whittenistä. ”Every junkie is like a setting sun”, laulaa Neil, ja koettaa päästää itseään kuin koiraa veräjästä.

Ei auta, Neiler, ei auta. Tosiasia on, että veit Dannyn bändin, ja sekös sinua syö.

”Walk on, talk on, baby tell no lies / Don’t you be caught with a tear in your eye”, laittaa Young ystävänsä laulamaan, itselleen. Kiero jätkä.

Merkittävää on, että siinä Whittenin ja CSN&Y:n roudarin, Bruce Berryn, kuolemien ruumiinvalvojaisissa, joka kuumeinen Tonight’s The Night on, tämä kappale tulee A-puolen toiseksi viimeisenä, juuri ennen Mellow My Mindin pörheäksi turrutettua pehmeyttä.

Se on kuin todelta tuntuva takauma painajaisen keskellä, kahta kipeämpi koska on niin lämmin ja todellinen.

Fillmore Eastilla maaliskuun 6.–7. päivä 1970 äänitetty liveveto onkin juuri sitä, todellinen kummitus. Itse keikka julkaistiin kokonaisuudessaan vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, mutta Baby, Let’s Go Down Town näki päivänvalon juuri tuona nimenomaisena live-versiona jo Tonight’s The Nightilla.

Huomionarvoisaa on, että Danny Whitten laulaa leadia. Hieman stillsmäinen blues-äänellä, riivaajan mustelmille hakkaamana.

Kappaleen kipein kohta tulee säkeistön toisessa osassa, jossa Young laulaa taustoja, haamuharmoniaa.

”Sure enough
they’ll be sellin’ stuff
When the moon begins to rise.
Pretty bad when
you’re dealin’ with the man
And the light shines in your eyes.”

Whittenin kanssa harmonioiva ”sho enuff, they’ll be sellin’ stuff” saattaa hyvin olla kipeimpiä lauseita ja esityksiä Youngin kaanonissa.

Young on itse väittänyt, ettei hän tiennyt Whittenin heroiiniongelmista. Luulenpa että hän tiesi, muttei halunnut tietää.

Kun kuuntelee tuon kohdan, oivaltaa että näin oli.

Video ei ole enää saatavilla

Like a Hurricane (American Stars ‘n Bars, 1977)

Arvostatko musiikissa yli kaiken sulavuutta, iskuntarkaksi yhteispeliksi nakuteltua rytmiikkaa, teemasta toiseen kantavia vuolaita juoksutuksia? Et taida pahemmin innostua Like a Hurricanesta.

Siinä on nimittäin laulu, jossa ei ole ulkoisesti mitään tyylikästä. Laulu, jossa yhtye peittää vähäisimmänkin teknisen osaamisensa ruven ja mäiskeen alle.

Crazy Horse kahdeksaan ilkeään minuuttiin kiteytettynä.

Ja mitä noihin minuutteihin sisältyykään? Harmoninen, tunteikaskin sävelteema on tärvelty kiduttavan terävällä soundilla ja itsepintaisen suurpiirteisellä rytmityksellä. Youngin tulkinta kuulostaa vettä valuvan koiran sävelpuolelta anomukselta päästä sisään rajuilman alta. Rummut mäiskyttävät yksinkertaisemmin kuin lupa sallii, mutta meinaavat silti kompastua omiin jalkoihinsa. Kitaroiden komppaus on kasa fragmentteja, yrityksiä tarrautua kelluvaan runkoon. Soolot juoksevat syttä kohti laput silmillä.

Ja ne iskut. Däk-däk-däk. Tuo kuulostaa samalta kuin juoksisi sadan metrin aidat hyppäämättä kertaakaan. Moiseen ei pystyisi edes auttavataitoinen lukiolaisbändi.

Eikä kukaan muukaan. Vain Neil Youngilla ja Crazy Horsella on otsaa ja ylpeyttä lähettää tällainen kappale maailmalle sietämättömän tietoisina siitä, että nauhalle on tallentunut kyseenalaistamaton klassikko.

Like a Hurricane on kuin rantakiville lahonnut puuvene, joka valellaan bensiinillä, sytytetään liekkeihin ja työnnetään kesäyössä viimeiselle matkalleen. Se lipuu matkaan kivuliaasti, tuomittuna, vailla mahdollisuutta palata.

Mutta keskellä selkää puhuri tarttuu siihen, nostaa liekit yhä korkeammiksi ja paiskaa ruuhen rantaan. Maahan lentää kipinä, se sytyttää pensaan, sitten puun, sitten koko metsän. Inferno räjähtää ilmoille hetkessä, koko ranta palaa ja taivas on punainen. Loimun nujertamat puut kaatuvat maahan yksi kerrallaan.

Däk-däk-däk.

Kulo on kaunis katsella, vaikka sen tietää olevan kuolemaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Powderfinger (Rust Never Sleeps, 1979)

Kohtalonyhteys. Sitähän se on, kun musiikki luutuu koko yhtyeen selkärangaksi ja muuttuu soittajien tavaksi kommunikoida keskenään. Puhe ei voi koskaan viedä niin lähelle ja kosketus voi tuntua tavoitehakuiselta. Mutta musiikki, se on kielenä puhdas. Ja sitä kieltä Crazy Horse puhuu.

Yhteisen kielen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteistä ymmärrystä. Kielen voi taivuttaa nyansseiksi, joita joku toinen samaa kieltä rakastava ei voi sietää. Sitten riidellään. Mutta yhteisöllisyyttä riita ei murra, musiikin siteet pitävät soittajat jatkuvasti kasassa, omana maailmanaan, joka on arkea asukkailleen mutta ylimaallista muille.

Ajan mittaan tällainen yhteys muuttaa musiikin ääniksi, joiden luo keho hakeutuu, vaikka ajatukset olisivat muualla. Reagoinnista tulee vaistonvaraista. Jos Sampedrolle, Talbotille ja Molinalle soitettaisiin tuhat sattumanvaraisten kitaristien lyömää sattumanvaraista sointua, he tunnistaisivat joukosta sen yhden, jonka soittaa Neil Young. Ruumis vastaisi siihen kauan ennen kuin mieli osaisi seurata.

Siksi Crazy Horse on ennen kaikkea liveorkesteri, jolta Young on täysin perustellusti julkaissut lukuisia keikkataltiointeja. Jokainen niistä on omanlaisensa sukellus, eri päivien ja aikakausien mielialoja välittävä kokonaisuus. Juuri näiltä levyiltä voi löytää ne sekunnin murto-osat, jolloin musiikki kasvaa opetellun kaavan toistamista suuremmaksi; hetket joina yhteinen kieli löytyy kuin varkain.

Neil Young/Crazy Tourilla vuonna 1978 taltioitu Rust Never Sleeps on täynnä näitä hetkiä. Vaikka yleisön äänet on redusoitu monin paikoin pois – toki sopivan huolimattomasti aavemaisen tunnelman takaamiseksi – musiikista kuulee, että nyt soitetaan isossa hallissa. The Beatles soitti aikoinaan keikat kuulematta omaa soittoaan yleisön alta. Crazy Horse kääntää asetelman päälaelleen, se jättää jäljelle vain itsensä, paljaana keskellä olosuhteita joissa särkymisen mahdollisuus on aina läsnä.

Epämukavuusalue. Siellä ystävyys punnitaan. Se on jatkuvaa vaaran uhmaamista askeleilla, jotka määrittävät kuka jatkaa matkaa ja kuka jää. Kun maa jalkojen alla alkaa vettyä, on aika jatkaa vielä syvemmälle. Sillä siellä on uusi laulu, Powderfinger.

Young lyö kitarastaan taustaäänen ja parkaisee ilmoille pysäyttävän alkusäkeen.

”Look out, mama, there’s a white boat coming up the river”

Hyökkäys suorastaan huutaa yhtyeeltä räjähdysmäistä heittäytymistä mukaan. Mutta kuinka käykään – nanosekunnin ajan tuntuu kuin jokainen soittaja olisi vasta palaamassa ajatuksistaan. Ensimmäinen tahti aloituksen jälkeen on suorastaan varovainen. Kukin arkailee iskujaan.

Mikä ihana antikliimaksi.

Mutta sieltä se löytyy, yhteinen ääni. Muutamalla lyönnillä se kasvaa täyteen mittaansa, sovitun kaltaiseksi. Yksi Youngin hienoimmista kappaleista on täydessä käynnissä. Mutta laulun arvokkain hetki – se on täynnä epävarmuutta, jopa välinpitämättömyyttä. Pieni arkailu tulvii vakuuksia siitä että kappaleessa ei ole mitään ulkokohtaista, vaan kaikki tulee selkärangasta.

Kunhan joku ensin vähän ravistelee.

Video ei ole enää saatavilla

Motor City (Re-ac-tor, 1981)

1980-luvun alussa Neil Young katsoi merta. Se oli ollut pitkään tyyni. Nyt pinta kuitenkin väreili. Jotain oli tapahtumassa, uusi aalto. ”Miksipäs ei”, mies tuumasi ja hyppäsi aallon vietäväksi. Alkoi pitkä ja omituinen matka, jonka tarpeellisuudesta keskustellaan edelleen.

Tällaiselle matkalle Young ei halunnut ilman verenperimäänsä. Hän kutsui tutkimusretkensä ensimmäiselle etapille mukaansa ne miehet, jotka takaisivat musiikin pysyvän kiinni myös menneisyydessä; miehet joiden hän tiesi pystyvän kaikkeen olennaista kadottamatta.

Syntyi Re-ac-tor, levyllinen vanhaa Crazy Horse -otetta uuden aallon kolholla äänimaailmalla leikattuna. Levyn räikeän graafinen kansi kertoi siitä kaiken olennaisen. Vaikka tilaa riitti Southern Pacificin ja Get Back On Itin kaltaiselle avoimelle nostalgialle, levyn runkona olivat T-Bonen ja Rapid Transitin kaltaiset äänikokeet, joiden juoneksi riitti loputtomiin toistettu lonksuva efektiikka ja sattumanvaraisesti murahdellut sanafragmentit.

Levy ennusti vain vuoden päässä olevaa Transia, Youngin ristiriitaisimpana pidettyä levyä. Ja levy ennusti koko Youngin omituista, mutta kiistatta kokeilunhaluista 1980-lukua. Mutta samalla se tarrasi kiinni menneeseen, pastissitaiteen uhallakin. Historia oli käytävä nopeasti läpi ennen kuin uuteen saattoi upota. Tässä tilanteessa vain yksi yhtye saattoi auttaa Youngia.

Re-ac-toria ei lueta Youngin mestariteosten joukkoon, mutta olennainen levy se on. Harva kiekko osoittaa yhtä hyvin, miten sitkeä ja joustava yhtye Crazy Horse on aikain saatossa ollut. Re-ac-torilla yhtye ottaa mukisematta käsiteltäväkseen tyylin toisensa jälkeen, vanhaa kunnioittaen, uutta pelkäämättä, ja takoo koko köntin yhtenäiseksi harkoksi poikkeuksellisen terävällä ja tarkalla otteella. Opera Starin pompöösistä glam rockista Shotsin repaleiseen dramatiikkaan ulottuvan matkan aikana tekee mieli pitää korvat avoinna koko ajan. Postmodernin ja traditionaalisen – jopa raskaan ja kevyen – kontrasti on tällä kiekolla jyrkimmillään, mutta aina oudon looginen.

Re-ac-tor on hyvä levy. Ehkäpä Youngin hauskin.

Juuri Re-ac-toria kannattaa lähestyä kokonaistaideteoksena – jos Youngin kokonaistaideteokseksi määrittyvää uraa on ylipäänsä syytä pilkkoa levykokonaisuuksiksi. Albumi poukkoilee ja rönsyilee pahimman kerran, mutta siitä on vaikea irrottaa yhtään raitaa kokonaisuuden kärsimättä.

Poimitaan kuitenkin yksi – Motor City, tuo hymyillen kokoon rassattu kunnianosoitus Detroitin kaupungille ja yhdysvaltalaiselle autokulttuurille, joka kantaa itsekeskeisellä ruohonjuuritasolla huolta kaikesta siitä, mistä Detroitin konkurssi myöhemmin rakentui. Young viritti tämän autoilun ja nurkkapatriotismin omituiseen kohtalonyhteyteen imeytyneen kappaleen suorastaan hulvattomaan iskuun kiertäessään Yhdysvaltoja 1980-luvulla International Harvesters -countrybändin kanssa, mutta riipaisevimmin kappale puree Crazy Horsen käsittelyssä, osana Re-ac-torin futuristista äänimaailmaa.

Laulu on kuin jäänne. Muistuma ajasta, joka Detroitin synnytti, keskellä aikaa, joka tuli väistämättä nujertamaan Detroitin. Crazy Horse ymmärtää nämä kerrosumat täydellisesti. Soiton irtonaisuudessa soivat perinteet, ilkikurisissa nyansseissa uusi aika. Musiikki jyrää sileän asfaltin Youngin sydämellisesti rienaavan laulun alle. Ja Young nauttii täysin rinnoin roolistaan paikalleen jämähtäneenä sinifarkkuna, joka mittaa leveäkaistaisia teitä ruosteensyömällä romuraudallaan haluamattakaan ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu.

Auto ajaa maailman halki samalla kun maailma ajaa auton ohi.

Laulussa on jotain niin inhimillistä että sattuu.

Video ei ole enää saatavilla

White Line (Ragged Glory, 1990)

Neil Young on harvoin ollut tiivistämisen mestari. Pelkistää hän on kyllä osannut kautta uransa, mutta usein lähinnä kontrastina johonkin massiivisempaan, osana renessanssimaista ilmaisun runsautta, jossa hiljaisuus määrittyy ympäröivien äänien kautta ja epäonnistumisetkin säästetään kaiken varalta.

Niinpä hänen laulunsa ovat usein pitkiä. Tai todella pitkiä. Vaikka Youngin käsittelyssä kymmenen tai 20 minuuttia kuluu kuin huomaamatta, se ei tee noista minuuteista yhtään lyhyempiä. Ja vaikka miehen mammuttimaisimmat kappaleet kantavat ylpeänä ja vaivatta minuuttien painon, ei yksikään niistä luultavasti kärsisi typistämisestä. Vaikka mistäpä sitä tietää.

Myös Crazy Horsella on harvoin kiire minnekään. Ajatellaan vaikkapa Youngin toisen kultakauden käynnistänyttä Ragged Glorya, jolla mies ratsuineen loikkasi pois kummalliselta 1980-luvultaan. Kymmenen kappaletta simppeleintä rockia pienellä country-hölkällä ja murealla uhkakuvaballadismilla kyllästettynä. Ei juuri uusia ideoita, ei monimutkaisia rakenteita, ei liikaa sointuja. Ja kappaleiden pituudet – 7.04, 8.27, 10.03, 10.18…

Jo seitsenminuuttinen avausraita Country Home kertoo mitä tuleman pitää. Ronski rock jyrsii maata sivuilleen katsomatta ja suoralta linjaltaan poikkeamatta. Sen jälkeen kakkosraita White Line tuntuu vain lisäävän kierroksia. Klassisen Young-megalomanian ainekset roikkuvat ilmassa yrmeäkulmaisen ukkospilven tavoin. Molina jyskyttää yksitotisesti eteenpäin, kitarat seuraavat irtonaisesti mukana. Laulussa on tunnetta ja kertosäkeen loppu sulaa kauniisti leadiin, jolla on varaa jatkua, jatkua, jatkua.

Aika on menettämässä merkitystään. Noitakehän kaari väreilee orkesterin ympärillä.

Kun säkeet ja kertosäkeet on toistettu pariin kertaan, antaa kitara vihjeen soolosta. Teema kohoaa hieman ylemmäs, kaventuu. Komppi jauhaa tasaisena, itsevarmana siitä että kohta lähtee. Voimia kannattaa säästää, sillä tämä tulee taatusti kestämään. Yhtye ei ole sopinut suuntaa, se on siirtynyt vaistojen maailmaan.

Paitsi että. Parin tahdin jälkeen kaikki päästävät irti kuin yhteisestä ymmärryksestä. Kappale loppuu vailla vihjettä, vailla logiikkaa. Vain siksi että kaikki yhtäkkiä ymmärsivät että tämän soolon ei ole määrä syntyä, että tämän laulun ei ole määrä jatkua. Kolmen minuutin raja jää saavuttamatta.

Ei se ole luovuttamista. Se on perkeleen hienoa hetkessä elämistä.

Video ei ole enää saatavilla

F*#!in Up (Ragged Glory, 1990)

Ei biisi, joka kierrättää perinteisiä Horse -rakenteita Cinnamon Girlin ja Psychedelic Pillin tavoin.

Ei soolo, joka on Youngin yksi vihaisimpia.

Ei hymyilyttävät ”fuck up” -taustalaulut. Vaan…

…se minuutin feedback kappaleen lopussa.

Viimeisten pelliniskujen jälkeen kaikki kolme kitaraa jäävät värisemään avo-D.ssä, resonoiden jomottavasti jonkun vahingossa päälle unohtuneen tremolon kautta kuin paha päänsärky.

Hitaasti niiden rikas sointi väistyy ja tilalle tulee vahvistimien flatline, tasainen viiva joka kuulostaa kuolemalta. Kohdassa 5.29 Youngin vahvistin alkaa syöttää ääntä takaisin kitaraan (sen täytyy olla Old Black) ja nuotti nousee.

Se nousee edelleen, kunnes joku tönäisee ajassa 5.38 vahvistinta saaden aikaan jousikaiun särähdyksen, ylösnousemuksen joka pyöräyttää homman villiin nousuun ylöspäin, kolmiulotteistaa feedbackin monotonian, eroaa parvesta kuin yksi hävittäjä hautajaisten ylilennossa.

OK, tämä sivuaa jo kaanonia, sillä Ragged Gloryn yhteydessä puhuttiin nimenomaan näistä pitkään surisevista kappaleiden haamuista ja savuvanoista, mutta näillä kapinallisilla noise-keitailla 1980–1990-lukujen vaihteen sliipatussa pop-erämaassa Young ja Horse muistuttivat siitä, että ruoste ei koskaan lepää, että korroosio jatkuu. He lunastivat Cinnamon Girlin lopun murinan antaman lupauksen.

Levyä seuranneella kiertueella he kiersivät Sonic Youthin kanssa, ja kiertuetta dokumentoineen mielipuolisesti pörisevän Weld-livelevyn yhteydessä julkaistiin Arc, joka on ehkä täydellisin Crazy Horse -levy. Se on noin puolituntinen sarja yhteen editoituja feedback-lopetuksia ja yleisön mölyä, todellinen ääni-installaatio, joka täydellisessä maailmassa olisi julkaistu Zaireeka-tyyliin neljällä samaan aikaan huoneen eri nurkissa soitettavalla levyllä.

Ei heitä syyttä kutsuttu grungen kummisediksi.

Video ei ole enää saatavilla

Change Your Mind (Sleeps With Angels, 1994)

Rakkaus on moottori joka polttaa kaiken mitä meillä on. Sen eteen olemme valmiit uhraamaan kaiken, menemään polvillemme, tekeytymään naurunalaiseksi. Sen suojaan hakeudumme kun maailma kolhii, ja sitä varjelemme kaikella mitä meillä on.

Change Your Mind kertoo tästä. Kolmella säkeistöllä Young hahmottaa sen sanattomat ääriviivat, ja astuu sitten sen sisään.

Ensimmäinen soolo on varovainen, tutkiskeleva. Kuuden minuutin paikkeilla palataan säkeistöön, jonka jälkeen varsinainen kädenvääntö alkaa. Kun voimat alkavat loppua, Poncho ottaa hetkeksi viestikapulan antaen mestarin hengittää.

Young palaa päinvastaisesta suunnasta (aivan kuten myöhemmällä Walk Like A Giantilla), bassonuottien takaa.

Hiljaisuuksilla, kaiuilla ja matalilla äänillä pelaava osio on yksi Youngin levytetyn tuotannon hienoimpia, aamuyön hämärää ja hiljalleen voimistuvaa valoa.

Kun aamu vihdoin tulee, olemme makuuhuoneessa, toisen ihmisen tuoksu ihollamme. Rakkaus on fyysistä, käsinkosketeltavaa.

Kappaleen kaunein kohta tulee viimeisessä kertosäkeessä, ajassa 13.30. Kaikki kitarat saavuttavat viimein saman nuotin ja tempon, planeetat alkavat asettua jonoon. Kaiken nykimisen ja rimpuilun jälkeen saavutetaan harmonia. Tätä se on parhaimmillaan, rakkaus ja musiikki, rakkaus musiikkiin, musiikkia rakkaudesta.

Video ei ole enää saatavilla

Loose Change (Broken Arrow, 1996)

1990-luvun parjatuin Horse-levy on eittämättä Broken Arrow. Se on tavallaan mestarillisen Ragged Gloryn jatko-osa, mutta ”ilman biisejä”, jos kaikkein ilkeämielisintä kriitikkoa on syytä uskoa.

Pyh ja pah, sanon minä. Ne jotka eivät tätä levyä rakasta, eivät ymmärrä Crazy Horsea. Kiekon pitkiin ja hortoileviin jameihin on koodattu koko vanhan kaakin rento askellus, yhtyeen koko maailma.

Kakkoskappale Loose Change on täydellinen summaus tästä. Kolmen soinnun varaan yhtye pystyttää korttitalon, jonka ei pitäisi millään järjellä pysyä pystyssä. Young koettaa jopa puhaltaa sen kumoon huteralla huuliharppusoolollaan.

“Too many distractions
Got to get back home
Get into something solid
Get out of the zone”

Näin Young laulaa, ja luettelee rivien perään litanian erilaisia teitä jota on matkannut. Viimeinen lause puhuu paljon: ”some roads I was lost.”

Mennyt aikamuoto, ”olin”, on se jolla tässä on merkitystä. Ollessaan siinä missä Young on nyt, hän ei ole eksyksissä, lause implikoi tässä yhteydessä. Levyn nimi on Broken Arrow. Se on myös Youngin mittavan ranchin nimi. Siinä mielessä hän on kotona. Ja vielä kaiken lisäksi Crazy Horsen satulassa.

Youngin puoliksi meluun häviävää viimeistä lausetta seuraa kappaleen puolestavälistä (4.28) aina loppuun yhtä sointua junnaava transsi, jossa Crazy Horse puristaa olemuksestaan kaiken irti.

Ensin Young sooloilee, kiertelee parilla nuotilla pohjanuotin ympärillä, kaivelee taskustaan lantteja. Kuuden minuutin kohdalla jotain löytyy. Yhtye jää polkemaan paikalleen, yrittää linjata aurinkokuntansa planeettoja. Tämä on musiikillinen tuijotuskisa, katse vieruskaverin sieluun. Kaverin vain tuijottaa takaisin.

7.22 Molina soittaa epätoivoisena fillin, 7.39 Youngin pokka pettää ja tämä lähtee loppusooloon, 8.28 Talbot ja Molina ovat saaneet Youngin hienovaraisesta vhjeestä kiinni ja soittavat tyytyväisenä Bo Diddley -komppia. Etenkin Talbotin korskea, diskantissa särkyvä basso puristaa viimeisiäkin mehuja irti tuosta yhdestä nuotista, soittaa turhautumista ja riemua, iloa siitä että loputon kyntö kohta päättyy, mutta myös sitä, että se on jatkunut näin kauan.

Video ei ole enää saatavilla

Slip Away (Broken Arrow, 1996)

Harva yhtye on niin kiinteä yksikkö kuin Crazy Horse. Silti sen sointi jättää jatkuvasti tilan auki yksilölle. Itse asiassa vähissä ovat yhtyeet, joissa kappaleet ja yhteinen päämäärä sitovat soittajien käsiä yhtä vähän kuin Crazy Horsessa.

Tämän kuulee hyvässä ja pahassa. Useimmiten hyvässä. Ja kun sen kuulee pahassa, ei voi sittenkään olla varma, onko kyse niin epäonnistuneesta suorituksesta kuin äkkiseltään tahtoisi uskoa. Se, että harva yhtye jättää jälkeensä niin hiomatonta ja suurpiirteistä äänikuvaa kuin Crazy Horse, ei tarkoita sitä että yhtye tekisi asiat väärin. Se vain tekee ne täysin omalla tavallaan.

Tai oikeastaan jokainen yhtyeen jäsen tekee ne täysin omalla tavallaan.

Kuten Ralph Molina. Kaikilla teknisen osaamisen kriteereillä mies on suorastaan antisankari, painajainen rumpaliksi. Hänen komppinsa huojuvat, fillinsä pinoavat klapeja ja lopetuksensa pysäyttävät laulut taklaamalla ne maahan. Mies lyö peltiä silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun laulu sitä vaatii. Hänen oikea kätensä karkaa hi-hatilta ridelle kesken säkeistön ja palaa takaisin kertosäkeen seitsemännellä iskulla – vain siirtyäkseen muutamaa iskua myöhemmin takomaan lattiarumpua.

Ei, miehen soitossa ei ole aina vähäisintäkään järkeä. Mutta elämä siinä sykkii. Samalla kulmikkaalla otteellaan Molina selviää niin veltosta bluesista, seiniä kaatavasta rockista, haikeanhempeästä countrysta kuin höyryveturin lailla vispaavasta laukkakompistakin. Vaikka Molinan tahditus kumisee pikemminkin omassa letargisessa kuplassaan kuin kappaleen ytimessä, ei sitä voi olla oudolla tavalla ihailematta.

Sillä kuulostaisiko mikään Crazy Horsen rumpuraita paremmalta oikeaoppisesti ja teknisesti soitettuna? Ei niin.

Jokainen Molinan mukiloima tallenne ilmentää hurmaavasti miehen suoranaista piittaamattomuutta. Kaikesta. Mutta harvoin Molinakaan on liikkeellä yhtä puisin käsin kuin Broken Arrown Slip Awaylla. Mies kamppailee hidastempoisen rytmin kanssa kuin portimo, jonka ylisuuriin nyrkkeihin on sujautettu pieni Rubikin kuutio. Fillit läiskivät sinne tänne, olan takaa, lähes tauotta – Molinan mittakaavalla kappale on silkkaa rumpusooloa. Hän myötäilee kitaraa, nousee ja laskee sen mukana, kuin viimeisillä voimillaan. Mutta vaikka taipumisen tuntu on koko ajan läsnä, mies sinnittelee kunnialla loppuun, lestiään kertaakaan yliarvioimatta.

Koettakaapa saada oma soittonne kuulostamaan tuolta ilman että olette kolmen minuutin kohdalla valmiit jättämään leikin sikseen.

Kuten muidenkin Crazy Horsen jäsenten kohdalla, keskustelu siitä, onko Molina hyvä vai huono soittaja on täysin epäolennaista.

Hän on muusikko, jonka kapuloihin jää keikoilla syviä kynnenjälkiä.

Se on olennaista.

Puumerkki ja merkkejä puussa.

Video ei ole enää saatavilla

Be the Rain (Greendale, 2003)

Greendale. Itku sentään!

Parahdus ei liity niinkään Crazy Horseen kuin Neil Youngiin itseensä. Ja hänen rohkeuteensa roikuttaa kuulijaa löysässä hirressä loputtomiin, jos tarina sitä vaatii. Mutta ei Crazy Horsekaan ole aivan osaton. Tuskin mikään muu yhtye jaksaisi seurata Youngin visioita näin kauas mielekkään toteutuskelpoisuuden ulkopuolelle.

Greendale on pienoisnovelli kaupungista, joka löytyy kaikkialta Pohjois-Amerikasta, vaikka sijaitsee vain Youngin mielikuvituksessa. Tuon kaupungin keskuskatu on velttoa rockia, reuna-alueiden lakkautetut tehtaat surullisesti rapistuneita kitaroita, autojen moottorit ruosteisesti yskiviä rumpukomppeja ja nuhruisten lippujen värittämät porstuat laiskanpulskeaa bluesia.

Toisin sanoen kaupungissa ei tapahdu mitään. Kuten ei levylläkään. Silti tarina menee eteenpäin. Katse kohdistuu nuoreen mieheen, joka ampuu poliisin tietämättä oikein itsekään miksi. Katse kohdistuu vanhukseen, joka luopuu halustaan ymmärtää maailmaa voidakseen uskoa omaansa – liekö valokeilassa Young itse? Ja katse osuu teinityttöön, joka tahtoo kääntää maailman katseet Alaskaan pelastaakseen osavaltion luonnon – liekö Young kaivertanut tähänkin palan sisintään?

Crazy Horse kuljettaa kuuntelijat ilmeettömästi kaikkien näiden hahmojen ja heidän kauttaan syntyvien paikkojen luo. Se pysähtyy kohteliaalle etäisyydelle, sinne mistä katsotaan mutta missä ei tarvitse kiintyä. Ja välinpitämättömästi kiinnostuneiden katseiden edessä yhtye laahustaa tarjoamaan kyydin kaikille tarinan muodottomille stereotypioille kysymättä eleelläkään, tahtooko yleisö tosiaan seurata tätä näytöstä.

Greendale ei ole mestariteos. Se on osoitus suuresta kunnianhimosta, joka ei ole kuitenkaan riittänyt tekemään projektista aidosti pysäyttävää. Se on youngmaista vuolautta, intuitiota, lapsen intoa sekä musiikillista ja sanoituksellista jaarittelua, jonka omituinen karisma perustuu suoranaiseen puuduttavuuteen. Pikkukaupunkia mallintavana mielentilana levy on osuva, tahattomastikin.

Se on myös yksi osoitus Youngin tavasta murtaa pyhiksikin muodostuneita ykseyksiä musiikillisen näkemyksensä sitä vaatiessa. Greendalella Crazy Horse nilkutti kolmijalkaisena, sillä Young pudotti Sampedron satulasta ennen albumin nauhoituksia. Hänen mielestään levyn musiikki ei tarvinnut kuin yhden kitaran.

Aika härski veto, varsinkin kun keikoille Sampedro kelpasi taas mukaan.

Mutta se siitä. Sillä lopulta, kymmenien hukkaan valuneiden minuuttien, väljästi itsenäisten kappaleiden ja humalaisen lailla horjahdelleen juonenkuljetuksen jälkeen alkaa tapahtua, yhden ainoan kappaleen ajan. Young vääntää äänipotikkaa, etsii kitarastaan tehoriffin ja maiskauttaa ratsulleen. Vanha juhta havahtuu, liikahtaa, ottaa jalkapuolenakin laukka-askeleen ja on taas vauhdissa.

Young huutaa megafoniin, ihmiset nostavat katseensa maasta. Tuossa se menee, se hevonen, vielä kerran. Sen jäsenet ovat iän kangistamat, mutta lihakset muistavat vielä liikkeet. Näin se juoksi läpi hullun 1970-luvun, harja hulmuten, tomua kavioillaan jyrsien. Näin se palasi 1990-luvulla näyttääkseen orilaitumen tulokkaille, mitä rockin kapinallisuus todella on. Ja näin se juoksee jälleen, sanojen paino, äänien kuoro ja maailmantuska harteillaan. Alaskaan, tulevaisuuteen, jotta jotain jäisi jäljelle. Hullun lailla.

Long may you run.

Video ei ole enää saatavilla

Goin’ Home (Are You Passionate, 2002)

Tässä se on, päätepiste joka selittää kaiken, puhkaisee kehän.

Molinan komppi on kuin intiaanien sotarumpu. Siinä on jotain epäröimättömän kohtalokasta, perääntymättömän riitaisaa. ”Tänään on hyvä päivä kuolla”, se tuntuu sanovan, ratsastaen sillä kaikkein kliseisimmällä.

“On the hill where Custer was,
Making his last stand,
With the Indians all around,
And his gun in his hand.

Such a wind was blowing that day,
Through the battleground,
I could feel it in my hair,
As I turned towards downtown”

Crazy Horsen mytologiaan on aina kuulunut intiaanien mystiikka. Nuo Yhdysvaltain alkuperäiset ulkopuoliset, teollistuneen yhteiskunann raiteiden alle muserretut hipit ja luonnonlapset ovat läsnä jo yhtyeen nimessä. Crazy Horse, Tȟašúŋke Witkó, eli Hullu Hevonen (n.1840–5.9.1877) oli Oglala Lakota siouxien sotapäällikkö, yksi Custerin miehet Little Big Hornin taistelussa murskanneista päälliköistä. Tuo kukkula, johon kappaleen ensimmäinen lause viittaa, on nimenomaan Little Big Horn.

Yhdysvaltain intiaanit ovat aiemminkin tulleet esiin Youngin tuotannossa. Esimerkiksi Rust Never Sleepsilta löytyvä soolo-esitys Pocahontas tarkastelee tuon ensimmäisen valkoisen miehen maailmaan liitetyn intiaanineidon jälkeistä maailmaa niiden modernien kerrostumien kautta, joita sen päälle on kasaantunut.

Vuonna 2002 ilmestynyt Are You Passionate ei ole varsinaisesti Crazy Horse -levy (kävi kuten monta kertaa [Homegrown, Mirrorball jne.] aiemmin: Young levytti kappaleet jonkun toisen yhtyeen kanssa, vaikka oli treenannut niitä Crazy Horsen kanssa), mutta siltä löytyy yhtyen viimeinen elonhirnahdus ennen kymmenen vuoden hiljaisuutta (Sampedrottoman Greendalen nimittäminen Crazy Horse -levyksi on pohjimmiltaan kyseenalaista) ja sitä seurannutta 2010-luvun jälleenaktivoitumista.

Crazy Horse esitti tämän kappaleen viimeksi Suomessa vieraillessan (Hartwall Areenalla 2001), ja se oli yksi illan kohokohtia. Vaikka sanoista ei saanut silloin tarkkaan selvää, oli ilmeistä että Young ammesi samasta lähteestä kuin Pocahontasin kohdalla, sekoitti myyttiä, historiaa ja omakohtaista kokemusta.

“She made a turn on a wooden bridge,
Into the battleground,
With a thousand warriors on the ridge,
She tried to turn her radio down.

Battle drums were pounding,
All around her car,
She saw her clothes were changing,
Into sky and stars.

Going home, I’m going home”

Koti, mikä se koti on (kuin kaikuna jostain palaa mieleen Loose Changen ”got to get back home”)? Onko se Kanada, onko se kuolema? Onko se maantieteellinen paikka vai noitarummun keskipiste, jossa lattiatomin iskut vaivuttavat sinut transsiin, ja annat Les Paulin kaulalla soittamiesi nuottien lentää?

“Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää.”

Niinpä niin.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Molina kuoli lauantaina 16. maaliskuuta vain 39 vuoden ikäisenä.

Syyskuussa 2009 matkasin Lontoon kautta yöbussilla Walesiin todistamaan livenä useaa bändiä ja artistia, joiden Suomen-visiittiä olisin saanut odotella monta vuotta, turhaan. Pienellä kahden päivän Across The Borders -sisäfestivaalilla esiintyivät muun muassa Willard Grant Conspiracy, Vetiver, Peter Bruntnell, Richmond Fontaine, Oh Bijou ja Alasdair Roberts.

Kaikki artisteja, joiden levyjä olin kuunnellut paljon ja jotka olivat innoittaneet ja inspiroineet minua sanoinkuvaamattoman paljon edellisen kymmenen vuoden aikana. Pitäneet seuraa yksinäisinä öinä, antaneet uskoa hankalissa elämäntilanteissa. Olleet osa elämää yhtä intensiivisesti kuin hyvät ystävät.

Yksi oli ylitse muiden: Magnolia Electric Co.

Songs:Ohia-nimen alla läpilyönyt Jason Molina oli tämän yhtyeensä kanssa tehnyt yhden 2000-luvun vaikuttavimmista taiteellisista kokonaisuuksista, massiiviseen puulaatikkoon pakatun, kolmen americana-albumin mustan laatikon Sojournerin (Secretly Canadian, 2007).

Molinassa minua kiehtoi hänen kykynsä puhaltaa vanhoihin paikannimiin, termeihin ja laulujen haamuihin uutta henkeä, herättää tomuiset luurangot eloon.

Päädyin haastattelemaan festivaalin aikana Peter Bruntnelliä, Alasdair Robertsia ja Richmond Fontainen Willy Vlautinia. Viimeisenä päivänä sain kuin sainkin Jason Molinan kiireisestä aikataulusta puolisen tuntia. Vietimme sen Porthcawlin Grand Pavillionin takaisella parkkipaikalla niitä näitä rennosti jutustellen.

Haastattelua ei koskaan julkaistu, kuten ei mitään muutakaan sinä viikonloppuna tekemistäni haastatteluista. Yhtyeet olivat liian marginaalisia suomalaisen printtimedian palstatilalle, ja vuosien saatossa ne unohtuivat kovalevyn uumeniin.

Jason Molinan lauantaisen kuoleman uutisoinnin yhteydessä tajusin, että kyseessä on luultavasti yksi viimeisistä haastatteluista, jotka hän koskaan antoi. Parin kuukauden päästä Molina peruutti suunnitellun kiertueen Will Johnsonin (Centro-matic, South San Gabriel, Monsters of Folk) kanssa. Peruutuksesta alkoi Molinan alamäki, joka päättyi viime lauantaina.

Kuunnellessani tänään tätä eilen Nuorgamissa mainittua haastattelunauhoitusta minua kosketti Jason Molinan ääni, tuo ystävällinen haamu, joka oli tallentunut kovalevylleni digitaalisena sähinänä.

Ihailin äänenpainoja, tapaa ottaa takeltelevat ja kompuroivat kysymykseni vakavasti. Taustalla kuuluvat äänet muistuttivat minua haastattelutilanteesta. Aiemmin esiintynyt yhtye purki kamojaan autoon, aurinko porotti taivaalta.

Omassa puutteellisuudessaan ja humaaniudessaan haastattelu on kuin kenttänauhoitus, field recording, siitä syyskuun päivästä, jolloin Jason Molina haaveili vielä tekevänsä yhden levyn Magnolia Electric Co:n kanssa sekä kirjoittavansa kirjan.

Haastattelu on ajankuva, välähdys hetkestä, jolloin kaikki oli vielä hyvin, arvokas arbitraarisuudessaan, ohimenevässä arkisuudessaan. Molina on nauhalla läsnä samalla tavalla kuin lauluissaan: arkisen hiomattomana, mutta painotukset tarkasti mietittyinä.

Kohteliaana, lempeänä ja avoimena, silti salaisuutensa säilyttäen.

Syntyi ajatus laittaa haastattelu kuunneltavaksi mieluummin sellaisenaan kuin purkaa ja kääntää se, jotain prosessissa kadottaen. Antaa Molinan itse, äänenpainoineen ja sävyineen, kertoa.

Haastattelu on muistiinpano, jota ei ollut koskaan tarkoitus julkaista sellaisenaan. Molina puhuu lauluistaan ja bändeistään mielenkiintoisesti ja ajatuksella.

Tässä se on. Puhu, puhu vielä kerran, vanha piru.

Kaipaamme sinua, Jason.

On joitain muusikoita, joiden kuolema koskettaa syvemmältä kuin pitäisi. Se kertoo kenties heidän tekemänsä musiikin painosta. Niitä salaisista ja kipeistäkin kohdista, joita näyttää harvalle, mutta jotka avaa tuntemattomalle tuntiessaan tämän omakseen, vaikkei olisi koskaan tavannutkaan.

Jason Molina oli tällainen muusikko.

Viime lauantaina kuollut ohiolainen laulaja-lauluntekijä nousi tietoisuuteen Songs: Ohia -nimellä tehtyjen levyjensä kautta, mutta suurimmaksi saavutuksekseen lasken kuitenkin Magnolia Electric Co. -nimen alla tehdyt levyt, etenkin viiden levyn Sojourner-boksin (2007), joka massiivisuudessan ja luovuuden lähteen tyhjentäneessä kolossallisuudessaan vetää oikeastaan vertoja The Magnetic Fieldsin 69 Love Songsille.

Magnolia oli Molinan uran kulminaatio: yksinäisellä murjottajalla oli vihdoin bändi, joka tuntui puskevan tätä eteenpäin. Kuiskaus muuttui voimakkaaksi ääneksi.

Ja kuinka kauniiksi ääneksi. Kun Molina nostaa äänensä Sojournerin What’s Broken Becomes Betterin kertosäkeeseen, tuntuu kuin aurinko puskisi pilvien läpi pitkän talven jälkeen. Molinassa on paljon Neil Youngia, niin instrumentaatioissa kuin siinä kirkasotsaisessa naiiviudessa, jolla hän katsoo maailmaa. Tyhjiä preerioita, vanhaa horisontteja, mustia pässejä.

Pässejä. The Black Ram, niinpä niin, tietenkin.

“I call you now, next rider, copper and thunder-eye
Halo of the desert’s dream pulls the moon through the sky
now lift them eyes and see who stands
no day, no risen sun
Bind wolf to bone to blood to man
bind me to all of them
I call you now, third rider
I am the arrow who splits your breast
I tremble though I rise up with you
to hunt the last light away
who swallows tides when no tides come?
who binds names to the nameless ones?
the black ram she does, and the black ram she comes”
(The Black Ram, Sojounerin kakkoslevyltä)

Nyt kuolinuutisen myötä minulle on selvinnyt, että Molina vietti viimeiset vuotensa maatilalla, lampaita ja kilejä hoitaen. Miksi? Koska hänellä ei ollut rahaa, ja elanto piti saada jostain. Laskuja oli kertynyt vuodesta 2009 alkaneesta päihdekierteestä, joka lopulta johti hänen kuolemaansa.

Molina kuoli viinaan. Hänen elimistönsä, tarkemmin ottaen munuaiset pettivät viinan takia. Se on hirvittävä uutinen. Noin nuori mies, 39-vuotias.  Se tarkoittaa että viinaa on pitänyt mennä paljon, ja sen on pitänyt olla voimakasta. Jo pelkkä ajatus nostaa kylmän hien.

Kun ajattelee sitä kipua ja tuskaa ja tyhjää kohtaa, mitä tuolla viinalla peitettiin, kylmää se verenkin.

En tiedä yksityiskohtia, mutta voin tuntea ne hänen musiikissaan. Sojournerilla ja sitä edeltäneella What Comes After The Bluesilla on sellaista yksinäisyyttä, jota pimeyskään ei peitä, jota voi kokea vaan erämaassa tähtikirkkaan taivaan alla. Galaktista yksinäisyyttä, joka on samalla kylmää ja kamalaa, mutta myös lohdullista massiivisuudessaan. Universaalisuudessaan.

Molina oli yksi näitä todellisuuden trubaduureja (Oldham, Berman, Darnielle), joiden halvalla tehdyissä nauhoituksissa kuului taustalla ukkosta, ohi ajavia autoja, heinäsirkkoja. Se on niiden suurin ansio, sillä ne ovat toiselta sivultaan auki siihen maailmaan, josta nämä laulajat tulivat. Epätäydelliseen, rososeen ja niin kovin todelliseen.

Tapasin Molinan kerran.

Olin matkannut Walesiin, Across The Borders -festivaalille. Pienessä kirkossa ja hylätyssä merenrannalla olevassa tanssisalissa järjestetty festivaali oli viehättävän kotikutoinen, ja Magnolia Electric Co. sen pääesiintyjä.

Olin onnistunut puhumaan itselleni haastattelun ja odottelin aulassa jännittyneenä Molinaa saapuvaksi.

Viereni parkkerasi jo eilen festivaalin baarissa iloisesti seuraa pitänyt kaveri. Tiukat siniset farkut, musta hyvin istuva T-paita, jossa oli iso valkoinen revolveri rinnuksissa, niin överit käärmeennahkabuutsit, että Knucklebone Oscarinkin tekisi pahaa, ja kaiken päällä iso 70-luvun tyylinen kankainen lippalakki, sellainen Bruce-mallinen, jonka alla valtavat mustat viikset, joiden takaa eloisat silmät loistivat ruskettuneilta kasvoilta.

Joku helvetin hipsteri, ajattelin.

“Terve! Oletko sinä se suomalainen journalisti?”, hipsteri kysyi.

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, ja huomasin katsovani Jason Molinaa suoraan silmiin.

Poissa oli levynkansien kuvista surullinen ja harmaannuhjuinen kaljuuntuva ruutupaitainen hahmo ja tilalla tämä newyorkinjuutalaiselta parittajalta näyttävä hahmo. Molina selvästi itse nautti valepuvustaan, jonka turvin oli voinut kulkea koko edellisen päivän faniensa joukossa.

Suuntasimme keikkapaikan takaiselle parkkipaikalle, koska ulkona oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Kaivoin pienen mp3-soittimeni esiin, ja Molina huomautti että kannattaisi ehkä hankkia hieman parempilaatuinen nauhuri, niin saisin sen tasoista kamaa, että voisin käyttää sitä vaikka radiossa. Viittasin reppuuni ja sanoin tulleeni paikalle nollabudjetilla, johon Molina vastasi ymmärtäväisesti nyökäten.

Tietenkin hän oli kuitenkin oikeassa.

Nyt, tämän uutisen jälkeen, tajuan että minulla on tuossa pienellä sinisellä mp3-tallentimella tallessa yksi viimeisiä Jason Molinan koskaan antamia haastatteluja. Lehti, johon olin sen alunperin tehnyt, ei ollutkaan kiinnostunut siitä, koska Magnolialta ei ollut tulossa uutta levyä. Viimeinen levy Josephine oli tullut jo kesällä, eikä se ollut kummoinen.

Pian tämän jälkeen Molina perui kiertueen Will Johnsonin kanssa. Kaksikko julkaisi levyn vain kaksi kuukautta tekemäni haastattelun jälkeen, mutta peruutti koko kiertueen “terveyssyihin” viitaten.

Nuo samat terveyssyyt johtivat Molinan kuolemaan kolme vuotta myöhemmin.

Huomenna alan purkaa tuota haastattelua. Jos ei muusta syystä, niin kiitoksena tälle lempeälle ja ystävälliselle miehelle, joka jakoi kanssani elämästään puoli tuntia, ja vahvisti olemuksellaan kaikki ne asiat, jotka olin niillä lukemattomilla levyillä, jotka olivat pitäneet minut hengissä ja järjissäni monina yksinäisinä ja kylminä iltoina, jolloin ei ollut muuta kuin tähtitaivas, Molinan nukkavieru ääni ja minä.

Kaivan sen äänen esiin ja anna puhua. Nuorgam on lupautunut julkaisemaan sen heti kun saan sen valmiiksi.

Hyvää matkaa vanhan horisontin tuolle puolen, Jason Molina.

Ja kiitos.

“Moon above the raging sea
Lightning to firefly
I built my life out of what was left of me
And a map of an old horizon

Arrow find my chesnut heart
Shadow for conjuring
Big black eyes to hide my secrets in
And the map of the old horizon

With this flag I surrender the crescent moon
With this death’s head I hold the tear
And two black eyes to hide my secrets in
And the map of the old horizon”
(Magnolia Electric Co. – The Old Horizon)

Sojourner-boksilta löytyvä Todd Chandlerin The Road Becomes What You Leave -dokumentti

Video ei ole enää saatavilla

Musiikilliset korppikotkat The Vultones.

Miltä kuulostaisi The Doors ja Stooges soittamassa toisiaan suohon Fillmore Westissä 1969? No, hieman vasta edesmenneeltä TSOOlilta, itse asiassa. Taas nähdään kumminkin, että neljä suomalaista vastaa seitsemää ruotsalaista, sillä Savonlinnasta ponnistava The Vultones kurottaa samoihin sfääreihin, mutta tekee sen neljän miehen voimin ja astetta punkimmalla otteella.

Ketä bändiin kuuluu?
Teuvo (laulu), Mikko (basso), Jamo (rummut) ja Henkka (kitara).

Missä perustettu?
The Vultones on perustettu Savonlinnassa 2009. Sittemmin yhtye on levittäytynyt ympäri Suomea Savonlinna–Helsinki–Tampere-akselille.

Julkaisut:
Debyytti LP Harmony (näyttävä gatefold-vinyyli, jossa CD myös kiinteästi mukana) julkaistiin marraskuussa 2012. Sitä ennen pari demoa.

Todennäköisimmin The Vultones…
…kiertää viiden vuoden päästä Eurooppaa Roadburnin kaltaisilla genre-festivaaleilla ja kerää faneja vanhoista hipeistä, naavoittuneista hipstereistä ja action rockista hengissä selvinneistä.

Epätodennäköisimmin The Vultones…
…breikkaa Suomessa, sillä sen musiikki on liian laadukasta, perinnetietoista ja kansainvälistä referensseiltään.

Levyhyllyssä The Vultones…
…sijoittuu siihen Altamontin mentävään koloon, jossa hippien musasta nousee wah-wahien partaveitsenterä, Hendrix tukehtuu oksennukseensa ja Morrison kylmenee kylpyammeessaan, mutta Iggyn kaltainen nisti porskuttaa vaan.

Miksi The Vultones on hyvä?
Mielenkiintoisimpia asioita syntyy aina, kun kultturit kohtaavat. The Vultones sekoittaa saumattomasti psykedeelisen leijailutaidon detroitilaiseen turpaanvetorockiin, ja tuloksena on hippimusaa, joka ei ole tylsää koska siitä puuttuisi potkua, tai action rockia, joka ei ole tylsää koska siinä ei tapahtuisi mitään muuta kuin riffin junnaamista ja testosteroniakrobatiaa. Silmät kiinni laulava Teuvo Karjalainen kanavoi oikeastaan kaikkea mikä Jim Morrisonissa oli hyvää. Kitaristi Henri Turunen on nopeasormisin, luovin ja tyylikkäin nuori kitaristi pitkään aikaan, jonka taidoilla ei oikeastaan ole rajaa: kaveri pystyy lähtemään hennosta maalailusta maalitpoistavan rujoon sooloon täysin vaivattomasti. Livenä yhtye on aivan omassa luokassaan ja pystyy nostamaan pienen himmailun psykedeeliseksi syöveriksi ennen kuin edes ehdit sanoa “WOW”.

Kuvailkaa musiikkianne kolmella sanalla:
”Perinteikäs, tuore, pirskahteleva.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
Jamo:” Varmaankin Sonic’s Rendezvous Bandin City Slangia. Aika usein tulee palattua tähän biisiin.”
Henkka: ”The Curen Plainsongia. Disintegration toimi vuosien ajan nukahtamislevynä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista pop-kappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?
Henkka: ”Beach Boysin Wouldn’t It Be Nicea.”
Jamo:”Sanotaan vaikka Yellow Submarinea, se menee kyllä täysin ohi. En ole aivan varma nauttiiko se edes klassisen pop-kappaleen statuksesta.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?
Jamo: ”Funkytownia! Kaverit on kehittäneet siihen koreografian, jota on pakko yrittää tanssia aina tilaisuuden tullen. Myös Muskan Kirjoita postikorttiin olisi kyseisessä mielentilassa todennäköinen valinta.”
Henkka: ”Funkytown!”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä?
Jamo: ”Niitä on kyllä monta. Useimmat niistä on sellaisia, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen kuin synnyin. Nirvana tai Jimi Hendrix Experience tulevat ensimmäisinä mieleen.”
Henkka: ”Joy Divisionin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?
Henkka: ”Baroness. Täysin suvereeni kaikessa mitä ikinä päättääkin tehdä.”
Jamo: ”Vaikea sanoa. Todennäköisesti Seremonia.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?
Henkka: ”Kynnys julkaista musiikkia laskee entisestään jakelun siirtyessä nykyistäkin vahvemmin digitaalisiin kanaviin.”
Jamo: ”Kenties isojen levy-yhtiöiden merkitys vähenee. Lähes kaikilla on mahdollisuus tehdä musiikkia, julkaista sitä ja saada sitä levitykseen netin kautta. Periaatteessa hyvä asia, mutta samalla myös huonon musiikin osuus lisääntyy. Tulevaisuudessa hyvän musiikin löytäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta!”

Mistä äänittämästäsi kappaleesta olet kaikkein ylpein?
Jamo: ”Vähiten häpeän Rabbit Hole -biisiä. Varsinkaan omaa soittoa ei osaa tarkastella objektiivisesti eikä siihen ikinä ole tyytyväinen. Kokonaisuutena kappale on mielestäni kuitenkin erittäin onnistunut.”
Henkka: ”Debyytin nimikappaleessa onnistuttiin mielestäni luomaan hienosti kasvava, eeppinen tunnelma. Biisin kitaraosuudet ovat myös luultavasti parhaat koskaan nauhoittamani.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?
Henkka: ”Betrayal at Bespinin Moon River.”
Jamo: ”Loven Live and Let Live. Forever Changes lienee yksi parhaista levyistä koskaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?
Jamo: ”Kurren Elän haaveistain. Tyttöystävä tosin teki siitä taidetta, joten se ei enää pyöri lautasella. Ehkä hyvä niin!”
Henkka: ”Joku yläastevuosien sankarihevieeposhan sen on oltava. Heitetään nyt vaikka Sonata Arctican debyytti.”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?
Jamo: ”Ehdottomasti vinyyli. Kun haluaa syventyä musiikkiin, vinyyli on ainoa oikea vaihtoehto. Hyvää vastapainoa sille, että musiikkia käytetään nykyisin paljon vain taustamusiikkina jollekin tekemiselle. Mikä tahansa fyysinen formaatti voittaa bitit!”
Henkka: ”Vinyyli miellyttää esteettisesti, mutta joudun kallistumaan mp3:een ihan käytännöllisyyden vuoksi.”

Mitä pidät Eppu Normaalista?
Jamo: ”Kyllä Eppu Normaalilla on hetkensä. Hyviä biisejä ja sanoituksia. En ole valitettavasti nähnyt koskaan livenä. Varsinkin alkuaikojen punkbiisit on hyviä, mutta kyllähän helmiä löytyy myös myöhempien aikojen tuotannosta.”
Henkka: ”Suomirockin Paavo Väyrynen. Instituutio, joka on kaiken arvostelun yläpuolella.”

Video ei ole enää saatavilla

The Vultonesin vasta julkaistu video kappaleesta Rabbit Hole:

Video ei ole enää saatavilla

Keikkoja:
9.2.2013 La Barre, Joensuu
20.2.2013, LeBonk, Helsinki w/ Loost Koos

Kula Shaker pohtii vindaloota ja oravanpyörää.

Crispian Mills, olet imperialismin viimeinen isonokkainen kukinto. Ei riitä, että kansakuntasi raiskasi ja imi tyhjäksi kokonaisen maanosan. Sinun pitää vielä pukeutua näyttelijätär-äitisi halpoihin 1960-luvun hepeniin ja ölistä jotain sekavaa kielellä, jota et luultavasti ymmärrä.

Tämä on ensimmäinen reaktio.

Jos Millsin haastatteluja lukee tarkemmin, paljastuu tämä sisäoppilaitoksen kasvatti aidosti intialaisesta kulttuurista kiinnostuneeksi, hieman tärähtäneeksi yläluokan kakaraksi. Elämä on ollut liian helppoa, mennään Intiaan.

How very 90’s of you, Crispian.

Huvittavintahan tässä on, että se toimi. Oasiksen vanavedessä Millsin kvasi-sankrittinen rihkama-mystisimi vetosi suuriin massoihin niin, että yhtyeen K-debyyttiä myytiin Briteissä 850 000 kappaletta ja Jenkeissä 250 000. Nousuhumalaiset lager-loutit ja siideripissikset lauloivat kilpaa tätä hortoillessaan pubeista kotiin, tehden käsillään kasvojen edessä sellaisia muka-intialaisia liikkeitä, joita Austin Powers tekee ammentaessaan samasta lähteestä kuin Mills.

Yksi syy Kula Shakerin debyyttisinglen suosioon oli varmasti myös, että säkeistön melodia ja instrumentaatio on 100-prosenttisesti Beatlesia. Postgallagheriaanisessa Britanniassa tämä upposi massoihin kuin hot rock kuumaan gheehen.

Toinen single Grateful When You’re Dead (miljoona Grateful Dead -fania kiemurtelee tuskissaan) ja Hey Dude eivät ihan toimineet, mutta neljäs single Govinda toisti tempun ja vei sen seuraavalle tasolle unohtaen englannin kokonaan.

Ihan yks hailee mitä nämä asiat sanskritiksi tarkoittavat, tärkeintä oli niiden implikoima kokemus Intiasta, jossa 1990-luvun kylmää todellisuutta pakoilevaa nuorisoa kiinnosti täsmälleen sama kuin heidän 1960-luvun vanhempiaankin: huumeet ja mahdollisuus irtautua oravanpyörästä.

Täydellistä musaa dokailun taustalle aikamme hedonistisimmalle vuosikymmenelle, siis.

Ja baaristahan mentiin aina syömään curry, yleensä vindaloo (tai se myytinomainen fahl, jota ei ollut listalla, koska se oli niin tulinen, että se piti osata tilata listan ulkopuolelta), ja matkittiin tarjoilijan hassua aksenttia.

Samaan kastiin heittäisin Kula Shakerin tattvoineen.

Video ei ole enää saatavilla

“She said you’ll get me when I’m old and wizened
And not a day before that
The Devil said honey it won’t be that long
Besides, I like to see a little more fat”

Mark Sandman kuoli lavalle.

Tämä on asia, joka yleensä mainitaan ensimmäisenä Morphinesta, ja ei käy kieltäminen, se sai minutkin kiinnostumaan. Minkälainen ihminen kuolee lavalle? Se Stone The Crowsin kitaristi sai sähköiskun ja Dimebag Darrell ammuttiin, mutta Mark Sandman kuoli sydänkohtaukseen, kolmas kesäkuuta 1999, Nel Nome del Rock festivaalilla, Giardini del Principe’ssa Palestrinassa Italiassa, hieman Rooman ulkopuolella.

Ok, synnynnäinen sydänvika, paljon puhkumista vaativaa musiikkia, vanha mies… Silti. Joku omistautumisen taso tässä on, joka erottaa Sandmanin muista.

Ja erottuihan hän muutenkin. Paikallista mainetta synkähkön bluespohjaisen kitararockbändin Treat Her Rightin nokkamiehenä saanut Sandman kyllästyi konventioihin ja kliseisiin ja perusti Dana Colleyn kanssa jazzista ja rockin tummemmista kerroksista ammentavan Morphinen vuonna 1989. Mukaan värvättiin toinen bostonilainen useammassa bändissä soittanut muusikko, rumpali Jerome Deupree (ex-Three Colors, Sandmanin kanssa Hypnosonicsissa). Sandman oli jo bändin perustamisen aikoihin muita kymmenen vuotta vanhempi, vajaa nelikymppinen, asia joka usein unohdetaan.

Colley oli yhtyeen salainen ase. Taitava saksofonisti hoiti yksin lähes koko melodisen tontin Sandmanin ja Deupreen keskittyessä luomaan matalaa rytmistä taustaa, jota vasten Colley pystyi rakentamaan monimutkaisia rakennelmiaan. Yhtye erottui massasta sillä, ettei sillä ollut kitaristia ollenkaan. Sandmanin basso oli myös poikkeuksellinen: siinä oli vain yksi kieli (myöhemmin hän lisäsi toisen, jonka viritti oktaavia ylemmäksi) ja hän soitti sitä slidella.

Vaikka homma vaikuttaa villiltä paperilla, oli Morphinen soundi lopulta melko helposti lähestyttävä. Sandmanin matala mutta nyanssirikas ääni ja hep cat -slangilta kuulostavat sanoitukset tarttuivat kuin purkka hiuksiin, ja Colleyn sointikin oli melodinen ja varsin konventionaalinen. Tämä ei ollut mitään free jazzia, vaan pikemminkin beat-runoutta svengaavalla bebop-lähtöisellä töräyttelyllä.

Honey White oli Morphinen kolmannen levyn Yesin (Ryko, 1995) avausbiisi ja löi yhtyeen läpi suuremman yleisön tietouteen, kun se esitettiin supersuositussa Beavis & Butthead -ohjelmassa MTV:llä.

Hunajanvalkoinen on se sokeri, joka kristallisoituu hyytyvän hunajan pintaan, se puhdas makeus, joka leijuu tahman päällä. Ottaen huomioon yhtyeen usein tahattomat huumereferenssit (nimi, koko jazzin heroiininkatkuinen historia) on helppo nähdä kappaleen viittaavan joko kokaiiniin tai kellanvalkoiseen eli hunajanvalkoiseen crystal methiin. Honey White on toki myös laulun päähenkilö, “enkelinruokaa” janoava tyttö, jota Piru himoitsee.

”Angel food” on myös Sandmanin kotiseudulle Bostonin alueelle tyypillinen kakku eli on mahdollista, että Sandman pelaa aivan laillisilla huumeilla.

Onkin oikeastaan merkityksetöntä laulaako Sandman huumeista vai kakuista, olennaista on laulun keskipisteessä oleva pohjaton tyydytetyksi tulemisen tarve ja sen rakentama tarve saada aina vaan lisää, syöksykierre joka on universaali – oli sitten kyseessä huumeaddiktio, sokerihumala tai rakkaus.

“Honey white
Uh tell me how is your angel food
Honey white oh honey white
She says it’s sweet and good
Honey white honey white uh honey white
The sweetness starts to fade
Honey white
Thought you could get away
Poor honey”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Live-versio englantilaisesta White Roomista (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Primuksen Les Claypool paikkaamassa Sandmania tribuuttiprojektilla vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

Tuokaa mulle Emmylou, tuokaa Bono, homma kyllä hoituu!

Tuottaja, populaarimusiikin mystisin hahmo. Aina John Hammondin ajoista asti on tarvittu levy-yhtiöiden talousosaston ja taiteilijioiden huurupäisimpien visioiden välille puskuriksi hahmoja, joiden bisnesmiehen silmän takaa pilkottaa taitelijan sielu ja muusikon korvat.

Phil Spector ja Brian Wilson tekivät popista sinfonisen taidemuodon ja George Martin näytti The Beatlesille Abbey Roadin mahdollisuudet, mutta 1980- ja 1990-luvuille tultaessa joka tuottajalle Trevor Hornista Mitchell Froomiin tuntui olevan tärkeimpää luoda oma soundi, josta tämä oli heti helposti tunnistettavissa.

Tuottajasta tuli brändi tai filtteri, jonka artisti saattoi ostaa päivittääkseen soundiaan.

Keneenkään tämä ei päde yhtä paljon kuin Daniel Lanoisiin.

Kanadalaissyntyinen Lanois (s. 1941) loi 1980-luvulla soundin, jota ovat enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi lainailleet popin ja rockin suuret nimet aina Bob Dylanista Neil Youngiin ja Peter Gabrielista Emmylou Harrisiin, puhumattakaan yhtyeistä, kuten U2 ja Neville Brothers, joista olet kuullut pitkälti Lanoisin ansiosta.

Mikä on muodikasta yhdellä viikolla on epämuodikasta seuraavalla, sen Lanois sai oppia 1990-luvun loppupuolella. Lanoisin viipyilevä, kaikuihin ja tilaa korostaviin efekteihin nojaava soundi kääntyi jossain vaiheessa häntä itseään vastaan: kaikkien hänen tuottamiensa artistien levyjen sanottiin pidemmän päälle kuulostavan samalta.

Toisen Bob Dylanin kanssa tehdyn levyn (Time Out of Mind, 1997) ja jälkijunassa soundinsa päivittäneen Emmylou Harrisin jälkeen Lanois tuntui vetäytyvän parrasvaloista. Viimeiseksi suureksi kultakauden Lanois-levyksi jäi Willie Nelsonin Teatro (1998).

New Orleansin rikkaasta musiikkiperimästä ammentaneen Acadiesta (1991) eteenpäin Lanois panosti muiden projektiensa ohella omaan soolouraansa, mutta kakkoslevyn For The Beauty of Wynonan (1993) jälkeen hän piti kymmenen vuoden tauon, jonka aikana ilmestyi vain soundtrackeja ja livelevy Cool Water. Vuonna 2003 ilmestynyt, kehuttu Shine rikkoi hetkeksi hiljaisuuden.

2000-luvulla hän on ylittänyt uutiskynnyksen lähinnä tuottamalla Killers-nokkamies Brandon Flowersin debyytin Flamingo (2010) ja tuomalla huomattavasti lisää botnea Neil Youngin soololevylle Le Noise. Siinä missä ensimmäinen on loogista jatkumoa Flowersin kasari-tripille (ja poiki tuottajanpestin myös emoyhtyeen viimeisimmälle levylle Battle Bornille, 2012), on jälkimmäisessä havaittavissa jonkinlaista halua uusiutua.

Viime vuosikymmenellä Lanois onkin tavallaan keskittynyt romuttamaan soundiaan ja etsimään sirpaleiden joukosta alkuperäisiä siemeniä (uransa alkupäästä löytyvien Brian Enon levyjen kaltainen instrumentaalilevy Belladonna) ja integroimaan itsensä pysyvään bändisoundiin (Black Dub, 2010).

Omaan taiteelliseen peiliinsä Lanois on katsonut parhaiten itsestään ja taiteestaan tekemässä dokumenttielokuvassa Here Is What Is.

Tiistaisen Tavastian-keikan kannalta on aiheellista kerrata pari Lanoisin uran huippuhetkeä, jotka tekivät hänestä sen mitä hän on.

#5 U2

Levy: The Unforgettable Fire (1984)
Kappale: The Unforgettable Fire

Video ei ole enää saatavilla

Työskenneltyään Brian Enon äänimiehenä tämän levyillä Ambient 4/On Land (1982) ja Apollo: Atmospheres and Soundtracks (1983) Lanois kuului siinä määrin Enon tiimiin, että otti nuoren miehen mukaan lähtiessään työstämään lupaavan irlantilaisbändin soundia ja poistamaan siitä itseriittoista ja itseensätukehtunutta vakavuutta ja tukkoisuutta.

Merkityksellinen lokaatio oli tyhjillään oleva Danesmoten kartano Rathfarnhamissa Irlannissa. Yhtye palasi rikospaikalle rikoskumppaneineen seuraavan levynsä eli Joshua Treen aikoihin, mutta lähes kaikki suuren läpimurron siemenet kylvettiin jo edellisen projektin aikana.

“Lanois the engineer-musician was crucial to the translation of ideas into sounds”, kirjoittaa Eamon Dunphy kirjassaan The Unforgettable Fire: The Story of U2 (Viking, 1987), mikä on sama kuin sanoisi, että pyörä pyörii, koska se on pyöreä.

Lanoisin status tällä nimenomaisella kappaleella on rikkoa Edgen tikuttava kitarasoundi, ja säilyttää siitä oikeastaan vaan delayn kaiut ja huiluäänet. Edge onkin sanonut haastattelussa, että kun yhtye lähti kiertueelle, joutui hän menemään levykauppaan ja ostamaan levyn opetellakseen omat osuutensa.

Kappaleen dynamo onkin pitkälti Larry Mullen Jr:n hieman epäkesko komppi, joka nykii hermostuneesti eteenpäin Adam Claytonin haaveillessa reggaesta taustalla. Eno ja Lanois lisäilevät Mullenin komppin staccattomaisia nuotteja koskettimilla.

Lopun jousikvartetti viimeistelee illuusion: tämä on modernia kamarimusiikkia.

Lanoisin suurin ansio tällä levyllä on lukita U2 tilaan, jossa se loputtoman nyrkinheristelyn asemesta kääntyy syvään, miltei joyceaaniseen introspektioon ja sisäiseen monologiin (fantastinen Elvis Presley & America), minkä ansiosta yhtye löysi sisältään jäätyneitä erämaita, pölyisiä kirkkoja, gospelin mustavalkoisen surun ja kantrimusiikin itsensä hengiltä ryypänneen haamun.

Yhtye palasi Enon ja Lanoisin huomaan klassikollaan Achtung Baby (1992) ja flopilla No Line on the Horizon (2009).

#4 Bob Dylan

Levy: Oh Mercy (1989)
Kappale: The Man in the Long Black Coat

Video ei ole enää saatavilla

Bono suositteli Lanoisia Dylanille. Tällaista oli hullu 1980-luku, märkäkorvat opastivat jättiläisiä.

Ja Bob vielä kuunteli.

“We hit it off. We had an understanding of what music was all about. It was thrilling to run into Daniel because he’s a very competent musician and he knows how to record with modern facilities… He managed to get my stage voice, something that other people working with me were never quite able to achieve”, analysoi Dylan Paul Williamsin kirjassa Bob Dylan: Performing Artist, 1986–1990 & Beyond (Omnibus, 2004)

Dylan etsi Lanoisin käsiinsä ja pamahti kiertueellaan New Orleansiin, jossa Lanois äänitti paikallisen legendan Neville Brothersin hetkeksi suuren yleisön tietoisuuteen nostanutta hittilevyä Yellow Moon (1989). Dylan ihastui Lanoisin prosessiin. Töitä tehtiin Studio on the Move -nimisessä tilassa (“It’s more a state of mind than a specific adress”, on Lanois itse kommentoinut), mikä käytännössä tarkoitti, että Lanois hoiti kaiken: vuokrasi atmosfäärisen tilan ja kokosi sinne oman tiiminsä äänimiehiä ja muusikoita.

Yellow Moon äänitettiin asunnossa EMLAH Courtissa, St. Charles Avenuella New Orleansissa, ja siellä myös Oh Mercyn sessiot alkoivat.

Dylan on myöhemmin kritisoinut Lanoisin menetelmiä, mutta ääni muuttui kellossa viimeistään, kun levy alkoi saada myönteisiä arvioita. Lanoisn mukaan Dylanin kriittisyys johtui pitkälti siitä, että Bob oli tottunut työskentelemään studiossa bändin kanssa, ikään kuin piiloutumaan sen taakse, sälyttäen osan vastuusta näkymättömille muusikoille.

Lanois laittoi Dylanin töihin. Miehet istuivat vastakkain ja soittivat kitaraa. Lanoisin silloisen filosofian kannalta oli tärkeitä saada kuvan keskialue (eli Dylanin ääni) fokukseen, ja täyttää loput myöhemmin.

Sessiot siirtyivät isoon siniseen taloon 1305 Soniat Streetillä New Orleansissa, jossa levyn kenties vaikuttavin kappale syntyi.

Prosessi näkyy läpi sen halkeamista. Lanois ja hänen luotto-äänimiehensä Malcolm Burn värittävät Dylanin sanoilla maalaama maisemaa. Kun Dylan laulaa “crickets are chirping”, on kuulija kuullut heinäsirkkoja ääniraidalla jo hetken aiemmin. Tremoloitu resonaattorikitara väreilee kuin helle tai kuume, korostaa pahanenteistä tunnelmaa. Dylanin kenties kautta aikain hienoin huuliharppubreikki halkaisee painajaismaisen maiseman kuin stiletti.

Dylan palasi Lanoisin huomaan levyllä myöhäisklassikollaan Time Out of Mind (1997) ja sai siitä Grammy-palkinnon.

#3 Emmylou Harris

Levy: Wrecking Ball (1995)
Kappale: Goodbye

Video ei ole enää saatavilla

Wrecking Ball äänitettiin Lanoisin tarinan varsinaisella pääkallopaikalla, Kingsway-studiolla New Orleansissa. Tämä 1860-luvulla rakennettu vanha italialaistyylinen huvila on tyypillisintä New Orleansia valurautaverantoineen, ja ehdottomasti yksi 1990-luvun tärkeimpiä osoitteita. Siellä on äänitetty muun muassa R.E.M:in Automatic For The People ja Blind Melonin Soup.

Talo oli toki myös Lanoisin koti, joten hän tunsi tilan kuin omat taskunsa. Harris kuvailee taloa eräänlaisena muusikon taivaana: joka puolella on toinen toistaan kiinnostavampia instrumentteja ja mielenkiintoisimpia huoneita. Levyn sessioista tehdyllä dokumentilla näkyy Lanoisin prosessin ulkomusiikillinen ulottuvuus, jota muut tuottajat imitoivat niin paljon, että siitä tuli miltei klisee. Tiedättehän: vanha viktoriaaninen talo, paljon isoja puisia huonekaluja ja isoja divaaneja, kynttilöitä kaikkialla. Suitsukkeet miltei haistaa tänne asti.

Musiikillisella puolella Lanois ja Burn olivat kenties vielä nerokkaampia. Valittuaan ensin pöyristyttävän upean nipun kappaleita Harrisille, he saivat neronleimauksen ja kutsuivat kappaleiden kirjoittajat studioon äänitysten ajaksi aina, jos mahdollista.

Vastikään vankilasta ja katkaisuhoidosta päässeen Steve Earlen kohdalla tulokset olivat huikaisevia. Earlen uran ehkä kipein ja tuskaisin kappale, Goodbye, kuvaa sitä pohjatonta surua, kun ei edes pysty muistamaan sanoiko rakkaalleen hyvästit viimeisellä kerralla, kun tämän näki.

Kappale oli Earlen testamentti omalle aineidenkäytölleen ja sekoilulleen. Harrisin ja Earlen pitkä yhteinen historia kuuluu molemminpuolisena kunnioituksena esityksen jokaisessa sekunnissa.

Viimeisin silaus Lanoisin velhon kykyihin oli tajuta laittaa Earle soittamaan kappaleen näennäisen yksinkertainen kitarakuvio ja kaiuttaa se jälkituotannossa katedraalien kokoiseksi resonaatioiden holvikirkoksi, jonka Harrisin enkelinääni täyttää kuin auringonvalo ensimmäisenä aamuna, jonka entinen narkki näkee selvinpäin.

Yksi 1990-luvun populaarimusiikin huikeimmista hetkistä.

#2 Neil Young

Levy: Le Noise (2010)
Kappale: Walk With Me

Annetaan Neilin kertoa itse:

“Vuonna 2010 päätin tehdä levyn Daniel Lanoisin kanssa. Olin aina pitänyt Danielia mielenkiintoisena ja luovana persoonana, joten soitin hänelle ja pyysin häntä tuottamaan uuden levyni. Kokoonnuimme Lanoisin talolle Los Angelesin Silver Lakeen ja ryhdyimme hommiin. Järjestelyt tekivät minuun vaikutuksen. Daniel oli pannut kuntoon muutaman huoneen soittamista varten, laittanut kamat paikoilleen ja asettanut esille jopa soittimia, joita voisin kokeilla.

Pidin matalasta soundista, jonka Dan taikoi esiin bassokielistäni. Hänellä tosiaan oli ideoita, joita en ollut kokeillut aiemmin. Jatkoimme parin kuunkierron [Young halusi äänittää levyä vain kasvavan ja täydenkuun aikana, koska oli huomamnut jo varhain, että “monet parhaista levytyksistäni on tehty täydekuun aikana – toim. huom.] ajan, ja sitten lähdin tien päälle. Tein soolokeikkoja käyttäen efektilaitteita, joita Dan ja Mark [Howard, Lanoisin äänitysteknikko] olivat rakentaneet kitaroitani varten.

Dan ja Mark tekivät hyvää jälkeä. Ratkaisut olivat luovia, ja soundista alkoi kehittyä hyvin ainutlaatuinen. Levy oli sekoitus sähköisiä ja akustisia sooloesityksiä ja jälkiäänityksiä. Nimesin albumin Le Noiseksi Danin mukaan. Se on kanadanranskalainen sanaleikki: englantilainen saattaisi lausua Danin nimen ’Lanois’.”

– Neil Young: Muistelmat (Like, 2012)

#1 Daniel Lanois

Levy: For The Beauty of Wynona (1993)
Kappale: The Collection of Marie Claire

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien tuottamiensa artistien takaa paljastuu mies, joka olisi oikeudenmukaisessa maailmassa yhtä suuri tähti kuin kaikki ne itsensä umpikujaan ajaneet ja ummikot, jotka tämä on kätilöinyt maailmaan. Kun kuuntelee Lanoisin sooloja Emmylou Harrisin Goodbyellä, tajuaa mistä Edgen klassinen kitarasoundi todella tulee.

Hyvä renki on usein kuitenkin huono isäntä. Lanoiisn oma musiikki on ehkä liian sisäinpäinkääntynyttä ja kummallista tavalliselle kuuntelijalle, ja häneltä ehkä puuttuu se viimeinen bravado, jolla todella lyödään läpi.

Mielenkiintoisinta Lanoisin omassa musiikissa on hänen oman kulttuuriperimänsä tiedostaminen. Kappaleissa risteilee usein englantia ja ranskaa sekaisin, ja niiden välissä myös musiikillinen maisema kantaa piirteitä kummastakin kulttuurista. Se, mikä debyytillä Acadie tuntuu hieman päälleliimatulta (Lanois on yhtä paljon cajun kuin Andy McCoy on mustalainen), on tällä kakkoslevyn avainraidalla osunut paljon lähemmäs maalia.

Labradorin niemimaan kalastajan rakkaudentunnustus montrealilaiselle kaupunkilaistytölle on samaan aikaan kirous ja rukous, yhteen puristettujen huulien välistä hiljaa mutistu omakuva. Pahanenteisyys loistaa jälleen halkeamista, aivan kuin Dylanin Man in The Long Black Coatilla.

BONUS!

Dokumentti Emmylou Harrisin Wrecking Ballin äänityksistä.

Video ei ole enää saatavilla

Mazzy Star: Hope Sandoval ja David Roback.

Maailmassa on nippu lauluja, jotka tuntee vaikkei niitä olisi koskaan kuullut ennen. Niiden maalaama tunnemaailma on niin tosi, niin virheettömän rehellinen, ettei yksikään elävä voi olla löytämättä niistä itseään. Fade Into You on yksi näistä lauluista.

Vuonna 2012 tehdyn paluukiertueen myötä ajankohtaisen Mazzy Starin kakkoslevyltä So Tonight That I Might Seeltä (1993) irroitettu ensisingle on yhä se kappale, josta yhtye tunnetaan parhaiten. Siinä yhdistyy oikeastaan kaikki säveltäjänero David Robackin ja laulaja-tekstittäjä Hope Sandovalin huomattavat osaamisen alueet: klassinen ja näennäisen yksinkertainen sävellys tyylikkäästi toteutettuna ja tulkinnoille avoin sanoitus pikkutyttömäisellä äänellä hönkäiltynä.

Hope Sandoval on se valttikortti, joka saa homman toimimaan, sillä konkari David Roback on haaskalla jo kolmatta kertaa. LA:n Paisley Undergroundin lippulaivayhtyeen Rain Paraden kitaristina Robackilla oli kokemusta suosiosta, joskin hän alkoi kaivata jotain muuta perinteistä ammentavan kitarapartion tilalle jo yhtyeen ensilevyn jälkeen. Syntyi skenen toisen merkittävän yhtyeen eli Dream Syndicaten ex-basistin Kendra Smithin kanssa Clay Allison, joka muuntui pian Opaliksi.

Velvet Undergroundin kolmos- ja neloslevyn laiskoista ja maailmaankyllästyneistä kappaleista suuntansa ottanut yhtye muuntui kuitenkin pian Robackin ja Smithin romanttisen suhteen hiipuessa Mazzy Stariksi. Smithin tilalle tuli nuori Rain Parade -fani, jonka ääni oli tehnyt Robackiin vaikutuksen.

Ja onhan se vaikuttava ääni. Sandoval tuntuu jotenkin haluamattaan tasapainoilevan aikuisuuden ja lapsuuden välillä, tai kenties vielä pahempaa: käyttävän äänensä lolitamaisia ulottuvuuksia tehokeinoina. Äänessä on samaan aikaan goottimaista tummuutta ja syvyyttä, mutta myös tyttömäistä keimailua. Se ei kuitenkaan ole kumpaakaan näistä, ja voima syntyy niiden lomittautumisesta.

Myös sanoitus alkaa pikkutyttömäisenä rakkausrunona, mutta jo kolmannella rivillä sävy muuttuu yllättävän kylmäksi.

“I want to hold the hand inside you
I want to take a breath that’s true
I look to you and I see nothing
I look to you to see the truth”

Tyhjyys ja totuus tuntuvat olevan yhtä. Siinä, ettei ole mitään, ei ole myöskään valheellisuuden siementä. Kumppanin tyhjyys on myös kohta, josta voi pyrkiä sisään, jonka voi pyrkiä täyttämään. Johon voi pyrkiä sulautumaan, niin kuin kappaleen nimikin sanoo.

Tämän mielessä pitäen on häkellyttävää, millaiset kolme riviä päättävät ensimmäisen säkeistön:

“You’ll come apart and you’ll go black
Some kind of night into your darkness
Colors your eyes with what’s not there”

Hetken tauko, henkäys sisään, ja “Fade into you…”.

Upeaa. Ensimmäinen säkeistö piirtää kartan maisemasta, kertosäe ratkaisee sen, värittää sen, täyttää sen. Tekee sen mitä kappale väittää tekevänsä.

Fade Into You on laulu poimuista, laskoksista, unohdetuista paikoista, joissa kaikkein tärkeimmät elämämme valinnat uinuvat. Sen sisään vajoaa niin kuin hukkuva vajoaa pohjattomaan lampeen, ja se lohduttaa omalla pimeydellään, omalla lopullisuudellaan.

Se on laulu niistä alueista kahden ihmisen välillä, joita ei ole olemassa kenellekään muulle, ei-kenenkään-maasta juuri noiden kahden välillä; hämärästä joka on yhteistä, mutta silti ei kummankaan omaisuutta.

Unohdettuja salaisuuksia, tunnustuksia joita ei koskaan tehty. Kaikesta siitä, mitä olisi pitänyt sanoa, mutta ei uskaltanut, koska luuli toisen jo tietävän.

“I think it’s strange you never knew”

Niinpä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

MTV Live, joka on kenties vielä hienompi kuin levytetty versio:

Video ei ole enää saatavilla

Vasemmalla Riku, oikealla Kauko, takana 30 vuotta yhteistä historiaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Helvetti oli ensimmäinen single, joka julkaistiin kovasti odotetulta Röyhkän ja Mattilan yhteislevyltä.

“Sä oot niin yksin, yksin, yksinäinen
Haluut ulos täältä, mut sä et pääse
tää on Helvetti”

Niille faneille, jotka odottivat paluuta Lauralle tai Onnellinen laiva -tyylisten kappaleiden kepeyteen, Helvetti tuli varmasti pettymyksenä. Surumarssimaisen yksitoikkoinen akustisen kitaran kuljettama sävelmä, johon huilusoolo tuo valonsäteen verran lämpöä, on aivan toisesta maailmasta. Kaiken päällä Röyhkän saarnaajamiehen vanhatestamentillisen pessimistinen ja paikoitellen sadistisesti harmaata litaniaa maisteleva ääni on kuin lähestyvän Tuomiopäivän synkät pilvet.

Paluulevyn ensimmäisenä kappaleena se toimi kuitenkin erinomaisesti alkusoittona. Nämä ovat miehiä eivätkä poikia enää, ja levyn kappaleissa, kuten Kaikki menee hyvin kun olet nuori ja Jäi jäljet, on tosiaankin syvyyttä ja näkökulmaa enemmän. Elämää puhkuvan valoisan kitararockin tilalla on Incredible String Bandille velkaa olevaa, avovireisiin perustuvaa kuolonfolkkia.

Eikä auringon alla ole mitään uutta. Näin on käynyt monta kertaa.

“Kukaties huomenillalla
Saatat kelluu uima-altaassa
Kasvot alaspäin ja kohmeessa
Lennät kädet auki kohti Helvettii”

Minulle tulee tästä aina mieleen Brian Jones, kultainen poika, joka hukkui Nalle Puhin luojan entisen mökin uima-altaaseen. Jonesin hahmo kummittelee levyllä muutenkin, eräänlaisena vertauskuvana siitä nuoruudesta, joka pitää uhrata, jotta keski-iän realiteetit hyväksyvä tila saavutetaan. “Se ei ole mikään kauhupaikka / ennemminkin siellä on surullista”, Röyhkä laulaa ja lataa samalla kappaleen avainlauseen pöytään.

Riku Marttila liittyi Narttuun vuonna 1980 ja soitti yhtyeen kuudella ensimmäisellä levyllä. (Kuva: Tomi Palsa)

Helvetissä on hirvittävintä sen harmaa tavallisuus, sen tylsä monotonisuus. Se on jurnuttavan uuvuttavaa Sisyfoksen rutiinia, toiston toistoa, monotonian monotonisin muoto.

Ja sieltä ei pääse pois.

“L’enfer, c’est les autres”, Sartre sanoi. “Helvetti on toiset ihmiset”. Voisi jopa sanoa, että helvetin muodostavat toiset ihmiset, sillä ainoastaan suhteessa heihin yksinäisyytesi syttyy kuin joulukuusi, muuttuu näkyväksi. Tätä tuntuu tukevan kappaleen kolmas säkeistö.

“Jengi juttelee ja pitää hauskaa
Kaikki tuntee toinen toisensa
Mutta sua yksin ei tunne kukaan
Painut nurkkaan lasi kourassa
Yksi tyttö sentään vastaa sun hymyyn
Mutta sekin on lähdössä, haluut tietää syyn
Mä oon sun pelastava enkelis
Mut mä en voi jäädä tänne Helvettiin”

Kappaleen viimeisen säkeistön lopussa, sen temaattisessa päätepisteessä, kaikuu V.A. Koskenniemen Elegiaa yksinäisyydelle (“Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin…”). Koskenniemi on innoittanut Röyhkää aiemminkin (vrt. Tyttöjen ystävä -levyn Vaeltava vitsaus, joka riffailee Koskenniemen teoksen Vaeltava viisaus -nimellä), mutta tässä yhteys on paljas, vapaa ironiasta. On kuin Röyhkä olisi kulkenut saman tien, päätynyt samaan päätepisteeseen, eikä pysty tai edes halua lisätä mitään Koskenniemen paljaaksi keittämiin luihin.

”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises — vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

29. helmikuuta 2008 – Karkauspäivä. Vanki karkasi Vantaan vankilasta

Sugarin kappaleet syntyivät pitkillä ajomatkoilla Bob Mouldin (keskellä) ajaessa soolokiertueellaan ristiin rastiin Yhdysvaltoja.

Ensimmäisen bändinsä Hüsker Dün hajottua Grant Hartin huumesekoiluihin ja manageri David Savoyn itsemurhaan Bob Mould vetäytyi maaseudulle, vanhaan maalaistaloon Pine Cityssä Minnesotan osavaltiossa.

Oli peiliin katsomisen aika. Vuosia raittiina ollut mies oli masentunut ja koki tarpeen jonkinlaiseen muutokseen. Vaikka Worbook-soolodebyytin taustalla oli sininen Fender Stratocaster ja siitä saatu uusi into sähkökitaran soittamiseen, oli levyn perusilme akustinen.

12-kielinen akustinen kitara oli tavallaan silta näiden kahden maailman välillä. Sen rikas sointi transponoi akustisten soittimien maailmaan Mouldin tavaramerkinomaisen Flying V:n soundin, jota mies on itse kuvaillut samanlaiseksi kuin jos hopeatarjottimellinen kristallilaseja putoaisi kivilattialle. Bassokielten yläpuolella helkkyvät oktaavikielet olivat kuin Mouldille rakkaalla MXR:n klassisella keltaisella säröpedaalilla luotu feedback: määrittelemätön amfetamiinikihinä, joka sitoi tummat nuotit yhteen.

”Between the new Yamaha APX acoustic twelve-string I’d just bought in Boston and this blue Strat, it was the beginning of a whole new sound for me…. The Yamaha twelve-string had an enormous sheen, filled with twinkling overtones that floated above the fundamental tone of the guitar. I called the sound the ’bag of dimes’, because it sounded like someone shaking a Crown Royal Bag full of dimes – thththththththth.”
(Mould elämänkerrassaan See A Little Light, 2011)

Toisen soololevynsä jälkeen tuo sama 12-kielinen kitara olikin aika pitkälle kaikki mitä Mouldilla oli jäljellä. Levyllä kitara kuuluu kappaleessa The Last Night, joka on muutenkin synkällä levyllä suorastaan katatonisen pysähtynyt hetki, samasta homeisesta puusta veistetty kuin Hardly Getting Over It ja Thumbtack.

Levyn jälkeisellä kiertueella mies kiersi Amerikkaa vain tuo kitara seuranaan, ajaen loputtomia yksitoikkoisia teitä pikkukaupungista toiseen.

”I ended up being on the road for close to nine months in 1991, winding around the States a couple times, driving a rental car an average of three hundred miles each day. I’d show up in a town, play long sets, then find a cheap motel to lay it down for the evening. All I brought was my guitars, a bag of clothes and a jug of water. I was netting five to seven thousand dollars a week, building up funds to bankroll the next project.”

Yksinäiseltä vaikuttava kiertue kylvi kuitenkin tuon nimenomaisen seuraavan projektin siemenet.

”These streches of time on the road were both lonely and inspiring. Driving for hours every day, I had plenty of time for reflection; consequently, I was writing a lot of songs. I’d come home for a week at a time and head straight for my studio.”

Noiden laulujen pohjalta syntyi Mouldin toinen voimatrio Sugar, joka lunasti Hüsker Dün lupauksen tavalla, joka saa jälkeenpäin tarkastellen pyörittämään päätään. Yhtyeen debyytti Copper Blue on Mouldin teokseksi suorastaan naurettavan positiivinen, mitä nyt aihepiirissä on hukuttamista, itsemurhaa ja AIDS. Nopeatempoiset sävelmät kulkevat miltei säännöstään duurissa.

Tämän kaiken kruunaa If I Can’t Change Your Mind. Levyn kolmantena sinkkuna julkaistu kappale on Mouldin tuotannossa yhtä hämmentävä poikkeus normista kuin The Curen vuotta aikaisemmin julkaisema Friday, I’m In Love. Jotain samaa noissa kappaleissa on muutenkin: 12-kielisen kitaran kuljettama euforia, liitoksistaan repeävä riemu. Jopa lopun lyhyt soolo tuntuu suorastaan sekoavan onnesta: ylös ja alas skaalaa juoksennellessaan se on kuin niityllä kirmaava varsa, joka ei oikein tiedä mihin suutaan juosta.

Kappaleen sanoitus on mouldmaisen kohtalokas, mutta se oivaltaa jotain ihmisten välisistä suhteista: toista ei voi muuttaa. Eikä ehkä pidäkään, sillä tuon saman oivalluksen taustalla on se suurin rikkaus mikä kahden ihmisen välillä on, yhteys erilaisuudesta riippumatta.

”Someday you’ll see I’ve been true
I’ll stay that way until
If I can’t change your mind
then no-one will”

Mould laittoi kaiken tämän kortin varaan. Aiemmista singleistä (A Good Idea ja Helpless) oli kuvattu halvat videot, mutta nyt käytetttiin 35 mm filmiä. Budjetti oli myös huomattavasti aiempaa suurempi, 35 000 dollaria. Riski kannatti: MTV otti kappaleen rotaatioon, ja kun radioasema KRQO teki samoin, murtui pato Sugarin kohdalta kotimaassakin: 30 000 myytyä levyä olikin pian 100 000, ja sitten 300 000.

Erilaisten pariskuntien suhteita tutkiva video oli kipeän henkilökohtainen, sillä se näytti lopussa lähikuvan Mouldista, joka piti kameran edessä polaroidia itsestään ja pitkäaikaisesesta elämänkumppanistaan Kevinistä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mould oli edes viitannut julkisuudessa homoseksuaalisuuteensa. Pidettyään polaroidia hetken kameran edessä Mould kääntää sen. Selkäpuolella lukee: ”THIS IS NOT YOUR PARENT’S WORLD”.

Kappaleen kertosäe sai taas yhden uuden merkityksen.

Video ei ole enää saatavilla

Ramsayn kirjoittama teksti Leonard Cohenin Take This Waltzista julkaistiin Nuorgamin Popklassikot 1986 -sarjassa 16.2.2012. Ikään kuin lämmittelynä Ramsay kirjoitti ensin esseen aivan toisesta kappaleesta, Dance Me to the End of Lovesta – siitäkin huolimatta, että se oli julkaistu jo vuonna 1984. Julkaisemattahan se jäi, jehna vieköön.

Tänään Sonera Stadiumilla järjestettävän Leonard-konsertin kunniaksi julkaisemme nyt tuon myyttisen esseen, ettei se huuhtoudu peruuttamattomasti ajan aallokkoihin. Hyvät naiset ja herrat, Jean Ramsay ja kadonneen popklassikon arvoitus: Dance Me to the End of Love!

* * *

Leonard Cohen: Kanadan Markus Nordenstreng, mitä hattuvarantoon tulee.

“Well, I sing this for the Jews and the gypsies and the smoke that they made”, laulaa Leonard Cohen Live Songs -levyllä (1973) julkaistulla yhdeksänminuuttisella versiolla kappaleesta Please Don’t Pass Me By (A Disgrace). Tuo lause kaikuu oudolla tavalla myös Dance Me to the End of Loven sisällä.

Cohen on itse sanonut Dance Me To The End of Loven saaneen alkunsa tarinasta, jossa  tietyillä tuhoamisleireillä krematorioiden läheisyyten oli pakotettu vangeista koottu jousikvartetti soittamaan klassista musiikkia hirmutöiden taustalle. Tuo musiikki, ja lause ddance me to your beauty with a burning violin”, ovat Cohenille eräänlaisia kauneuden ja intohimon äärimmäisyyksiä tuossa hirvittävässä tilanteessa. Samaa ristiriitaisuutta ja tuhoon antautumisen kauneutta Cohen näkee myös rakkaudessa, joka on laulun keskeinen voima.

Kirjassaan Leonard Cohen: Prophet of the Heart (Omnibus, 1990) L.S. Dorman ja C.L. Rawlins näkevät kappaleen taustalla juutalaisen arvoituksen, koanin, joita juutalaiset heidän mukaansa mutisivat matkalla uuneihin. “Out of the eater came forth food / and out of the strong came forth sweetness”.

Tämä elämän ja kuoleman tai paniikin ja turvan välinen tila (”dance me through the panic ’til I’m gathered safely in”) saa miltei sadomasokistisia tasoja niskavillat nostattavassa viimeisessä säkeistössä:

””ouch me with your naked hand
touch me with your glove
dance me to the end of love”

Paljas käsi ja hansikas ovat toistensa äärimmäiset vastakohdat, toinen rakkautta ja toinen vihaa, mutta lopputulos on silti sama: molemmat työntävät eteenpäin siihen tilaan mikä rakkauden lopussa on.

Kappaleen voimakkaat raamatulliset viitteet – oliivinoksat, kyyhky, Babylon ja teltan tarjoama suoja – johtavat tulkintaa tiettyyn suuntaan. Kaikkiin näihin liittyy eräänlainen vankeus, ja pakeneminen. Erämaamatkat, ja heikkona lepattava toivo. Cohen tuntuu rinnastavan tanssin eräänlaiseen uskaltamiseen paeta omaa tilannettaan, nousta sen rajoitusten yläpuolelle, ja sen kautta päästä yhteyteen toisen ihmisen kanssa, mutta toki lopulta myös siihen äärimmäiseen yhteyteen, eli jumaluuteen sulautumiseen, siihen mitä “rakkauden lopussa” on (myös kappaleen videon alussa on tämä implikaatio kuolemaan). Näin koko kappale muuttuu rukoukseksi, pyynnöksi tanssittaa pois siitä sietämättömästä tilanteesta, jossa on.

Kreikkalaisen sirtakin (tai hidastetun klezmerin) rytmeissä kulkeva kappale on tunnelmaltaan haparoivan surumielinen. 2000-luvun kiertueilla Cohen on lisännyt mukaan alkuperäiseen minimalistiseen keitokseen klarinetin, joka korostaa kappaleen klezmer-juuria entisestään.

Kyseessä on transitorinen laulu, eräänlainen siirtymäriitti. Edellislevy Recent Songs ilmestyi vuonna 1980, ja Various Positions neljä vuotta myöhemmin. Näiden välillä Cohen oli julkaissut voimakkaasti omaa juutalaisuuttaan luotaavan, uskonnollisia tekstejä sisältävän Book of Mercyn (1982), viettänyt jo aikaa Mount Baldyn zen-luostarissa ja lähestyi uhkaavasti 50. ikävuottaan. Tietty tarve muuttua roikkui painavana ilmassa.

Transitorisuutta ilmentää myös levyn instrumentaatio. Cohen siistiytyi tällä levyllä, ja etenkin levyn avanneella Dance Me to The End of Lovella, jolla käytetään ajan hengen mukaisesti syntetisaattoreita. Tämä vieraannutti osaa Cohenin yleisöstä, mutta toi omalla tavallaan uuden tason suorastaan huvittavaa minimalismia Cohenin musiikilliseen palettiin. Dance Me to the End of Lov’n alussa kuultava halpa Casion preset-komppi on kappaleen musiikillinen selkäranka, jota korostavat villit konebanjo-soundit soolossa ja futuristisena avaruusklezmerinä leijuva syntetisoitu viulu-melodia.

Various Positions nousi julkaisuviikollaan top 10:iin Espanjassa, Portugalissa ja Skandinaviassa, mutta tilanne Atlantin toisella puolella oli varsin toisenlainen. CBS (joka oli tähän asti julkaissut kaikki Cohenin levyt) kieltäytyi julkaisemasta albumia, koska ei pitänyt sitä tarpeeksi hyvänä. “Katsos, Leonard, tiedämme että olet suurenmoinen, emme vain tiedä oletko oikeastaan yhtään hyvä”, kerrotaan yhtiön johtajan Walter Yetnikoffin sanoneen Cohenille levyn julkaisun tiimoilta käydyissä keskusteluissa.

Various Positions julkaistiinkin Amerikassa riippumattoman Jem Recordsin Passport-alamerkillä. CBS otti levyn katalogiinsa vasta, kun Cohenin tuotanto julkaistiin ensi kertaa cd:llä vuonna 1990.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2004 esikoislevynsä Luoja auta tehneeltä Joose Keskitalolta on julkaistu toistaiseksi kuusi albumi ja useita singlejä ja ep-levyjä. (Kuva: Tomi Palsa)

Kappale, joka on Jukka Virtasenkin mielestä täydellinen.

”Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen
Ja kappelin kellot soivat
Se unelmoi saavansa pesää
Joka sen kummulle kaivetaan
Keskussairaalan hohtavista huoneista
Alas patologiseen
Pakastimesta morsian viedään morsiushuoneeseen”

Meinasin lentää selälleni, kun kuulin tämän kappaleen ensimmäistä kertaa. Paikka oli Kuudes Linja Helsingissä, ja tapahtuma oli Kolmas Maailmanpalo -levyn julkaisukeikka kevättalvella 2008.

Olin ollut hieman pettynyt levyyn. Se tuntui jotenkin kevyeltä. Kun Keskitalo sitten keikalla esittikin nipun lauluja, joista jokainen oli parempi kuin yksikään tuolla levyllä ollut, meinasin seota.

Päällimmäisenä minua vaivasi kuitenkin tämä poikkeuksellisen voimakas visio onanoivasta hautausmaasta. Sen seitsemään näennäisen yksinkertaiseen riviin tuntui risteytyvän niin suuria linjoja, niin voimakkaita ja latautuneita kuvia ja merkityksiä, että pää meinasi räjähtää.

Dylanmaisen karun ja hieman ruumishuoneelta ja homeelta kaikuvan huuliharppu ja akustinen kitara -taustan päällä Keskitalo makustelee sanoja, kuten “kumpu” ja “pesä”, huvittuneen tietoisena niiden kaksoismerkityksistä.

Hautausmaan kumpu on sen häpykumpu, elämän lähde ja sen lopullinen päämäärä. Hautaan asetettava vainaja on syntymän negaatio, anti-syntymä, ihan konkretiankin tasolla. Äidistä ulos tullut laitetaan takaisin Äiti Maan poveen. Kappelin kellot soivat niin häissä kuin hautajaisissakin, ja haudasta tulee morsiusvuode, joka täydentää kuoleman sakramentin. ”Maasta sinä olet tullut, ja maaksi sinä olet jälleen tuleva.”

Ei tule nopeasti mieleen toista suomalaista populaarimusiikin saralla työskentelevää tekstittäjää, joka saisi ladattua näin paljoa näin vähään.

Laitoin Helmi-levyjen Arwi Lindille konserttia seuraavana päivänä meiliä, sillä nämä uudet laulut vaivasivat minua.

“Nuo mainitsemasi uudet biisit (Hautausmaa vetää käteen, Viis’ tyttöä, Esineet, Tule minun luokseni kulta) on Joosen seuraavan levyn matskua, joka onkin jo työn alla, tosin vielä ihan hiljakseen. Kuitenkin Joose on yksin äänitellyt siihen jo 20 minuutin verran biisejä ja kevään aikana äänitetään bändilläkin biisejä siihen. Livelevy (tai kasetti) on myös suunnitteilla”, Lind vastasi tuolloin.

Kävi ilmi, että levyn äänitysten loputtua Joose oli tosiaan vielä prosessin päästyä kunnolla vauhtiin kirjoittanut nipun kappaleita, jotka eivät olleet ehtineet levylle.

Joose Keskitalo ei pelkää kaksoismerkityksiä. (Kuva: Tomi Palsa)

Kun kappale viimein vuoden odotuksen jälkeen julkaistiin, oli se paraatipaikalla. Keskitalon neljännen levyn avausraitana Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen on pysäyttävä. “Neljäkymmentä vuotta sitten Keskitalo olisi jo pelkästään levyn avaavasta kappaleesta haastettu oikeuteen jumalanpilkasta”, kirjoitan Rumbaan tekemässäni levyarviossa maaliskuussa 2009.

Kappaleesta tuli minulle eräänlainen talismaani tai pikemminkin albatrossi kaulan ympärille. Ihmiset tulivat juttelemaan siitä, vaativat tulkitsemaan sitä lisää, keskustelemaan sen merkityksistä. Laulu vaivasi ihmisiä, kuten kunnon surrealistisen vision kuuluukin. Sen rinnastukset olivat niin poikkeuksellisen voimakkkaita, sen termistö niin selke’ä, että se pakotti ihmiset seinää vasten.

Vuosia vaivannut aihe tuli esille aina, kun joko päädyin puhumaan tai kirjoittamaan Keskitalosta. Syytä tähän olen miettinyt pitkään, ja pohjimmiltaan uskon, että niin on, koska sen seitsemään riviin tiivistyy jotain olennaista Keskitalosta tekstittäjänä: se on rohkea, miltei houreisen visionäärinen, rujo mutta silti lohdullinen. Tietoisen shokeeraava, mutta shokilla saatua huomiota hyödyntävä.

“Keskitalo poikkeaa aikalaisistaan myös siinä, että hän pystyy käsittelemään pyhyyden teemaa lankeamatta latteuksiin tai kliseisiin. Keskitalon sanoissa on latautunutta voimaa, joka tuntuu puuttuvan nykykirkon retoriikasta melkein kokonaan. Kun hautausmaa vetää käteen Keskitalon kenties kontroversillimmässä laulussa, kyseessä ei ole pyhäinhäväistys, vaan pikemminkin halu ravistella kuulija hereille, herkistää tämän aistit.

Kuten surrealistit, Keskitalo käyttää shokkikeinoja arkisen keskellä saadakseen katsojan näkemää kuvan uudelleen, harkitsemaan sen rakenteita. Eloton ja hiljainen hautausmaa muuttuu himokkaaksi rakastajaksi, tuoreesta haudasta tulee morsiusvuode, mutta kyseessä ei ole parodia tai vitsi. Keskitalo pikemminkin korostaa sitä Luojan lakien määräämää rujoa täyttymystä, joka tapahtumaan liittyy”, analysoin kappaleen maailmaa Keskitalosta tekemässäni kansijutussa vuoden 2012 helmikuun Rumbassa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. tammikuuta 2009 – Irlanti kielsi hehkulamput.

Samae Koskinen soittaa esikoisalbumillaan kaikki soittimet. Tässä hän soittaa vain kitaraa. (Kuva: Tomi Palsa)

Samae Koskisen esikoissinglellä Kauko Röyhkän wajdamainen tarina kohtaa Sister Flon huumavan ja ihmetystä täynnä oleva popin.

“Hän ei tule mua vastaan
Nämä talorivit jatkuu sfääreihin”

Puolalaisella ohjaajamestari Andrejz Wajdalla oli kerran kuulemani tarinan mukaan synopsis, josta tämä piti kovasti, muttei ollut jostain syystä ohjannut elokuvaksi asti. Siinä mies tapaa elämänsä rakkauden ravintolassa, viettää tämän kanssa ihanan illan, päätyy tämän kotiin uudelle lähiöalueelle yöksi, josta lähtee aamulla onnesta soikeana hakemaan aamiaistarpeita.

Palatessaan hän kuitenkin huomaa, että uuden asuinalueen talot muistuttavat kaikki toisiaan, eikä hän ole onnen huumassaan pannut mieleen rapun tai talon numeroa. Hän ei yrityksistään huolimatta koskaan löydä takaisin, ja nainen ei vaivaudu häntä etsimään luullen miehen luikkineen aamun turvin pakoon.

Samae Koskisen ensimmäisen soololevyn ensimmäisellä singlellä Hän asuu näillä kulmilla on jotain samaa tunnelmaa. Ensimmäisen säkeistön wajdamainen tunnelma antaa tilaa röyhkämäiselle ulkopuolisuudelle, jossa yksinäinen boheemisusi vaeltaa esikaupunkialueella kuin vieraalla planeetalla hämmästellen vieraita elämänmuotoja ja niiden banaalia käyttäytymistä ja elämää.

Samae Koskisen kolmas soololevy Kuuluuko, kuuntelen ilmestyi viime vuonna. (Kuva: Tomi Palsa)

Se ei ole sattumaa, sillä teksti on Röyhkän. Koskinen ei tehnyt debyytilleen yhtään sanoitusta, vaan niistä vastasi liuta eturivin suomalaisia runoilijoita ja kirjailijoita (Saila Susiluoto, Inka Nousiainen, Tomi Kontio). Ja Röyhkä, tietenkin.

Yhteistyö Röyhkän kanssa jatkui seuraavalla levyllä Elossa (2009), ja myöhemmin Samae nähtiin Röyhkä/Mattila-bändin basistina. Sattumaa ei liene tämän valossa sekään, että debyytin Vol. 1 on tuottanut nimenomaan Riku Mattila.

Röyhkämäisen passiivisaggressiivisen kitararockin tilalla on tekstiä tukemassa kuitenkin Koskisen bändistä Sister Flosta tuttu huumava ja ihmetystä täynnä oleva pop. Kappale, ja varsinkin sen sfääreihin kurottava coda, voisi olla McCartneyn ja Brian Wilsonin yhteistyön tulos. Entistä vaikuttavampaa on, että Samae soittaa itse kaikki soittimet.

Todellinen soololevy, siis (jos ei laske parilla kappaleella huilussa vierailevaa Saara Markkosta). Ja ehdoton suomalainen popklassikko huikean lahjakkaalta säveltäjältä.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. kesäkuuta 2006 − Eduskunta piti satavuotisjuhlaistuntonsa ja perusti uuden Ulkopoliittisen instituutin hyväksymällä sitä koskevan lain. Istunnossa herätti eniten huomiota Vihreän Liiton kansanedustajan Heidi Hautalan puheenvuoro, jossa hän arvosteli ankarasti demokratian tilaa Venäjällä. Puhemies Paavo Lipponen tuomitsi Hautalan puheen Venäjää loukkaavaksi ja sivistysvaltioon sopimattomaksi. Lipponen piti raskauttavana sitä, että Hautala oli esittänyt mielipiteensä venäläisten kutsuvieraiden läsnäollessa.

Harriet Wheeler, nuhjuisten ja ujojen rakastama.

Ihana Harriet Wheeler.

Oli pieni hetki 1990-luvun alussa, kun olit maailman ihanin nainen. Me kaikki yliopistossa ensimmäistä vuosikurssiamme käyvät seurasimme esimerkkiäsi: pukeuduimme liian isoihin villatakkeihin ja Doc Martenseihin, kampasimme hiuksemme 1950-luvun tyyliin ja muutenkin yritimme näyttää hyviltä mustavalkoisissa valokuvissa. Ja ei se ollut sellaista rakkautta, sillä tiesimme että olitte kitaristisi David Gavurinin kanssa pari. Sinua ihailivat pojat ja tytöt tasavertaisesti: tytöt halusivat olla sinä, ja pojat halusivat tyttöystävän, joka oli kuin sinä.

Olitte meidän kruunamaton kuningasparimme, meidän nuhjuisten ja hieman ujojen. Tiesimme teistä kaiken. Olitte tavanneet Bristolin yliopistolla opiskellessanne, muuttaneet Lontooseen ja alkaneet kirjoittaa lauluja saadaksenne jotain tekemistä sillä välin, kun odotitte seuraava työttömyyskorvausta.

Teissä ei ollut mitään Happy Mondaysin vulgaariutta, vaan pikemmin jotain hienostuneen mannermaista, uuden aallon ranskalaista. Jo sekin, että kerroitte haastattelussa, että suhteenne alkuvaiheessa teidän yhteinen levynne oli Joni Mitchellin Blue. Sen nostalgissävytteinen tunnelma väritti teidän omaa musiikkianne, jokaista valokuvaa, joka teistä otettiin. Kuvittelimme, että teidän asuntonne on lattiasta kattoon täynnä Penguinin kirjoja ja isoja ruukkukasveja, ja ainakin kaksi kissaa loikoilisi laiskasti isoilla sohvilla.

Nyt, kun kuuntelee teidän toista singleänne Here’s Where the Story Endsiä, tajuaa että se voisi hyvin olla kadonnut Smiths-raita. Sama helisevä akustinen kitara, sama hieman maailmaan kyllästynyt, mutta silti jollain tasoilla intohimoinen ennui. Ja se ihana kitara-coda, siinä kolmen minuutin ja kahdenkymmenen sekunnin kohdalla, joka on puhdasta Johnny Marria siinä tavassa, millä se sitoo kappaleen teemat yhdeksi voimakkaaksi, hypermelodiseksi päätelmäksi.

The Sundays. Vasta nyt oikeastaan tajuaa, kuinka hyvin täytitte The Smithsin jättämän tyhjiön, kuinka samasta puusta teidät oli veistetty. Senhän näkee jo yhtyeiden nimistä!

Täytitte, mutta toisaalta tasavertaistitte sen. Morrisseyn androgyyniyden tilalla oli ihana tyttömäinen naiseutesi, jolle oikeastaan vaan Cranesin Alison Shaw veti vertoja. Mutta jotain katosi, joku kumouksellinen taso vesittyi hieman.

Debyyttisinglen Can’t Be Suren stattinen postpunkmaisuus antoi tilaa tälle 1960-lukulaiselle helisevyydelle, joka jäi monelta osin teidän joutsenlauluksenne (vaikka julkaisitte vielä kaksi levyä tämän jälkeen, vuosina 1992 ja 1997). Silti, debyyttinne Reading, Writing & Arithmetic (Rough Trade, 1990) on yksi 1990-luvun hienoimmista brittiläisistä levyistä, viimeinen ilmentymä siitä herkästä ja kauniista indiestä, joka jäi lad-kulttuurin ja brittipopin typerien ja öykkärimäisten tennarien jalkoihin.

Video ei ole enää saatavilla

Sami Kukka on muuttanut muun muassa Jean Ramsayn elämän. (Kuva: Tomi Palsa)

“En pystynyt hallitsemaan mitään, en ainakaan kuolemaa”, Sami Kukka laulaa, ja sanojen yksinkertaisuudessa on niiden vapauttava voima.

“Tuulen työtä, sen myötä
Kuolemaa tekee tuloaan”

Kun tämä levy tuli pöydälleni vuonna 2007, en osannut oikein odottaa mitään. Toki kyseessä oli Helmi-levyjen julkaisu, ja taustapiruina sellaisia avainhahmoja kuin Joose Keskitalo, Arwi Lind ja Lauri Ainala. Viitekehys oli ainakin kunnossa.

Se, mitä sisältä löytyi, muutti jollain tasolla elämäni.

Tässä tapahtuu pienellä skaalalla jotain samaa kuin silloin, kun John Fahey ja kumppanit etsivät 1960-luvulla käsiinsä Skip Jamesin ja käynnistivät tämän uran uudestaan.

Sami Kukka oli jollain tasolla kuollut ja kuopattu, ja samaa ruumista asuttanut Esa Santonen asui ja työskenteli Mustiossa äänittäjänä. Keskitalo oli löytänyt Sami Kukan ainoan julkaisun, 1980-luvulla totaalisesti flopanneen debyytin Sami Kukka (1988), pitänyt kuulemastaan ja etsinyt Kukan/Santosen käsiinsä. Vakuuttanut tämän lahjoistaan, saanut yrittämään uudelleen. Seurasi levyt Vettä kuusta (2002) ja läpimurto Kuolema tekee tuloaan (2007).

Tyylillisesti Kukka asettuu jonnekin Pekka Strengin ja John McGregorin välimaastoon. Näistä hän kuitenkin erottuu raskasmielisellä aikuisuudellaan. Miehen karhumainen olemus kuuluu musiikista ja lisää siihen hyvin koskettavan tason.

Kukan musiikissa kuuluu parinkymmenen vuoden hiljaisuus. Se resonoi niissä vaietuissa, valtavissa pettymyksen halleissa, epäilyn ja kolhun kokeneen omanarvontunnon tunkkaisissa huoneissa.

Kuten Mirel Wagner joitain vuosia myöhemmin, Kukka on taitava pelkistämään, keittämään lihat luiden päältä. Kitaristina yllättävän taitava, pieniä huikeita juttuja soittava Kukka rakentaa virtuoosimaisella soitollaan ja hieman maailmaan kyllästyneellä äänellään jännän jännitteen, jota ikiaikaisilta tuntuvat sanoitukset tukevat.

Kuolemaa tekee tuloaan -levyn “nimikappale” Tuulen työtä voisi hyvin olla satoja vuosia vanha rekilaulu. Sen iloinen melodia on voimakkaassa kontrastissa sanoituksen miltei kärsimättömään kuoleman odotukseen. Dempatun kitaran nuotit paukahtelevat hermostuneesti sisään ja ulos hengittävän melodian alla, ja laulaja näkee kuolemaa pienissä detajeissa, ympärillä vellovassa mysrkyssä, puolitankoon lasketuissa lipuissa ja tuulen rikkomissa sateenvarjoissa.

Tuuli on muutoksen voima, ja muutokseen sisältyy aina menetys. Elämää eläessämme kuljemme joka askeleella kohti kuolemaa, mutta keskeistä onkin tajuta päästää irti, unohtaa, eikä jäädä tämän tosiasian alle.

“En pystynyt hallitsemaan mitään, en ainakaan kuolemaa”, laulaa Kukka, ja sanojen yksinkertaisuudessa on niiden vapauttava voima. Kuolema tulee kyllä, turha sitä on odottaa. Antaa tuulen vain kuljettaa. Tapahtumat alkavat vyöryä – ja syntyy musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

8. marraskuuta 2007 – Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Suomen valtion maksamaan suurlähettiläs Alpo Rusille 70 000 euron korvaukset aiheettomaksi osoittautuneen vakoiluepäilyn aiheuttamista ansionmenetyksistä ja henkisistä kärsimyksistä. Lisäksi valtion maksettavaksi määrättiin oikeudenkäynti- ja asianajokuluja runsaat 105 000 euroa. Rusi oli alun perin vaatinut puolen miljoonan euron korvauksia. Valtio valitti päätöksestä hovioikeuteen.

Pixies. Tahrija, kuvainraastaja Francis toisena vasemmalla.

Luis Buñuelin elokuvan Andalusialainen koira alussa on kohtaus, jossa partaveitsi leikkaa hitaasti silmämunan kahtia.

Montaasin kautta siirrytään nopealla leikkauksella täysikuusta pyöreään silmämunaan, jonka poikki veitsi lipuu hitaasti ja varmasti, miltei pornografisen nautinnollisesti. Tuohon hetkeen tiivistyvät oikeastaan kaikki surrealismin voimakohdat: (repressoitu) seksuaalisuus ja kuolema, eros ja thanatos.

Kohtaus on järkyttävä sen takia, että siinä on jotain peruuttamatonta. Se on hidasta ja harkittua väkivaltaa, julmaa ja lopullista.

Pixiesin läpimurtolevy Doolittlen avaava Debaser ottaa tuon kohtauksen lähtökohdakseen, tehokeinokseen. Kertosäkeessä Black Francis laulaa huvittavalla puoliranskalla “I am un chien andalusien” (oikea muoto olisi “Andalou” – toim. huom.) eli elokuvan nimen, jota seuraa välittömästi itse kohtaus, “slicing up eyeballs, oh-oh-oh-oo”, jonka hän laulaa suorastaan ekstaattisesti hykerrellen, mielikuvasta nautiskellen.

Toinen teos, johon kappale viittaa, on juurikin tuon oudon ranskan takia Talking Headsin Psycho Killer, joka on eräänlainen Debaserin esiaste. Sen kertosäe (“psycho killer, qu’est-ce que c’est?”) on samalla tavalla absurdi ja häiriintynyt, miltei skitsofreeninen juurikin tuon selittämättömän kielten rinnakkainasettelun takia.

Kappaleita yhdistää toki myös ärhäkkä komppi. Skan rajamailla oleva Psycho Killer ja määrätietoinen Debaser ovat intensiivisiä, miltei neuroottisia esityksiä, mikä vuorostaan tukee sanoitusten jännittyneisyyttä.

Viiltely on efekti jota, Black Francis käyttää levyllä muutenkin. Wave of Mutilation ja I Bleed jatkavat pitkälti Debaserin tunnelmaa, joskin jälkimmäisessä verenvuoto liittyy mahdollisesti syntymään (kuukautiskierto) eli teemaan, joka taas on Deadin takana.

Debaser on omalla tavallaan arkkityyppinen Pixies-biisi: on huutoa, on villit soolot, on Kim Deal hönkimässä taustalauluja tuolla pikkutytön ja sarjakuvahahmon risteytykseltä kuulostavalla äänellään. Upein kohta kappaleessa on kuitenkin sen loppu: kahden minuutin kohdalla alkava instrumentaali-coda runnoo kappaleen sanoman brutaalisti maaliin, Santiagon kitara riehuu kuin veitsi Black Francisin niputtaessa ruumiita taustalla vihaisella ja tiukalla barre-kompilla.

Kappaleen lopussa Black Francis on sitä mitä on koko ajan huutanut toivovansa olevan: turmelija, tahrija, kuvainraastaja.

Kokonainen sukupolvi kantaa vieläkin näitä arpia. Silmämunamme (ja korvamme!) on viillelty kahtia, nyt näemme kahta paremmin. Ja emme kuule mitään.

Video ei ole enää saatavilla

Tracy ja Kurt.

Tarinan mukaan Kurt Cobain soitti The Beatlesin levyä kolme tuntia päästäkseen tunnelmaan, jossa viimein kirjoitti About a Girlin.

“About a Girlin tamburiini teki selväksi, että joku siinä bändissä kuunteli Beatlesia”, seattlelaismuusikko Kim Warnick sanoo Everett Truen kirjassa Nirvana – tositarina (Johnny Kniga, 2006).

Kappaleessa on tosiaan kaikuja liverpoolilaisorkesterin melodisuudesta, ja se onkin tavallaan (Shocking Bluen) Love Buzzin aisapari Nirvanana debyytillä Bleach: ei niinkään coveri, joka kuulostaa originaalilta, vaan originaali, joka kuulostaa coverilta.

Sonic Youthin Thurston Moore onkin sanonut osuvasti, että Kurtin äänessä oli puolet Lemmyä ja puolet Lennonia. About a Girl todellakin todistaa jälkimmäistä.

Mutta on kappaleessa muutakin. Vaikkei Kurt koskaan asiaa myöntänyt, hän kirjoitti kappaleen ensimmäiselle tyttöystävälleen Tracy Maranderille.

Taustalla on riita. Tracy vaati luonaan ilmaiseksi asuvalta Kurtilta jonkinlaista omistautumista suhteelle. Kun Tracy uhkasi heittää Kurtin ulos, kohautti tämä olkapäitään ja sanoi asuvansa sitten autossaan (kuten myöhemmin, Nevermindin ilmestymisviikolla, itse asiassa kävikin).

Tracy ei tätä halunnut, joten oltiin pattitilanteessa ja meno jatkui entisellään: Tracy kävi töissä ja maksoi laskut. Kurt nukkui myöhään, maalaili ja soitteli kitaraansa.

“I’ll take advantage while you hang me out to dry.
But I can’t see you every night, free”

Kappaleen skitsofreeninen tunnemaailma on klassista Nirvanaa, passiivisagressiivista ja ilkeällä tavalla humoristista. Kautta kappaleen toisteltu “I do” on myös tietoisen sarkastinen väännös avioliittilupauksesta “tahdon”.

About a Girl on merkkiteos Cobainin tuotannossa, sillä se on ensimmäinen omakohtainen, omasta elämästä ammentava laulu ja toisaalta myös ensimmäinen kerta, kun Cobainin poikkeuksellinen taito säveltää melodisesti tarttuvia kappaleita nosti päätään. Juuri näistä samoista syistä Cobain meinasi jättää kappaleen pois Bleachilta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Patti Smith kirjoitti Kurtille muistokappaleen About a Boy.

Video ei ole enää saatavilla

Pixies valmiina sukeltamaan mielen meriin.

”Intiaanit ratsastaa aavaa preeriaa”. Siltä ainakin tuntuu, kun kuulee Kim Dealin äärimmilleen kaiutetun ”woo-hoo”-kiljaisun, joka rytmittää Where Is My Mindiä. Se ei itse asiassa edes kuulosta ihmisen ääneltä, vaan pikemminkin eläimeltä, kuin lauman hylkäämän kojootin ulvonnalta, yksinäiseltä ja nälkäiseltä.

On antikliimaksi kuulla Black Francisin kirjoittaneen tämän klassisen Pixies-biisin sukeltamiskokemuksistaan Karibialla, vaikka kakkossäkeistö tosiaankin siitä selkeästi kertoo.

Minulle Where is My Mind on aina ollut nimenomaan sitä, miltä se aluksi kuulostaa: yksinäinen ja epätoivoinen huuto kadonneen järjen perään, hieman hämmentynyt mutta myös huvittunut reaktio järjettömään tilanteeseen. Sille, että tiedostaa, ettei tiedä, mutta tekee kumminkin. Vaistojensa varaan heittäytymiselle, järjen hylkäämiselle. Se on myös oodi kommunikaatiovaikeuksille, niin ihmisten toistensa välisille kuin oman minän ja tiedostamattoman välisille kuiluille.

Pixiesin ”kakkoslevyn” Surfer Rosan raivokkaassa kontekstissa kyse on levyn kakkospuolen avaavasta hengähdystauosta River Euphratesin maanisen jurnutuksen jälkeen. Levylle huonoiten istuvana kappaleena se on eräänlainen musta lammas, entistäkin epämukavampi yksinkertaisessa normaaliudessaan kaiken muun outoilun keskellä.

Kappaleen alku on hieno. Muistan vielä hätkähtäneeni, kun vasta kappaleen alettua Francis vislaakin jo pelin poikki huutamalla ”stop”, ja nauha pysäytetään. Alussa aivan pinnassa ollut Kim Deal siirtyykin tämän kautta syvälle kaiun kaivoon, jonnekin niin pitkälle, että hänestä kuuluu vain ääni. Efekti on voimakas, ja saa aikaan eräänlaisen tyhjiön myös kuulijan aistikokemuksessa: Dealin etäisyys on musta aukko, joka vetää puoleensa, kohti kappaleen keskipisteessä olevaa tyhjyyden ja paikaltaanmenemisen kokemusta.

Sanat yrittävät selittää. Kalat yrittävät puhua sinulle mutta uivat karkuun. Itä on länsi, ja sanatkin tuntuvat hajoavan käsiin: toisen säkeistön lopussa Francis laulaa ”coy koi”, joka tuntuu itsessään onomatopoeettiselta dadalta, mutta on itse asiassa piste, jossa merkitys katoaa. ”Koi” on japanilainen kala, ”coy” taas englanniksi kaino. Ja heti perään ”where is my mind”? Missäpä hyvin. No, veden alla, kahden kulttuurin välissä, uiden karkuun kuin säikähtänyt pikkukala.

Kappaletta ovat coveroineet kaikki Nada Surfista James Bluntiin, mutta näennäisen helpon kolmen soinnun rämpytyksen jäljentäminen onkin vaikeampi juttu kuin ensikuulemalta saattaisi luulla. Laulun todellinen sielu nimittäin on Kim Dealin niskavillat nostavassa ujelluksessa ja Joey Santiagon passiivis-agressiivisesti kaartelevassa kitarassa, joka välillä väläyttää hampaitaan.

Voisi jopa mennä niin pitkälle, että sanoisi Dealin ujelluksen olevan vastaus Francisin kysymykseen. Se on hukkuneen mielen ääni, kaiku joka vastaa metsänrajasta, kadonneen sielun veretseisauttava valitushuuto.

Suurelle yleisölle Where Is My Mind tuli tutuksi David Fincherin elokuvasta Fight Club, jonka loppukohtauksessa se soi murenevan maailman ja/tai psyyken taustalla. Kohtaus antaa osaltaan visuaalisen vastakappaleen laulun keskeiselle ajatukselle: missä on mieli, joka on murtunut?

Video ei ole enää saatavilla

"Me kuunnellaan bussissa Soundgardenii!"

Samasta kaupungista kuin legendaarinen Dead Moon tai luoteisrannikon ruutupaitaisia kohtaloita kirjannut Richmond Fontaine ponnistaa matalavireisen raskaan rockin yksi piristävimmistä uusista tuttavuuksista, Red Fang. Portland, Oregon ja Yhdysvaltain luoteisrannikko kuuluvat näiden karvaisten miesten musiikissa siinä mielessä, että yhtyeen soundissa on tasaiset määrät Sabbathia ja Seattlea; ja ainoa yhtye, josta miehet ovat kiertuebussissa samaa mieltä, on Soundgarden.

Yhtyeen musiikkia on kuvailtu stoneriksi, mutta siinä on paljon myös grungen melodisuutta ja 70-lukulaista orgaanisuutta. Pitkälti humorististen ja kekseliäiden videoidensa kautta suuremman yleisön tietoisuuteen ponkaissut nelikko on hieman kuin taannoisen kiertuekumppaninsa Mastodonin vähemmän ryppyotsainen pikkuveli.

Kiertuekiireiden keskeltä Nuorgamin jutusteluun vastasi basisti-vokalisti Aaron Beam.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Varmaan Hall & Oatesin Private Eyes. Olisiko se sitten ollut ne handclapsit? En tiedä, joko ne tai se koukku, sellainen tauko kertosäkeessä. Se tietynlainen nykivyys luultavasti vetosi minuun.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Hmm… Tämä nyt ei ole varsinaisesti minun valintani, mutta luultavasti The Kinksin Lolaa. Minulla on katsos 2,5-vuotias poika, joka pakottaa minut laittamaan sen soimaan uudestaan ja uudestaan aina, kun olemme autossa. Rakastan Kinksiä, mutta tuo on luultavasti heidän kappaleistaan se, jota inhoan eniten.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Tämä on kyllä tasapeli (Norman Greenbaumin) Spirit in the Skyn ja (Don McLeanin) American Pien välillä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Jos olen surullinen ja kännissä, niin Christina Aguileran Hurtia…”

Video ei ole enää saatavilla

”…ja jos olen iloisessa humalassa, niin Britney Spearsin Toxicia.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Botch (vuosina 1993–2002 toiminut yhdysvaltalainen mathcore-bändi). Minulla oli jopa useita mahdollisuuksia, mutten vaan jotenkin saanut aikaiseksi. Typerää.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

“Slayer.”

Miksi?

“NO SLAYER, HEI!”

Video ei ole enää saatavilla

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Itse biisi. En kyllä pysty erottelemaan näitä kahta – minulle ne ovat yhtä ja samaa, joten kysymys on tavallaan irrelevantti.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”En mikään. Olen soittanut musiikkia pienen ikäni, en osaa kuvitella tekeväni mitään muuta.”

Kuka on nero musiikkivideoidenne takana?

”Whitey McConnaughy! Hän ideoi ne, me annamme hänelle vapaat kädet!”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Tämä on tasapeli Michael Jacksonin Beat Itin ja Twisted Sisterin We’re Not Gonna Take Itin välillä.”

Minkä levyn ostit viimeksi?

“The Swarming Hordesin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Minun poikani, The Hot Snakes ja lähestyvä 40-vuotispäiväni.”

Mikä laulu saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

“Orchestral Manoeuvers in the Darkin If You Leave. En ollut mikään bändin fani, mutta tuo kappale palauttaa mieleen sellaisen surullisen yksinäisyyden, jonka muistan 1980-luvulta, kun olin yksinäinen ja lemmenkipeä teini, hieman niin kuin siinä John Hughesin elokuvassa Pretty in Pink, jossa se nörtti ei saa siinä lopussa sitä tyttö. Voi helvetti, että se oli kurjaa aikaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Se on nuoren miehen hommaa. Kun tulee minun ikääni, on mahdotonta tuntea syyllisyyttä siitä, että pitää juuri siitä mistä todella pitää.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Soundgardenia.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

“Hot Snakesia.”

Video ei ole enää saatavilla

Paras Black Sabbathin levy?

”Paranoid – suurin tihentymä klassisia riffejä, upea soundi ja niin edelleen.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Luultavasti, mutta se on ollut loppupeleissä tarpeetonta, sillä olen hirvittävä nössö ja nörtti eikä se miksikään muutu.”

Oletko koskaan harrastanut seksiä oman musiikkisi tahtiin?

”Hah hah! En missään tapauksessa!”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”John. Hän oli synkin ja ilmensi raakaa tunnetta äänellään, lauluillaan ja biisinkirjoittamisellaan ihan eri tavalla kuin ne muut. Plastic Ono Band on yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Tähän hätään keksin vain kaksi bändiä: Children of Bodom ja HIM. Jälkimmäistä en ole edes kuullut, mutta tiedän, että laulaja on naisten mieleen ja jotenkin superseksikäs tai jotain. Eli jos näiden väliltä pitää valita suosikki, niin CoB.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Hungry Ghostin Wicked Betsy.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Tähän pitää kyllä vastata, että omat levyt. Kaikkein nolointa on, jos ihmiset soittavat tekemiäni levyjä silloin, kun olen itse paikalla.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Harmittaa myöntää, mutta mp3. Ihan vaan logistisista syistä – kiertämisestä tulee entistä vaikeampaa, jos mukana pitää raahata nippua lp-levyjä ja levysoitinta.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Hänen tapauksessaan se on yksi ja sama. Minulle hän on tavallaan eräänlainen rockin Paul Verhoeven.”

Red Fang (USA) ja Black Tusk (USA) Tavastialla tiistaina 24.4. Liput 18 euroa, ovelta 20 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

Nopat.

“Nopat”. Jo yhtyeen nimessä on jotain konstailematonta. Niin pientä, mutta niin tarpeellista. Ilman näitä kavereita ei lautapeleissä mennä eteenpäin.

Promokuvassa kolmikko seisoo rennon oloisesti, Reinot jaloissa, kahvikupit käsissä. Tai rumpalilla ei ole kahvikuppia, vaan kameran laukaisin. Tämäkin kertoo tavallaan kaiken. Kadun tuolla puolella kuulostaa itse tehdyltä, omista lähtökohdista kudotulta. Kotikutoiselta, omakohtaiselta.

Levy on yleisilmeeltään hyvin rauhallinen. Voi hyvin kuvitella laulaja Henriikki Lähdesmäen istumassa keittiönpöytänsä ääressä, kahvikuppi edessä, kitara kädessä, edellisillan ja vuosikymmenen tapahtumat paperille hitaana virtana soljuen.

Nopat koostui alun perin puoliksi entisistä Red Carpet -orkesterin miehistä. Nyt jäljellä on enää basisti Samuli Toivonen. Vielä debyyttisinglellä soittanutta Petri Nakaria kiitetään “soittoseurasta ja tarttuvista kitaramelodioista”. Jäljellä oleva trio soi kuitenkin rikkaana, velloo paikallaan kuin kuuma ilma, leijuu huoneessa kuin pöly. Sen minimalismissa on jotain rikasta, sillä osien vähyys pakottaa fokusoitumaan niihin entistä kiivaammin.

Kadun tuolla puolella on tietyssä mielessä eräänlainen comedown-levy. Siinä on jotain krapulaisen haurasta, mutta omalla tavallaan viisasta, rajun viikonlopun tai rajun vuosikymmenen tuomaa itsetietoisuutta ja itsensä ymmärtämistä. Jos musiikista on leikattu desibelejä, heijastuu tietty seestyminen myös sanoituksista. Voikin turvallisesti ja ilman suurempia tulkinnallisia vapauksia sanoa, että Kadun tuolla puolella on levy aikuistumisesta.

”Ryyppäsin ja rähjäsin
kaikkea liikkuvaa vonkasin
kaipa voisimme kuvailla
touhun lähteneen hanskasta
aika huolella

Mutta ne reissut nyt jäädä saa
minun osalta historiaan
enää en ole sellainen
en, en, en ole sellainen”

Aikuistuminen ei ole Lähdesmäelle kuitenkaan luopumista, vaan pikemminkin päinvastoin: edellisen kappaleen nimi on Kunnes sinut sain.

Levy on poikkeuksellisen kauniisti ja huolella äänitetty. Asialla on ollut sellaisia veteraaneja kuin Pentti Dassum, joka myös soittaa levyllä yhden slide-soolon ja “romuja” kappaleeella En unta saa. Pääosa äänityksistä on tehty turkulaisella Noisecampiin kuuluvalla Studi Redhousella, jota isännöi Danil Venho. Myös laulaja Henriikki Lähdesmäki on osallistunut äänityksiin.

Mieleen tulee levyt, jotka Daniel Quatsy on tehnyt Hederos & Hellbergin kanssa: akustiset instrumentit soivat puhtaina, lämpiminä äänimassoina. Kappaleessa En unta saa pääosassa on symbaali, joka tuntuu kommentoivan kertojan tunnetiloja, nousevan huumaavina aaltoina, hieman kuin Velvet Undergroundilla kappaleessa The Ocean. Tämä detaljirikas minimalismi on varmaankin syy, joka sai valtalehden kriitikon vertaamaan yhtyettä Tortoiseen. Toisaalta levyllä on samalaista lämpimänlaiskasti viipyilevää tunnelmointia kuin Fleetwood Macin Albatrossilla.

Ulkoimaisista verrokeista nousee mieleen sellaisia nimiä kuin Denison Witmer, Dolorean ja Dakota Suite. Kaikuja näiden artistien hauraasta raukeudesta on ehdottomasti havaittavissa.

Kotimaisista tekijöistä nousee mieleen Knipin viime Egotrippi-levyille säveltämät hienot akustiset biisit, kuten Asfaltin pinta. Lähdesmäen suorissa ja konstailemattomissa sanoissa on myös ripaus John McGregorin ja Sami Kukan valaistunutta naivismia. Huomiot ovat pieniä, miltei merkityksettömän tuntuisia, mutta ne rakentavat siltoja erilaisten maailmojen välille. Kadun tuolla puolella on sarja äärisubjektiivisia kokemuksia, joissa kuitenkin on jotain valtavan universaalia. Oma kokemus heijastuu ulkomaailmasta, kadun toiselta puolelta, ja saa vastakaikua.

”Kadun tuolla puolella
on joku muukin valveilla,
laittaa valon ikkunaan
mä seuraa saan”

Vaikka yleisilme on seesteisen vakavahko, on levyllä on myös huumoria. Kun joku kävelee teksteissä päin seinää, kuuluu taustalta kolahdus. Kun joku lausuu “mitä täällä teet“ (Kunnes sinut sain), se myös kuuluu taustalta. Kun laulun tekstissä soi “taustalla surkeaa musiikkia”, soittaa piano huvittavasti pieleen. Nämä ovat pieniä hetkiä, jolloin levyn nukkavieru humaanius saa todella hymyilemään.

Lauantai-aamumainen tunnelma rikkoontuu oikeastaan vasta viimeisen kappaleeen kohdalla. Tuon reippaan instrumentaalin nimi kertoo kaiken: Uudet tuulet. Jos levyn puolivälin paikkeilla ollut toinen instrumentaali Magnetismia on eräänlainen yhtyeen rikkasti soivaa minimalistista soundia korostava välisoitto, toimii Uudet tuulet eräänlaisena epilogina, energisoivana askeleena eteenpäin.

Ikkuna on avattu maailmaan, huoneeseen virtaa lämmin keväinen ilma.

79 Kadun tuolla puolella on kuin puinen talo täynnä rakkautta, täynnä pieniä elämän hiomia detaljia, täydellisiä epätäydellisyydessään. Levy on kotoinen ja pehmeä kuin nukkavierut villasukat pakkasaamuna, viimeisillä rahoilla ostettu iso kuppi maitokahvia viikonloppuna ennen palkkapäivää. Niin pientä, mutta niin tarpeellista. Kuin noppa, joka pyörii, iskee silmää ja antaa syyn lähteä eteenpäin.

Video ei ole enää saatavilla

Lightships eli Teenage Fanclubistakin tuttu Gerald Love.

“April is the cruelest month”, kirjoitti T.S. Eliot aikoinaan.

Miksikö? Uusi elämä puskee märästä kylmästä maasta rajulla voimalla, valo on anteeksiantamattoman kirkasta. Huhtikuu on äärimmäisyyksien aikaa, kontrastien ja ristiriitojen taistelukenttä. Elämä kasvaa kuolemasta, kääntää sen nurinkurin, voittaa oman menneisyytensä käyttäen sen polttoaineenaan rakentaessaan uutta.

Uuteen heittäytymisessä on aina vaarana, että putoaa nenälleen. Sen tietää varmaan myös Lightships-nimen takaa löytyvä Gerry Love, onhan kyseessä miehen ensimmäinen soololevy jo yli kaksikymmentä vuotta kestäneellä uralla.

Nimi on tavallaan enne: Gerard “Gerry” Love on aina ollut glasgowlaisen Teenage Fanclubin suurin romantikko, todellinen rakkauden trubaduuri. Tämä hieman sulkeutuneen ja varautuneen oloinen basisti on vastannut niistä kaikkein huikeimmista eetteriin kurottavista harmonioista ja hieman yllättäen myös yhtyeen suurimmista hiteistä: Star Sign, Sparky’s Dream ja Ain’t That Enough ovat kaikki Loven kynästä. Jos käyttää verrokkina yhtyeen suurta vaikuttajaa Big Staria, on Gerry Love ”Tennarien” Chris Bell.

Tietenkin romatikon pitää laulaa rakkaudesta, kun kerran nimikin jo velvoittaa. Electric Cablesin punainen lanka on “she”, “her” ja “you”. Electric Cables onkin tavallaan rakkauskirje levyn muodossa, eräänlainen pitkä ja monipolvisena soljuva kiitos jollekin, joka on herättänyt laulajan horroksesta. Kevään ja uuden kukoistamisen teema tulee levylle juuri tämän kautta. Lovelle rakkaus on liikkellepaneva voima, auringonsäde joka herättää talven kylmyyden sammuttaman sydämen.

Ei ole lainkaan sattumaa, että levyltä löytyy kappaleita, joiden nimi on Photosynthesis tai Girasol. Molemmat, fotosynteesi ja auringonkukka, imevät voimansa juuri tuosta samasta mollukasta, joka laulajankin herättää henkiin.

Electic Cables on levy uudesta elämästä, toivosta, kukkaan puhkeamisesta. “Every tree, every blossom springs to life / to warm the cold cold heart”, laulaa Love kappaleessa Every Blossom. Ympärillä kukoistukseen puhkeva luonto saa vastakappaleen laulajan rakkauden virvoittamasta sydämestä, ja sama energia tuntuu virtaavan kummankin läpi.

Ilmeisimmillään ja paljaimmillaan tämä on ensisinglen Sweetness in Her Sparkin lopussa.

“I was broken up inside
an empty heart, a lonely ghost
I sensed magic in her
I’m sensing magic in her

Doors unlock when she’s standing near
Hold her close and the whole town disappears
She’s got my mind in a hopeful condition
These days I’m alive and at night I’m wishing

And this old heart is beating for her
The sweetness in her spark is going to take me away”

Ratkaiseva detalji ovat juuri nuo kolme viimeistä sanaa. Toisessa säkeistössä ne ovat muodossa “make me stay”, joka tavallaan kertoo kaiken Loven positiosta. Hän on jo puoliksi siellä, puoliksi pois varjosta.

Levyllä on pakahduttavien sanoitusten lisäksi myös huikean hienoja musiikillisia hetkiä. Loven harsomaisen hauras falsetti Silver and Goldin alussa saa pidättämään henkeä, vain puhjetakseen surisevaan fuzz-kukintoon kertosäkeessä. Muddy Riversin kertosäkeen upeat Lovelle tavaramerkinomaiset “oo-ooo-oooh”-taustat, jotka saavat hymyilemään sisäisesti. Levyn raukea keskipiste on huikea Warmth of the Sun, jossa huilu ja klarinetti rakentavat oikeaoppisen pastoraalisen keitaan.

Love on mies, jolla on erinomainen levykokoelma, ja se todellakin kuuluu tällä levyllä. Levylle on kerätty kaikki 1970-luvun keltaisissa sävyissä haalistuneet, aurinkoa täynnä olevat klassikot, jalostettu niistä se ihanin osa ja sotkettu se omiin säveliin. Jokaisesta detaljista voi päätellä, että levyä on tehty hartaasti ja pitkään. Silti se kuulostaa spontaanilta ja tuoreelta.

Glasgowlainen indiemafia on levyllä voimissaan: levyllä vierailee soittajia sellaisista yhtyeistä kuin The Pastels ja Belle & Sebastian. Onpahan mukana myös Teenage Fanclubin toinen rumpali, Brendan O’Hare. Osittain varmasti tästä syystä levy kuulostaa Teenage Fanclubilta – jos Gerry Love saisi tehdä yhtyeessä kaikki päätökset.

Electric Cablesin nostaa keskivertoa korkeammalle sen tarkkaan punnittu temaattinen yhtenäisyys. Nämä eivät ole vain lauluja, vaan melkein kuin yksi pitkitetty laulu, sikermä samasta aiheesta. Englanniksi levyä voisi kuvailla termillä “song cycle”, sillä jotain syklistä kappaleissa todellakin on: kuljetaan kevättalven kylmyydestä kevään ekstaasin kautta myöhäiskesän raukeaan lämpöön.

Itkettävän ihana on levyn teemat niputtava eleginen päätöskappale Sunlight to the Dawn, joka mahtipontisuudessaan vetää (alun kitarakoukkua myöten) vertoja U2:lle, sortumatta kuitenkaan paatokseen:

”She brings sunlight to the dawn
stars to the blackest night
shade to the burning sun”

Ihana on etenkin sen yksinkertaisen kaunis kertosäe:

”Slow contentment to your soul
A golden sun sets in your eyes
when love’s in your willing heart”

Niinhän se on. Rakkaus sydämessä on ultimaattinen täyttymys, kuin auringonlaskun aikaan satamaan saapuva laiva. Jo artistinimikin liittyy tavallaan tähän. ”Lightship” on majakkalaiva, eräänlainen liikkuva turvallisen navigoinnin piste. Mekaaninen aurinko, jota kierrämme ja joka ohjaa meidät turvallisesti kotiin. Levyn avausraidalla Love leikitteleekin tällä iäinkuisella kahden ihmisen kohtaamisen metaforalla, laivoilla yössä. “This ship sails in the dark / into restful waters / This ship sails from the heart / in gentle water”, Love laulaa, toivoen kertosäkeessä kevään virvoittavaa valoa.

Kannatti toivoa. Tässä se on, silmiemme ja korviemme edessä: kevät.

Electric Cables on vuolaasti virtaavassa valossaan ja rakkaudessaan kuin puhdasta dopamiinia tykittäisi aistielimiin. Se on polkupyöräilyä kevätauringossa silmät kiinni, auringonsäde, joka herättää vielä talven kylmyydestä kiinni pitävässä huoneessa nukkuvan sydämen. Se on kuin vinyylille prässätty rakastumisen kokemus, yhtä huumava, yhtä hauras, yhtä arvokas, yhtä ainutkertainen.

90 Electric Cables kannessa pitäisi olla tarra, jossa lukee: “Parasta nautittuna vastarakastuneena”, sillä niin todellakin on. Se on sen kokemuksen sooninen vastakappale. Rakastakaa tätä levyä ja se rakastaa teitä takaisin.

Video ei ole enää saatavilla

The House of Love, mukana vielä Andrea Heukamp (alaoikealla).

The Smithsin jälkeisen indie-aallon Suurena Valkoisena Toivona nähty The House of Love julkaisi debyyttisinglensä Shine Onin maineikkaalla brittiyhtiöllä Creationilla vain vuosi perustamisensa jälkeen, huhtikuussa 1987.

Kyseessä on tavallaan yhtyeen ”signature-tune”: ensimmäinen single, jonka ensimmäiseeen lauseeseen sisältyy yhtyeen nimi.

”In a garden in the house of love
Sitting lonely on a plastic chair
The sun is cruel when he hides away
Shine on… ”

Kappaleessa tiivistyy kaikki, mikä yhtyeessä on hienoa: Terry Bickersin stilettimäisen terävä lead-kitara, Guy Chadwickin lakoniset ja camusmaiset sanoitukset ja rytmisektio Groothuizen–Evansin saumaton työskentely. Tässä vaiheessa mukana on vielä yhtyeen ”nico” eli Andrea Heukamp, jonka germaaninen klangi taustalauluissa toi lisää nihilististä kylmyyttä melko kolkkoon, velvetundergroundmaiseen maisemaan.

Kappaleen metaforat ovat kiinnostavia. ”Rakkauden talon puutarha” on epäilemättä eräänlainen paratiiisi, joskin tässä versiossa 18-vuotias Aatami istuu yksin muovisella tuolilla (upea detalji) ja haikailee Eevansa perään. Aurinko ei paista, vaan maailma tuntuu pyörivän tuon poissa olevan naisen ympärillä (kertosäkeen paljastava ”she-she-she-shine on”). Eräänlaista rakkauden (tai pikemminkin rakkaudettomuuden) iskemää ja maailmantuskaan käärittyä teiniangstia, siis.

House of Love olikin aikalaisiinsa verrattuna hieman pikkuvanha yhtye: Chadwick ja kumppanit oli helpompi kuvitella elokuva-arkistolle katsomaan ranskalaista uuden aallon elokuvaa kuin jalkapalloareenalle sekoilemaan kalja- ja piripäissään. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa yhtyeeltä, joka otti nimensä Anais Ninin romaanista.

Creationin perustajan Alan McGeen lempibändiksi leimattu House of Love oli debyyttinsä aikana kaikkien huulilla. Yhtyettä pidettiin jopa niin hyvänä, että seuraava harppaus olisi megabändien luokkaan, stadioneille U2:n seuraan. Bändin maine lepää pitkälti kolmella ensimmäisellä, hurjalla Creation-singlellä (Shine On, Real Animal, Christine).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

House of Love äänitti aiemmin vain singlenä julkaistun Shinen Onin uudestaan toiselle albumilleen, jonka se levytti siiirryttyään Fontanalle vuonna 1990.

Video ei ole enää saatavilla

Leonard Cohen ja yksi syy äänen syvyyteen.

Jos vasta tapaamasi ihminen tuhahtaa ja sanoo vihaavansa Leonard Cohenia, jossain ennakkoluulojen taustalla soi vaimeasti mitä luultavimmin Take This Waltz.

Tähän yhteen kappaleeseen tiivistyy kaikki, mikä Cohenissa on raivostuttavaa: Harlekiini-romaanien kliseitä hönkäilevä ukko Armani-puvussa, ylidramaattiset mustalaisviulut ja Jennifer Warnesin eteerinen taustalaulu. Tahattomasti pullottelevat symboliset vertauskuvat täyttävät korvan ja mielen. Huoneissa haisee tunkkainen home, halpa partavesi ja väljehtynyt kuohuviini. Keski-ikäiset naiset tanssivat huovutetuissa hatuissaan ja kummallisen muotoisissa punavihreissä silmälaseissaan, yksin, silmät suljettuina.

Jos Take This Waltz on klisee, ei syy ole yksinomaan Leonardin. Kyse on nimittäin eräänlaisesta coverista.

CBS julkaisi vuonna 1986 kokoelman Poets in New York, jossa eurooppalaiset muusikot ja runoilijat (Mikis Theodorakis ja Georges Moustaki, Patxi Andion, David Broza, Angelo Branduardi, Pepe ja Paco de Lucia, Manfred Maurenbrecher, Victor Manuel, Lluis Llach, Donovan, Chico Buarque ja Raimundo Fagner) juhlistivat espanjalaisen runoilija Federico García Lorcan (1899–1936) kuoleman 50. vuosipäivää. Cohen on keskiverto-popparille varmasti levyn esiintyjistä tutuin.

Take This Waltz pohjaa Lorcan runoon Little Viennese Waltz, josta Cohen teki uuden käännöksen. Lorcan henki on uudessa tekstissä vahva. Jo kertosäkeen andalusialaiseen kansanlaulelmaan pohjaava “ay, ay, ay” on tuskallisen tuttu kelle tahansa Lorcaa vähänkin lukeneelle.

Take This Waltzia on helppo luulla Cohenin originaaliksi. Ilmeisin syy on siinä, että Cohen on suuri Lorcan ihailija, ja hänen teksteissään on kautta uran näkynyt Lorcan vaikutus. Tästä kertoo jo sekin fakta, että hän on nimennyt tyttärensä Lorcaksi.

Tekstit ovat pääpiirteittäin samanlaisia, ja kiinnostavimpia ovatkin niiden väliset vivahde-erot. Rinnakkain luettuina huomaa että Lorcan tytöistä on tullut Cohenin naisia, puluista kyyhkyjä, iiriksistä liljoja, rakkaudesta halua. Kappaleen keskiössä oleva valssi ja tanssi ei Cohenille ole vieras elämän ja rakkauden metafora, kuten edellislevyn Dance Me To The End of Love todistaa.

Kummallista on kuitenkin, että tiivistämisen mestari Cohen lisää Lorcan tekstiin asioita jota originaalissa ei ole. Ilmeisintä tämä on viimeisessä säkeistössä: Lorcalla jokainen metafora tuntuu viittaavan kuolemaan, kun taas Cohen jättää toiveikkaasti ovia auki, ja onnistuu jopa tekemään  intertekstuaalisen viittauksen itseensä: ”cheap violin” on liian lähellä First We Take Manhattanin ”plywood violinia” ollakseen sattumaa.

Viuluista puheenollen pitää huomautta, ettei originaalilla ollut Raffi Hakopianin viulua tai Jennifer Warnesin harmonioita, jotka kuulija nykyisin automaattisesti liittää kappaleeseen. Nämä lisättiin vuonna 1988 I’m You Manilla ilmestyneelle versiolle.

Oma lukunsa on kappaleeseen tehty huvittava video, joka vetää epäonnistuneessa huulisynkkauksessa vertoja jopa legendaarisen huonolle Springsteenin Born In The U.S.A.:lle. Kazakstanilaisen matkailuvideon ja saksalaisen pehmopornoelokuvan välimuodolta näyttävä tahatonta komiikka tursuava video on kuvattu Espanjan Alhambrassa, Lorcan kotitalossa.

Video ei ole enää saatavilla

The Pogues teki Ewan MacCollin folk-klassikosta omansa.

Dirty Old Town, tuo Brittein saarten Paska kaupunki. Kappale, jota ihmiset hoilaavat nousuhumalassa tai vaikertavat krapulan kynsissä, joka jollain tavalla onnistuu pukemaan sanoiksi kotiseuturakkauden ja sitä jäytävän kaipuun johonkin parempaan.

Kappale on tuttu suurelle yleisölle nimenonmaan Poguesin versiona, ja osa pitääkin sitä heidän kappaleenaan. Heille tuleekin ehkä yllätyksenä, että kappale ei olekaan Shane MacGowanin kynästä tai ettei se viittaa Dubliniin tai edes Lontooseen, Shanen kotikaupunkiin.

Kappale on brittifolkin suuren miehen, Ewan MacCollin käsialaa. Hän kirjoitti sen alun perin kotikaupunkiansa Salfordia kuvaavaan näytelmään Landscape With Chimneys (1949), mutta siitä on sittemmin tullut yksi rakastetuimpia sodanjälkeisen folkin sävelmistä. Itse olen aina sieluni silmin nähnyt sen sijoittuvan L.S. Lowryn (1887–1976) maalausten kaltaiseen pohjoisenglantilaiseen teollisuuskaupunkiin, jossa tehtaat dominoivat ja ihmiset ovat kuin pieniä muurahaisia. Singlen kanteen ei kuitenkaan päässyt Lowryn maalaus, vaan hänen aikalaisensa Edgar Ainsworthin (1906–1975) näkemys pikkurikollisista käymässä katukauppaa.

Syy kappaleen menestykseen taitaa olla, että sen harmaan ja teollistumisen saasteisiin peittyneen arkirealismin leikkaa koskettava toiveikkuus. On rakas, jonka kanssa on treffit tehtaan seinän luona; kevät, jonka voi haistaa savuisessa tuulessa. Ja viimeistään kertosäkeen kohdalla syntyy halu nosta tuoppi ilmaan.Kotikaupunki on likainen ja harmaa, mutta rakas.

Kolmannen säkeistön kirveellärehvastelukin on nähtävä pikemminkin eräänlaisena humalaisena hellyydenosoituksena.

Mielenkiintoista geometriaa on siinä, että seuraavan suuren hittinsä Pogues sai Ewan MaCollin tyttären, Kirsty MacCollin kanssa (Fairytale of New York). On kuin Shane olisi kirjoittanut oman vastineensa Kirsty isän klassikosta. Samaa vihan ja rakkauden sekoittumista toisiinsa, taustalla miltei omana organisminaan keuhkoahatumansa kanssa rykivä teollistunut metropolis.

Kappale on osittain Poguesin, mutta myös kappaleen 1970-luvulla popularisoineen The Dublinersin myötä muodostunut irkkufolkin standardiksi, ja onkin mahdotonta mennä irlantilaispubin ilman, että kappaleen kuulee jossain vaiheessa iltaa, joko levyltä tai c-luokan coverbändin esittämänä. Usein laulajan äänessä kuulee ripauksen Shanea.

Video ei ole enää saatavilla

'Kuvateksti tähän', vaatii Tom Waits – mutta vaatikoon. Nyt ei jaksa!

Kun sitä kuuntelee täältä neljännesvuosisadan päästä, on häkellyttävää, miten paljon Downtown Train poikkeaa Tom Waitsin ”uudesta” musiikillisesti kielestä. Jos kappale ei olisi niin pakahduttavan kaunis, voisi kuvitella, että kyseessä on jonkinlainen musiikillinen vitsi.

Kappaleesta tulee tahtomattakin mieleen Bruce Springsteen. Kun ajattelee kultturista maisemaa, johon Downtown Train julkaistiin, ei Brucelta voi välttyä. Born in the U.S.A. ilmestyi miltei tasan vuosi aiemmin, ja Springsteenin työläis-anthemit soivat joka radiosta joka kahvilassa ja huoltoasemalla.

Waits ei välttämättä ollut fani. Hänen kuuluisin lausuntonsa Brucesta kuuluu: “I swear I could eat alphabet soup and shit better lyrics” (alun perin lauluntekijä Johnny Mercerin lausuma eräästä brittiläisestä musikaalista). Tässä valossa Downtown Train tuntuu miltei Springsteen-pastissilta.

“The downtown trains are full with all those Brooklyn girls
they try so hard to break out of their little worlds”

Yksinäiset Brooklynin tytöt (muistumia Waitsin varhaisesta kappaleesta Jersey Girl, jota Bruce noihin aikoihin esitti coverina) matkustavat junilla Manhattanille tapaamaan jotain unelmiensa prinssiä, ”yrittävät murtautua ulos pienistä maailmoistaan”, kuten Waits asian koruttomasti ilmaisee.

Waits/Bruce on hiljainen laitakaupungin poika, joka seuraa mukana, katselee tyttöjä uskaltamatta kuitenkaan lähestyä, hiippailee heidän kotikadullaan muttei kuitenkaan uskalla pysähtyä talon kohdalla. Mumisee itsekseen varoituksia ja toivoo, että joku huomaisi hänet, aidon kunnon ja rehdin lähiöiden duunarin. Niin melodramaattista, että sydän särkyy. Amerikkalaisen unelman varjopuolia.

Musiikillinen toteutuskin tihkuu melodraamaa. On huomattavaa, että levyllä, jolla äkkiväärä kitaristi Marc Ribot loi maineensa olennaisena osana Waitsin uutta soundia, ei mies ole siltä irroitetulla singlellä päässyt ääneen, vaan hänen tilallaan soittavat kaksi New Yorkin hyvin erilaista legendaa, Robert Quine ja G.E. Smith.

Quine on näistä kahdesta tutumpi. Richard Hell & the Voidoidsissa maineensa luonut ja Lou Reedin, Lloyd Colen ja Matthew Sweetin bändeissä soittanut kitaranero on vaihtoehtorockin hienoimpia unohdettuja sankareita. G.E. Smith taas on kenties vielä mielenkiintoisempi valinta, sillä studiokettuna ansioitunut kaveri oli tähän mennessä soittanut lähinnä Hall & Oatesin bändissä.

Waits-sessioiden aikana Smith oli orkesterinjohtajana Saturday Night Livessä (pesti, jonka aikana hän kirjoitti muassa Wayne’s Worldin tunnusbiisin Mike Myersin kanssa) ja pari vuotta tuon pestin jälkeen nousi parrasvaloihin Bob Dylanin Neverending Tourin ensimmäisenä merkittävänä kitaristina ja bändinjohtajana (Dylan-fanit haikailevat vieläkin Smithin vuosien perään keskustelufoorumeilla).

Alun dempattu sähkökitara on omanlainen AOR-kliseensä, mutta muuta lähestymistapaa tähän kappaleeseen on vaikea kuvitella. Kappaleen ylitsepursuava romanttisuus suorastaan vaatii sitä, sillä dempattu kitara rakentaa jännitettä, luo kappaleeseen sen pinnan alla sykkivän kaipauksen ja kärsimättömyyden tunnelman, joka sanoituksessa kulkee punaisena lankana. Kappaleen joka solu on ääriään myöten täynnä yksinäisyyden rakentamaa odotusta.

“Will I see you tonight
on a downtown train
every night is just the same
you leave me lonely now “

Downtown Train on rakkaulauluista kliseisimpiä, laulu rakkaalle, jota ei ole vielä tavannut. Sen kautta se on myös rakkauslauluista kipeintä sorttia, sillä sen olemassaolo perustuu sille, ettei tuo tuntematon löydy, että ikkunoissa ja yöjunissa ohitetut muukalaiset jäävät vieraiksi ja etäisiksi. Kertosäkeen toive/rukous toistuu impotenttina ja täyttymättömänä joka lauantai-ilta, itsensä peilin edessä puleeranneen kertojan vihellellessä toiveikasta melodiakoukkua matkalla junalle, joka vie keskustaan ja tuo sieltä takaisin, taas kerran tyhjin taskuin. Jopa Quinen flamenco-vaikutteinen soolo juuri ennen ekstaattista viimeistä kertosäettä on riikinkukkomaisen koreileva, eräänlainen viimeinen epätoivoinen pyrähdys tanssilattialla.

Jean-Baptiste Mondinon mustavalkoinen, paljon Jim Jarmuschille (jonka elokuvissa Waits näihin aikoihin teki visuaalista ilmettään tunnetuksi) velkaa oleva video pelaa myös näillä yksinäisillä, yöhön toiveikkaana tuijottavilla hahmoilla. (Mielenkiintoista on, että yksi näistä on entinen raskaansarjan maailmanmestari Jake LaMotta, nyrkkeilijä, jota Robert de Niro muistettavasti näytteli elokuvassa Kuin raivo härkä.)

Island tuntui tiedostavan kappaleen hittipotentiaalin, sillä Rain Dogsin loppupuolelle piilotettu kappale lohkaistiin sen ensimmäiseksi ja ainoaksi singleksi, ja sen b-puolelle sijoitettiin levyn kiistattomat klassikot Jockey Full of Bourbon ja Tango ’Til They’re Sore.

Kappale ei kuitenkaan Waitsin esittämänä noussut listoille, mutta hitti siitä tuli. Downtown Train on saanut toisen elämän coverina, joiden esittäjät kertovat jotain sen valtavasta AOR-potentiaalista: Rod Stewart, Bob Seger, Patty Smyth, Mary Chapin Carpenter…

Rod Stewartin versio on näistä menestynein. Vuonna 1989 julkaistu single nousi sijalle 3 Billboardin Hot 100 -listalla, ja oli ykkösenä Billboardin “adult contemporary” ja “album rock” -listoilla. Single sijoittui ykköseksi Kanadassa ja pääsi Top 10:een Britannian sinkkulistalla. Stewart sai kappaleesta myös Grammy-ehdokkuuden kategoriassa Best Male Pop Vocal.

Huomionarvoisaa on, että Stewartin versiolla (ja videolla) slideä soittaa kitarajumala Jeff Beck, jonka bändin vokalistina Stewart loi alun perin maineensa ennen soolouraa ja The Facesia.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Anthemikkaasta rockistaan tunnettu ruotsalaisyhtye Moneybrother levytti kappaleen levylleen Pengarbrorsan.

Video ei ole enää saatavilla

Richmond Fontainen Willy Vlautin (toinen oikealla) on ensisijaisesti kirjailija ja vasta sen jälkeen muusikko.

Richmond Fontainen suurin vahvuus on samalla sen heikkous. Sen lauluntekijä Willy Vlautin on nimittäin kirjailija.

Toki Vlautin on myös lauluntekijä, kitaristi ja omalla tavallaan hieno laulaja, mutta pääasiallisesti kirjailija, silti. Kolme romaania julkaisseen Vlautinin helmasynti on, että hän lähestyy lauluntekstejä klassisen narratiivin kautta, kertoo aina tarinaa, miltei tympäännyttävän uskollisesti. Vahvimmillaan tämä muotissa pysyminen tuottaa huikeita lopputuloksia (The Fitzgerald -albumin The Janitor), heikoimmillaan se puuduttaa ja tekee kappaleista jähmeitä, sanoihin tukeutuvia ja tukehtuvia.

The High Country on molempia näistä. Albumi on konseptiltaan eräänlainen musikaali-kuunnelma, jossa tarinaa kuljetetaan niin laulujen kuin monologien ja äänimaisemien kautta. Pieneen Yhdysvaltojen luoteisrannikon metsurikylään sijoittuva tarina nostaa esiin Vlautinin suosimia teemoja: epäonnistumisia, päihteitä, raakuuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja kaksi rakastavaista, jotka yrittävät nousta tämän kaiken yläpuolelle.

Tekstinä The High Country soljuu kuin Twin Peaks Raymond Carverin kirjoittamana. Lynchiläisten outouksien tilalla on jotain vielä karmivampaa: todellisuus.

Portlandilaisen Richmond Fontainen tuotannossa on kaksi The High Countryyn verrattavaa aiempaa teosta, Post to Wire ja The Fitzgerald. Jos Post to Wire on enemmän tai vähemmän sisarteos Vlautinin ensimmäiselle romaanille The Motel Lifelle, on The Fitzgerald itsenäinen ja eheä teos, omalla tavallaan yhtyeen hienoin saavutus. Kuten Nick Cave Boatman’s Callilla, häivytti Vlautin The Fitzgeraldilla yhtyeensä minimiin, akustisiin kitaroihin, hiljaiseen bassoon ja vispilöillä letargisesti siveltyihin rumpuihin. Tai vaihtoehtoisesti: yhtye ymmärsi Vlautinia niin paljon, että tajusi astua sivuun ja antaa tarinoiden nousta pintaan.

The High Country ei ole yhtä harras. Musiikillisesti sillä on enemmän yhteyksiä Post to Wireen (yhteistä levyille ovat myös musiikilliset välisoitot ja tarinan kuljettaminen hahmojen välispiikkien ja postikorttien sisäisen monologin kautta), sillä myös tällä levyllä Richmond Fontaine maalaa täydellä paletilla, eikä vaan harmaan eri sävyillä.

Tarinan kannalta on huojentavaa, että tyttöä esittämään on otettu Deborah Kelly, joka tosin fraseeraa täsmälleen samalla tavalla kuin Vlautin. Vlautin laulaa kaikki muut kappaleet, ja välillä pari paikallista pirinarkkarin kuuloista kaveria kinastelee kuulostaen samalta kuin Dylan Carlson kuulostaa Nick Broomfieldin dokumentissa Kurt & Courtney.

Kurtin haamu kummittelee myös kappaleessa Angus King Tries to Leave the House, joka vie huomion Portlandista pohjoiseen, jonnekin Seattlen ja Aberdeenin välille. Vlautin (eli kappaleen nimessä mainittu King) toistaa kappaleen ainoaa lausetta ”I’m gonna leave the house” samalla haavoitetun eläimen epätoivolla, jolla Kurt Cobain nosti niskavillojamme, saman passiivisaggressiivisen runttauksen jauhaessa taustalla. Hieno hetki, osittain siksi, että kappaleen joka solusta kuulee, ettei talosta tosiaankaan pääse ulos.

The High Countryn ongelma on, että näitä musiikillisia kohokohtia on hyvin harvassa. Levylle on eksynyt oikeastaan vain yksi klassikkotason kappale, Lost in the Trees, jonka yhtye on viisaasti irrottanut singleksi.

Viisaria se väräyttää varmasti siksi, että se on sumuisen ja alakuloisen levyn verevin veto. Basso pumppaa kuin piripäissään, kitarat sirkkelöivät kuin metsureista kertovalla levyllä kuuluukin.

Kappale alkaa hienosti, hieman samalla tavalla kuten Pink Floydin Wish You Were Here. Autoradiosta kappaleita etsivä, mutiseva hahmo kelaa läpi toinen toistaan tragikoomisemman kuuloisia kantribiisejä, kunnes päätyy fantastisen korniin kappaleeseen Timber Tom (”They call me Timber-Tom / I’ve been a loggin’ man since I got back from ’Nam”), joka – kuten ilmeisesti muutkin puoliksi kuullut pastissit – on yhtyeen omaa tuotantoa. Viime kiertueella sitä lauloi basisti Andy Harding.

Tämän jälkeen hahmo toteaa turhautuneesti ”Gimme a break / This one’s even worse”, josta jäntevä ja maaninen Lost in the Trees viimein lähtee.

”It was getting dark in the sea of trees
Everyone was tripping except me
Amber couldn’t quit talking
’cause she was high on speed
Kevin was listening to a mix tape of Judas Priest
Crystal couldn’t stop laughing then she
took off her clothes
We were all pretty fucked up”

Vlautin maalaa tilannekuvaa ja taustoja mestarillisilla, pienillä siveltimenvedoilla. Judas Priestin pudottaminen tässä yhteydessä on nerokas kikka, sillä se nostaa heti mieleen ne itsensä yhtyeen musiikin tahtiin tappaneet teinit. Hieman kärjistämällä syntyy kuva Kevinistä kaverina, joka oli liian tyhmä tappaakseen itsensä. Tämä ikuinen sivuosanesittäjä on vain yksi The High Countryn läpi vaeltavista elävistä kuolleista.

The High Country on karmiva paikka. Kaikki vetävät huumeita, rakkaus on sadistista omistamista, väkivalta tuntuu olevan ainoa ratkaisu ja epäonni pannaan kiertämään. Metsä toimii levyn loppupuolella eräänlaisena kreikkalaisena kuorona, joka humisee omaa surumielistä melodiaansa ihmisten törttöillessä ja haudatessa ruumiita sen siimekseen.

69 Richmond Fontaine seuraa jo toistamiseen seurannut esikuvansa American Music Clubin esimerkkiä julkaisemalla suuren kaupallisen läpimurron hetkellä uransa epäkaupallisimman levyn. The Fitzgerald sössi suorastaan ihailtavasti kaiken Post to Wiren herätäämän kiinnostuksen ja High Country toistaa tempun vieläkin läpäisemättömämmällä materiaalilla. Lopputulos ei ole missään nimessä huono, mutta ensikertalaisen suosittelisin aloittavan jostain aivan muualta.

Video ei ole enää saatavilla

Top Dollarin hiusten pituus korreloi ihailtavasti yhtyeen nimessään mainostaman boogien loputtomuuden kanssa.

Perimmäinen syy siihen että kolme Matador-indie-levy-yhtiön työntekijää ja keräilylevyjen hankkija Paul ”Top Dollar” Majorsin perustivat vuonna 1997 Endless Boogie -yhtyeen oli, että ”Top Dollar saataisiin lähtemään himastaan.” Yhtye treenasi neljä vuotta ennen kuin soitti debyyttikeikkansa, mihin syynä oli luultavammin laiskuus kuin epävarmuus.

Endless Boogie tuntuu suhtautuvaan elämäänsä niin kuin musiikkiinsa: hommat kestävät, aikaa kuluu, juuri mitään ei tapahdu. Mutta juuri tuossa staattisuudessa on Endless Boogien viehätys. Nuoruuteen ja nopeisiin leikkauksiin obsessoituneessa pop- ja rock-kulttuurissa se on äärimäisessä barbarismissaan eräänlainen äärisivistynyt vastareaktio. Vanhat rumat ukot soittavat liian pitkiä sooloja välittämättä pätkääkään siitä mikä on muodikasta tai muuten vain helposti myytävää.

Ja toisaalta, ei Endless Boogien kappaleissa varsinaisesti ole sooloja. Ne ovat sooloja, eräänlaista orgastista, jatkuvassa pulppuamisen tilassa olevaa laavaa. Jos voit kuvitella AC/DC:n parhaan riffin Doug Yulen aikaisen Velvet Undergroundin soittamana ja lisätä siihen The Stoogesin Ron Ashetonin leijumaan wah wah -pedaalinsa kanssa, pääset lähelle Endless Boogieta. Toki mukaan pitää lisätä vielä kraut-rytmisektio ja Johnny Ramonen ja Link Wrayn äpärältä näyttävä kaaho mumisemaan viikunoiden polttamisesta takapihalla ja siitä mitä kellarissa tapahtuu.

Nuorgam tavoitti viimeiseksi mainitun hahmon, laulaja-soolokitaristi Top Dollarin tien päältä. Vastaukset olivat lyhyitä ja kryptisiä – mutta mitä muuta voi odottaa mieheltä, jonka kynästä ovat sellaiset kappaleet kuin The Manly Vibe, Steak Rock ja Executive Focus.

Mitkä kolme asiaa innostavat sinua tällä hetkellä?

”Louis C.K. Lasketaanhan tuo kolmeksi asiaksi?”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä artisti tai bändi toimii teille kaikille keikkabussissa?

”Olimme pitkään sitä mieltä, että maailmanhistorian hirvittävin äänite on Paul Simonin Graceland. Se selviytyi voittajaksi tiukassa kisassa Stingin soolotuotannon kanssa. Päädyimme tähän vuosien miettimisen tuloksena. Sitten muistimme Mobyn.”

Video ei ole enää saatavilla

Teillä on fantastisimmat taiteilijanimet mihin olen koskaan törmännyt. Ymmärtääkseni Top Dollar viittaa päivätyöhösi levydiilerinä, mutta mitä ihmettä tarkoittaa basistinne nimi Memories from Reno (”Muistoja Renosta”)?

”Ne ovat todella tummia muistoja, kuule. Kaikki totta. En voi keskustella näistä asioista joutumatta oikeudellisiin ongelmiin.”

Mitä bändiä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle mielenkiintoiselle tuttavuudelle? Miksi?

”Slim Gaillardia. Hän on vaan yksinkertaisesti voutein (”the voutest”, jazz-hipsterien termi, jolla viitataan Gaillardin keksimään onomatopoettiseen nonsense-laulutyyliin – toim. huom.). Ihmisten pitäisi tutustua hänen kamaansa, hän on hyvin huonosti tunnettu, mutta nerokas hahmo.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikinlaji, johon olet törmännyt?

”Quiet Storm (Smokey Robinsonin singlestä 1970-luvulla nimensä saanut tyyli, jolla viitataan raukeisiin, kohteliaasti svengaaviin soulbiiseihin – toim. huom).”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on suosikki-Beatlesi? Miksi?

”Ringo, koska hän antoi yhdelle albumilleen nimen Beaucoups of Blues, ja täysin epäironisesti.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia? Onko sinulla suosikkeja?

”Kun pitää valita sellaisten bändien välillä kuin Hurriganes, The Rutto, Circle – ja Bad Vugumin katalogi siihen päälle – niin on vaikea valita suosikkia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on edellinen todella hyvä uusi biisi, jonka olet kuullut?

”Mike Wexlerin Pariah.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Melko hyvä lounge-laulaja.”

Video ei ole enää saatavilla

Endless Boogie Helsingin Korjaamolla lauantaina 26.11. Lämmittelemässä Kiki Pau ja The Spoonshiners. Liput 17/15 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

Thatcherismin ja kylmän sodan horroksen rakentama vankila ulottuu avaruuteen asti, Billy Bragg tietää.

”I saw two shooting stars last night
I wished on them but they were only satellites
Is it wrong to wish on space hardware
I wish, I wish, I wish you’d care”

Tämä on protestilaulu. Barkingin bardi Billy Bragg otti suuresti ihailemaltaan The Clashilta sosiaalisen omatunnon ja punkilta nihilismin ja kävi ne aseinaan nuoruudensa suosikkien kimppuun.

Kappaleen avauslause on pöllitty Simon & Garfunkelilta (Leaves That Are Green) ja melodia Thin Lizzyltä (Cowboy Song), mutta frustraatio on Braggin omaa. Debyytiltään Life’s a Riot with Spy vs. Spy (1983) klassikoksi on jäänyt juuri tämä kappale, sillä se yhdistää kaikki nämä elementit.

Päällisin puolin Bragg laulaa rakkaudesta. Maailman muuttaminen ei kiinnosta, lähinnä pitäisi löytää joku uusi tyttö. Yhtäältä kappaleen dempatun rock ’n roll -biitin alla sykkii nuoruuden kärsimättömyys, toisaalta omasta ikäluokastaa pudonneen, paikallaanpolkevan ja turhautuneen nuoren miehen päämäärättömästi nykivä polvi.

Kaikki tytöt, joita kaveri on rakastanut koulussa, puskevat jo lastenrattaita, eli joku uusi pitäisi löytää. (Sana “loved” toki jättää lauseeseen kätketyn terän: ovatko ne lapsetkin hänen?)

Elämän sisällöttömyys ja horisonttien mataluus saa miltei tragikoomiset mittasuhteet viimeisessä säkeistössä. Kaveri tuijottaa taivalle ja luulee näkevänsä tähdenlennon, mutta se paljastuukin satelliitiksi. Thatcherismin ja kylmän sodan horroksen rakentama vankila ulottuu avaruuteen asti.

Bragg on kertonut saaneensa inspiraation kappaleeseen nähtyään kahden satelliitin lentävän vierekkäin yötaivaalla. Tässä kappaleessa on siis myös aitoa romantiikkaa ja rakkautta, ei se muuten olisi niin rakastettu. Mutta Bragg, tuo yhdellä kitaralla (ja kahdella vahvistimella!) varustettu moderni protestilaulaja, osaa verhota sen mikeleighmäiseen arkirealismiin, joka antaa sille sen kätketyn terän, joka tekee kappaleesta klassikon.

Tätä on rakkaus alemmissa sosiaaliluokissa Thatcherin Englannissa. Thatcher valittiin pääministeriksi toisen kerran juuri vuonna 1983.

Mutta onko silläkään loppupeleissä mitään väliä? Kappale tuntuu tiedostavan, että kapinakin on eräänlaista sublimoitua himoa, tai että seksuaalinen frustraatio synnyttää kapinan. Yhteys näiden kahden välillä kuitenkin on. Sellaisenaan A New England ei olisi ollut yhtään huono lisä esimerkiksi Fucked Upin levylle David Comes to Life, niin läheltä sen tematiikkaa se liippaa.

Toki kappaleen voi nähdä eräänlaisena nihilistisenä punkin jälkipyykkinä: “Ei minua nyt varsinaisesti kiinnostanut se kapina, lähinnä tulin tyttöjen takia.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kirsty Maccoll ihastui kappaleeseen, pyysi Braggia kirjoittamaan kolmannen säkeistön, ja yhdessä muun muassa U2:n levyjä tuottaneen miehensä Steve Lillywhiten kanssa kaivoi kappaleesta esiin sen haikean rakkauslaulun. Rujo sähkökitara vaihtui pirteäksi postpunkiksi ja tyttöjen etsiminen passiiviseksi puhelimen ääressä istumiseksi.

Vaikka Maccollin versio teki kappaleesta ison hitin ja on monelle juuri se ainoa oikea versio kappaleesta, kadotti se myös kappaleen terän, sen sosiaalisen omatunnon. Se teki protestilaulusta rakkauslaulun.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Kirstyn ja Billyn yhteisversio.

Video ei ole enää saatavilla

Richard Buckner, hyväntahtoinen haamu vailla kummitustaloa.

Mies, jota ilman meillä ei olisi Bon Iveriä, kokoaa uransa rippeet ja ompelee niistä huikaisevan kauniin tilkkutäkin.

Olen nyt pari kuukautta yrittänyt kirjoittaa tästä levystä ja joutunut aina luovuttamaan, siirtämään kirjoittamista seuraavaan päivään. Levy ei ole huono, mutta se ei ole myöskään helposti havaittavan loistava, pikemminkin molempia näistä. Ja ei mitään, ei kumpaakaan, tietenkin.

Our Bloodilla on sielu. Sillä on huonoja päiviä ja hyviä paiviä, se sulkeutuu ja tuntuu uppiniskaiselta. Sitten, täysin odottamatta, se aukeaa ja kaikki näyttäytyy järjestyksessä, suorastaan naurettavan selvänä.

Our Bloodilla on persoonallisuus. Se puhuu rivien välissä, painottaa sanomisiaan hiljaisuudella, istuu keittiön pöydän ääressä ja mittaa aikaa rummuttamalla sormenpäillä pöytää. Se on juro ja kaunis, sulkeutunut ja täynnä rikkauksia.

Tästä levystä saa irti juuri sen verran kuin siihen on valmis itsestään laittamaan. Sen taiten rakennettu hämähäkinseitti on kudelma läheltä äänitettyjä, intiimin pehmeitä instrumentteja, jotka kuulostavat siltä miltä ruskeaksi haalistuneet 1970-luvun valokuvat näyttävät: lapsuudelta, syksyltä, unohdetuilta lupauksilta ja haudatuilta toiveilta.

Our Bloodin läpi virtaa juuri se, meidän veremme. Jos uskallamme avata suonen, potilas virkoaa ja alkaa laulaa.

Richard Buckner teki levyn kolme kertaa. Ensin hajosi vanha nauhuri, ja levyn ensimmäinen versio meni sen mukana. Buckner aloitti alusta. Sitten varastettiin läppäri, ja suuri osa Bucknerin instrumenteista. Sinne meni levyn toinen versio, aina Sonic Youthin Steve Shelleyn rumpuraitoja myöten.

Selvittäisiin olankohautuksella, jos Buckner olisi major-artisti, kuten joskus kaukaisella 1990-luvulla. Sitä hän ei kuitenkaan ole, ei ole ollut kymmeneen vuoteen. Edellislevy Meadow’n (2006) ja Our Bloodin välissä on lähes kuusi vuotta eräänlaisessa erämaassa. Huonoa tuuria ja turruttavia päivätöitä, pettymyksiä ja pakotettuja muuttoja.

Kuten se, että rahoittaakseen levyn Buckner joutui menemään rakennuksille töihin. Hän ei tehnyt itsestään numeroa: kaikille työtovereille tuli monen kuukauden päästä yllätyksenä, että autistisen oloinen, omissa oloissaan pitäytyvä kaveri oli kymmenen levyä julkaissut muusikko. Heidän silmissään tämä oli vain hyvä työntekijä, joka teki osansa nurisematta, päivän päätteeksi laittoi kypäränsä naulaan ja häipyi teilleen kaikessa hiljaisuudessa.

Tai se, kuinka Buckner joutui vaihtamaan kotikaupunkia, kun hänen kotikadultaan löydettiin päätön ruumis palaneesta autosta. Pienessä New Yorkin osavaltion pohjoisosan kylässä huomio ja epäilyt suuntautuivat omissa oloissaan pysyttelevään, eksentriseen taiteilijaan. Yhteisön paine oli liikaa, ja Buckner teki sen mitä on aina tehnyt: nosti kytkintä.

Aivan kuten hahmo levyn toisessa kappaleessa Escape.

“Let’s waste the night; pay the price and get out of here.
It’s not enough, backing out just to disappear
Without a fight they’ll never know we’ve won”

Our Blood on läpinäkyvä. Sitten mestariteoksensa, MCA:lle levyttämänsä Devotion + Doubtin (1997), Bucknerin hahmo ei ole kimmeltänyt näin voimakkaasti hänen laulujensa taustalla.

Toki tämä ei ole (eikä saa olla) mikään onnistumisen mittari, mutta Buckner vaikuttaa tällä kertaa kiinnostuneelta, innostuneelta. Nämä eivät ole enää sormiharjoitelmia, sanoista rakennettuja taidokkaita himmeleitä, vaan kuumeisia postikortteja pakomatkan varrelta, puheluita tienvarsien puhelinkopeista, joista puolet hukkuu liikenteen meluun.

Our Blood on levy välimatkoista. Siitä, miten saatamme joskus eksyä itsestämme oman ihomme alle, ja löytääksemme itsemme piirrämme karttoja sormenpäillä toisen iholle tietämättä itsekään mihin suuntaan olemme menossa.

Seisomme aamulla kylpyhuoneessa, ja höyrystyneestä peilistä erottuu hahmo. Pyyhkäisemme kädellä huurteen pois, ja meitä katsoo Richard Buckner. Hieman vanhempana ja kolhiintuneempana, hiukset harittaen, hampaat kellastuneina, mutta silti tosissaan, lannistumattomana.

85 Richard Buckner palaa Our Bloodilla huippuvuosiensa kunnianhimoiseen kerrokselliseen kerrontaan, kommunikoi selvästi epäselvillä työkaluilla. Our Blood ei ole helppo levy, mutta jos sille antaa aikaa ja tilaa, se jää asumaan nurkkiin kuin maailman hylkäämä vanha ystävä, hyväntahtoinen haamu vailla kummitustaloa.

Video ei ole enää saatavilla

Maailmanhistorian kenties hienoin valokuva. Näin sitä ollaan!

Tästä se alkaa, lapset. Real World on ensimmäinen hetki, kun Hüsker Dü uskaltaa vilauttaa todellista valttikorttiaan: huikeaa melodisuutta, joka erottaa yhtyeen aikalaisistaan.

Livenä äänitetty debyytti Land Speed Record on toki omalla tavallan mahtava levy, suunnilleen samalla tavalla kuin David Cronenbergin Scanners on mahtava elokuva: kaikki räjähtää. Vuonna 1983 julkaistu studiodebyytti Everything Falls Apart ei oikein kuitenkaan lunasta sen asettamia odotuksia: meno ei ole aivan yhtä kovaa kohkaamista, ja biisintekokynät ovat vielä melko tylsiä. Levyllä ei ole mitään Data Controlin tasoista.

Mutta sitten, voi kuulkaa. Samana vuonna julkaistu Metal Circus EP on kuin eri bändin tekele. Levy muistetaan usein rumpali Grant Hartin “klassikkokappaleesta” Diane (etenkin Therapy?n juustoisen coverin johdosta), vaikka kyseessä on EP:n linjasta poikkeava, melko epäkiinnostava ja lulumaisella shokkimateriaalilla pelaava biisi.

Paljon keskeisempi on Hartin upea It’s Not Funny Anymore, jonka toinen säkeistö tuntuu olevan eräänlainen “uuden Dün” ohjelmajulistus:

“Play what you want to play
hear what you want to hear
don’t worry about the result
or the effect it has on your career”

Toki tämän voi nähdä viittaavaan myös yhtyeen hardcore-juuriin, mutta kun sen taustalla pauhaa melodisesti niinkin huikaisevan kaunis sävellys kuin kappale on, subtekstinä on myös Dün murtautuminen hardcore-juurien vankilasta.

Kitaristi Bob Mould pohtii samanlaisia asioita levyn avaavassa Real Worldissa. Vihaisen ja turhautuneen kitaran kuljettama kappale sylkäisee silmille häkellyttävän näkökannan:

“People talk about anarchy
and taking up a fight
well I’m afraid of things like that
I lock my doors at night”

Voi helposti kuvitella punkkarien leukojen loksahtavan auki. Mitä se sanoi? Vetikö se juuri maton punkin keskeisen Kaaban kiven eli anarkian alta?

Hienoa mouldismi on myös, että mies tuntuu vain tulevan sitä vihaisemmaksi mitä pidemmälle kappale menee. Kolmannessa säkeistössä raivo on jo miltei pitelemätöntä, ja viimeiseen kertosäkeeseen tultaessa kappaleen punchlinen (“you can sing any song you want / but you’re still the same”) sähistessä kaiuttimista miltei tuntee Mouldin syljen kasvoillaan.

Tapa, jolla Mould venyttää sanaa want viimeiseen turhautuneeseen huutoon, nostattaa niskavillat pystyyn joka kerta.

Want. Kyse on myös haluamisesta, omien tavoitteidensa tiedostamisesta. Tästä minä haluan laulaa. Tällainen minä haluan olla.

Tämä on itsensä tiedostavan ihmisen soundi. Tämä on todellisen vastarinnan soundi. Metal Circus on piste, jossa Hüsker Dü astuu samaa totuutta mekaanisesti toistavan “vastarinnan” tuolle puolen, päästää oman itsensä musiikkinsa keskipisteeseen. Oikeastaan Deadly Skies on EP:n kappaleista ainoa, joka kalskahtaa naiville “yhdistä pisteet” -punk-retoriikalle.

Kun Hart harmonisoi Mouldin kanssa kappaleen viimeisessä kertosäkeessä, puhkeaa Hüsker Dü ensimmäistä kertaa todella kukkaan. Tästä se lähtee, lapset.

Nämä ovat rakkauslauluja, nämä ovat mielenterveyslauluja. Ne kertovat siitä millaista on olla ihminen. Nämä ovat oikeita lauluja oikeista asioista, oikeasta maailmasta.

Katsokaa levyn kantta. Siinä näkyy tyhjä toimisto, jossa kolme tyhjää tuolia. Ikkunassa yhtyeen nimi, joka näkyy peilikuvana huoneessa olevalle katsojalle. Pöydällä on Maon kuva.

Viesti on selvä. Minneapolislainen trio on jättänyt “metallisen sirkuksen” ja hardcoren totalitaristiset rajoitukset taakseen ja lähtenyt todelliseen maailmaan. So long, suckers.

Video ei ole enää saatavilla

Planeetat todellakin olivat järjestyksessä, sillä samana syyskuun 24. päivänä ilmestyivät Primal Screamin Screamadelica, Red Hot Chili Peppersin Blood Sugar Sex Magik ja Nevermind. Vaikka jokainen näistä on vastuussa omasta hirvittävästä ysärimusiikkityylistään (Screamadelica kaikesta rockia ja tanssimusiikkia yhdistäneestä, RHCP funkia ja rockia yhdistäneestä rasmuilusta eli pidemmän päälle pomppuhevistä), niin silti alakulttuurien viemärilietteiden sekoittuminen valtavirtaan on pitkälti tämän viimeksimainitun levyn ansiota.

Nevermindin ilmestymisen jälkeen isot levy-yhtiöt antoivat levytyssopimuksia kenelle tahansa, jolla oli ruutupaita, mutteivät loppupeleissä löytäneet ketään, joka olisi yltänyt samaan kuin Nirvana. Yhtyeen salainen ase oli laulaja-kitaristi-säveltäjä Kurt Cobain, jonka melodiantaju oli aivan eri tasoilla kuin aikalaisillaan. Jo vuoden 1989 debyytillä Bleach oli saatu kuulla todisteita tähän suuntaan, mutta vasta Butchin Vigin tuottamana ja niin Slayeriä kuin Bryan Adamsiakin miksanneen Andy Wallacen miksaamana Cobainin lahjakkuus puhkesi täyteen kukintoon. Kaikki laulettuna äänellä, jota Sonic Youthin Thurston Moore kuvaili sanoin “tasamitat Lemmyä ja Lennonia”.

Pankin räjäytti heti ensimmäinen single Smells Like Teen Spirit, jonka ovat coveroineet kaikki Tarja Turusesta, Take Thatin kautta Tori Amosiin. Ja siinä todisteet vain T-kirjaimen kohdalta.

Nevermind on kolossaalinen levy jo senkin takia, että se on yksi viimeisistä kokonaisen sukupolven yhdistäneistä populaarikulttuurisista kokemuksista. Ehkä siksi se kuuluu niihin harvoihin levyihin maailmassa, jonka jokaisesta kappaleesta on covereita YouTube pullollaan.

20-vuotissynttäreiden kunniaksi kysyimme joukolta musiikkivaikuttajia ja Nuorgamin kirjoittajia, missä he kuulivat Nevermindia ensimmäisen kerran ja mitä he ajattelevat Nirvanasta nyt? Lue muisteloista mm. miltä Nevermind kuulosti ennakkokasetilta kuunneltuna.

Koska kaikki muistavat, miten ne alkuperäiset Nevermindin kappaleet menevät, on juttu höystetty parhailla amatööri- ja ammattilaiscovereilla.

Smells Like Teen Spirit

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Aleksi Pahkala (Stupido Shop, Radio Helsinki, The Duplo!)

“Olin Myyrmäessä Kilterin yläasteen jossain luokkahuoneessa, kun lumilautailevat skeittiystäväni (tais olla Litovaaran Aleksi, Sohlbergin Ville tai Vänskän Hannu tai kaikki kolme velikultaa) luukutti levyä c-kasetilta täysillä joskus syksyllä 1991 – sit kaikil paitti tietty mul oli jo Lepakkoon liput, mut hommahan lähti legendaarisesti lapasesta.

Ei se muhun ikinä niin kovaa vaikutusta tehny. Diggasin kyllä kovasti, mut mulle se oli enempi sellanen vähän lussumpi Mudhoney, mut mä olinkin sellanen räkänokka. Ei oo sellasta ensimuistoa jäänyt. Aika samanlainen suhde mulla on Nirvanaan kuin sillon 1991 – eli kuuntelen ehkä kerran vuodessa jotain ja ihmettelen vieläkin, et miksei kaikki diggaa Mudhoneystä enemmän.”

In Bloom

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Iida Sofia Hirvonen (Nuorgam)

”Nirvana nousi tietoisuuteeni joskus ala-asteella, kun viihdytin itseäni kuumeessa lukemalla Suosikista INXS:n Michael Hutchence-nekrologivuodatusta. Jutussa käsiteltiin ysärirokkikuolemia laajemminkin ja ehkä siksi Kurt Cobain, Michael Hutchence ja River Phoenix sekoittuivat päässäni yhdeksi samaksi tyypiksi.

Nevermind tuli uudestaan vastaan, kun luin Jake Nymanin Aution saaren levyt. Kirjan innoittamana lainasin cd:n lähikirjastosta. Nevermind kuulosti tosi naarmuiselta ja tunkkaiselta, kuin katsoisi pölyisenä kevätpäivänä telkkaria. Orastava Nirvana-innostus romahti nopeasti, kun levy oli niin hajalla, etteivät kaikki biisit edes toimineet kunnolla. Vasta Bleachin kuuleminen muutama vuosi myöhemmin sai minut tykkäämään Nirvanasta.”

Come as You Are

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mikko Lohenoja (Superchrist, Aero, Tundramatiks)

“8-vuotiaana en tiennyt tuhoutuuko vai pelastuuko maailma, mutta muistan kyllä sen, kun yhden parhaan lapsuudenkaverini Karrin isä, joka osti kuulemma joka päivä töistä tullessaan uuden cd:n, kiikutti eräänä päivänä muovipussissa Nirvanan levyn pihamaan poikki ja esitteli sitä meille. Bändin nimi herätti tietysti meissä lapsissa hilpeyttä, kun se oli niin hassun kuuloinen.

Seuraava muistoni onkin teinivuodelta 1998, kun itse ostin levyn Ranskasta leirikoulussa ollessani. Tämä levy ja muut aikalaisensa näyttelivät merkittävää osaa mm. ensimmäisen bändini Angel Lustin lyhyessä mutta sitäkin vauhdikkaammassa grunge-elämässä. Levy löytyy hyllystä edelleen ja on mielestäni aina ollut hienosti tuotettu kokonaisuus. Kiinnostaa kovasti kuulla myös tuo neljän levyn juhlapainokselta löytyvä Butch Vigin miksaama koko levyn versio.

Ai niin, pakko vielä lisätä tämä: mulla on kehyksissä ainoa Lepakon seinältä ehjänä pelastettu juliste ja se sattuu olemaan ironisesti Nevermind-kiertueen juliste. Siinä ei lue edes keikkapäivämäärää, sillä eiväthän ne Porkkalankadulle ikinä keikalle sitten päässeetkään… ”

Breed

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Arttu Tolonen (Giant Robot, Black Audio, Gunswamp, asui Seattlessa 1992–1997, Wisconsinissa 1988–1991)

“Oliskohan eka kosketus ollut, että broidini Aleksi halusi minun näyttävän hänelle miten Smells Like Teen Spirit soitettais bassolla? Ei se tuntunut mitenkään maailmaa muuttavalta jutulta, koska tuossa vaiheessa olivat jo kaikki Bad Brainisit, Black Flagit, Pixiesit, Sonic Youthit sun muut olleet kovassa kuuntelussa vuosia.

Mua on levyn tuottaja tylyttänyt levykauppiaana, kun olin nuori ja aloitteleva erikoisuudentavoittelija… Ja kaikkea muuta sekalaista kontekstitauhkaa: levy jonka ostamista sai hävetä, levy jota ei tarvinnut, vuodet Seattlessa ulkona koko Nirvana-jutusta, samaisen veljen tekemä ’GRUNGE SUCKS, COUNTRY RULES’ -t-paita. Muuten, niistä vaihtoehtokantribändeistä, joissa soitin, ’menestynein’ oli Cropcircles. Sen laulaja tykkäsi aina ei-seattlelaisille lehdille sanoa, että soittamamme tyyli on GRANGE ROCK.

Kaikesta huolimatta Nevermind on ihan hyvä levy. Mutta niin oli moni muukin noihin aikoihin… En oikein hiffannut miten iso juttu se oli ennen kuin vuosi-pari myöhemmin.”

Lithium

Video ei ole enää saatavilla

“This is sooo bad, the band members are musicians, right?”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Gary Heffern (suomalaistaustainen sooloartisti, asui Seattlessa vuosina 1988–1999, asuu nykyisin Rovaniemellä, aktiivinen bändi Gary Heffern and the Beautiful People)

”Näin Nirvanan muutaman kerran Seattlessa, mutta he olivat tien päällä niin paljon, että keikkoja oli vähemmän, ja samalla suuremmissa ja suuremmissa mestoissa. Kuulin Nevermindille tulevia kappaleita ensimmäisen kerran, kun he olivat kiertueella Sonic Youthin kanssa. He olivat niin hyviä, että heidän settinsä jälkeen jäin kuuntelemaan vain pari biisiä Sonic Youthia.

Kun olin lähdössä, muistan nähneeni Sub Popin Bruce Pavittin aulassa ja sanoneeni hänelle, että Nirvanan setti muistutti minua ensimmäisestä kerrasta, kun näin The Clashin. Hänen silmänsä pullistuivat ja muistan, että hänen vastauksensa oli: odota vaan kunnes kuulet levyn, me (Sub Pop) tehdään vielä paljon rahaa sen kanssa, se tulee olemaan valtava menestys. Bruce oli oikeassa.”

Polly

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mikael Jurmu (French Films)

”Ensimmäinen kosketus Nirvanaan oli, kun vanha naapurini soitti Territorial Pissingin hänen isoveljensä levyhyllystä. Isoveli kilpaili seinänaapurinsa kanssa siitä kummalla oli enemmän Nirvanan levyjä, nauhoitettuja VHS:iä tai muuta rompetta. Territorial Pissings oli hämmentävä kokemus puhe-introineen sekä särökitaroineen.

Bändin energia oli huimaa ja aiheuttaa edelleen kunnon fiilistelyn, kun laitan sen soimaan kotona sohvalla istuville kavereilleni.”

Territorial Pissings

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Jean Ramsay (Nuorgam)

”Muistan juoneeni tequilaa Eerikinkadun muinaisessa Comebackissa kun Teen Spirit pärähti soimaan. Olin lomalla Suomen sodasta. Ystäväni Kustaa meuhkasi bisiistä, joka oli vähän niinku Pixiesiä. Muistan pitäneeni etenkin Kurtin äänestä ja sanoituksen dadaistisesta ahdistuksesta. Ostin levyn seuraavana päivänä Tunnelin Anttilasta. Löytyy hyllystä yhä.”

Drain You

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Henri Keto-Tokoi (Nuorgam)

”Olin silloin töissä Epe’s Music Shopissa Treella ja vastasin mm. kauppaketjun indie-levyjen sisäänostosta. Tiesin odottaa Nirvanan Geffen-debyyttiä ja ensi kerran kuulin sitä kun suomalainen myyntiedustaja soitti sitä ennakkokasetilta Kyttälän liikkeessämme. Se kuulosti järkyttävän kovalta. Sanoin kaikille että tästä tehdään seuraavan kuun ns. tarjouslevy, jota mainostetaan kunnolla. Olin aivan varma et nyt lähtee. Itse asiassa Epe’s osti lähes koko ekan erän mitä kiekkoa tuli maahan, muistaakseni pari sataa kappaletta ja levyä ei löytynyt pitkään aikaan kuin meiltä.

Olihan se hurjan kovaa kamaa. Toki osasin Sliver-sinkun myötä odottaa tasokasta matskua, mutta kyllä se silti yllätti. Tuotanto ja soundit olivat niin älytömän kovia. Ja niitä sinkkubiisejä tuntui olevan ainakin 4-5.

Mulla oli aikoinaan lippu myös sille Nirvanan Lepakon keikalle ja Sub Popin singles clubin -jäsenenä tuli seurattua Seattle-skeneä ehkä liiankin tiiviisti. Nirvanan menestyksen myötä tuli Nevermind ja muu tuotanto soitettua puhki enkä ole varmaan yli kymmeneen vuoteen kuunnellut levyä kokonaan.

Onhan se ansaitusti klassikko-albumi ja vaikuttanut kokonaiseen muusikkosukupolveen ja yleensäkin punk/indie-skene otetaan tänä päivänä vakavasti Sonic Youthin ja Nirvanan kaltaisten bändien ansiosta.”

Lounge Act

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Antti Koivumäki (Nuorgam)

“Selailin Fazerin musiikkikerhon lehteä, enkä keksinyt sille kuukaudelle mitään muutakaan tilattavaa. Nevermind kopsahti postilaatikkoon, enkä siitä heti innostunut, mutta näemmä levy on edelleen hyllyssä. “

Stay Away

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Linkola, Nuorgam

“Kuulin levyä ensimmäisen kerran kotisängyssäni kelloradiostani. Odotin oletettavasti Pekka Saurin Yölinjan alkua, kun helsinkiläinen paikalliskanava soitti Nirvanaa mainostaakseen Lepakon-keikkaa. Laulu meni ohi korvien, varovaista innostusta poikivat vasta television listaohjelmalla pyörineet videot. Levy soi monesti kaveripiirini illanvietoissa, joten osasin kappaleet jo ulkoa siinä vaiheessa, kun viimein ostin sen. Albumi on edelleen hyllyssä, ’koska se nyt vain pitää omistaa’. Pidän kiekosta ja tunnustan sen arvot, mutta taidan suhtautua siihen sittenkin ensisijaisesti ajankuvana ja sukupolvi-identiteetin kulmakivenä.”

On a Plain

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mirel Wagner, lauluntekijä

“Muistan, että autossa koulumatkalla veli soitti Teen Spiritiä. Tykkäsin sanoituksista, kitarasoundista ja Kurtin huudosta. Suhteeni Nirvanaan nykyään on, että makaan joskus lattialla ja kuuntelen Lithiumia.”

Something in the Way

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Antti Lähde, Nuorgam

”Kuulin Nirvanaa ensimmäisen kerran Nokianvirran yläasteen… liikuntasalissa. Miten sopivaa. Jonkinlaista musiikkiluokkien esiintymistä valmisteltiin, ja Smells Like Teen Spirit soi ämyreistä valmistelumusiikkina. Kysyin luokkatoveriltani Mikolta, että mikä tämä on, ja hän vastasi, että Nirvanaa. Pidin kappaleesta, mutta ehkä jopa enemmän pidin Teen Spiritin jälkeen soimaan pärähtäneestä Erasuren I Love to Hate Yousta.

Pidän kappaleista yhä melko täsmälleen yhtä paljon. Enkä sano tätä vähätelläkseni kummankaan kappaleen arvoa, päinvastoin.

Nevermind on tiettyjen Beatles-albumien tapaan niitä levyjä, joille tiettyjen kappaleiden puhkisoittaminen on tehnyt pelkästään hyvää. Se, ettei Teen Spiritiä, Come as You Area tai In Bloomia jaksanut enää pian Nevermindin ilmestymisen jälkeen edes kuunnella, pakotti keskittymään albumin muihin kappaleisiin. Ja millaisia helmiä sieltä paljastuikaan: On a Plain, Lithium, Breed, Territorial Pissings…

Nevermind on myös niitä harvoja levyjä (vai ainoa?), jonka jokaista kappaletta on tullut joskus soitettua dj-keikalla. Viisi tähteä, ikuisesti.”

Bonus!

Video ei ole enää saatavilla

Ps. Nevermindin baby näyttää nykyään tältä.

EIKÄ TÄSSÄ VIELÄ KAIKKI!

Nuorgamin torille saapui kirjattu paketti, josta paljastui NIRVANA – NEVERMIND 20th ANNIVERSARY EDITIONS – VIIDEN RINKULAN PAKETTI!

Johan on rompetta. Kurt kääntyisi haudassaan.

WAU! Me tietenkin arvomme paketin teidän kanssanne, rakkaat flanellipaidanrakastajat. Osallistu arvontaan vastaamalla kommenttina tähän kysymykseen:

Missä sinä olit, kun kuulit Nevermindia ensimmäisen kerran? Miten reagoit?

KILPAILU ON PÄÄTTYNYT! Onnetar suosi Sami Ranttia Porvoosta, onneksi olkoon!

KIITOS KAIKILLE OSALLISTUJILLE!

Jeffrey Lee Pierce (toinen vasemmalta) oli Blondie-yhtyeen fanikerhon vetäjä, jonka The Gun Club oli osa Hollywoodin aktiivista bändiskeneä, johon kuuluivat myös The Blasters, The Bags ja X.

Ennen aikojaan omaan mahdottomuuteensa kuollesta Jeffrey Lee Piercestä (1958–1996) muistetaan yleensä ensimmäisenä kännisekoilut ja muu äärimmäinen käytös. Tämän varjoon jää herkkä mutta tarkkanäköinen ja erittäin terävä sanoittaja, joka pelasti bluesin ravistelemalla sen kaapista luurangot, jotka valkoiset pullapojat olivat 1970-luvulla lihottaneet näkymättömiin loputtomilla kitarasooloillaan.

Esikoisalbumi Fire of Loven avausraita Sex Beat julkaistiin tuplasinglenä Ghost on The Highway -kappaleen kanssa. Jos jälkimmäinen päivitti Robert Johnsonin hyytävän kuolo-bluesin postpunk-aikakaudelle, oli Sex Beat eräänlainen näkymä nykyhetkestä historian suuntaan. Elviksen televisokuvan ulkopuolelle rajatuista lanteista ollaan tultu tilanteeseen, jossa eturivissä ei ole enää viattomia lapsia rusetit hiuksissaan, vaan huumeiden ja viinan riuduttamia käveleviä kuolleita erilaisissa ruumiillisen ja henkisen mätänemisen asteissa.

Piercen äänessä on samanaikaisesti kauhua ja kiimaa hänen katsoessaan lavan reunalta eturivissä tapahtuvaa pariutumisriittiä:

“Johnny’s got a light in his eyes
and Shirley’s got a light on her lips
Jake’s got a monkeyshine on his head
and Debra Ann’s got a tiger in her hips
they can twist and turn they can move and burn
they can throw themselves against the wall
but they creep for what they need
and they explode to the call”

Pierce tiedostaa roolinsa latautuneen aktin esilaulajana ja antaa itsensä jäädä kertosäkeen alle kuin kauriin lähestyvän auton valoihin. Hänen äänessään on todellista kauhua, kun hän lausuu sanat “and then they move”. Kauhu vain yltyy yhtyeen moduloidessa seuraavan “move”-huudahduksen taustalla ja laukeaa viimein kuin starttipistooli sanojen “sex beat, go” myötä, kun yhtye jurnuttaa syvää Las Vegas -grindiä taustalla kuin rahatukon käteensä saanut parittaja.

Pierce toki myös nauttii roolistaan. Pellin iskut kertosäkessä ovat kuin ruoskan napsahduksia, joilla edessään kiehnääviä orjia yhä kiihkeämpään tanssiin piiskaava Pierce rytmittää omaa kauhunsekaista, sadistista nautintoaan.

Kappaleen avainlause on neljännen säkeistön häkellyttävä “we can fuck forever but you will never get my soul”, joka paljastaa rituaalin tunneköyhyyden. Tässä ei ole kysymys rakkaudesta, vaan pelkästään turruttavasta seksistä.

Varsinkin säkeistöjä kuunnellessa on hämmentävää huomata, kuinka suoraan Pixies ja Black Francis varastivat Pierceltä ja Gun Clubilta: kappale on fraseerauksia ja vokaalikikkoja myöden täysin “pixiesiä”. Jopa obsession outoon ja perverssiin seksiin Francis sai Pierceltä.

Video ei ole enää saatavilla

Doug Paisley näyttää mallia, kuinka lavastetaan kestopainajaisia aiheuttava promokuva.

Kevättalvella toisen täyspitkänsä Constant Companion (No Quarter) julkaissut kanadalainen laulaja-lauluntekijä Doug Paisley saapuu ensi viikonloppuna ensivisiitille maahamme.

Nuoressa tekijässä on Townes van Zandtin syvyyttä ja James Taylorin makeutta. Mistään kevyen luokan lahjakkuudesta ei ole tosiaan kyse, ja siitä ovat todisteina evyllä vierailevat Leslie Feist ja The Bandin Garth Hudson.

Ihan tyhjästä mies ei ole ponnistanut, sillä takana on kymmenen vuoden ura Chuck Erlichmannin kanssa nimellä Russian Literature, ja onpahan miehillä bluegrassin kenties kuuluisinta veljesduoa The Stanley Brothersia kunniottava tribuuttiduo Stanley Brothers: A Loving Tribute.

Paisley on aiemmin kiertänyt Bonnie Prince Billyn kanssa nimellä Dark Hand and the Lamplight, johon kuului myös kuvataiteilija Shary Boyle, joka heijasti kuvia Paisleyn taustalle.

Paisley vastasi Nuorgamin kysymyksiin meilitse kiertuekiireiden keskeltä.
Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“Happy Birthday.”

Video ei ole enää saatavilla

Mariah Carey sings Happy Birthday for Muhammad Ali

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Against All Odds.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”Ne jotka juuri tällä hetkellä lintsaavat koulusta treenatakseen kellareissa. ”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”Ringo Starr – kuten minäkin, hän oli suuri Beatlesin fani.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Amy Winehousen.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?

”John Lennonin Love.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?

”Se on tämän sukupolven wah-wah.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

“George Jonesin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

’Everybody’s looking for a way to say something nobody’s said
but that’s hard to do”

Video ei ole enää saatavilla

Kenny Rogers – Love Lifted Me

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Rainy Day Woman 12&35.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Edesmennyt isoäitini – piano, John Duffey – laulu ja mandoliini, Bob Dylan – soolokitara, Carlton Barrett – rummut.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

“Let’s Stay Togetherin.”

Video ei ole enää saatavilla

Al Green – Let’s Stay Together

Mit ä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Haciendaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Hacienda – She’s Got a Hold on Me

Mikä on parasta metallimusiikkia ja miksi?

”Cruise.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”No nyt olen.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

“Against All Odds.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?

”Huono sanoitus.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Todella upea Fonalin katalogi on minun ikkunani suomalaiseen musiikkiin, ja pidän kuulemastani kovasti.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Käännekohta Val Kilmerin uralla.”

Video ei ole enää saatavilla

Doug Paisley – At the End of the Day

Doug Paisley Turun Dynamossa 10.9.2011, liput 10/8€

Niiden, jotka toivovat coverin jollain tavoin muistuttavan originaalia, kannattaa jatkaa matkaa tässä vaiheessa, sillä Kozelek ei ole mikään risteilytrubaduuri. Melkein säännöstään mies hidastaa nopeiden kappaleiden tempoja, muuntelee niiden melodioita ja saa ne kuulostamaan lähes poikkeuksetta itseltään.

Kozelek on myös riemastuttavan epäkonventionaalinen biisivalinnoissaan. 1970-luvun juustoinen stadionrock, siirappiset lauluntekijät ja pompöösi proge tuntuvat olevan hyvin kaukana Kozelekin omasta musiikista, mikä lisää niiden mielenkiintoisuutta cover-valintoina. Bändit, kuten Styx, Yes, Wings ja The Cars, eivät tule heti mieleen Kozelekin yhteydessä, mutta haastatteluissa hän on myöntänyt kuunnellessan niitä teini-iässään, “koska keskilännessä kaikki teinit kuuntelivat classic rockia”. Kozelek coveroi kappaleita puhtaasti rakkaudesta, vailla ironian häivää.

V Wings – Silly Love Songs (Red House Painters)

Video ei ole enää saatavilla

Songs for a Blue Guitar (1997) oli levy, joka hajotti Red House Paintersin. Kozelekin levyt siihen asti julkaisseen 4AD:n Ivo Watts-Russellin kerrotaan kysyneen Kozelekilta, “kuka on se egomaaninen runkkari, jonka tämä oli palkannut pilaamaan levyn loputtomilla kitarasooloillaan”. Asia vaivasi Ivoa niin paljon, että hän kieltäytyi julkaisemasta levyä.

Kozelek otti nokkaansa, koska “se egomaaninen runkkari” oli hän itse. Songs for a Blue Guitar julkaistiin Islandin lyhytkestoisella Supreme-alamerkillä, ja sen jälkeen äänitetty Old Ramon jäi kokonaan julkaisematta, kunnes Sub Pop laittoi sen markkinoille postuumisti vuonna 2001.

Songs for a Blue Guitarin hitaasti pyörivä kolossaalinen rockmusiikki poikkeaa Red House Paintersin aiemmista levyistä, mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Sooloilla Kozelek kanavoi ihailtavalla tavalla Neil Youngia ja on jatkanut tätä tyyliä Sun Kil Moonin levyillä (vrt. Tonight the Sky).

Se, että Kozelek kaivaa McCartneyn kosteasta siirappimuffinsista sellaista epätoivoa kuin kappaleen kliimaksissa kuullaan, ansaitsee kaiken mahdollisen ihailun.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Hän on ilmiömäinen soolokitaristi, joka ei pelkää venyttää biisin kestoja etsiessään äärimmäistä tunnetta.

IV Modest Mouse – Neverending Math Equation (Sun Kil Moon)

Video ei ole enää saatavilla

Kozelek sai paljon kylmää vettä niskaansa Modest Mouse -covereista koostuvasta Tiny Cities -albumistaan. Ehkä siksi, että Isaac Brockin yhtyeen laulut olivat kuulijoilla vielä liian tuoreessa muistissa. Jos kuulijalla ei ollut tätä painolastia, avautui Modest Mousen kappaleiden sisältä hauraita lumihiutaleita, jotka kuulostivat taas erehdyttävästä Kozelekilta itseltään.

Kun aikoinaan arvostelin Tiny Citiesin, tein huomion, että Kozelek ei oikeastaan coveroi kappaleita, vaan kummittelee niissä kuin hylätyissä taloissa; muuttaa niiden lämpötilaa, kunnes ne ovat hänen omaa lihaansa.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Hän kuuntelee myös 1970-luvun jälkeen tehtyä musiikkia.

III AC/DC – Rock ‘N Roll Singer (Mark Kozelek)

Video ei ole enää saatavilla

Tempo hiljenee taas, ja AC/DC:n originaalin kiimainen vimma muuttuu elegiseksi majesteettisuudeksi. Hitaasti soljuvana kappale transformoituu antisosiaalisesta kirouksesta rukouksenomaiseksi uskontunnustukseksi. Kertosäkeiden sähkökitaroissa Koz päästää sisäisen Neil Younginsa irti.

Sama kappale sai riisutumman asun AC/DC-coverlevyllä What’s Next to the Moon (2001), mutta tämä vuotta aiemmin samannimisellä EP:llä ilmestynyt versio on kiinnostavampi.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Hän on luultavasti soittanut pikkupoikana tennismailaa peilin edessä.

II Simon & Garfunkel – I Am a Rock (Red House Painters)

Video ei ole enää saatavilla

Kozelekin pitäisi saada mitali siitä, että hän saa Paul Simonin kuulostamaan The Curelta. Red House Paintersin kakkoslevyllä ilmestynyt cover oli ensimmäinen instanssi, jossa Kozelek väläytti taitojaan muiden materiaalin parissa. Erotuksena AC/DC:n kaksimielisiin pikkutuhmuuksiin, Simonin arka ja misantrooppinen teksti operoi pitkälti samoilla tasoilla kuin Kozelekin omatkin tekstit. Tästä syystä sekaan eksyy jopa hieman tahatonta komiikkaa. Tai mistä sitä tietää, vaikka se olisi tahallistakin.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Hänellä on huumorintajua, ja hänen basistinsa pitää The Curesta.

I Kiss – Shock Me (Red House Painters)

Video ei ole enää saatavilla

Toisin kuin YouTubessa väitetään, Shock Me ei ilmestynyt Red House Paintersin toisella levyllä, vaan omalla EP:llään (1994). Kiss-laina on Rock ’N Roll Singerin ohella yksi Kozin hienoimmista cover-versioista. Taustalla pörisevä särövalli rakentaa häiritsevää jännitettä, jolle loppuosan kahden nuotin riffi toimii vastakappaleena. Oma hykerryttävä ulottuvuutensa tulee siitä, että Kozelek laulaa avoimen seksuaalisen sanoituksen lepratautisen nihkeällä intohimolla.

Mitä tämä kertoo Kozelekista?

Pojan voi viedä pois 1970-luvulta ja Keskilännestä, mutta Keskilänttä ja 1970-lukua ei voi ottaa pois pojasta.

Epilogi: Red House Painters – Golden

Video ei ole enää saatavilla

Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Mark Kozelekin rakkaus John Denveriä kohtaan tuli selväksi Red House Paintersin postuumilla levyllä Old Ramon (2001), jolta löytyvä Golden on kaunis kuvaus intiimistä suhteesta, joka Kozelekilla on Denverin musiikkiin. Kozelek on myös julkaissut oman yhtiönsä Badman Recordsin kautta tribuuttilevyn Take Me Home: A Tribute to John Denver (2000), jolla Denveriä coveroivat sellaiset artistit kuin Bonnie “Prince” Billy, Innocence Mission, Tarnation, Low ja tietenkin Red House Painters. Denverin Around & Around kuuluu yhä Kozelekin livesettiin ja on julkaistu useilla live-levyillä.

Bubbling under: Retribution Gospel Choir – Breaker

Video ei ole enää saatavilla

Tämä ei varsinaisesti ole cover, mutta ansaitsee tulla mainituksi. Kozelek kuului alkuvaiheessa Low’n Alan Sparhawkin projektibändin Retribution Gospel Choirin livemiehitykseen, ja tämä versio Breakerista on intensiivisin kuulemani; paljon parempi kuin Low’n levytetty minimalistinen versio levyllä Drums & Guns, saati sitten Retribution Gospel Choirin debyytiltä löytyvä versio, jolla Kozelek ei enää soittanut.

Mark Kozelek Kuudennella Linjalla 3.8. Liput 15 euroa.

Whiskeytown julkaisi esikoisalbuminsa, kun Ryan Adams oli vain 20-vuotias

Voi Ryan Adams parkaa. Kukaan ei ymmärrä.

Toisaalta, lapsineron myöhemmät vaiheet ovat usein juuri tätä: nuoruuden puolivahingossa heitettyjä napakymppejä ei niin vain toisteta.

Whiskeytown-yhtye ja soolodebyytti Heartbreaker (2000) ovat albatrosseja Adamsin kaulassa. Nuorta Paul Westerbergiä ja Gram Parsonsia kanavoiva Adams oli näiden levyjen aikana suorastaan pöyristyttävän kovassa vireessä lauluntekijänä.

Häneltä onnistui niin Replacements-henkinen nousuhumalainen nyrkit ilmaan -rock…

Video ei ole enää saatavilla

…kuin herkempi, nuorta Neil Youngia ja jälleen Parsonsia kanavoiva balladifiilistely.

Video ei ole enää saatavilla

Gillian Welchin ja David Rawlingsin kanssa äänitetty Heartbreaker on Adamsin perinnetietoisin ja tasapainoisin levy, kenties juuri yhteistyökumppanien ansiosta.

Läpimurtolevyn jälkeen Adamsille kävi kuitenkin samalla tavalla kuin Neil Youngille Harvestin jälkeen: levy-yhtiö halusi toisintoa, mihin artisti reagoi levyttämällä kaikkea muuta.

Gold (2001) oli edeltäjäänsä kaupallisempi ja rockhuuruisempi levy, mutta tässä vaiheessa Adamsin huurut vielä kantoivat: levy menestyi ja on suuren yleisön silmissä yhä hänen parhaansa.

Video ei ole enää saatavilla

Goldia seurannut Rock n Roll kuitenkin oli jo varsin keskinkertainen ja sai Uncutin Allan Jonesin tuhahtamaan kahden tähden arviossaan “Way to go, boy wonder”. Levy oli tavallaan vastareaktio levy-yhtiön hyllyttämälle kaksiosaiselle Love Is Hell -hirviölle, joka sekin paljastui varsin keskinkertaiseksi, kun se viimein julkaistiin.

Adamsin ahdingosta tuolloin kertoo jotain, että levyltä löytyi Radiohead-pastissi The Scientist ja Oasis-coverina Wonderwall.

Vihattavaa alt.kantri-polttomerkkiä pakoillessaan Adams levytti ystävänsä ja ikuisen lämppärinsä Jesse Malinin kanssa punk-albumin salanimellä The Finger. Kun tämäkään ei riittänyt, alkoi Adamsista kuoriutua eräänlainen miespuolinen Courtney Love, joka seurusteli filmitähtien kanssa (Parker Posey) ja hengasi elähtäneiden rockstarojen seurassa (Elton John). Kokaiinia taisi kulua.

Video ei ole enää saatavilla

Vuoden 2005 Cold Roses oli osittainen paluu huipulle. Adams oli saanut kerättyä Neal Casalin ja Cindy Cashdollarin kaltaisia nimiä bändiinsä. Levyn onnistumisen takana oli pitkälti se, että Adamsilla oli ensi kertaa sitten Whiskeytownin bändi, joka tuntui omalta ja luontevalta.

Alun perin tarkoitus olikin julkaista levy bändin nimellä (The Cardinals), mutta levy-yhtiö äänesti jälleen vastaan. Adams oli kuitenkin jälleen innostunut, kuten levyn Grateful Deadia kanavoivalla nimibiisillä kuuluu:

Video ei ole enää saatavilla

The Cardinals onkin ollut pelastus Adamsin uralle, ja livenä yhtyettä bootlegataan melkein kuin Deadia aikoinaan. Myös levyjen taso on noussut; joka levyllä on vähintään kolme Adamsin huipputasoa lähentelevää kappaletta.

Herra professori Sam Beam teki parrasta ja banjosta indieseksikkään

Beamia voi myös pitää William Elliott Whitmoren ohella ihmisenä, joka teki banjosta indie-seksikkään instrumentin.

Itse löysin Beamin yhdenmiehenyhtyeen Iron & Winen Mojon Sylvie Simmonsin hehkutuksen ansiosta. Täydet pisteet saanut The Sea and the Rhythm EP (2003) lähti heti tilaukseen.

Pian seurasivat debyytti The Creek Drank the Cradle (2002) ja Our Endless Numbered Days (2004), joita pidän yhä Beamin hienoimpina levyinä. Siinä missä debyytin neliraitanauhurilla äänitetyt suhisevat laulut saavat jo äänikuvan kautta vuosisatojen pölykerroksen, on kakkoslevyn selkeä äänikuva kuin lasisten koriste-eläinten läpi siilautuvaa myöhäisen iltapäivän auringonvaloa.

Video ei ole enää saatavilla

Näiden jälkeen Beam onnistui mahdottomassa eli teki setämäisestä folkistaan mielenkiintoista indieyleisön silmissä. Boy With a Coin EP ja The Shepherd’s Dog -albumi (molemmat 2007) toivat musiikkiin voimakkaita afrikkalaisvivahteita polyrytmisten kitarakuvioiden ja perkussiivisten elementtien myötä, kadottamatta kuitenkaan Beamille ominaista melodisuutta.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 2011 julkaistu Kiss Each Other Clean kirkasti ja rikastutti yhtyeen äänikuvaa entisestään ja on varmasti kärkipäässä loppuvuoden listoja koostettaessa. Yhtäältä AOR:n ja softrockin pehmeyttä ja Peter Gabrielin soololevyjen hienostunutta outoutta naittava levy on monessa mielessä Beamin elohopeamaisen uran tähänastinen lakipiste, ja onkin ilo saada yhtye ensiviisitille Suomeen juuri tämän levyn myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Beamin valttikortti taitaa olla, että musiikista tuli hänelle ura vasta aikuisiällä, puolivahingossa. Kolmen lapsen isä ja entinen Miamin yliopiston matematiikan professori on kasvanut ensilevyn ujosta ja itselleen mumisevasta folkvaarista täysiveriseksi, kykyihinsä luottavaksi muusikoksi, jonka pää kestää kasvavan yleisön vaatimukset.

Yhtäälta Hood on uppiniskainen, steveearlemainen intoilija ja aktivisti, jonka lauluissa vilisee oudolla tavalla sankarillisia epäonnistujia ja muita omaan mahdottomuuteensa kompastuvia punaniskoja, ja toisaalta hän on itse klassisen rockin lumoissa oleva, useiden avioliittojen arpeuttama mies, joka kuitenkin sulkee silmänsä coveroidessaan Alice Cooperin I’m Eighteenia.

Ihan kun peiliin katsoisi. Parrakkaalle rockin kanssa rimpuilevalle harrastelijamuusikolle ja popkirjoittajalle Hood on mieluisa peilikuva, sillä tähän ristiriitaiseen hahmoon kiteytyy oikeastaan kaikki, mikä rockissa on hienoa: punkmainen intohimo rokata pää hiessä yhdistettynä syvään perinteen tiedostamiseen. Eikä Hood pelkää laulaa äidistään, sillä laulaessaan äidistään hän laulaa koko Etelän elämäntavasta. Ja ne spiikit…

Video ei ole enää saatavilla

Alabamassa kasvanut Muscle Shoals/Stax -basisti David Hoodin poika on hengittänyt musiikkia syntymästään lähtien. Ensimmäinen merkittävä yhtye miehen uralla oli vuonna 1985 yliopistossa perustettu Adam’s House Cat, joka vuonna 1988 valittiin Musician-lehden toimesta parhaaksi vailla diiliä olevaksi bändiksi. Yhtye oli suosittu Etelässä, mutta sen ainokaista albumia ei koskaan virallisesti julkaistu.

Merkittävin asia yhtyeessä oli, että se toi Hoodin piiriin Mike Cooleyn, joka on noista päivistä ollut Hoodille elintärkeä aisapari ja lauluntekijäkollega. Cooley on pitkälti se vastavoima, joka panee Hoodin sekä seinää vasten että lopulta liikkeelle, eikä hänen merkitystään voi Hoodin tarinassa ohittaa.

Kaverukset olivat jo luovuttamassa, kunnes vuonna 1996 päättivät siirtää indierockiansa piirun verran etelään päin, ja niin syntyi Drive-By Truckers. Kahden ensimmäisen levyn Ganstabillyn (1998) ja Pizza Deliverancen (1999) akustinen melankolia oli sukua enemmän The Bandille kuin Lynyrd Skynyrdille, mutta Hoodin sävel- ja etenkin tekstikynä olivat jo terässä.

Kappaleet kuten The President’s Penis is Missing, Too Much Sex (Too Little Jesus) ja Panties in Your Purse ovat malliesimerkkejä Hoodin tyylistä: näennäisen karkeaa, mutta silti hienostunutta. Myös Johnny Cashin kirjoittamaa ja Waylon Jenningsin kuuluisaksi tekemää Hank Williams -biisiä päivittävä The Night G.G. Allin Came to Town kannattaa mainita.

Vuonna 2001 julkaistu Southern Rock Opera oli massiivinen harppaus eteenpäin. Taiteellisesti kunnianhimoinen, kahteen näytökseen jaoteltu teemalevy sotki Syvän Etelän mytologiaa ja kurjuutta Lynyrd Skynyrdin tarinaan, mutta tuntui kertovan enemmän yhtyeen faneista (tai Truckersista) kuin yhtyeestä itsestään. Soundillisesti levy esitteli kolmen sähkökitaran (millä muulla tavoin Skynyrdiä voisi eulogisoida?) vallin, joka on pysynyt DBT:n valttikorttina siitä asti.

Video ei ole enää saatavilla

Decoration Day (2003) ja etenkin kansainvälinen läpimurto The Dirty South (2004) jatkoivat korkeaa tasoa, joskin niillä eturiviin Hoodin rinnalle astuivat Mike Cooley ja yhtyeeseen liittynyt Jason Isbell. Hood onkin DBT:n tuottoisin ja tasavarmin lauluntekijä, työmyyrä, joka ei vastaa yhtyeen huipuista, mutta pitää homman kasassa tasavarmalla laadullaan.

Kun haastattelin Hoodia Dirty Southin aikoihin, hänen äänestään kuului riemu siitä, että unelma oli saavutettu. Kotoaan antamassa haastattelussa Hood oli avoin ja innokas puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän hehkutti tuntemattomia paikallisia bändejä ja kritisoi Amerikan ulkopolitiikka.

Kun haastattelin Hoodia pari vuotta myöhemmin, hän tuntui yhtyeensä vastuunkantajana vastoinkäymisten lannistamalta (Jason Isbellin yhtyettä rampauttanut ero), mutta jaksoi silti uskoa uuteen nousuun. Tämä kertoo paljon Hoodin hahmosta.

Hood on myös ainoa Trucker, joka on julkaissut soololevyjä. Alunperin keikoilla myytäväksi cd-r:ksi tarkoitettu akustinen ja synkkä, hieman nebraskamainen Killers and Stars (2001/2004) dokumentoi tuskallista avioeroa, kun taas vuonna 2009 julkaistu Murdering Oscar and Other Love Songs tuntuu miltei Truckers-levyltä, sillä lähes koko yhtye soittaa sillä.

Video ei ole enää saatavilla

Drive-By Truckersin viime vaiheita käsittelevä elokuva The Secret to a Happy Ending on juuri julkaistu DVD:llä.

Toody Cole.

Rock-musiikki ei yleensä tee hyvää parisuhteille. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne parit, jotka ovat kestäneet useita vuosikymmeniä samassa bändissä. Riippumatta siitä kuka listaa väsää, lähellä kärkipäätä ovat Fred ja Toody Cole. Pari on ollut naimisissa vuodesta 1967 ja soittanut samassa bändissä vuodesta 1979, eli 32 vuotta. Nämä ovat käsittämättömiä lukuja.

Vaikka Fred Cole on legendaarinen hahmo, niin hänenkin takanaan on nainen. Nuorgam sai hyvin menneestä soundchekistä iloinneen ja hyväntuulisen Toodyn kiinni Norjasta. Maailman coolein nainen vastaili kysymyksiin lyhyen asiallisesti ja usein nauruun purshkahtaen.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Rolling Stones, Bob Dylan, Howlin’ Wolf... Jos yksi pitää valita, niin… Rakastan Sympathy for the Deviliä. Ihan koko se tunnelma, sanat ja kaikki, ja se miten se tavallaan kartoitti sitä bändin tilaa ja Brian Jonesin kuolemaa.”

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”The Wipersin Over The Edge… Hahahaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”Kuule, tämä nyt varmaan kuulostaa itserakkaalta, mutta… Pierced Arrows! Hahahhaaa!”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”John, ihan ilman kysymystäkään. Kreisejä sanoituksia ja villiä rokkenrollia. Mahtava hahmo.”

Mitä musiikkityyliä et ole koskaan digannut?

”Rap. Tai hiphop. En pidä kummastakaan, rapista tai hiphopista (Toody vastaa kysymykseen hyvällä “we have both kinds, country AND western” -nuotilla)… Hahahaha! Tai dancesta. Oompah-oompah-oompah… En vaan tajua.”

Miten näet musiikkiteollisuuden muuttuvan? Mitä jää ja mitä katoaa?

”No nämä nuoret, jotka nyt perustavat bändejä jäävät, ja minä ja Fred varmaan katoamme, jos meistä nyt joskus tulee liian vanhoja tähän hommaan… HAHAHAH!!! Jos nyt tosissaan ollaan, niin eihän sitä voi tietää. On aina ollut niin, että jengi ottaa vaikutteitaan sieltä ja täältä ja rock-musiikissa on aina hieman mennyttä ja nykyhetkeä ja sitten ripaus tulevaisuuttakin. Sitä missä suhteessa nuo ovat ei voi ennakoida, ja se tekee koko hommasta nautittavaa, ainakin minun mielestäni.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Kurt Cobain. Paljolti siksi, että tunsimme hänet. Hieno tyyppi, jolla oli oma tyyli. Hän oli vain yksi niistä herkistä taiteilijoista jotka eivät handlaa mainetta tai mammonaa tai maailmaa ylipäätään. Se oli todellinen tragedia, suuri menetys. Niin suloinen kakara, kuule. (“Such a sweet kid”)”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?

”Tähän pitää kyllä vastata Fred Cole, sori vaan… Hahaha! Jotkut niistä biiseistä mitä hän on kirjoittanut minulle, niinkuin Unknown Passage. Tai Vaya Con Dios, joka saa minut aina kyyneliin. Sen hän kirjoitti kauan sitten, se on sillä Range Ratsin levyllä (Dead Moonia edeltänyt kantriprojekti, jonka levy julkaistiin Missisippi Recordsin toimesta viime vuonna)

Video ei ole enää saatavilla

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Nuori Mick Jagger. Hänen äänessään on vain jotain maagista.”

Ketkä soittaisivat unelmabändissäsi?

”Kuule, olen aina halunnut olla bändissä Janis Joplinin kanssa. Harmi, ettei hän ole enää hengissä! Hahaha! Joo, Fred tapasi hänen silloin San Franciscossa, mutta minä en tosiaan ollut niillä reissuilla mukana. Harmi!”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

”Jotain Patsy Clinea, ehkä Crazy….”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Aaah… Portlandissa on yksi bändi, jonka kanssa olemme heittäneet paljon keikkaa josta pidämme paljon. He ovat nimeltään Don’t. Sam Henry, Wipersin alkuperäinen rumpali, soittaa siinä bändissä. Ja sitten on Vancouver BC:stä sellainen yksinomaan naisista muodostuva bändi kuin White Lung, joka teki minuu suuren vaikutuksen. (Fredin ääni kuuluu taustalta ja voimistuu “Ja sitten on se norjalaisbändi, josta pidimme, muistatko? Jonka kanssa soitimme sillä festivaalilla? Mensan tai jotain?”) Niin, joo, Mensen, taas naisbändi Norjasta. Joskaan minun mielestäni ne eivät enää ole koossa? Fred?”

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli vai cd?

”No vinyyli tietysti, mehän olemme aina pitäneet sen puolta. CD:itäkin aloimme aikoinaan tekemään vasta pakon edessä, promoamiseen ja sellaiseen. Totta puhuakseni, en koskaan uskonut, että vinyyli tulisi takaisin niinkuin se nyt on tullut, mutta on hauska olla väärässä tällaisessa asiassa. Me myymme nykyään paljon enemmän vinyyliä kuin CD:tä. Itseasiassa meidän vinyylimme ovat tältä kiertueelta jo päässeet loppumaan! Sori, tyypit!”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”Ööö, en. Hahaha!”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Beatlesin I Want To Hold Your Hand. Olin 14, se selittänee.”

Mikä on viimeisin popbiisi josta muistat todella pitäneesi?

”The White Stripesin The Hardest Button to Button. Ja jollain tavalla ne Outkastin jotkut jutut, niinkuin se polaroid-biisi (Hey Ya)”

Video ei ole enää saatavilla

Rumpalillanne Kelly Haliburtonilla on ensimmäisen Pierced Arrows-levyn takakannessa päällään “Terveet Kädet” -T-paita ja hänet tiedetään innokkaaksi suomalaisenkin musiikin ystäväksi. Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia? Onko Kelly esitellyt teille jotain suomalaisia bändejä?

”Hän on aivan uskomaton levynkeräilijä, tietää punkkibändejä ympäri maailmaa ja katoaa aina kiertueella koluamaan levykauppoja. En pysy perässä, kyllä hän meille niistä mouhuaa, mutta eivät ne nimet pysy päässä. Ainoa jonka minä ja Fred muistamme on Jolly Jumpers. (Fredin ääni kuuluu taustalta “… ja Flaming Sideburns”)

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Molempia. Pölvästi omassa elämässää ja nero sillä tavalla, että lähestyi rocklyriikkaa aivan uudesta suunnasta. Mutta todellinen pölvästi siviilissä!”

Pierced Arrows esiintyy Helsingin DOM’issa 3.6.2011. Illan muita bändejä ovat The Heartburns ja Moderni Elämä. Liput maksavat 10€.

”He’s a-screamin’, a-screamin’ the truth /
America, America is killing it’s youth”

Suiciden vuonna 1977 ilmestyneen debyytin avauskappale on monella tapaa merkityksellinen. Se on saanut nimensä Ghost Rider -sarjakuvasta, jonka erään numeron nimestä (Satan Suicide) itse yhtyekin otti nimensä.

Kappaleen sanoitus on yhtäältä sarjakuvamaista kitschiä, yhtäältä ahdistunut painajainen Vietnamin jälkeisestä Amerikasta (kappale on sävelletty jo 1970-luvun alussa), joka tappaa oman nuorisonsa. Hippiunelma on haudattu Altamontin ja Vietnamin kollektiivisiin arpiin, ja rikollisuus rehottaa. Supersankarimainen aaveratsastaja tuntuu olevan ainoa rehelliseen tilanneanalysiin pystyvä hahmo.

Suicide oli peruspalikoiltaan järkyttävän minimalistinen yhtye ylilyönteihin tottuneella 1970-luvulla: musiikki koostui Martin Revin primitiivisen yksinkertaisista Farfisa- ja syntikkariffeistä, joiden takana kivikautisen kuuloinen rumpukone hakkasi tunteettomasti. Yhteyksiä voi vetää Eurooppaan, saksalaisiin Can- ja Neu!-yhtyeisiin. Ääriminimalistisen taustan päällä raivosi entinen kuvataiteilija Alan Vega, joka kuulosti siltä kuin pimeässä komerossa kasvanut autisti yrittäisi tiivistää rockin historian kolmeen minuuttiin.

Suicidessa on paljon samaa kuin toisessa aikanaan huonosti menestyneessä, mutta myöhemmin todella merkitykselliseksi huomatussa newyorkilaisbändissä eli The Velvet Undergroundissa. Siinä missä Velvets on vastuussa sadoista tyylinsä ja soundinsa heiltä kopioineesta kitararockbändistä, voidaan Suiciden ansioksi lukea kaikki elektroninen pop 1980-luvun syntikkaduoista tämän päivän electroclashiin.

Velvetsin tavoin Suicidella on selkeät juuret. Ghost Rider on rockabillyä siinä määrin kun The Velvet Underground on doowopia. Kuten Lou Reed, myös Vega on äärimmäisen perinnetietoinen tekijä. Hänen näykkivän tourettemaisessa laulutyylissään on jälkiä Charlie Feathersista ja muista ensimmäisen aallon rokkareista.

Ulkonäöillisesti Vegan selkeä esikuva on Gene Vincent. Itse Vega on tosin painottanut Iggy Popin merkittävyyttä lavapersoonansa syntyyn: impulssi Suiciden perustamiseen syntyi, kun Vega näki Stoogesin livenä 1970-luvun alussa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

R.E.M. coveroi Ghost Riderin Stand-singlensä b-puolella. M.I.A. puolestaan sämpläsi kappaleen omintakeista riffiä kappaleessaan Born Free.

Video ei ole enää saatavilla

”All of it was made for you and me /
’cause it just belongs to you and me /
So let’s take a ride and see what’s mine”

Iggy Popin toisen soololevyn a-puolen päättävä The Passenger on puolen avaavan Lust for Lifen jälkeen luultavasti artistin parhaiten tunnettu kappale. Kuten soolodebyytti The Idiot, äänitettiin Popin toinenkin albumi Berliinin maineikkaalla Hansa Ton -studiolla punkin vuonna 0 eli 1977. Tosin kun edeltäjänsä levy ei kuitenkaan ole lyijynraskas ja painostava. Sessiokitaristi Ricky Gardinerin nykivä riffi tuntuu jopa tavoittelevan reggaen kapinallista komppia.

Sanoitukseltaan The Passenger on mielenkiintoinen ja sirpaleinen näkymä yhteiskunnan ulkopuolelle, niin juhlitun rocktähden kuin kodittoman nistinkin maailmaan. Hahmon ”matkustajuus” on sekä zenmäisen vapauttavaa että ahdistavaa: olennaista lienee kaikissa tapauksissa se, että hahmo ei kontrolloi tilannetta vaan on jonkun kyydissä – oli sitten kyseessä limusiini tai musta maija, oma elämä tai rocktähteys. Taivas on ontto ja kaupungin takamaa revitty, ja sen ja näkijän välissä ikkunan lasi.

Tätä punkin kulmakiveä ovat yrittäneet coveroida muun muassa Siouxsie & the Banshees ja Bauhaus, onnistumatta kuitenkaan aivan tavoittamaan Iggyn nerokkaan flegmaattisia painotuksia.

Video ei ole enää saatavilla

Michael Gira

Maailman äänekkäimpänä ja äärimmäisimpänä yhtyeenä tunnettu Swans lopetti toimintansa vuonna 1997. Vuoden 2010 tammikuussa yhtyeen musiikillinen johtaja Michael Gira laittoi yhtyeen MySpace-sivuille kryptisen tekstin ”SWANS ARE NOT DEAD”, ja uusi albumi My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky seurasikin syyskuussa. Tällä viikolla yhtye saapuu kahdelle keikalle Suomeen, minkä kunniaksi Nuorgam soitti Giralle ja kyseli kuulumisia.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Bob Dylanin Idiot Windiä. Se on niin runollinen ja tosi. Yhtäältä se on tuskaista kirkumista ihmiselle, jota on rakastanut niin paljon, sellaista syytösten litaniaa siitä miten hirvittävä se ihminen on, mutta hienointa siinä on, että lopussa Dylan kääntää vihan itseensä ja se muuttuu itseinhoksi.”

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Minä en käy sellaisissa paikoissa, joissa on dj. Paitsi töissä tietenkin, mutta esittämäsi skenaario ei ole muulla tavoin todennäköinen minun elämässäni. Mutta sanotaan nyt vaikka Prince Busterin Ten Commandments of Man.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”En voi vastata tähän kysymykseen kuulostamatta uskomattoman itserakkaalta. Heh.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”Hmm, mielenkiintoista. Kaikki. He ovat kaikkia tärkeitä, jopa Ringo. Luin äskettäin sen äänitarkkailijan kirjoittaman kirjan (Geoff Emerick: Here, There and Everywhere – My Life Recording The Beatles), ja onhan se uskomatonta mitä ne neljä tyyppiä tekivät. Siis jos ajatellaan ihan äänitysteknisiä juttuja luovassa mielessä.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Johnny Cashin kuolema vaikutti minuun todella voimakkasti. Sekä aika ennen sitä, sen jälkeen, kun hänen vaimonsa kuoli. Hänen suunnaton yksinäisyytensä ja se arvokkuus, jolla hän sen kantoi.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?

”Kuule, mitä vanhemmaksi tulee, sitä nostalgisemmaksi sitä muuttuu musiikin suhteen. Mutta vastataan nyt vaikka The Doorsin When the Music’s Over. Kasvoin Kaliforniassa psykedeelisen musiikin nousun aikaan. Tuotannollisesti tuo vain on jotenkin niin hieno kappale. Ja hieno esitys.”

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?

”Typeryyden huipentuma. Ei minulla ole muuta sanottavaa siitä aiheesta.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Me soitamme nykyään kaksi-ja-puoli-tuntisia keikkoja, joten olemme niin väsyneitä ja loppuunkuluneita päästessämme bussiin, ettemme yleensä kuuntele mitään musiikkia. Tai, odotas hetkinen… Norman! Mitä musiikkia me kaikki suostumme kuuntelemaan bussissa? Cania. Joo, Can. Laita siihen Can. (Norman Westberg lisää taustalta ’Iggy Pop’, mutta Gira ei reagoi tähän.)”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Nina Simone. Koko paketti, hänen äänensä väri ja skaala, hänen uskomaton musikaalisuutensa, kaikki hänessä. Upea ihminen.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Pitää vastata taas Idiot Wind…”

”We’re idiots, babe /
it’s a wonder we can even breathe”

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Koko Madonnan tuotanto.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Minun nykyinen bändini, vaikka se on sekstetti. Yksinkertaisesti se vain on paras bändi, jonka kanssa olen koskaan soittanut. Paras versio Swansista, ehdottomasti.”

Mitä on ärsyttävän musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Kaikki, mitä olen koskaan lukenut meidän musiikistamme, on roskaa. Vai tarkoitatko cover-versiota? No, myös ne kaikki ovat hirveitä. En ole koskaan kuullut yhtään millään tavalla onnistunutta versiota meidän musiikistamme.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

”Sunshine Supermanin. Joo, olen valtava Donovan-fani, enkä millään tavoin peittele sitä. Kaikki yleensä nauravat, kun Dylan piikittelee Donovania siinä leffassa (D. A. Pennebaker: Don’t Look Back), mutta minua se kohta vaivaa. Tekee mieli huutaa: ’Jättäkää penska rauhaan!’ Mielestäni Donovan on itse asiassa paljon merkittävämpi muusikko kuin Dylan. Tai siis onhan Dylan parempi sanoittaja, mutta Donovanin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun levyt ovat musiikillisesti paljon mielenkiintoisempia kuin Dylanin levyt.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on parasta metallimusiikkia ja miksi?

”En pidä metallista, se on mielestäni sarjakuvamaista kliseetä koko genre. Tai olin kyllä vaikuttunut Sunn O))):n esityksestä Roadburn-festivaaleilla, mutta sehän onkin enemmän performanssitaidetta kuin metallia, vaikka se metalliksi luokitellaan. Pidän myös Neurosis-yhtyeestä.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Nick Drake. Tai Nina Simone. Tai Fela Kuti.”

Vinyyli vai cd?

”Minä en itse asiassa ole näitä vinyyli-romantikkoja. Kun cd tuli, olin siitä innoissani. Se vei vähemmän tilaa kuin vinyyli. Kyllähän vinyyli varmaan paremmalta kuulostaa, mutta en minä cd-levyjä vihaa. Kaikkein hirvittävintä ovat mp3:set. Pakattua paskaa, todella ärsyttävää roskaa.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”En. Minulla ei ole mitään tarvetta vaikuttaa coolilta.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Mikäköhän se olisi? Ehkä Chubby Checkerin The Twist. Tai The Standellsin Dirty Water. Se oli ensimmäinen levy, jonka muistan ostaneeni.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?

”Jos se vaikuttaa manipulatiiviselta, niin en pidä siitä.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”En tunne juuri muuta kuin Pan Sonicin, jota rakastan. He olivat lämppärinä edellisellä Swans-kiertueella, ja pidin paljon kuulemastani. Tosin en pidä heidän myöhäisemmästä tuotannostaan, kun he alkoivat käyttää biittejä ja sellaista, se oli jotenkin pettymys. Se alkupään minimalistinen kama oli paljon kiinnostavaampaa. Niin pelkistettyä, kuin testiääniä tai siné-aaltoja.”

Mikä on paras kappale jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Suhteeni omaan musiikkin on niin vaikea, etten oikein osaa vastata tuohon. En koskaan kuuntele omia levyjäni. Kun joku asia on äänitetty, niin haluan siirtyä eteenpäin.”

Sävellys vai se, miltä kappale kuulostaa?

”Joskus se, miltä kappale kuulostaa, on se sävellys. Angels of Light (Giran Swans-jälkeinen bändi) oli biisipohjainen yhtye, mutta yksi syy herättää Swans henkiin oli se, että minua alkoi kiinnostaa ääni enemmän kuin kappaleet.”

Mitä ajattelet “kielletyistä nautinnoista” musiikissa?

”En vastaa tähän.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Sekä että. Toki hänen sanoituksensa saattavat olla vähän typeriä, mutta musiikillisesti ja tuotannollisesti The Doorsin kolme ensimmäistä levyä ovat kestäneet aikaa hyvin. Kuuntelen niitä yhä. Ja olihan hän yksi ensimmäisiä ja tärkeimpiä rockin keulakuvia.”

Swans Suomen-kiertueella:

10.5. Klubi, Tampere (+ James Blackshaw)
11.5. Tavastia, Helsinki (+ James Blackshaw)

Video ei ole enää saatavilla

”Now I got a reason, now I got a reason /
now I got a reason, and I’m still waiting”

Sex Pistolsin neljäs ja viimeinen single Never Mind The Bollocksilta julkaistiin melkein vuosi ensisingle Anarchy in the UK:n jälkeen. Single menestyi erinomaisesti, vaikka oli jo monille jo tuttua kauraa paikaltaan debyytin avausraitana. Se, että kappale on samaan aikaan levyn ensimmäinen raita ja sen viimeinen single, muodostaa mielenkiintoiset sulut yhtyeen sanomalle.

Kappale ulottaa punkin tyytymättömyyden Britannian ulkopuollelle ja paljastaa sen historialliset juuret. Kappaleen avaava säe ”A cheap holiday in other people’s misery” on vanha situationistien slogan vuodelta 1968, ja situationistien tavoin Johnny Rotten kaivautuu sodanjälkeisen Euroopan skitsofreeniseen tilaan, syyttäen sitä omasta vihastaan, yrittäen hajottaa sen sisältä päin. Berliinin muuri on kuitenkin tiellä ja kappaleessa mainittu Belsen Itä-Saksan puolella.

Lähemmin tarkasteltuna Rotten ei kuitenkaan haikaile tuolle kuuluisalle keskitysleirille vaan “uuteen Belseniin”, jossa vuorostaan kaikuu William Blaken kuuluisan brittiläisen kansallishymnin Jerusalemin käsite “uudesta Jerusalemista” eli Englannista itsestään.

Kuten kriitikko ja pop-historioitsija Greil Marcus ansiokkaasti kirjoittaa kirjassaan Lipstick Traces, Rotten kuitenkin jo tavallaan asuu “uudessa Belsenissä”. Punkille Englanti on pahempi kuin keskitysleiri tai Itä-Euroopan sosialistiset tasavallat, sillä siellä ihmisillä on illuusio vapaudesta, muttei intohimoa siihen.

Kappaleen sofistikoituneen poliittisen anarkian on nähty tulleen enemmän Malcolm McLarenilta ja Jamie Reidiltä, joilla oli yhteyksiä situationisteihin. Rotten itse kierrätti Belseniä huomattavasti heikommin tuloksin kappaleessa Belsen Was a Gas, jossa natsit ja keskitysleirit ovat mukana lähinnä shokkiarvon takia.

Huomionarvoisaa on myös, että Dead Kennedys kierrätti kappaleen lähtöasetelmia omassa kappaleessaan Holiday in Cambodia, vieden poliittisväritteisen kapinan kertaheitolla Atlantin yli.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Isbell on pitkälti syy siihen, miksi Drive-by Truckers löi läpi niin voimallisesti kuin se teki. Toki hän ei enää ollut yhtyeessä silloin, mutta Isbellin aikana tehty pohjatyö loi perustan bändin maineelle. Isbell vastasi Decoration Dayn ja Blessing & A Cursen välillä yhtyeen parhaista kappaleista ja sai yhtyeen ydinkaksikon Mike Cooleyn ja Patterson Hoodin kiinnostumaan lauluntekemisestä uudestaan. Hän sytytti kipinän itsensä magnum opuksellaan (Southern Rock Opera) väsyttäneen yhtyeen pallogrillissä.

Kun haastattelin pää-Trucker Patterson Hoodia Dirty South -albumin aikoihin, hän intoutui kehumaan Isbelliä vuolain sanankääntein. Kotikaupunkinsa Athens, Georgian lauluntekijäpiireistä löytynyttä lahjakasta nuorta tekijää vaivasivat ylipaino ja itsetunto-ongelmat, mutta hänellä kyky tehdä lauluja, jotka olivat puuttuva lenkki Hoodin ja Cooleyn välillä. Nissä oli ensimmäisen intohimoa ja toisen taitavaa käsityöläisyyttä ja mustaa huumoria.

Ensimmälle yhteiselle levylle Decoration Day Isbell kirjoitti yhden yhtyeen klassisimmista kappaleista, Outfitin. Kappale päivittää Lynyrd Skynyrdin Simple Manissa esitetyn etelävaltiolaisen punaniskaisen ylpeyden ja uppiniskaisuuden nostalgian ja huumorin keinoin. Levyn nimikappale tekee saman hieman vähemmän huumoriin nojautuen.

Seuraavalla levyllä yhtyeeseen liittyi basisti Shonna Tucker, jonka kanssa hoikistunut ja itsetuntonsa omahyväisyyden rajoille rakentanut Isbell meni jonkun ajan päästä naimisiin. Viimeiseksi jääneellä levyllän Truckersin kanssa Isbell tuntui piilottelevan valttikortteja hihassaan. Pian selvisi mikä tuo valttikortti oli: Isbell erosi sekä Tuckerista että Truckersista ja ilmoitti työstävänsä ensimmäistä soololevyään Sirens of the Ditch (2007).

Siinä missä tuo levy kärsi Truckersien jälkeisestä krapulasta (sillä soittaa yhtyeen rytmisektio ja sen on tuottanut Patterson Hood), oli vuonna 2009 ilmestynyt Jason Isbell and The 400 Unit askel oikeaan suuntaan. Vaikka kappalemateriaali noudatti pitkälti debyytin kaavaa (puolet hiottua radiorockia ja puolet rootsimpaa särmää), tuntui Isbell energisoituneen uuden taustabändinsä kautta musiikilliseti aivan toisella tavalla. Esimerkiksi Good oli niin energinen rypistys, ettei sen kaltaisesta olisi voinut edellislevyllä edes unelmoida. Kappaleet olivat myös täynnä koukkuja, minkä ansiosta levy palasi lautaselle usein.

Kolmas soololevy Here We Rest parantaa vielä edellisestäkin. Nyt musiikillisen fokuksen lisäksi Isbell on saanut otteen myös teksteistä, jotka ovat edellisillä levyillä olleet hieman hukassa. Truckersin aikana Isbellin tekstejä leimasivat hienot henkilöhahmot, joiden tuntoja hän kuvitti ihailtavan detaljirikkaasti. Nyt nuo todellisen tuntuiset ihmiset ovat palanneet hänen lauluihinsa. Vietettyään huomattavan ajan tien päällä Isbell palasi pieneen kotikaupunkiinsa pohjois-Alabamaan ja näki omin silmin laman vaikutukset. Tämän on sanottu olevan Here We Restin taustalla, ja kieltämättä sen kuulee näistä kappaleista.

Levyllä on edelliseen verrattuna enemmän akustisia instrumentteja. Kitaroita, mandoliineja ja viuluja. Tämä itsessään lisää sen rustiikkista tuntua. Daisy Mae on kaikkien perinteiden mukainen akustinen balladi white trash -tytöstä, jolle elämä on jakanut samaan aikaan liian paljon ja liian vähän. Tulee mieleen Ree elokuvassa Winter’s Bone.

Hauska on myös kuulla Isbellissä uusia sävyjä. Codeine ja etenkin Never Could Believe kantavat sisällään voimakkaana Steve Earlea, ensimmäinen vanhan narkkarin haamua ja toinen letkeästi groovaavan vanhemman valtiomiehen bluesahtavaa kantrifunkia, jossa sanat rakentavat rytmiikkaa esimerkillisellä tavalla. Vähemmän onnistunut on Candi Staton -cover Heart on A String, joka on niin äklön makea, että vatsaa kääntää.

Here We Rest on myös hyvin yksinäinen levy. Sen ihmiset tuntuvat elävän tien päällä, joku  kiertävinä muusikoina tai muuten vaan sosioekonomisen tilaneteen pakottamina. Levy 11:sta kappaleesta 4 käsittelevät muuttoa tai uudelleen asettummista, lähtöä ja sitä seuraavaa juurettomuutta.  Alabama Pines kääntää syyttävän sormen kohti kertojaa itseään.

”The AC hasn’t worked in 20 years / probably never made a single person cold / I can’t say the same for me / I’ve done it many times.”

Ja heti seuraavassa kappaleessa Go It Again ollaan taas tie päällä. ”It’s too bad we all live the dream” on kylmäävä huomio, ja tuo mieleen muinaisen emobändin ja sen loppuvaiheet. Itse asiassa tarkemmin tarkasteltuna Isbellin oma henkilöhistoria ja tilinteko oman epäonnistuneen ihmissuhteen kanssa tuntuu tihkuvan läpi kappaleen kertosäkeistä.

”Realising just how close you’ve come to death / I’m re-arranging accordingly / I’m realising what I’ve lost and what I’ve left / from ’taking it home’ to ’go it alone’, again / In real life these things don’t happen much at all / it’s too bad we all live the dream / I’m realising just how far I had to fall / from ’taking it home’ to ’go it alone’, again”

Muistuu mieleen toinen juttutuokio Patterson Hoodin kanssa, vuonna 2007 kun yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä Isbellin lähdön jälkeen. Hood vaikutti väsyneeltä ja haluttomalta edes puhumaan aiemmin maasta taivaisiin kehumastaan Isbellistä. ”Jason on loistava tyyppi ja loistava lauluntekijä, mutta hän tekee nyt omaa juttuuaan, ja tekee melkein mieli sanoa Luojan kiitos. Niiden kahden (Isbell ja Tucker) riitely oli tuhota bändin. Olen iloinen että Jason lähti”, muistan Hoodin sanoneen.

Iloisia pitää olla meidänkin, sillä tämä vaikeasti paikallistettava jokin on puuttunut aikaisemmilta soololevyiltä. Isbell on jälleen verta ja lihaa, omasta kokemuksestaan ja lähipiiristään tarkalla silmällä ja ihailtavalla rehellisyydellä kirjoittava lauluntekijä.

89Jason Isbell on saanut yhdistettyä slide-sankarin ja lauluntekijän lahjansa täysvaltaisesti, ja voidaan helposti puhua miehen parhaasta soololevystä. Kirjoittajana Isbell alkaa olla taas Truckersin aikaisen itsensä tasolla.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Isbell & The 400 Unit – Alabama Pines

Adrianne Davies ja Dylan Carlson, rakkauden maansiirtokoneet.

Suomeen ensimmäistä kertaa saapuvan seattlelaisen Earth-yhtyeen rumpali Adrienne Davies on ollut äärimmäisen tärkeä tekijä doom-pioneerin toisessa tulemisessa; kun Earth vuonna 2002 palasi, yhtyeeseen kuului Davies lisäksi vain hänen elämänkumppaninsa, keulahahmo Dylan Carlson.

Adrienne Davies vastasi Nuorgamin soittoon Earthin kiertuebussista, joka oli matkalla Ranskassa. Carlson narisi taustalla.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
”Tähän minulla on heti vastaus: Bob Dylanin One More Cup of Coffee. Sanat, bändi, levyn pahanenteisen rento soundi, kaikki… Rakastan sitä kappaletta.”

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?
”Öö, äh… Sen pitää olla jotain mitä dj:ltä löytyy. Äh, onpas vaikeaa. Hei, palataan tähän myöhemmin!”

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?
”Tiedätkö mitä? Arvaan, että haluat kuulla jotain obskuurimpaa tai uudempaa, mutta minä sanon (Nick Cave and) The Bad Seeds. Rakastan sen bändin soundia, olen rakastanut Boatman’s Callista Lyre of Orpheus/Abattoir Bluesiin asti. Rakastan etenkin sitä, miltä he kuulostavat hiljaisissa kappaleissaan. Ihailen heidän kykyään olla pidättyväisiä ja intohimoisia samaan aikaan.”

Kuka on suosikkibeatlesi?
”Vaikka pidän Ringosta ja hänen soittotyylistään, on minun kuitenkin pakko sanoa George. Hän vain oli niin mahtava hahmo, hiljainen pyhimys.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?
”Kuka muusikko kosketti minua viimeksi, niinkö sinä kysyit? (Muut bussissa räjähtävät nauramaan.) No se olisi kuule varmaan Dylan Carlson, hah hah! Ai kenen muusikon kuolema kosketti minua? OK, nyt tajuan. Anteeksi. (Nauru laantuu taustalla.) Tiedätkö, olen viime aikoina kuunnellut paljon Gun Clubia, joten vastaan tähän Jeffrey Lee Pierce. Olen ajatellut häntä paljon viime aikoina. Kun hän kuoli, maailma menetti yhden lahjakkaimmista ja aliarvostetuimmista muusikoistaan. Hänellä oli niin paljon annettavaa.”

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?
”Jotkut hitaat kappaleet Neil Youngin Zumalla tai Tonight’s the Nightilla vievät minut aina jonnekin nykyhetken ulkopuolelle, toiseen todellisuuteen. Kaikki paha maailmassa unohtuu sillä hetkellä, kun Cortez the Killer alkaa soida.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?
”Sillä on hyvin rajallisia käyttömahdollisuuksia, ja harvat niistä ovat millään tavoilla hyviä, hah hah!”

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?
”Kuule, man, minun on pakko sanoa tähänkin Jeffrey Lee Pierce. Hänen äänensä kattaa kaiken naismaisesta falsetosta matalaan murinaan ja saa minut aina hyrisemään. John Fogertyn äänellä on minuun sama vaikutus, mutta jos minun pitää valita yksi, niin se on Pierce.”

Mikä on suosikkilyriikkasi popmusiikissa?
”Bob Dylanin Idiot Wind. Etenkin tämä kohta…”

”Idiot wind / blowing everytime you move your mouth /
blowing down the backroads heading south /
idiot wind / blowing everytime you move your teeth /
you’re an idiot babe /
it’s a wonder that you still know how to breathe”

”Se vain on niin helvetin hyvin sanottu, todellista jauhot suuhun -kamaa. Usein tapaa jengiä, jolle haluaisi sanoa juuri noin.”

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?
”Sitä ’I get knocked down and I get up again’, mikä se olikaan? Chumbawamba? Jengi oli siitä ihan innoissaan, mutta minulta se meni aivan yli hilseen. What the fuck!”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?
”Levon Helm rummuissa – tai siis toisena rumpalina, koska minä soittaisin siinä tietysti itsekin. Sitten ehkä jotain voimatriomaista… Ei kun kuule, varastetaan nyt loputkin The Bandistä! Eli ottaisin kitaraan Robbie Robertsonin, koska hän osaa myös laulaa. Ja bassoon ottaisin… Dylan, mikä se Bandin basistin nimi olikaan? (Taustalta kuuluu narinaa.) Danko! Rick Danko bassoon! The Bandin rytmisektio vain on maailman paras, rento mutta kuitenkin tiukka. He voivat soittaa mitä tahansa coveria ja saavat sen kuulostamaan vain ja ainoastaan itseltään.”

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?
”Hah! Kuule, päädyn aina jostain syystä laulamaan Blondieta. Tai sitten jotain kasari-gimma-rockia, sellaista kuin se Pat Benatarin Night-biisi (Shadows of the Night). Kuule, laita myös sinne aiempaan dj-kysymykseen jotain Pat Benataria.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?
”Mouhoan yleensä aina Gun Clubista tai sellaisista aussi-bändeistä kuin The Saints, Beasts of Bourbon tai The Scientists. Oikeastaan kaikki, mitä Melbournesta tuli tuohon aikaan, oli omaleimaista ja hienoa.”

Mikä on parasta metallimusiikkia ja miksi?
”Mikä tahansa, missä on dynamiikkaa, sanoisin. Diggaan tosi paljon Slayeristä, koska se pysyy tuoreena vuodesta vuoteen. Jos ei ole vähään aikaan kuullut esimerkiksi Reign in Bloodia, niin siitä löytää kaikenlaisia uusia yksityiskohtia. It holds its mettle (lausutaan ’metal’)! Hah! Onnea tuon äskeisen kääntämisen kanssa!”

Vinyyli vai cd?
”Vinyyli, aina. Vaikka cd:t ovat näin kiertueella kätevämpiä, niin näinä iPod-aikoina nekin ovat aika tarpeettomia. Vinyylin soundi vain on niin paljon parempi. On lohdullista tietää, että jos tekee todella hyvän levyn, niin sen voi monistaa formaattiin, joka kuulostaa oikeasti hyvältä.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?
”Hah hah hah! Kuule, eivätköhän kaikki tee niin! Varsinkin silloin, kun aivot eivät toimi, niin sitä vain nyökyttele ja sanoo, että ’joo, kyllä mä ne muistan’, vaikkei itse asiassa ole mitään hajua siitä mistä toinen puhuu.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?
”Rakastin Paul Simonin Still Crazy After All These Yearsia! Se koko levy oli aivan mahtava. Diggasin myös todella paljon hänen rumpaliaan Steve Gaddia, joka soitti kaikilla Simonin 1970-luvun levyillä. Hän oli ehkä ensimmäinen rumpali-ihanteeni, tyyliltään aika runsas ja ryöpsähtelevä; paljon fillejä ja sutimista ja muuta pikkujuttuja virvelillä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?
”Kestän huonoja sanoituksia, jos musiikki on kiinnostavaa. Toisinpäin homma ei toimi ollenkaan. En myöskään pidä liian monimutkaisesta musiikista, aivoni kapinoivat sellaista vastaan. En halua kuunnella matemaattisia ongelmia, tiedäthän? Arvostan sitä, että joku saa pidettyä homman yksinkertaisena, kuin lastenlauluna. Se on paljon vaikeampaa.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?
”En oikeastaan ollenkaan, häpeän sanoa. Mutta haluan kyllä kuulla. Kohtahan me olemme siellä.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?
”Väittäisin, että hän oli molempia. Olihan hän aivan ilmiömäinen esiintyjä ja nokkamies, ja vaikka hänen sanoituksilleen naureskellaan, niin mielestäni niitä pitää tarkastella sen aikaisen yhteiskunnan kontekstissa. Ajattele nyt vaikka jotain The Endin loppuosaa, jossa kertoja haluaa raiskata äitinsä ja tappaa isänsä. Se on ollut helvetin vahvaa ja latautunutta tekstiä sen aikaisessa maailmassa. Toki uransa loppuvaiheessa hän oli turpea pölvästi, mutta ei se tarkoita, etteikö hän olisi ollut myös nero. Ja John Densmore (The Doorsin rumpali)… en edes aloita hänestä puhumista. Joskus kuuntelen Doorsia vain kuunnellakseen hänen soittoaan. Hän on ehdottomasti yksi suosikkirumpaleistani.”

Earth Helsingin Tavastia-klubilla 21. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

”First-ever studio acoustic album from Dinosaur Jr’s J Mascis”, huutaa iloisen violetti tarra levynkannessa.

Jaa. Miten sen nyt ottaa. Vuonna 1996 Mascis julkaisi levyllisen akustisia Dino-klassikoita (Martin + Me), mutta se oli tietenkin live. Vuonna 2005 tuli J + Friendsin Sing + Chant for Amma, mutta sitä ei ilmeisesti lasketa, koska se on uskonnollista materiaalia miehen omalla Baked Good -pikkulafkalla.

Alkuperäisen trion toisen tulemisen myötä lauluntekijänä liekin löytänyt Mascis on kieltämättä kiinnostavampi hahmo nyt kuin vuonna 2005. Vuonna 2009 julkaistu Dinosaur Jr:n Farm oli todella hieno levy, täynnä loistavia kappaleita ja loistavaa musisointia. Mascis tuntui päästäneen irti jostain kylmästä ja ahdistavasta, ja hänen maailmankuvansa tuntui värikkäämmältä ja selkeämmältä.

Se johti selkiytyneeseen äänikuvaan, jossa oli jäljellä vain vähän Bugin tai You’re Living All Over Men antisosiaalisesta narinasta. J tuntui suorastaan lempeältä hippivaarilta, maailmanlopun jälkeiseltä Neil Youngilta.

Toki on niitä fundamentalisteja, joille harmaantunut ja vähemmän angstinen Mascis on liian hampaaton. Sitten on niitä, joille homma alkaa vasta nyt toimia oikein kunnolla. Kuulun jälkimmäisiin.

Hei, katsokaa nyt tätä levynkantta! Tekee mieli antaa sille halaus! Farminkin kannen maalanneen Marq Spustan äärisympaattinen teos, jossa kaksi hamoa muumistelevat isomman hahmon selästä muodostuvan saaren päällä, saa samalla tavalla hyvälle tuulelle kuin hauskan koiran näkeminen kadulla. Koko konseptissa on jotain mascismaisen luppakorvaista.

Ja itse levy sitten! Violetin vinyylin sujahtaessa mukavan paksusta pahvikannesta ulos on jo valmiiksi niin hyvällä tuulella, että tekee mieli mennä keittämään kaakaota. Impulssi on oikea, sillä Severel Shades of Why sisältää täydellistä lauantaiaamun musiikkia, jota on suorastaan pakko nauttia pyjamassa ja monsteri-aamutossuissa.

Yksi albumin tiimoilta kuulemani kritiikki on, että nämä ovat samoja biisejä kuin ennenkin, mutta ilman säröä. Se on paikoitellen totta, mutta entäs sitten? Ja kun levyllä on useita kappleita, jotka käyttävät nerokkaasti nimenomaan akustisen kitaran soundiskaalaa, ei kritiikki mielestäni ole aiheellinen.

Vaikka avauskappale Listen to Me on klassista Dinosaur Jr:ia ”unpluggedina”, pelaavat nimibiisi ja Too Deep sellaisilla soundeilla, joita ei saa näin herkkinä irti sähkökitarasta, vaikka olisi millaiset pedaaliarsenaalit. Varsinkin jälkimmäisessä Mascis on parhaimmillaan, rakentaen jännitettä hyvin minimalistisesta kitarakuviosta. Mieleen tulee hänen hieno coverinsa Richard Thompsonin kappaleesta I Misunderstood (tribuuttilevyltä Beat the Retreat, 1992), jossa oli samaa pidättyneisyyttä ja pienillä jutuilla pelaamista.

Nimibiisillä taustatukea antavat A Silver Mt. Zionin Sophie Trudeau, jonka viulu antaa kappaleelle hienoa, brittifolkilta tuoksahtavaa pastoraalista ulottuvuutta, sekä Band of Horsesin Ben Bridwell, jonka harmoniat tuovat mieleen Jeff Tweedyn kontribuutiot The Handsome Familyn levylle Through the Trees (1999). Sama täydellinen hopeareunus harmonioiden yläreunassa. Upeaa.

Kakkospuolen avaavalle Make It Rightille on kertynyt vierailevia muusikoita peräti neljä. Suzanne Thorpen huilu lainaa jostain käsittämättömästä syystä The Beatlesin Here Comes The Sunin riffiä, mutta antaa kieltämättä kauniin lisän Mascisin kitarakuvioille.

Trendispede Kurt Vilelle tekisi sen sijaan mieli antaa litsarit, niin paskalta hänen huonoilla piezo-soundeilla soittamansa slide-kitara kuulostaa.

Toiseksi viimeisen kappaleen Can I myötä Mascis kyllästyy ja ottaa sähkökitaran esiin, joskaan ei soita sitä itse; Matt Valentine toistelee akustisen taustalla kahta atmosfääristä kuviota.

Päätöskappalessa Mascis itse vetää soolon sähköisellä, ja on pakko myöntää, että vaikka Severel Shades of Why on hieno levy, niin kyllä Mascis sähkökitaran varressa kuulostaa mahtavalta kaiken himmailun jälkeen.

66Several Shades of Why on hieno pieni levy, joka ei lähde keksimään pyörää uudestaan, vaan irroittaa sen itse fillarista ja esittelee sen nuoremmalle polvelle isällisen ystävälliseen sävyyn dinosaurusten olkapäillä seisten. Kun on tarpeeksi hyvä, ei tarvitse edes hikoilla. Pelkkä violetti viheltely riittää.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado ei tiedä, mitä tilaisi.

Suomeen saapuu huhtikuun loppupuolella ensivisiitille amerikkalaisen indien suuri tuntematon, seattlelainen Damien Jurado. Tämä nallekarhumainen perheenisä on kohta viidentoista vuoden ajan tehnyt marginaalissa musiikkia, joka koskettaa tavalla, johon aikalaisista vain J Tillman ja Sam Beam (Iron & Wine) pystyvät. Hiljaista, sisäinpäänkääntynyttä, mutta tavattoman voimakasta.

Juradon matka on vienyt  hänet maineikkaalta seattlelaisyhtiö Sub Popilta Secretly Canadianille, jonka julkaisemilla levyillä mies on kukoistanut tavalla, josta miehen toinen albumi Rehearsals for Departure jo vihjasi.

Yksin jättävät avioerot ja lamaannuttava masennus nostavat päätän tämän tästä Juradon tuotannossa, mutta  niiden kääntöpuolena korostuu perheen merkitys ja uskonto, ainakin eräänlainen Jobin roolin hyväksyminen.

Avoimesti uskonnostaan haastatteluissa puhuva Jurado ei helposti sovi kristityn muusikon kliseisimpään rooliin: nuorena hän kuului rockin kliseitä kyseenalaistaneeseen Raft of Dead Monkeysiin, kristilliseen punkrockiin erikoistuneelle seattlelaisyhtiölle Tooth & Nailille levyttäneeseen ryhmään, jonka lavashow koostui miesstrippareista, verisistä sairaanhoitajista ja kliseisen törkeistä sanoituksista.

1. Rehearsals for Departure (Sub Pop, 1999)

The Posiesin Ken Stringfellow ei tule ensimmäisenä mieleen, kun miettiii ihmisiä, joiden toivoisi tuottavan Juradon kaltaista persoonaa. Miehet tuntuvat ensivaikutelmalta toistensa vastakohdilta.

Yhtä kaikki,  Rehearsals for Departure pääsee kiitettävästi irti Juradon debyyttialbumin Water Avenue S:n (Sub Pop, 1997) jännittyneestä poikamaisuudesta ja oudon kireästä, chorus-efektoidusta piezo-soundista.

Myös päälleliimatun kuuloinen bändi on joutanut romukoppaan, jolloin esille pääsee se kirkasotsainen, Nebraskansa tarkkaan kuunnellut indie-Springsteen, jona Juradon nykyään parhaiten tunnemme.

Kappaleet, kuten Ohio ja Curbside, toimivat pohjapiirustuksena tulevien levyjen hienoimmille hetkille, ja taivaallisen kertosäkeen kuljettama Letter & Drawings toi Juradolle hänen ensimmäisen “hittinsä”, jota mies soittaa yhä keikoillaan.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – Letters and Drawings (Chicagossa 2002)

2. I Break Chairs (Sub Pop, 2002)

Ghost of David (2000) pitkälti jatkoi Rehearsals for Departuren linjaa, mutta Juradon seuraava liike oli mitä yllättävin. Mies pisti pystyyn Crazy Horsen ja Pixiesin välimuodolta kuulostavan bändin Gathered in Song ja levytti levyllisen pörisevää ja hyvin äänekästä kitararockia.

Juradon menneisyyden tunteville levy ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, sillä ennen soolouraansa mies kuului hardcore-yhtye Coolidgeen, mikä selittää Pedro the Lionin David Bazanin läsnäolon Juradon myöhemmillä levyillä: Bazan oli Coolidgen laulaja.

Ero entiseen on selvä heti alusta. Paperwingsillä Juradon oktaavia tavanomaista korkemmalla soiva ääni on pinnistynyt ja hätäinen, bändin pauhatessa raivokkaasti taustalla. Dancing, jos jotain, on vielä jyrkempää vyörytystä, varsinkin  sonicyouthmainen väliosa saa pitämään tuolista kiinni.

Tuoleista puheenollen, vaikkei cd-levyjen hankkimista voi yleensä voi suositella vinyylilevyjen kustannuksella, niin tämän levyn cd-versio on yhdellä tavalla vinyyliä parempi: kansivihko muodostaa avattuna tuolin.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – Paper Wings

3. Just in Time for Something EP (Secretly Canadian, 2004)

Jurado äänitti ennen kuudetta levyään On My Way to Absencea (Secretly Canadian, 2005) EP:n, joka on yksi hänen tuotantonsa vähemmän tunnettuja helmiä. Kirpputorilta hankittu vuoden 1967 putki-kelamankka ja sen mukana tulleet vanhat nauhat ovat levyllä pääosassa.

Toisin kuin vuonna 2000 julkaistu Postcards and Audio Letters, joka koostui alkuperäisistä, tuntemattomien ihmisten äänittämistä nauhoista koostetuista kollaaseista, tämä EP esittää viisi uutta biisiä, jotka kuitenkin kuulostavat yhtä vanhoilta ja pölyisiltä kuin aiemman EP:n keskustelut.

Vanhoille, osittain viottuneille nauhoille äänitettynä Juradon uudet laulut kaikkine tuolinnarahteluineen ja mutinoineen ovat kuin vahingossa vintiltä löydetty aarre vuosikymmenien takaa.

Rahina ja kuluneen nauhan pörheys korostavat kappaleissa itsessään olevaa eristyneisyyden tuntua, ja esimerkiksi Night Out for the Downer ei kuulostanut seuraavalle levylle äänitettynä studioversiona läheskään yhtä hyvältä.

Damien Jurado – Night Out For The Downer

4. Tapa, jolla slocore, folk ja postrock lyövät kättä And Now That I Am in Your Shadow’lla ( Secretly Canadian, 2006)

Juradon MySpace-sivulle ilmestyi jossain vaihessa vuotta 2006 teksti “Damien Jurado is a band”. Vaikka multi-instrumentalisti Eric Fisher oli työskennellyt Juradon kanssa jo tämän kahdella edellisellä levyllä (On My Way to Abscencen kansivihossa on omistuskirjoitus ”without you my songs have no life”) tuottajana ja pääasiallisena yhteistyökumppanina, tuli hänen ja Jenna Conradin merkitys keskeiseksi seuravalla levyllä And Now That I Am in Your Shadow.

Fisherin minimalistinen rumputyöskentely ja Conradin surullinen sello rakentavat Juradon taustalle hitaasti vellovaa äänimassaa, jolla tuntuu olevan enemmän yhteistä postrockin kuin folkin kanssa.

Varsinkin nimikappaleen alun pehmeästi kumiseva rumpu ja Gasoline Drinksin ja siitä kasvavan Survived by Her Husbandin feedbackilla pelaava avovireinen kitara, rumpusetin epäortodoksiset kopahtelut ja pari nojaavaa urkunuottia ovat sumumaisen kylmääviä ambient-elementtejä, jotka korostavat Juradon kappaleiden sisään rakennettua hiljaisuutta ja paikoillaan roikkuvaa stagnaatiota.

Survived by Her Husbandin lopussa mukaan tuleva piano on kuin toivonvire painostavan tunnelman keskellä.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – And Now that I Am In Your Shadow (konserttitaltiointi)

5. Kahdelle viime levylle tehdyt videot

Juradon menestyttyä Secretly Canadian on nähnyt aiheelliseksi rahoittaa albumien promotoimista aina yhdellä videolla per levy. Hyvä niin, sillä lopputulokset ovat olleet poikkeuksellisen hienoja.

Juradon laulujen elokuvallinen tilan tuntu ja pienin yksityiskohdin kuljetettu tarina soveltuvat hyvin näiden rohkeiden visuaalien taustalle.

Caught in The Trees -albumin Caskets on tunnelmaltaan paljon velkaa Paul Thomas Andersonin There Will Be Bloodille. Aavat erämaamaisemat ovat jyrkässä kontrastissa videon surrealistisen makaaberien ja klaustrofobisten leikkaus- ja ruumisarkkuvisioiden kanssa.

Kun huomioi Juradon seuraavan videon, on mielenkintoista, että tässä hän esittää elävältä haudattua hahmoa, joka soittaa nukutetulle hahmolle.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – Caskets

Saint Bartlett -albumin Arkansas esittelee Juradon lauluista tutun yksinäisen hahmon, jolla näyttää olevan jokin synkkä salaisuus. Levyn kannen maisemiin suuntautuvan ajomatkan aikana tuo salaisuus paljastuu, ja videossa pääosaa esittävä Jurado päätyy jälleen hautaan.

Erikseen pitää antaa pisteitä  Yhdysvaltain halvimman olutmerkin Pabst Blue Ribbonin sixpackin sisällyttämisestä  tähän videoon, sillä kuten detaljit ja paikannimet Juradon lauluissa yleensäkin, se maalaa kuvaa hahmon paikasta yhteiskunnassa ja maailmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Jurado – Arkansas

Yhteenvetona ja loppusanoina sanottakoon, että Jurado kannattaa nähdä livenä jo siitäkin syystä, että mies, joka vaikuttaa levyillään katatonisen masentuneelta, paljastuu todellisessa elämässä sanavalmiiksi ja kiinnostavaksi esiintyjäksi, joka ei ota itseään turhan vakavasti.

Juradon ulkopuolinen rooli on antanut hänelle näköalapaikan muun muassa Seattlen musiikkikulttuuriin, ja hänen tapansa käsitellä omaa elämäänsä ja ihmissuhteitaan varsin avoimesti kappaleissaan saa syvyyttä miehen välispiikeissä ja haastatteluissa.

Video ei ole enää saatavilla

Damien Juradon haastattelu Burn the Bowery -musiikkiblogille

Lue täältä Small talk -haastattelumme Juradon kanssa.

Grant Hart ja Bob Mould Hüsker Dü -aikoina. Kuvassa eivät näy Greg Nortonin viikset.

Amerikkalaisen vaihtoehtorockin klassikkoyhtye Hüsker Dü imi raivokkaan energiansa kahden lauluntekijänsä, Bob Mouldin ja Grant Hartin, keskinäisestä kilvoittelusta. Yhtyeen levyt ja keikat perustuivat näiden kahden, eri tavoilla lahjakkaan lauluntekijän ja muusikon vuorotteluun valokeilassa.

Hartin melodiantaju ja Mouldin jyräävä kitarointi muodostivat yhtyeen keskeisen voimayksikön, jota sympaattinen basisti Greg Norton fantastisine viiksineen tuki ja tasapainotti. Yhtyeen hajottua mielenkiintoa on pitänyt yllä voimakaksikon vuosikymmeniä jatkunut riiteleminen – vaikka he mahtuivatkin kahden kappaleen ajaksi samalle lavalle vuonna 2004.

Yhtyeen fanien keskuudessa on usein esitetty olennainen kysymys: Hart vai Mould?

Grant Hartin Suomen-kiertueen kunniaksi Nuorgam esitti kysymyksen toimituskuntansa kahdelle kovimmalle Hüsker Dü –fanille.

Jean Ramsay ja Ville Aalto pyrkivät saamaan viidessä erässä lopullisen vastauksen yhteen rockmusiikin suurista kysymyksistä. Ottelun ratkaisee Nuorgamin torilta satunnaisotannalla valittu puolueeton tuomari.

I erä

Jean Ramsay: Grant Hart – tietenkin! Ilman Hartin kykyä tehdä melodisia ja tarttuvia biisejä Hüsker Dü ei olisi koskaan päässyt murtautumaan hardcoren karsinasta ulos. Hart on säveltänyt kaikki yhtyeen parhaat kappaleet: Green Eyes, Girl Who Lives on Heaven Hill, Keep Hanging on, Don’t Wanna Know if You Are Lonely…

Hyräilepäs minulle yksi Mouldin kappale!

Ville Aalto: Bob Mould – tietenkin! Mouldin massiivisesti kirskuva kitara määritteli Hüsker Dütä enemmän kuin mikään muu, ja Sugar olisi ollut merkittävä voimatrio ilman laulajakitaristin menneisyyttäkin.

Mould oli Hüsker Dün lauluntekijöistä laaja-alaisempi. Hänen kynästään ovat sekä Metal Circus -ep:n hardcore-purkaukset että Hardly Getting Over Itin ja Celebrated Summerin kaltaiset kitaroilla kerrostetut popteokset.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Ottaisitko mieluummin kottikärryllisen rubiineja vai kottikärryllisen smaragdeja? Ensimmäinen erä Hartin ja Mouldin välillä päättyy ratkaisemattomaan.

II erä

VA: Ei ole sattumaa, että Mould on menestynyt Hüsker Dün jälkeisellä urallaan paljon paremmin kuin Hart. Sugarin kaksi ensimmäistä levyä, voimapophelmi Copper Blue (1992) ja meluisa angstitrippi Beaster (1993), ovat ehdottomia 90-luvun pikkuklassikoita, ja Mouldin soolouran lauluista ainakin Poison Years kuuluu vaihtoehtorockin yleissivistykseen.

Mitä merkittävää Hart on tehnyt viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana?

JR: Oletko kuullut kaikki Hartin perustaman Nova Mobin levyt – natsi-Saksaa ja Pompeijin tuhoa kartoittavan teemalevyn Last Days of Pompeii ja yhtyeen toisen, nimettömän levyn vuodelta 1994?

No jälkimmäistä et tietenkään ole, sillä Hartin sukset menivät ristiin hänen silloisen levy-yhtiönsä omistajan kanssa tämän vaimon lähdettyä Ranskaan yhtiön pääinvestoijan matkaan. Mies veti herneen nenään ja kosti tapahtuneen omille artisteilleen!

Olen löytänyt oman kappaleeni albumista nuhjuisesta skotlantilaisesta levykaupasta, ja se on vähintään Copper Bluen veroinen teos!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Sugarin kolmesta albumista saisi koottua liki Hüsker Dün parhaiden levyjen veroisen mestariteoksen. Saisiko Hartin soolourasta? Mould 1 – Hart 0.

III erä

JR: Grant Hart ei ole koskaan käsikirjoittanut ja selostanut vapaapainia! Grant Hart ei ole koskaan tehnyt paskaa elektroa, saati sitten tehnyt samaa levyä aina uudestaan, välillä Auto-Tunella maustettuna! Eikä soittanut dj-settejä ilman paitaa!

Noiden rikosten lisäksi Bob Mould on pitänyt blogia siitä, kuinka paljon on tullut punnerrettua ja minkälaista itupirtelöä imettyä.

Hart puolestaan vietti edelliset vuosikymmenet varsin mielenkiintoisissa piireissä – hän ystävystyi läheisesti William S. Burroughsin kanssa ja tutustui Gerard Malangaan ja Charles Henriin.

Hart hylkäsi musiikin ja palasi vuosikymmenen ajaksi taiteen ja kirjallisuuden pariin, ja löydettyään musiikin uudestaan, hän valitsi yhteistyökumppaneikseen Godspeed You! Black Emperorin jäseniä.

Voittaa vapaapainin.

VA: Vai olisiko niin, ettei Hartilla ollut mitään musiikillista annettavaa Hüsker Dün jälkeen, ottaen huomioon, että rumpalin heroiiniongelmalla oli osansa yhtyeen hajoamisessa? Kärsivän taiteilijan rooli on helppo.

Mould sen sijaan vaikuttaa terveemmältä ja energisemmältä kuin nuorempana, olkoonkin, että energia kohdistuu hieman erikoisiin asioihin. Bobin vapaapaini-keikka ei kuitenkaan kestänyt pitkään, ja hänen tekemänsä remix Interpolin Length of Lovesta on kaikkea muuta kuin paskaa elektroa.

Ja miksi pitäisi välittää jostain myyttisestä uskottavuudesta, varsinkin jos onnistuu nousemaan seksisymboliksi vielä vanhoilla päivillään?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Vapaapainifetissi vielä menettelee, mutta punnertamiseen ja superfoodiin hurahtaminen on Mouldilta anteeksiantamaton kömmähdys. Juttutuokiot Burroughsin ja Kanadan postrock-nerojen kanssa tuovat pisteen Hartille ja tasoittavat tilanteen. 1–1.

Väliaika

Sillä välin Greg Nortonin maailmassa:

Video ei ole enää saatavilla

IV erä

VA: Mould on tehnyt tunnusmusiikin kaikkien aikojen parhaaseen satiiriseen ajankohtaisohjelmaan, Jon Stewartin juontamaan The Daily Show’hun! (Tosin tätä nykyä ohjelma käyttää kappaleesta They Might Be Giantsin levytystä.)

JR: Mutta onko Mouldista tehty niin hyvää kappaletta kuin The Posiesin Grant Hart?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Hart ja Mould saavat kumpikin iskettyä yllättävän koukun kilpakumppaninsa leukaperiin. Neljäs erä päätyy ensimmäisen tapaan ratkaisemattomaan. Yhä 1–1.

V erä

JR: Kuuleehan sen nimistäkin: toinen on täyttä sydäntä, toinen pelkkää hometta!

Hart ei kieltämättä osaa soittaa rumpuja perinteisellä tavalla, mutta hän on kiertänyt ongelman nerokkaasti. Soitto on aggressiivista, nykivää ja järjettömästi kaiutettua, ja idiosynkraattinen kuvio toistuu liki jokaisessa kappaleessa. Siihen perustuu pitkälti Hüsker Dün musiikin hyökkäävyys.

Väittäisin, ettei Mouldinkaan kitara olisi kuulostanut niin hyvältä perinteisellä tavalla oikein soittavan rumpalin päällä.

VA: Kyllä Mouldin soitto kuulostaa aivan mahtavalta jopa niillä hänen soololevyistään, joilla rytmiä antaa huonosti ohjelmoitu rumpukone.

Mouldin ääritunnistettava kitara joka tapauksessa määritteli Hüsker Dün sointia tuhannesti enemmän kuin Hartin horjuva rytmityöskentely. Arvotti miehiä lauluntekijöinä miten vaan, muusikkona ja kitaristina Mould pelaa aivan eri sarjassa kuin Hart.

Video ei ole enää saatavilla

Nova Mob – See and Feel and Know (Grant Hartin rumpujakkaran takaa, 1994)

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Mould vie voiton ehkä turhimmalla kuviteltavissa olevalla argumentilla – olemalla taitavampi muusikko! Mould voittaa Hartin 2–1, mutta Hüsker Dülle ei pärjää heistä kumpikaan.

Oliko päätös oikea? Jatka keskustelua alla, ja hae lisäpontta kannallesi soittolistaltamme Hüsker Dün jälkeiset.

Al James on pullaposki. Mies, jonka yllä toppaliivit näyttävät naurettavilta.

Jokaisesta pressikuvasta näkee, että kaksoisleukaa pidetään tarkasti piilossa ja julkisuuskuvaa tarkkaillaan lähes neuroottisesti. Imetään poskia sisään.

Koskaan ei ole vaivattomalta näyttäminen ole ollut näin vaivalloista.

Mutta sellaista Al Jamesin elämä on ja on aina ollut. Koulussakin James varmaan keskittyi keräilemään sarjakuvia ja pysymään pois tieltä, mitä nyt välillä sai turpiinsa, kun ei jaksanut juosta kiusaajiaan pakoon.

Sen kuulee Doloreanin musiikista. Yhtäältä jo yhtyeen nimi viittaa Robert Zemeckisin Paluu tulevaisuuteen -elokuvatrilogiassa ikonin asemaan nostettuun Delorean-autoon, mutta korvaa sen alkuosan espanjankielisellä sanalla dolor, tuska.

Ollaan omissa oloissaan viihtyvän pullapojan maailmassa, paikassa jossa yksinäinen toppaliiveihin pukeutuva nössö pääsee pakenemaan umpitylsää elämäänsä ja typeriä kiusaajiaan jonkun hurjan sattuman kautta.

Al Jamesin tapauksessa se ei ollut hullu keksijä vaan Neil Young. Harvest (1972) on selvästi ollut Jamesille tärkeä levy, sillä sen raukea maailma kuuluu kaikessa hänen tekemässä musiikissaan.

Selvimmin se nousi pintaan Doloreanin toisella levyllä Violence in the Snowy Fields (2004), jonka nimiraidalla voisi äkkikuulemalta soittaa Stray Gators, Youngin Harvest-aikainen bändi.

Mutta on pullapojassa särmääkin. Palataan sanaan dolor. Se kasvaa siitä, kun katsoo muiden tanssittavan niitä tyttöjä, joihin itse on ihastunut; siitä, kun tullaan valituksi liikuntatunnilla joukkueeseen viimeisenä.

Ennen pitkää alkaa jättäytyä viimeiseksi jonossa, vaihtaa sille puolelle katua, jolla ei kävele muita ihmisiä. Harvest vaihtuu On the Beachiin.

Tyttöystäviä tulee ja menee, ja vaikka suhteet lähes säännöstään kestävät pitkään, niin ne myös loppuvat, sillä kun on oppinut laittamaan itsensä viimeiseksi ja syrjään, sen tekee huomaamattaan myös omassa elämässään. On the Beach vaihtuu Tonight’s the Nightiin.

Sieltä se alkaa kasvaa, viha ja pettymys. Hyvinkäyttäytyvän pullapojan pehmeällä äänellä James alkaa laulaa niinkin sopimattomia sanoja kuin: ”I believe in second chances / for everyone except you” ja ”so I went to see her like a thief in the night / gave her my death and stole from her life / and it killed me each time that I saw her man / a friend of mine, if you could call me a friend”.

Tuska muuntuu tuhoksi.

Kriitikko Greil Marcus kirjoitti osuvasti Harry Smithin Anthology of Folk Music vol. IV:n (2000) kansiteksteissä, miten 1930–1950-luvuilla vaikuttaneen bluegrass-duo Blue Sky Boysin Earl ja Bill Bolickin versio klassisesta murhaballadista Banks of the Ohio (1938) ei ollut kauhistuttava johtuen sen aihepiiristä vaan siitä, ettei laulajien äänessä ollut tunnetta, ei minkäänlaista kuohuntaa.

Marcus kutsuu Bolickin veljesten kauniisti ja pehmeästi sointuvia ääniä sadistisiksi. Heidän äänensä ei ole rajaseutujen kiertolaisen tai työmiehen vaan pikemminkin virkamiehen ääni.

”Näet edessäsi rauhallisen, hiljaisen ja rehellisen ihmisen, luotettavan työntekijän, joka ei koskaan ole minuuttiakaan myöhässä tai lähde minuuttiakaan etuajassa. Hänen elämäänsä ohjaavat odotukset yhtä säntillisesti kuin kotikaupungin suorat kadut, ja yhtäkkiä, kun noita odotuksia ei täytetäkään, maailmasta katoaa järjestys, ja niin laulussa hiljaa ja rauhallisesti puhuva mies lähtee tekemään siitä lopun, muuttamatta edes äänenpainoaan”, Marcus kirjoittaa.

Al Jamesin äänessä on samaa kylmäävää lempeyttä. Siksi ei olekaan yllättävää, että Doloreanin debyytillä Not Exotic (2003) James seuraa Bolickeja joen rantaan:

”I had a true love from Hannibal / where the Mississippi turns flat and wide / we’d lay out on the sandbars and fall asleep / to the barges and the fireflies / and I killed my true love from Hannibal / she was nineteen and I was twenty-two”.

Toinen levy onkin jo nimeltään Violence in the Snowy Fields, ja sen kappaleiden nimet (To Destruction, Dying in Time, The Righteous Shall Destroy the Precious) kertovat omaa karua kertomaansa.

Yhtyeen kolmannella levyllä You Can’t Win (2007) horros on vallannut mielen jo lähes täysin, saattanut sen miltei katatoniseen tilaan. Albumin nimikappaleella James toistelee noita kolmea sanaa kautta koko kappaleen, kuin mantraa, kuin kirousta.

Heather Remind Me How This Ends on levyn valoisimpia raitoja. Edellislevyn My Grey Lifen tilalle on tullut My Still Life.

Noiden kahden levyn välillä taukoa oli kolme vuotta. Uutukainen The Unfazed tulee neljän vuoden tauon jälkeen ja se on yllättäen kuin aamunkoitto kylmän yön jälkeen. Lieneekö syynä sitten levy-yhtiön vaihtaminen vai oikea lääkitys, mutta lopputulos on lämpöisempi, värikkäämpi ja rikkaampi.

Ei Jamesilla toki hyvin mene (“See the trouble is, I’ve been on both sides / been a jealous husband and with other’s wives”), mutta mies osaa jo katsoa peiliin kavahtamatta peilikuvaansa.

”I’m not such a bad guy, after all / I’m just a little thinskinned”, James laulaa avausraidalla waterboysmäisen elegisesti soivan viulun tukemana. Viulun ohella Jamesin ympärille kerääntyvät piano, urut ja taustalaulu, joka Doloreanin maailmassa on lähes technicolour-musikaalia verrattuna aiempaan kaksiväriseen slocoreen.

Heti perään tuleva levyn tärkein kappale Country Clutter on ensisilmäyksellä katkeransuloinen eroballadi. Akustisen kitaran, pianon ja Mara Lee Millerin äänen varassa alkava kappale alkaa tutun passiivisaggressiivisena, mutta potkaisee itsensä käyntiin minuutin kohdalla, kun rummut astuvat mukaan juuri oikealla hetkellä ja James laulaa sametinpehmeän kuoron säestämänä:

”But it stops, tonight / but these wounds have yet to heal / to call out into the dark and get no reply / that’s something you should hear / I have moved out, packed up my shit / if you find anything I left behind, well you can have it / let it clutter up your life / like you cluttered up mine”

Erossa jää taakse aina toinen ihminen, mutta myös jotain itsestään – siitä mitä on tuossa aikaisemmassa elämässään ollut. Ero entisen ja nykyisen välillä, eräänlainen nahan luonti.

Nimikappaleella ero entiseen on ilmiselvä. Se puhkeaa kukkaan kappaleen lopun litaniassa:

“Unfazed by pain, unfazed by love / unfazed by rain that won’t let up / unfazed by debts that I’ll never pay / unfazed by blonde hair turning gray / unfazed by dreams we left behind / unfazed by jokes with no punchline / unfazed by death she’s my blushing bride / unfazed by living until I die”

76 Al James on sankari, selviytyjä.
Rakastakaa häntä varauksetta.

Video ei ole enää saatavilla

Al James toppaliiveissään esittämässä The Unfazed -levyn nimikappaletta syyskuussa 2010.