Ajatuksia Jason Molinan (Songs: Ohia ja Magnolia Electric Co.) kuolinuutisen saavuttua

Kaipaamme sinua, Jason.

Kaipaamme sinua, Jason.

On joitain muusikoita, joiden kuolema koskettaa syvemmältä kuin pitäisi. Se kertoo kenties heidän tekemänsä musiikin painosta. Niitä salaisista ja kipeistäkin kohdista, joita näyttää harvalle, mutta jotka avaa tuntemattomalle tuntiessaan tämän omakseen, vaikkei olisi koskaan tavannutkaan.

Jason Molina oli tällainen muusikko.

Viime lauantaina kuollut ohiolainen laulaja-lauluntekijä nousi tietoisuuteen Songs: Ohia -nimellä tehtyjen levyjensä kautta, mutta suurimmaksi saavutuksekseen lasken kuitenkin Magnolia Electric Co. -nimen alla tehdyt levyt, etenkin viiden levyn Sojourner-boksin (2007), joka massiivisuudessan ja luovuuden lähteen tyhjentäneessä kolossallisuudessaan vetää oikeastaan vertoja The Magnetic Fieldsin 69 Love Songsille.

Magnolia oli Molinan uran kulminaatio: yksinäisellä murjottajalla oli vihdoin bändi, joka tuntui puskevan tätä eteenpäin. Kuiskaus muuttui voimakkaaksi ääneksi.

Ja kuinka kauniiksi ääneksi. Kun Molina nostaa äänensä Sojournerin What’s Broken Becomes Betterin kertosäkeeseen, tuntuu kuin aurinko puskisi pilvien läpi pitkän talven jälkeen. Molinassa on paljon Neil Youngia, niin instrumentaatioissa kuin siinä kirkasotsaisessa naiiviudessa, jolla hän katsoo maailmaa. Tyhjiä preerioita, vanhaa horisontteja, mustia pässejä.

Pässejä. The Black Ram, niinpä niin, tietenkin.

“I call you now, next rider, copper and thunder-eye
Halo of the desert’s dream pulls the moon through the sky
now lift them eyes and see who stands
no day, no risen sun
Bind wolf to bone to blood to man
bind me to all of them
I call you now, third rider
I am the arrow who splits your breast
I tremble though I rise up with you
to hunt the last light away
who swallows tides when no tides come?
who binds names to the nameless ones?
the black ram she does, and the black ram she comes”
(The Black Ram, Sojounerin kakkoslevyltä)

Nyt kuolinuutisen myötä minulle on selvinnyt, että Molina vietti viimeiset vuotensa maatilalla, lampaita ja kilejä hoitaen. Miksi? Koska hänellä ei ollut rahaa, ja elanto piti saada jostain. Laskuja oli kertynyt vuodesta 2009 alkaneesta päihdekierteestä, joka lopulta johti hänen kuolemaansa.

Molina kuoli viinaan. Hänen elimistönsä, tarkemmin ottaen munuaiset pettivät viinan takia. Se on hirvittävä uutinen. Noin nuori mies, 39-vuotias.  Se tarkoittaa että viinaa on pitänyt mennä paljon, ja sen on pitänyt olla voimakasta. Jo pelkkä ajatus nostaa kylmän hien.

Kun ajattelee sitä kipua ja tuskaa ja tyhjää kohtaa, mitä tuolla viinalla peitettiin, kylmää se verenkin.

En tiedä yksityiskohtia, mutta voin tuntea ne hänen musiikissaan. Sojournerilla ja sitä edeltäneella What Comes After The Bluesilla on sellaista yksinäisyyttä, jota pimeyskään ei peitä, jota voi kokea vaan erämaassa tähtikirkkaan taivaan alla. Galaktista yksinäisyyttä, joka on samalla kylmää ja kamalaa, mutta myös lohdullista massiivisuudessaan. Universaalisuudessaan.

Molina oli yksi näitä todellisuuden trubaduureja (Oldham, Berman, Darnielle), joiden halvalla tehdyissä nauhoituksissa kuului taustalla ukkosta, ohi ajavia autoja, heinäsirkkoja. Se on niiden suurin ansio, sillä ne ovat toiselta sivultaan auki siihen maailmaan, josta nämä laulajat tulivat. Epätäydelliseen, rososeen ja niin kovin todelliseen.

Tapasin Molinan kerran.

Olin matkannut Walesiin, Across The Borders -festivaalille. Pienessä kirkossa ja hylätyssä merenrannalla olevassa tanssisalissa järjestetty festivaali oli viehättävän kotikutoinen, ja Magnolia Electric Co. sen pääesiintyjä.

Olin onnistunut puhumaan itselleni haastattelun ja odottelin aulassa jännittyneenä Molinaa saapuvaksi.

Viereni parkkerasi jo eilen festivaalin baarissa iloisesti seuraa pitänyt kaveri. Tiukat siniset farkut, musta hyvin istuva T-paita, jossa oli iso valkoinen revolveri rinnuksissa, niin överit käärmeennahkabuutsit, että Knucklebone Oscarinkin tekisi pahaa, ja kaiken päällä iso 70-luvun tyylinen kankainen lippalakki, sellainen Bruce-mallinen, jonka alla valtavat mustat viikset, joiden takaa eloisat silmät loistivat ruskettuneilta kasvoilta.

Joku helvetin hipsteri, ajattelin.

“Terve! Oletko sinä se suomalainen journalisti?”, hipsteri kysyi.

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, ja huomasin katsovani Jason Molinaa suoraan silmiin.

Poissa oli levynkansien kuvista surullinen ja harmaannuhjuinen kaljuuntuva ruutupaitainen hahmo ja tilalla tämä newyorkinjuutalaiselta parittajalta näyttävä hahmo. Molina selvästi itse nautti valepuvustaan, jonka turvin oli voinut kulkea koko edellisen päivän faniensa joukossa.

Suuntasimme keikkapaikan takaiselle parkkipaikalle, koska ulkona oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Kaivoin pienen mp3-soittimeni esiin, ja Molina huomautti että kannattaisi ehkä hankkia hieman parempilaatuinen nauhuri, niin saisin sen tasoista kamaa, että voisin käyttää sitä vaikka radiossa. Viittasin reppuuni ja sanoin tulleeni paikalle nollabudjetilla, johon Molina vastasi ymmärtäväisesti nyökäten.

Tietenkin hän oli kuitenkin oikeassa.

Nyt, tämän uutisen jälkeen, tajuan että minulla on tuossa pienellä sinisellä mp3-tallentimella tallessa yksi viimeisiä Jason Molinan koskaan antamia haastatteluja. Lehti, johon olin sen alunperin tehnyt, ei ollutkaan kiinnostunut siitä, koska Magnolialta ei ollut tulossa uutta levyä. Viimeinen levy Josephine oli tullut jo kesällä, eikä se ollut kummoinen.

Pian tämän jälkeen Molina perui kiertueen Will Johnsonin kanssa. Kaksikko julkaisi levyn vain kaksi kuukautta tekemäni haastattelun jälkeen, mutta peruutti koko kiertueen “terveyssyihin” viitaten.

Nuo samat terveyssyyt johtivat Molinan kuolemaan kolme vuotta myöhemmin.

Huomenna alan purkaa tuota haastattelua. Jos ei muusta syystä, niin kiitoksena tälle lempeälle ja ystävälliselle miehelle, joka jakoi kanssani elämästään puoli tuntia, ja vahvisti olemuksellaan kaikki ne asiat, jotka olin niillä lukemattomilla levyillä, jotka olivat pitäneet minut hengissä ja järjissäni monina yksinäisinä ja kylminä iltoina, jolloin ei ollut muuta kuin tähtitaivas, Molinan nukkavieru ääni ja minä.

Kaivan sen äänen esiin ja anna puhua. Nuorgam on lupautunut julkaisemaan sen heti kun saan sen valmiiksi.

Hyvää matkaa vanhan horisontin tuolle puolen, Jason Molina.

Ja kiitos.

“Moon above the raging sea
Lightning to firefly
I built my life out of what was left of me
And a map of an old horizon

Arrow find my chesnut heart
Shadow for conjuring
Big black eyes to hide my secrets in
And the map of the old horizon

With this flag I surrender the crescent moon
With this death’s head I hold the tear
And two black eyes to hide my secrets in
And the map of the old horizon”
(Magnolia Electric Co. – The Old Horizon)

Sojourner-boksilta löytyvä Todd Chandlerin The Road Becomes What You Leave -dokumentti

http://www.youtube.com/watch?v=oOrOTIaT0vw