”I was there in 1974 at the first Suicide practices in a loft in New York City / I was working on the organ sounds with much patience.”

James Murphy, 48, kuten hänen yhtyeensä LCD Soundsystemin tuotannon perusteella tiedämme, on värikäs mies. Hän on elänyt vivahteikkaan elämän ja johtaa nyt newyorkilaisyhtyeensä toista tulemista loppuunmyydyissä konserteissa.

Mutta kuinka värikäs Murphyn tarina onkaan? Se selviää hänen sanoituksistaan – onhan hän kertonut avoimesti niissä menneisyytensä salat.

Ja kuten kaikki hyvät tarinat, tämäkin on sataprosenttisesti totta.

Murphyn elämän tähtihetket valokuvasi Teemu Kivikangas.

1950-luvun jälkipuolisko

Dj-kulttuuri syntyy Jamaikalla, kun paikalliset levyjenpyörittäjät ottavat mittaa toisistaan niin kutsutuissa soundclash-tapahtumissa. James Murphy on paikalla kaikkein maineikkaimmissa soundclasheissa. Ensimmäinen tiedossa oleva soundclash järjestettiin vuonna 1952, ja niiden suosio kasvoi 1950-luvulla ja 1960-luvulla, minkä jälkeen ne levisivät myös Lontooseen ja New Yorkiin.

”I was there in Jamaica during the great sound clashes”
(Losing My Edge)

1963

James Murphy on läsnä, kun Captain Beefheart, silloin vielä esiteini nimeltä Don Glen Vliet, perustaa ensimmäisen yhtyeensä Frank Zappan kanssa Cucamongassa Kaliforniassa. The Soots -niminen yhtye ei tee Murphyyn vaikutusta. Murphy neuvoo Vlietiä muuttamaan yhtyeensä tyyliä. ”Muuten ette ansaitse penniäkään”, hän neuvoo. Pian Zappa muuttaa Los Angelesiin ja perustaa Mothers of Invention -yhtyeen. Vliet puolestaan jää Cucamongaan ja perustaa The Magic Bandin.

”I was there when Captain Beefheart started up his first band I told him, ‘Don’t do it that way, you’ll never make a dime’”
(Losing My Edge)

1968, kesäkuu

”I was there at the first Can show in Cologne.”

James Murphy on läsnä, kun saksalainen krautrockyhtye Can järjestää ensimmäisen jamisessionsa Kölnin lähellä sijaitsevassa Nörvenichin linnassa. Linnan omisti tuolloin eräs varakas taidekeräilijä, joka oli kiinnittänyt Canin soittamaan Picasson taidetta esittelevään taidenäyttelyyn. Myöhemmin Can äänitti linnassa muun muassa albumit Soundtracks (1970) ja Tago Mago (1971).

”I was there at the first Can show in Cologne”
(Losing My Edge)

1970, helmikuu

Helmikuun 4. päivänä James Murphy mm. syntyy juna-aseman mukaan nimetyssä Princeton Junctionin esikaupungissa Mercerin piirikunnassa New Jerseyssä.

1974

Neljän vuoden herkässä iässä James Murphy vierailee Alan Vegan ja Martin Revin Suicide-yhtyeen ensimmäisissä bänditreeneissä newyorkilaisessa kattohuoneistossa. Murphy saa tehtäväkseen hioa kärsivällisesti yhtyeen urkusoundeja. Vuonna 1970 perustettu Suicide oli tokikin keikkaillut jo muutaman vuoden ajan, mutta jos uskomme James Murphyä – ja miksi emme uskoisi – yhtye harjoitteli ensimmäisen kerran siis vasta vuonna 1974.

”I was there in 1974 at the first Suicide practices in a loft in New York City / I was working on the organ sounds with much patience”
(Losing My Edge)

1986

James Murphy järjestää kotibileet. Hän asuu yhä vanhempiensa luona New Jerseyssä. Poliisi keskeyttää bileet. Murphyn vanhemmat järkyttyvät melko paljon.

”So throw a party till the cops come in and bust it up […] I did it once and my parents got pretty upset”
(North American Scum)

James Murphy unelmoi elämästä New Yorkissa. Hän haaveilee alkoholin nauttimisesta kaupungin maineikkaimmissa baareissa. Myöhemmin elämässään Murphy tulee pettymään näiden baarien tylsyyteen. Kenties siksi Murphy itse oman viinibaarinsa Williamsburgiin kesällä 2015.

”So the boring collect / I mean all disrespect / In the neighborhood bars I’d once dreamt I would drink”
(New York I Love You, But You’re Bringing Me Down)

1987, ennen syyskuuta

”I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan.”

James Murphy seisoo New Yorkin King Streetin Paradise Garage -klubin dj-kopissa legendaarisen Larry Levanin rinnalla. Kukaan ei muista, milloin tämä tapahtui, mutta Murphyn järkyttävän nuoren iän huomioon ottaen vuosi on ollut todennäköisesti vuosi 1987, jolloin Levan soitti 25.–28. syyskuuta viimeiset Paradise Garage -keikkansa. Levan oli aloittanut klubin vakio-dj:nä vuonna 1977.

”I was there in the Paradise Garage DJ booth with Larry Levan”
(Losing My Edge)

1988

James Murphy herää rannalta Ibizalla. Hän on alasti.

”I woke up naked on the beach in Ibiza in 1988”
(Losing My Edge)

1992

James Murphy valvoo yöt kuunnellen radion rock-aiheisia ohjelmia. Silloin tällöin hän myös tanssii omasta tahdostaan, mitä ei enää tee.

”I used to dance alone of my own volition / I used to wait all night for the rock transmissions”
(I Used To)

1993

James Murphy on töissä levykaupassa. Tai sitten ei, sillä myöhemmin NPR:n haastattelussa Murphy väitti, ettei ole koskaan työskennellyt levykaupassa. Kirjakaupassa Murphy sen sijaan kertoo paiskineensa töitä. Hjmm hjmm.

”I used to work in a record store”
(Losing My Edge)

1995, helmikuu

James Murphy täyttää 25 vuotta ja tuntee kaikkien ”pakoreittien” menneen umpeen. Kenties tämän takia Murphy nauttii ystävänsä kanssa niin paljon Lemon Sip -flunssalääkettä, että kokee olevansa ”pilvessä”. Samoihin aikoihin Murphy tapaa rocktoimittajan, jonka mukaan em. ystävästä ei ole rocktähdeksi.

”You turn 25 and now you’re all out of escapes […] We’re both high high high, high high on lemon sips […] Hey the rock writer told me to tell you / Though you’re great and you’re brave / You still lack that which makes you a star”
(Watch the Tapes)

1995, toukokuu

Ranskalainen housekaksikko Daft Punk julkaisee läpimurtosinglensä Da Funkin. (Kypäräkaksikon ensimmäinen single, New Wave, oli ilmestynyt jo vuotta aikaisemmin.) James Murphy soittaa singleä pian sen ilmestymisen jälkeen CBGB’s-klubilla. Näin hänestä tulee dj, joka esittelee ranskalaisyhtyeen musiikin rock-henkiselle yleisölle. Ihmiset pitävät häntä hulluna. Kappaleesta tulee maailmanlaajuinen hitti vuonna 1997.

”I was the first guy playing Daft Punk to the rock kids / I played it at CBGB’s / Everybody thought I was crazy”
(Losing My Edge)

1996

James Murphy aloittaa viisivuotissuunnitelmansa.

”You spent the first five years trying to get with the plan…”
(All My Friends)

2001

James Murphyn viisivuotissuunnitelma päättyy. Seuraavan viiden vuoden ajan hän pyrkii viettämään mahdollisimman paljon aikaa ystäviensä seurassa.

”…And the next five years trying to be with your friends again”
(All My Friends)

2002

James Murphy omistaa muun muassa seuraavien yhtyeiden ja artistien levyjä: This Heat, Pere Ubu, Outsiders, Nation of Ulysses, Mars, The Trojans, The Black Dice, Todd Terry, The Germs, Section 25, Althea and Donna, Sexual Harrassment, a-ha, Pere Ubu, Dorothy Ashby, PIL, Fania All-Stars, The Bar-Kays, The Human League, The Normal, Lou Reed, Scott Walker, Monks, Joy Division, Laurent Garnier, The Creation, Sun Ra, Scientists, Royal Trux, 10cc, Rammellzee, Eric B. and Rakim, Index, Basic Channel, Soulsonic Force, Juan Atkins, Manuel Göttsching, David Axelrod, Electric Prunes, Gil Scott-Heron, The Slits, Faust, Mantronix, Pharaoh Sanders, The Fire Engines, The Swans, Soft Cell ja The Sonics.

”But have you seen my records? This Heat, Pere Ubu, Outsiders, Nation of Ulysses, Mars, The Trojans, The Black Dice, Todd Terry, The Germs, Section 25, Althea and Donna, Sexual Harrassment, a-ha, Pere Ubu, Dorothy Ashby, PIL, Fania All-Stars, The Bar-Kays, The Human League, The Normal, Lou Reed, Scott Walker, Monks, Niagara, Joy Division, Laurent Garnier, The Creation, Sun Ra, Scientists, Royal Trux, 10cc, Rammellzee, Eric B. and Rakim, Index, Basic Channel, Soulsonic Force (just hit me!), Juan Atkins, Manuel Göttsching, David Axelrod, Electric Prunes, Gil! Scott! Heron!, The Slits, Faust, Mantronix, Pharaoh Sanders and The Fire Engines, The Swans, the Soft Cell, The Sonics, The Sonics, The Sonics, The Sonics”
(Losing My Edge)

Huomattavasta levykokoelmastaan huolimatta James Murphy tuntee asemansa uhatuksi. Murphy pelkää pieniin takkeihin pukeutuneiden taideopiskelijoiden, musiikkiorientoituneiden internet-nörttien ja eri puolilta maailmaa tulevien nuorien dj-lahjakkuuksien, jotka ovat häntä kauniimpia, kyvykkäämpiä, innovatiivisempia ja vieläpä erittäin mukavia, vievän hänen paikkansa.

”I’m losing my edge to the kids from France and from London / to the kids whose footsteps I hear when they get on the decks / to the Internet seekers who can tell me every member of every good group from 1962 to 1978 / I’m losing my edge / To all the kids in Tokyo and Berlin / to the art-school Brooklynites in little jackets and borrowed nostalgia for the unremembered eighties / I’m losing my edge to better-looking people / With better ideas and more talent / And they’re actually really, really nice”
(Losing My Edge)

2003

Daft Punk konsertoi James Murphyn asunnossa. Murphy on varustautunut keikkaan hankkimalla viisitoista korillista kaljaa. Asunnon huonekalut on siirretty autotalliin. Paikalla ovat ”kaikki” – ja kaikki jonottavat päästäkseen sisään. Murphyn ystävän Sarahin tyttökaveri on vahtimassa ovea, ja äänentoistoa varten on lainattu kaikkien kulmakunnan tyyppien PA-kamat.

”I bought fifteen cases for my house, my house / All the furniture is in the garage / Well everybody’s lined up in my house, my house / And Sarah’s girlfriend is working the door / Got everybody’s PA in my house, my house”
(Daft Punk Is Playing at My House)

”I was the first guy playing Daft Punk to the rock kids / I played it at CBGB’s / Everybody thought I was crazy”.

James Murphy kontemploi mammonaa. Murphy tiedostaa haalivansa sitä nautinnon takia enemmän kuin hänen pitäisi. Olisiko mahdollista elää epäitsekkäämmin?

”Money / Make you feel real good / I always take it more than I know I should”
(Give It Up)

2004

James Murphy on ”tulessa”, koska hänen ystävänsä haluaa häntä. Murphy arvelee kuitenkin ”murskautuvansa” himojensa johdosta.

”I’m on fire / Because you want me But my desire / Is going to crush me”
(Thrills)

2005

James Murphy lomailee 85 vuorokautta Ranskassa maistellen Loiren laakson viinitarhojen satoa. Koko tuon ajan hän kaipaa ystäviään.

”When you’re blowing eighty-five days in the middle of France / Yeah, I know it gets tired, only where are your friends tonight?”
(All My Friends)

2006

James Murphy herää aikaisin ja yllättyneenä puhelimen pirinään – tai millainen hälytysääni hänellä puhelimessaan vuonna 2006 olikaan. Murphy kuulee huonoja uutisia, joita osasi odottaa puhelinsoiton ajankohdan ja soittajan hengitysäänen perusteella. Murphy kuulee terapeuttinsa George Kamenin (1942–2006) menehtyneen. Murphy omistaa seuraavana vuonna julkaistavan Sound of Silver -albuminsa Kamenin muistolle.

”I wake up and the phone is ringing / Surprised, as it’s early / And that should be a perfect warning / That something’s a problem / To tell the truth I saw it coming / The way you were breathing”
(Someone Great)

James Murphy menee ystävänsä luo. He tutkivat musiikki-aiheisia listoja ja suunnitellevat dj-settiä. Kun Murphy myöhemmin soittaa ystävänsä kanssa dj-keikan, he soittavat illan ensimmäisenä kappaleena Pink Floydin Set the Controls for the Heart of the Sunin (1968) ja osoittavat näin keski-ikäisyytensä.

”That’s how it starts / We go back to your house / You check the charts / And start to figure it out […] We set controls for the heart of the sun / One of the ways that we show our age”
(All My Friends)

2009

James Murphy viettää aikaa kodissaan ja tutustuu naapurustoonsa, josta löytää monta hyvää ravintolaa. Lisäksi hän lukee Fact-lehteä, josta oppii, että kuninkaalla on kuninkaan hattu ja että kuningas asuu kuninkaan talossa sekä muita asioita.

”Because I have stayed home / And have learned a little more about my neighbourhood / Which is important / You know, there’s a lot of good places to eat […] On this occasion, there are a couple of things that we know that we learned from Fact magazine / One, the king wears a king hat and lives in a king house”
(Pow Pow)

James Murphy saa ainakin kaksi puhelua ja yhden tekstiviestin, joissa tuntemattomaksi jäävä henkilö tarjoutuu hänen tyttöystäväkseen.

”Somebody’s calling me to be my girl […] Somebody’s phoning me to be my girl […] Somebody’s texting me to be my girl”
(Somebody’s Calling Me)

2009, joulukuu

James Murphy rikkoo lakia tarkemmin määrittelemättömillä tavoilla unohtaakseen ”hirvittävän vuoden”. Aiemmin saman vuoden marraskuussa hänen ystävänsä, muun muassa LCD Soundsystemissä, !!!:ssä ja The Juan MacLeanissa soittanut rumpali Gerhardt ”Jerry” Fuchs (1974–2009) on kuollut tapaturmaisesti pudotessaan hissikuiluun New Yorkin Brooklynissä.

”This is the trick, forget a terrible year / That we can break the laws / Until it gets weird”
(Home)

”I was there in Jamaica during the great sound clashes”.

2011

LCD Soundsystem hajoaa. James Murphy viettää päiväkausia sängyssä eikä halua tavata ketään. Murphy tuntee, ettei hänellä ole enää mitään sanottavaa. Hän kokee olevansa vaaraton ja liian vanha esiintymään.

”I ain’t seen anyone for days I still have yet to leave the bed I’ve just got nothing left to say / I’m in no place to get it right / And I’m not dangerous now / The way I used to be once / I’m just too old for it now / At least that seems to be true”
(Change Yr Mind)

2013

James Murphy muistelee entistä ystäväänsä Tim Goldsworthyä, joka on palannut yli vuosikymmenen jälkeen Yhdysvalloista kotimaahansa Britanniaan. UNKLE-yhtyeestä ja Mo’ Wax -levy-yhtiöstä tunnettu Goldsworthy perusti DFA Records -levymerkin vuonna 1999 Murphyn ja Jonathan Galkinin kanssa ja kaikesta päätellen tutustutti Murphyn kokaiiniin.

”I remember when we were friends / I remember calling you friend / Standing on the shore my ear aimed east / I can’t hear you / I can’t hear you anymore / You warned me about the cocaine / Then dove straight in / I must admit I missed laughing / But not so much you”
(How Do You Sleep)

2014

James Murphy polvistuu rakastettunsa eteen ja vannoo olevansa ”kuivilla”. Murphyn rakastaja juoksee häntä karkuun tavalla, joka tuo Murphyn mieleen epäonnistuneen kohtauksen heikosti valaistussa elokuvassa.

”I’m on my knees, yeah / I’m on my knees / I promise I’m clean […] Oh lover / You run from me / We move like a bad scene / Shot in the dark”
(Oh Baby)

2015

James Murphy käy parturissa. Hänen uusi ”tunteellinen” hiusmallinsa herättää hämmennystä, mutta muusikko itse fiilaa uutta fledaansa ihan täpöllä.

”I caught your eye when I stepped outside with my emotional haircut / It seems that I’ve been misunderstood / The look of great concern in your eyes and your surprise at my emotional haircut / It’s better to me / It’s much better than it used to be”
(Emotional Haircut)

James Murphy menee naimisiin Christine Topsøen kanssa. David Bowie ei pysty osallistumaan häihin sairautensa takia.

”You couldn’t make our wedding day / Too sick to travel”
(Black Screen)

2016, tammikuu

Laulaja-laukuntekijä David Bowie kuolee. James Murphy lukee tietokoneeltaan Bowien hänelle lähettämiä sähköpostiviestejä. Bowie oli Murphylle tärkeä esikuva, jotain ”isän ja ystävän väliltä”. Murphy arvosti Bowiea niin paljon, että koki työskentelemisen tämän kanssa ylivoimaisena. Lopulta Murphy jätti saapumatta useisiin sovittuihin tapaamisiin. Murphya kaduttaa. Hän kokee jääneensä Bowielle velkaa illallisen, kenties jotain muutakin.

”Been saving email trails / Kept together / I read them back sometimes / To remember […] I had fear in the room / So I stopped turning up / My hands kept pushing down / In my pockets / I’m bad with people things / But I should have tried more”
(Black Screen)

2017

James Murphy havaitsee olevansa levykaupasta toiseen nilkuttava horiseva veteraani, jonka kohtalona on näyttää muistitikkuja käyttävälle saastanuorisolle kaapin paikka.

”I’m a reminder / The hobbled veteran of the disk shop inquisition / Set to parry the cocksure of mem-stick filth / With my own late era middle-aged ramblings”
(Tonite)

Jälleen kerran Mortiis joutui toteamaan, ettei dungeon synth -musiikin soittaminen sähköistämättömissä vankityrmäolosuhteissa olekaan niin helppoa.

Miltä kuulostaa dungeon synth? Entä jungle terror? Mitä ihmettä olivat brittiläiset grebot? Maistuisiko powerviolence?

”Luen aina aakkosjutut”, Nuorgamin vastaava toimittaja Matti Markkolalla on tapana sanoa.

Siispä Nuorgamin Uuteen Loppuunkin oli saatava aakkosjuttu!

Seuraavassa esitellään A:sta Z:aan – skandinaaviset å, ä ja ö törkeästi sivuuttaen – kutkuttavimmin nimetyt musiikkityylit, jotka musiikkitietokanta Rate Your Music on hyväksynyt genre-nimikkeidensä listalle.

Musiikkinäytteisiin tutustuminen on lukijan omalla vastuulla.

A… niin kuin Acid Croft!

Termi herättää mielikuvia The Verve -laulajasta pizzalaatikoiden keskellä pelaamassa happopäissään Tomb Raideria. Acid croft on kuitenkin elektronisen musiikin alalaji, jonka erikoislaatuisuus syntyy kelttiläisistä vaikutteista ja rahtusesta psykedeliaa. Genren kantaisänä pidetään erittäin svengaavasti nimettyä edinburghilaisbändiä Shoogleniftyä ja etenkin sen esikoisalbumia Venus in Tweedsiä (1994).

Ylivoimaisesti tunnetuin tyylilajiin yhdistetty yhtye on maailmanmusiikkifestivaalien kestokiinnitys Afro Celt Sound System, joka vielä toissa vuonna kiersi maailmaa kahtena versiona perustajansa Simon Emmersonin riitaannuttua bändin muiden voimahahmojen James McNallyn ja Martin Russellin kanssa. Riita pantiin poikki ja oletettavasti Kerrygold-voita väliin jouluaatonaatonaatonaattona 2016.

B… niin kuin Berlin School!

Berlin school viittaa elokuvataiteessa kouralliseen 2000-luvun alun saksalaisohjaajia, joista tunnetuimmat lienevät Christian Petzold (Barbara, Phoenix) ja Benjamin Heisenberg (Der Räuber). ”Berliinin-koulun” elokuvat ovat intiimejä, jopa inhorealistisia ja usein piinallisenkin hitaita. Koska termi on ranskalaista alkuperää, moni siihen yhdistetty taiteilija ei sen olemassaoloa tunnusta.

Musiikissa termi vie loitommalle arjesta. Berlin schoolilla viitataan Klaus Schulzen, Edgar Froesen ja tietenkin Flow Festivalille saapuvan Tangerine Dreamin kosmiseen, progressiviseen ja perinteisesti analogisilla instrumenteilla toteutettuun elektroniseen musiikkiin.

Miksi Berliini? Siksi, että tyylilajin (sekä sen motorisemman serkun, krautrockin) syntypaikkana pidetään yleisesti Hans-Joachim Roedeliuksen (Cluster, Harmonia) ja Conrad Schitzlerin (Tangerine Dream) vuonna 1968 Länsi-Berliiniin perustamaa Zodiak Free Arts Lab -klubia, jossa moni saksalaisen avaruus- ja erikoismusiikin suuruus ehti alkutaipaleellaan esiintyä.

C… niin kuin Car Audio Bass!

”Ahh! Me so horny! / Me love you long time!” Viimeistään 2 Live Crew -yhtyeen vuoden 1989 hitti Me So Horny toi Miami bass -musiikin estetiikan kansainväliseen tietoisuuteen. Härskit lyriikat ja reippaalla tempolla tamppaava Roland TR-808:n bassorumpu veivät suoraan sanoen melko hirvittävän kappaleen paitsi Billboardin Rap-listan, myös Alankomaiden singlelistan kärkipaikalle.

Miami bass on kuitenkin vain lähtökohta yhdelle ihastuttavimmin nimetyistä hiphopin tyylilajeista, nimittäin car audio bassille. Miami bassin alalajiksi laskettava car audio bass on kaikesta ylimääräisestä riisuttu, minimalistinen versio esiasteestaan. Mainio nimi tulee yksinkertaisesti siitä, että musiikkia oli tapana käyttää erilaisissa messu- ja myyntitilaisuuksissa henkilöautojen äänentoistojärjestelmien tehokkuuden todistamiseksi.

Yksi mikrogenren tähdistä oli Patrick E. Baker eli Techmaster P.E.B., jonka esikoisalbumin Bass Computerin (1991) kanteen lätkäistyssä keltaisessa tarrassa lukee: ”Caution: Ultra Low Bass May Damage Speakers”. Spotifyssä artistin soitetuimmat kappaleet ovat teemaan sopivasti Bassgasm (Ultimate Woofer Test) ja I Love Big Speakers.

D… niin kuin Dungeon Synth!

Dungeon synth on ajatuksena myhäilyttävä, sillä vanhoja linnoja on harvoin sähköistetty, joten syntetisaattorimusiikin esittäminen tyrmässä vaatisi jonkinlaista generaattoria tai monimutkaista jatkojohtoviritystä. Vaivannäkö silti varmasti palkitaan, sillä tummasävyinen ambient, jollaiseksi dungeon synth -musiikkia voisi kuvailla, on intiimeissä vankityrmäolosuhteissa epäilemättä parhaimmillaan.

1990-luvun alussa lanseerattu tyylilaji yhdistää black metalia elektroniseen ambientiin ja elokuvamusiikin estetiikkaan ja heittää sekaan fantasiakirjallisuudelle ja roolipeleille ominaista eeppistä seikkailutunnelmaa.

Suippokorvainen norski Mortiis on yksi ”tyrmäsynailun” kulmakivistä, ja genren liepeillä on seikkaillut myös Varg Vikernesin Burzum. Saksalaisen Depressive Silencen 1990-luvun puolivälin kasettidemoilla on palvojansa, ja viime vuonna niitä onkin julkaistu cd- ja vinyyliformaatissa.

E… niin kuin EBM!

Parikymmentä vuotta ennen EDM:n eli ”edamin” eli ”electronic dance musicin” maailmanvalloitusta kolonna tuimia ja tummiinpukeutuneita keskieurooppalaisia (enimmäkseen) miehiä vannoi EBM:n nimeen.

Termin ”electronic body music” lanseerasi itse asiassa Kraftwerkin Ralf Hütter kuvaillessaan The Man-Machinea (1978), jota piti yhtyeensä siihen mennessä ”fyysisimpänä” albumina. Käyttöön termi juurtui kuitenkin vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin sitä alettiin käyttää belgialaisen Front 242:n ja brittiläisen Nitzer Ebbin kaltaisten industrialia ja elektronista tanssimusiikkia yhdistelevien kokoonpanojen kohdalla.

EBM vaipui terminä unholaan 1990-luvun mittaan. Sittemmin vastaavan tyyppistä musiikkia on kutsuttu muun muassa ”aggrotechiksi” ja ihailtavan epäinformatiivisesti ”futurepopiksi”.

F… niin kuin Full-On Psytrance!

Psytrance on niin kuin trancea, mutta psykedeelisempää ja energisempää. Full-on psytrance on puolestaan niin kuin psytrancea, mutta… TÄPÖT!

Tyylilajin kruunaamattomia kuninkaita ovat esimerkiksi 1200 Micrograms Espanjasta sekä alvariinsa Suomessa ramppaava Infected Mushroom Israelista.

G… niin kuin Grebo!

Kaksikymmentä vuotta ennen salaman lailla välähtänyttä nu rave -ilmiötä oli grebo, irrationaalinen rosolli räikeitä värejä, yhteensopimattomia musiikkityylejä, kamalia vaatteita, rujoa samplausta, pyllyvakoon ulottuvia rastoja ja katteetonta NME– ja Melody Maker -hypeä. Birminghamin seudulla kuplinut tyylilaji oli tavallaan kuin huonossa hapossa dipattu versio Madchesterista – ja viileysarvoltaan tästä noin 27 prosenttia.

Skenen keskeinen bändi oli sampleilla iloitteleva Pop Will Eat Itself, jonka laulajasta Clint Mansellista tuli myöhemmin aivan kaikkien mahdollisten todennäköisyyksien vastaisesti yksi Hollywoodin kysytyimmistä elokuvasäveltäjistä. (Mansell on säveltänyt musiikin muun muassa Kuuhun sekä useimpiin Darren Arofonskyn elokuviin, kuten Black Swaniin.)

Grebo-ilmiöön liitettiin myös muun muassa sellaisia toinen toistaan luotaantyötävämmin nimettyjä yhtyeitä kuin Ned’s Atomic Dustbin, Carter the Unstoppable Sex Machine, Gaye Bykers on Acid ja Zodiac Mindwarp and the Love Reaction (sekä hiukan harhaanjohtavasti Jesus Jones). Suomalaiseen korvaan moni niistä kuulostaa aika paljon Waltarin ”tekno-rock”-aikakauden sakeimmilta hetkiltä.

H… niin kuin Harsh Noise Wall!

Noise karsii armottomuudessaan potentiaalisista musiikinkuuntelijoista noin 99,9 prosenttia. Jäljelle jääneestä promillesta vain kaikkein karskeimmat tyypit hakeutuvat harsh noisen eli ankaran, karkean, räikeän, raa’an, karhean tai römeän – minkä näistä Google-kääntäjän tarjoamista vaihtoehdoista sitten haluaakaan valita – noisen pariin.

Niille, joiden mielestä harsh noise on liian lällyä kamaa, on jäljellä enää yksi vaihtoehto, musiikki-universumin perimmäinen nurkkaus, kaiken nielevä musta aukko nimeltä harsh noise wall.

Dynamiikka ja liike on nössöille, sillä harsh noise wall vain on. Se on valtavaa, monumentaalista ääntä, joka on – eikä muuksi muutu. Vomirin eli ranskalaisen Romain Perrot’n 76-minuuttisen näytekappaleen Proanomie on kuunnellut Spotifystä 1 816 rohkeaa.

I… niin kuin Illbient!

Urban Dictionary määrittelee ”ill”-sanan slangimerkityksiksi ”cool, tight, sweet” – viileä, tiukka ja makea. Kun viileys, tiukkuus ja makeus yhdistetään ambientiin, saadaan illbient.

Nimikkeen lanseeraajana pidetään Gregor Aschia eli DJ Olivea, Sonic Youthinkin kanssa työskennellyttä yhdysvaltalaista ambientmuusikkoa. Vuonna 1996 pinnalle valtavirran liepeille noussut DJ Spooky on puolestaan ensimmäinen artisti, jonka musiikin kuvailemiseen termiä tiedetään käytetyn.

Miltä illbient sitten kuulostaa? Yhdistelmältä triphopia, dubia, ambientia ja breakbeatia. Eli suht viileältä, suht tiukalta ja suht makealta.

J… niin kuin Jungle Terror!

Viidakoissa voi törmätä kaikenlaisiin kummajaisiin: Amazonin seudulla muun muassa jaguaareihin, oselotteihin, tapiireihin, kapybaroihin, anakondiin, kaimaaneihin, myrkkynuolisammakoihin, piranjoihin ja kaputsiiniapinoihin, Afrikassa leopardeihin, okapeihin, pytonkäärmeisiin, termiitteihin, kongonsimpansseihin (eli bonoboihin) ja niilinkrokotiileihin ja Aasiassa huulikarhuihin, kobriin, gibboneihin, kakaduihin, vesipuhveleihin ja isolentäväkoiriin.

Sykähdyttävästi nimetty musiikkityyli jungle terror kuitenkin sivuuttaa faunan lähes täysin – pettymys! ”Viidakkokauhu” on eräänlaista electro-housea, joka ryskyy eteenpäin erilaisten tribaalirytmien ja primitiivisten perkussioiden höystämänä, jopa sotilaallisen armottomana ryskeenä. Enemmän kuin viidakon elämältä, se kuulostaa siltä kuin sademetsää pantaisiin väkivaltaisesti poikki ja pinoon.

Yksi tyylilajin isoista nimistä on Skrillexin ja Axwell & Ingrosson kanssa puuhastellut Wiwek, mutta myös Major Lazerin, DJ Snaken ja Penduluminkin pirtaan on genrenimikettä toisinaan soviteltu.

K… niin kuin Könsrock!

Ruotsalainen könsrock on suomeksi jota kuinkin ”sukupuolielinrock”. Voisin tietysti lopettaa tähän, mutta jatkan vielä.

Punkia ja post-punkia yhdistelevän tyylilajin isänä pidetään romahduttavasti nimettyä kalmarilaisbändiä Onkel Kånkel and His Kånkelbär, joka julkaisi vuonna 1990 albumin nimeltä Kalle Anka Suger Pung, ”Aku Ankka imee kivespussia”.

2000-luvulla tyylilajin ”ilosanomaa” (usein lauluissa esimerkiksi pilkataan vammaisia ja/tai käsitellään ulosteita ja seksuaalisia perversioita) on levittänyt esimerkiksi Tunnan & Moroten, joka yhdistää könsrockiin rujoa 8-bittistä elektrosoundia.

L… niin kuin Lolicore!

Kaikista maailman miljoonasta core-päätteisestä musiikkityylistä kenties arvelluttavin on lolicore. Se yhdistää räikeää EDM-soundia ja supernopeaa breakbeat-rytmiikkaa ”pikkuoravalauluun”, anime-sampleihin ja internetin pimeimpien nurkkausten seksi-, lolita- ja väkivaltakuvastoon.

Rateyourmusic mainitsee musiikkityylin merkittävimmiksi tekijöiksi brittiläisen Goreshitin, ruotsalaisen Loli Ripen ja ties mistä siinneen Lolishitin (en lähde googlaamaan). Spotifyn valikoimasta ei yhtyeiden musiikkia löydy – kiitos siitä!

M… niin kuin Microsound!

Microsound eli micromontage on kolmella sanalla sanottuna aivan helevetinmoista näpertelyä. Vasta teknologinen kehitys on tehnyt äänitaiteen ja ”musiikin” välistä rajaa hämärtävän tyylilajin olemassaolon ylipäätään mahdolliseksi.

Microsound-artisten musiikki koostuu sekunnin tai jopa sadasosasekunnin murto-osiin pilkotuista äänistä, jotka on järjestelty artistin omaa ja epäilemättä hänen läheistensä kärsivällisyyttä koetellen ja pieteettiä hyödyntäen äärimmäisen yksityiskohtaisiksi ja monimutkaisiksi kollaaseiksi.

Musiikkityyli on läheistä sukua helpommin lähestyville ambientille, glitchille ja minimal technolle. Genren suurin nimi lienee edesmenneen Mika Vainion ja Alva Notonkin kanssa levyttänyt japanilainen Ryoji Ikeda, jonka vuoden 1995 esikoisalbumi oli äärimmäisen kuvaavasti nimeltään 1000 Fragments.

N… niin kuin Neurofunk!

Neurofunk eli ”hermofunk” alkoi kuplia 1990-luvun lopulla, kun drum’n’bassista alettiin hämmentää aiempaa raskaampaa, tummempaa ja intensiivisempää soundisoppaa. Funkin – siis sellaisena kuin se opittiin 1970-luvulla tuntemaan – kanssa musiikkityylillä on tekemistä vain nimellisesti, toki tässäkään tyylilajissa rytmit eivät ole suoraviivaisimmasta bäästä.

Neurofunk-artisteiksi luetaan sellaisia tekijöitä kuin Telemetrik, Ed Rush & the Optical, Noisia ja Black Sun Empire.

O… niin kuin Outsider House!

Viimeisen parin vuoden ajan olen törmännyt lukemattomien ihanalta kuulostaviin artistien kohdalla genrenimikkeeseen outsider house. Assosiaatio outsider-taiteeseen eli taidekoulutuksen, galleriakuplan ja apurahajärjestelmän ulkopuolella syntyvään kuvataiteeseen ei ole välttämättä osuvin mahdollinen, sillä suurin osa elektronisesta musiikista on jo lähtökohtaisesti ”omaehtoista” ja virallisten väylien ulkopuolella syntynyttä.

Outsider-ulottuvuuden musiikkityyliin tuo kenties soundi, joka on poikkeuksetta erittäin lo-fi ja – kuin primitiivisten rumpukoneiden kolperoisia komppeja ja sähköhäiriöisten syntetisaattorien suhinaa betoniseinän läpi kelanauhurille äänitettynä. Henkinen yhteys kymmenen vuoden takaiseen chillwave-ilmiöön, kaikkein minimalistisimpaan syntikkapoppiin ja ”eka demo oli paras” -ajatusmalliin on vahva.

Outsider house -leimalla varustettua musiikkia ilmestyy nyt kuin sieniä sateella, mutta koppaan kannattaa kerätä alkajaisiksi ainakin DJ Seinfeldin, Patrician, Ross from Friendsin ja Palmbomen II:n herkut.

P… niin kuin Powerviolence!

Harva tyylilaji alleviivaa rankkuuttaan nimessään niin paksulla tussilla kuin powerviolence. Kalifoniassa 1980-luvun loppupuolella syntynyt musiikkityyli ammentaa ennen kaikkea hardcore punkista ja grindcoresta, mutta sävyttää brutaalia ja aggressiivista jyräystä dramaattisin tempon- ja dynamiikanvaihteluin.

Powerviolencen ensimmäistä aallon harjalla surffasivat sellaiset bändit kuin No Comment, Infest ja Dropdead. Viime vuosina termillä on viitattu muun muassa kolme albumia tällä vuosikymmenellä tehneen Nailsin (Kaliforniasta, sekin) musiikkiin.

Q… niin kuin Queercore!

Queercore on tietenkin paljon muutakin kuin musiikkityyli. 1980-luvulla hardcore-piireistä irtautunut, alun perin ”homocoreksi” kutsuttu liike ajaa punkin ja indierockin keinoin seksuaalisen tasa-arvon ja itsemääräämisoikeuden asiaa ja taistelee homo- ja transfobiaa vastaan.

Queercore oli etenkin alkuvuosinaan leimallisesti DIY-henkinen ilmiö fanzineineen ja poikkitaiteellisine tempauksineen. Viisitoistaminuuttisensa valtavirran valokeilassa se sai vuonna 1994, kun kalifornialainen Pansy Division lämmittely Green Daytä yhtyeen Dookie-maailmankiertueella.

Pansy Divisionin lisäksi wanhoista kunnon queercore-bändiestä muistetaan esimerkiksi riot grrrl -liikkeen klassikkoihin kuuluva Team Dresch sekä suomeksikin levyttänyt God Is My Co-Pilot. Nykybändeistä queercore-lipun alla katsotaan seilaavan muun muassa Gay for Johnny Deppin ja Hunx and His Punxin.

R… niin kuin Rock in Opposition!

Rock rakastui avantgardeen reilu puoli vuosisataa sitten. Kaikki taiteellista kunnianhimoa osoittaneet kokoonpanot eivät kuitenkaan suostuneet solahtamaan kiltisti psykedeelisen, progressiivisen saati sinfonisen rockin lokeroihin.

Cambridgen yliopistossa opiskelleiden Fred Firthin ja Tim Hodgkinsonin perustama Henry Cow -yhtye oli ollut olemassa jo kymmenen vuotta, kun se maaliskuussa 1978 järjesti ensimmäisen Rock in Opposition -festivaalin Lontoon The New London -teatterissa. ”Oppositioksi” julistautuminen oli keskisormen heilautus musiikkiteollisuudelle, jonka sivuuttamaksi festivaalille osallistuvat bändit (Henry Cow’n lisäksi italialainen Stormy Six, ruotsalainen Samla Mammas Manna, belgialainen Univers Zero ja ranskalainen Etron Fou Leloublan) kokivat tulleensa.

Musiikkiteollisuus oli ihan että: ”Jaahas, siinähän olette oppositiossanne, meitähän ei mm. kiinnosta.”

Ranskan Carmaux’ssa on järjestetty Rock in Opposition -festivaalia jälleen vuodesta 2007 lähtien. Viime syyskuussa tapahtumassa esiintyivät muun muassa erikoismusiikin klassikot Faust, Gong, Acid Mothers Temple ja Slapp Happy.

S… niin kuin Shadow Music!

”Varjomusiikki” kuulostaa nimensä puolesta jännittävämmältä kuin se onkaan. Kyse ei ole vaporwaven kaltaisesta hiipuvien haamujen tanssista, vaan The Shadows -yhtyeen rautalankamusiikin matkimisesta – 1960-luvun puolivälin Thaimaassa!

Kymmenisen vuotta sitten shadow music oli hetken aikaa se kuumin ”maailmanmusiikki”-ilmiö, kiitos Subliminal Soundsin ja Sublime Frequenciesin julkaisemien thai-pop-kokoelmalevyjen, joista Shadow Music of Thailand (2008) lienee tunnetuin.

T… niin kuin Turbo-Folk!

Harva musiikkityyli ilmaisee nimellään niin selkeäsanaisesti ”pysy loitolla, älä tule yhtään lähemmäksi, älä sano etten varoittanut” kuin turbo-folk.

Turbo-folk-turautusten henkinen koti löytyy Eurovision laulukilpailista: Vjerka Serdjutksan Dancing Lasha Tumbai (Ukraina, 2007) tai seniori-ikäisten udmurttirouvien Buranovskije Babuškin Party for Everybody (Venäjä, 2012) kiteyttävät turbo-folkin slaavilaisen hysterian.

Youtuben uumenista ”kannattaa” etsiä puolalaiskoomikko Bohdan Smoleń tyylinäyte vuodelta 1995, Cepry Hej. ”Älä sano etten varoittanut.”

U… niin kuin UK82!

Minkään sortin sherlockholmes ei tarvitse olla arvatakseen mihin maahan ja mihin vuoteen UK82-musiikkityyli nimellään viittaa.

UK82-bändit olivat ensimmäisten joukossa – toki esimerkiksi Motörheadin auraamaa latua sujutellen – rakentamassa siltaa hardcoren punkin ja metallin välille. Tyylilajin tärkeimpiä yhtyeitä olivat esimerkiksi Discharge, (Charged) G.B.H ja The Exploited, jonka Troops of Tomorrow -albumin (1982) b-puolen avausraidasta UK82 sai nimensä.

V… niin kuin Vaporwave!

Kaikista internet-ajan musiikkityyleistä vaporwave on synnyttänyt luultavasti eniten korkealentoista tekstiä ja hakoteitä pelkäämätöntä analyysiä. Vaporwave on roiske, joka syntyy, kun kaikki 1980- ja 1990-luvun audiovisuaalinen digitaalinen sisältö konsolipelien kilahduksista saippusarjojen tunnareihin ja ostoskeskusten mainosjingleihin ajetaan jo valmiiksi virttyneen ja venyneen VHS-nauhan läpi tehosekoittimeen, jonka kansi irtoaa kesken surautusvaiheen. Se on viallisen skannerin toisintama kuva ruudulla värisevästä pysäytyskuvasta otetun valokuvan kopion kopiosta.

Se on myös aivan hyvää musiikkia, jos tehosekoitin tai skanneri on esimerkiksi James Ferraron käsissä.

W… niin kuin Wonky!

Wonky tarkoittaa suomeksi huteraa. Adjektiivi kuvaa hyvin 2000-luvulla Yhdysvalloissa syntynyttä tuottajavetoista elektronisen tanssimusiikin alalajia, joka yhdistelee moninaisia vaikutteita hiphopista elektrofunkiin, fuusiojazziin ja syntikkamaalailuun hyvin vapaamielisellä, usein progressiivisella ja svengaavasti ”vinksallaan” olevalla tavalla.

Wonkyn salaisuus on rytmiikassa, joka ei ole koskaan aivan vimpan päälle kohdallaan. Sitä on vaikea tanssia – ellei sitten ole ketamiinipäissään, kuten Simon Reynolds vihjasi vuonna 2009 The Guardianin artikkelissa.

Myös street bass -nimellä tunnetun tyylilajin suurimpia nimiä ovat sellaiset korkean profiilin tuottajat kuin amerikkalaiset Flying Lotus ja Dabrye Yhdysvalloista sekä Hudson Mohawke, Zomby ja Rustie Brittein saarilta.

X… niin kuin Extratone!

Extratone on – ei enempää eikä vähempää kuin maailman nopeinta musiikkia! Vähintään tuhat iskua minuutissa pitää olla, siitä lähdetään. Ylärajaa ei ole!

Extratone-artistit, kuten Cubic Loop, Diabarha tai Pinkamena Party, eivät kuulu populaarimusiikin suosituimpiin.

Video ei ole enää saatavilla

Y… niin kuin Yacht Rock!

Ota etunimeksesi Kenny, kasvata mielellään vehnänvaaleat viikset, sekoita lasiin eksoottinen luksusdrinkki, kuorruta sieraimesi kokaiinilla ja kohoa huvijahtisi aurinkotuolilta taivaisiin vaivattomasti kuin The Doobie Brothersin Michael McDonald falsettiin What a Fool Believesin kertosäkeessä.

Tai katso vain Yacht Rock -nettisarjan ensimmäinen jakso.

Video ei ole enää saatavilla

Z… niin kuin Zolo!

Jos suomalaiselle pitäisi selittää, millaista musiikkia on ”zolo”, voisi hihasta vetäistä kortin, jossa lukee ”varhainen YUP”.

Termi on peräisin Terry Sharkien 1990-luvun jälkipuoliskon radio-ohjelmasta Zany Zolo Muzak Hour, jossa portlandilais-dj soitti kaikenlaista erikoismusiikkia, erityisesti kuitenkin 1970-luvun eksentristä taidepoppia ja new waven progressiivisempaa laitaa.

Zolo ei siis ole varsinainen musiikkityyli vaan väljä esteettinen kattokäsite kaikelle kikkailevalle melodiselle popille ja rockille, joka ammentaa paitsi The Beatlesin seikkailunhaluisesta melodisuudesta, myös Frank Zappan ja Todd Rundgrenin studiovelhoilusta, Sparksin ja XTC:n pophysteriasta sekä The Residentsin avantgarde-hulluttelusta.

”Lauren Mayberry laulaa lämpimästi ja empaattisesti, mutta sisaruus josta hän kertoo on kylmää, ylpeää ja tunteetonta.”

Skotlantilaistrio astuu päätä pahkaa ulinaindien ansaan, mutta selviää siitä kuin ihmeen kaupalla kuivin jaloin.

”Come in misery, where you can seem as old as your omens
And the mother we share
Will never keep your proud head from falling”

Henkilökohtainen kuppini meni nurin 8. helmikuuta vuonna 2011.

Kuuntelin ensimmäistä kertaa Cut Copy -yhtyeen samana päivänä ilmestynyttä kolmosalbumia Zonoscopea, kun kolmannen kappaleen kohdalla en vain jaksanut enää.

Biisi numero 1, Need You Now, ajassa 2:53: ”U-uu.. a-eeh… a-eeh…”

Biisi numero 2, Take Me Over, ajassa 0:46: ”U-u-uuuu….” – ja perään, ajassa 1:16: “Uu-uu-uh… woo-oo…”

Biisi numero 3, Where I’m Going, ajassa 0:47: ”O-o-ooo-ooo-oo-oo… Wo-hou… Yeah! Yeah! Woo…”

Huusin, ainakin sisäisesti: ”Lopettakaa! Helevettiin! Ettekö te muuta keksi!”

Mitä pidemmälle 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli edennyt, sitä voimakkaammaksi Tuo Ääni oli käynyt: luihin ja ytimiin käyvä aneeminen indieulina.

En tiedä, kuka kaiken aloitti (syyllisiä löytyy pilvin pimein Arcade Firestä Klaxonsiin), mutta uudelle vuosikymmenelle tultaessa homma oli käynyt naurettavaksi.

Koko indiemaailma jalkaansa tamppaavista heinälatofolkkareista neontetraelektroartisteihin tuntui, kuin yhteisestä sopimuksesta, vain minua piinatakseni, ujuttavan jokaiseen kappaleeseensa enemmän kuin riittävästi ulinaa, hoilotusta tai uljellusta. Woo-ooo! Aaa!

Rikos oli kaikkien yhteinen, mutta suurimmaksi syylliseksi katkeroitunut mieleni oli päättänyt juuri Cut Copyn. Yhtye oli ulissut, hoilottanut ja ujeltanut piinallisen ahkerasti jo edellisellä, vuonna 2008 julkaistulla ja sinänsä aivan mainiolla albumillaan In Ghost Colours – kuunnelkaa vaikka Feel the Love (”U-uu-uh! U-uu-uh!”), Lights & Music (”A-aa-ah… A-ah-aa…”), So Haunted (”Uuu-ah! Uuu-ah! Aaa-ah! Aaa-ah!”) tai oikeastaan ihan mikä tahansa levyn kappaleista, jos ette usko. (Minä en enää pysty.)

Asiaan!

Onko siis ihme, jos CHVRCHES-yhtyeen The Mother We Sharen ensimmäisen kerran 12. marraskuuta 2012 Nuorgamin Levyraadissa kuultuani läiskäytin kappaleelle viisi pistettä kymmenestä ja kirjoitin:

”Nämä woo-oo-koukut voisi tässä indie-elektro-pop-tyylilajissa unohtaa vähäksi aikaa… Syytän sinua, Cut Copy!”

Olin kenties oikeassa Cut Copyn suhteen, mutta aivan varmasti väärässä The Mother We Sharen suhteen. Skotlantilaisen syntikkapoptrion suurin hitti (vain UK #38, mutta Spotify-lukema reilut 97 miljoonaa) olisi ansainnut tasan neljä pistettä enemmän.

The Mother We Share on kappale, josta minulla ei ole oikeastaan paljonkaan sanottavaa – mistä edelle kirjoittamani Cut Copy -jeremiaadi saattoi olla eräänlainen dead giveaway.

Kappale kuulostaa aina ihanalta, vaikka sen 22-sekuntisen intron pilkotut ulinat nostattavatkin näppylöitä ja säkeistön säkeiden perään liitetyt o-oh-o-oh-o-oh:t poraavat yhä repaleisia reikiä sieluuni.

The Mother We Share huokuu epämääräistä melankoliaa, joka syntyy Lauren Mayberryn laulusuorituksen ja laulun tekstin välisestä ristiriidasta. Mayberry laulaa lämpimästi ja empaattisesti, mutta sisaruus josta hän kertoo on kylmää, ylpeää ja tunteetonta.

Samaa tunnelmaa on itse kappaleessa: se etenee jähmeän väkinäisesti, kuin kaikki happi olisi kaikonnut. Synteettisyydessään siinä on jotain PC Musicin kyborgeille suunnitellussa aikalaissoundissa. Sitä koskettavammalta inhimillinen ääni kaiken keskellä kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Jamie ”xx” Smith, Romy Madley Croft ja… [googlaa] Oliver Sim.

Pehmeästi sykkivä kappale, jonka päälle kuolleet tunteet puhaltavat kylmää viimaa.

”The stars and the charts and the cards make sense
Only when we want them to
When I lie awake staring in to space
I see a different view”

”Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua, olkaa hyvä ja odottakaa sulkematta puhelinta.”

Tietenkään en ole koskaan noudattanut tunteettoman robotti-ihmisen kehotusta. Luuri kiinni, saman tien.

Jonottaminen on kamalaa. Odottaminen on kamalaa. Venaaminen ja vartoominen on kamalaa. Kaikki mahdollinen ajanhukka, kamalaa.

”Malta, hyvä ihminen.” ”En.”

Pahinta on epätietoisuus. Oli kyse sitten tulevaisuudesta, terveydestä, rahasta, ihmisuhteista tai siitä, kaatuiko tietokone – koska totta kai olit muistanut tallentaa, kuten aina, kiitos kysymästä, oi pyörivä sateenkaaripallo Helevetistä.

Odottaminen ja epätietoisuus on kiireiselle nykyihmiselle turhauttavaa – mutta niin se oli varmasti myös Pähkinäsaaren rauhasta (1323, toki) autuaan tietämättömälle Laatokan maajussille, mm. viikunapuuhun kiivenneelle Sakkeukselle (pienen pieni) tai muinaisen Mesopotamian tarinaniskijällekin: ”Voisitko jo hiljalleen kehittää sen kirjoitustaidon, please? Mulla ois yks hyvä kolumniaihe!”

The xx:n On Hold on hirvittävän kaunis ja melankolinen kappale siitä, kun toinen on kyllästynyt odottamaan ja siirtynyt ”toisen tähden kiertoradalle”. Laulu kertoo puolivahingossa syttyneestä romanssista (”we got carried away”), joka jäi kytemään sen sijaan, että se olisi puhallettu roihuun tai maltettu sammuttaa. Vaiheiluhommabiisi, siis.

Popmusiikissa on tuhansia duettoja, mutta On Hold on siitä huolimatta harvinaisuus. Se kertoo tilanteesta, jossa kaikki on jo ohi ja periaatteessa selvää, eikä jäljellä ole dramatiikkaa tai katkeruutta, ei oikeastaan mitään. ”I don’t blame you” on lakonisuudessaan yksi hienoimpia popbiisin avaussäkeitä vuosiin.

Vuosia sitten ystäväni perusteli Kauniit ja rohkeat -saippuaoopperan katsomistaan sillä, että hänestä oli hienoa seurata, kuinka sarjan henkilöhahmot ratkaisivat keskinäiset kiistansa yleensä keskustelemalla, ”diskuteeraamalla” kuin ruotsalaiset.

On Holdissa on jotain samaa, vaikkei sitä aivan dialogina voi pitää. Itse ainakin ajattelen Romy Madley Croftin ja Oliver Simin laulavaan kappaleessa tahoillaan, sille toiselle mutta itsekseen.

The xx:n briljanttia kolmosalbumia I See You (2017) ennakoinut single sykkii pehmänä ja lämpimänä kuin lampaanvillainen viltti, mutta viimeistään Simin laulama säe ”I thought I had you on hold” puhaltaa sen alle kylmän arroganssin viimaa.

”Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua – olette pidossa.”

Se mikä on toiselle tarpeeksi, voi olla toiselle vain ”empty space” – ei mitään, mistä voisi pitää kiinni. Ja onko se sitten kenenkään vika.

Muuten olen sitä mieltä, että Hall & Oatesin samplaaminen popmusiikissa pitäisi tehdä pakolliseksi.

Video ei ole enää saatavilla

”Aivan kuin Mike Hadreas olisi päättänyt puhaltaa kerralla pois kaiken pölyn ja hämähäkinseitin, jota oli kerryttänyt ylleen kolmella ensimmäisellä albumillaan katatonisesti kummittelevaa ja vaikeasti eksistoivaa kamariballadismia.”

Mike Hadreas antaa pikkusormensa mahtipontiselle prinssi-indielle ja kertoo terävin sanankääntein, kuinka ihminen on musiikkia, musiikki on rakkautta ja rakkaus ikuista.

”And I’m carried by the sound”

Slip Awayn viesti on yksinkertainen mutta – tai pikemminkin eli – voimakas: älä haraa vastaan, salli itsesi olla oma itsesi. Kappaleen nimi löytyy säkeestä, jossa Mike Hadreas (eli Perfume Genius) laulaa ”niistä äänistä” – lähtöisin milloin pään sisä- ja milloin ulkopuolelta – jotka pitää osata jättää omaan arvoonsa, joiden pitää antaa ”lipua pois”.

Slip Away kertoo niukoin ja terävin sanankääntein siitä, kuinka ihminen on musiikkia, musiikki on rakkautta ja rakkaus ikuista.”Jokainen rummunisku on lähtöisin kehostasi”, Hadreas laulaa, ja se, joka laulaa kehosi läpi, on jumala – isolla tai pienellä alkukirjaimella, miten kukin haluaa.

Popmusiikissa ei ole kuitenkaan ensisijaisesti kysymys sanoituksista tai edes sävellyksistä, vaan soundista. Jos löydät soundin, jollaista muut eivät ole tulleet keksineeksi tai aivan hiljattain käyttäneeksi, olet jonkin suuren jäljillä.

Slip Away on harvinainen kappale, sillä siinä on peräti kaksi täydellistä soundia. Ensimmäinen on se ihanan kolperoisesti kumiseva perkussiivinen muljutus, joka kappaleen käynnistää: bom-bomm-bjom-bjol-bol-bom-bjom-bom-bom-bomm-bjom-bjol-bol-bom-bjom-bom.

Toinen on ensimmäisen kertosäkeen jälkeen tapahtuva The Räjähdys: PR–SH–SH–SH–SHHH!

Perfume Geniusia pitempään seuranneelle tuo hetki ajassa 0:49 (musiikkivideolla 1:01) oli maaliskuussa 2017 pienimuotoinen järkytys. Aivan kuin Mike Hadreas, tuolloin 35, olisi päättänyt puhaltaa kerralla pois kaiken pölyn ja hämähäkinseitin, jota oli kerryttänyt ylleen kolmella ensimmäisellä albumillaan (kaikki hyviä) katatonisesti kummittelevaa ja vaikeasti eksistoivaa kamariballadismia.

Tulos: indiemaailmanlaajuiset #kylmikset ja reilussa vuodessa avant pop -artistille kunnioitettavat 8,5 miljoonaa Spotify-pyöräytystä.

Slip Away kestää vain 2 minuuttia ja 45 sekuntia. Yksinkertainen sävellys nousee varpailleen, jos ei vielä siivilleen jo ennen ensimmäistä The Räjähdystä, tavallaan bridgen virkaa toimittavassa kertosäkeessä, johon Hadreas pinoaa stemmoja kuin taivaaseen kohoavaa pannukakkupinoa.

”Oh, ooh love
They’ll never break the shape we take
Oh, ooh
Baby let all them voices slip away”

Iso soundi pukee Hadreasia. Äkkiseltään yllättävältä tuntunut ratkaisu kiinnittää levyn tuottajaksi muun muassa Fiona Applen ja Alabama Shakesin soundia tukevoittanut Blake Mills ei ehkä sittenkään ollut pöllömpi.

Slip Awayn viimeisen puolen minuutin aikana tapahtuu jotain kulmakarvoja nostattavaa: Hadreas antautuu täysin rinnoin röyhelöwaven vietäväksi ja heittää bonuksena peliin cembalon kilkatusta ja melodramaattisia sointuvaihdoksia, tiskialtaankin.

Hetken aikaa Perfume Genius kuulostaa täsmälleen viidentoista vuoden takaiselta Rufus Wainwrightilta, kun tämä kaikkivoipaisuudessaan muljautti Oh What a World -kappaleensa Ravelin Boleroksi ja tuntui muutenkin pyörittelevän universumia pikkusormensa ympärillä, kunnes vaipui keskinkertaisuuteen.

Sitten – aivan kuin Hadreas havahtuisi suuruudenhulluuden sudenkuopista – kappale loppuu kuin seinään, ja prinssi-indie-ansa on ainakin tällä erää vältetty.

Video ei ole enää saatavilla

Animal oli Def Leppardin läpimurtohitti Amerikan-markkinoille. Albumia on myyty yli 25 miljoonaa kappaletta, josta noin puolet Yhdysvalloissa.

Fauna on näytellyt merkittävää roolia musiikkivideotaiteessa niin kauan kuin musiikkivideotaidetta on ollut olemassa. Kukapa voisi unohtaa ”hevosmontaasit” The Beatlesin erittäin kuuluisan Penny Lane -kappaleen musiikkivideossa! Ei kukaan!

”Kaikenkarvaiset ystävämme” ovat kekkaloineet Music Televisionin hittivideoilla heti 1980-luvun alusta lähtien. Random-pantteri pujottelee Hall & Oatesin luksus-instrumenttien lomassa Maneaterilla ja Nuorgaminkin haastattelema lunki leijona käyskentelee Venetsian vestibyyleissä Madonnan Like a Virginillä.

New Order ujutti Blue Monday -videolleen William Wegmanin tennispallolla kikkailevan weimarinseisojan, kun taas Talk Talk It’s My Lifen kuvittamista suunnitellessaan – mitä ilmeisimmin – suoritti ryöstöretken Nooan Arkkiin.

Antilooppeja, flamingoja, kirahveja, visenttejä, merileijonia, käärmeitä, seeproja, elefantteja, sarvikuonoja, hylkeitä, sinivalaita, strutseja ja kenguruita! Niin paljon kuin sielu sietää!

Ja arvatkaapa suoriutuiko Peter Gabriel Shock the Monkey -hittinsä kuvittamisesta ilman pakko-apinaa? Ei suoriutunut!

Vaikka eläinkunta on saanut osansa ruutu-ajasta myös 1990-luvun ja 2000-luvun musiikkivideoissa – Weezer karhunpaineineen, OutKastin svengaava pöllö, Holy Fuckin kaahaava ”kassu-kissa” ja niin edelleen – on 1980-luku silti eläinmusiikkivideoiden kuningasvuosikymmen.

Tämän kunniaksi – ja koska ilman huolellisesti muurattua aasinsiltaa (!) näin ei yksinkertaisesti voisi tehdä – Nuorgam julkaisee kauan kaivatun ranking-listan, jolla 1980-luvun olennaisimman eläinmusiikkivideon eli Def Leppardin Animalin eläimet on asetettu vavahduttavuuden mukaiseen järjestykseen!

#16 Ryhmä sirkushevosia (3:24)

Nämä hevoset osoittavat, ettei eläimen tarvitse ”varastaa showta” suoriutuakseen vaikuttavasti musiikkivideossa. Vaatimattomasti taka-alalle jättäytyneet kavioeläimet nelistävät nätisti jonossa ja suovat valokeilan kitaristi Steve Clarkille.

via GIPHY

#15 Hevonen (2:18)

”Blink and you’ll miss it” -tyyppinen tilanne. Siilitukkainen nuorukainen taluttaa kameran bongaaman kopukan kuvan ulkopuolelle – miksi?

via GIPHY

#14 Kolme risteävää seepraa (1:10)

Upea kohtaus, joka ei kuitenkaan yllä vavahduttavuudessa rankingin top 10:een, koska on – kuten niin moni tässä Doug Freelin ja Jean Pellerinon ohjaamassa videossa – vain muutaman kymmenesosasekunnin mittainen. Siltikin: kolmen seepran ja verkkoaidan kohtaamisessa riittää vavahduttavuutta.

via GIPHY

#13 Ryhmä sirkushevosia (0:01)

Yksinkertainen mutta tärkeä kohtaus, sillä tästä kuvasta Animal-musiikkivideo alkaa. Tekee pelin selväksi katsojalle heti alkumetreillä: tässä videossa tullaan näkemään eläimiä!

via GIPHY

#12 Elefantti (1:16)

Ruokaileva elefantti on aina iloinen näky! Lennokkaasti lehahtava korva ja pirteän värinen kuorma-auto täydentävät kokonaisuuden – joskin jälkimmäinen tuo kohtaukseen melankolisen sävyn asemoidessaan kuvan elefantin ja villieläimet laajemminkin osaksi sirkusmaailmaa, joka – niin taiteeksi ja arvokkaaksi kulttuurinmuodoksi kuin on tulkittavissakin – elää osaltaan eläinkunnan eksploitaatiolla, norsunkin paksusta selkänahasta tuottonsa repimällä.

via GIPHY

#11 Sarvikuono ja kameli (0:20)

Jokainen haluaa hetkensä parrasvaloissa! Niin myös tämä kameli, joka marssii sumeilematta kameralle poseeraavan sarvikuonon eteen. Kuvan etuallla näemme Def Leppardin rumpalin Rick Allenin, joka menetti vasemman käsivartensa auto-onnettomuudessa uudenvuodenaattona 1984. Yhtye ei milloinkaan harkinnut rumpalinsa korvaamista. Hyvä!

via GIPHY

#10 Sarvikuono (2:32)

Uskallan väittää, että jokainen sarvikuono on joskus kolauttanut sarvensa vahingossa johonkin. Niin myös tämä yksilö, jonka ateriointihetki parrasvaloissa päättyy noloon törmäämiseen portinpielen kanssa. Ba-jangg!

via GIPHY

#9 Elefantti (1:58)

Aikuinen elefantti syö vuorokaudessa noin 130 kiloa ravintoa – enimmäkseen ruohoa, mutta myös lehtiä, oksia, puiden kuoria ja juuria, hedelmiä, siemeniä ja kukkia. Tässä gif-animaatiossa esitellään siis vain häviävän pieni osa tuosta appeennauttimisen uroteosta, jonka norsu toistaa päivästä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Miettikääpä sitä!

via GIPHY

#8 Seepra (4:02)

Onko Def Leppardin Animal maailman ainoa musiikkivideo, joka huipentuu seeprafeidaukseen? Me emme tiedä. Tiedätkö sinä?

via GIPHY

#7 Kameli (0:05)

Kielitieteilijä, kuvataiteilija, diletantti, fennomaani, ideanikkari ja armottoman kova sekopää Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870–1946) julkaisi Kalevalan 100-vuotisjuhlavuonna 1935 teoksen Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen Kirja II, jossa hän pyrki todistamaan, että Egyptin korkeakulttuuri olisi lähtöisin Suomesta. Huikentelevaista väitettään Wettenhovi-Aspa todisteli suomen ja egyptin kielen yhtäläisyyksillä – siitäkin huolimatta, tai kenties juuri sen innoittamana, että niitä on äärimmäisen vähän. Wettenhovi-Aspan mukaan muumio oli alun perin ”muu mies”, pyramidi-sanan pohjana olivat ”pyhät raamit” ja Egyptin alkuperäinen nimi olisi Äijäkupittaa. Wettenhovi-Aspan etymologisista väitteistä kummallisin oli, että kameli-sanan juurena olisi ilmaisu ”kamala kameltunut eläin”. On erittäin vaikea ymmärtää, miten näin voisi olla.

via GIPHY

#6 Sarvikuonon silmä (2:36)

Animal-videon kenties erikoisin hetki on sarvikuonon silmäryppyjen hyödyntäminen pyörremäisen vertigo-efektin luomiseksi.

via GIPHY

#5 Kolme elefanttia (2:14)

Kuva kolmesta toisiinsa törmäilevästä elefantista on aina assosioitunut – ihan joka tasolla – Genesis-yhtyeen I Can’t Dance –musiikkivideoon (1991), jossa Phil Collins, Mike Rutherford ja Tony Banks epäonnistuvat mm. hauskuudessa.

via GIPHY

#4 Kameli (2:04)

Kamala kameltunut eläin? Aavikoiden ylväs valtamerilaiva, pikemminkin!

via GIPHY

#3 Kameli (2:46)

Unohtakaa kaikki, mitä kirjoitin edellä kameleiden ylväydestä tai majesteettisuudesta.

via GIPHY

#2 Sarvikuono (3:27)

Sarvikuonojen kaltaiset eläimet ilmestyivät maapallolle ensimmäistä kertaa eoseenikaudella eli parahultaiset viisikymmentä miljoonaa vuotta sitten. Sarvikuonolla on perspektiiviä asioihin, toisin kuin ihmisellä, joka tappaa sarvikuonoja rahasta. Yhden sarven arvo pimeillä markkinoilla on jopa satoja tuhansia euroja. Sad!

via GIPHY

#1 Seepra (0:33)

Harva asia on yhtä ilahduttava kuin ”puskista” paikalle pelmahtava pöllämystynyt eläin. Def Leppardin Animal-videon olennaisimmasta ”mitäs mitäs” -eleestä vastaa tämä seepra, joka ilmeestään päätellen ei ymmärrä 1980-luvun puolivälin AOR-vaikutteisesta hard rockista hölkäsen pöläystä.

via GIPHY

…ja tässä vielä koko mestariteos!

Video ei ole enää saatavilla

Kun B.J. Thomas esitti Hooked On A Feelingin, ei David Hasselhoffista tai ”ooga-chuka-ooga-chukasta” ollut tietoakaan.

Popmusiikki on parhaimmillaan silloin, kun se yllättää. Silloin, kun sen parista löytää jotain, jonka olemassaolosta ei vielä hetki sitten tiennyt mitään.

Tältä soittolistalta löytyy kappaleita, joiden olen nähnyt herättävän yhden popmusiikin olennaisimmista kysymyksistä: ”Mikäs tää nyt on?” Kappaleita, joita eri paikoissa soittaessani olen kohdannut iloista, uteliasta hämmennystä: ”Tämä on tuttu, mutta ei kuitenkaan ole. Mikä tämä siis on?”

Soittolistan sydämen muodostavat alkuperäisversiot kappaleista, jotka tunnetaan nykyään paremmin jonkun muun artistin esittämänä. Jotkut niistä ovat olleet omana aikanaan suuria hittejä, kuten Venus, joka nousi listaykköseksi niin Shocking Bluen (1969) alkuperäisversiona kuin Bananaraman (1986) tulkitsemana. Mutta moni on lipunut suuren yleisön korvien ohi jälkiä jättämättä, kuten obskuurin Brick Supply -yhtyeen Not So Manic Now, jonka konepopyhtye Dubstar nosti täydellisestä tuntemattomuudesta Britannian singlelistan top 20:een.

Joistakin kappaleista on tehty useampia kuin yksi ”definitiivinen” cover-versio. Yksi sukupolvi liittää Could It Be Magicin Donna Summeriin, toinen Take Thatiin. Kappaleen kirjoitti kuitenkin Barry Manilow – ja vaikka sen ensimmäisenä levyttikin Tony Orlando, lienee perusteltua pitää säveltäjän omaa näkemystä kaikkein ”alkuperäisimpänä”.

Soittolistalla on alkuperäisversioiden lisäksi kappaleita, jotka ovat saaneet uuden elämän osana toisen artistin kappaletta – keskeisenä samplena, jota ilman uutta kappaletta ei voi edes kuvitella. Kiittäkää siis Fatboy Slimiä, Eric Prydziä ja The Bucketheadsia siitä, että listalla kuullaan Camille Yarbroughia, Steve Winwoodia ja Chicagoa.

Viimeisenä listalle kiilasi Mansun, kiitos Dev Hynesin alias Blood Orangen. Pöyhkeän ja kunnianhimoisen brittipopyhtyeen vuoden 2000 single I Can Only Disappoint U (kadonnut klassikko, jos mikä) löytyy yllättäen Blood Orangen kaksi viikkoa sitten julkaistulta Cupid Deluxe -albumilta. Vaikka Hynesin versio on suoraviivainen cover, on sen nimeksi merkitty Always Let U Down. Samanlaista venkslailua harrasti aikoinaan Happy Mondays, jonka soittolistalta löytyvä John Kongos -cover He’s Gonna Step On You Again sai uuden, ytimekkäämmän nimen Step On.

Tämä on Viimeiset virret -soittolistasarjan viimeinen ja kolmaskymmenes osa ja se ilmestyy marraskuun viimeisenä eli kolmantenakymmenentenä päivänä. Ja koska tänään on Nuorgamin olemassaolon viimeinen päivä, löytyy soittolistaltakin tavanomaisen 20 kappaleen sijaan 30 kappaletta. Tässä konkurssissa sillä tuskin on enää mitään väliä!

Kiitos, oli hauskaa. Hyvät tanssit itse kullekin.

Mikäs tää on?

1. Camille Yarbrough – Take Yo’ Praise (Fatboy Slim – Praise You)
2. Labi Siffre – It Must Be Love (Madness)
3. William DeVaughn – Be Thankful for What You Got (Massive Attack)
4. Brenton Wood – Gimme Little Sign (Danielle Brisebois)
5. Bobby Hebb – Sunny (Cher / Boney M)
6. Gloria Jones – Tainted Love (Soft Cell)
7. Shocking Blue – Venus (Bananarama)
8. Tommy James And The Shondells – Mony Mony (Billy Idol)
9. Randy & The Rainbows – Denise (Blondie)
10. The Paragons – The Tide Is High (Blondie)
11. Dandy Livingstone – Rudy, A Message To You (The Specials)
12. Max Romeo & The Upsetters – Chase the Devil (The Prodigy – Out of Space)
13. The S.O.S. Band – Just Be Good to Me (Mighty Dub Katz – Dub Be Good to Me)
14. Steve Winwood – Valerie (Eric Prydz – Call on Me)
15. Jigsaw – Who Do You Think You Are (Saint Etienne)
16. B.J. Thomas – Hooked On A Feeling (Blue Swede / David Hasselhoff)
17. Chicago – Street Player (The Bucketheads – The Bomb! [These Sounds Fall Into My Mind])
18. The Arrows – I Love Rock ’N’ Roll (Joan Jett & the Blackhearts)
19. John Kongos – He’s Gonna Step On You Again (Happy Mondays – Step On)
20. Neil Diamond – Girl, You’ll Be A Woman Soon (Urge Overkill)
21. Marlena Shaw – Woman of the Ghetto [Live] (Blueboy – Remember Me)
22. Dolly Parton – I Will Always Love You (Whitney Houston)
23. Bee Gees – I Started A Joke (Faith No More)
24. Barry Manilow – Could It Be Magic (Donna Summer / Take That)
25. Mansun – I Can Only Disappoint U (Blood Orange – Always Let You Down)
26. Skids – The Saints Are Coming (U2 & Green Day)
27. Brick Supply – Not So Manic Now (Dubstar)
28. Donnie & Joe Emerson – Baby (Ariel Pink’s Haunted Graffiti)
29. Bread – Everything I Own (Boy George)
30. The Everly Brothers – Love Hurts (Nazareth)

Kuuntele soittolista tästä.

Ensimmäinen ajatus on, että Pohjoisen taivaan alla kertoo suomalaisesta miehestä. Sitten sen luulee kertovan suomalaisuudesta. Kunnes oivaltaa sen kertovan maapallon ja kaikkien sen pinnalla tallustelevien ihmisten kohtalosta.

”Mun isä oli köyhä kirvesmies
ehkä saha oli tylsä
kenties höylä liian terävä”

Ei ole sattumaa, että Pohjoisen taivaan alla ilmestyi vuonna 1993. Suomen talous oli kriisissä, työttömyys hipoi kahtakymmentä prosenttia ja näkymät olivat kerrassaan lohduttomat. Jos toiveitaan halusi toteuttaa, piti lainata rikkaammilta – tai lähteä maasta.

Kappaleen kaikissa kolmessa säkeistössä haikaillaan toisaalle – paratiisiin, joka on tuolla jossain. Itse olen aina tulkinnut (ja uskon Gösta Sundqvistin niin tarkoittaneen), että mies ensimmäisessä ja kolmannessa säkeistössä on sama: todellisessa Murheellisten laulujen maassa, kirveen, kurin ja Koskenkorvan keskellä varttuva poika, joka onnistuu pakenemaan ”perinteisen miehen kohtaloa” Etelä-Amerikan aurinkorannoille.

Toisen säkeistön kertoja on puolestaan kuivuuden ajama afrikkalainen, joka johdattaa heimonsa pohjoiseen, tuhansien järvien maahan. Suomeen saapui 1990-luvun ensimmäisten vuosien aikana noin 3 000 maansa sekasortoa pakenevaa somalialaista, joita emme ottaneet vastaan erityisen avonaisin sylein. Jos joku pakolaisista odottikin löytävänsä pohjoisen paratiisiin (”nyt on muiden aika palvella meitä vuorostaan”), niin saivatpahan ainakin pettyä.

Laulun kolmas säkeistö laittaa asiat kahdella tavalla perspektiiviin. Ensinnäkin: vaikka paratiisin löytäisikin, ei edes nuoren neidon lanteiden tuoma lohdutus sammuta ihmisen ikävää kotiin. Ja toisekseen: kaiken maailman lamat ja sisällissodat ovat lastenleikkiä todellisiin, koko maapallon olemassaoloa uhkaaviin ympäristöuhkiin (”miten ohut on se kerros, jotain otsonia, on arvoitus, kun irtoaa jo karvoitus”) verrattuna.

Niin, se biisi. Pohjoisen taivaan alla on tekstiltään niin mestarillinen, että sen musiikilliset arvot jäävät usein varsin vähälle huomiolle – mikä on tietenkin vääryys.

Sävellyksenä kappale on Sundqvistille tyypillisesti taidokas, mutta soinntukseltaan ja etenkin melodian rytmitykseltään omaperäinen. Kaikkein suurimman voimansa se saa kuitenkin sovituksesta, joka pysyy laulun mahtipontisesta teemasta huolimatta hyvin maltillisena ja muutoksiltaan vähäeleisenä.

Äkkiseltään kuulostaa, ettei kappaleessa tapahtuisi juuri mitään; tavanomaisen oloiset säkeistöt, kertosäkeet ja vihellysväliosat vain vuorottelevat. Mutta mitä enemmän kappaletta kuuntelee, sitä enemmän nyansseja siitä löytää.

Löylykauhalliselta kuulostava virvelirumpu ottaa roolia toisessa säkeistössä, jossa Sundqvistin laulun taustalla kuullaan myös epämääräisiä ääniefektejä ja kummasti muljuvaa wah-wah-kitaraa. Kolmannessa säkeistössä niiden tilalla kuullaan puolestaan huilumaista melodiaa. Viimeisten kertosäkeiden kuorolaulua tukee huomaamattomasti suriseva särökitara, jota ei aiemmilla kierroilla kuultu.

Ja aina välillä äänikuvassa vilahtaa pörisevää syntetisaattoria, juhlavaa Abba-pianoa, mahdoliinia, ties mitä. Kaikkea sellaista, mitä pohjoisen taivaan alle nyt voi kuvitella mahtuvankin.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on Leevi and the Leavingsin kaikkien aikojen paras kappale? Nuorgam antaa vastauksensa tähän mahdottomalta tuntuvaan kysymykseen seuraavan neljänkymmenen vuorokauden aikana. Päivittäisen juttusarjan käynnistää sijalta 40. Göstan naisnimifetissin maksimalistinen huipentuma.

”Siitä tulikin Laura Jenna Ellinoora Alexandra Jurvanen
lienee useampi etunimi turva sen pienen ihmisen”

Vuonna 1978 julkaistiin Leevi & the Leavingsin ensimmäinen single. Sen kahdella kappaleella laulettiin Marja-Leenasta (Mitä kuuluu, Marja-Leena?) ja Annikasta (Rakas Annika…). Neljännesvuosisata myöhemmin julkaistiin yhtyeen viimeinen albumi Hopeahääpäivä (2003), jolla saimme tutustua Sandyyn (Sandy) ja Liisaan (Lahopää-Liisa).

Näiden ääripäiden välissä Gösta Sundqvist ehti kirjoittaa nimikkolaulun myös kaikille maailman Amalioille, Anastasioille, Annoille, Carolinoille, Elinoille, Glorioille, Janeille, Kyllikeille, Lailoille, Marjo-Riitoille, Mary Janeille, Melindoille, Mirandoille, Päiveille ja Tiina-Liisoille.

Oman kappaleensa saivat jossain välissä myös universumin Pia Laineet, Soile Söderbergit ja neiti Niemiset. Sekä tietenkin ”Esa Pakarisen näköiset naiset”, jollaisia todistettavasti on – ja hyvä niin!

Maksimalistisen huipentumansa Sundqvistin naisnimifetissi sai vuonna 1996. Käärmenäyttely-albumin viides kappale laittoi nippuun viisi etunimeä ja höysti kokonaisuutta vielä yhdellä sukunimellä. Toivon hartaasti, ettei maailmassa ole yhtään Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camillaa – ainakaan sellaista, jonka sukunimi sattuisi olemaan Jurvanen. Vähemmästäkin on ihmisen psyyken nähty romahtaneen.

Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen on täydellinen kappale käynnistämään Leevi and the Leavingsin neljänkymmenen parhaan kappaleen listauksemme: se on joka tavalla juuri sellainen neljänneksikymmenenneksi paras kappale.

Sävellyksenä se on yksi Sundqvistin vaivattomimmista ja tarttuvimmista ja kokonaisuutena yksi pakottomimmista. Tekstiltään se on tarkkanäköinen (”voileipäkakkupöydän viereen kuin huomaamatta hakeutuu”) ja lievästä ilkikurisuudestaan huolimatta niin kiltti ja hyväntuulinen, ettei siitä voi kukaan pahastua. Se kuulostaa yksinkertaisesti kappaleelta, joka on syntynyt mahdottoman vaivattomasti ja joka on ymmärretty jättää sitten sellaisekseen. Joku houkka olisi voinut säveltää siihen väen vängällä kolmannenkin melodisen osan säkeistöjen ja kertosäkeiden lisäksi, mutta ei Gösta. Hitti kun oli jo kasassa.

Sundqvist teki tietysti parempiakin. Mutta niistä sitten lisää huomenna, ylihuomenna ja niin edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jaetulle 40. sijalle Leevi-listallamme ylsi Kaivopuiston kuristaja (1985).

Video ei ole enää saatavilla

Alan Braxe: Je voudrais manger une baguette.

Patonki maistuu viikonlopun Monsters of Popissa – enkä nyt viittaa Nuorgamin legendaariseen Giffaa hei! -eksperttiin Tomi ”Patonki” Palsaan, vaan festivaalin suurimpaan tähteen, lauantaina Tampereen Klubilla dj-keikan tekevään Ranskan ihmeeseen Alan Braxeen.

Keskiverto kaduntallaaja tuskin tuntee Braxea nimeltä, mutta todennäköisesti yllättää silloin tällöin itsensä hyräilemästä: ”Ooh, baby! I feel like music sounds better with you-uh!” Pienoislentokonevideostaan ja maailman svengaavimmasta bassokuviosta muistettu house-klassikko Music Sounds Better With You tanssitti viisitoista vuotta sitten koko maailmaa. Sen takana oli kolme Stardust-nimen taakse piiloutunutta ranskalaista, joista yksi oli Alan Braxe.

Nuorgam mehustaa torstaina Tampereen Klubilla ja Telakalla vietettävää Monsters of Pop -festivaalia tutustumalla kuuteen henkilöön Alan Braxen uran varrella. S’il vous plait!

#1 Fred Falke

Ranskalainen basisti, tuottaja ja dj. Alan Braxen pitkäikäisin yhteistyökumppani. Braxen ja Falken yhteissinglet Intro (video alla), Running, Palladium, Love Lost ja Rubicon ilmestyivät 2000-luvun alkupuolella Braxen Vulture Music -levymerkin kautta. Remiksejä kaksikko teki muun muassa Justicelle, Goldfrappille, Röyksoppille ja Kelisille. Yhteistyö päättyi vuonna 2008, jonka jälkeen Falke on ottanut askelia kohti valtavirtaa. Hän on työskennellyt tuottajana ja laulunkirjoittajana muun muassa Ellie Gouldingille ja Will Youngille sekä remiksannut Lana Del Reytä, Kety Perryä, Robyniä ja U2:sta.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Kris Menace

Saksalainen tuottaja, jonka Discopolis-hittisinglen Braxe lisensoi vuonna 2005 Vulture Music -levymerkilleen. Teki sen jälkeen muutaman vuoden tiivistä yhteistyötä Alan Braxen kanssa. Yhteissingle Lumberjack (video alla) ilmestyi vuonna 2007. Tehnyt musiikkia myös Fred Falken kanssa; single Fairlight ilmestyi vuonna 2007. Remixannut muun muassa Roisin Murphyä, LCD Soundsystemiä ja Robbie Williamsia.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Romuald Louverjon

Ranskalainen laulaja, jonka kanssa Braxe muodosti lyhytikäiseksi jääneen The Paradise -nimisen duon. Sen ainoa single In Love With You (2003, video alla) on mahdollisesti maailman paras kappale, kuten jokainen järjissään oleva ihminen voi alla olevasta YouTube-upotuksesta päätellä. Romualdin ura The Paradisen ulkopuolella ei ole ottanut urjetakseen; yhtä singleä (I’ve Found, 2002) ja paria Kitsuné-kokoelmille poimittua kappaletta lukuun ottamatta miehen edesottamuksista ei ole paljonkaan tietoa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Thomas Bangalter

Julkaisi vuonna 1997 Braxen esikoissinglen Vertigon Roulé-levymerkillään. Perusti seuraavana vuonna Braxen ja Benjamin Diamondin kanssa lyhytaikaiseksi jääneen Stardust-projektin, jonka ainoasta singlestä Music Sounds Better With Yousta (1998, video alla) tuli yksi 1990-luvun menestyneimpiä elektronisen musiikin kappaleita. Senkin jälkeen on Bangalterilla mennyt ihan putkeen, muun muassa lupaavan Daft Punk -duon puolikkaana.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Benjamin Diamond

Stardust-trion kolmas jäsen ja mies, joka ääntä Music Sounds Better With Youlla kuullaan. Diamondilta on ilmestynyt 2000-luvulla kolme albumia sekä tukun singlejä, joista Braxe on remixannut muun muassa In Your Armsin (2000, video alla) ja Let’s Get High’n (2005).

Video ei ole enää saatavilla

#6 Stephane Quême

Braxen serkku (Braxe on oikealta nimeltään Alain Quême), joka työskentelee nimellä DJ Falcon. Muodosti 2000-luvun alkupoulella Thomas Bangalterin kanssa Together-nimiesen duon, joka julkaisi singlet Together (video alla) ja So Much Love to Give. Vieraili myös Daft Punkin tuoreen Random Access Memories -albumin (2013) päätösraidalla Contact, mistä varmaan paukkuu ihan kivasta les gramexeja.

Video ei ole enää saatavilla

Monsters of Pop Tampereen Klubilla ja Telakalla 19.–21.9.2013. Alan Braxe (dj set) esiintyy Klubilla la 21.9. klo 0.30. Lisätietoja festivaalin verkkosivuilta.

Sufjan Stevens, enkeli.

Vauhdilla Chicagoon – ja takaisin.

”I fell in love again
All things go, all things go”

Vauhdilla Chicagoon -elokuvan (1987) nimessä on vitsi. Markkinointipäällikkö Neal Pagen (Steve Martin) matka New Yorkista Chicagoon joulua viettämään on nimittäin kaikkea muuta kuin vauhdikas.

Yksinkertainen lentomatka, jonka pitäisi olla vain noin puolentoista tunnin mittainen, paisuu loputtomien vastoinkäymisten ja punaposkisen kaupparatsun Del Griffithin (John Candy) hyväntähtoisen hölmöilyn myötä monipäiväiseksi odysseiaksi, josta selviytyäkseen Page joutuu turvautumaan – kuten elokuvan alkuperäinen nimi Planes, Trains and Automobiles hienovaraisesti vihjaa – paitsi lentokoneisiin, myös juniin ja autoihin.

Myös Sufjan Stevensin Chicagon pitäisi kaiken järjen mukaan olla yksinkertainen suoritus, noin puolentoista minuutin, korkeintaan kahden mittainen popkappale, joka ei anna aihetta sen suurempiin hössötyksiin. Onhan Stevens kappaleen säveltäessään päätynyt vain laittamaan jonoon neljä tavanomaista sointua ja loihtumaan sen ylle simppelin, neljän tahdin mittaisen melodian, josta siitäkin puolet perustuu toistoon.

Stevensin glockenspielillä soittama intro on varovainen, eikä vihjaa Chicagon olevan mitään elämää suurempaa. Intron lopussa kuin varkain eloon kuitenkin herää jousien soittama melodia, joka saa huomion kiinnittymään välittömästi. Jouset ehtivät piirtää ylvään melodisen kaarensa kahdesti ennen kuin kaikki vaikenee ja jäljelle jää vain Sufjan, peräänantamattomilla kosketinsoinnuilla lauluaan rytmittäen.

Sitten kuulemmekin saman sointu- ja melodiakierron 36 kertaa: ensin neljästi Sufjanin, sitten neljästi kuoron, neljästi Sufjanin, neljästi kuoron, neljästi trumpetin, neljästi Sufjanin, kuudesti kuoron, kahdesti kuoron ja Sufjanin sekä vielä neljästi trumpetin johdattamana.

Saattaa vaikuttaa tylsältä – vaan ei ole. Chicago on ensinnäkin pikakurssi dynamiikan merkityksestä popmusiikissa. Kappaleen instrumentaatio on runsas, mutta ei missään vaiheessa ”tukossa”. Yksittäinen soitin saattaa vaipua taka-alalle, vain palatakseen myöhemmin parrasvaloon, yhä uljaampana ja juhlavampana. Hurmoksellisten kuoro-osuuksien aikanakin kokonaisuus pysyy Stevensin hyppysissä eikä sorru 2000-luvun indierockissa kliseeksi muodostuneeseen holtittomaan riehakkuuteen.

Toisekseen, enkelinsiipinen Stevens on äärimmäisen herkkä ja ilmaisuvoimainen laulaja. Chicago saattaa olla sävellykseltään jopa lapsellisen yksinkertainen, mutta Stevens saa puhallettua sen yksittäisiin säkeisiin hämmästyttävää hehkua varioimalla laulun melodiaa ja rytmiikkaa mitä hienovaraisimmilla tavoilla.

Sitä paitsi Chicagon teksti on yksinkertaisesti pakahduttava. Stevens ei kirjoita junista tai lentokoneista, mutta sentään autoista. Kuuden minuutin mittaisen road tripin aikana hän kuljettaa kuulijan niin Chicagoon kuin New Yorkiinkin, parhaan beatnik-kirjallisuuden perinteiden mukaan vaistoaan kuunnellen ja virheistään voimaa hakien.

”I made a lot of mistakes
I made a lot of mistakes
I made a lot of mistakes
I made a lot of mistakes”

Chicago on samalla Stevensin mestarillisimman albumin Come on Feel the Illinoisen (2005) keskeinen, koossapitävä voima. Se tuo hätkähdyttävää omakohtaisuutta ja koskettavuutta massiiviseen kokonaisuuteen, joka kahdenkymmenenkahden kappaleen mittaan ehtii käsitellä varsin fantastisiakin teemoja, kuten eläviä kuolleita (They Are Night Zombies!! They Are Neighbors!! They Have Come Back from the Dead!! Ahhhh!), sarjamurhaajia (John Wayne Gacy Jr.), maan ulkopuolista elämää (Concerning the UFO Sighting Near Highland, Illinois) ja… no, mitä nyt kappale nimeltä A Conjunction of Drones Simulating the Way in Which Sufjan Stevens Has an Existential Crisis in the Great Godfrey Maze voi ikinä käsitelläkään.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Sufjan Stevensiltä äänestettiin myös kappaletta Impossible Soul.

Tom Barman (keskellä edessä) ja dEUS.

dEUS on aina ollut vaikea pähkinä purtavaksi. Belgialaisyhtyeen musiikissa ja olemuksessa on rahtunen liikaa boheemia pikkutakkia ja Zappalta haiskahtavaa kulttuuriravintolaa, että siihen tohtisi suin päin rakastua.

Parhaimmillaan bändin konsepti – Wim Wenders kohtaa Sonic Youthin – on kuitenkin tuottanut pieniä mestariteoksia. Sellaisia kuin esikoisalbumi Worst Case Scenarion (1994) taiderock-klassikko Suds & Soda, joka olisi voinut määrittää grungen tulevaisuuden jos grunge olisi ollut keskieurooppalainen keksintö, kakkosalbumi In a Bar Under the Sean (1996) lempeä Little Arithmetics, joka kiteyttää Wilcon vuosituhannen vaihteen jälkeisten levyjen kauneuden – sekä tietenkin Instant Street, The Ideal Crash -albumin (1999) ja dEUSin koko uran ylivertainen merkkipaalu, joka käy reilussa kuudessa minuutissa läpi inhimillisten tunteiden lähes koko kirjon.

Kiitos Mumford & Sonsin, moni luulee vihaavansa banjoa, tuota instrumenteista sympaattisinta. Modernin populaarimusiikin ymmärtäjän vasta-argumentti banjo-gatessa on yleensä Sufjan Stevens – kuuntele The Avalanche ja liikutu tai et ole ihminen! – mutta se voisi olla yhtä hyvin dEUS ja nimenomaan Instant Street.

Kappaleen käynnistävä yksinkertainen banjomelodia on avoin, vilpitön ja pyyteetön kuin vanhan palveluskoiran tai viimeiselle matkalleen valmistautuvan suomenhevosen katse. Viisitoista sekuntia sitä kauraa, ja kuulija on enemmän kuin valmis laulaja Tom Barmanin tarinalle, joka saattaa kertoa loppuun palamisesta, ihmissuhteen kuihtumisesta ja – kuka ties – päihteiden tarjoamasta hetkellisestä helpotuksesta.

Rakastan Instant Streetiä ennen kaikkea musiikillisista syistä – se olisi yksi 1900-luvun suosikkikappaleistani, vaikka sen lyriikka korvattaisiin The Wombats -yhtyeen suuren ajattelijan Matthew Murphyn hylkäämällä haiku-hahmotelmalla kreisistä polttari-illasta lontoolaisessa indiediskossa.

Instant Street on kuitenkin täydellinen kappale myös sanoituksensa puolesta. Siteeraisin mielihyvin laulun sanoituksen tässä kokonaisuudessaan, mutta nostettakoon ennemmin sen kolmesta säkeistöstä kustakin esiin se kaikkein silmääkostuttavin ja kurkkuakuivattavin hetki:

1: “You’re probably right, seen from your side, that I’ve been lucky
but I’ve been meaning to crack all week”

2: “It wouldn’t be true, not towards you, to say that I’m staying.
When on every single impulse, on every other move I react”

3: “’Cause you know it’s not my style to be giving up now
And this pain in my side, I had enough”

Instant Street jakautuu kahteen osaan yhtä hämmästyttävällä tavalla kuin edellä mainitun Wilcon mestarillinen Impossible Germany (2007). dEUS iskee kakkosvaihteen silmään juuri sillä siunaaman hetkellä, kun Barman ilmoittaa saaneensa tarpeekseen: ”I had enough”.

Kappale, joka on alkupuolellaan tikittänyt rauhallisesti ja vääjäämättömästi kuin kaappikello, herää yhtäkkiä eloon ja alkaa kasvattaa itseään kohti pitkää, jankuttavien kitaramelodioiden kiihdyttämää kliimaksia, joka onnistuu epätoivoisessa riehakkuudessaan lietsomaan kuulijan lähelle paniikkia.

Kun kitarat lyövät vapauttavan viimeisen soinnun ajassa 6:08, voi vihdoin hengittää – syvään. Ja painaa play-nappulaa uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Brandy ja Monica, ylimmät ystävykset.

” The girl is mine
The doggone girl is mine
I know she’s mine
Because the doggone girl is mine”

Liekö maailmassa toista yhtä lällyä kappaletta kuin Michael Jacksonin ja Paul McCartneyn tahmanäppinen duetto The Girl Is Mine (1982)? Ei lie!

Jo se, että Jackson käyttää kupeitaan riivaavan karnaalisen intohimon kuvaamisessa englannin kielen laimeinta voimasanaa ”doggone”, saa kuulijan anelemaa jotain rankempaa ja ruudikkaampaa – vaikkapa VHS-kasetillista Matlock-jaksoja tai satunnaista kuvaa kalifornialaisista geriatrikoista.

Paul: “Michael, we’re not going to fight about this, okay?”
Michael: “Paul, I think I told you, I’m a Lover not a fighter.”

Största möjliga äh!

The Boy Is Mine on toista maata, jo musiikillisestikin. Siinä missä The Girl Is Mine keinahtelee harmittomasti ja hajamielisesti, niiden halvatun tuulikellojen kilistessä taustalla, The Boy Is Mine tamppaa eteenpäin sähäkästi kuin pari pitkävartisia käärmeennahkasaappaita.

Rakastan The Boy Is Minen määrätietoisen militanttia rytmiä ja puolinuotteja jankkaavaa bassoa – mutta vielä enemmän rakastan läpi kappaleen nuottiasteikkoa ylös ja alas kiipeilevää arpeggiomelodiaa, joka on kuin pilven reunalla timanttiharppuaan hipelöivän R&B-enkelin suloisinta soittoa.

Ajatukset mielikuvitusmaailmaan vievä harppumelodia paljastaa Brandyn Norwoodin ja Monica Arnoldin kissatappelun perimmäisen ristiriitaisuuden: todennäköisesti ”The Boy” ei ole kiinnostunut olemaan heistä kummankaan. Siinähän unelmoivat, kahteen pussiin pelaavan peelon rakkaudesta turhan päin unelmoiden.

The Boy Is Minen videon alussa Brandy tapittaa televisiosta Jerry Springerin sosiaaliporno-ohjelmaa. Tarinan mukaan juuri näin hän sai idean kappaleeseen saman urhon perään haikailevasta tyttökaksikosta.

The Boy Is Mine on monella tavalla melko keskinkertainen kappale: sen jankuttava teksti ei johda mihinkään (videossa Mekhi Phiferin esittämä kundi sentään saa fudut molemmilta), eikä sen melodia ole ihanasti kujertavaa kertosäettä lukuun ottamatta erityisen unohtumaton.

Ratkaisevinta kappaleessa onkin, miltä se kuulostaa. Ja se kuulostaa taivaalliselta. Rodney ”Darkchild” Jerkins oli vuosituhannen vaihteessa hetken aikaa maailman kuumin tuottaja, ja The Boy Is Mine on hänen ylittämätön mestariteoksensa.

Sekä Brandy että Monica saivat kappaleesta uransa viidennen top 10 -hitin ja ensimmäisen listaykkösen, joka dominoi Billboardin listaa kuumana R&B-kesänä 1998 peräti kolmentoista viikon ajan. Paalulle single nousi myös Kanadassa, Hollannissa ja Uudessa-Seelannissa.

The Boy Is Mine -huuman ollessa kuumimmillaan lehdistö alkoi lietsoa sotaa Brandyn ja Monican välille. Julkisuudessa laulajattaret kuittasivat väitteet välirikosta järjestelmällisesti tabloid-roskana, mutta jälkeenpäin kaksikko on myöntänyt suhteensa olleen vaikea.

”Saatoimme tuskin olla samassa huoneessa. Ihmisinä olimme toistemme täydelliset vastakohdat”, Monica on kertonut.

Kolmen Grammy-patsaan hitti antoi joka tapauksessa kelpo vetoapua molempien laulajattarien uralle, joiden voi näin viidentoista vuoden jälkeen todeta edenneen melko yhteneväisesti: Monica on netonnut 2000-luvulla Yhdysvaltain albumilistalla yhden listaykkösen ja kolme muuta top 10-levyä, Brandy on puolestaan sujauttanut kolme albumia listan kärkikolmikkoon.

Mitän ”The Boyn” kävi, sitä tarina ei kerro.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Boy Is Mine sai viime vuonna jatkoa, kun Brandy ja Monica levyttivät alun perin R. Kellyn Write Me Back -albumille tarkoitetun It All Belongs to Men. Rico Loven hienostunut, mutta vähän turhan kohtelias R&B-balladi oli kelpo suoritus, mutta ei sytyttänyt maailmaa liekkeihin.

Video ei ole enää saatavilla

Tältä näyttää DJ Shadow’n sielu.

On levyjä ja sitten on niin sanottuja kuulokelevyjä – levyjä, joiden kuunteleminen seurassa tuntuu rienaukselta. Levyjä, jotka tuntuvat loukkaantuvan, jos niitä kuuntelee muussa kuin omien ajatustensa seurassa.

Toiset kuulokelevyt, kuten melkeinpä mikä tahansa Boards of Canadan unen ja todellisuuden rajamailla huojuvista teoksista, ovat kuin auditiivista eliksiiriä. Ne auttavat elpymään, toipumaan ja rentoutumaan. Hyvä!

Toiset kuulokelevyt, kuten vaikkapa Mount Eerien tai Earthin viimeaikaiset myrskyisät äänijärkäleet, toimivat kuin karaiseva ja aistit herkistävä pulahdus avantoon; kuulija tuntee olevansa koinsyömä räsymatto, joka on piesty pölypunkeistaan ja raahattu kimaltelevalle keväthangelle raikastumaan. Kiva!

Sitten on kuulokelevyjä, joilla ei ole sanottavammin positiivisia vaikutuksia; levyjä, joita ei tulisi kuunnella niin sanotusti herkässä tilassa. Sellaisia kuin DJ Shadow’n Endtroducing (1996).

Endtroducing toistaa kahdesti DJ Shadow’n jo kaksi vuotta aikaisemmin EP:llään esittämän kysymyksen: What does your soul look like? Miltä sielusi näyttää?

Sen antama vastaus ei ole järin mieltäylentävä, vaan jotain sellaista kuin Ungoliant, hirviömäinen, pimeyden verkkoa kutova jättiläishämähäkki, joka ahmi kitaansa kaiken, kunnes ei löytänyt enää muuta syötävää kuin itsensä.

Endtroducing on yksinäisyyden ääni. Se on toisaalta yksi inhimillisimmistä ja kouraisevimmin koskettavista levyistä milloinkaan, mutta toisaalta sen maailma on pimeä, kylmä, autio ja pohjattoman yksinäinen. Se on kuin vauroitunut, ruhjotuilla hiphop-biiteillä paikkailtu versio F.W. Murnaun tai Fritz Langin ekspressionistisista painajaisista. Sillä kuullaan useita ihmisääniä, mutta minun on vaikea kuvitella yhdellekään noista äänistä kasvoja.

DJ Shadow – eli kalifornialainen Josh Davis, joka oli levyn ilmestymisen aikaan vain 24-vuotias – kokosi levyn lähes pelkästään sampleista. Wikipedia nimeää 87 levyllä käytettyä samplea, mutta määrä on varmasti alakanttiin.

Midnight in a Perfect World on levyn kaunein ja ainoa edes jonkinlaista toivonkipinää lupaileva kappale. Sen pohjana on – kappas vaan – suomalaisen Pekka Pohjolan Sekoilu seestyy -kappaleesta (1974) anastettu kosketinkuvio, joka saa seurakseen ryskyvät rummut Marlena Shaw’n California Soulista, hylätyltä tippukiviluolalta kuulostavan pianokuvion David Axelrodin The Human Abstractista sekä kuolemaa narisevat sellot ja seireenin ulinaa Meredith Monkin Dolmen Musicista.

Sen viiden minuutin keston aikana ei kuulla yhtään ääntä, jota en olisi näiden reilun viidentoista vuoden aikana oppinut rakastamaan palavammin kuin melkein mitään muuta.

Video ei ole enää saatavilla

It’s only Commodore – but I like it!

”Video games are the new rock’n’roll.”

Kun syötän yllä olevan virkkeen Googleen, saan 356 000 osumaa. Latteus mikä latteus, mutta sellainen, jota on hoettu tasaisin väliajoin jo yli 30 vuoden ajan.

Vuonna 1977 syntyneenä edustan sukupolvea, jonka ajankäytöstä rock’n’rollin ohella eivät kilpailleet videopelit vaan tietokonepelit. Ja ennen kaikkea Suomen suosituimmalle kotimikrolle eli Commodore 64:lle suunnitellut tietokonepelit.

Rockin ja tietokonepelien suhde on ollut aina vaikea. Vasta 2000-luvun hittituotteet, kuten Guitar Hero ja Rock Band, ovat saaneet musiikkibisneksen toden teolla kiinnostumaan peliteollisuudesta ja peliteollisuuden musiikkibisneksestä.

1980-luvulla suhde ei ollut ainoastaan vaikea, vaan lähes olematon. Siitä huolimatta Commodore 64 -julkaisujenkin joukkoon eksyi muutama tuote, joiden linkki rockin ja popin nörttiyden kieltävään maailmaan oli vahva.

”Valtakunnan tietokone” täyttää kuluvassa kuussa 31 vuotta. Nuorgam julkaisee juhlan kunniaksi kymmenen kohdan listan tapauksista, joissa Commodore 64 ja rock ovat lyöneet kättä – enemmän tai yleensä vähemmän kunniakkaasti.

Load, ready and run!

#1 Frankie Goes to Hollywood!

Röyhkeästä ja rohkeasta imagostaan tunnettu Frankie Goes to Hollywood oli yksi 1980-luvun puolivälin menestyksekkäimpiä popyhtyeitä. Liverpoolilaisyhtye päihitti kotikaupunkinsa ylpeyden The Beatlesin ainakin yhdellä tavalla: siitä tuli ensimmäinen yhtye sitten Gerry & the Pacemakersin, joka nousi Britanniassa listaykköseksi kolmella ensimmäisellä singlellään.

Ocean Software julkaisi vuonna 1985 yhden Commodore 64:n historian kummallisimmista klassikoista, Denton Designin suunnitteleman toimintaseikkailun, joka oli – hämmästyttävää kyllä – nimetty Frankie Goes to Hollywoodin mukaan.

Pelissä ohjataan silhuettihahmoa, jonka tavoitteena on kasvaa ihmisenä ja saavuttaa Frankie Goes to Hollywoodin esikoislevyn nimestä (ja sivistyneille myös Samuel T. Coleridgen Kubla Khan -runosta tuttu) nautintojen paviljonki, “Pleasuredome”.

Tavoitteen saavuttaakseen pelaajan pitää kehittyä niin sodassa, rakkaudessa, uskossa kuin – tietenkin – seksissä. Tämä tapahtuu (ei lainkaan niin “tietenkin”) samoilemalla liverpoolilaisessa asumalähiössä, penkomalla kaappeja ja lipastoja ja sinkoutumalla vähän väliä toinen toistaan omituisempien minipelien maailmaan. Ja tapahtuupa siinä sivussa murhakin, joka pelaajan tulee ratkaista.

Jos Frankie Goes to Hollywood -peliä ja Frankie Goes to Hollywood -yhtyettä jokin yhdistääkin, sen hahmottaminen kysyy sumuista logiikkantajua. Jollain tavalla peli ja yhtye kuitenkin edustavat samaa 1980-lukulaisen vinksahtanutta fantasiamaailmaa, jossa ylettömyydet ja ylilyönnit ajavat ilahduttavalla tavalla järjen ja tolkun edelle. Selvää on, että molemmat tuotteet ovat oman aikansa ja alansa kuolemattomia klassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Samantha Fox Strip Poker!

Toinen 1980-luvun brittiläisistä poptähdistä, jonka nimi on raapustettu ikuisiksi ajoiksi Commodore 64:n historiankirjoihin, on tietenkin Samantha Fox, tuo mukiinmenevällä lauluäänellä siunattu kolmossivun tyttö. Tuskin ketään yllättää, että peliteollisuus valjasti uhkean laulajatähden juuri räsypokka-genren palvelukseen.

Samantha Fox Strip Pokerin idea on pelata pokeria niin hyvin, että Foxilta loppuvat rahat – ja vaatteet. Foxin pokeritaidot osoittautuvat pelin edetessä pian varsin köykäisiksi. Yleisesti sitä pidettiin pelin merkittävimpänä vahvuutena.

Räsypokkapelit olivat internetiä edeltäneellä ajalla varsin suosittuja. (Sitä kun ajattelee, tulee heti kovin melankolinen olo.) Commodore 64:n valikoimaan kuuluivat Samantha Fox Strip Pokerin lisäksi esimerkiksi pelityypin synnyttänyt Strip Poker jatko-osineen, elokuva-alan glamourista perusteettomasti vihjannut Hollywood Poker sekä samanthamaisesti rinnakkaan Maria Whittakerin muotoihin luottanut Maria’s Xmas Box.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Give My Regards to Broad Street!

Give My Regards to Broad Street -elokuva (1984) ei kuulu Paul McCartneyn uran kunniakkaimpiin saavutuksiin (katso vaikka). Peter Webbin ohjaama kouhotuksessa Sir Paul jahtaa tulevan albuminsa kadonneita master-nauhoja eri puolilta Lontoota. “Mukana menossa” ovat Linda-vaimon lisäksi muun muassa Ringo Starr ja Tracey Ullman.

Lähinnä näyttävistä musiikkikohtauksistaan (myötähävettävähköllä futu-glam-lavastuksella maustettu Silly Love Songs, herkkä kamaripopversio For No Onesta, kuolematon No More Lonely Nights…) muistetusta elokuvasta tehtiin myös tietokonepeli. Idea ei ollut niin harhainen kuin ensikuulemalta tuntuu, sillä vietetäänhän merkittävä osa elokuvasta peliystävällisesti autonratin takana ympäri Lontoota kaahaillen.

Give My Regards to Broad Street -peli oli kuitenkin elokuvakaimansa kaltainen floppi. Lontoon kartta oli toki suuri ja todenmukaisuudessaan vaikuttava, mutta bändikaverien poimiminen kyytiin eri kaupunginosista lähes mahdotonta, kiitos Sir Paulin rakkaan kuplavolkkarin ohjaamisen, joka edellytti pelaajalta lähes yli-inhimillistä motoriikkaa.

Yhtä sadistisesti toteutettua autoilutoimintaa C64-pelaajat saivat harrastaa seuraavan kerran vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun Ocean julkaisi hysteerisen Miami Vice -kalkkunansa. Se, toisin kuin unohduksen alhoon vajonnut Give My Regards to Broad Street, nousi Suomessakin pelimyyntitilastojen kärkeen.

Asian vierestä: Internet kertoo Sir Paulin seikkailleen myös obskuurissa, vuoteen 2953 sijoittuvassa tekstiseikkailussa Beatle Quest (1985), jonka ongelmien ratkaiseminen vaati Beatles-lyriikan tuntemusta. Liekö sitä kukaan suomalainen koskaan pelannut…?

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Rocky Horror Show!

West Endissä kesällä 1973 ensi-iltansa saanut The Rocky Horror Show on yksi modernin ajan menestyneimmistä musikaaleista. Richard O’Brienin kirjoittamaa ja säveltämää tarinaa sinisilmäisestä kihlaparista, hullusta transvestiittitiedemiehestä ja yhden myrskyisän yön tapahtumista on esitetty teatterilavoilla aina Aasiaa, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, ja sen elokuvaversio (The Rocky Horror Picture Show) on pyörinyt valkokankailla yhtämittaisesti aina ilmestymisestään asti eli ennätykselliset 38 vuotta!

Kotitietokoneille The Rocky Horror Show saatiin vuonna 1985. Rockmusikaalin on vaikea kuvitella olleen kuuminta hottia teini-ikäisten C64-harrastajien joukossa, mutta jonkinlaiseen kulttimaineeseen peli lopulta ylsi. Ei vähiten sen takia, että se sisältää alastomuutta!

Pelaaja ohjaa toista nuorista kihlatuista, Bradia tai Janetia, ja yrittää palauttaa ”medusa transducerilla” patsaaksi muutetun mielitiettynsä ennalleen. Tämä tapahtuu talossa seikkaillen, lukittuja ovia availlen ja De-Medusa-nimisen laitteen osia keräillen. Vastaansa pelaaja saa musikaalista ja elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten käsikirjoittaja-säveltäjä O’Brienin esittämän luisevan ja kuoppasilmäisen Riff Raffin ja Meat Loafin näyttelemän Eddien.

Mikään peliohjelmoinnin klassikko The Rocky Horror Show ei ole, mutta soipahan kaiken hösäämisen taustalla sentään varsin pätevä versio musikaalin tunnetuimmasta sävelmästä Time Warpista!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Tubular Bells! Blade Runner! 19!

Moni Commodore 64 -pelivalmistaja hankki kalliilla rahalla lisenssejä voidakseen tehdä pelejä, jotka perustuvat suosittuihin elokuviin, televisiosarjoihin tai sarjakuvahahmoihin. Ai miksi? Koska pelit myivät, vaikka ne olisivat olleet kuinka onnettomia.

Jo edellä esitellystä The Rocky Horror Show’sta vastanneessa CRL Groupissa ajateltiin kuitenkin myös ns. laatikon ulkopuolisia asioita. Epätasaisista ja usein kummallisista peleistään tunnettu yhtiö oli valmis latomaan puntia tiskiin saadakseen tehdä myös lp-levyihin perustuvia levyjä!

Tällainen oli myös Blade Runner, sillä se ei perustunut Ridley Scottin ohjaamaan tieteiselokuvan klassikkoon – vaan Vangeliksen elokuvaan säveltämään soundtrackiin! Murska-arvioita kirvoittaneesta replikanttienjahtauspelistä tämä ei luonnollisesti käymillään tavalla ilmi.

Video ei ole enää saatavilla

Vielä höyryisempi hanke oli Tubular Bells, Mike Oldfieldin majesteettiseen esikoisalbumiin pohjautuva pökäle, jolle osuvin kuvaus lienee ”älyttömän turha ja paska interaktiivinen musiikkivideo”.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Cascade Games luotti musiikin voimaan, kun se vuonna 1988 julkaisi Paul Hardcastlen Vietnam-aiheiseen elektrohittiin 19:iin ”perustuvan” pelin 19 Part One: Boot Camp. Peli oli niin onnistunut, että ”part two” päätettiin jättää tekemättä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Max Headroom!

Max Headroom on yksi Music Televisionin huikeimpia luomuksia. Vuonna 1984 maailmanensi-iltansa saanut ”digitaalinen tv-juontaja” ei ollut itse asiassa digitaalinen ensinkään – vaan leukava näyttelijä Matt Frewer vahvassa maskissa ja lasikuitupuvussa.

Ä-ä-ä-änkytyksestään, sliipatusta ulkomuodostaan ja Ray-Baneistaan muistettu Headroom oli muutaman vuoden ajan ällistyttävän suosittu: hahmo esiintyi lukuisissa mainoksissa, musiikkivideoissa ja vieraili jopa Sarajevon talviolympialaisissa. Luonnollisesti se sai myös oman elokuvansa ja tv-sarjansa – sekä, vuonna 1986, tietokonepelinsä.

Quicksilvan omalaatuinen toimintaseikkailu perustuu Max Headroom -elokuvaan, jossa tähtijuontaja paljastuu moottoripyöräonnettomuudessa loukkaantuneen toimittaja Edison Carterin alter egoksi. Pelaajan tehtävä on ohjata Carteria – eli ruudulla kipittävää yksiväristä tikku-ukkoa – ja pelastaa Max 200-kerroksisen pilvenpiirtäjän ylimmästä kerroksesta.

Graafisesti yksinkertainen mutta joka tavalla tyylikäs peli huokuu harvinaista viehätysvoimaa, ei vähiten sähäkän musiikkinsa takia. Se viskaa pelaajan keskelle valvontakameroiden ja virtapiirien maailmaa ja onnistuu luomaan yhden C64-pelien historian tunnelmallisimmista dystopioista.

Video ei ole enää saatavilla

#7 It’s Only Rock’n’Roll! Rockstar Ate My Hamster!

Erilaiset strategiapelit olivat jo 1980-luvun puolivälissä merkittävä osa pelien kirjoa. Markkinoille ilmestyi myös pelejä, joissa pelaaja sai kokeilla siipiään rockyhtyeen managerina.

Rockmanageripeleistä tunnetuin on vuonna 1988 ilmestynyt Rockstar Ate My Hamster, jossa pelaaja kokoaa neljästä muusikosta muodostuvan yhtyeen ja pyrkii saavuttamaan neljä kultalevyä yhden vuoden aikana. Peli tuntuu hauskalta noin kymmenen minuutin ajan, kunnes sen väkinäinen hauskuus (muusikoilla on hulvattomia nimiä, kuten Midge Sewer, Jason Doner-Kebab ja Rick Ghastly) alkaa tursuta korvista.

Video ei ole enää saatavilla

Paljon paremmin rockelämän kiihkeyden ja arvaamattomuuden saavuttaa K-Telin vaatimaton It’s Only Rock’n’Roll. Jännittävintä pelissä ovat kiertueet, jonka keikoista osa saattaa mennä mönkään rumpalin juoppottelun, varastetun kitaran tai syntetisaattorin palaneen sulakkeen takia.

Maininnan ansaitsee myös pelin lyömätön sanoitusgeneraattori, joka synnyttää todellisia rocklyriikan helmiä, kuten:

“She never did like jiving / so can you phone her up
Let’s get down and boogie / I need to feel you near me”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Deus Ex Machina!

Suomessa harmillisen huonosti tunnettu Deus Ex Machina on yksi hämmentävimmistä luvuista Commodore 64:n historiassa. Jotain ”pelin” erityisyydestä kertoo, että se perustuu Shakespearen komediaan Miten haluatte ja sen ajatukseen ihmisen seitsemästä ikäkaudesta.

Mutta mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään.

Paitsi Ian Dury.

Deus Ex Machinan mukana tuli nimittäin soundtrack-kasetti, jota tuli soittaa synkronoidusti pelin pelaamisen kanssa. Ja yksi soundtrackilla kuultavista hahmoista oli Ian Dury, tuo rakastettava brittiläinen pubrocklegenda (rauha hänen sielulleen).

Deus Ex Machina on lähes kolmenkymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen vaikuttava kokemus. Harva peli päättyy yhtä syvällisiin ajatuksiin:

”We don’t inherit the Earth from our ancestors.
We borrow it from our children.
Imagine it we could begin our little life all over again.
Imagine it it was all nothing more than some electronic game.
Imagine if I knew then what I know now.
What did you learn?
I can’t quite remember, but I’ll try and be better next time…”

Video ei ole enää saatavilla

#9 Lazy Jones! Zombie Nation!

David Whittaker opetti C64-harrastajalle, mitä tarkoittaa ”meta”. Miehen ohjelmoimassa Lazy Jonesissa nimittäin ohjataan pulleaklyyvarista ja työtävieroksuvaa nuorukaista, joka hankkii pisteitä pelaamalla kolmikerroksisen rakennuksen huoneista löytyviä kymmeniä, toinen toistaan alkeellisempia videopelejä.

Jälleen: mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään…

…kunnes saksalainen konemuusikko Florian Senfter alias Zombie Nation julkaisi vuonna 1999 kappaleen Kernkraft 400, joka lainasi melodiansa ja soundinsa yhdestä Whittakerin peliin säveltämistä melodioista.

Kernkraft 400:sta muodostui yksi 2000-luvun alun yllättävimmistä crossover-hiteistä. Nostalgisesti C64-soundeilla pörisevä single nousi syksyllä 2000 Britannian singlelistalla peräti kakkoseksi. Nykyään sen tahdissa pääsee hytkymään varmimmin lähimmällä urheiluareenalla; Wikipedia tietää kertoa jopa yli 50 urheiluseuraa, jotka ovat höystäneet ottelutapahtumiaan lazyjonesmaisella elektropopilla.

Video ei ole enää saatavilla

#10 C64 Orchestra ja Press Play on Tape

Commodore 64:n SID-musiikkipiirejä ovat musiikissaan käyttäneet muun muassa jyväskyläläinen elektromuusikko Tero ja ruotsalainen metalliyhtye Machinae Supremacy. Rakasta ”kuuslankkua” ovat laulujissaan puolestaan muistaneet muun muassa Ladytron (Commodore Rock) ja Datarock (Computer Camp Love). Löytyypä myös yhtyeitä, jotka perustavat koko olemassaolonsa Rob Hubbardin, Martin Galwayn, Matt Grayn, Jeroen Telin ja muiden Commodore 64:n tunnetuimpien pelisäveltäjien musiikin esittämiselle.

Tanskalainen Press Play on Tape on toiminut 1990-luvun lopusta asti ja julkaissut muun muassa levyt Loading Ready Run, Run/Stop Restore ja Home Computer. Bändin musiikkia löytyy voi kuunnella esimerkiksi Spotifystä.

Video ei ole enää saatavilla

C64 Orchestra puolestaan vääntää peleistä tuttuja nörttihittejä orkestraaliseen muotoon. Vuonna 2007 ilmestynyt Run 10 -albumi oli pakattu näyttävään Commodore-kuoriseen pakkaukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat rakkaimmat musiikilliset C64-muistosi? Kerro se kommenteissa!

All together now! Beatles juhlii jälleen yhden dementikoille suunnatun klassikon syntymistä.

Onko The Beatles popmusiikin historian paras yhtye? Mahdollisesti, ehkä.

Se riittääkin siitä aiheesta.

On ihmisiä, joiden mielestä The Beatles ei tehnyt yhtään kelvollista kappaletta. On myös ihmisiä, joiden mielestä jokainen yhtyeen äänittämä triangelinkilahduskin ilmensi sen kollektiivisen nerouden mittaamattomuutta.

Totuus löytyy, tietäkää, näiden kahden välistä.

Yllekirjoittaneen totuus on, että The Beatles oli – ja on – ihan kamalan hyvä. Liverpoolilaisyhtyeeltä julkaistiin noin seitsemän vuoden aikana hieman yli kaksisataa kappaletta, jotka olivat reilua kahtakymmentä lukuun ottamatta John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin yhdessä tai erikseen säveltämiä, siis Beatles-originaaleja.

Beatles-originaalien joukkoon mahtuu pitkälle toistasataa hyvää tai erinomaista kappaletta, kertoo sisäinen excel-taulukkoni. Mutta! Joukkoon mahtuu myös jokunen mätä omena, joista listattakoon nyt kymmenen kurttuisinta ja luotaantyöntävintä.

Listalle on kelpuutettu vain sellaisia kappaleita, jotka ovat yhtyeen jäsenten säveltämiä ja jotka on julkaistu virallisilla äänitteillä bändin olemassaolon aikana. Lainakappaleet (Money, Please Mr. Postman), traditionaalit (Maggie Mae), muille artisteille lahjoitetut sävellykset (Step Inside Love, A World Without Love) tai viime vuosikymmenten aikana julkaistut ”uudet” Beatles-kappaleet (Real Love, Free As a Bird) eivät siis kuulu joukkoon.

Pois on jätetty myös ilmeisimmät kuriositeetit, kuten Abbey Roadin lyhykäinen piiloraita Her Majesty, vajaan minuutin mittaiset möykkärykäisyt Dig It ja Wild Honey Pie, tuutulaulu Good Night sekä nauhakollaasi Revolution 9. Ne saattavat olla kummallisia, jonkun mielestä huonojakin – mutta ovatko ne epäonnistuneita?

Siispä: kymmenen yllekirjoittaneen mielestä köykäisintä Beatlesin popkappaletta – kronologisessa järjestyksessä.

#1 There’s a Place (Please Please Me, 1963)

The Beatlesin esikoisalbumilla on 14 kappaletta, joista kuusi on lainakappaleita. Kahdeksan originaalin joukkoon mahtuu mahtuu kolmisen räpellystä, joissa ei ole jälkeäkään Love Me Don, Please Please Men tai etenkään I Saw Her Standing Theren raikkaudesta.

Erityisen kankeaa meno on Lennonin säveltämällä There’s a Placella, joka ei tympeän huuliharppukoukkunsa ja yli-innokkuudessaan huojuvan stemmalaulunsa takia juuri riemunkiljahduksia aiheuta. Armollisesti vain 110 sekunnin mittaisen kappaleen keskinkertaisuutta korostaa sen sijainti levyllä. Räpistelyn jälkeen kuullaan levyn päätösraita, raivokas ja definiitiviseksi versioksi muodostunut The Top Notes -cover Twist and Shout.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Thank You Girl (From Me to You -singlen b-puoli, 1963)

Thank You Girl on yksi monista lähes identtisistä rallatuksista, joita The Beatles joutui ensimmäisinä vuosinaan suoltamaan pysyäkseen vaaditussa julkaisutahdissa. Lennonin mukaan kappaleesta oli alkujaan tarkoitus tulla singlen a-puoli, mutta koska lopputulos huokui lähinnä ilotonta väkinäisyyttä, siitä tuli huomattavasti luonnikkaamman From Me to Youn b-puoli. Viisas päätös!

Aidon Lennon–McCartney-yhteistyön hedelmä ei ole melodialtaan lainkaan toivoton, vähän kulmikas vain. Mutta – ja tämä ”mutta” kirjoitetaan niillä kuuluisilla kissankorkuisilla:

• kappaleessa on hirveä huuliharppu
• kappaleessa on hirveä intro: “äyy, äyy, mmm-you” vaan teillekin
• John ja Paulin laulussa on liikaa yritystä, mikä saa sen kuulostamaan tekopirteältä ja mielistelevältä
• kappaleessa on hirveä huuliharppu

Video ei ole enää saatavilla

#3 Not a Second Time (With the Beatles, 1963)

Vuosien 1963 ja 1964 aikana Beatlesilta julkaistiin neljä albumia sekä tukku singlejä. Albumiraidat, singlet ja singlen b-puolet yhteen laskettuna bändi laski 21 kuukauden aikana maailmaan 67 kappaletta.

Päävastuu kappaleiden tekemisessä oli vielä tuohon aikaan (ja etenkin A Hard Day’s Night -albumilla) Lennonilla, joka joutui väkertämään rallatuksia vinhempaan tahtiin kuin miehen kyvyt ja motivaatio antoivat myöten.

Not a Second Time on malliesimerkki levytilan täyttämiseksi tehdystä bulkkipopista, josta Beatles pääsi eroon oikeastaan vasta vuoden 1966 Revolverilla. Vaikka olen kuullut kappaleen elämässäni kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, en varmaan vieläkään pystyisi laulamaan sen päämäärättömästi why– ja cry-sanoja ylös alas vengurtavaa melodiaa karaokessa.

Tuskin pystyisi Lennonkaan – ei, vaikka olisi elossa!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Baby’s in Black (Beatles for Sale, 1964)

Kolmijakoinen rockballadi on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu idea elämässä, mutta se ei ole suurin syy Baby’s in Blackin sisällyttämiseen tälle listalle.

Suurin syy on sen sijaan kappaleen ensimmäinen kaksisekuntinen, joka on kammottavinta kakofoniaa mitä Beatles sai milloinkaan aikaan ja vahvin vasta-argumentti väitteelle, että George Harrison olisi ollut missään määrin lahjakas kitaristi. Kuunnelkaa kappaleen alku ja kysykää, niin kuin kysyä kuuluu: “Mitä helvettiä?!”

Sävellyksenä tämä humalaisesti kompuroiden käynnistyvä rockvalssi on sinänsä varsin nätti, eikä Paulin ja Johnin Everly Brothers -stemmoissa ole moitteen sijaa. Omituisen hengettömän soitannon ja Harrisonin muljahtelevien räpellysten takia Baby’s in Black menee kuitenkin kategoriaan “päin honkia menneet Beatles-kappaleet”.

Video ei ole enää saatavilla

#5 You Like Me Too Much (Help!, 1965)

George Harrison sai Beatles-julkaisuille vain parisenkymmentä omaa sävellystään, joten ihmekös tuo, että ne ovat keskimäärin mainioita. Bändin viimeisinä vuosina pikku-Yrjöä saatettiin kohdella biisintekijänä jopa epäoikeudenmukaisesti (Not Guilty tai All Things Must Pass eivät Beatlesille kelvanneet – hulluutta!), mutta vielä 1960-luvun alkupuolella hän oli kaikkea muuta kuin timanttinen biisintekijä – löytyyhän ensimmäinen Harrison-klassikko, If I Needed Someone, vasta vuoden 1965 Rubber Soulilta.

You Like Me Too Much on Harrisonin Beatles-uran pohjanoteeraus. Se on niitä kappaleita, jotka eivät jää mieleen ja joiden on vaikea kuvitella merkitsevän yhtään mitään yhtään kenellekään.

Ihan miellyttävältähän kappaleen sähköpianolla höystetty folkpop kuulostaa, mutta kun mikään ei kuulijan sisimmässä liikahda, on kysyttävä simosalmismaiseen tapaan: “Mitä sitte?”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Run for Your Life (Rubber Soul, 1965)

Voiko kappale olla huono, jos se kuulostaa The Byrdsiltä? Voi – ainakin silloin, kun kappaleen keskeinen viesti on, että “vittu mä tapan sut, jos sä joskus vilkaisetkaan jotain toista äijää”.

Run for Your Life on keskinkertainen biisi, jolla on pikimusta sydän. Lennon tuskin olisi voinut kirjoittaa epämiellyttävämpää tekstiä, vaikka olisi kyykkyasennossa pinnistellen yrittänyt.

Eikä sovi unohtaa, että ladeltuaan vajaassa kahdessa minuutissa laulun “pikku tytölle” noin 17 suoraa tai epäsuoraa uhkausta (joista “I’d rather see you dead” on hienovaraisimmasta päästä) Lennon huipentaa biisin huolettomiin ”na na na” -rallatuksiin! Sillä lailla!

Video ei ole enää saatavilla

#7 Hello, Goodbye (single, 1967)

Sietokykyni Paul McCartneyn siirappisuutta kohtaan on korkea. Yesterday, Let It Be, The Long and Winding Road – antaa tulla vaan!

Maccan megahittien joukossa on kuitenkin yksi, jonka alkaessa soida toivon vain yhtä asiaa: että se loppuisi mahdollisimman pian.

Hello, Goodbye, voi elämän kevät. Ehdottomasti löysin single Beatlesin diskografiassa. Rullaa kuin täi tervassa, laiskanpulskeat 95 iskua minuutissa tamppaillen.

Kiitos elliptisen sanoituksensa ja sävellyksensä kappale tuntuu vieläpä jatkuvan ikuisuuden, vaikka kestääkin vain vajaat kolme minuuttia – paitsi että kolmen minuutin jälkeen kuulijaa rankaistaan piinallisella ”heba heba hello-a” -outrolla, joka sisältää reilut 40 sekuntia kenties teennäisintä riehakkuutta populaarimusiikin historiassa.

Masentavinta Hello, Goodbyen huonoudessa on, että kappale on kaikesta huolimatta täynnä mestarillisia yksityiskohtia. Sen melodiset ja rytmiset oivallukset (Ringo on tulessa) nyt vain joutuvat uhratuksi jonninjoutavuuden alttarille.

Hämmästyttävintä kappaleessa on puolestaan se, että se sai a-puolen paikan singlellä, jonka perspuolelle piilotettiin I Am the Walrus. Sekä tietenkin se, että biisi – niin itkettävän hengetön kuin onkin – kuuluu yhä settilistaan lähes jokaisella Sir Paulin keikalla.

Video ei ole enää saatavilla

#8 All Together Now (Yellow Submarine, 1969 – äänitetty 1967)

Paul McCartney on mestari säveltämään lauluja, joita lapset – ja dementikot – rakastavat ja itsensä (liian) vakavasti ottavat musiikinystävät inhoavat. Missä ikinä järjestetäänkään äänestys inhotuimmista Beatles-kappaleista, Yellow Submarine, When I’m Sixty Four, Maxwell’s Silver Hammer ja Ob-La-Di, Ob-La-Da ovat takuuvarmasti top 10:ssä.

Maccan populistisimpien rallatusten joukkoon mahtuu oikeastaan vain yksi nollatason suoritus, Yellow Submarine -elokuvaa varten arviolta 14 sekunnissa sävelletty ja sanoitettu All Together Now, jonka jokaisen vaippaikäisen tulisi ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.

Kappaleen sanoitus muodostuu numeroiden, kirjainten ja värien luetteloista – ja on mitä umpipaskin. Melodialtaan All Together Now on niin väsähtänyt, että sen yllyttämään yhteislauluun on vaikea kuvitella kenenkään täysissä hengen- ja ruumiinvoimissa olevan yksilön vapaaehtoisesti ryhtyvän.

Q: ”1, 2, 3, 4 – can I have a little more?” A: ”No!”

Video ei ole enää saatavilla

#9 Cry Baby Cry (The Beatles, 1968)

Tiedetään, tiedetään: The Beatlesin nimettömän tuplan (1968) eli “valkoisen albumin” viehätys perustuu ennen kaikkea sen arvaamattomuuteen ja epätasaisuuteen; siihen että jokaista Dear Prudencen tai Helterin Skelterin kaltaista kiistatonta mestariteosta kohden löytyy aina hämmentävä kierrepallo, jonka puolustelemisessa riittää haastetta paatuneimmallekin Beatles-apologistille.

Erityisesti Lennon kuulostaa läpi levyn (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) kovin piittaamattomalta, mikä harmillisesti torpedoi muutaman sävellyksensä puolesta lupaavan kappaleen keskentekoiseksi täyteraidaksi.

Jopa upeasti alkava Happiness Is a Warm Gun horjuu loppupuolellaan lähelle kielekkeen reunaa, kun taas Sexy Sadie raahautuu nipin napin rannalle kiinnostavan proto-glam-soundinsa ansiosta. Mikään ei kuitenkaan pelasta Cry Baby Cryta, jolla Lennon kuulostaa innottomammalta kuin koskaan aikaisemmin.

Cry Baby Cryn alku on lupaava: intron virkaa toimittavan kertosäkeen melodia kieppuu viettelevästi, ja yllättävänä lisämausteena kuullaan haitaria. Ensimmäisen kymmensekuntisen jälkeen laululla ei ole kuitenkaan tarjota muuta uutta kuin lannistavan masentava ja yksinkertaisesti tympeä säkeistö – joka kuullaan varmuuden vuoksi vieläpä neljä kertaa. Sitten piina on onneksi ohi.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Don’t Pass Me By (The Beatles, 1968)

Beatlesin tuotannossa on kymmenen kappaletta, jotka – syistä, joita emme kenties koskaan pysty täysin ymmärtämään – laulaa Ringo Starr. Näistä kymmenestä viisi on Lennon–McCartney-sävellyksiä, kolme covereita ja kaksi Ringon omia sävellyksiä.

Ringo-originaaleista Octopus’s Garden lienee Beatlesin sydämellisin kappale – eikä sitä tietenkään olisivoinut laulaa kukaan muu kuin Ringo. Valkoisen albumin olemattoman laaduntarkkailun läpäissyt Don’t Pass Me By lienee sen sijaan Beatlesin surkein kappale – eikä sitä olisi tietenkään voinut säveltää kukaan muu kuin Ringo.

Holtittomasti räiskähtelevien rumpujen, humalaisen kapakkapianon ja Ringon piinallisen alavireisen tulkinnan muodostama yhdistelmä on kuulijalle silkkaa kärsimystä. Ehkä siksi Don’t Pass Me By julkaistiin singlenä vain Skandinaviassa – jossa se nousi luonnollisesti listaykköseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Oletko eri mieltä? Anna palaa – kommenttikenttä on käytössäsi!

Phil Elverum ja vuori, joka voi olla tai voi olla olematta Eerie.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Antti Lähde.

Mount Eerie – Clear Moon & Ocean Roar

Mount Eerie kaksi tänä vuonna julkaisemaa albumia ovat melankolisinta ja masentuneita musiikkia, mitä maailma päällään kantaa – tai maailman meret, sillä Phil Elverumin luonnonvoimien vääjäämättömyydellä myrskyävä kuolonfolk kuulostaa yhtä lohduttoman yksinäiseltä kuin J. M. W. Turnerin (1775–1851) kauhistuttavimmat haaksirikkofantasiat näyttävät. Monen suosikki epäinhimillisen painajaismusiikin saralla oli tänä vuonna Swans, joka rankaisi ihmiskuntaa The Seer -tuplalevyllään. Oma valintani on kuitenkin Mount Eerie, sillä sen musiikissa pilkahtaa vielä toivo, vaikka kaikki ympärillä onkin silkkaa mordoria ja gorgorothia.

Video ei ole enää saatavilla

d’Eon – LP

Elektronisen popmusiikin luonteeseen kuuluu jatkuva uudistuminen – ja sen pitää tapahtua yhä nopeammissa sykleissä. Kierrättäminen on musiikkityylille elinehto, tarve uusille polttoainetyypeille on loputon. 2010-luvulla ”syntikat” ovat laulaneet löpöillä, jotka vielä viime vuosikymmenellä kelpasivat vain hulluille ja hullunrohkeimmille. Se, että d’Eonin moottori hyrrää vuosituhannen taitteen R&B:lle, Stevie Winwoodin synteettiselle aikuisrockille ja Enyan kaltaisilla new age -haltioille, ei tee hänestä friikkiä, vaan yhden monista. Kuuntelu kuuntelulta hämmästyttävämmäksi ja kiehtovammaksi käyvä LP on huikentelevaisen avant-popin mestariteos, joka ei saanut likimainkaan yhtä suurta huomiota osakseen kuin samoissa maisemissa liikkuvat How to Dress Well, Purity Ring tai Grimes. Miksi, siihen ei yhdelläkään levyn pauloihin joutuneella voi olla vastausta.

Video ei ole enää saatavilla

Kevin – Ebb and Flow

Ebb and Flow ei ole välttämättä yksi vuoden kolmesta parhaasta albumista, mutta sen kuuleminen ensimmäinen kerran – livenä Tampereen Telakalla – oli epäilemättä yksi vuoden sykähdyttävimmistä musiikillista kokemuksista. Pitkän ja kumpuilevan taipaleen ensin puolihumoristisesta harrasteprojektina ja sitten vara-Strokesina ja vara-TSOOLina taittanut (1990-luvun) Suomi-indien superbändi kuulostaa vihdoin kolmannella albumillaan vain ja ainoastaan itseltään. Ebb and Flow soi pakotonta ja luonnollisesti virtaavaa klassista rockia, jossa bändin jäsenten ilmeiset musiikilliset vaikuttimet psykedeliasta poppiin ja progesta kenkiintuijotteluun sulautuvat hämmästyttävän letkeäksi kokonaisuudeksi, jollaisesta bändin parhaat hetket olivat tähän asti antaneet vain epämääräisiä lupauksia. Vähemmästäkin herkistyy.

Video ei ole enää saatavilla

Andrea McArdle tuntee elämän varjopuolen siinä missä Jay-Z.

Mistä on ysärihiphop tehty? Jazzista, soulista, psykedeelisestä rockista, countryballadeista, elokuvamusiikista.

Samplaamisesta tuli olennainen osa musiikin tekemisen keinovalikoimaa viimeistään 1980-luvun jälkipuoliskolla, jolloin muidenkin kuin Trevor Hornin kukkaro alkoi kestää siihen vaadittavan teknologian hankkimisen.

Kaikista musiikkityyleistä samplaaminen on muodostunut arkipäiväisimmäksi hiphopissa. Näin etenkin 1990-luvulla, jolloin räppibiisit rakennettiin samplejen varaan siinä määrin lähtökohtaisesti, että vuosikymmenen lopulla The Neptunesin ja Timbalandin kaltaiset tuottajat pystyivät erottumaan massasta sen ansiosta, että eivät käyttäneet sampleja.

Nuorgam kokosi soittolistan viidestäkymmenestä 1990-luvun oleellisesta hiphop-klassikoista sekä kappaleista niiden takana. Listalle on valittu vain kappaleita, joissa yhdellä tietyllä samplella on dominoiva rooli; siksi mukana ei ole esimerkiksi Bomb Squadin Public Enemy -tuotantoja, jossa yksittäiset samplet katoavat kollaasimaiseen äänimyrskyyn ja muodostavat yhdessä osatekijöitään suuremman summan.

Joukosta on karsittu myös kappaleita, joissa hallitseva sample on murjottu niin tunnistamattomaan muotoon (esimerkiksi tempoa kiihdyttämällä tai hidastamalla), että yhteys alkuperäiseen kappaleen vain viitteellinen.

Moni paikan listalla ansaitseva ysäriklassikko jäi matkasta pois siitä syystä, ettei Spotifystä löytynyt joko kappaletta itseään tai kappaletta, jota siihen on samplattu. Ilmeisiä esimerkkejä jäi listan ulkopuolelle myös siksi, että yhdeltä artistilta valittiin mukaan vain korkeintaan yksi kappale.

Lista on hiphop-klassikoiden suhteen julkaisuvuoden tarkkuudella kronologinen. Kunkin klassikon jälkeen kuullaan kappale, josta sample on napattu, joten muistathan kytkeä Spotifyn shuffle-toiminnon pois päältä ennen listan kuuntelemista!

Nauti! Yes yes y’all!

Nuorgam’s Definition of 90s Hip Hop Style

1. A Tribe Called Quest – Bonita Applebum (1990)
2. Ramp – Daylight
3. Biz Markie – Just a Friend (1990)
4. Freddie Scott – (You) Got What I Need
5. LL Cool J – Mama Said Knock You Out (1990)
6. Sly & the Family Stone – Trip to Your Heart
7. Gang Starr – Just to Get a Rep (1990)
8. Jean- Jacques Perrey – E.V.A.
9. Dream Warriors – My Definition of a Boombastic Jazz Style (1990)
10. Quincy Jones – Soul Bossa Nova
11. M.C. Hammer – U Can’t Touch This (1990)
12. Rick James – Superfreak
13. Geto Boys – Mind Playing Tricks on Me (1991)
14. Isaac Hayes – Hung Up on My Baby
15. DJ Jazzy Jeff & Fresh Prince – Summertime (1991)
16. Kool & the Gang – Summer Madness
17. Naughty by Nature – O.P.P. (1991)
18. The Jackson 5 – ABC
19. Del Tha Funkee Homosapien – Mistadobalina (1991)
20. The Monkees – Zilch
21. Ice Cube – It Was a Good Day (1992)
22. The Isley Brothers – Footsteps in the Dark
23. The Pharcyde – Passin’ Me By (1992)
24. Quincy Jones – Summer in the City
25. Dr. Dre – Nothin’ But a G Thang (1992)
26. Leon Haywood – I Want’a Do Something Freaky to You
27. Digable Planets – Rebirth of Slick (Cool Like Dat) (1992)
28. Art Blakey & the Jazz Messengers – Stretching
29. US3 – Cantaloop (1992)
30. Herbie Hancock – Cantoloupe Island
31. Wu-Tang Clan – C.R.E.A.M. (1993)
32. The Charmels – As Long as I’ve Got You
33. Black Moon – Who Got Da Props (1993)
34. Ronnie Laws – Tidal Wave
35. Snoop Dogg – Murder Was the Case (1993)
36. Santana – Fried Neckbones & Some Home Fries
37. Jeru the Damaja – Come Clean (1993)
38. Shelly Manne – Infinity
39. Salt-N-Pepa & En Vogue – Whatta Man (1993)
40. Linda Lyndell – What a Man
41. Gravediggaz – Diary of a Madman (1994)
42. Johnny Mathis – No Love (But Your Love)
43. Notorious B.I.G. – Juicy (1994)
44. Mtume – Juicy Fruit
45. Warren G – Regulate (1994)
46. Michael McDonald – I Keep Forgettin’
47. Organized Konfusion – Stress (1994)
48. The Paul Butterfield Blues Band – Last Hope’s Gone
49. Nas – Life’s a Bitch (1994)
50. The Gap Band – Yearning for Your Love
51. Beastie Boys – Sure Shot (1994)
52. Jeremy Steig – Howling for Judy
53. Rappin’ 4-Tay – Playaz Club (1994)
54. William Bell & Judy Clay – Private Number
55. Ini Kamoze – Here Come the Hotstepper (1994)
56. Taana Gardner – Heartbeat
57. GZA/Genius – Liquid Swords (1995)
58. Willie Mitchell – Groovin’
59. Raekwon – Criminology (1995)
60. The Sweet Inspirations – Why Marry
61. Luniz – I Got 5 on It (1995)
62. Club Nouveau – Why You Treat Me So Bad
63. Mobb Deep – Give Up the Goods (Just Step) (1995)
64. Esther Phillips – That’s All Right With Me
65. Big L – MVP (1995)
66. DeBarge – Stay With Me
67. Coolio – Gangsta’s Paradise (1995)
68. Stevie Wonder – Pastime Paradise
69. 2Pac – California Love (1995)
70. Joe Cocker – Woman to Woman
71. UGK – One Day (1996)
72. The Isley Brothers – Ain’t I Been Good to You
73. OutKast – ATLiens (1996)
74. The Chambers Brothers – So Tired
75. DJ Shadow – Midnight in a Perfect World (1996)
76. Pekka Pohjola – Sekoilu seestyy (Madness Subsides)
77. Blackstreet – No Diggity (1996)
78. Bill Withers – Grandma’s Hands
79. Bone Thugs-n-Harmony – Tha Crossroads (1996)
80. The Isley Brothers – Make Me Say It Again Girl
81. Fugees – Ready or Not (1996)
82. Enya – Boadicea
83. KRS-One – Step Into the World (Rapture’s Delight) (1997)
84. The Mohawks – The Champ
85. Puff Daddy – Mo Money Mo Problems (1997)
86. Diana Ross – I’m Coming Out
87. Missy Elliott – The Rain (Supa Dupa Fly) (1997)
88. Ann Peebles – I Can’t Stand the Rain
89. Will Smith – Men in Black(1997)
90. Patrice Rushen – Forget Me Nots
91. Jay-Z – Hard Knock Life (Ghetto Anthem (1998)
92. Andrea McArdle – Annie: It’s The Hard-Knock Life
93. Jurassic 5 – Concrete Schoolyard (1998)
94. Ike & Tina Turner – Getting Nasty
95. Public Enemy – He Got Game (1998)
96. Buffalo Springfield – For What It’s Worth
97. Mos Def – Ms. Fat Booty (1999)
98. Aretha Franklin – One Step Ahead
99. Eminem – My Name Is (1999)
100. Labi Siffre – I Got The…

Kuuntele soittolista tästä.

Hope Sandoval ja Jim Reid tukkanuottasilla.

Elä laakase, naatitaan.

Jokainen jalkapallonystävä tietää, mitä edellä oleva lause tarkoittaa. Sitä, ettei palloa isketä varman paikan tullen heti verkkoon, vaan jallitetaan vielä vastustaja tai kaksi.

Jesus & Mary Chainin Sometimes Always on tämän kuopiolaista futismentaliteettia kuvaavan lausahduksen musiikillinen ilmentymä. Glasgowlaisyhtye tuntui aina tietävän, että yksi maali riittää voittoon. Siksi bändillä ei ollut koskaan kiire mihinkään.

Maali syntyy tällä kertaa ajassa 1.52.

A-duurin ja D-duurin välinen seinäsyöttely on jatkunut jo 29 tahdin ja lähes kahden minuutin ajan, kunnes se yhtäkkiä katkeaa kuin seinään. D-duuri pitää palloa yhden ylimääräisen tahdin ajan, kunnes syöttää yllättäen G-duurille, joka jatkaa pallon A-duurin kautta maaliin.

Jesus & Mary Chain 1 – muut 0. Soolo!

Viimeisen reilun puoliminuuttisen A-duuri ja D-duuri jatkavat kahdenkeskistä palloralliaan, naattien kuin vieraileva tähti Hope Sandoval (Mazzy Star), jonka ei ratkaisevan tilanteen jälkeen tarvitse edes avata suutaan.

Sometimes Always on mestariteos, joka on koottu popin yksinkertaisimmista mahdollisista perusaineksista. Sen kutsuminen kolmen soinnun renkutukseksi olisi liioittelua, koska se kolmas sointu esiintyy kappaleessa vain kerran ja silloinkin vain kahden sekunnin ajan.

* *

Tein ensimmäisen oman lauluni 5-vuotiaana. Siinä oli kaksi sointua ja se kertoi henkilöstä, joka lähtee ”Afrikkaan”, lähettää ”kaikille hyvästit” ja uhoaa, ettei tule takaisin.

Laulu tuntui ensin hyvin voimaannuttavalta, mutta sitten siitä tuli hirveän melankolinen olo. Siksi päätin lisätä siihen ylimääräisen säkeistön:

”Mutta koitti päivä, jolloin hän tuli.”

Sometimes Always on täsmälleen sama kappale, joskin dueton muodossa. Rakastavaisten kinastelu päättyy kahden kitarasoolon ja Hope Sandovalin lumoavan ”ba-a-a-a-a-a-ack” -kujerruksen jälkeen ylimääräiseen säkeistöön, jossa Jim Reid lopulta nielee ylpeytensä, laskeutuu polvilleen ja pyytää anteeksi. Ja saa kuin saakin palata kotiin.

Elämä ja popmusiikki ovat parhaimmillaan hyvin yksinkertaisia asioita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lukemattomien indiebändien cover-repertuaariin kuuluvan Sometimes Alwaysin esittävät tässä Feist ja M. Ward.

Video ei ole enää saatavilla

Kuvassa Bnjmn Gldwssr and Ndrw VnWngrdn.

Nuorgamilla ei ole mitään varaa valittaa, jos joku yhtye tai artisti päättää perata nimestään vokaalit – niin monta kertaa mekin olemme NRGM:nä maailmalla liihotelleet.

Haluamme kuitenkin omalta osaltamme rankaista näitä a-, e-, i-, o-, u-, y-, ä- ja ö-kirjaimia halveksuvia kielenpilaajia. Siksi päätimme listata 16 vokaalivammaista nykyartistia ja rankata heidät kauhistuttavuusjärjestykseen virhepisteiden perusteella.

Otimme mukaan vain edelleen aktiivisia yhtyeitä, joten vaikkapa XTC:n puuttumisesta listalta on turha rutista. Myöskään nimensä sanojen ensimmäisistä kirjaimista lyhentävillä bändeillä (CSS, LCMDF) ei näihin pirskeisiin ollut asiaa.

Ensin laskimme virhepisteet. Niitä jaettiin näillä perusteilla:

• Puuttuva vokaali, 1 p
• Puuttuva konsonantti, 2 p
• Kirjaimen muuttaminen toiseksi, 2 p

Sen jälkeen jaoimme virhepisteet yhtyeen nimeen jäljelle jääneiden kirjainten lukumäärällä ja selvyyden vuoksi kerroimme tuloksen sadalla.

Esimerkkitapaus: Nuorgam / NRGM

Virhepisteet: 3 (U + O + A)
Jäljelle jääneet kirjaimet: 4
Laskukaava: 3 / 4 x 100 = 75

#16 TNGHT

Mikä: Hiphoptuottajien Hudson Mohawken ja Lunicen muodostama duo. Warpin heinäkuussa julkaisema esikois-EP sisältää vokaaleja hyljeksivän kappaleen Bugg’n, mutta toisaalta myös niitä syleilevän raidan Goooo.

Nimen alkuperä: Tonight – vokaalit saivat mennä, koska muuten nimi olisi ”liian korni”.

Virhepisteet: (O + I) / 5 x 100 = 40

Video ei ole enää saatavilla

#15 CHLLNGR

Mikä: Amerikan-tanskalainen Steven Jess Borth II, jonka esikoisalbumi Haven ilmestyi viime vuonna. The xx:lle tekemästään Islands-remixistä tunnettu artisti tekee dubstepia – siinä mielessä kuin esimerkiksi Burial – mutta dubilla ja r&b:llä höystettynä.

Nimen alkuperä: Challenger eli haastaja ”siinä mielessä kuin se on vastakohta vakiintuneelle”. Mihin katosivat vokaalit, sitä ei tarina (eikä googlaus) kerro.

Virhepisteet: (A + E x 2) / 7 = 43

Video ei ole enää saatavilla

#14 DWNSTRS

Mikä: Fullsteam Recordsin talliin kuuluva helsinkiläinen post-hardcoreyhtye, joka pudotti vokaalit nimestään vuonna 2009 ilmestyneen DWNSTRS-kakkosalbumin yhteydessä.

Nimen alkuperä: Downstairs, jona bändi tunnettiin vielä Oh Father -esikoisalbuminsa (2008) aikaan. Näin laulaja-kosketinsoittaja Asmo Palteisto kertoi Soundin Tero Alangolle viime vuoden joulukuussa: ”Downstairs ja DWNSTRS ovat eri bändejä. Tarkoitus ei ole kieltää tai unohtaa mitään. Kitaristin vaihtumisen johdosta yhtye vaan muuttui todella paljon. Jatkossakin tullaan varmaan lisäämään tai poistamaan kirjaimia.”

Virhepisteet: (O + A + I ) / 7 x 100 = 43

Video ei ole enää saatavilla

#13 WZRD

Mikä: Hiphoptuottajien Scott ”Kid Cudi” Mescudin ja Oladipo ”Dot Da Genius” Omishoren vaihtoehtorockyhtye. Ei likimainkaan yhtä hyvä kuin N*E*R*D.

Nimen alkuperä: Wizard – Black Sabbathin samannimisen kappaleen mukaan. Miksi.

Virhepisteet: (I + A) / 4 x 100 = 50

Video ei ole enää saatavilla

#12 MNDR

Mikä: Newyorkilainen elektropopduo (kappas), jonka muodostavat Amanda Warner ja Peter Wade. Esikoisalbumi Feed Me Diamonds ilmestyi elokuussa.

Nimen alkuperä: Amanda Warner on käyttänyt nimestään lyhennettyä versiota (lausutaan ”mandar”) taiteilijanimenään jo vuodesta 2005 – eli vuosia ennen kuin MNDR-yhtye perustettiin.

Virhepisteet: (A x 2) / 4 x 100 = 50

Video ei ole enää saatavilla

#11 RNDM

Mikä: Laulaja-lauluntekijä Joseph Arthurin, Pearl Jam -basisti Jeff Amentin ja rumpali Richard Stuverudin muodostama trio, jonka esikoisalbumi Acts julkaistiin tällä viikolla.

Nimen alkuperä: ”Random” viittaa tapaan, jolla kolmikko vuonna 1999 tapasi: sattumalta. Joseph Arthur oli buukattu lämppäämään Amentin ja Stuverudin Three Fish -yhtyettä sen New Yorkin keikalla ja loppu – kuten sanotaan – ”oli historiaa”. Miten tämä selittää a- ja o-kirjaimen poissaolon? Ei mitenkään!

Virhepisteet: (A + O) / 4 x 100 = 50

Video ei ole enää saatavilla

#10 SRKKPJT

Mikä: Myös Ceebrolisticsista ja Murmurecordingsista tuttujen Janne ”Pijall” Hyttisen ja Roope ”RoopeK” Kinnusen muodostama hiphop-duo. Jo kymmenen vuotta sitten esikoisalbuminsa Tulitus, tilitys, tiputus julkaisseesta kaksikosta ei ole liiemmin kuultu Mestarisoundi – Soundcheck 2007 -kokoelmalla ilmestyneen Hä? (Mitä aiot tehä) -kappaleen jälkeen – ja tuskinpa kuullaankaan. Kinnusen vokaalivihaa kuvaa, että hän on sittemmin tehnyt musiikkia nimellä RPK.

Nimen alkuperä: Bändi tunnettiin aluksi nimellä Serkkupojat – jollaisia Hyttinen ja Kinnunen toisilleen ovat. Suloista!

Virhepisteet: (E + U + O + A) / 7 x 100 = 57

Video ei ole enää saatavilla

#9 MSTRKRFT

Mikä: Kanadalaistuottaja Alex Puodziukasin ja Death from Above 1979 -basisti Jesse F. Keelerin elektropunkduo, joka on tehnyt kahden albumin lisäksi lukemattomia remixejä muun muassa Justicelle, Bloc Partylle, Gossipille, Usherille ja Katy Perrylle.

Nimen alkuperä: Mastercraft – liekö c-kirjaimen muuttaminen k-kirjaimeksi kunnianosoitus Kraftwerkille?

Virhepisteet: (A x 2 + E) + (C–>K) / 8 x 100 = 63

Video ei ole enää saatavilla

#8 PVT

Mikä: Australialainen indiepsykedeliayhtye, jonka kolmas albumi Church With No Magic ilmestyi elokuussa 2010 Warp Recordsin kautta.

Nimen alkuperä: Pivot, jona bändi tunnettiin 2000-luvun ensimmäiset kymmenen vuotta – kunnes samanniminen amerikkalaisyhtye alkoi uhkailla raastuvalla. Laulaja Richard Pike: ”Meillä ei ollut varaa hävitä oikeustaistelua, joten muutimme nimeä. Se oli lopulta pikku juttu.”

Virhepisteet: (I + O) / 3 x 100 = 67

Video ei ole enää saatavilla

#7 SBTRKT

Mikä: Muun muassa Jessie Waren ja Little Dragonin kanssa levyttänyt lontoolainen Aaron Jerome, jonka viime vuonna ilmestynyt nimetön esikoisalbumi kuuluu 2010-luvun arvostetuimpien elektronisen musiikin julkaisujen joukkoon.

Nimen alkuperä: Subtract eli ”vähentää”, josta Jerome on onnistunut vähentämään vielä kaksi vokaalia. Taitavaa! Taiteilijanimellä hän haluaa korostaa anonyymiyttään: ”En ole luonteeltani sosiaalinen. Haluan, että musiikkini puhuu puolestaan. Nimellä pyrin häivyttämään itseni koko prosessista.”

Virhepisteet: (U + A) + (C–>K) / 6 x 100 = 67

Video ei ole enää saatavilla

#6 JMSN

Mikä: Usherin hehkuttama ja The Weekndiin verrattu detroitilainen R&B-artisti Christian Berishaj, jonka esikoisalbumi †Priscilla† ilmestyi kuluvan vuoden tammikuussa. Soitti aiemmin kitararockia Love Arcade -yhtyeessä ja teki elektronista poppia Christian TV -nimellä.

Nimen alkuperä: Uusi tyyli, uusi nimi – miksei sitten irlantilaisen viskimerkin mukaan? Kuten †Priscilla†-albumin kappaleessa Jameson lauletaan: ”I’m drinking Jameson, by myself / Thinking about what we could have had / Because nothing else seems to help / Everything just makes me sad”.

Virhepisteet: (A + E + O) / 4 x 100 = 75

Video ei ole enää saatavilla

#5 DLRN

Mikä: Kalifornialainen hiphop-duo, jonka muodostavat Sean Lamarr ja Jon Reyes. Julkaisi pari vuotta sitten The Bridge -esikoisalbumin ilmaisena verkossa. EP The Awakenings tulossa.

Nimen alkuperä: Bändin ensimmäinen julkaisu tuli nimellä Delorean, Paluu tulevaisuuteen -elokuvista tutun automerkin mukaan. Nimen tiivistäminen oli luultavasti hyvä idea: espanjalaisen indie-elektrobändi Deloreanin ja portlandilaisen countryrockryhmän Doloreanin erottamisessa toisistaan on jo riittämin päänvaivaa.

Virhepisteet: (E x 2 + O + A) / 4 x 100 = 100

Video ei ole enää saatavilla

#4 DFRNT

Mikä: Skotlantilainen dubstep-artisti Alex Cowles. Kakkosalbumi Fading ilmestyi syyskuun alussa.

Nimen alkuperä: Cowles teki musiikkia nimellä Alex C, mutta päätti ristiä itsensä uudestaan välttääkseen sekoittumasta samannimiseen saksalaiseen trance-tuottajaan. Inspiraatio vokaalittomaan nimeen tuli MSTRKRFT:lta. Oli miten oli, Cowlesin toimiala on hänen verkkosivujensa mukaan ”web design, front end development, digital marketing, email, branding, photography & creative services”, joten nimen lyhentäminen on hänen synneistään vähäisin.

Virhepisteet: (I + E x 2) + F / 5 x 100 = 100

Video ei ole enää saatavilla

#3 BLK JKS

Mikä: Punkia, dubia, skata, reggaeta ja indierockia vapaamielisesti sekoittava kvartetti, jota on kutsuttu snadisti alentavasti ”Afrikan TV on the Radioksi”. Etelä-Afrikan Johannesburgista ponnistavan ja arvostetulle Secretly Canadian -levy-yhtiölle levyttävän yhtyeen debyytti After Robots ilmestyi vuonna 2009.

Nimen alkuperä: Black Jacks oli mustista koottu turvallisuusjoukko, joka toimi poliisin rinnalla apartheid-ajan Etelä-Afrikassa – ja joutui usein taistelemaan omiaan vastaan. Ja koska bändin laulaja Linda Buthelezi (nimestään huolimatta mies) on ammatiltaan graafinen suunnittelija, ei hän tietenkään voinut olla ronklaamatta bändin nimeä logomyönteisemmäksi.

Virhepisteet: (A x 2) + (C x 2) / 6 x 100 = 100

Video ei ole enää saatavilla

#2 HTRK

Mikä: Australialainen postpunk-yhtye, jonka toinen albumi Work (Work, Work) ilmestyi viime vuoden syyskuussa – puolitoista vuotta bändin basistin Sean Stewartin itsemurhan jälkeen.

Nimen alkuperä: Hate Rock, joka viittaa kaksijakoiseen tapaan, jolla bändin jäsenet suhtautuvat rockmusiikkiin. Aivan mainio nimi no wave -rytyytyksestä ammentavalle ja edesmenneen Birthday Party -ikonin Rowland S. Howardin ”löytämälle” yhtyeelle – ja vielä astetta tylympi vokaaleista riisuttuna.

Virhepisteet: (A + E + O) + C / 4 x 100 = 125

Video ei ole enää saatavilla

#1 MGMT

Mikä: Kanadalainen indie-elektroduo, joka dominoi muutama vuosi sitten klubien tanssilattioita megahiteillään Kids, Electric Feel ja Time to Pretend – kunnes keksi seuraavalla albumillaan psykedelian ja vaipui ainakin väliaikaisesti unholaan.

Nimen alkuperä: Management – The Management -niminen bändi oli jo olemassa.

Virhepisteet: (A x 2 + E x 2) + (N x 2) / 4 x 100 = 200

Video ei ole enää saatavilla

Edes Hannu Mikkolan kaikki etunimikaimat eivät ole erityisen kuuluisia, kuten 51koodia-yhtyeen Hannu Sallinen.

Yhdysvaltain albumilistan ykköspaikallakin kököttänyt fun. esiintyy tänään tiistaina 25.9. Helsingin Circuksessa. Valitettavasti amerikkalaista voimapoptrioa ei lämmittele helsinkiläinen noiserocktrio Fun. Olisiko siinä riemulla rajoja – tuskin!

Fun-yhtyeiden inspiroimina intouduimme muistelemaan kaikkia muitakin suomalaisia artisteja ja yhtyeitä, joilla on kaima maailmalla. Samalla vaivalla yritimme kuvitella, mitä tapahtuisi, jos nuo kaksi nimensä jakavaa artistia sulautuisivat yhteen – kauheuksia tietenkin!

Muun muassa The Sounds, Lodger, Freeman, Sara ja Soma eivät tällä kertaa mahtuneet mukaan, mutta onhan sitä näissäkin. Nauttikaa – ja kertokaa kommenteissa, mitkä nimikaimat eivät mieleemme juolahtaneet!

#1 Fun vs. fun.

Mikä Fun?

Neuroottisen kulmikas helsinkiläinen noiserock-trio, jota on kuvailtu ytimekkäästi ja ei-aivan-harhaanjohtavasti “Suomen Shellaciksi”. Onpa bändi peräti äänittänyt kaksi edellistä albumiaan (Zu-Pa!, 2007, ja New 13, 2010) Shellacin Steve Albinin Electrical Audio -studiossa – niistä ensimmäisen jopa Albinin itsensä toimiessa tuottajana.

Mikä fun.?

Häpeilemättömän melodista alternativerockia Panic at the Discon ja Phantom Planetin hengessä soittava newyorkilaistrio teki lopullisen läpimurtonsa vuoden takaisella We Are Young -singlellä, jonka kertosäkeen muistaa hautaansa asti jokainen, joka sen on kerran kuullut. Listaykkösenäkin tovin viihtyneen trion pysäyttämättömältä vaikuttavaa voittokulkua jatkaa Some Nights -albumin toisena singlenä lohkaistu nimikappale, jonka afro- ja folk-sävyillä suolattu voimapop on tuonut platinaa muun muassa Yhdysvalloista, Australiasta ja Ruotsista.

Jos Fun ja fun. sulautuisivat…

…palaisi Cosmobile samalla kellonlyömällä keikkalavoille. Tuomas Palosen johtama indierockryhmä ponnistaa meidän Funimme tapaan hardcoresta, emosta ja grungesta, muttei amerikkalaisen fun.-yhtyeen tapaan pelkää maustaa musiikkiaan hyvinkin melodisilla ja populaareilla elementeillä. Samaan mikstuuraan luotti 1990-luvulla Quicksand.

Kuuntele: Fun + fun. = Cosmobile

#2 Asa vs. Aṣa

Kuka Asa?

Matti Salo, 2000-luvun 21. nerokkain muusikko ja suomalaisen hiphopin Loppuasukas, joka toi valtavirran räppiin Pekka Strengin luontokuvastoa ja hipahtavia balkan-sävyjä – ja sai siitä hyvästä Teosto-palkinnon. Edellisellä Jou jou -albumillaan (2011) ysäriräppiä herätellyt artisti työstää parhaillaan jatko-osaa Foetida-Pro Promo 2 -mixtapelleen.

Kuka Aṣa?

Lämpimistä myssyistä ja kohtuuttoman suurista silmälaseista pitävä nigerialais-ranskalainen laulajatar Bukola Elemide on julkaissut kaksi albumia jazzahtavaa nykysoulia, joka on kelvannut etenkin Angélique Kidjon ja Erykah Badun ystäville. Kakkosalbumi Beautiful Imperfection vei Asan Billboardin maailmanmusiikkilistan kolmanneksi.

Jos Asa ja Aṣa sulautuisivat…

…syntyisi Meshell Ndegeocello. Jos Aṣan sliipattu soul ja hunajainen lauluääni kohtaisivat Asan usein äkkiväärän, kriittisen ja ajoittain hermeettisen ilmaisun, huutaisi resepti enää muutamaa bassosooloa.

Kuuntele: Asa + ]]> https://www.nrgm.fi/artikkelit/suomi-mainittu-16-ulkomaalaisen-artistin-nakemys-finlandiasta__trashed/ Tue, 04 Sep 2012 07:45:24 +0000 Gaius Turunen, Juha Merimaa, Hannu Linkola, Antti Lähde http://www.nrgm.fi/?p=33668

Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Myös ralliautoilun maailmanmestari Hannu Mikkola.

Muistatko vielä ajan, kun Suomen maininta jossain elokuvassa, televisiosarjassa tai muunmaalaisbändin biisissä tuntui pieneltä mediatapaukselta? Eipä valehdella; siltä se saattaa tuntua vieläkin. Kansallinen itsetuntomme on kyllä parantunut tai tullut vähemmän tärkeäksi, mutta olemme silti vain 5,4 miljoonan ihmisen maa, joka on englanninkielisissä komediasarjoissa se paikka, jossa aurinko ei koskaan paista. Terveisiä vaan Communityn käsikirjoittajille.

Yksi Nuorgamin tehtävistä on kollektiivinen musiikkiterapia. Siksi kaivoimme tällä kertaa esiin 16 (okei, oikeasti 15) ulkomaalaisten tekemää kappaletta, jossa Suomi tai suomalaiset mainitaan. Jos näkemys maastamme on negatiivinen, niin sellaisellekin on välillä hyvä tirskua. Joskus Suomeen viittaus jää vain turhan maininnan tasolle ja herää kysymys, miksei sanoittaja olisi voinut käyttää jotain muuta maata. Sanoitussitaattia seuraa Nuorgamin kirjoittajan tulkinta tapauksesta.

Helsinki tuli vääjäämättä etsintätyössämme esiin jonkin verran. Kelpuutimme tähän juttuun lopulta kuusi pääkaupunkimme mainitsevaa laulua. Yritimme rajata ulkopuolelle spesifit suomalaiset julkkikset, mutta pari livahti salavihkaa mukaan. Myös lähinaapurimaiden suomiretostelut jätimme pois, niitä nimittäin piisaa.

Nyt ei kun Amerikan legendaarista Finglish-muusikkoa Bobby Aroa siteeraten: ”We have a time that’s gay when the nurkka rekoord-masiin starts to play!”

Laurie Anderson – Finnish Farmers (1984)

”During WWII, the Russians were testing their parachutes. Sometimes they didn’t open at all and a lot of troops were lost this way. During the invasion of Finland, hundreds of troops were dropped during the middle of winter. As usual, some of the chutes didn’t open and the troops fell straight down into the deep snow, drilling holes fifteen feet deep. The Finnish farmers would then get out their shotguns, walk out into their fields, find the holes, and fire down them.”

Laurie Andersonin tunnetuin albumi Big Science on koostettu monta vuotta tekeillä olleesta, normityöpäivän mittaisesta United States I–IV -järkäleteoksesta. Koko teoksen ensi-ilta oli helmikuussa 1983. Esitykset äänitettiin ja julkaistiin 4½-tuntisena boksina United States Live, jonka kakkososan päättää Finnish Farmers. Sotatarina ei ole pelkkää legendaa. Rintamalinjan taakse pudotettujen desanttien laskuvarjojen pakkolaukaisimet eivät aina toimineet. Lumikerrokset lienevät teoriassa vaimentaneet syöksykiitoa niin, että jotkut desantit saattoivat jäädä vakavasti loukkaantuneina henkiin. Maatiloilleen jääneiden eläkeikäisten taipumusta ammuskella näitä kaloja tynnyreissä on varmaankin liioiteltu.

Biisissään Anderson vertaa tätä maavuokriin, joita amerikkalaiset maanviljelijät tarjosivat valtiolle kuivuuden aikana. Tälle keskilännen maalle rakennetut ohjussiilot naamioitiin normaaleiksi viljasiiloiksi, jotka yhdistettiin maanalaisella rautatiellä. Kylmän sodan kontekstissa aivan normaalia paranoiaa. United States alkaa uskonnollisen kultin teorialla siitä, kuinka Nooan arkin lähtösatama oli New Yorkin osavaltiossa. Vietetäänpä hetki 30 vuoden takaisessa mielialassa, jolloin vainoharhateorioita saatettiin sovitella yhteen jälkimainittujen huuhaateorioiden kanssa. Miltä vaikuttaa ajatus Pohjanmaan lakeuksista lähitaisteluohjusten sijoituspaikkana? (Gaius Turunen)

Kuuntele Finnish Farmers Spotifysta.

Asia – Countdown to Zero (1985)

”Do you realize what’s happening in Western Europe?
Norway, Finland, Scotland, England
We’ll be the first to go
Don’t do it”

Ja tässä ydintuho on juuri toteutumassa. Geoff Downesin, John Wettonin ja Carl Palmerin superbändin kolmas albumi on niin päihtynyt isosta soundistaan, että Laurie Andersonin jäätävä pahaenteisyys unohtuu saman tien. Suomi on räiskinnän keskellä vain jätemaata muiden joukossa ja tämä puhesitaatti väliosassa voisi tulla kenen tahansa mitättömän pikkuvaltion päämiehen suusta. Vaihda valtioiden nimiä ja ketään ei kiinnosta. Suuren tuotantokoneiston leffaa koko biisi, alkaahan se vielä alkuperäänsä alleviivaten THX:n ”deep notella”. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Bee Gees – Odessa (City on the Black Sea) (1969)

”I just can’t understand why you just moved to Finland
You love that vicar more than words can say
Ask him to pray that I won’t melt away
And I’ll see your face again”

Kovatasoinen aloitus Bee Geesin arvostetuimmalle alkupään albumille: seitsemän minuuttia kamaripopsoutua ja kuorolaulua, kunhan olet avannut allergisoivan vanuvinyylikannen. Nimibiisissä toistetaan merenkulkumyyttejä ja uskaltaudutaan Itämerelle rakastetun perään, vaikka peräti Suomeen asti pitäisi jäävuorella ajelehtia. Päähenkilömme on selvästi houreissaan, kun puhuu sanoituksessa välillä Mustanmeren satamakaupungille Itämeren sijaan. Ja miksikö rakkaudenkohde muutti Suomeen? Ehkä Scott Walkerin perään, hänelläkin kun oli 1960-luvulla vahva halu muuttaa Fennoskandiaan. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

The Clash – London Calling -albumin kansiteksti (1979)

”Howard McNee is living in Finland”

Vaikka The Clash oli lyriikoissaan kiinnostuneempi Casbahista kuin Kajaanista, on yhtyeen monumentaalisen London Calling -tuplan kansiteksteistä löytyvä julistus ihmetyttänyt pieniä punkkareita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kuka Howard McNee? Ja mitä teki Suomessa?

Opetti englantia, kuuluu vastaus. The Clash törmäsi opettaja-maanmieheensä vuoden 1979 Ruisrockissa. McNee pyysi tulla mainituksi tulevan levyn kansissa ja kohtelias yhtye toteutti toiveen. Joskus 1990-luvulla muistan lukeneeni The Clash -artikkelin, joka päättyi toteamukseen: Howard McNee is still living in Finland. Ilmeisesti tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ainakaan numerotiedustelu ei tunne Suomesta ainoatakaan McNee-nimistä henkilöä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

CSS – Left Behind (2008)

“Baby you’ve got me thinking
’Bout things I left behind
A suitcase in Helsinki
Full of things I wanna set on fire“

Cansei de Ser Sexy eli ytimekkäämmin CSS lämmitteli lokakuussa 2007 Hartwall Areenalla Gwen Stefania. Keikan jälkeen brasilialaisyhtye järjesti Bar Nollassa jatkobileet, joiden aikana ihmiskunta riemastui ja tanssi muun muassa pöydillä Scatman Johnin tahtiin. Tapahtuman pääkohdat olisivatkin olleet jotakuinkin siinä, jollei kohtalon sormi olisi puuttunut peliin tuona muuten ei-niin-kohtalokkaana lokakuun yönä. Kävi nimittäin niin, että Suomesta jo poistuttuaan eräs CSS-henkilö havaitsi unohtaneensa maamme kamaralle yhden matkalaukuistaan. CSS-henkilön epäonni oli valitettavaa, mutta koitui lopulta maailman kaikkien klubimusiikin ystävien iloksi: matkalaukun unohtuminen muodostaa lyyrisen selkärangan (ja melko köykäisen metaforan menneisyyden painolastista, jonka yksilö voi jättää taakseen) yhtyeen kakkosalbumin ensimmäisellä singlellä Left Behindillä. Singlestä ei ollut hitiksi, kuten ei siitä seuranneesta Donkey-albumistakaan – paitsi Helsinki-maininnasta vauhkoontuneessa Suomessa, jossa CSS nettosi listasijat #18 (single) ja #22 (albumi). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Damon & Naomi – Helsinki (2011)

”A private time we find
In moments lost all kind
Watching birds that fly
Through unknown skies
On these streets too cold to be called a paradise

And no one knows
This time we share
All the thoughts we have
But never dare

Tell them nothing
Just you and me feeling free
In the leaves of grass”

Galaxie 500:n rytmisektiona tunnettu, pari vuosikymmentä duouralla ollut pariskunta käväisi ensimmäisellä Suomen-keikallaan toukokuussa 2010. Tutut Keski-Euroopan ja Iso-Britannian mestat olivat jo takana. Ennen Bostoniin paluuta oli enää jäljellä matka kauas itään pelkkää Kuudennen Linjan keikkaa varten. Kuulijoille tarjoiltiin erinomaisten soolobiisien ohella vanhan bändin Blue Thunder ja tämä vuotta myöhemmin False Beats and True Hearts -albumilla julkaistu lämmittävä äänikirje. Siinä ei kuulla stadiontähdille ennen Helsingin-keikkaa yleisön kosiskelemiseksi opetettavaa suomea, eikä siinä mainita Helsingin maamerkkejä. Sen sijaan tiedämme nyt, että määränpäässään Damon ja Naomi saivat kokea jotain niin yhteistä ja kaunista, ettei siitä voi kertoa kuin sen, että se tapahtui. Sydämellisempää tapaa kiittää helsinkiläisiä ei liene montaa. (Gaius Turunen)

Kuuntele Helsinki Spotifysta.

Brian Eno – Seven Deadly Finns (1974)

”The first is a freak with a masochistic streak
And the second is a kitten up a tree
The third is a flirt with an awful print skirt
And the fourth is pretending to be me
The fifth wears a mac and never turns his back
And the sixth never shows his eyes
But the Seventh Deadly Finn is so tall and slim
He shouldanever been with those guys”

Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Enon uran alkupään glam-outoiluihin kuuluu myös tämä singlehelmi, joka on uusintajulkaisun puutteessa jäänyt vähemmälle huomiolle. Eno seurusteli 1970-luvulla valokuvaaja Ritva Saarikon kanssa, ja tämän kuvat pääsivät klassikkoalbumien Another Green World ja Before and After Science kansiin. Voi myös olla, että seitsemän kuolemansyntiä vääntyivät suomalaisiksi juuri Saarikon myötävaikutuksesta. Tietäen Enon tuonaikaisen pornografiaharrastuksen ei meillä ole syytä epäillä tätä kuvausta suomalaisten seksuaalisesta kyltymättömyydestä Ranskassa. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Gene – From Georgia to Osaka (2001)

”From Georgia to Nevada
Helsinki to Ann Arbour
Bring me wonder
Bring me laughter
From Tooting to Osaka”

Musiikkimaailman mittakaavassa Gene-yhtyeen Libertine-levyn (2001) Yhdysvaltain-painos edustanee Hyrynsalmen kaltaista periferiaa. Kuitenkin, kuten syrjäseuduilta aina, albumin uumenista löytyy tarkoin piilotettu kaunokki, katkeransuloinen From Georgia to Osaka. Laulun syntiä janoavissa, mutta pikemminkin alistuneissa kuin alistavissa sanoituksissa kuljetaan ristiin rastiin anglosaksista maailmaa, kunnes matka vie odottamatta Osakaan ja Helsinkiin. Mutta miksi Helsinkiin? Mitä tekemistä kaupungilla on Watfordin, Cardiffin, Ann Arborin ja laulussa käsiteltyjen lääkärileikkien, lihanhimon ja rakkaudenkaipuun kanssa? Genen nokkamies Martin Rossiter vastaa kysymykseen kohteliaasti kierrellen: ”Nautin Helsingistä suunnattomasti niinä kahtena kertana, kun kaupungissa vierailin. Mutta syyt kaupungin mainitsemiseen saavat puolestani kadota ajan sumuun”. Olkoon tulkinnan rajana siis pelkkä mielikuvitus. (Hannu Linkola)

Kuuntele From Georgia to Osaka Spotifysta.

Half Man Half Biscuit – Architecture, Morality Ted and Alice (1986)

”The wonderful dexterity of Hannu Mikkola
Makes me want to shake hands with the whole of Finland
But the horrible sincerity of Miriam Stoppard
Makes me wanna go out and commit mass murder”

Merseysiden punk- ja folksurrealistit ovat noin 30 vuoden aikana sohineet sanoituksissaan moneen suuntaan. Suomen kohdalle käsi sattui bändin toisella EP:llä The Trumpton Riots. Joensuun rallisuuruuden mainitsemisen kohdalla teemme listassamme poikkeuksen, sillä sitä seuraava halu kätellä koko Suomea on jo jotain muuta. Hannu Mikkolan ralliura oli tuolloin jo jäähdyttelyvaiheessa vuoden 1983 maailmanmestaruuden jälkeen. Vaan kukapa ei mieluummin seuraisi hänen rattikättään kuin Tom Stoppardin tuolloisen vaimon terveysneuvoja. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

JJ72 – October Swimmer (1999)

“The grey coats of the infantry
Victims looking for sympathy
The splash of October swimmers
The cheers of Helsinki winners”

JJ72 oli hetken ajan yksi vuosituhannenvaihteen suurimmista indierock-lupauksista. Dublinilaistrion resepti oli yhdistää Smashing Pumpkinsin surisevat kitarat Joy Divisionin kohtalokkuuteen, Sueden romanttisuuteen ja Jeff Buckleyn teatraalisuuteen. Se poiki kaksi top 20 -albumia ennen kuin yhtye hajosi vuonna 2006 ennen kolmannen ja lopulta julkaisematta jääneen albuminsa ilmestymistä. October Swimmer on yhtyeen esikoissingle ja todennäköisesti paras kappale. Sen mahdottoman teennäistä sanoitusta – avaussäe: “The dreams of dying mothers / I awoke my insides shuddered” – ei tarvitse kuin vilkaista tietääkseen, ettei sen kirjoittaja voi olla juuri yli kahdenkymmenen. Miksi Mark Greaney päätti sisällyttää tekstiin “Helsingin voittajien hurraa-huudot”, siitä tuskin hänellä itselläänkään on edes harmaata aavistusta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Monty Python – Finland (1980)

”Finland, Finland, Finland
The country where I want to be
Pony trekking or camping
Or just watching TV
Finland, Finland, Finland
It’s the country for me”

Michael Palinin vaatimaton ylistyslaulu vaatimattomalle maalle nimeltä Suomi on yksi sympaattisimpia kädenojennuksia, joita ”mitä ne meistä ajattelee” -ahdistuksen parissa painiskelevalle kansallemme on osoitettu. Suomessa voi tehdä mitä vain: ratsastaa ponilla, katsella televisiota, haukata välipalaa tai ihailla esimerkiksi korkeita puunlatvuksia. Ja siitäkin huolimatta: lomakohteita vertailtaessa jäämme jopa Belgian varjoon. Kappaleen on säveltänyt André Jacquemin, brittiläinen tuottaja, jonka cv voisi olla hämmentävyydessään suoraan Monty Python -sketsistä: hänen palveluksistaan ovat saaneet nauttia niin Spandau Ballet -laulaja Tony Hadley, kristillisyyteen herännyt Classix Nouveux’n Sal Solo, espanjalainen death metal -yhtye Golgotha, skottilainen indiealisuorittaja BMX Bandits – sekä tietenkin Girlschool. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mountain Goats – Million (1996)

”When I came back from Finland
the taxi took me down the street”
[…]
”And you had questions only a masochist would ask
written all over your big brown eyes”

Maininta John Darniellen johtaman bändin 1990-luvun lofi-tuotoksella ei paljoa suomalaisia lohduta, koska Millionin sisältävää Nothing for Juice -albumia edelsi kokonainen albumi nimeltään Sweden. Jälkimmäisellä Darnielle ei kuitenkaan suoraan käsittele Ruotsia itseään. Ehkä vedämmekin lyhyemmän korren, kun Millionin laulajahahmon läheinen ystävä haluaa välttämättä kuulla Suomesta. Meistä lottohäviäjistä kun ovat kiinnostuneet vain itsensä kiduttajat. Lopussa Darnielle paikkailee suhteitaan tänne päin kuitenkin mukavasti: ”And I brought you a blanket, hand woven, hand dyed” ei voi olla muuta kuin ylistys suomalaiselle käsityöläisyydelle. (Gaius Turunen)

Kuuntele Million Spotifysta.

Cole Porter – Let’s Do It, Let’s Fall in Love (1928)

”The Dutch in old Amsterdam do it
Not to mention the Finns
Folks in Siam do it
Think of Siamese twins”

Ties vaikka kenen levyttämä Cole Porterin legendaarinen luettelobiisi on varmaan tehty sormi karttapallossa Baltian maiden kohdalla, koska suomalaisten lisäksi myös liettualaiset ja latvialaiset harrastavat biisissä jotain vaakamambon tapaista. Suomi on säkeistössään kuitenkin kovassa seurassa Pervodamin ja Thaimaan kanssa. Alkuperäinen sensuroimaton sanoitus sisältää vielä aikanaan sallittua rasismia: ”Chinks do it, Japs do it, up in Lapland little Laps do it”. Kaukoitäläisten puolesta on kyllä pahastuttu, mutta kuka puolustaisi lyhytkasvuisiksi väitettyjä lappalaisia? (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Sir Douglas Quintet – Meet Me in Stockholm (1983)

”Meet me in Stockholm, baby, we’ll mess around
Take a real slow boat to Helsinki town
When it’s over, now you wanna stay
Live your life with me the Scandinavian way”

Älkää kysykö miksi, mutta 1980-luvulla Teksasin anglofiilein lauluntekijä Doug Sahm päätyi levyttämään ruotsalaiselle Sonet-levymerkille.

Ensimmäinen Sahmin vanhan yhtyeen Sir Douglas Quintetin nimellä julkaistu levy Midnight Sun sisälsi Sahmin ylistyksen skandinaaviselle elämänmuodolle. Ihastus oli kokonaisvaltaista: Tukholman ja Helsingin lisäksi kappale mainitsee myös Oslon ja Kööpenhaminan. (Mahtoi reykjavikilaisia kismittää!)

Hyväntuulinen yleisönkosiskelu tuotti tulosta. Levy myi platinaa ja single oli hitti koko Skandinaviassa. Sittemmin kappaletta on pitänyt esillä Kari Peitsamo, joka soittaa sitä usein soolokeikoillaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Tricky – Christiansands (1996)

“I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki
I’ve met a christian in Christiansands
a devil in Helsinki”

Yhden teorian mukaan Helsingissä lymyillyt paholainen oli tamperelainen toimittaja Jussi Niemi, joka onnistui käräyttämään jokusen virtapiirin Trickyn aivoissa haastatellessaan triphop-pioneeria Soundiin. Toisen teorian mukaan tarina kertoo Trickyn ja mitä ilmeisimmin norjalaisen (Tricky esiintyi Kristiansandissa järjestetyllä Quart-festivaalilla vuosi ennen kappaleen julkaisemista) naisen suhteesta ja suhteen hajoamisesta. Kolmannen teorian mukaan Trickyn laulajakaveri Martina Topley-Bird olisi jossain Suomen musiikkilehdessä paljastanut kyseessä olleen nimeltä mainitsemattoman täkäläisen naistoimittajan. Neljännen teorian mukaan kaikki mainitut teoriat pitävät paikkaansa ja viidennen teorian mukaan ei yksikään. Trickyllä olisi vuonna 1996 ollut varmasti muitakin hyviä teorioita, niin vainoharhaisin silmin artisti tuolloin maailmanmenoa katseli. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Warren Zevon – Hit Somebody! (The Hockey Song) (2002)

”The goalie committed; Buddy picked his spot
Twenty years of waiting went into that shot
The fans jumped up
The Finn jumped too
And cold-cocked Buddy on his follow-through

The big man crumbled
But he felt alright
‘Cause the last thing he saw was the flashing red light
He saw that heavenly light”

Lopuksi lätkä jää pystyyn. Warren Zevon ei vielä toiseksi viimeisen albuminsa My Ride’s Heren aikana tiennyt sairastavansa vatsasyöpää, mutta kuolema oli jo muotoutunut miehen biisien keskeiseksi teemaksi. Kiekkotaituriksi halunneen, mutta lätkähenkivartijan rooliin joutuneen kanadalaisen Buddyn tarina hykerryttää (”Take care of your teeth, that might work for you”) ja loppuu ambivalentisti, kun vastaan luistelee Jarkko Ruutu (suomalaisen henkivartijan eli goonin nimeä ei biisissä oikeasti mainita). Henkivartijoiden taistelu Buddyn viimeisessä pelissä menee draaman lakien mukaan viimeiselle minuutille, kun Ruutu vetäisee Buddylta tajun kankaalle. Syttyykö lopun taivaallinen valo Buddyn maalin, kuoleman vai molempien merkiksi? Sitä voi kysyä Zevonilta itseltään, jos pääsee hänen kanssaan joskus samaan taivaalliseen voileipäpöytään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Rannalle ruikuttamaan (eli jutun aihepiiriin kuuluvat, mutta tällä kertaa sivuutetut) jäivät muun muassa Chris Shiflett, The Divine Comedy, Fiery Furnaces, Dizzy Gillespie, Gogol Bordello, Handsome Furs, Malajube, The Pogues, The Sisterhood, Sun Kil Moon, Xzibit ja myös suomalaiseen kulttuuriin ansiokkaasti paneutunut Nits. Ehkä palaamme heidän pariinsa vielä joskus!

Kosketinsoittaja Pasi Salmi vaikuttaa nykyään Eleanoora Rosenholmissa. (Kuva: Tomi Palsa)

Doriksessa on tahmea lattia ja vaikea tanssia, mutta eipä Alibi of Carlosin tahtiin olisi tehnyt mieli tossua toisen eteen laittaakaan. Oli sunnuntai, viime vuosituhat ja tymäkästi nimetty Club Millennium – ja kourallinen ihmisiä ihmetteli Tampereen Aleksanterinkadun maanalaisessa juottolassa porilaispoikien joukkoa, jonka oli raportoitu soittavan ”agenttimusiikkia”.

Ei tanssittanut kolme vuotta myöhemminkään, kun samat porilaiset seisoivat jähmettyneinä Tampereen Klubin lavalla ja loihtivat instrumenteistaan ”elokuvamusiikkia”. Ei tanssittanut, mutta kropassa tuntui aivan erilaisia väristyksiä. Sensaatiomaisen hienon, ensimmäistä kertaa järjestetyn Aistifestivaalin (kukas kissan hännän, jne.) avajaispäivän päätösesiintyjä ei kuitenkaan ollut enää Alibi of Carlos – saati sitä edeltänyt ihan Carlos vaan. Se oli Magyar Posse.

Olli Joukion, Jari Lähteisen, Mikko Rintalan, Pasi Salmen ja Harri Sippolan (ja vuosina 2004–2010 myös viulisti Sandra Mahlamäen) muodostama instrumentaaliyhtye tuntui muutaman vuoden ajan paitsi Suomen parhaalta yhtyeeltä, myös yhdeltä hiljalleen hiipuvan postrock-trendin viimeisistä valonpilkahduksista ihan kansainvälisestikin. Yhtye ei suinkaan keksinyt pyörää uudelleen; tiristipähän vain yksinkertaisesta, dramaattisiin melodioihin, kerroksellisiin sovituksiin ja tehokkaisiin dynamiikanvaihteluihin perustuvasta musiikistaan irti kaiken mahdollisen tehon.

Uransa aallonharjalla Magyar Posse oli vuonna 2004, jolloin sen kakkosalbumi Kings of Time paistatteli Suomen virallisen albumilistan Top 20:ssä ja keräsi lyhyessä ajassa täysien pisteiden levyarviot muun muassa Rumbassa, Soundissa ja Suessa.

Taiteellisessa mielessä Magyar Posse saavutti lakipisteensä kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin, kolmannella albumillaan Random Avengerilla – ja tarkemmin sen avauskappaleella Whirlpool of Tension and Terror.

Lauri Warstan ja Jouni Karttusen palkitun, sotilaallista kuvastoa käyttävän animaatiovideon siivittämä Whirlpool of Tension and Terror on nimensä mukaisesti kuin ”jännityksen ja kauhun syöveri”. Yhtye tuntui ladanneen intensiteettiään jatkuvasti kasvattavaan, hermostuneen 11/8-rytmin kuljettamaan kappaleeseen  kaiken osaamisensa. Kahden tanssivan sotilaan suudelmaan päättyvä myllytys ei kärsi Magyar Possen romanttisimpien sävellyksien imelyydestä; se on militantti ja tyly.

Mutta mitä sen jälkeen? Vääjäämätön alamäki; niin Random Avenger -albumin kuin bändin urankin mittakaavassa.

Porilaisyhtye ei tehnyt Random Avengerin (2006) jälkeen enää yhtäkään albumia ja lopetti uransa kesällä 2012 koruttomaan ilmoitukseen: ”Magyar Posse on hajonnut, koska sillä ei ole enää intohimoa ja motivaatiota, joita tarvittaisiin uran jatkamiseen.”

Päätös oli varmasti oikea. Magyar Posse oli aikansa tuote. Vaikka Asko Kauppinen aprikoikin Soundiin kirjoittamassa Random Avenger -arvostelussaan, että ”kenties Magyar Posse liikkuu tulevaisuudessa yhä kauemmaksi siitä, mikä on kaikista luonnollisinta, ja kehittää draamantajuaan entistä pidemmälle”, tuli oikeastaan jo albumin ilmestymisen ja sitä seuranneiden keikkojen myötä selväksi että yhtye on oman panoksensa suomalaiselle rockmusiikille antanut.

Eikä se ihan vähäinen ollutkaan. Toista samanlaista ei ole vielä tullut.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

1. maaliskuuta 2006 – Kansanedustaja Suvi-Anne Siimes erosi Vasemmistoliiton puheenjohtajan paikalta ja puolueen eduskuntaryhmästä. Samalla hän ilmoitti, ettei asetu ehdokkaaksi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Siimes totesi kyllästyneensä johtamaan riitaista puoluetta ja mainitsi vastustajikseen kokemistaan henkilöistä nimeltä Jaakko Laakson.

Video ei ole enää saatavilla

Alkuun hieman historiaa. Vähältä nimittäin piti, ettei Nuorgamin nimeksi tullut Jäämeri.

Kun nimeä ”talkoovoimin pyöritettävälle verkkomedialle, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin” kylmänä talvena 2011 mietittiin, oli Radiopuhelimet-yhtyeen tuotannosta lainattu Jäämeri pitkään paras vaihtoehto.

Jäämeri kuitenkin hylättiin – osittain siksi, että siitä välittyi liian ”oululainen” fiilis. Ja kukapa sitä haluaisi? Siispä nimilautakunta kääntyi kannoillaan ja tarpoi muutaman peninkulman etelään, Nuorgamiin, Suomen pohjoisimpaan kylään, jota – mitä sopivimmin – kutsutaan ”portiksi Jäämerelle”. Mutta se siitä.

Radiopuhelimet Oulun Pikisaaressa 1990. Vasemmalta Jukka Kangas, Jarno Mällinen, Eero Korhonen, Jyrki Mäki ja Jyrki Raatikainen. (Kuva: Jorma Mylly)

”On pakko lähteä
vielä kerran on nähtävä
Jäämeri
ja seistävä sen äärellä”

Jarno Mällinen on nähnyt Jäämeren vain kerran, ja siitäkin on yli kaksikymmentä vuotta. Radiopuhelimet-yhtyeen kirjaileva kitaristi kiersi marraskuussa 1989 Suomen ja Norjan Lappia, yhtenä Mieskuoro Huutajien huutajista.

”Jäämeren rannalla pysähdyimme huutamaan ulapalle päin. Kivinen ranta, hopeanharmaa aallokko. Semmoinen se oli”, Mällinen kuvailee.

“Paluumatkalla eräs huutajista joutui psykoosiin.”

Miten hienoa olisikaan, jos voisin kirjoittaa tuon traumaattisen kokemuksen toimineen katalysaattorina ja inspiraationa Radiopuhelimien vuonna 1992 julkaistulle albumille ja sen nimikappaleelle. Mutta kun en voi.

Kipinä Jäämeren säveltämiseen syttyi nimittäin huomattavasti tavanomaisemman arkielämän tilanteen myötä. Sellaisen, johon monen on helppo samastua.

”Olin käymässä vanhempieni luona sukujuhlissa ja tunnelma kiristi hermoja. Kotiin päästyäni alkoi sitten kiihkeä rämpytys ja biisi oli melko pian valmis”, Mällinen kertoo.

Poikamiesboksissa syntyi raivokas riffikimppu, joka ammensi paljon kahdesta Mällisen musiikillisen sivistyksen tukipylväästä, Stoogesista ja Birthday Partysta. Kappaleen nykivä ja riuhtova tempo vihjasi kuitenkin myös kitaristin uudesta rakkaudesta, jazzista.

”Olin löytänyt ennen kaikkea Charles Mingusin. Tavoittelin biisejä tehdessäni välillä jonkinlaista leijuvaa ja eteeristä jazztunnelmaa. Esimerkiksi [Jäämeri-albumilta löytyvä] Se päivä on lähtenyt suoraan Mingusin Goodbye Pork Pie Hatin tunnelmasta, vaikkei sitä kuulekaan”, Mällinen kertoo.

Video ei ole enää saatavilla

Jäämeri on merkitty Mällisen säveltämäksi ja oululaisyhtyeen laulajan J.A. Mäen sanoittamaksi. Työnjako oli kappaleen kohdalla juuri näin selkeä.

”Tuohon aikaan tapanamme oli, että kun toin uuden riffikimpun treenattavaksi, Mäki alkoi plarata paksua lappunivaskaa, jossa oli irtotekstejä monilta tekijöiltä. Bändin treenatessa Mäki valitsi nivaskasta jotenkuten istuvan tekstin ja sovitti sen musiikkiin”, Mällinen kertoo.

Se, että Jäämeren hyinen teksti ja jähmettynyt rytmiikka sopivat niin hyvin yhteen, on siis enemmän tai vähemmän sattumaa.

”En muista, että olisimme tässäkään tapauksessa etukäteen pohtineet, millainen teksti sopisi biisin tunnelmaan. Sellaiset pohdinnat alkoivat myöhemmin, ja Oulu on kaupungin nimi -levyltä (2000) alkaen Mäki on kirjoittanut tekstejä suoraan musiikkiin”, Mällinen kertoo.

”Harmaasta vihreään
vaihtaa väriään
Jäämeri
kallioiden keskellä”

Rumpali Jyrki Raatikainen vietti Jäämeri-albumin äänittämistä edeltävän puolivuotisen maailmaa ympäri matkaten. Reissun puolivälissä Mällinen lähetti Aasiassa olleelle Raatikaiselle kasetillisen kitarariffejä, joihin tämä voisi alkaa pohtia sopivia rumpukomppeja. Metodi ei toiminut alkuunkaan.

”Kun ei ollut treenivuorovaikutusta eikä lihastuntumaa musiikkiin, eivät ajatustasolla kaavaillut kompit toimineet. Kun viimein pääsimme treenaamaan, biisien sovittamisessa piti melko nopeasti palata lähtökuoppiin”, Mällinen kertoo.

Siksi Jäämeri-levyn treenaaminen onkin jäänyt Mällisen mieleen Radiopuhelimet-uran vaivalloisimpana urakkana.

”Ja olivathan musiikilliset pyrkimyksemmekin varsin erilaisia edeltävään kaahaukseen verrattuna.”

Jäämerikin kulki alun perin bändille tyypillisellä, suoraviivaisella, Mällisen ”Radiopuhelimet-jazziksi” kutsumalla kompilla. Uutta kulmaa etsivä Mällinen halusi kuitenkin jotain nykivämpää.

”Ehdotin Raatikaiselle, että haitsu pistäisi aina väliin ’tsuh-tsuh’, vähän niin kuin Captain Beefheartin Run Paint Run Runissa. Doc at the Radar Station -levyn hyvin tuntevana hän äkkäsi mitä tarkoitin ja käänsi kompin nopeasti oikeanlaiseksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mällinen kertoo Radiopuhelin-musiikin kappaleiden syntyvän yleensäkin yhteisen sovitustyön seurauksena. Muusikot osallistuvat muidenkin kuin omien osuuksiensa sorvaamiseen.

”Treeneissä kaikki kommentoivat toistensa osuuksia ja sovitusratkaisuja. Itse osallistun ennen kaikkea oikean rumpukompin hakemiseen Raatikaisen ja usein myös ’Kätsin’ (toinen kitaristi Esa ”Ray Katz” Nissi) kanssa, koska rytmi on meille niin tärkeä elementti.”

Jäämeri äänitettiin Oulun Soundmix-studiolla tammikuussa 1992 tuottaja Riku Mattilan johdolla. Vaikka levyä äänitettiin vain viisi päivää, ei sitä missään nimessä vain roiskaistu narulle; kappaleista soitettiin Mällisen mukaan todella monia ottoja.

Mattila osasi taitavan tuottajan tapaan vahvistaa pyrkimyksiä, joita yhtye itse ei ollut vielä täydellisesti tiedostanut.

”Riku painosti ja painosti meitä hidastamaan Jäämeri-biisin tempoa ja soittamaan ’liimamaisemmin’. Vanhasta kaahauksesta oli vielä rippeitä jäljellä ja siitä oli päästävä eroon. Rikun painostuksen ansiosta lopputuloksesta tuli kiteytynyt ja kristallinkirkas”, Mällinen kehuu.

Studiossa oli myös suomimetallin soundiin sittemmin lähtemättömän jälkensä jättänyt Mikko Karmila, joka oli mukana ”äänittämässä sekä kommentoimassa eli vittuilemassa”.

”Karmilan tyyli antaa palautetta on mainio, hän sanoo suoraan vaan ei pahalla. Tuolloisesta kerrasta jäi mieleen lause: ’Teillä vois olla jotain ihan hyviä juttuja, jos te vaan osaisitte soittaa ne’.”

”Takana Eurooppa
pois mielestä kaikki turha
Jäämeri
on rauhoittavan julma”

Jos Jäämeri herätti Nuorgamin nimilautakunnan mielessä liian ”oululaisia” assosiaatioita, siitä on osittain syyttäminen 1980- ja 1990-lukujen taitteen suomalaista rockmediaa.

”Tämä ’Oulu-soundi’ oli lehtimiesten keksimä termi, mutta sillä tavalla tosi ilmiö, että kaveerasimme paljon Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Marsin ja Faff-Beyn jätkien kanssa ja treenasimme samoissa kämpissäkin. Ja soitimme lujaa.”

Mällisen mukaan Oulu-soundi oli jollain tasolla tietoinenkin vastaisku kaupungin ”normirock-meiningille”.

”Juuret kylvettiin jo 16–17-vuotiaana, jolloin suhtauduin Velvet Undergroundiin, Stoogesiin, Captain Beefheartiin, Birthday Partyyn ja Crampsiin kuin jonain uutena totuutena, joka piti levittää valaistumattomien epäjumalanpalvojien keskuuteen. Sama eetos siirtyi omankin musiikin tekemiseen”, hän kertoo.

Oulu-leimaa tiukemminkin Radiopuhelinten otsassa loisti Bad Vugum -leima. Se merkitsi arvostusta, mutta ei määräänsä enempää kaupallista menestystä.

”SM-sarjaa olivat tuolloin Kolmas Nainen, Suurlähettiläät ja sellaiset. Me taas kilpailimme samassa sarjassa kuin Circle ja Sweetheart, jotka olivat uusia nuoria nousijoita; silloin huomasin ensimmäisen kerran kuuluvani vanhempaan ikäpolveen.”

Radiopuhelimet Muhoksella vuonna 1993, jolloin yhtye jo koki edustavansa ”vanhempaa ikäpolvea”. Vasemmalta Jarno Mällinen, Jyrki Raatikainen, Jyrki Mäki, Eero Korhonen ja Jukka Kangas. (Kuva: Esko Männikkö)

Jäämeri toi Radiopuhelimille ensimmäisen listasijoituksen: se vietti yhden viikon Suomen virallisen albumilistan 34. sijalla. Mitenkään erityiseltä levyn menestys ei kuitenkaan ilmestyessään tuntunut. Yhtyeen uudistunut, paahdosta nykivämpään muuttunut tyyli herätti faneissa ja kriitikoissa jopa pientä nikottelua.

”Rumban singlepalstalla arvostelija ihmetteli paahdon tilalle tullutta nykimistä ja vertasi biisiä ’ujoon spastikkoon’, vaikkei varsinaisesti haukkunutkaan. Se tuntui turhauttavalta, koska itse mielsin nykimisen nimenomaan raivokkaaksi.”

Radiomafian singleraadissa kappale soitettiin puolestaan J. Karjalaiselle, joka oli tykännyt K.O.-levystä (1990).

”Karjalainen ei aluksi tunnistanut bändiä ja sanoi sitten nimemme kuullessaan jotakuinkin: ’No, ehkä se oli jotain huumoria’.”

Levyn ilmestymisen jälkeen Radiopuhelimet lähti CMX:n kanssa ensimmäiselle pitemmälle ulkomaankiertueelleen ja soitti viiden viikon aikana lähes kaksikymmentä keikkaa Saksassa, Itävallassa, Italiassa ja Tanskassa.

”Puhelinten” kiertässä Eurooppaa Jäämeri-albumia alkoivat hiljalleen ymmärtää muutkin kuin avantgardistit ja jazzilla päänsä sekoittaneet metelinystävät. Varsin pian se olikin helppo nähdä vedenjakajana, uutena alkuna uralla, jonka ”aallonpohjana” Mällinen pitää edeltävää Pian, pian -albumia (1991).

”Levyn julkaisuaikaan ’soittakaa vanhoja biisejä!’ -huutojen määrä oli huipussaan. Onneksi ne alkoivat nopeasti vähentyä”, Mällinen muistelee.

”Kiinnostus lähti hiljalleen nousuun, ja itsestäkin tuntui, että olin välttänyt kaahauksen vangiksi jäämisen ja löytänyt luovan vapauden. Pakkotahtisuus ja väkinäinen puristaminen biisien teossa katosivat Jäämeren jälkeen kokonaan.”

2000-luvulle tultaessa Radiopuhelimet oli jo ehtinyt vakiinnuttaa asemansa yhtenä Suomi-alternativen suurista. Pitkä työ on kantanut hedelmää myös kasvaneena levymyyntinä: yhtyeen kaksi edellistä albumia, Viisi tähteä (2007) ja Rakastaa sinua (2010), ovat komeilleet albumilistan peräti 11. sijalla.

”Hassua, että suurin menestys ja parhaat myyntiluvut ovat tulleet aikana, jolloin niistä ei enää kanna murhetta”, Mällinen sanoo.

”Tietysti toivon edelleen mahdollisimman suurta suosiota ja olen sen eteen valmis työskentelemään, mutten ota siitä stressiä samalla tavoin kuin nuorempana, jolloin kyttäsimme, paljonko ihmisiä tulee keikalle.”

Radiopuhelimet nyt. (Kuva: Tomi Palsa)

”Ajan alusta viimeiseen päivään
taukoamatta hetkeksikään
Jäämeri
huokailee hurjaa virttään”

Mällinen menee hiljaiseksi, kun häneltä kysyy Jäämeren sanoituksesta. Hän hämmentyy itsekin huomatessaan, ettei osaa oikeastaan sanoa, mistä Mäen teksti kertoo.

”Outoa… Olen ehkä kuullut tekstin niin useasti, että olen lakannut miettimästä sitä. En edes muista sitä kokonaan. Jotain ajattomia, jylhiä ja jäisen kirkkaita mielikuvia siitä kuitenkin tulee. Sopii sikäli musiikkiin.”

Parhaiten Mällisen mieleen on jäänyt ”ajan alusta viimeiseen päivään” -säkeen koominen kaksoismerkitys.

”Biisin englanninnoksessa säe oli: ‘I drive the vessel until the last day’. Tälle olemme usein hekotelleet. Olisi kannattanut käyttää ilmaisua ’aikojen alusta viimeiseen päivään’.”

Mällisen suhde Jäämereen on lämmin, kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.

”Siinä ei ole kokeilun tai ’hengenvetobiisin’ – lievempi versio täytebiisistä – makua. Kuulijaystävällinen, suhteellisen helppo, iskevä juttu”, hän luonnehtii.

Vaikka kappale on Radiopuhelimien asteikolla hitti, minkäänlaista riippakiveä siitä ei ole päässyt muodostumaan. ”Nykimistä” on Mällisen mukaan yhä mukava soittaa.

”Ei se ole keikoilla pakkovalinta, helppo valinta kylläkin. Biisi on niin hyvin selkäytimessä, että se voidaan vetäistä vaikka treenaamatta, jos yllättävä tarve tulee.”

Mällinen muistaa kuulleensa Jäämeren kahdesti muuten kuin oman yhtyeensä esittämänä.

”Aika yllättävä ja mainio oli Petri Hannuksen talking blues -esitys Laitasaaren keisarin (Jolly Jumpersin Hannuksen ja Marko Leuanniemen sekä Radiopuhelimien Raatikaisen trio) soolokeikalla joskus 1990-luvulla”, hän muistelee.

”Lisäksi joku vuosi sitten Zacharius Carls Groupin Ossian Marttala taisi esittää Jäämeren sekä joillain keikoilla että kotiäänitteellä. En ole ihan varma… mutta hän teki joka tapauksessa useammankin folkblues-tyylisen version biiseistämme. Kaunista, taitavasti soitettua kamaa. Siis ihan erilaista kuin alkuperäinen.”

Kuuntele Jäämeri-albumi tai Jäämeri-kappale Spotifystä.

Jarno Mällinen nyt. (Kuva: Tomi Palsa)

Jarno Mällinen

47-vuotias muusikko-kirjailija. Syntynyt Helsingissä, asuu Oulussa.

Kaksitoista albumia tehneen Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi ja kosketinsoittaja. Oli mukana perustamassa yhtyettä vuonna 1986.

Soitti vuodet 1983–1986 Kansanturvamusiikkikomissiossa, jossa olivat Radiopuhelinten alkuperäiskokoonpanosta myös Jyrki Raatikainen ja Jukka Kangas.

Esikoisromaani Kieroonkasvukertomus (Like) julkaistiin vuonna 2011. Kertoo murrosikäisestä Tommi-pojasta ja hänen yläkoulu- ja lukiovuosistaan. Perustuu kahdeksan muun kirjoittajan kanssa tehtyyn musiikkidraamaan Tommi, jonka Juha Hurme ohjasi Nälkäteatterille.

Jäämeri viidellä sanalla: ”Nykivä, atonaalinen, blues, kirkas, rähinä.”

Radiopuhelimet kesällä 2012: ”Soittamme muutaman keikan ja jatkamme akustisen setin hiomista. Myös uusi albumi on tekeillä. Akustinen demo pitäisi saada aikaiseksi Rikun kanssa piakkoin ja levy viimeistään ensi vuoden alkupuolella, toivottavasti.”

Radiopuhelimet keikalla:

12.7. Tammerfest, Tampere. Yksinäisten illat – säälimättömän ovela Radiopuhelimet-faniristeily: Radiopuhelimet alasti, risteilyisäntänä The Orphan plays Radiophones (Ossian Marttala / Zacharius Carls Group) ja teemaan sopivia yllätysnumeroita.

27.7. Qstock, Oulu.

Jolly Jumpers: alussa oli suo, kuokka ja kaktus.

Jolly Jumpers kertoi totuuksia maailmasta, jota ei ole.

“What do you say what do you know
what do you hope where do you flow”

Itsenäisyyspäivän aattona vuonna 2009 Jolly Jumpers tuli tiensä päähän. Se oli ymmärrettävää: yhtye halusi uuden levynsä olevan aina parempi kuin edellinen, eikä se vuoden 2006 Mobile Babylonin jälkeen ollut enää mahdollista. Joutsenlauluksi jäänyt Fantom Zone (2009) oli Jolly Jumpersin ensimmäinen albumi, joka ei ollut joko edeltäjänsä veroinen tai sitä parempi.

Tyrnäväläisyhtye aloitti toimintansa jo vuonna 1980, mutta julkaisi esikoisalbuminsa Woodsheddingin vasta kahdeksan vuoden kypsyttelyn jälkeen. Hitaasti kiiruhtaminen oli muutenkin ominaista yhtyeelle, joka kehittyi kehittymistään, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Jolly Jumpers jätti perinnöksi kahdeksan albumin ja puolen tusinan pikkulevyn verran kautta aikain parasta suomalaista americanaa.

Tai suopunkia. Tai voodoobluesia. Tai tundragaragea, preeriacountrya tai aavikkorockia. Miten vain.

Jolly Jumpersin musiikki pakeni yksiselitteisiä määritelmiä. Kuten edellisestä litaniasta voi päätellä, yhtyeen juureva perinnemusiikki ammensi laajalta ja herätti aina voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Ne veivät kuulijan milloin Lapin kitukasvuiseen tunturimaisemaan, milloin Meksikon paahtavan auringon alle, milloin Saharan hiekkamyrskyn keskelle, milloin kytevälle kaskipellolle ja milloin mississippiläisen jokilaivan kyytiin. Suo ja kuokka saattoivat saada rinnalleen tyrnäväläisen Jussin, mutta yhtä hyvin kaktuksen, kamelin tai kuudestilaukeavan.

Mobile Babylon ja sen svengaavin kappale Palomino on Jolly Jumpersille tyypilliseen tapaan yhtäaikaisesti primitiivistä ja hienostunutta kuultavaa. Se kuulostaa niin sanotusti ”aidolta” ja ”rehelliseltä”, mutta on samanaikaisesti silkkaa fantasiaa. Se kertoo totuuksia maailmasta, jota ei ole.

Palominon shamanistisessa rytmissä on hypnoottista vaivattomuutta, johon suomalaisista yhtyeistä on yltänyt vain muutama, 22-Pistepirkko, Circle, ehkä Kolmas maailmanpalo parhaimmillaan. Jos kappale jotain tekee, niin se vaanii.

Älkää kuitenkaan kysykö, mistä Palomino kertoo. Kiitos Petri Hannuksen romuluisen rallienglannin, en ole tähänkään päivään mennessä saanut kappaleen sanoituksesta juuri mitään tolkkua. Juna siellä vilahtaa, ja mahdollisesti rasta, jonka ”täytyy mennä”.

Omasta puolestani laulu voi kuitenkin kertoa yhtä hyvin kultaturkkisista palomino-hevosista kuin legendaarisesta losangelesilaisesta countryklubista, joka sulki ovensa vuonna 1995. Kuka tietää, ehkä Hannus laulaa ”liikkuvasta Babylonista”, johon albumin nimikin viittaa. Mikä se on, sitä en tiedä.

“Horses and sycamore trees
tell me more about your Palomino”

Ehkä tietty abstraktius onkin syy, jonka takia Jolly Jumpers ei ollut milloinkaan lähelläkään tulla valtavirran hyväksymäksi. Marginaalissakin se jäi marginaaliin; edes uransa loppupuolella, kun viiden tähden arviot ja kriitikkoäänestysten kärkipaikat alkoivat olla yhtyeelle arkipäivää, se ei löytänyt sanottavammin ymmärtäjiä pienten ja hämyisten klubien ulkopuolelta.

Jolly Jumpers onkin ainutlaatuinen aarre, jonka muistoa siitä jyvälle päässeiden tulee vaalia. Petri Hannuksen karismaattisesta korinasta sekä Marko Leuanniemen ja Keijo Pirkolan vähäeleisestä ja aina täsmälleen riittävästä säestyksestä syntyi musiikkia, jollaista ei tehty muualla. Ja kun viimeisinä vuosinaan yhtye sai lisävahvistusta Arimatti Jutilasta, se muuttui vielä ainutlaatuisemmaksi. The Flaming Sideburns -kitaristi solahti saumattomasti bändin sointiin; hän ei varsinaisesti tuonut siihen mitään uutta, vaan muovasi jo olemassa olevaa entistä kauniimmaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

13. lokakuuta 2006 – Kokoomuksen puoluesihteeri Harri Jaskari ilmoitti eroavansa häneen kohdistuneen paritusepäilyn vuoksi. Uudeksi puoluesihteeriksi valittiin Taru Tujunen.

Veljekset Hartnoll.

Täysin vastustamattomasti säksättävä ja pomppiva Chime soi ensimmäisen kerran julkisesti lontoolaisessa levykaupassa. Päivä oli perjantai.

Paul Hartnoll ojensi Fulhamin King’s Roadilla sijaitsevan Vinyl Zonen omistajalle Michael ”Jazzy M” Schinioulle c-kasetin ja kehotti tätä kuuntelemaan. Schiniou teki työtä käskettyä: laittoi kasetin pesään ja kuulokkeet päähänsä. Ja alkoi hymyillä.

Seuraavaksi Chime soikin jo Vinyl Zonen äänentoistolaitteista. Uutuus-maxeja pläräävien asiakkaiden sormet jähmettyivät ja pää toisensa jälkeen ponnahti pystyyn levyhyllyjen takaa: ”Mikä tämä on? Haluan tämän!”

Hartnoll seurasi dj-haaveilijoista koostuvan asiakaskunnan reaktioita epäuskoisena. Schiniou ei voinut kuin nauraa: ”Ette voi ostaa sitä. Mutta pian voitte – tästä kaupasta!”

Joulukuussa 1989 ilmestyi 12-tuumainen maxisingle, joka oli sekä Oh’Zone Recordsin -levymerkin että Orbital-yhtyeen ensimmäinen julkaisu: Chime / Deeper. Levyä painettiin tuhat, tuhat ja vielä kerran tuhat kappaletta ennen kuin se julkaistiin uudelleen Pete Tongin FFRR-levymerkin lisensoimana.

Maaliskuussa 1990 Paul Hartnoll seisoskeli Phil-veljensä rinnalla Top of the Popsissa nappuloita vaivautuneesti painellen. Single komeili brittilistan sijalla 17. Muutama vuosi myöhemmin Orbital hurmasi festivaalikansaa Glastonburyn ja Woodstockin festivaaleilla ja oli omalta osaltaan murtamassa muuria, joka seisoi vielä vankkumattomana konemusiikin – nyt ”electronican” – ja rockmusiikin välillä.

Chime on Paul Hartnollin luomus. Kappale syntyi veljesten kotona Sevenoaksissa, Englannin kaakkoisimmassa kolkassa sijaitsevassa Kentin kreivikunnassa.

Tyhjä huone kotitalon yläkerrassa oli muuntautunut pala kerrallaan alkeelliseksi studioksi, kun Paul ja Phil olivat kärränneet sinne sekalaista laitteistoa, Yamahaa, Rolania, Akaita, mitä nyt olivat vähillä rahoillaan (Paul työskenteli hampurilaisravintolassa) käsiinsä saaneet.

Huipputeknologiasta ei ollut kyse. Chime äänitettiin isäpapan antiikkisella neliraiturilla, joka kaiken lisäksi pyöri väärällä nopeudella. Hartnollin mukaan Chimen alkuperäisen singleversion pitäisikin oikeasti soida yhden BPM:n verran rivakammin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Glastonburyssa 2004 Chime kesti eeppiset kymmenen minuuttia.

Video ei ole enää saatavilla

Norah Jonesilta kesti kymmenen vuotta tulla kiinnostavaksi.

2000-luvun yllättävin mestariteos.

Harvassa ovat ne 2000-luvun artistit, jotka olisivat kiinnostaneet allekirjoittanutta yhtä vähän kuin Norah Jones. Kymmenen vuotta sitten julkaistu, selittämättömästi yli kymmenen miljoonaa myynyt Come Away With Me antoi artistista niin hajuttoman ja värittömän kuvan, että päätin antaa olla. Sitä seuranneita Feels Like Homea (2004), Not Too Latea (2007) tai The Fallia (2009) en muista kuunnelleeni tietoisesti kappaleenkaan verran.

Soolojen lomassa ilmestyneiden Little Willies -albumien (s/t, 2006, ja For the Good Times, tammikuu 2012) välittömässä ja rennossa country-meiningissä oli lähtökohtaisesti tiettyä viehätystä, mutta sekään ei riittänyt herättämään kiinnostusta Jonesia kohtaan. Kuten ei myöskään tietoisuus siitä, että jostain syystä OutKastin, Belle & Sebastianin, Q-Tipin, Ryan Adamsin ja jopa Wong Kar-Wain kaltaiset a-sarjalaiset olivat katsoneet asiakseen tehdä yhteistyötä piskuisen ”shankarittaren” kanssa.

Kaksi seikkaa saivat kuitenkin tarttumaan Little Broken Heartsiin. Niistä huomattavasti vähäpätöisempi oli levyn tuottajaksi valikoitunut Brian ”Danger Mouse” Burton (Gnarls Barkley, Broken Bells), muun muassa The Black Keysin ja Beckin soundia ruuvannut multilahjakkuus, joka on tehnyt viime vuosina kaikkensa kääntääkseen viimeisenkin kikkansa kliseeksi.

Paljon merkittävämpi kimmoke oli ihmisnero Jean Ramsay, joka oli lennähtänyt Osloon Little Broken Heartsin viralliseen kuuntelutilaisuuteen ja kirjoitti helmikuussa ensivaikutelmistaan Rumban verkkosivuille.

Ramsayn epäilyttävältä kuulostanut lupaus siitä, että ”keväällä 2012 Norah Jones luo nahkansa”, pitää kutinsa: Little Broken Hearts on jotain aivan muuta kuin osasin odottaa. Omassa tyylilajissaan se on ehdottomasti vuoden toistaiseksi paras levy – eikä kaukana ole, ettei se olisi sitä tyylilajista riippumatta.

Little Broken Hearts hiipii ihon alle vaivihkaa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla sen folkin, soulin ja rahisevan lofirockin kanssa flirttailevat kappaleet eivät tee lähtemätöntä vaikutusta, viehättävätpähän vain luontevuudellaan ja ilmavuudellaan.

Jo ensimmäinen keskittynyt kuuntelu kuitenkin paljastaa kappalemateriaalin timanttisuuden; levyn kahdentoista kappaleen joukossa ei ole ensimmäistäkään heikkoa lenkkiä. Huomio kiinnittyy nyt myös Jonesin vähäeleiseen laulutapaan. Ei leikittelyä, ei keimailua; vain ilmeetöntä, paljasta laulua ja – yllättäen – raastavaa melankoliaa.

Hämmästyttävää kyllä, levyä kuullessani huomaan vertaavani sitä sellaisiin albumeihin kuin Beckin Mutations, Sparklehorsen Good Morning Spider, Smogin Red Apple Falls, Cat Powerin Moon Pix… levyjä, joiden karhealla ja rosoisella kauneudella ei pitäisi olla mitään tekemistä Norah Jonesin musiikin kanssa.

Jos Little Broken Hearts nouseekin ylivoimaisesti kiinnostavimmaksi albumiksi Jonesin diskografiassa (ei, en ole vieläkään kuullut niitä edellisiä, enkä välttämättä aio kuunnella vastaisuudessakaan), palauttaa se uskon myös Danger Mousen tekemisiin. Tuottaja on päässyt eroon pahimmista päähänpinttymistään spagettiwestern-soundtrackien ja 1960-lukuisen pehmopsykedelian suhteen ja koristelee Jonesin sävellyksiä juuri niin maltillisesti kuin pitääkin. Hiukan Gainsbourg-bassoa tuolla, twang-kitaraa täällä, vibrafonia siellä – eikä sitten mitään muuta.

Häikäisevimmäksi esimerkiksi Jonesin ja Burtonin täydellisestä avioliitosta erottuu Travelin’ On, sellon tukema akustinen rämpyttely, jossa Jones tulee laulullaan niin liki, ettei kuulija uskalla – suurta ajattelijaa Pertti ”Neumann” Neumannia lainatakseni – edes ääneen hengittää.

91 Little Broken Hearts on omassa tyylilajissaan ehdottomasti vuoden toistaiseksi paras levy – eikä kaukana ole, ettei se olisi sitä tyylilajista riippumatta.

Video ei ole enää saatavilla

James teki suuren läpimurtonsa lähes kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen.

Sit Down on niitä biisejä, joista ei oikein osaa sanoa. Pitkään ajattelin, että onpahan laimea renkutus – oikeastaan melko paska biisi.

Kun kappale kesäkuussa 1989 julkaistiin, se ei kiinnostanut ketään – tuskin edes bändin ykkösfania Morrisseytä. Britannia bailasi mieluummin Sealed With a Kissin tai – luoja paratkoon – The Best of Men tahtiin.

Tuli Sit Downista sentään Jamesin ensimmäinen listahitti: se suorastaan dominoi brittien singlelistaa 77 sijalta käsin.

James jatkoi puurtamista, edelleen varsin vaatimattomin tuloksin. Happy Mondaysin ja Stone Rosesin ympärille muodostunut Madchester-kultti alkoi kuitenkin heijastua myös kaupungin muiden yhtyeiden suosioon. Kun James kesäkuussa 1990 julkaisi kolmannen albuminsa Gold Motherin, se piipahti sentään albumilistan 16:ntena ennen vaipumistaan unohdukseen.

Sitten tapahtui jotain: tulikuuma tuottaja Mark ”Flood” Ellis kaivoi esiin Jamesin pahasti flopanneen Come Home -singlen ja sirotteli sen ylle kultapölyään. Kappale sai osakseen hienovarainen baggy-käsittelyn, minkä myötä James muuttui kertaheitolla sata kertaa seksikkäämmäksi ja ajankohtaisemmaksi yhtyeeksi.

Come Homen ”Flood Mix” ja sitä seurannut single Lose Control hiipivät jo top 40 -listan jämäsijoille, mutta pankki räjähti vasta, kun yhtye päätti äänittää ja julkaista kertaalleen kuollen ja kuopatun Sit Downin uudelleen Pixies-tuottaja Gil Nortonin kanssa.

Sit Downista tuli kevään ja kesän 1991 virallinen soundtrack brittiklubeilla ja -festivaaleilla. Essopäisten bilettäjien mielestä oli mahdottoman hauskaa, että kappaleen kertosäkeen pärähtäessä soimaan kaikkia – ajatelkaapas tätä – istuivat alas.

Sit Downista tuli ilmiö, ja hetken aikaa koko Britannia pukeutui kukkakuosisiin James-T-paitoihin. Ja istui. Miten hienoa!

Mutta onko biisi mistään kotoisin? No, on se sittenkin. Oikealla hetkellä ja oikeassa mielentilassa kuultuna Sit Downin simppelin renkutuksen takaa paljastuu aidosti klassinen popkappale, jossa on harvinaislaatuista, ihmisiä yhdistävää huokuvaa voimaa. Sen soidessa tekee mieli laskea käsi ystävän ololle, kohottaa tuoppi kohti kattoa ja yhtyä lauluun:

”Oh sit down
Oh sit down
Oh sit down
Sit down next to me
Sit down, sit down, sit down, sit down, down
In sympathy”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Patti Smithille ja kirjailija Doris Lessingille osoitetun Sit Downin alkuperäinen versio kestää lähes kahdeksan minuuttia, mutta kappaleen videoversio saksittiin tervehenkiseen kolmen ja puolen minuutin mittaan.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Tennant ja Chris Lowe – parhaat ikinä.

Neil Tennant saattaa olla snobi, mutta yhden asian suhteen hän on niin kuin ”kaikki” muutkin: hän tykkää The Beatlesista.

Tennant on kertonut rakastavansa etenkin Beatlesin orkestraalisimpia kappaleita, sellaisia kuin A Day in the Life ja I Am the Walrus. Ja jos joku kappale Pet Shop Boysin tuotannossa paljastaa laulajan kiintymyksen liverpoolilaiskvartettia kohtaan, se on Left to My Own Devices.

Left to My Own Devices on kirjaimellisesti ”a day in the life”, päivä ihmisen elämässä: Laulun ensimmäisessä säkeistössä on aamu ja päähenkilö nousee sängystä (”I get out of bed at half past ten”). Säkeistöistä viimeinen sijoittuu puolestaan iltaan, jolloin päähenkilö palaa kotiin (”When I get home, it’s late at night”).

Kiinnostavinta laulun tekstissä – joka on yksi Neil Tennantin parhaista, ellei paras – on kuitenkin se, mitä heräämisen ja kotiinpaluun välillä tapahtuu.

Left to My Own Devicesin päähenkilö on kuin miljonääriplayboy, jolle nautinto on itsestäänselvyys. Etuoikeutettu ihminen, jonka ei ole koskaan tarvinnut yrittää mitään tai tehdä vaikutusta kehenkään – rusinat voin noukkia elämän pullasta muutenkin. Jos hänellä on kunnianhimoa koskaan ollutkaan, on hän sysännyt sen jonnekin mielensä perukoille, josta se nousee esiin vain silloin tällöin.

”One day I’ll read or learn to drive a car
if you pass the test, you can beat the rest
But I don’t like to compete, or talk street, street, street
I can pick up the best from a party animal”

Rakastuminen on pelkkä valinta, hyödyke muiden joukossa, ja ihmiset nautinnon välikappaleita.

Onko laulun päähenkilö siis tunnevammainen hirviö? Britannian psyko? Ei välttämättä. Säkeessä, josta kappale saa nimensä, kiiltävään julkisivuun syntyy ensimmäinen särö.

”I could leave you, say goodbye
or I could leave you, if I tried
and I could
and left to my own devices, I probably would”

Popmusiikissa on aina pyritty keksimään yhä romanttisempia tapoja sanoa ”minä rakastan sinua”. Left to My Own Devicesin päähenkilön rakkaudentunnustus on kaikkea muuta kuin romanttinen. Se on päinvastoin pohjattoman surullinen, ja sen takana ammottaa loputon yksinäisyyden kuilu:

”Voisin ehkä rakastaa sinua, jos yrittäisin. Ja jos se olisi minun päätettävissäni, niin luultavasti rakastaisinkin.”

Päähenkilö on oman riippumattomuutensa vanki. Hän ei uskalla – tai edes osaa – rakastua, jotta ei menettäisi ainoaa merkityksellistä asiaa elämässään: vapautta, jolle hän ei keksi mitään käyttöä.

Mitä pidemmälle kappale etenee, sitä enemmän se vaikuttaa kertovan Neil Tennantista itsestään. Kolmannen säkeistön lapsuuteen sijoittuvaa minipsykoanalyysia seuraa kuulaana kelluva puheosa, kappaleen ainoa suvantokohta, jonka ajaksi jouset ja sekvenssit hetkeksi vaikenevat. Siihen Tennant sijoittaa Left to My Own Devicesin keskeisimmät säkeet:

”I was faced with a choice at a difficult age
Would I write a book? Or should I take to the stage…”

Säkeet kertovat paljon Tennantista, hänen unelmistaan ja moneen suuntaan rönsyilleestä luovuudestaan. Nuori Neil tavoitteli vakavissaan paitsi muusikon, myös kirjailijan ja näyttelijän uraa.

(Siispä Tennantista tuli rocktoimittaja – traaginen kohtalo, jolta hän säästyi Chris Lowen avustuksella vasta kolmekymppisenä.)

Säkeistön jälkimmäiset rivit ovat kappaleen ikimuistoisimmat. Ne kiteyttävät Pet Shop Boysin korkeaa ja matalaa kulttuuria yhdistelevän poptaiteen syvimmän olemuksen kahdeksaan sanaan.

“…but in the back of my head I heard distant feet
Che Guevara and Debussy to a disco beat”

Ajatus kuubalaisen vallankumousjohtajan ajatusten ja ranskalaisimpressionistin eteeristen sävelkulkujen yhdistämisestä discon kiihkeään sykkeeseen kuulostaa tarkkaan harkitulta manifestilta, mutta syntyi itse asiassa vasta studiossa, kun Tennant keskusteli kappaleen instrumentaalidemosta vakuuttuneen tuottaja Trevor Hornin kanssa.

Tennant sanoi, että haluaisi kappaleessa soivien jousien kuulostavan Claude Debussyltä. Horn ilahtui ja vastasi: ”Olenkin aina halunnut yhdistää Debussyä discobiittiin!”

Left to My Own Devicesin orkesterisovitus kuulostaa itse asiassa hyvin vähän Debussylta. Tämä korpesi Tennantia ja Lowea, joiden korviin Richard Nilesin mahtipontinen partituuri kuulosti aluksi vastenmieliseltä, suorastaan kuvottavalta.

Horn, joka oli tuottanut ABC:n Look of Loven kaltaisia pölysokerileivoksia, valoi kuitenkin kaksikkoon luottamusta: ”Jos siinä on jotain, josta ette pidä, se voidaan leikata studiossa pois.”

Nilesin (joka myöhemmin antoi samanlaisen kermakakkukäsittelyn Tears for Fearsin Sowing the Seeds of Lovelle) jousisovitus päätyi kuitenkin Left to My Own Devicesin lopulliseen versioon lähes sellaisenaan. Ja hyvä niin: juuri kontrasti jousisovituksen ylitsepursuvan romanttisuuden, uutuuttaan hohtavan digitaalidiscon ja Tennantin lakonisenviileän laulu- ja puhesuorituksen välillä tekee kappaleesta paitsi Pet Shop Boysin, niin myös koko maailmanhistorian hienoimman popsinglen.

Eikä laulu sitä paitsi kerro Tennantista itsestään: “En koskaan noussut sängystä puoli yhdeltätoista. Olen aina ylhäällä jo puoli kymmeneltä”, laulaja on sanonut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Left to My Own Devices menestyi kohtalaisen hyvin ja ylsi Britanniassa jopa singlelistan neljänneksi. Introspection-albumin (1988) avaava pidempi maxi-versio (8 min 16 s) käsittelee ”a day in the life” -teemaa vielä perinpohjaisemmin, sillä sen ”ylimääräisissä” säkeistöissä tarina jatkuu yöhön asti. Laulun päähenkilö nukahtaa ja näkee unta, jossa päivän tapahtumat sekoittuvat surrealistisella tavalla keskenään. Säkeet, joissa Che Guevara juo teetä ja viettää salattua elämää estraditähtenä, ovat varmasti iamthewalruseinta, mitä Pet Shop Boys on milloinkaan tehnyt.

Video ei ole enää saatavilla

Peter Broderick saa äänen vaikka täytetystä linnusta.

Mies, joka soittaa mitä vain, päättää vaihteeksi keskittyä itseensä. Hyvä niin.

Peter Broderick on ehtinyt 25-vuotiaaksi paljon. Työteliäs portlandilaismuusikko on soittanut muun muassa M. Wardin ja Doloreanin levyillä suunnilleen jokaista kuviteltavissa olevaa instrumenttia sahasta mandoliiniin ja kuulunut esimerkiksi Loch Lomondin ja tanskalaisen Efterklangin kiertuekokoonpanoihin. Lukemattomilla levytyksillään hän on seikkaillut niin modernin klassisen, ambientin, popin, folkin kuin elokuvamusiikinkin maailmoissa.

Broderickin kolmas laulettua musiikkia sisältävä albumi yhdistelee kaikkia edellämainittuja tyylejä, mutta edustaa kuitenkin miehen tuotannon populaareinta laitaa. Siitä kertoo jo se, että levyn julkaisee Fleet Foxesin ja Explosions in the Skyn kotina tunnettu Bella Union, joka toi markkinoille myös vuoden 2010 How They Aren.

Kuka tietää, ehkäpä järkyttävästi nimetyn albumin otsikkoon kätkeytyvä sanaleikki kertoo Broderickin vihdoin päättäneen keskittyä oman uransa luomisen: tästä se alkaa.

Levy alkaa niin kuin taidepopalbumi vain voi alkaa: pianonkilkatuksella, jota ensimmäisten minuuttien aikana saapuu tukemaan vain maltillinen jousikvartetti. Kun Broderick kolmen minuutin kohdalla vihdoin avaa suunsa ja julistaa olevansa piano (“I am piano”), syntyy vaikutelma kamarimusiikin löytäneestä Sigur Rósista.

A Tribute to Our Letter Writing Days käynnistyy yhtä impressionistisissa tunnelmissa. Yksinkertainen melodinen teema toistuu toistumistaan, laulun, pianon, jousien kuin puhaltimien kietoutuessa toisiinsa. Vaikutelma on vaivaton ja leikkisä ja tuo mieleen Penguin Café Orchestran sydämellisen kamari-avantgarden. Seitsemän minuutin mittansa aikana kappale ehtii kuitenkin muuntua herkäksi Iron & Wine -folkballadiksi ennen kuin nousee avaruuspölynä eetteriin mahtipontisen lopukkeensa aikana.

Täysosumat jatkuvat äärettömän kauniilla Bluella, jona helmeilevä kitaranäppäily tuo mieleen Big Starin ja countrykauden Byrdsin. Vielä parempi on levyn (lähes) nimikappale It Starts Heart, jonka efektoitu hypnoosipop tuo puhelauluineen mieleen joogan absolutismin ilot löytäneen Arab Strapin tulkitsemassa Wiren myöhäiskauden tuotantoa.

(Enkä muuten olisi ikinä uskonut, että sellainen kertosäe kuin ”h, t, t, p, colon slash slash, double-u double-u double-u, dot, it starts hear, dot, com” voisi olla muuta kuin kammottavan paska.)

Yli 8-minuuttinen Asleep valitettavasti tappaa tunnelman, jonka Broderick on levyn neljällä erinomaisella avausraidalla niin huolellisesti rakentanut. Levyn jälkipuoliskolla hän ei enää aivan onnistukaan tavoittamaan Bluen ja It Starts Hearin magiaa, vaikka yksittäiset kappaleet, kuten Shearwaterin hengessä paisutteleva Colin, vahvoja ovatkin. Everything I Know’n simppeli Nick Drake -folk päättää vaikuttavan, joskin häivähdyksen verran muusikkoilulta haiskahtavan albumin sympaattisesti.

84 Potentiaalinen läpimurtoalbumi tekee selväksi, että umpilahjakkaalla Peter Broderickilla on kaikki kortit hallussaan. Vielä jää kuitenkin arvoitukseksi, mitä peliä hän lopulta haluaa pelata.

Video ei ole enää saatavilla

Kathleen ja Justin ne yhteen soppii, pannaan ne huomenna pussauskoppiin.

Kanadalaisen countryrockin karhea kultakurkku saa vetoapua uudelta sussultaan, Bon Iverin Justin Vernonilta.

Kathleen Edwards on julkaissut 2000-luvun mittaan kolme albumia, jotka eivät ole kiittävistä arvioista huolimatta auttaneet 33-vuotiasta kanadalaista nousemaan ylös siitä kaupallisesta sudenkuopasta, joka vainoaa valtavirran syleilemän countryn ja valikoidumman yleisön arvostaman indie-americanan välistä sarkaa kyntäviä artisteja.

Edellisellä albumillaan Asking for Flowersilla (2008) Edwards ylsi sentään kotimaansa albumilistalla Top 20:een ja Yhdysvalloissakin Top 100:n kynnykselle, mutta erityisen suuria otsikoita hän ei silloinkaan synnyttänyt.

Edwards palaa neljän vuoden tuumaustauolta albumilla, jonka silmiinpistävin piirre on samanaikaisesti musiikillinen ja ulkomusiikillinen. Viime vuonna Edwards erosi elämänkumppanistaan ja yhteistyökumppanistaan Colin Crippsistä ja alkoi olla ”sillä tavalla” Bon Iverin Justin Vernonin kanssa.

Yhteistyökumppanit ovat vaihtuneet Edwardsin uralla säännöllisesti; hänen albumeillaan on tähän asti ollut aina eri tuottaja tai tuottajat. Se, että Voyageurin tuottajaksi on valikoitunut Vernon, tuntuu johdonmukaiselta muistakin kuin romanttisista syistä; jos Edwardsin uran ”pelastajaksi” joku artisti sopii, niin softrockin ja psykedelian sävyjä hauraaseen folkiinsa innovatiivisesti sekoitteleva Vernon. Tällaista tulokulmaa kun ei laulajattaren musiikkiin ole vielä aikaisemmin kokeiltu.

Voyageurilla soittaa koko joukko nimekkäitäkin vierailijoita Norah Jonesista Megafaunin Phil Cookiin. Jotain albumikokonaisuuden linjakkuudesta kertoo, ettei kuulija kuitenkaan havahdu missään vaiheessa kenenkään muun kuin Edwardsin ja Vernonin läsnäoloon.

Bon Iverin kädenjäljen tunnistaa helposti myös niissä kappaleissa, joissa hän ei ole äänessä. Tietty ilmava, urbaani täyteläisyys on korvannut sen rosoisuuden ja ne saappaankantoihin junttaantuneet savikokkareet, jotka tekivät etenkin Edwardsin Failer-debyytistä (2003) niin koskettavan ja vastustamattoman.

Tekstittäjänä Edwards ei edelleenkään ole erityinen – miten voisikaan, jos albumilta kerran löytyy foneetiikalla leikittelevä kappale nimeltä Chameleon/Comedian – mutta hänen laulunsa on vahvistunut ja kirkastunut. Kymmenen vuotta sitten viehättäneen kömpelön raakkunan on korvannut voimakas ääni, jossa on itsevarmuutta kuin Neko Casella tai Suzanne Vegalla. Voyager on itse asiassa todennäköisesti ensimmäinen Suzanne Vega -vaikutteinen albumi, jota sietää kuunnella – Vegan omat levyt pois lukien, luonnollisesti.

Suzanne kummittelee jo avauskappaleessa Empty Threat, jonka kirkkaasti räiskähtelevät kitaraiskut tuovat mieleen levyn soundimaailman toisen ilmeisen kiinnekohdan, Fleetwood Macin. Samaa raikasta, radioaaltojen rakastamaa Lindsey Buckingham -fiilistä on ihanan tyhjänpäiväisesti tanssittavassa Sidecarissa ja erinomaisessa Change the Sheetsissa, jonka kaiutetussa soundissa ja laulukoukuissa Justin Vernon näyttää kyntensä.

Neil Young -riffillä käynnistyvä Mint muistuttaa vanhasta Edwardsista, mutta ei saa haikailemaan vanhoja hyviä aikoja; niin hienosti Voyageur toimii sokerisimmillaankin, kuten sovituksellisiin detaljeihin dipatussa House Full of Empty Roomsissa tai lopun sooloissa suorastaan Mike Oldfieldiksi repeävässä Going to Hellissä. Levyn ainoa huti on hidas pianoballadi Pink Champagne, joka on yhtä äitelä kuin nimensä.

Levy päättyy iki-ihanaan, Aimee Mannin parhaisiin lauluihin vertautuvaan For the Recordiin. Kappale on kirkas kuin yötaivas, ja siinä on Justin Vernonin pysäyttävimpien kappaleiden (Lump Sum, Re:Stacks) kaltaista kertakuulemalla klassikoksi -neroutta.

84 Uusi urbaanimpi Edwards on ilahduttava tuttavuus. Voyageur hengittää, mutta ei enää vain maalaisilmaa, ja haastaa Failerin (2003) tasapäiseen taisteluun laulajan parhaan albumin tittelistä. Kaupallisessa mielessä levy jäänee edeltäjiensä tapaan väliinputoajaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Trailer Trash Tracys sai nimensä göteborgilaisen death metal -baarin mukaan.

Minimalistista industrial-surfia – yli vuoden myöhässä.

Pöytä näytti olevan katettu kammottavasti nimetylle lontoolaiskvartetille vuonna 2009, kun se julkaisi erinomaisen tupla-a-singlen Candy Girl / You Wish You Were Red ja pääsi kiertämään Britanniaa tulikuuman the xx:n kanssa.

Sen jälkeen Trailer Trash Tracysistä on kuitenkin kuulunut varsin vähän. The Vaccinesin kanssa joulukuussa tehtyä lyhyttä Euroopan-kiertuetta seuraa esikoisalbumi Ester, jonka voisi sanoa olevan ”odotettu”, ellei bändin olemassaoloa olisi ehtinyt tässä välissä unohtaa.

Liki kaksi ja puoli vuotta sitten julkaistut Candy Girl ja You Wish You Were Red ovat albumilla mukana, mikä vain vahvistaa mielikuvaa siitä, että Trailer Trash Tracys ehti mussuttaa popcorn-kartionsa tyhjiin jo trailerien aikana. Hyvä kuitenkin, että ovat: ilman ensimmäisen upeaa kitarariffiä ja Crying Gamesta lainattua melodiakoukkua ja jälkimmäisen hiphop-biittiin sovitettua Spector-noiria Ester olisi melkoinen pannukakku.

Biisikaksikon luokkaan yltää levyn kahdeksasta muusta kappaleesta (tai seitsemästä, sillä avausraita Rolling – Kiss the Universe on juuri sellainen muka-taiteellinen sekoiluintro, joka ei palvele ketään) vain kaksi.

Noista kahdesta osumasta vaatimattomampi on surffilaudat hylänneen Beach Boysin hengessä bassotteleva ja kummallisilla synatomeilla lähes sabotoitu Dies in 55. Oleellisesti parempi on Strangling Good Boys, Billy Squierin Big Beatin (tuttu mm. Jay-Z:n 99 Problemsista ja Dizzee Rascalin Fix Up Look Sharpista) tyyliin ryskyvä dreampop-tanssihitti, joka taistelee Candy Girlin kanssa tasapäisesti Trailer Trash Tracyn parhaan kappaleen tittelistä.

Puolet levyn kappaleet on sen sijaan enemmän tai vähemmän tyhjänpäiväisiä, mikä ei ole mitenkään erityisen mairitteleva saavutus – esikoisalbumi tai ei. Joko ne ovat sävellyksellisesti mitäänsanomattomia, kuten päätösballadi Turkish Heights tai sovitukseltaan ryhdittömiä, kuten singlen b-puolenakin julkaistu Engelhard’t Arizona.

Esterin paras puoli on, että se kuulostaa heikoimmillaankin hyvältä, jopa hämäävän hyvältä. Göteborgilainen Susanne Aztoria on esimerkillinen, joskaan ei erityisen omaleimainen shoegaze-seireeni, ja kitaristi Jimmy-Lee loihtii soittimestaan hetkittäin hyvinkin vaikuttavia äänimaisemia.

Haastatteluissa Trailer Trash Tracysin jäsenet ovat kertoneet perustaneensa yhtyeen vastaiskuina Interpolin kaltaisille 2000-luvun post punk -yhtyeille, joiden musiikissa basso oli dominoivassa roolissa. Yksi tunnistettavimmista elementeistä bändin musiikissa onkin sen vähäeleiset bassolinjat, jotka värisevät pitkiä säveliään kappaleesta toiseen kuin Angelo Badalamentin Twin Peaks -teemassa. Toinen toistuva elementti on kolhosti, varhaisen Cocteau Twinsin tapaan jytisevät konerytmit, joita bändi höystää välillä ihmeen epäsopivin efektein.

67 Trailer Trash Tracys on kuvaillut musiikkiaan ”minimalistiseksi industrial-surfiksi”. Esterin perusteella yhtye on tyylinsä kanssa ainakin vuoden myöhässä. Mutta vaikka esimerkiksi Crystal Stilts maalailee samoja äänimaisemia astetta kiinnostavammin, on Ester esikoisalbumiksi vähintään kohtalaisen onnistunut.

Video ei ole enää saatavilla

David Lowery ja Camper Van Beethoven, dadaa jo vuodesta 1983!

”Take the skinheads bowling
Take them bowling”

Kappale saa hyvälle tuulelle jo pelkällä nimellään. Sillä hyväntahtoinen on hän, joka haluaa viedä tontillaan öisin notkuvat skinheadit keilaamaan.

Tai sitten ei. Ehkä hän haluaa tunkea sormensa skinheadin ruumiinaukkoihin ja käyttää heidän päitään keilapalloina. Ovathan heidän päänsä jo valmiiksi sileitä ja kiiltäviä.

Tai jotain. Jos nimittäin ihan rehellisiä ollaan, en aivan ymmärrä, mitä David Lowery halusi Camper Van Beethovenin tunnetuimmalla kappaleella, bändin esikoisalbumin Telephone Free Landslide Victoryn (1985) ensimmäisellä singlelohkaisulla sanoa. Eikä taida ymmärtää kovin moni muukaan.

Kaksi-ja-puoliminuuttinen single on raukeaa, leppoisaa, lehmipunkin hengessä rullaavaa collegerockia, jonka maanläheinen sointi muistuttaa The Mekonsista ja Violent Femmesistä ja enteilee muutama vuosi myöhemmin Kurt Cobaininkin hurmannutta The Vaselinisia.

Kappaleen teksti koostuu havainnoista, jotka vaikuttavat irrallisilta ja satunnaisilta. Mutta on kappaleessa sentään kertoja.

Kertoja, joka kertoo heräävänsä joka aamu rukoilemaan jumalaa (”Every day I get up and pray to Jah”) vain huomatakseen, että kuolema on taas yhden päivän lähempänä (”And he decreases the number of clocks by exactly one”).

Kertoja, joka tarkkailee maailmaa esikaupunkiasuntonsa verhojen raosta (”Everybody’s coming home for lunch these days”) ja toivoo, että joku tekisi hänen nurmikollaan öisin parveileville jengeille jotakin (”Last night there were skinheads on my lawn”) – veisi heidät vaikka keilaamaan.

Tarina ei tästä kuitenkaan sanottavammin kehity, ainakaan dada-vapaasti tai erityisen loogisesti. Toisen säkeistön harmittomat yleistykset tuntuvat viittaavan epäsuorasti rasismiin (”Some people say that bowling alleys look all the same”), kolmas säkeistö käsittelee puolestaan puolittain unohdettua unta – tai unelmaa, jolloin sen voisi tulkita viittaavan Martin Luther King, Jr:n Lincolnin muistomerkillä vuonna 1963 pitämään puheeseen.

Mutta vaikka King, Jr. olisikin halunnut nukkua vieri vieressä ”muovin” kanssa eli, öö, solmia ystävyyden mustien ja valkoisten välille (KRÄTS – jää alkaa pettää tekstin tulkitsijan jalkojen alla.), tuskin hän sentään oli kovin kiinnostunut polvien nuolemisesta?

“I had a dream, I wanted to sleep next to plastic
I had a dream, I wanted to lick your knees
I had a dream, it was about nothing”

Kertooko kappale unelmien hiipumisesta, passivoitumisesta ja katkeroitumisesta? Onko se afrikkalaisamerikkalainen kostofantasia? Sillä mitä muutakaan keilaradalla tapahtuu kuin että massiivinen musta pallo vyöryy voimalla kymmenen valkoiseen, niskastaan punaisen kuikelon pääl- (KRÄTS – tekstin tulkitsija mulahti avantoon.)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

1990-luvun indierockyhtyeistä Take the Skinheads Bowlingin ovat coveroineet muun muassa Teenage Fanclub ja Manic Street Preachers. Tässä jälkimmäisen tulkinta kappaleesta vuoden 2003 Glastonburystä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

David Lowery julkaisi kuluvan vuoden helmikuussa uransa ensimmäisen sooloalbumin, The Palace Guardsin. Tässä video kappaleesta Deep Oblivion.

Video ei ole enää saatavilla

Beastie Boys, nerot liikenteessä.

Yhdeksänkymmentäluvulla ei ollut mitään niin viileää kuin Beastie Boys. Check Your Head (1992), Ill Communication (1994) ja yhtyeen Suomessakin Top 3:een nostanut Hello Nasty (1998) olivat kaikki kiistattomia klassikoita ja muodostavat villisti tyylilajista toiseen loikkivan albumitriptyykin, joka hakee vertaistaan – muutenkin kuin pelkästään hiphopin viitekehyksessä.

Ultraviileää ja kaiken poikamaisuutensa takana aina vakavalta ja älylliseltä vaikuttanutta 1990-luvun Beastie Boysia kuunnellessa on helppo unohtaa yhtyeen juuret. On helppo unohtaa motorisoitu, ilmalla täytetty jättiläispenis, joka sojotti keskellä lavaa vuoden 1987 pahamaineisella Licensed to Ill -kiertueella. On helppo unohtaa urporockin budweiserinlöyhkäinen maailmanennätys (You Gotta) Fight for Your Right (To Party!). On helppo unohtaa She’s On It.

Beastie Boys perustettiin vuonna 1979. Yhtye aloitti hardcorepunkilla ja löysi hiphopin vasta toisella ep-levyllään, Cooky Pussilla (1983).

Sen julkaisua seuranneilla keikoilla Beastie Boys tutustui newyorkilaiseen dj-nuorukaiseen Rick Rubiniin, jonka vuonna 1984 perustaman Def Jam Recordings -levy-yhtiön talliin trio kuului päivästä yksi lähtien.

On vaikea päättää, kumpi Beastie Boysin vuoden 1985 singleistä on typeryydessään nerokkaampi: tyhjentävästi nimetty Rock Hard vai ”A-luokan” naisihmisestä kertova She’s On It. Jälkimmäinen kuitenkin muistetaan paremmin, koska ensimmäinen jouduttiin vetämään luvattoman AC/DC-samplen (Back in Black) takia markkinoilta pian julkaisunsa jälkeen.

She’s On It noudattaa varhaisen Beastie Boysin yksinkertaista kaavaa. Biisin aineksiksi riittävät rupisella soundilla soitettu kitarariffi, rumpukoneen hard rock -ryske ja muutama säkeistöllinen debiiliä riimittelyä ja sloganiksi typistynyt huutokertosäe.

She’s On It ”kertoo” naisesta, joka ehtii kappaleen säkeistöjen aikana muun muassa nalkuttaa, opiskella, räpsytellä makuuhuonesilmiään ja pudottautua polvilleen.

“It’s gets annoying – so high on the tip
If a pirate had a Def Jam shirt – she’d be hard on his ship”

Sanoituksen ansioista kertoo jotain, että lyriikoiden analysoimiseen keskittyvällä Songmeanings-verkkosivustolla sen sisältöä on intoutunut ruotimaan kokonaista nolla ihmistä.

Mutta se video! Paukapäisen briljantti yhdistelmä Benny Hilliä, keskenkasvuisia kaksimielisyyksiä, The Beatlesin Helpiä, Marxin veljeksiä ja surkeaa campus-huumoria, jonka rinnalla American Pie -elokuvat vertautuvat Kieslowskin Kolme väriä -trilogiaan.

Toisin sanoen ei mitään, mitä ei voisi rakastaa täysin… hih hih, rinnoin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

She’s On It -single ei ilmestynyt Def Jamin vaan Warnerin kautta, sillä kappale julkaistiin alun perin Krush Groove -elokuvan (1985) soundtrackilla. Michael Schultzin ohjaama elokuva mukailee vapaasti Def Jamin alkuvaiheita, ja Beastie Boysin lisäksi siinä esiintyvät omana itsenään muun muassa Run-D.M.C., Rick Rubin, Kurtis Blow ja LL Cool J.

Video ei ole enää saatavilla

The Flying Lizards vuonna 1984, Sally Peterson ja David Cunningham.

The Flying Lizards täyttää yhden hitin ihmeelle säädetyn virallisen vaatimuksen: yhtyeen singleistä vain yksi ylsi Iso-Britannian listan top 40:een.

Tuo single, Deborah Evansin lakonisesta jutustelusta, atonaalisesti kilkattavasta pianosta ja tiskipöydältä putoilevilta kattilankansilta kuulostavasta rytmiraidasta koostuva cover-versio Barrett Strongin Motown-standardista Money (That’s What I Want), nousi syksyllä 1979 selittämättömästi brittilistan sijalle neljä.

Moneyn listamenestystä huikeampaa esimerkkiä avantgarden soluttautumisesta valtavirtapopin verenkiertoon on vaikea löytää. Semminkin, kun kappaleen keikkuessa singlelistan palkintopallin kynnyksellä listan kärkipaikkaa piti Sir Cliff Richard vaahtokarkinpehmeällä pehmopoprallatuksellaan We Don’t Talk Anymore.

The Flying Lizardsin lento päättyi viisi vuotta listamenestyksen jälkeen. Ennen hajoamistaan yhtye ehti julkaista vielä kolmannen albuminsa Top Tenin (1984). Pelkästään cover-kappaleista koostuvalla albumilla kuultiin versiot muun muassa Jerry Lee Lewisin Great Balls of Firestä, Jimi Hendrixin Purple Hazesta ja Leonard Cohenin Suzannesta.

Top Ten on hiukan väsähtänyt ja väljähtänyt albumi, mutta ainakin yksi helmi siltä löytyy. Sally Petersonin kalseasti tulkitsema Sex Machine saattaa itse asiassa olla The Flying Lizardsin lainakappaleista paras; syksyllä 1979 julkaistuna se olisi luultavasti jättänyt popkulttuuriin aivan yhtä lähtemättömän jäljen kuin Money.

Aivo The Flying Lizardsin takana oli David Dunningham, kaikesta poikkitaiteellisesta ja rockin konventioita rikkovasta humaltunut vapaa sielu. Cunningham oli varma siitä, että musiikillinen koulutus kahlitsee ja että taiteilijan tulee pyrkiä puhtaaseen, lapsenomaiseen tilaan vapauttaakseen kaiken luovuutensa.

Ennen dadaistisen popyhtyeensä perustamista Cunningham hääräsi Fluxus-päissään muun muassa taidemusiikin asiaa ajavassa London Musician’s Collectivessa sekä Portsmouth Sinfonia -orkesterissa, jonka jäsenet (mm. Brian Eno) saivat tarttua vain soittimiin, joita eivät hallinneet. Vielä parempaa oli, jos he eivät hallinneet ensimmäistäkään soitinta.

The Flying Lizardsin hajoamisen jälkeen Cunningham on ansioitunut muun muassa äänitaiteen ja installaation parissa ja työskennellyt muun muassa elokuvasäveltäjä Michael Nymanin, näyttelijätär Ute Lemperin ja ikioman Pan Sonicimme kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Flying Lizards pääsi läpimurtohittinsä ansiosta myös Top of the Pops -ohjelmaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jeremy Kelly ja Peter Coyle olivat 1980-luvun brittipopin kauneimpia tähdenlentoja.

Asiasta paremmin tietävät osaavat kertoa, että ken lootuksen hedelmää tahi lehtiä popsii, saavuttaa raukean ja pöhkön olotilan.

Kenties hieman sellaisen kuin on kertojahahmolla The Lotus Eatersin kappaleessa The First Picture of You.

“It’s warm in and out
the pulse of flowing love
spread the calm to meet the others
pleasure fills with love ‘til dawn”

The Zombiesin ja The Byrdsin jalanjäljissä talloneen liverpoolilaisyhtyeen esikoissingle kuvaa rakkauden auvoa niin naiivisti ja sinisilmäisesti, ettei kappaletta voi punastelematta kuunnella. Laulun toisessa säkeistössä kuullaan “vastasyntyneen suloista laulua” ja kertosäkeessä hämmästellään “riemuaan huutavia kukkasia”.

Testosteronia tai maskuliinisuutta ei kappaleessa ole unssiakaan. Peter Coylen henkäilevässä laulussa ja Jeremy Kellyn helisevässä kitaroinnissa on sen sijaan samanlaista liikuttavaa varovaisuutta kuin teinipojassa, joka tapaa tyttöystävänsä vanhemmat ensimmäistä kertaa.

Twinpeaksiksi: The First of Picture of Youssa on loputtomasti Jamesia ja Donnaa eikä tippaakaan Bobbyä ja Lauraa.

Kun Arista Records julkaisi The First of Picture of Youn kesäkuussa 1983, The Lotus Eaters oli juuri ja juuri olemassa. Bändi ei ollut vielä soittanut keikkaakaan, ja sen kokoonpano oli vielä vakiintumatta.

Single kuitenkin otti ja myi 100 000 kappaletta ja singautti Lotus-pojat muun muassa Melody Makerin kanteen.

Vuoden 1985 syksyyn mennessä The Lotus Eatersin oli kuitenkin kuollut ja kuopattu. Esikoisalbumi No Sense of Sin uuvahti brittilistan sijalle 96 ja The First Picture of Youta seuranneet singlet olivat järjestään floppeja – paitsi Italiassa, mutta Italiaa ei kerta kaikkiaan lasketa. Koskaan.

Suloisuudestaan The Lotus Eaters ei tinkinyt missään vaiheessa. Yhtye nimesi kappaleensa tavalla, joka sai raisiolaisen Sigin vaikuttamaan Misfitsiltä (Can You Keep a Secret, Too Young, Two Virgins Tender, My Happy Dream) ja tuuppasi albuminsa kanteen kuvan niin söpösti ujostelevasta nuorukaisesti, että tähän verrattuna Take Thatin Mark Owen on kuin krapulainen kivikala.

Video ei ole enää saatavilla

The Lotus Eaters – The First Picture of you

Bonus!

Kun Lotus Eaters hajosi, Jeremy Kelly palasi aiemmin perustamaansa The Wild Swansiin. Peter Coyle puolestaan oli mukana Lightning Seedsin alkuvaiheissa, kunnes katosi tanssi- ja yökerhobisnekseen. Kaksikko palasi yhteen 1990-luvun lopulla ja julkaisi The Lotus Eatersin kakkosalbumin Silentspace vuonna 2001.

Viime vuonna bändi julkaisi jo kolmannen albuminsa Differencen, ja Myspace-sivujen mukaan tekeillä on jo neljäs, nimeltään A Plug-In Called Nostalgia.

Video ei ole enää saatavilla

Kuolemanhaukat. Teemu Markkula toisena vasemmalla.

Yhtyeeseen kuuluvat:

Laulaja-kitaristi Teemu Markkula, kosketinsoittaja-saksofonisti Tenho Mattila, rumpali-perkussionisti Miikka Heikkinen ja basisti Riku Pirttiniemi.

Perustettu:

Keväällä 2010. Kokoonpano muodostui aluksi Markkulan kirjoittamien kappaleiden sovittamista ja äänittämistä varten, mutta tiivistyi lopulta ihan oikeaksi yhtyeeksi, mistä kertoo Teemu Markkula -etuliitteen hiljattainen pudottaminen pois bändin nimen edestä. Death Hawks -nimi syntyi Tampereen Telakalla, Pintandwefall-lämmittelykeikan jälkimainingeissa. Kaikki yhtyeen jäsenet soittivat aikaisemmin progressiivisessa folkpsykedeliassa velloneessa Genzale-yhtyessä.

Julkaisut:

Ei vielä mitään. Soundcloudissa on kuultavana kaksi kappaletta. GAEA Records julkaisee Death Hawksin esikoisalbumin keväällä 2012. Genzalen julkaisemman omakustanteisen promoalbumin voi kuunnella ja ladata Soundcloudista. Markkulan toinen aktiivinen yhtye Colonization 337 on julkaissut yhden ep:n ja tekee parhaillaan esikoisalbumiaan. Soundcloudissa on kuunneltavissa kappaleet Violence ja Harvest Machine.

Todennäköisimmin Death Hawks…

…ei joudu tyytymään yhdessäkään levyarviossa alle neljän tähden arvosanaan. Juomapelien ystävät voivat bongailla arvioista sanoja blues, kraut, boogie, psykedelia ja viikset – ja juoda itsensä ankaraan humalatilaan.

Epätodennäköisimmin Death Hawks…

…saa ainuttakaan esikoisalbuminsa blues-kraut-boogie-psykedelia-viiksi-eepoksistaan kaupallisten radiokanavien voimasoittoon.

Levyhyllyssä Death Hawksin voi sijoittaa…

…niiden kyseenalaiselta enoltasi perimiesi hiirenkorville kauhtuneiden arvovinyylien joukkoon.

Miksi Death Hawks on hyvä…

…koska sen musiikki ei ole mistään kotoisin. Tarkoittaa: on ajatonta ja toismaailmallista, jostain faktan ja fiktion rajamailta.

Death Hawksin musiikki kolmella sanalla Teemu Markkulan kuvailemana:

”Vaarallinen, juureva, toismaailmainen.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

“Serge Gainsbourgin Sea, Sex and Sunia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Crosby, Stills, Nash & Youngin Déjà Vuta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

”Pop Levi. Vaikka Pop Levikin ammentaa vaikutteita musiikkiinsa 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta, hänen tyylinsä ja ilmaisunsa on jotain uutta ja jännittävää.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

”What is this that stands before me?”
(Black Sabbath – Black Sabbath)

Mihin artistiin vertaaminen imartelisi Teemu Markkulaa kaikkein eniten?

”David Bowieen tai Howlin’ Wolfiin.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Ukkonen.”

Jos musiikkisi olisi maisema tai muu konkreettinen ympäristö, miltä se näyttäisi?

”Aukea lehtimetsä yöllä ja outoja valoja taivaalla.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua eniten tällä hetkellä?

”Syksy, kylmyys ja toisen levyn suunnittelu.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Juha Vainion Sellaista elämä on.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Nirvanan Smells Like Teen Spiritiä.”

Mikä on tyylikkään naamakarvoituksen salaisuus?

”Rohkeus, ylpeys ja muoto.”

Jos The Death Hawksia ei oteta huomioon, mikä on haukkojen top 3 kautta aikojen?

”Ronnie Hawkins & The Hawks, Alan Hawkshaw ja Hawkwind. Ja mainittakoon vielä Hudson Hawk -elokuva.”

Video ei ole enää saatavilla

Death Hawks keikalla:

1.12. Katriinamiesklubi, Kustaa Vaasa, Helsinki (duo)
26.12. O’Haras, Tampere (Teemu Markkula soolo)
14.1.2012 Telakka, Tampere

http://vimeo.com/31268564

”Sending you forget me nots
to help me to remember
Baby please forget me not
I want you to remember”

Älä unohda minua, toivoo Patrice Eurooppa 3:n sävelin.

VH1-kanava rankkasi taannoin Forget Me Notsin 1980-luvun sadan hienoimman yhden-hitin-ihmeen joukkoon. Vaikka kappale olikin esittäjänsä ainoa Top 40 -hitti, ei Patrice Rushenia voi hyvällä tahdollakaan pitää minään tähdenlentona.

Sessiomuusikkona ansioitunut Rushen saavutti 1980-luvulla aseman jenkki-R&B:n luotettavana divarijyränä. Vuosina 1978–1987 sacramentolainen monilahjakkuus tehtaili kuusi albumia, jotka kaikki nousivat Yhdysvaltain albumilistalla sadan myydyimmän joukkoon.

Rushenin tunnetuin kappale löytyy hänen ainoalta top 20 -albumiltaan Straight from the Heartilta (1982). Forget Me Notsin palautti parrasvaloihin ensin Penny Marshallin romanttinen komedia Big – Isoksi yhdessä yössä (1988), jonka trampoliinikohtauksessa kappale soi, ja myöhemmin Barry Sonnenfeldin tieteiskomedia Men in Black – Miehet mustissa (1997), jonka nimikappale pohjaa noin sataprosenttisesti biisin kuolemattomaan grooveen.

Forget Me Nots on kevyesti funkahtava siivu harmitonta R&B-poppia, josta tekee kuolemattoman kolme asiaa: Freddie Washingtonin bassokuvio, Freddie Washingtonin bassokuvio ja Freddie Washingtonin bassokuvio. Sen elastinen svengi toi Men in Blackin esittäneelle Will Smithille Grammyn ja vei tämän muun muassa Iso-Britannian, Saksan ja Ranskan singlelistojen ykköseksi.

Kun Men in Black jylläsi listoilla, Rushen julkaisi jazz-henkisen Signaturen (1997). Se on Rushenin edellinen sooloalbumi; 56-vuotiaalla muusikolla kun on ollut sen jälkeen parempaakin tekemistä kuin tavoitella poptähteyttä.

Rushenista on kehkeytynyt todellinen edelläkävijä tv-viihteen saralla; hänestä on tullut ensimmäinen nainen, joka on toiminut esimerkiksi Grammy- ja tai Emmy-gaalan musiikillisena johtajana, ja toistaiseksi ainoa nainen, joka on toimittanut samaa virkaa merkittävässä myöhäisillan talkshow’ssa (The Midnight Hour).

Entäpä Freddie Washington? No, kyllähän hän soittaa osaa. Vuosikymmenten varrella bassotaiturin palveluksiin ovat turvautuneet muun muassa Michael Jackson, Stevie Wonder, Sir Elton John, Herbie Hancock ja aivan viime vuosina Steely Dan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Men in Black ei ollut ainoa ysärihitti, joka samplasi Forget Me Notsia. Kappale on myös yksi George Michaelin Fastloven (1996) rakennusaineista.

Video ei ole enää saatavilla

Rättö (kuvassa) ja Lehtisalo esiintyivät viidessä ensimmäisessä Monsters of Popissa, mutta eivät ole tällä kertaa mukana. Kuva: Jukka Tarvonen.

Kaikkien aikojen kuudes Monsters of Pop käynnistyy tänään Tampereen Klubilla ja Telakalla. Nuorgam sukelsi kolmipäiväisen klubifestivaalin historiaan ja muisteli menneitä festivaalin tuottajan Antti Hietalan kanssa. Kokosimme myös mykistävän soittolistan, jolla kuullaan seitsemääkymmentäkuutta MoPissa vuosien varrella esiintynyttä artistia!

Linkki soittolistaan tästä.

2006: Liekin kuumuudessa

Risto Ylihärsilä ja Joose Keskitalo, poikarakkautta. Kuva: Tomi Palsa.

Ensimmäinen Monsters of Pop järjestettiin elokuun alussa Kauppakadun Yo-talolla ja Pub Artturissa. Torstaina 10. elokuuta Jukka Salmisen Tapes-soolokeikka käynnisti festivaalin, jonka päätti lauantai-iltana Boys of Scandinavia. Ensimmäisen ”mopin” erikoisuus oli Risto Ylihärsilän ja Joose Keskitalon yhteiskeikka lauantaina Artturissa.

Antti Hietala: ”Eka kerta on aina eka kerta. Kaikilla oli ihanaa, kaikki oli helppoa. Yo-talon hevosenkengässä mitattiin Liekin keikan aikana lämpötilaksi 45 astetta.”

2007: Revi siitä!

Martin Rev, hämmentäjä aviaattoreissaan. Kuva: Tomi Palsa.

Toisena vuotenaan Monsters of Pop laajeni myös Ravintola Laternaan. Sinne esiintymään kiinnitetty Paavoharju peruutti viime hetkellä keikkansa, jolloin yhtyettä tuuraamaan hälytettiin ensimmäisessäkin Monsters of Popissa hurmannut Rättö ja Lehtisalo. Samalla käynnistyi perinne, joka katkeaa vasta tänä vuonna, kun Porin mahladuo ei ensimmäistä kertaa kuulu festivaalin ohjelmaan. Toinen seikka, josta vuoden 2007 MoP muistetaan, on newyorkilaisen Suicide-yhtyeen legendaarinen Martin Rev, jonka lauantainen keikka Yo-talolla niin sanotusti jakoi mielipiteet.

AH: ”Toisessa MOPissa nähtiin kaksi keikkaa, joita en tule unohtamaan ikinä: Studio oli täydellinen, Martin Rev taas, sanotaanko, ’haastava’. Revin performanssin ehdottomuus oli suurelle osalle yleisöä ehkä liian anarkistista, itse nautin kuitenkin suuresti. Studion MOP-keikka jää muuten historiankirjoihin yhtyeen toiseksi viimeisenä live-esiintymisenä.”

2008: Ruotsalainen sukellus

Venäläinen Everything Is Made in China ei ryssinyt vuoden 2008 MoP-esiintymistään. (Anteeksi.) Kuva: Antti Hietala.

Kolmantena vuotenaan Monsters of Pop muutti Tampereen länsipuolelta itään, kun Klubi ja Telakka ottivat Yo-talon, Artturin ja Laternan paikat festivaalin esiintymisareenoina. Ruotsalaisen Familjenin huipentamana viikonloppuna kuultiin Monsters of Popin ensimmäistä venäläistä esiintyjää, kun postrockyhtye Everything Is Made in China myrskysi torstaina Klubilla.

AH: ”Kolmantena vuotena kaikki meni mahtavasti, kiitos osittain vaihdon Tullikamarin ympäristöön. Mieleen jäi Familjenin nokkamiehen stagedaivaus. Valitettavaa oli, ettei kukaan uskaltanut ottaa kaksmetristä svedua kiinni. Jos tarkkaan katsoo, niin Klubin tanssilattialta löytyy edelleen se monttu, jonka Johanin kallo sai aikaan.”

2009: Viime hetken peruutus

Op:l Bastards ja eeppinen voitto. Kuva: Sakari Karipuro.

Neljännen Monsters of Popin pääesiintyjinä kuultiin keikkalavoille palannutta Op:l Bastardsia. The New Wine puolestaan laajensi festivaalin kansainvälistä tarjontaa Norjan suuntaan. Vuoden erikoisuus oli Ville Leinosen ja Pekko Käpin keikka, jonka ohjelmisto muodostui kuopatun Office Building -yhtyeen kappaleista.

AH: ”Tästä vuodesta on jäänyt päällimäisenä mieleen Those Dancing Daysin viime hetken peruutus ja sen aiheuttama harmitus. Samoin Name The Petin stokispintaliitäjien viinanhimo.”

2010: Svedu ei sylje lasiin

Ranskalainen Danger näyttää kreisibailauksen mallia. Kuva: Sakari Karipuro.

MoPin kansainvälistyminen jatkui, kun esiintyjien kotimaihin lisättiin Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Norjan seuraan Uusi-Seelanti (The Ruby Suns) ja Ranska (Danger). Festivaalin poikkitaiteellista tarjontaa edustivat Elokuvateatteri Niagarassa esitetty Sub Pop -levy-yhtiön musiikkivideoretrospektiivi ja Telakan kakkoskerroksessa järjestetty Poppimonsterit-lastentapahtuma.

AH: ”Itselle tärkeä vuosi siinä, että saatiin kaksi omaa suosikkia, Danger ja
Ikons, keikalle. Ikonsien viinanhimo oli myös omalla tasollaan. The Ruby Sunsin pojat tulivat keikkansa jälkeen kainosti kysymään että ’saisimmeko joitain alkoholijuomia takahuoneeseen’. Kävi ilmi, että svedupetterit olivat juoneet heidänkin raideriviinat.”

2011: The Rollstons lusii

Kolmannen kerran Monsters of Popissa esiintyvän The Rollstonsin tyylinäyte vuodelta 2007. Kuva: Ilkka Valpasvuo.

Ei Rättöä ja Lehtisaloa, mutta sentään Regina ja The Rollstons, joille Monsters of Pop on historian kolmas. Yhtyeistä jälkimmäinen vastaa toisesta festivaalin erikoisherkusta ja esittää kokonaisuudessaan myyttisen Doing Time -cd-r-albuminsa kymmenen vuoden takaa. Toinen spesiaalikeikka on kerran aikaisemminkin MoPissa nähdyn Jessen ja Jimi Tenorin yhteisesiintyminen. Kuudennessa Monsters of Popissa musisoivat myös muun muassa norjalainen kosmisen discon mestari Lindstrom, ruotsalaiset popsuosikit JJ ja Lo-Fi-Fnk sekä kotimaiset Siinai, Huoratron ja Big Wave Riders.

Monsters of Pop 2006–2011

1. Tapes – Eightythree
2. Ville Leinonen & Valumo – Valumo [live]
3. Magenta Skycode – Go Outside
4. Samae Koskinen – Hän asuu näillä kulmilla
5. Liekki – Päijänne
6. Risto – Pupu Tupuna
7. Joose Keskitalo – Pimeydestä pimeyttä vastaan
8. Custom Drummer – Luxus
9. Tv-Resistori – Serkut rakastaa paremmin
10. Le Sport – Tell No One About Tonight
11. I Was a Teenage Satan Worshipper – Botox Zombies
12. Regina – Minua ollaan vastassa
13. Most Valuable Players – Stockholm Doesn’t Belong to Me
14. Boys of Scandinavia – Why Do You Love Me
15. Pintandwefall – John the Seahorse
16. Don’t Be a Stranger – Perfect Problem
17. Sister Flo – White Noise
18. The Rollstons – Notorious
19. Anssi 8000 – Squirrel Song
20. K-X-P – Mehu Moments
21. Plain Ride – One More Round
22. Studio – Self Service
23. The Micragirls – Queen of the Cavemen
24. Martin Rev – In Your Arms
25. Aksu – Ei sen niin oo väliä
26. Cats On Fire – Higher Grounds
27. Viola – Lovelights
28. Pluxus – Transient
29. Eleanoora Rosenholm – Kodinrakennusohjeet
30. Aavikko – Futer City
31. Islaja – Sydänten ahmija
32. Kastor – Melody I Hear in Your Heartbeat
33. Kiki Pau – Poses
34. Goodnight Monsters – First One on the Beach
35. Everything Is Made in China – Sleepwalking
36. Familjen – Det snurrar i min skalle
37. Puumaja – Kesä voi mennä pieleen
38. Office Building – Eyes on the Road
39. Kiila – Kevätlaulu
40. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Käpytemppeli
41. Manna – Holy Dirty Game
42. Vuk – Rukous
43. Zebra & Snake – Big Bad Drummer
44. Nottee – Don’t Waste Your Light On Me
45. Name The Pet – Falling
46. The New Wine – Bridge
47. Op:l Bastards – Spraybeat [Eagle Mix]
48. Murmansk – Sweet Trio
49. Ikons – Imperiet
50. The Ruby Suns – Cranberry
51. Cosmobile – Curtain
52. Francis – Eternal Souls
53. Them Bird Things – Like a Fire
54. The Baddies – Battleships
55. Bye Bye Bicycle – Navigation
56. Burning Hearts – Into the Wilderness
57. Shine 2009 – New Rules
58. Jaakko Eino Kalevi – Flexible Heart
59. Ka So Re – Petite
60. Villa Nah – Running On
61. Danger – 11h30
62. On Volcano – The Explorer
63. NT´s White Trash – You & Me
64. JJ – Let Go
65. Delay Trees – Cold
66. Britta Persson – Toast to M
67. The Valkyrians – Disorder
68. Lo-Fi-Fnk – Boom
69. Siinai – Munich 1972
70. Nightsatan – Four Eyed Cyclops
71. Bright Shades – Sightseeing
72. Jesse – Odotin ihmettä
73. Jimi Tenor – Barcelona Sunrise
74. Lindstrøm – Where You Go I Go Too
75. Huoratron – $$ Troopers
76. Rico Tubbs – Hip Rave Anthem

Linkki soittolistaan tästä.

Monsters of Pop Tampereen Klubilla, Telakalla ja Ravintola 931:ssä 22.–24. elokuuta. Muista myös lauantaina 24.8. Klubilla klo 11–14 järjestettävä darrashoegaze-tapahtuma Aamiaisklubi <3 Monsters Of Pop <3 NRGM!, jossa ravitsevaa buffet-aamiaista säestävät mainiot Nuorgam-dj:t OO))) & Astro-Sofia! www.monstersofpop.net

Video ei ole enää saatavilla

Kollaa kestää lainasi toisen ja viimeisen singlensä nimen Fjorod Dostojevskiltä, koska halusi hienovaraisesti vihjata, että ”sitä ollaan lukion käyneitä”.

Korvaamattomassa Jee jee jee – suomalaisen rockin historia -teoksessa (WSOY, 1998) mainitaan, kuinka Kollaa kestää tunnettiin 1970-luvun lopussa “Tampereen huonoimpana bändinä”.

Bändinä, jonka täytyi keskeyttää levytyssessionsa, koska “rumpalin kädet väsyivät”.

Kollaa kestää ei kuitenkaan ole huono bändi. Helppo se sen sijaan on, nimittäin ottaa haltuun. Yhtye julkaisi olemassaolonsa aikana vain 26 kappaletta: yhden albumin, yhden ep-levyn, kaksi singleä ja joitakin irtobiisejä erilaisilla kokoelmilla. Kappaleista jokainen löytyy yhtä lailla korvaamattomalta Kokonaan – jäähyväiset aseille -kokoelmalevyltä, jonka Johanna Kustannus julkaisi vuonna 1995.

Kollaa kestään kappaleista ehdottomasti tunnetuin on kokoelmalevyn nimen jälkimmäisen osan muodostava Jäähyväiset aseille, bändin ainoan albumin (1979) nimikappale, jonka poliittinen folklaulaja Liisa Tavi nosti herkällä, joanbaezmaisella folkversiollaan koko Suomen tietoisuuteen 1980-luvun alussa.

Suomipopin valkeat helmet –juttusarja haluaa kuitenkin nostaa Kollaa kestään tuotannosta esiin toisen kappaleen, yhtyeen kahdesta singlestä jälkimmäisen. Sen nimi on Kirjoituksia kellarista (1979), ja ilman Liisa Tavia se saattaisi hyvin Kollaa kestään kappaleista tunnetuin.

Ainakin se oli yhtyeen kappaleista ensimmäinen, joka tuntui kappaleen sanoittaneen Jyrki Siukosen mukaan “hitiltä”.

”Kyllähän Kirjoituksia kellarista tuntui selvältä edistysaskeleelta Kollaan uralla. Olimme itse singleen tyytyväisiä ja niin oli levy-yhtiökin. Keikkasetissä se oli yksi keskeisiä kappaleita yhtyeen loppuun asti”, Siukonen kertoo.

Se loppu tuli kuitenkin harmillisen pian: Kollaa kestää pani pillit pussiin vain noin vuosi singlen julkaisun jälkeen.

”Päivä aikaa ja se riitti hyvin”

Kollaa kestää mielletään usein “toisen aallon” tai “uuden aallon” bändiksi, koska sen esikoisalbumi ilmestyi suomipunkilmiöön nähden verrattain myöhään. Itse asiassa yhtye oli kuitenkin punk-aallon ensimmäisiä.

Kollaa kestää perustettiin jo vuonna 1976, luokkatoverusten Kai Kiven (kitara, laulu, sävellykset) ja Jyrki Siukosen (rummut, sanoitukset) kaksi keikkaa tehneen Hernia-yhtyeen raunioille ja se äänitti esikoissinglensä (Musti, sotakoira) samana päivänä jona Eppu Normaali räiski nauhalle Poliisi pamputtaa taas -klassikkonsa.

Kollaa kestää vasemmalta oikealle: Mikko Nevalainen, Jyrki Siukonen, Juha Helminen ja Kai Kivi.

Jukka Junttila kirjoittaa Kokonaan-kokoelman kansiteksteissä, että Kollaa kestään alkuperäinen tavoite oli ottaa osaa Suosikin Rock-Rally-kilpailuun. Sen yhtye tekikin – Suosikki on lailla kielletty -nimisellä kappaleella. Menestys jäi vaatimattomaksi.

Se ei kuitenkaan lannistanut yhtyettä. Kunnianhimo kasvoi, ja pian Kollaa ei enää tyytynytkään vain soittamaan huonosti. Musti, sotakoira -singleä seurasivat nopeassa tahdissa samoin Poko Rekorsin julkaisemat Kollaa kostaa -ep ja toinen single, Kirjoituksia kellarista.

Sekä ep että single äänitettiiin Mika Sundqvistin MSL-studiolla Ylöjärvellä. Kirjoituksia kellarista taltioitiin 19. maaliskuuta 1979.

”Paikka oli tuttu. Meillä oli päivä aikaa ja se riitti hyvin”, Siukonen kiteyttää levytysprosessin mutkattomuuden.

”Pantse Syrjä tuottajana ja Mika Sundqvist äänittäjänä oli tuttu yhdistelmä, joten homma meni purkkiin kivuttomasti. En muista, että studiossa olisi tehty mitään erityisiä muutoksia siihen, millaiseksi kappale oli harjoituskämpällä muovautunut. Kappale oli valmis jo ensimmäisissä treeneissä. Rakennehan on sen verran yksinkertainen.”

Kirjoituksia kellarista oli syntynyt Kollaa kestäälle tyypillisellä tavalla: Kivi teki sävellyksen, johon Siukonen raapusti riimit.

Kappaleen synnystä Siukosella ei ole ”minkäänlaista muistikuvaa”.

”Varmaankin kirjoitin sanat päivällä ennen illan treenejä joskus helmikuun lopulla”, hän arpoo.

”Yleensä se meni niin, että Kivi hyräili laulumelodian kasetille ja minä tein siihen sanat. Niin oli tässäkin tapauksessa. Yleensä tekstit toimivat ilman sen kummempaa säätöä. En muista, että Kirjoituksia kellarista -biisinkään sanoja olisi tarvinnut rukata.”

Laulun teksti on yksinkertainen ja naseva. Päähenkilö kertoo, kuinka hän nuorena ”istui kellarissa” ja kirjoitti kirjaa omasta elämästään, omissa unelmissaan eläen ja ulkomaailman tapahtumille kintaalla viitaten. Kun hän sitten vanhempana tarjoaa kirjaa kustantajille, nämä arvioivat sen ”roskakorin täytteeksi” ja kertovat:

”Ei elämää kellarissa opita tuntemaan
vaan se täytyy tulla ulos kokemaan”

Aivan kuten Sigin Uusi uljas maailma tai Pelle Miljoonan Viimeinen syksy, myös Kirjoituksia kellarista lainasi nimensä maailmankirjallisuuden klassikolta.

”Kollaa Kestään kappaleista moni sai nimensä kirjasta”, Siukonen huomauttaa.

”Itse asiassa bändikin sai nimensä kirjasta (Erkki Palolammen sotaromaani vuodelta 1940 – toim. huom.). Tämä oli sellaista kevyttä vihjettä siihen, että ollaan lukion käyneitä.”

Fjodor Dostojevskin romaanin (1864, julkaistu myös nimellä Kellariloukko) kanssa Siukosen sanoittamalla punkrallilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

”Dostojevskin kirja on tietysti vain viittaus, ei muuta. Eihän sellaisen teoksen kanssa kannata leikitellä”, hän sanoo.

”Kuten singlen kansikuva kertoo, kyse on muustakin. Bändin nimi on siinä Aku Ankka -lehden tyyliin tekstattu, luurankohahmo on myös jonkinlainen sarjakuva-klisee ja takakannessa bändin jäsenet esitetään Pecos Bill -pelikorttien hahmoina. Enemmän siis koko jutussa on viitteitä populaarikulttuuriin ylipäätään kuin nimenomaan Dostojevskiin.”

Bändi vailla tyyliä

Yksi Siukosen tärkeimpiä musiikillisia vaikuttajia oli TV Smithin The Adverts -yhtye. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kenellekään vähänkään Kollaa kestään tuotantoa tuntevalle: löytyyhän bändin tuotannosta Adverts-laina (Yhden soinnun ihmeet eli One Chord Wonders) sekä yhtyeelle omistettu kappale (Adverts Blues), ja pilkottaapa Jäähyväiset aseille -albumin kannessakin Adverts-juliste.

”Kuuntelimme tietysti paljon kaikkea punkia ja uutta aaltoa. Oli ensinnäkin peruskattaus: Ramones, The Clash, The Damned, Eput, Pelle, Problems?, Se, Ypö-Viis ja niin edelleen. Mutta paljon myös ’unohtuneita’ bändejä, kuten Generation X, 999, Boomtown Rats, The Stranglers, Penetration, X-Ray Spex ja niin edelleen. Buzzcocks oli varmaan yksi Kiven suosikkeja tuohon aikaan, mutta mahdollisista vaikutteista on mahdoton sanoa mitään.”

Hengenravintoa Kivi ja Siukonen ahmivat punkin lisäksi kirjoista ja elokuvista.

”Olimme Kiven kanssa olleet jo kouluaikana aktiivisia lukijoita. Tuohon aikaan kiinnostuksen kohteita olivat muun muassa surrealismi ja runous. Ajattelen esimerkiksi Kalevi Seilosen 1960-luvun runokirjoja – ajankohtaisia edelleen. Ja Tampereellahan oli perinteisesti vahvaa elokuvakerhotoimintaa”, Siukonen kertoo.

”Politiikka ei vetänyt puoleensa, mutta ympäristöliike kiinnosti kyllä. Olimme Kiven kanssa olleet kouluaikaan mukana luontokerhotoiminnassa.”

Kollaa kestää, bändi vailla tyyliä Kollaa kostaa -ep:nsä kannessa. Ylärivissä Juha Helminen (vas.) ja Mikko Nevalainen, alarivissä Jyrki Siukonen (vas.) ja Kai Kivi.

Kollaa kestään tyyli oli aina kohdallaan – koska sitä ei ollut.

”Olimme bändi vailla tyyliä. Siihen ei yksinkertaisesti panostettu lainkaan. Tämä kertoo tietysti siitä, että asia ei ollut meille juurikaan tärkeä. Punk oli meille viitekehys, jossa nimenomaan ei tarvinnut olla tyyliä”, Siukonen kertoo.

Tyyliä tai sen puutetta ei ole 2010-luvulla kovin helppo arvioida, sillä Kollaa kestää ei koskaan päässyt esiintymään televisioon asti – puhumattakaan, että se olisi tehnyt musiikkivideoita. Youtubesta yhtyeestä löytyy liikkuvaa kuvaa vain Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1982 heitetystä comeback-keikasta.

Kerran televisioon pääseminen tosin oli lähellä. Kirjoituksia kellarista valittiin nimittäin Levyraatiin.

”Saimme etukäteen asiasta tiedon ja elättelimme toiveita päästä televisioon. Kutsua studioon ei kuitenkaan tullut, ja yhtyeen ainoa tilaisuus meni siinä sivu suun”, Siukonen harmittelee.

Tapaus on jäänyt suomirockin ja suomalaisen tv-viihteen historiaan, koska raatiin kuulunut Lenita Airisto kieltäytyi antamasta kappaleelle edes yhtä ainoaa pistettä.

”Lenita tosiaan kieltäytyi. Hän ei suostunut edes juontajan (Jaakko Jahnukainen – toim. huom.) ehdotukseen antaa yhtä pistettä äänitysteknologialle. Se oli totta kai erinomaista meidän kannaltamme.”

Kollaa kestään hajoamisen jälkeen Siukonen jatkoi musiikin harrastamista, vaikka omistikin yhä suuremman osan ajastaan kuvataiteille. Hän teki kokeellista rockmusiikkia saksofonisti Jukka Mikkolan kanssa perustamassaan Vaaralliset lelut -yhtyeessä ja palasi 1990-luvulla suoraviivaisemman punkin pariin Punk Lurex OK:n jäsenenä.

Kai Kivi puolestaan väitteli 1990-luvun puolivälissä filosofian tohtoriksi ja toimi Helsingin yliopiston hydrobiologian dosenttina vuodesta 1999 kuolemaansa asti. Kivi menehtyi vuonna 2007 vain 48 vuoden iässä.

Kirjoituksia kellarista on jatkanut elämäänsä lukuisina cover-versioina, josta tunnetuimmat lienevät tehneet Pojat ja Klamydia.

Siukonen on cover-versioista aina mielissään, riippumatta niiden taiteellisesta tasosta.

”Kaikki versiot kuulostavat mukavilta, sillä ne kertovat, että kappale on herättänyt jossakin ihmisessä positiivisia tuntemuksia. Versio on aina eräänlaista diggarin palautetta. Samalla tavallahan Kollaa soitti aikanaan muun muassa Suomen talvisota 1939–1940 -yhtyeen kappaleita”, hän muistuttaa.

Mutta miltä Kirjoituksia kellarista kuulostaa Siukosen omaan korvaan nyt, 32 vuotta kappaleen julkaisemisen jälkeen?

”Melkoisen hitaalta. Tyttäreni nimittää sitä humpaksi.”

Jyrki Siukonen

Syntynyt Tampereella 13.10.1959.

Kollaa kestään rumpali ja sanoittaja vuosina 1976–1980. Soitti myöhemmin yhtyeissä Vaaralliset lelut ja Punk Lurex OK.

Aloitti uransa kuvataiteilijana vuonna 1982. Vaikutti Rodtsenko-seura-taiteilijaryhmässä 1984–1990. Valmistui kuvataiteen tohtoriksi vuonna 2001. Toimi Kuvataideakatemian kuvanveiston professorina 2004–2008.

Toiminut rocklehtien Hilseen ja Soundin avustajana ja Taide-lehden päätoimittajana.

Kirjoituksia kellarista viidellä sanalla: ”Varhaisen suomalaisen punkyhtyeen viimeinen single.”

Video ei ole enää saatavilla

Men at Work katsoi oikealle, katsoi vasemmalle, mutta löysi suurimman hittinsä suoraan alapuoleltaan.

Eräänä sunnuntaisena aamuna 1932 inspiraatio iski kirkossa hiljentyvään Marion Sinclairiin. Melbournelainen opettajatar riensi siltä istumalta kotiin ja kirjoitti muistiin lorun kookaburrasta, kuningaskalastajien heimoon kuuluvasta linnusta, joka tunnetaan Suomessa paljon puhuvalla nimellä isonauraja.

Lorusta tuli hyvä, ja vuosikymmenten saatossa siitä kehkeytyi yksi Australian rakastetuimmista lastenlauluista. Miljoonat ja taas miljoonat brucet ja sheilat tuudittuivat päiväunilleen Kookaburran hölmöjen säkeiden tahtiin:

”Kookaburra sits in the old gum tree
Merry merry king of the bush is he
Laugh, Kookaburra, laugh, Kookaburra
Gay your life must be!”

Mutta miten tämä kaikki liittyy Down Underiin, letkeällä reggaekompilla rullaavaan jättihittiin, joka 1980-luvun alussa nosti australialaisen Men at Workin hetkellisesti maailman suurimpien yhtyeiden joukkoon?

Linkki on Greg Ham, Men at Workin multi-instrumentalisti, joka ideoi Down Underiin sen tunnistettavan ja purkan lailla tarttuvan huilumelodian ja hioi Colin Hayn ja Ron Strykertin jo vuonna 1978 kirjoittaman kappaleen rivibiisistä potentiaaliseksi hitiksi.

Helmikuussa 2010 Australian oikeuslaitos päätti, että Hamin säveltämä huilumelodia muistuttaa merkittävästi muinaisen Kookaburra-laulun vastaavaa. Kappaleen säveltäneet Hay ja Strykert tuomittiin luovuttamaan viisi prosenttia laulun tulevista (ja takautuvasti vuoden 2002 jälkeen keräämistä) rojalteista Larrikin Music -kustannusyhtiölle, joka oli saanut Kookaburra-laulun oikeudet haltuunsa Marion Sinclairin kuoltua vuonna 1988.

Men at Work -kaksikolle olisi voinut käydä huonomminkin: Larrikinin alkuperäinen vaatimus oli hulppeat 60 prosenttia.

Down Under oli Men at Workin kolmas single. Toisin kuin moni nyt – lähes kolmekymmentä vuotta kappaleen julkaisun jälkeen – kuvittelee, se ei ollut Men at Workin ainoa eikä edes ensimmäinen hitti: Down Underia ennen julkaistu Who Can It Be Now? ehti nousta listaykköseksi niin Australiassa kuin Yhdysvalloissa ennen kuin Down Under vihdoin sinetöi Men at Workin aseman vuoden 1982 menestyneimpänä kansainvälisenä rock-tulokkaana, josta bändi sai Grammynkin.

Down Under löytyy Men at Workin esikoisalbumilta Business as Usual (1981), jonka Columbia-levy-yhtiön Yhdysvaltain-konttori ehti tyrmätä kahdesti ennen kuin päätti lopulta julkaista sen vuoden 1982 huhtikuussa. Päätös oli kannattava: Business as Usual nousi Yhdysvaltain albumilistan kärkipaikalle, jolla se viihtyi hämmästyttävät viisitoista viikkoa.

Tammikuussa 1983 Men at Work ylsi ensimmäisenä – ja yhä ainoana – australialaisyhtyeenä harvinaiseen saavutukseen, kun yhtyeellä oli samanaikaisesti hallussaan paalupaikka sekä Yhdysvaltain albumi- että singlelistalla. Single oli juuri Down Under.

Kappale kertoo australialaisesta reissumiehestä, joka kiertelee ympäri maailmaa ihmisiä tavaten ja heille kotimaastaan kertoen; Bombayssa sankarimme rupattelee oopiumiluolassa, Brysselissä hän puolestaan ostaa vegemite-leivän kaksimetriseltä kehonrakentajalta.

Ai mitä on vegemite? Se on marmiten australialainen korvike – ja jos et tiedä, mitä on marmite, niin omapa on häpeäsi.

Colin Hayn (joka on muuten kotoisin Skotlannista) mukaan kappale ei ole kansallismielinen ylistyslaulu Australialle, jollaisena sitä on opittu pitämään, vaan ennemminkin kritiikki valtiosta, joka on kadottanut alkuperäisen henkensä ahneuden perässä juostessaan.

”I come from a land down under
Where beer does flow and men chunder
Can’t you hear, can’t you hear the thunder?
You better run, you better take cover”

Men at Work teki Business as Usualin jälkeen vielä kaksi albumia, josta Cargo (1985) poiki vielä hittejä, mutta Two Hearts (1985) ei. Yhtye hajosi vuonna 1986, jonka jälkeen se on palannut esiintymislavoille tasaisin väliajoin, viimeksi kaksi vuotta sitten.

Down Under soi vuonna 2000 Sydneyn olympialaisten päättäjäisissä ja valittiin vuotta myöhemmin kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi aussibiisiksi Easybeatsin Friday on My Mindin, Daddy Coolin Eagle Rockin ja Midnight Oilin Beds Are Burningin jälkeen. Kappaleen säveltäjä Colin Hay julkaisi tänä vuonna yhdennentoista sooloalbuminsa Gathering Mercury.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Down Underin ovat levyttäneet vuosien varrella muun muassa Pennywise ja Spunge, mutta suomalaisittain unohtumattomimman version kappaleesta on tehnyt Vilperin perikunta, joka käänsi australialaistarinan maapallon toiselle puolelle, Suomeen ja Venäjää. Tervetuloa länteen, Andrej (1992) kertoo venäläismiehestä, joka matkustaa Suomeen töiden ja paremman elämän perässä.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Eli kuinka 25-vuotias tiedostava maalaishippi Hauholta kuvitteli olevansa Elton John ja loi oman bernietaupininsa avulla uransa kimaltavimman helmen.

Leo ”Freeman” Frimanin Kaksi lensi yli käenpesän on niitä kappaleita, jotka jokainen suomalainen oppii viimeistään rippikoulun leirinuotiolla, isosen tapaillessa nylon-kielisestä kitarastaan a-mollin, e-mollin, G-duurin ja jälleen a-mollin haikeita säveliä.

Erittäin viiksekäs hämeenlinnalaismuusikko loi kappaleen 1970-luvun puolivälissä ystävänsä ja kollegansa Heikki ”Hector” Harman kanssa. Leon äiti oli musiikinopettaja, joten kotona oli piano. Friman kertoo seuraavassa, kuinka seinänaapurit vaihtuivat tasaiseen tahtiin, kun kaksikko elätteli kuvitelmiaan kansainvälisestä menestyksestä ja väkersi superhittejä milloin Sparksille, milloin Rod Stewartille ja milloin – kuten Käenpesän tapauksessa – Elton Johnille.

Leo Friman, kuvaile Kaksi lensi yli käenpesän -kappaletta viidellä sanalla.

“Haikeutta meissä kaikissa. Kaunis kesäromanssi.”

Kerro tilanteesta, jossa kappale alkoi syntyä? Missä olit ja mitä olit tekemässä?

“1970-luvun puolivälissä otin itseäni niskasta kiinni ja aloin tehdä biisejä kansainvälisille artisteille. Kyllä. Hämeenlinnalaisen omakotitalon yläkerrassa bändikaverin kanssa nauhoiteltiin Tandberg-neliraidalla ralleja Elton Johnille ja Rod Stewartille, muiden muassa. Periaate oli, että jos sohvalla maatessa laittaa oman biisinsä soimaan aivoissa esimerkiksi Elton Johnin laulamana ja se toimii, niin biisihän on silloin hyvä. Ajetaan tandemilla -biisi oli alaotsikolla ’Sparks’, Kaksi lensi yli käenpesän taas otsikolla ’E. John’. Laulussa on kolme osaa ja aika mutkattomasti ne loksahtivat kohdalleen A-osasta alkaen. Oikeastaan jo noista päivistä lähtien mä olen pitänyt tekijänoikeuksiani loukkaavana, jos joku käyttää sointukiertoa Am–E–G–Am.”

Teit kappaleen Hectorin kanssa. Millainen oli työnjakonne?

“Mä olin siis Elton John ja Hector aivan loistava Bernie Taubin. Neliraitanauhurin kelanauha on vieläkin Heikillä hyllyn perällä tallella. Pakko kehaista, että lauloin parempaa kvasienglantia kuin Remu.”

Kuka oli ensimmäinen ulkopuolinen, joka kuuli kappaleen?

“Meillä oli Hämeenlinnassa hardrock-bändi Waterloo. Basisti Lexa Kirjavainen oli luottohenkilö, jolle kehtasi esittää nämä uudet omat kappaleet. Hänen kanssaan tein sitten nauhoituksetkin. Käymme edelleen vuosikymmenten jälkeen sauvakävelemässä maanantaisin. Reipasta ja kehittävää.”

Miten kappaleen äänitykset sujuivat?

“Tuottaja Hectorilla oli selkeä yleiskäsitys teinitähti Freemanista. Nono Söderbergillä taas varsin vapaat kädet sovituksensa suhteen. Nono toi biisin kitarat ja bachmaisen, instrumentaalin D-osan. Käenpesä siis olikin itse asiassa progebiisi.”

Muistatko äänitystilanteesta jonkun ratkaisevan oivalluksen, joka teki kappaleesta erityisen?

“Studiossa ei pahemmin enää kokeiltu mitään, vaan ajatus- ja sovitustyöt oli tehty kotihommina. Mutta Esa Kotilaisensoittama moog-syntsa-proge-D-osio oli tietty aikansa helmi. Siinä mennään bachilaisittain metsään, luonnon helmaan.”

Freeman silloin.

Kun kappale oli valmis, mitä ajattelit siitä? Piditkö sitä erityisenä vai vain yhtenä muiden joukossa?

“Kaksi lensi yli käenpesän on tietenkin edelleen taiteilija Freemanin tuotannon helmi, killeri. Tänä päivänä Menneisyyden vangit esittää sen hitaammalla tempolla ja toinen C-osa on pudonnut pois, mutta muuten se on aina setin tukipilareita. Aina ja ikuisesti.”

Kuinka monta kertaa arvioisit esittäneesi Käenpesän?

“Noin 5 000 kertaa. Samoin tietty Tandemin. Eikä loppua näy. Noi on hyviä biisejä, vaikka itse sanonkin. Yleisö ottaa ne poikkeuksetta hyvin vastaan.”

Olit Käenpesän julkaisun aikaan vain noin 25-vuotias. Mistä muista asioista kuin musiikista olit tuohon aikaan kiinnostunut?

“Käenpesän teksti-idea on toki plokattu Milos Formanin elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän. Mutta laulussahan mennään ihmissuhdepuolelle heti ekalla rivillä. Elokuvassa mennään suljetulle osastolle. Toisaalta, rakkaus on joskus hullua.”

Miten kuvailisit omaa tyyliäsi tuohon aikaan? Koitko kuuluvasi johonkin ryhmään tai liikkeeseen?

“Olin intohimoinen brittipopharrastaja vuodesta 1964. Se varmaan kuuluu musiikissa ja näkyi myös pukeutumisessa ja hiuksissa. Toisaalta oli kovasti kolmannen maailman puolesta kurjia amerikkalaisia imperialisteja vastaan. Olen vieläkin. Tiedostava maalaishippi Hauholta.”

Miten ihmiset reagoivat Käenpesään? Oliko heidän reaktioissaan jotain, joka yllätti sinut?

“Käenpesässä on hienot sanat. Laulumelodia ei pysty niitä tuhoamaan. Käenpesän yli lentää nuoripari sydän täynnä ajatusta ‘nyt ja ikuisesti’. Kurja maailma heittää heidät kuitenkin erilleen, vaan muisto ei haihdu. Lyriikassa on paljon kielikuvia, jotka eivät aukea kerralla tai niistä saa eri kerroilla erilaisia mielikuvia. Kappale on hyvin aikaa ja kulutusta kestävä. Monet ihmiset ovat ajoittaneet omaa henkilökohtaista tai parisuhdehistoriaansa laulun avulla.”

Millä tavalla kappale vaikutti omaan uraasi?

“Kappale oli hyvä follow-up Ajetaan tandemilla -hitille. Oli Suosikin sinkkulistan ykkönen heinäkuussa 1977!”

Freeman nyt.

Mitä ajattelet, kun kuulet kappaleen nyt esimerkiksi radiosta?

“Omien kappaleiden kuunteluun tai havaitsemiseen radioaalloilla ei koskaan kyllästy. Se on aina pienen ihmetyksen aihe, että joku ihminen radio-ohjelman takana on taas valinnut sun oman kappaleesi ohjelmaan. Hassua. Siitä on vähän leuhka.”

Entä mikä on taiteilija Freemanin tilanne elokuussa 2011? Elämme jännittäviä aikoja: uusi levy tulossa, Uuden Fantasian kanssa…

“Virve Rosti & Freeman ja Menneisyyden Vangit on kiertänyt Suomea kaksikymmentä vuotta. Ikuinen kiertue jatkuu. Toisaalta Uuden Fantasian kanssa on tehty kesällä kaikki isot festarit, mikä on aika siistiä. Freeman täyttää syksyllä 60 vuotta ja samalla ilmestyy tämä Uuden Fantasian kanssa tehty albumi. Mitään perinteistä Freeman-poppia ei ainakaan tuotannollisesti ole tulossa. Itselleni on tärkeää, että sanoittajakaarti on mykistävä: Ismo Alanko, Mariska, Paula Vesala, Olavi Uusivirta, Asa, Jarkko Martikainen ja tietty Hector. Unohtuiko joku? Mykisti teidätkin.”

Lopuksi saat lähettää terveisiä ja esittää toivekappaleen!

“Lähetän terveisiä kaverilleni Hectorille. ‘Joo, kyllä lähden syksyllä kanssasi jäähallikiertueelle ympäri Suomen, Hangosta Petsamoon. Esitetään Aikamatka-kiertueella yhdessä kappale Mystilliset kyyneleet: Ilta heittää pojan kylmään tähtisateeseen, tanssikenkiin hopeisiin…”

(Sitten Freemanin pitääkin jo lähteä Ikeaan.)

Freeman IV julkaistaan lokakuun alussa.

Video ei ole enää saatavilla

”Gotta make a move to a town that’s right for me
Town to keep me movin’, keep me groovin’ with some energy”

Kuvan liikuttavasta veljeilymeiningistä huolimatta Lipps Inc. oli enemmänkin projekti kuin yhtye.

Mitä popmusiikin historian listaykkösiin tulee, Funkytown ei ole sieltä syvällisimmästä päästä. Nimimerkki Alex1990 tiivistää kappaleen sanoman Songmeanings-verkkosivustolla esimerkillisesti kolmeen lauseeseen: ”I think the song’s about a woman. Who wants to go to Funkytown. And she’s looking for someone to take her.”

Kolmekymmentä vuotta sitten Funkytownia ei päässyt karkuun: kappale vietti neljä viikkoa Billboardin singlelistan kärjessä, minkä lisäksi se nousi listaykköseksi muun muassa Saksassa, Norjassa ja Australiassa. Megahitin luoneen Lipps Inc. -nimen takana piilotteli 38-vuotias Steven Greenberg, minnesotalainen discotuottaja, joka ei toista kertaa kultasuoneen osunut. Lipps Inc. julkaisi 1980-luvun puoliväliin mennessä neljä albumia ja toistakymmentä singleä, joista yksikään ei yltänyt lähellekään Funkytownin listamenestystä, vaikka jokunen (How Long, Designer Music) pikkuhitin asemaan nousikin.

Naisääni, jota Funkytownilla kuullaan, kuuluu Cynthia Johnsonille, vuoden 1976 Miss Black Minnesotalle. Monien muiden vuosien varrella Lipps Inc. -kokoonpanossa vaikuttaneiden muusikoiden, kuten laulaja Andre Cymonén ja kitaristi David Rivkinin, tavoin Johnson kuului Minnesotan pienen suuren popneron Princen lähipiiriin. Johnson jopa soitti hetken saksofonia Princen perustamassa The Time -yhtyeessä.

Mainittakoon vielä, että Iran käytti Funkytownia sisääntulomusiikkinaan vuoden 2006 talviolympialaisissa – tietenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 1986 Pseudo Echo julkaisi Funkytownista erittäin hyvin menestyneen, kyseenalaisella kitarasoololla varustetun cover-version, joka nousi listaykköseksi paitsi yhtyeen kotimaassa Australiassa, myös Kanadassa. Yhdysvalloissakin single nousi Billboardin listan kuudenneksi.

Video ei ole enää saatavilla

UB40, parasta tuoreena.

Monen muun 1970-luvun jälkipuoliskolla syntyneen tavoin minut on jossain vaiheessa ohjelmoitu ajattelemaan, että UB40 edustaa laimeine reggae-rytmeineen ja mielistelevine cover-hitteineen populaarimusiikkia kammottavimmillaan, iljettävimmillään ja tuomittavimmillaan.

Ehkä se on viime vuosikymmeninä edustanutkin, mene ja tiedä, mutta kolmekymmentä vuotta sitten oli toisin.

Vuonna 1980 julkaistulla ensimmäisellä singlellään birminghamilaisyhtye oli purevimmillaan ja raikkaimmillaan, niin musiikillisesti kuin lyyrisestikin. Food for Thought on paitsi aikansa juurevinta ja uskottavinta brittireggaeta, myös sanomaltaan selkeä, väkevän poliittinen kannanotto. Kappale rinnastaa Etiopian nälänhädän ja läntisen maailman poliitikkojen pikkusieluisuuden, viisi vuotta ennen Live Aidia:

”Ivory madonna dying in the dust
Waiting for the manna coming from the west
Barren is her bosom, empty as her eyes
Death a certain harvest scattered from the skies”

Food for Thought -single nousi Iso-Britannian albumilistalla neljänneksi ja Uudessa-Seelannissa peräti listaykköseksi. Se käynnisti UB40:n voittokulun, jonka myötä yhtyeen levyjä on myyty maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa kappaletta.

Näin jälkikäteen kuunneltuna hämmästyttävintä Food for Thoughtissa on laulaja Ali Campbellin täydellisen karhea lovers rock -ääni, joka vuosien myötä kehittyi yhä maneerisemmaksi ja lipevämmäksi. Mikä meni vikaan?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Food for Thought oli niin sanottu tuplasingle. Sen toisen a-puolena kuultiin dub-henkinen King, jossa surraan Martin Luther Kingin seuraajien kyvyttömyyttä jatkaa edesmenneen johtajansa arvokasta työtä.

Video ei ole enää saatavilla

”Don’t let them fool you
Or even try to school you, oh no!
We’ve got a mind of our own
So go to hell if what you’re thinkin’ isn’t right
Love would never leave us alone
In the darkness there must come out to light”

Tähän kuvateksti.

Bob Marley & the Wailersin viimeinen albumi Uprising julkaistiin kesäkuussa 1980, vain vajaa vuosi ennen laulajan kuolemaa. Albumin suurin hitti Could You Be Loved (UK #5) vihjaa kutkuttavasti, mihin suuntaan Marley olisi saattanut musiikkiaan 1980-luvun mittaan viedä. Kappale on artistin singleistä suoraviivaisin ja tanssittavin, liipaten varsin läheltä discoa ja reggaesta vaikutteita hakenutta new wavea (The Police, UB40).

Tekstiltään Could You Be Loved on taattua Marleya, kokoelma viisaita ajatuksia ja vaarinotonarvoisia elämänohjeita: Älä anna ”niiden” ajatella puolestasi. Rakkaus ei jätä ketään yksin. Älä tuomitse muita, jossain vaiheessa kompuroit itsekin. Älä uhraa itseäsi systeemille, sille ei mikään riitä. Ja niin edelleen.

Kappaleen puolivälissä taustalaulajattaret piirtävät huomaamattomasti kaaren Marleyn koko uran ylle lainatessaan kaksi säettä laulajan Judge Not -esikoissingleltä (1962):

”The road of life is rocky
And you may stumble too
So while you point a finger
Someone else is judging you”

Could You Be Lovedin universaalia vetovoimaa kuvaa hyvin, että kappaleen ovat coveroineet muun muassa Shakespears Sisters (1989), Joe Cocker (1997) ja Toto (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lähes kaikkien Bob Marley -hittien tavoin myös Could You Be Loved on kupattu lähes henkihieveriin. Kappaleen nakuttava kitarariffi soi radioaalloilla varsinkin vuonna 1991 (jolloin Marleyn kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta), kun sitä samplasivat niin Beats International (Echo Chamber), Big Audio Dynamite (Kool-Aid) kuin tässä De La Soulkin (Keepin’ the Faith).

Video ei ole enää saatavilla

William Bevan ei mielellään kameralle poseeraa.

Aikana, jolloin dubstepilla viitataan yhä useammin Pendulumin tai Chase & Statusin kaltaiseen äänisaasteeseen, on hyvä hiljentyä perusasioiden äärelle ja muistella Wanhoja Hywiä (eli peräti puolen vuosikymmenen takaisia) Aicoja.

Viisi vuotta sitten Burial sai kaltaisteni polvet notkahtamaan. Mystisen brittiartistin nimetön esikoinen (2006) ja sitä seurannut Untrue (2007) olivat monelle elektronista musiikkia pintapuolisesti seuraavalle ensikosketus kuumaan ja kohuttuun dubstepiin – joka olikin näiden kahden albumin perusteella osapuilleen maailman parasta musiikkia milloinkaan.

Kolmekymppisten oli helppo rakastua Burialiin. Se oli helppoa musiikkia, melankolista ja kaunista. Burial toi mieleen Bristolin mestarit 1990-luvulta, Massive Attackin ja Portisheadin, mutta kuulosti kuitenkin samanaikaisesti uudelta, raikkaalta ja rytmisessä epäsäännöllisyydessään jännittävältä.

En tiedä, mitä asioista syvällisemmin perillä olevat dubstep-päät olivat Burialista lausutuista ylisanoista mieltä, mutta saatan kuvitella heidän tuhahdelleen halveksuvasti rocktoimittajien haltioituneille kielikuville tyhjyyttään kaikuvista metroasemista, katulamppujen valaisemista vesilätäköistä ja uneen vaipuneiden suurkaupunkien hermostuneesta rauhallisuudesta.

Oikea ja aito dubstep tehtiin kenties muualla ja genren sisällä julkaistiin varmasti vaikeampaa ja haastavampaakin musiikkia, mutta Burial oli yksinkertaisesti vastustamaton. Se oli juuri sitä musiikkia, jota Radioheadin Thom Yorke, Massive Attackin Daddy G ja muut keski-ikää lähestyvät vanhatparrat olivat haaveilleet dubstepin olevan.

Uudesta ilmiöstä intoilevan musiikkimedian perspektiiviharhaa kuvaa hyvin, että ennen kuin Burial paljasti henkilöllisyytensä syksyllä 2008, hänen huhuttiin olevan muun muassa Aphex Twin tai – uskokaa tai älkää – jopa Norman Cook (Fatboy Slim). Burial oli kuitenkin ihan tavallisen näköinen lontoolaismies, William Bevan.

Burialin kolmas albumi antaa odottaa. Tänä vuonna artistilta julkaistiin EP Street Halo sekä yhteistyössä Kieran ”Four Tet” Hebdenin ja Thom Yorken kanssa tehty single Ego/Mirror. Laatutavaraa kummatkin, mutta osoittivat ennen kaikkea sen, miten haastavaa Untruen maagisuutta on uudella vuosikymmenellä enää saavuttaa.

Video ei ole enää saatavilla

Brian Burtonin ja Cee-Lo Greenin Gnarls Barkley löi popmaailman sillä kuuluisalla ällikällä. Kuva: Tomi Palsa

Suurin osa meistä kuuli Danger Mousesta ensimmäisen kerran, kun musiikkimedia alkoi keväällä 2004 kohista Grey Albumista – EMIn lakimiehet takajaloilleen nostaneesta mash up -albumista, jolla Jay-Z:n Black Albumin riimit kohtasivat The Beatlesin valkoisen tuplan instrumentaatiot.

Saimme tietää, että hiirimaskin takaa löytyi Brian Burton, 26-vuotias newyorkilaismuusikko, jolla oli takanaan vaatimaton ura Pelican City -nimisenä triphop-artistina ja kulttimainetta nauttivan jenkkiräppärin Jemini the Gifted Onen taustapiruna.

Kuva: Tomi Palsa

Vaikka Grey Album olikin oivaltava ja parhaimmillaan suorastaan nerokas konseptialbumi, harva uskoi kuulevansa herra Burtonista sen jälkeen yhtään mitään.

Vaan ei: Burtonin puhelin alkoi piristä – eikä ihan heti lakannutkaan. Jo seuraavana vuonna hänen taitoihinsa turvautuivat niin Damon Albarn (Gorillazin Demon Days) kuin ug-hiphopin legenda MF Doom (yhteistyöprojekti Danger Doom).

Lopullisen tyrmäysiskunsa Burton antoi kuitenkin vasta vuoden 2006 maaliskuussa.

”I remember when, I remember
I remember when I lost my mind
There was something so pleasant about that place
Even your emotions have an echo in so much space”

Burtonin ja atlantalaisen hiphop-veteraanin Cee-Lo Greenin (Goodie Mob) Gnarls Barkley -projekti rikkoi tukun ennätyksiä esikoissinglellään Crazy, jonka kimmoisan psykedeelinen soul-soundi hämmästytti siinä missä Greenin ilmeikäs evankeliumi mielenterveyden menettämisen iloista.

Video ei ole enää saatavilla

Crazystä tuli ensimmäinen single, joka nousi Iso-Britannian singlelistan ykköseksi pelkästään digitaalisen myynnin perusteella. Kappale pysyi listan kärjessä yhdeksän viikkoa – pidempään kuin yksikään single yli kymmeneen vuoteen – ennen kuin levy-yhtiö päätti poistaa sen markkinoilta yleisön kyllästymisen pelossa.

Crazya seurasi kaleidoskooppinen St. Elsewhere -albumi, jonka julkaisun jälkeen Burtonin nimeen ei voinut yksikään aktiivinen popkuluttaja törmäämättä: hänen utuiset, jonnekin kuvitteelliselle 1960-luvulle sijoittuvat äänimaailmansa kelpasivat niin The Rapturelle, Beckille, The Good, the Bad & the Queenille, The Black Keysille kuin Martina Topley-Birdille, minkä lisäksi kalenterista löytyi tilaa yhteistyöprojekteille The Shinsin James Mercerin (Broken Bells), italialaissäveltäjä Daniele Luppin (Rome) ja edesmenneen Mark ”Sparklehorse” Linkousin (Dark Night of the Soul) kanssa.

Vaikka kaikki Burtonin projektit eivät ole aina olleet napakymppejä – etenkin Broken Bells on ollut lähtökohtiinsa nähden pettymys – on niissä aina ollut jotain oivaltavaa. Ilman perusteita mies ei ole netonnut viittä parhaan tuottajan Grammy-ehdokkuutta seitsemässä vuodessa.

Burtonin projekteista seuraava on kenties kaikkein uhkarohkein: U2:n tuleva albumi Songs of Ascent voi nostaa hänet pysyvästi supertuottajien kastiin. Parempaa piristysruisketta rockin valtavirralle olisi vaikea keksiä.

Video ei ole enää saatavilla

Arthur Russell – epätodennäköinen diskokuningas.

”Is it all over my face
You caught me love dancing
Is it all over my face
I’m in love dancing”

Is It All Over My Face on keskimmäinen avantgarde-eksentrikko Arthur Russellin kolmesta keskeisestä disco-singlestä. Niistä ensimmäinen, David Byrnen funk-riffittelyn koristama Kiss Me Again (1978), julkaistiin nimellä Dinosaur ja viimeinen, Lola Blankin villin laulusuorituksen kruunaama Go Bang! (1982) nimellä Dinosaur L.

Dinosaurusten puristuksiin jäi lyhytaikainen Loose Joints -projekti, jonka ”kokoonpanoon” kuuluivat Russellin lisäksi hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsta Steven Hall, musikaalisesti rajoittunut dj-yleissäätäjä Steve D’Aquisto, Patti LaBelleakin säestänyt rytmiryhmä The Ingram Brothers sekä epämääräinen joukko vaikutusvaltaisen The Loft -privaattiklubin hengailijoita, kuten Melvina Woods, joka vastaa kappaleen versioista tunnetuimman (”Female Vocal”) lauluosuuksista.

Loose Jointsin nimissä äänitettiin tuntikausia musiikkia (Russellin tavoitteena oli julkaista discomusiikin vastine The Beatlesin valkoiselle tuplalle) mutta julkaistiin vain kolme kappaletta: hikeä ja pykälän verran eroottisempiakin eritteitä tihkuva Is It All Over My Face (johon kiteytyy esimerkiksi Hercules & Love Affairin koko tuotanto) sekä Pop Your Funk ja Tell You Today.

Lisää Is It All Over My Facen monimutkaisesta syntyprosessista voi lukea esimerkiksi tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Factory-pomo Tony Wilsonin kuvauksen mukaan A Certain Ratiolla oli kaikki Joy Divisionin energia – ja paremmat kuteet.

”We can love together, work together, sleep together
Shack up! shack up!
So why can’t we live together?
And shack up! Baby, shack up!”

Jos jossain yhtyeessä kiteytyy Factory-levy-yhtiön henki kaikessa laskelmoimattomassa linjattomuudessaan, niin A Certain Ratiossa. Manchesterilaisyhtye aloitti uransa kolhona ja ilottomana, mutta täysin pätevänä Joy Division -kloonina ja keksi sen jälkeen punkfunkin ennen syväsukellustaan Karibianmeren rytmikkäisiin aallokkoihin ja valtavirtasuosion olottumattomiin.

Heinäkuussa 1980 julkaistu Shack Up -single on kenties paras esimerkki ACR:n punkfunk-vaiheesta. Yhtye tarttuu funkyhtye Banbarran obskuuriin singleen vuodelta 1975 ja pumppaa sen täyteen piristeitä. A Certain Ration tulkinta on hermostunut ja hektinen, ja kappaleen kummallinen väliosa kuulostaa bändin käsittelyssä entistäkin dementoituneemmaalta.

Shack Up -singlestä tekee musiikillisfilatelistisesti merkittävän, että se on Factoryn Recordsin belgialaisen alamerkin Factory Beneluxin ensimmäinen julkaisu. Rapakon takana kappaleesta tuli jopa pienoinen hitti; se nousi Billboardin R&B-listan top 50:een.

Kotimaassaan Iso-Britanniassa A Certain Ratio ei milloinkaan kunnolla breikannut. Listoille nousivat vain yhtyeen kolmas albumi Sextet (1982) ja Bernard Sumnerin vahvistama single Won’t Stop Loving You (1990) – eivätkä nekään yltäneet viidenkymmenen kärkeen. Yhtyeen merkittävyyttä kuvaa kuitenkin hyvin, miten ahkerasti sen musiikkia on julkaistu uudelleen, 1990-luvulla Creationin ja 2000-luvulla niin Soul Jazzin kuin LTM:nkin toimesta.

A Certain Ratio ei muuten ole kadonnut mihinkään. Yhtye keikkailee yhä silloin tällöin, ja edellinen – varsin mukiinmenevä – albumi Mind Made Up julkaistiin vuonna 2008.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tässä Banbarran alkuperäisversio vuodelta 1975.

Video ei ole enää saatavilla

Arto Tuunela on ilmeisen "höyryissä".

Arto Tuunela on yksi 2000-luvun yllättävimmistä menestystarinoista suomalaisessa popissa: arvostettu ääniteknikko ja metalliin päin (Major Label) kallellaan oleva rockmuusikko, joka yhtäkkiä lyö kaikki ällikällä tekemällä suomenkielisen poplevyn, jonka tasoisia ilmestyy harvoin, jos silloinkaan.

Pariisin Kevät pelmahti suomipopin pelikentälle kolme vuotta sitten, äkkiarvaamatta. Itse kuulin yhtyeestä – tai ”yhtyeestä”, sillä tuolloin kyse oli vielä Tuunelan sooloprojektista, johon kukaan, artisti mukaan lukien, ei oikein osannut suhtautua – ensimmäisen kerran, kun sain kouraani sen demo-ep:n.

Mitä kummaa, hämmästelin levyä kuunnellessani. Jos hektinen Tuu rokkaan mun tanssilattiaa kuulostikin ensihetkistä lähtien suorastaan raivostuttava(n tarttuva)lta, sai sulavasti nakuttava Samoilla raiteilla ymmärtämään välittömästi tämän romanttisesti nimetyn mysteeriartistin lahjakkuuden.

Pariisin Kevään Meteoriitti-esikoinen oli skitsofreenisessä sekavuudessaan yksi vuoden 2008 virkistävimpiä albumeita. Levyllä soi samanaikaisesti moderni ja ”vanhoista hyvistä ajoista” muistuttava popmusiikki, joka elektronisuudestaan ja ”studiomaisuudestaan” huolimatta hengitti orgaanisesti, vapaana särökitaravallien ja kovalevyrockin kahleista.

Samoilla raiteilla ei ollut levyn ainoa helmi. Myös sellaiset samanaikaisesti naiivin lapselliset ja haikean romanttiset kappaleet kuin Pentti Holappa ja Pikku Huopalahti, joissa rakastutaan mallinukkeihin ja valitaan kassajono myyjäneidin kauneuden perusteella, saivat klassikkotutkan värähtämään.

Lopullisesti Pariisin Kevät lunasti paikkansa 2000-luvun suomipopin eliitissä, kun se vihdoin kesällä 2010 suostui vääntäytymään keikkalavoille. Matka, joka käynnistyi Joensuun Ilosaarirockista, on johdattanut Pariisin Kevään voitosta voittoon ja nostanut yhtyeen menestyksen aivan uudelle tasolle; mieleen tulevat ajat, jolloin ”jengi tajusi” PMMP:n.

Astronautti-albumin (2010) jättihitti Tämän kylän poikii toi suomalaisten sananparteen lentävän lauseen:

”Hei mutsi,
mä en oo syöny mun lääkkeitä”

Sille riittävän monta kertaa altistuttuaan moni tolkun ihminen päätti julistautua Pariisin Kevään vihaajaksi. Mikäs sen hauskempaa, omapahan on menetyksensä.

Video ei ole enää saatavilla