”And I feel like I just got home.”

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden viidennessä ja viimeisessä osassa käydään läpi pitkin tekstein popmusiikin kermaa: viisi parasta Madonna singleä! Ohessa on myös Spotify-lista, jossa on koko top 40. Sijat 81–41 sisältävän soittolistan löydät täältä.

#5 Ray of Light (1998)

9,36 | albumilta Ray of Light

Ray of Light, tai ”Reiska” kuten sitä Facebookin Madonna-kuunteluryhmässä emoalbuminsa tapaan kutsuttiin, tuntuu poikkeukselta ja, kuten Nuorgamin ”toimituspäällikkö” Antti Lähde sanoi, hyvin epämadonnamaiselta biisiltä. Silti sen elämäniloa pursuava luonne sujahtaa vaivatta Ray of Lightin hiljaisempien ja hengellisten itsetutkiskelubiisien joukkoon. Tunnelmat jakaantuivat kuin eräässä tunneteoriassa. Tunneääripäät ovat samaa elinvoimaa, ilmentymiä ihmisestä, joka voisi potentiaalisesti hyväksyä kaikkien tunteiden samanarvoisuuden ja elää niiden kanssa. Tätä oli Madonna 39-vuotiaana, uutena äitinä, kabbalan, mystiikan ja hennatatuoinnit löytäneenä.

Silloin hän sortui myös länsimaisen vastavalaistuneen yleiseen ansaan. Siihen, että yrittää selittää selittämätöntä ja selittää sitä joka haastattelussa. Saimme kuulla, kuinka tämä uusi vaihe oli ”enemmän Madonnaa itseään” kuin mikään aiempi.

Ehkä Madonna ei halunnut nähdä koko uraansa vielä makrotasolla. Siltä katsottuna se ei näytä miltään muulta kuin jatkuvalta muutokselta ja siten jatkuvalta elinvoimaisuudelta. Älä jää siihen, vaan katso kaikkien nurkkien taakse katsomasta päästyäsikin. Pidä kaikki värit valonsäteessäsi. Uran alussa punkista diskoon, vuosina 1996–98 Evitasta The Chemical Brothersiin. Koyaanisqatsi-vaikutteisen elämänvilinän kuvittamana.

Ray of Light.

Olin jonkin aikaa epäillyt Madonnaa, mutta hänen sulautuessa taas johonkin josta pidin, miltei pelottavan vaivattomasti, oli pakko katsoa musiikkivideo uudestaan ja uudestaan. Ray of Light on ihana ja paradoksaalinen biisi, täynnä virtaavaa, nipistelevää, lämmittävää ja kylmäävää sähköä, jonka ankkuroi tyyni ysärikitaraväliosa, se hetki jolloin musiikkivideokin päätyy tauolle maailman vyörynnästä ja saamme ensimmäisen kerran katsoa kunnolla Madonnan ”luonnollista”, mutta lyhytikäistä Äiti Maa -lookia.

Ysärin myöhäisravesta oppia ottaneena se on myös hallusinatorinen biisi, jossa William Orbitin ulisevat vintage-syntikat luovat äänellisen illuusion: Madonna kirkuu koneiden keskellä ja äänet sekoittuvat. Hän tuntuu hetkeksi muuttuvan koneeksi tai joksikin ihmistä enemmäksi. Biisin kliimaksin elämänriemuinen kiekaisu värjää sen sävyn kirkkaanpunaiseksi.

Orbit loi Madonnan kiekaisut perinteisin keinoin: soittamalla hänelle taustaraitaa vähän nopeammin, jotta Madonna ajautuisi laulaessa rajoilleen ja niiden yli. Muussa yhteydessä Madonnan iso kiekaisu olisi ollut se hetki, kun laulajan ääni särkyy ja inhimillisyys paljastuu. Näiden koneiden vieressä se kertoo ainoastaan Madonnan venymisestä ja muutoskyvystä. Sekä elinvoimasta ja Evitan aikaisista lauluopinnoista. (Mutta älä yritä sitä livenä. Ei tule välttämättä hyvää jälkeä enää 50 plus -ikäisenä.)

Ristiriitoja löytää, jos niin haluaa. Kuten senkin, että hengellisyyttä kevyesti halaileva kappale sai videon, jossa kuhisee kapitalistinen maailma. Tekisi mieli höpistä jotain buddhalaisista paradokseista, mutta se nyt olisi jo liikaa ja aivan eri uskontoa.

Madonna-biisien kärkeä siis. Mutta kun Reiskan luonteen ja videon luontodokumenteista tutun time lapse -kuvauksen ottaa huomioon, niin tuntuu pieneltä pettymykseltä, että videon lopussa bilettävät vain ihmiset. Minä haluaisin nähdä myös muut nisäkkäät, matelijat, robotit, nilviäiset, niveljalkaiset ja väkäkärsämadot kaikki viuhtomassa Ray of Lightin tahtiin. Sitten vasta puhuttaisiinkin Bileistä. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Into the Groove (1985)

9,37 | albumilta Like a Virgin (International Deluxe Edition)

Paperilla kappaleessa on läsnä kaikki kasariklubitäydellisyyden ainekset. Tiukka synabassolinja ja suloisesti piiskaava rumpukone. Se painokas tapa lausua ”You’ve got to”. Jatkuvasti kliimaksia lähestyvä, ylöspäin nouseva laulumelodia. ”And you can dance… for inspiration.” Jo alun ensimmäiset sekunnit herättävät ja vakuuttavat, hei, sinäkin osaat tanssia (minäkö, todellako?), ja yhtäkkiä sinut valtaa ihana kutina; et tiedä miten tämä ilta tulee päättymään, mutta toivot.

Into the Groove kertoo tanssilattiasta, joka vapauttaa ja pelastaa. Syvästä yhteydestä ja pinnallisista kohtaamisista. Yhteisestä tilasta. Kappaleessa tanssilattia on turvatila, safe space, missä voit olla vapaa. ”Only when I’m dancing that I feel this free.”

Into the Groove.

Madonna on kertonut kirjoittaneensa kappaleen tekstin spontaanisti seuratessaan komeaa puertoricolaista poikaa asuntonsa ikkunasta. Madonnan teksti ja hänen tulkintansa kuulostavatkin aidosti ihastuneelta, kiimaiselta ja spontaanilta. Into the Grooven musiikkivideolla Desperately Seeking Susan -elokuvasta parsituissa klipeissä Madonna liehuu kaupungilla boheemina 1980-luvun New Yorkissa, tuijottaa poikia, makoilee oman huoneensa sängyllä, heiluttelee polaroid-valokuvia ja on cool. Elokuvassa obsessioita ja seuraajia ympärilleen kylvävä Susan oli käytännössä Madonna esittämässä Madonnaa elämässä omaa Manhattan-fantasiaansa.

Madonnan omakohtainen tulkinta Into to the Groovella on samalla, tiedostamatta tai tiedostaen, vertauskuva kaapille ja kaapista vapauttavalle tanssilattialle.

”At night I lock the door so no one else can see
I’m tired dancing here all by myself
Tonight I wanna dance with someone else”

Klubille kaipaava yksinäinen teini samastuu varmasti, sanoitukseen mutta vielä syvemmin ja kipeämmin samastuu seksuaalisuutensa kanssa painiva teini, jonka tanssille, halulle ja rakkaudelle ei ole mitään sallittua tilaa omassa arjessa. Paitsi oma huone ja se myyttinen tanssilattia klubilla. Yhdysvaltain Orlandon Pulse-klubin verilöylyn jälkeen Alfred Soto kirjoitti koskettavan artikkelin siitä miten tanssilattiat ovat homo-diasporan, erityisesti Orlandossa kovimman iskun kokeneen värillisen ja latino-hlbtq-kulttuurin ytimessä. Tanssiminen on latinokulttuurissa tärkeä kommunikaation ja ilmaisun väline, joka ylittää sukupolvet.

Homokulttuurissa tanssiminen on samaan tapaan sitä suurta yhteyttä, turvapaikka ja samalla allegoria panemiselle. Madonnan seksuaalisia innuendoja vilisevä alkuperäinen teksti poikien tuijottelusta on samastuttava erityisesti niille puertoricolaisille pojille, jotka tuijottelevat toisia poikia.

Into the Groove asettuu lukuisten ikonisten tanssilattiaa kuvaavien tanssibiisien jatkumoksi. Tanssilattialle villiinnytään, ollaan kiimaisia, itketään menetettyä rakasta, odotetaan ja petytään. Kauniit kohtaamiset saavat rinnalleen riipaisevat hetket, kun näet rakkaasi tanssivan jonkun muun kanssa. Ja musiikki vain painaa eteenpäin. Et voi tehdä muuta kuin vain tanssia ja pysyä rytmissä, vei se minne vain.

Dancing on My Own. Dancing in the Dark. Dancing with Tears in My Eyes. Let the Music Play.

Into the Groove on se toiveikas kirkas hetki, jolloin mikä tahansa on mahdollista, olet vapaa, kaikki on hyvin ja osaat tanssia. (Jaakko Uoti)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Frozen (1998)

9,41 | albumilta Ray of Light

Aseta käsi kylmälle metallille. Lämpötila kantautuu kaukaa, koska metallien lämmönjohtokerroin on verrattain korkea, 20–430 W/(K·m). Metalli on siksi helppo käsittää yhdeksi kappaleeksi, olioksi joka hakee tasapainoa ympäröivien vaikuttimien keskellä. Pitämällä kiinni tilastaan se on haaste muille materiaaleille, jotka ovat sen välittömässä läheisyydessä.

Esimerkiksi poimuinen lämmin materiaali, joka tulee kosketuksiin metallin kylmän pinnan kanssa, saa ensin metallin pintaan kertyneen huurteen sulamaan vedeksi, joka sitten muodostaa jännittyvän pinnan lämpimän materian ja metallin väliin, mutta metallin kokonaislämpötilan kylmyyden johtuessa kaukaa on kylmyys voimakkaampi kuin pintaan suuntautuva lämpö, jolloin yhdistyvät pinnat jähmettyvät kiinni yhdeksi aineeksi, jota ei saa purettua ilman lisälämpöä, paitsi mekaanisella irrottautumisella jossa lämpimän materian pinnasta repeytyisi kerros pois.

Frozen.

Vesi lämpenee 72 asteeseen lämpötilasäädettävässä Orbit 3000 -vedenkeittimessä. Mm, hmm. Keittämisen alkuvaiheessa vesi aivan keittimen pohjalla lähestyy ensimmäisenä kiehumispistettä. Siellä alkaa veden lämpenemisen takia kehittyä kaasukuplia hyvin nopeaan tahtiin, ja vettä kevyempinä niiden tulisi kohota ylös, mutta koska niitä ympäröivä vesi on viileämpää, verrattainen kylmyys saa kuplat luhistumaan. Kuplan romahtamisesta syntyy ääniaalto, ja lukemattomien aaltojen kertyessä resonoivan metallin reunoille niistä muodostuu yhtenäinen kohina.

Musta korppi istuu teepensaan oksalla. Tuuli heiluttaa pensaan lehtiä samoin kuin se liikuttaa korpin sulkia. Pensaan vuoden ensimmäisistä lehdistä valmistettavan Sencha-teen lehdet reagoivat veteen sen tarkasti sen lämpötilan mukaan. Tanniinit, kuten katekiini, muuttuvat epätasaisemmiksi liian korkeassa lämpötilassa, ja niiden hajoamisprosessi kiihtyy. Niitä myös liukenee lehdistä nopeammin korkeassa lämpötilassa, kun taas aminohapot irtoavat tasaisemmin matalammassa.

Teen ensimmäisen kupin haudutus kestää noin minuutin, toisen vain noin 10 sekuntia, kolmannen puolesta minuutista minuuttiin, neljännen 2–4 minuuttia, viidennen 5–10 minuuttia, kuudennen 10–15 minuuttia, ja siitä eteenpäin ikuisuuteen aina aikaa lisäämällä Fibonaccin lukusarjan mukaan. Mm, hmm. (Appu Jasu)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Vogue (1990)

9,41 | soundtrackiltä I’m Breathless

Vogue on niin ikoninen laulu, että Madonnan tuotannosta ei oikein voi edes keskustella sitä huomioimatta. Kappale toi Harlemin ball-kulttuurin suuren yleisön tietoisuuteen ja lienee kiistatta Madonnan koko uran suurimpia hittejä. Se on samalla silti yksi hänen koko tuotantonsa ongelmallisimmista teoksista.

Ikonisuutensa rinnalla Vogue on oppikirjaesimerkki kulttuurisesta appropriaatiosta: Madonna, valkoinen cis-hetero, otti Harlemin värillisessä hlbtq-yhteisössä syntyneen tanssin ja filosofian, pyyhki lähes kokonaisuudessaan sen inkluusion ja validaation sanoman, ja esitteli sen omana valko- ja cis-heteropyykättynä pakettinaan suurelle yleisölle.

Madonna ei suinkaan ollut ainoa, joka samoihin aikoihin haistoi voguen ja ballroom-skenen kiinnostavuuden. Aiheesta tehtiin vain vuotta aiemmin tanssin juuria paljon kunnioittavampikin kappale: Malcolm McLarenin Deep in Vogue. Siinä puhutaan suoremmin ja rehellisemmin voguen juurista Harlemin ball-kulttuurissa. Vaikka itse pidän McLarenin kokonaisteoksesta musiikkivideoineen, on pakko myöntää, ettei se ole kappaleena yhtä ajaton ja vahva kuin Madonnan Vogue, eikä varmastikaan valtaväestölle yhtä helposti lähestyttävä.

Deep in Voguen lisäksi suosittelen ballroom-skenestä kertovaa klassikkodokumenttia Paris Is Burning kaikille, jotka ovat kiinnostuneet voguen, ball-kulttuurin tai hlbtq-liikkeen historiasta. Jennie Livingstonin ohjaama dokumentti on todella hieno, ja avaa mielestäni hyvin niitä syitä, miksi Madonnan kulttuurisesta appropriaatiosta voi, ja pitää, tässä yhteydessä olla närkästynyt.

Vogue.

Madonna ja moni muu popikoni on toki ratsastanut muista kulttuureista ja alakulttuureista olevien elementtien omimisella aina, mutta tässä kohteeksi joutuu poikkeuksellisen pieni ja sorrettu vähemmistö. Siksi koko touhu näyttäytyy erityisen tökerönä. Harlemin ballroom-kulttuuri edusti tuolloin ihmisiä, jotka elivät usean intersektionaalisen vähemmistöstatuksensa (rotu, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti) usein vailla mielekkäitä mahdollisuuksia tasa-arvoiseen elämään ja avoimeen itseilmaisuun.

Appropriaatiossa ei lopulta olekaan kyse ainoastaan siitä, kuka lainaa mitäkin ja keneltä, vaan siitä, keiden ääni yhteiskunnassa kuullaan ja keille suodaan olosuhteet, joissa he voivat aidosti elää täysinä ihmisinä. Maailmanmaineeseen nousseen tanssin keksineet ihmiset eivät voineet tuohon aikaan itse hyötyä omasta luovuudestaan ja lahjakkuudestaan oikeastaan mitenkään.

Ball-kulttuurin keskeinen ideologia oli, että ballroomin lattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, mikä ei näille syrjityille ihmisille ollut mahdollista missään muualla. Madonnan kaltaiselle menestyvälle valkoiselle cis-heterolle kaikki oli jo valmiiksi mahdollista ihan reaalimaailmassa; hän ei siksi ollut koskaan tarvinnut ballroomin tanssilattiaa kokeakseen validiutta ja inkluusiota edes pienen hetken. Juuri tämä yksityiskohta tekee Voguessa ilmenevästä appropriaatiosta niin väkivaltaista: tässä ei omittu vain yksittäistä tanssia, vaan koko radikaalin ja validoivan itseilmaisun teema, koko tanssilattia.

Tästä lienee kyse myös kappaleen puhelauluosuuteen erikoisesti valitussa listassa valkoisia filmitähtiä, koska tosiasiassahan vogue on kuitenkin tanssityylinä inspiroitunut enemmän muodin kuin elokuvan maailmasta. Ehkä Madonnan listaamat nimet kertovat enemmän hänen omasta ainaisesta tarpeestaan olla kiinni elokuvamaailmassa kuin itse kappaleen nimikkotanssista? Kun kerran ballroomin tanssilattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, jopa Madonna voi olla filmitähti, ”serving movie star realness”. Toki voidaan kai argumentoida, että valkoisten heteroiden etuoikeuksia, vapauksia ja vaurautta ball-kulttuurissa nimenomaisesti emuloitiin ja että siinä ohessa myös valkoisten filmitähtien ihannointi oli osa tätä kulttuuria, mutta senkaltaiseen sofistikaatioon on tässä yhteydessä vaikeaa uskoa.

Tästä kaikesta ulkomusiikillisesta ahdistuksesta huolimatta itse biisi on ihana! Mieletön ja voimaannuttava kappale. Vaikka itse en oikeastaan osaakaan, haluaisin tanssia tätä suunnilleen aina: kyllähän muutama kulmikas käsiliike piristää päivää kuin päivää! Rakastan vuoden 1990 MTV Awardsin rokokoo-henkistä ”live”-vetoa oikeastaan vielä enemmän kuin alkuperäistä videota.

Vaikka tämän biisin osalta voguen ja sitä ympäröivän kulttuurin kohtelu on ollut todella tahditonta ja rumaa, en missään nimessä halua sanoa, etteikö Madonna olisi vuosien varrella tehnyt erittäin paljon hlbtq-yhteisön asioita edistääkseen. Voguen valtavan suosion tarjoama näkyvyys on varmasti tuonut nettopositiivisen vaikutuksen – se ei vain ehtinyt näkyä useimpien tämän tanssin tai kulttuurin luomiseen osallistuneiden ihmisten henkilökohtaisessa elämässä millään tavalla. (Ilari Kaarela)

Video ei ole enää saatavilla

#1 Like A Prayer (1989)

9,64 | albumilta Like a Prayer

Madonnan 1980-luvun voi nähdä portaikkona, sarjana valloitettuja askelmia. Ensimmäinen niistä oli debyyttialbumi Madonna (1983), joka teki hänestä klubitähden. Siitä askel ylöspäin on Like A Virgin (1984), joka teki hänestä poptähden, mutta hänen imagonsa oli vielä (Material Girlin videosta huolimatta) vakio: boheemi helyihin sonnustautunut kulkurityttö.

Seuraava harppaus johti albumiin True Blue (1986), joka teki Madonnasta popilmiön, videosta toiseen uuden hahmon ottavan kameleontin, joka saattoi esiintyä yhdellä singlellä 1950-luvun platinablondina, seuraavalla stripparina ja siitä seuraavalla espanjalaisena senoritana.

Yksi kurotus oli kuitenkin vielä tekemättä, se kaikista suurin. Vaikka True Bluella oli viisi erinomaista jättihittiä, albumikokonaisuudesta ei vielä voinut puhua, niin ilmiselvää täytettä loput neljä kappaletta olivat. Neljännen levyn Like A Prayer (1989) Madonna halusi nimenomaan tehdä albumikokonaisuudeksi – mutta siitä huolimatta hän halusi sen ensimmäisen singlen ja nimikappaleen olevan suuri statement, ei taitava pelisiirto vaan koko pelilaudan kumoon keikauttava maanjäristys. Edellisillä albumeillaan Madonna oli ovelasti myötäillyt olemassaolevia poptrendejä, mutta neljännellä albumillaan hän halusi itse määrätä ne.

Koska Madonna tiesi keulasinglen tärkeyden, hän pyysi molemmat yhteistyökumppaninsa Patrick Leonardin ja Stephen Brayn kirjoittamaan hänelle musiikin kappaleeseen. Kuten koko albumin mittakaavassa, Leonard veti tässäkin pidemmän korren. Yhdessä Leonard ja Madonna, joka myös toimi levyn tuottajana Leonardin rinnalla, rakensivat yli viisiminuuttisen progressiivisen popkappaleen, jolla muistutti enemmän Frankie Goes to Hollywoodin viiden vuoden takaisia popeepoksia kuin True Bluen virtaviivaisia popkonvehteja.

Like a Prayer.

Jo kymmenen sekunnin raskas kitaraintro, jolla Prince kanavoi Jimi Hendrixiä, kielii, kuinka kauas Madonna on kivennyt omaa keltaista tiilitietään Holidayn huolettomista päivistä. Kun kitara häipyy, tilalle tulee liki rytmitön säkeistö, jolla on kaunein laulumelodia, joka jäi Abbalta äänittämättä. Sitten nopeatempoinen kertosäe, hidas säkeistö, nopeatempoinen kertosäe, kahden ja puolen minuutin kohdalla gospel-kuorot tulevat mukaan – ja kappaleen jälkimmäinen puolisko onkin monen erilaisen sattuman rikastama soppa. Amerikkalaisen modernin gospelin johtohahmona pidetyn Andraé Crouchin johtama kuoro tuo mukaan kirkollista ylevyyttä, kun taas rock-kitarat muistuttavat synnistä ja lihallisuudesta.

Kaikki tämä musiikillinen vaihdekepin vääntely ja sturm und drang palvelee itse kappaletta, jonka Madonna on itse sanonut kertovan tytöstä, joka on ”niin rakastunut Jumalaan että kokee tämän olevan hänen elämänsä mies”. Kappaleen teksti tukeekin yhä lailla uskonnollista kuin seksuaalista tulkintaa, mikä kauhistutti Leonardia, joka yritti kehottaa Madonnaa muokkaamaan säkeet ” When you call my name / It’s like a little prayer / I’m down on my knees / I wanna take you there” sellaisiksi, ettei niitä voisi tulkita suihinotoksi.

Kappaleen kulttuurista vaikutusta tehosti Mary Lambertin ohjaama video, jossa muun muassa Madonna tanssii palavien ristien edessä, palvoo kirkossa mustaihoista pyhimyshahmoa ja saa stigmatat käsiinsä. Video pahastutti kaikkia niitä, joita sen pitikin, ja bonuksena vielä Pepsiä, joka sanoi irti yhteistyönsä Madonnan kanssa mutta antoi tämän pitää rahat.

Maaliskuussa 1989 Like A Prayer oli pop-tsunami, jollaisen on popin hajanaisessa nykykulttuurissa vaikea kuvitella toistuvan. Se oli hetki, jolloin ukkosenjohdatin muuttui itse jyrinäksi ja salamoinniksi.

P. S. Like A Prayerin definitiiviset versiot ovat vuoden 1989 single- ja albumiversio, joista jälkimmäinen on myös vuoden 2009 Celebration-kokoelmalla. Miljoonia myyneellä The Immaculate Collectionilla (1990) on Shep Pettibonen valitettava remix-versio, johon soisi harjoitettavan stalinistista historiankirjoitusta. (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Italialaiset tekevät sen paremmin, Madonna tietää.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden neljännessä osassa käydään esseiden kautta läpi arviointiprojektin kovatasoisen top tenin sijat 10–6.

#10 Cherish (1989)

9,06 | albumilta Like a Prayer

”Don’t underestimate my point of view”

Madonna on aina viittannut musiikissaan – ja musiikkivideoissaan – popkulttuurin muihin tuotoksiin, mutta harvoin niin hienovaraisesti kuin Cherish-singlellä.

Cherishin melodinen ja lyyrinen nyökkäys The Associationin samannimiseen jättihittiin (US #1, 1966) on ilmeisyydestään huolimatta hillitty ja alleviivaamaton; se ei ole kappaleen olennaisin koukku, eikä ilmestyessään merkinnyt mitään Madonnan keskeiselle kohderyhmälle.

Se on Madonnan tapa huikata: ”Tietäjät tietää.”

Muistan, kuinka riemastuin äkätessäni yhteyden Madonnan Cherishin ja kalifornialaisen harmoniapopyhtyeen kaksikymmentäkaksi vuotta varhaisemman Cherishin välillä.

En riemastunut oman nokkeluuteni vuoksi vaan siksi, että ammottava kanjoni artistin ja kuulijan välillä tuntui pienenevän.

Madonna oli aina ollut niin mahdottoman etäinen, samalla tavalla saavuttamattomissa kuin Prince, Michael Jackson ja muut (jos nyt ketään muuta voi samaan kastiin laskea) lapsuuden supernovat.

Mutta ajatus Madonnasta kikkailemassa singlelleen satunnaista sunshine pop -upotusta – oli idea sitten hänen tai laulun toisen kirjoittajan, tuottaja Patrick Leonardin – teki hänestä ainakin hetkeksi tavallisen kuolevaisen, levyhyllyään ideoiden toivossa selailevan popnörtin.

Cherish.

Cherish on ystävällinen, lempeä, iloinen, ottaa kädestä ja hymyilee. Se kutsuu luokseen aivan toisella tavalla kuin sitä edeltäneet singlet Like a Prayer -albumilta: nimikappale, joka on aivan kenen tahansa elämää suurempi anthem, tai Express Yourself, joka murskaa alleen (murskasi ainakin minut) päällekäyvässä voimauttavuudessaan.

Sen musiikkivideokin huokuu kaikesta poskiapunottavasta eroottisuudestaan huolimatta lähinnä lempeyttä ja hyväntuulisuutta.

Cherish ei ole Madonnan olennaisin tai varsinkaan madonnamaisin single, mutta se on hänen parhaansa – ja nimenomaan siksi, että sen olisi voinut levyttää kuka tahansa.

On ihana kuulla Madonnan laulavan ilman Merkittävän Statementin taakkaa. Cherishillä hän rallattaa kuin itsekseen, hajamielisesti haaveillen ja hyvä biisi luureissa pauhaten – ja kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Cherishin nerous on salakavalaa laatua. Suuret eleet eivät sitä paljasta, sillä se piilee sovituksessa: kimmoisasti polveilevassa bassomelodiassa, kuin huomaamatta kerrostuvissa syntikkamatoissa, haukahtelevissa taustalauluissa.

Kertosäkeeltään Cherish on silkkaa Motownia, mutta sen säkeistöjen ja väliosien katkeamattomana virtana kehittyvään melodiaan on kätketty valtavasti jännittettä ja nuotteja, kenties jopa rahtunen progea ja liukasta jazzfunkia.

Musiikki on vaikeaa, mutta samanaikaisesti täydellisen vaivatonta tavalla, joka tuo mieleen Stevie Wonderin, Steely Danin, Hall & Oatesin, ehkä Joni Mitchellinkin.

Jos uskoo kielitieteilijä Thomas Sebeokia (kukapa meistä ei heikkona hetkenään uskoisi, vaikkakaan itse en usko!), Cherishin tekstissä viitataan Paul Ankan, Sam Cooken, The Holliesin, Bruce Springsteenin ja Elvis Presleyn klassikkobiiseihin. Retrohommia tai ei, se on silti ennen kaikkea moderni poplaulu.

Nostalgia on läsnä, mutta se ei suuntaudu menneisyyteen vaan nykyhetkeen. Koko laulu on kuin ohikiitävä, hiukan epätodellinen hetki, jolloin kaikki on juuri oikein. Kaiken onnen alla kuplii melankolia.

”Romeo and Juliet, they never felt this way I bet”? Paskapuhetta, mutta uskon! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Open Your Heart (1986)

9,07 | albumilta True Blue

Nylon Beatin uran alkuvaiheessa monet yhtyeen kappaleista saivat hymyilemään – tuottaja ja laulunkirjoittaja Risto Asikainen oli selkeästi kuunnellut Madonnansa. Asiasta sen tarkemmin tietämättä oli helppo veikata, että erityisesti Open Your Heart oli pyörinyt studion cd-soittimessa referenssikappaleena.

Madonnan kolmannen studioalbumin True Bluen (1986) neljäs single on kuitenkin luonnollisesti jättimäisen paljon enemmän kuin referenssikappale Nylon Beatille. Samalla tavalla kuin Madonnan oma Papa Don’t Preach, Pet Shop Boysin Being Boring, Bananaraman Robert De Niro’s Waiting ja Love in the First Degree, Blackin Wonderful Life sekä Kylie Minoguen Je ne sais pas pourquoi, se on jättimäinen osa lapsuuttani – yksi ensimmäisiä musiikkikappaleita, joista olen pitänyt todella paljon.

Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että helvetti sentään, onpa hyvä meininki. Alle kymmenenvuotiaana ei osannut vielä tiukasti analysoida musiikkia tai muun muassa mitään, mutta hyvän musiikin osasi jo jotenkin haparoiden tunnistaa ja oman musiikkimaun suurimmat linjat alkoivat löytyä.

Open Your Heart.

Open Your Heart ei ole ydinfysiikkaa. Se on vähän naiivi, yksinkertainen, tarttuva ja sekä viattoman pidättelevä että avoimen riemukas, avoin tunnustushuuto ihastuksen kohteelle, jonka kanssa hommat eivät oikein ota edetäkseen ja joka on poistumaisillaan asetelmasta takavasemmalle: tässä minä olen, tässä on sydämeni, olen valmis, esteitä ei ole, tajua nyt jo, senkin saapas.

On totta, että kappaleen kertosäe ei kuulosta enää yhtä vetoavalta kuin noin 30 vuotta sitten, kun kuulin sen ensimmäisen kerran, mutta jotkut asiat ovat vain niin väkevästi peruskiveen juurtuneita, ettei niihin voi edes kuvitella vaihtoehtoisia toteutusmalleja. Open Your Heart kaikkine ominaisuuksineen on yksi niistä.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kappale on soinut taustalla repeatilla. On käynyt, kuten jokaisella kerralla, kun Open Your Heartin kuulee – olen hymyillyt hölmönä koko ajan. Ja hymyilen edelleen. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Live to Tell (1986)

9,10 | albumilta True Blue

En tiedä, tuntuvatko ihastumisen ja rakastumisen ensivaiheiden adrenaliinirysäykset muiden kehoissa samalta? Ne tulevat voimalla ja yllättäen, kuin oven läpi lentävä, tappion kynnyksellä sinnittelevä päähenkilö westernistä. Epätoivon hetki uhkaa murskaavana: sankari leijuu ilmassa pölyn ja laudankappaleiden lennellessä taustalla. Edessä on kenties nöyryytys, katkera taistelu tai ylösnousemus.

Näitä rakastumisen fyysisiä tuntemuksia ja (todennäköisesti onnettomasti) päättyvän suhteen dialektiikkaa kuvaa Live to Tell. Yksinkertainen räjähdyslaukaisu ja sitä seuraava, läpi kappaleen taustalla lymyilevä, kevyt syntetisaattorin melodia saattelevat sydäntäsärkevään matkaan, joka muistuttaa lapsuuden tv-sarjojen introista.

Live to Tell on yhtäaikaisesti hauras, mutta valtavan tunnelatauksen biisi, joka aiheuttaa kirjaimellisesti fyysisiä reaktioita. Se tuntuu samalta kuin vastarakastuneena: yhtäkkiä itkettää, oksettaa, väsyttää, mutta siltikin olo on kupliva ja kevyt. Ehkä juuri kevyen ja raskaan vuoropuhelun aiheuttama kontrasti tekee Live to Tellin tunnelmasta niin vangitsevan. Se pakottaa pysähtymään hengästyneen itkun jälkeen, vakuuttaa kuin 911:iin soitettu hätäpuhelu, että nyt on tosi kyseessä.

Live to Tell.

Live to Tell oli True Blue -albumin (1986) ensimmäinen singlejulkaisu, yhteistyössä Patrick Leonardin kanssa tuotettu kasariballadi. Moni muistaa kappaleen myös vuoden 2006 Confessions Tour -kiertueen esityksestä, jossa Madonna laulaa sen valaistulla ristillä, ristiinnaulituksi Jeesukseksi orjantappurakruunuineen muuntuneena. Vaikka esitys on vavisuttava kuolettavine urkukuvioineen, ei versiointi pärjää sydämessäni ikinä alkuperäiselle.

Live to Telliä kuunnellessa ei voi olla ajattelematta Madonnan silloista aviomiestä Sean Penniä ja myrskyisän suhteen dynamiikkaa. Pariskunta tapasi vuonna 1985 Pennin vieraillessa Material Girl -musiikkivideon kuvauksissa ja avioitui saman vuoden elokuussa. True Bluen kansilehden omistuskirjoituksessakin lukee:”This is dedicated to my husband, the coolest guy in the universe.” Näistä sokerisista sanoista huolimatta Pennin uskotaan olleen väkivaltainen ja käyttäneen Madonnaa hyväkseen nelivuotisen ja tabloid-lehtien otsikoihin päätyneen suhteen aikana. Myöhemmin Madonna on kiistänyt Pennin väkivaltaisuuden, mutta se ei poista mielikuvaa arvaamattomasta ja aggressiivisesta miehestä, joka on käynyt (todistettavammin) toisten kimppuun.

”I have a tale to tell
Sometimes it gets so hard to hide it well
I was not ready for the fall
Too blind to see the writing on the wall”

Live to Tellin voi tulkita kuvastavan monenlaisia traumoja, oli kyseessä sitten perheväkivalta, onnettomasti päättynyt rakkaus tai ihmissuhteiden outous ylipäänsä. Sanat ovat yksinkertaiset, kuin päiväkirjaan kirjoitetut. Madonna vaikuttaa ujolta ja naiivilta, mutta kuitenkin vuosituhansia eläneeltä, kokeneelta. Hän on ehkä haavoittuvaisempi kuin missään muussa tuotantonsa balladikappaleessa. Hän on epävarma, uupunut ja pelokas.

Moni varmasti pitää Madonnan ääntä heikohkona juuri slovareissa, mutta itkemisen jälkeistä tilaa muistuttava tukahtunut ja hiukan käheä ääni kuljettaa Live to Telliä uskottavammin kuin kukaan sävelasteikkojen kuningatar olisi pystynyt tulkitsemaan. Kuka vastikään jätetty tai rakkaudessa pettynyt muka nousee aamun harmauteen taistelutahtoa ja tulevaisuuden uskoa uhkuen? Voimat riittävät ehkä alakerran Alepaan asti. Siinä tilassa jokainen vastaantulija on aave, ja kieli, jota nämä varjot puhuvat, on tuntemattomaksi muuttunutta suhinaa ja muinaisten aikojen television ”lumisadeääntä”.

”If I ran away, I’d never have the strength
To go very far
How would they hear the beating of my heart
Will it grow cold
The secret that I hide, will I grow old”

Ehkä on kevät ja aurinko väkivaltaisesti korventaa jo valmiiksi punoittavia silmiä? Kuljet hälvetilassa, jossa tunnet muuttuvasi näkymättömäksi. Sulkeudut takaisin asuntoosi. Ostat vain ruokia, joiden laittamiseen ei vaadita enempää vaivannäköä kuin korkeintaan veden keittäminen tai pakkauksen avaaminen. Ehkä on jo taas syksy ja lohduton pimeys hiipii olkapäillesi, eivätkä ystäväsi jaksa enää kuunnella masentunutta valitustasi siitä samasta tyypistä?

”How will they hear
When will they learn
How will they know”

Live to Tell on mielessäni ennen kaikkea saavuttamattoman rakkauden kertomus. Olet tavannut ihmisen, josta tiedät jo heti alkuunsa, ettei tästä tule muodostumaan mitään. Ihastuneisuus ja pohjaton melankolia kulkevat vieretysten: olet ikäänkuin eronnut, vaikka suhdetta ei ole edes ehtinyt muodostuakaan.

”Hope I live to tell
The secret I have learned, ’till then
It will burn inside of me”

Live to Tell ei saavuta minuuttiensa aikana koskaan toiveikasta nousua. Se ei anna lupausta rikkonaista suhdetta seuraavasta rakkaudesta tai traumojen parantumisesta, se ei tuo toivomaasi ihmistä lähemmäs ruumistasi. Viimeiset syntetisaattorin sävelet jäävät jännitteisinä kytemään pimeään, lipuvat peiton alle ja lopulta turtuvat omaan pahaan oloonsa. Live to Tell on lohduttava silitys uneen vaipuessa, sekoitus selvitymistarinaa ja tappiota. (Hanna Valle)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Papa Don’t Preach (1986)

9,27 | albumilta True Blue

Minulle Papa Don’t Preach on aina ollut Madonnan paras biisi.

On Madonna-biisejä, joissa sanotaan jotain tärkeää. On Madonna-biisejä, jotka ovat loistavaa poppia ilman, että niissä sanottaisiin mitään tärkeää. Jälkimmäisiä on eittämättä enemmän.

Ensin mainitut ovat aika usein vähän jähmeitä eivätkä niin loistavaa poppia. Se on ihan ok – yhden artistin tapauksessa ei voi aina saada kaikkea. On hienoa, että saa paljon. Sitä paitsi loistavan tanssibiisin kuunteleminen ei varsinaisesti houkuttele yhteiskunta-analyysiin, eikä sen pidäkään. Nämä kategoriat ovat toisistaan erillisiä.

Madonna on ilman muuta pelannut enemmän tanssilattialla kuin luentosaleissa. Hän on ymmärtänyt vahvuutensa. Niitä ovat esimerkiksi oman artistipersoonan muuntautumiskyky, oikeiden yhteistyökumppaneiden löytäminen, tarkka popvaisto, visuaalinen pelisilmä – nämä aina kaikessa hänen parhaassa tuotannossaan – mutta sitten on vielä yksi tekijä. Se on kai se henkilökohtainen tekijä. Se, mistä hän tulee.

Tässä on vaan se juttu, että mitä kauemmas catholic girl etenee taustastaan, sitä vähemmän se kuuluu. Maailman polviensa eteen langettanut supertähti ei jotenkin vain voi kanavoida todellista henkilöhistoriallista kipuilua. On se kipu siellä tietenkin. Ei ole edes artistin vika, ettei sitä voi tuoda esiin vilpittömästi. Se on systeemivirhe. Kukaan meistä ei voi ymmärtää, millaista on olla Madonna sanotaan nyt vuodesta 1987 eteenpäin. En tietenkään minäkään.

Papa Don’t Preach.

Papa Don’t Preach julkaistiin vuonna 1986.

Tämä on tottakai jo supertähden biisi. En ole niin tyhmä, ettenkö ymmärtäisi monen ihmisen monessa toimistohuoneessa – Madonnan yhtenä heistä – miettineen tämän kappaleen ja sen videon julkaisuun liittyviä taloudellisia kysymyksiä, mahdollisuuksia ja uhkia.

Ja voin olla huijattu diletantti, mutta silti – ja subjektiivinen kokemushan on tärkeintä – tämä kappale on paitsi kympin arvoista popneroutta, myös itselleni tärkeintä Madonnaa, kaikkien hänen itseäni eniten puhuttelevien teemojen risteyksessä soivaa Tärkeää Poppia. Biisi, jossa kaikki on kohdallaan musiikillisesti. Jonka teksti tarttuu Madonnalle ilmeisen tärkeään aihepiiriin, muttei osoittelevasti tai moralisoivasti, vaan ambivalentisti ja elämän monimutkaisuuden hyväksyen. Tämä on taidetta, jos taiteen määritelmänä vastakohtana viihteelle pidetään sitä, ettei ole mustaa eikä valkoista, vaan miljoona kaunista ja kauheaa harmaan sävyä.

Minulla on heikkouksia, ja yksi niistä on popmusiikkiin, joka pyrkii rakentumaan yhteiskunnallisiksi pienoisdraamoiksi, vieraantuneisuutta välttäen, intohimon säilyttäen.

Tehdä elämän monimutkaisuudesta intohimoinen popkappale. Siihen ei moni kykene. Tässä, yhdessä maailman parhaista popkappaleista, siihen on todellakin kyetty. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Justify My Love (1990)

9,35 | kokoelmalta The Immaculate Collection

Esteettisessä mielessä seksiä kiinnostavampaa ovat hetket ennen seksiä. Madonna tuntuu tietävän tämän, ja rakentaa Justify My Loven täyteen latautunutta tunnelmaa, joka ei koskaan purkaudu. Kyse on katseista, katseiden kohteina olemisesta, odotuksesta, fantasioista, imaginaarisen alueella olemisesta.

Romanttiset, näennäisen viattomat haaveet kuiskataan kuin salaa kuuntelijan korvaan:

”I want to kiss you in Paris
I want to hold your hand in Rome
I want to run naked in a rainstorm
Make love in a train cross-country”

1990-luvun kosmopoliittisessa ilmastossa kaikki tuntuu mahdolliselta. Tekisi mieli matkustaa rakastajan kanssa Euroopan suurkaupunkeihin ja olla niin kuin uuden aallon elokuvassa tai matkaesitteen sivuilla. Euroopassa tunnetusti suhtaudutaan seksiin vapaamielisemmin kuin kaksinaismoralistisessa Yhdysvalloissa.

Justify My Love on mustavalkotelevision särisevältä kuvalta kuulostava antibiisi. Triphop-biitin päällä ujeltaa öisen kylmä syntetisaattori, bassoa ei lainkaan. Lenny Kravitzin ääni tuntuu kuuluvan kaukaa, kuin musiikkivideon hotellin käytävän toisessa päässä olevasta toisesta huoneesta.

Jean-Baptiste Mondinon ohjaama, muun muassa Jacques Demyn Des Baies des Angesiin, Chelsea Hoteliin ja The Night Porter -elokuvaan viittaileva musiikkivideo vie ränsistyneeseen pariisilaishotelliin. Madonna hortoilee käytävällä päihtyneen tai väsyneen näköisenä, päällään juuri sellainen musta trenssi, jonka alla ei voi olla muuta kuin kalliit pitsialusvaatteet ja sukkanauhat. Madonna päätyy harrastamaan seksiä miehen ja naisen kanssa. Videolla sukupuolet kuitenkin sekoittuvat, eikä katsoja voi olla varma, kumpi on kumpi. Roolit eivät ole sukupuolioletuksiin sidottuja.

”I don’t want to be your mother
I don’t want to be your sister either
I just want to be your lover”

Madonna painottaa kappaleessa kommunikaation merkitystä. Toisen seksuaalisia haluja ei voi arvata, vaan ne pitää sanoa ääneen, silläkin uhalla, että puhuminen nolostuttaa ja tekee haavoittuvaiseksi.

”Talk to Me
Tell me your dreams
Am I in Them?
Tell me your fears
Are you scared?”

Sanat muuttuvat haasteeksi, jonka Madonna esittää koko maailmalle: mitä jos puhuisitte seksistä avoimesti?

Video kiellettiin tunnetusti jo ennen ilmestymistään MTV:llä, joten Madonna alkoi myydä singleä VHS-kasetilla. Nyt videon BDSM-estetiikka ja roolileikit ovat populaarikulttuurin kuvastossa niin ubiikkeja, etteivät ne hämmennä katsojaa muuten kuin ehkä mapplethorpemaisella tyylikkyydellään.

Justify My Love.

Jälkeenpäin Madonnalta odotettiin selitystä ja anteeksipyyntöä, vähän samaan tapaan kuin joltain – anteeksi, kun en keksi parempaa vertausta – Jari Sillanpäältä metamfetamiinikohun jälkeen. Nightlinen haastatteluvideo vuodelta 1990 näyttää kuulustelulta. Madonna vastaa toimittajan kysymyksiin suoraselkäisesti, mutta coolin kyllästyneesti, kuin hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin selittää tekemisiään mistään mitään ymmärtämättömille toimittajakorpuille.

Toimittaja kysyy Madonnalta, missä raja oikein menee, mihin Madonna vastaa, että raja menee siinä, mikä suostumuksellisen seksin osapuolista on mukavaa. Madonna kysyy myös kysymyksen, joka on yhä relevantti amerikkalaisen elokuvateollisuuden kaksinaismoralismin kannalta: miksi äärimmäisen väkivallan näyttäminen on videoissa ok, mutta aikuisten ihmisten välinen suostumuksellinen seksi herättää hysteriaa?

Anteeksipyytelemättömyydessä ei ole kyse ”röyhkeydestä”, vaan oikeaksi koettujen arvojen ja taiteen puolustamisesta. Tabuja rikkomalla kulttuuriset arvot alkavat hiljalleen muuttua, ja muu maailma seuraa perässä. ”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, Madonna huokaisee kappaleen säkeissä, kuin aavistaen tulevan mediakohun. Sitaatti kuulostaa hämmentävästi siltä, että se voisi olla Oscar Wilden keksimä, vaikkei sitä ole.

Toisaalta videon loppupuolella huoneen seinällä vilahtaa krusifiksi, kuin muistutuksena siitä, että vaikka ajautuisi kuinka pitkälle hedonismin maailmaan, katolinen syyllisyydentunne ei katoa koskaan. ”Because in Catholicism you are born a sinner and you are a sinner all of your life”, Madonna selitti katolisen estetiikan käyttöään vuonna 1989 Rolling Stonen haastattelussa. Kenties nimenomaan taustalla korventava syyllisyys ja transgressio on salaisuus 1980-ja 1990-luvun Madonnan esteettiseen tehokkuuteen. Sisäinen taistelu tukahdutettuja seksuaalisia himoja vastaan on niin syvällä katolisessa perinteessä, että jopa pyhä Augustinus rukoili tunnustuskirjassaan jumalalta: ”Tee minusta hyvä, mutta älä ihan vielä!”

Musiikkivideon lopussa Madonna nauraa ilkikurisesti ja poistuu hotellista.

Nightlinen haastattelussa toimittaja sanoo, että kehtasit sitten rikkoa MTV:n sääntöjä ja vielä tehdä myydyillä videokaseteilla hillittömästi rahaa.

“Yeah? So. Lucky me”, Madonna virnuilee. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

La Isla Bonitassa Madonna uneksii mystisestä ”some-Pedrosta” – tai sitten ei.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden kolmannessa osassa paljastetaan sijat 20–11 sekä kerrotaan, mikä on singlejen perusteella Madonnan paras albumi. Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden, grafiikat teki Kimmo K. Koskinen.

#20 Express Yourself (1989)

8,64 | albumilta Like a Prayer

Kiistatta upeaa julistusta – mahtipontinen self help -pop ei tästä parane. Salaisuus lienee siinä, ettei biisi hellitä missään vaiheessa: Madonna saarnaa kuin Sarasvuo alusta loppuun juuri henkeä vetämättä, ja tuotanto pauhaa taustalla kaikki vastaväitteet alleen jyräävänä. Touhussa on ilman muuta ideologisesti nihkeä sivumaku – puhutaan jostakin, joka ei ole lainkaan sama asia kuin itseilmaisu minun sanavarastossani – mutta ihan sama kai se tällaisen monsterin tapauksessa on. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#19 Lucky Star (1983)

8,71 | albumilta Madonna

Tulen tästä aina hyville mielelle! Haluaisin tavallaan, että tämä olisi Kylie Minoguen tulkitsema ja vieläkin ”tyttömäisempi” soundiltaan, vaikka synkemmät viehkoilut, kuten ”shine your heavenly body tonight”, sopivatkin täydellisesti juuri nasaali-Madonnalle. Ehdottomasti hieno ja vakuuttava klassikko, yhtä tunnistettava kuin Ray-Banit. (Hanna Valle)

Video ei ole enää saatavilla

#18 Beautiful Stranger (1999)

8,72 | soundtrackiltä Austin Powers: The Spy Who Shagged Me

Tajusin kai jo Beautiful Strangerin ilmestyessä, miten Ray of Lightin chemicalbrothermaisuuksien jälkeen vuorostaan vedettiin vielä överimmäksi ja alettiin pastissoida ei-vain-Beatlesiä, vaan kulashakereita ja muuta övereintä brittipoppia. Silti pidin tätä silloin aivan ylivoimaisen hyvänä biisinä, koska melodiassa on auringonkukkakuvastosta huolimatta jotain juuri oikealla tavalla uhkaavaa, mikä on aina hyvän psykedelian merkki, oli se sitten alkuperäinen 1960-luku, Chemical Brothers tai vaikka 1980-luvun lopun Soup Dragons. Kaava on sama, eikä se vanhene. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

#17 Human Nature (1994)

8,74 | albumilta Bedtime Stories

Joka kuvitteli, että Madonna olisi täysin nöyrtynyt ja asettunut patriarkaatin asettamiin rajoihin Erotican, Sexin ja muutaman pornahtavan leffan jälkeen, oli väärässä. Human Nature muistuttaa tähden rautaisesta kyvystä ja rohkeudesta kiskoa itsensä rintaliivien olkaimista takaisin (jäte)kukkulan päälle ja sivaltaa kaksinaismoralisteja. Huumoria, r&btä, nahkaa, lateksia, köysitemppuja, piiskaa. Mitä muuta ihminen ylipäätään tarvitsee? (Olli-Pekka Kursi)

Video ei ole enää saatavilla

#16 Borderline (1983)

8,75 | albumilta Madonna

Borderline ilmestyi Madonnan debyytin viidentenä singlenä lähes vuosi albumin julkaisun jälkeen, 15. helmikuuta 1984. Samana päivänä minä täytin kuusi vuotta, mutta se ei ole syy miksi pidän tätä Madonnan parhaana kappaleena. Ei se kappaleen merkitystä toki vähennäkään.

Tätä ennen julkaistut singlet (Everybody, Burning Up, Holiday ja Lucky Star) ovat paitsi heikompia, myös viestivät siitä, ettei levy-yhtiössä osattu heti nähdä Madonnan hienostuneemman ja melodisemman puolen myöhemmin kiistattomaksi osoittautunutta arvoa, vaan häntä puskettiin ensin läpi yksinkertaisemmilla diskojumputuksilla. Paikkansa ja arvonsa niilläkin.

Borderline – ”tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.”

Borderline on pelkkää melodiaa, toinen toistaan hienompaa. Kappaletta leimaa kahtiajakautunut jännite: simppelin poppiksen (säkeistö) ja hienostuneen harmonisen soinnuttelun (bridge, kertosäe, varioiva c-osa) luonteva yhdistäminen. Sävellys yllättää joka kerta laskeutuessaan (aivan, ei noustessaan) bridgeen ja siitä vielä kertosäkeeseen. Kierroksia vähennetään, mutta melodisuuden ja kompleksisuuden lisääntyessä intensiteetti kasvaa. Tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.

Kappale ei ole Madonnan säveltämä, mutta tarinan mukaan hänellä oli oleellinen rooli sen lopullisessa sovituksessa, jonka hän vei läpi väkisin ja osittain säveltäjä Reggie Lucasin toiveiden vastaisesti. Madonna halusi, että tuotanto on vähäeleistä ja instrumentaatio niukkaa, ja sehän tässä ihastuttaakin. Jokainen elementti on oleellinen: kahdeksastoistaosia haitsulla sitkeästi nakuttava ja fillejä välttelevä rumpali, kepeä synamelodia ja selkeyttä tuova pianosoinnuttelu. Kaiken huomion vie ansaitusti ilmiömäinen, vallattomasti pomputteleva bassolinja.

Sanoituksesta ei syvempää tulkittavaa löydy, onpahan vain muutamasta pökkelöriimistä huolimatta hyvin toimiva kiihkeän rakkauden (vai seksin, orgasmin?) kuvaus.

Laulajana Madonna jo löytänyt tässä omat vahvuutensa (joissa hän ei sittemmin ole aina malttanut pysyä): ei hienostunut eikä erityisen sävykäs, mutta voimakas ja selkeä. Vähän nuhainen, siellä täällä sopivasti särkyvä. Just hyvä. (Mikko Meriläinen)

Video ei ole enää saatavilla

#15 La Isla Bonita (1986)

8,75 | albumilta True Blue

Viehättää se, että tässä lattaria lähestytään samalla tavalla huolettomasti kuin vaikka Pet Shop Boys teki, ilman että yritetään replikoida jotain ”etelän kiihkeyttä” ja sitten sähelletään hirveessä kiireessä. Mulle tässä on silti aivan liikaa lomakeskuksen diskotunnelmaa. Ollaan juuri otettu miehen kanssa vähän espanjankurssia työväenopistossa ja mennään Malagaan, tilataan oranssit drinkit, joissa on pinkki sateenvarjo ja ananasrengas ja säilykekirsikka ja mennään ottamaan varovaisia tanssiaskeleita. San Peedroo! Aulan saa ottaa -hyllystä löydän entisen lomalaisen jättämän Harlekiini-kirjan ja haaveilen salaa tulisesta lomaromanssista ”some Peedron” kanssa. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Hung Up (2005)

8,83 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Ray of Lightin jälkeen Music oli tuntunut välityöltä ja American Life tunkkaiselta flopilta. Mutta sillä ei juuri ollut väliä. En vain ollut tajunnut, ettei kyse ollut siitä, ettei minulla olisi ollut riittävän henkilökohtaista suhdetta Madonnaan, vaan siitä, että hän oli jo sulautunut osaksi jokaista ympäröivää asiaa. Miten voi lähestyä tunteella universaalia, joka on läsnä kaikessa? Vuoden 2005 lopussa olin juuri muuttanut Helsinkiin ja Rautatientorilla metrosta ulos astuessa jokaisessa mainoskehyksessä oli Confessions on a Dance Floorin kansikuva. Hung Up soi kaikkialla, siis ihan kaikkialla. Se tuntui oikealta comebackilta. Se tuli lähelle ja ja tuntui heijastavan intensiivistä pinkkiä hohdetta ympärilleen joka paikassa, missä Hung Up soi. Se oli tässä.

Madonna oli vain ottanut jälleen uuden hahmon ja tullut näkyväksi. Värittänyt jotain jo olemassa olevaa tästä maailmasta henkensä siihen siirtäen. Se oli valmiita asioita. Se oli vaaleanpunainen trikoo ja permanentti. Se oli disco ja 1970-luku. Ja 1970-luku rakasti mahtipontisuutta. Se oli vuosikymmen, jona jopa Bee Gees halusi tehdä oman Sgt. Pepperinsä. Samoin Confessions on a Dance Floorin halusi uskoa olevan”diskoaiheinen teemalevy” yöelämästä, jonka narratiivi olisi jotain niin heppoisaa kuin yhden illan matka ja ihmiskohtalot keskiyöstä varhaiseen aamuun.

”Confessions of a Dance Floor kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa.”

Mutta se ei ole sitä. Se on levy ajan kulumisesta ja kuinka hahmotamme sen äänen kautta. Se on kertomus yhdestä soundista, sen hahmoja eivät ole henkilöt vaan preset-asetukset, efektilaitteet, samplet, ja kuinka kuulemme ne eri vuorokaudenaikoina, eri paikoissa. Kuinka kuulemme ajan. Ja kuinka kuulemme sen yöllä. Siksi tanssilattia. Siksi Hung Up, jonka intro kuulostaa heräämiseltä unesta.

Aika kuuluu Sorryn kellona nakuttavassa biitissä, joka on enemmän kuin vain onomatopoeiana päähän iskostuva tiktok-rytmi jonkin yhden tempun popkappaleen kertosäkeessä. Se on koko kappaletta määrittävä nosteen, liikkeen, ehkä MDMA:n takapotkun odotuksen tuntu. Haluamme kuulla junia Future Loversin pitkiin suoraviivaisiin linjoihin yhdistyvässä morodermaisessa sekvenssisäksätyksessä ja autoja I Love New Yorkin krautrockissa. Ehkä siksi, että näiden asioiden on opetettu kuulostavan tältä, tai koska se vain on kiihtyvyyden ääni. Portaaton säätö kuulostaa tältä. Klubeille pitäisi voida ajaa liukuportaita pitkin, koska portaiden kiipeäminen askel kerrallaan tuntuu kanttiaalloilta.

Confessions kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa. Ääni velloo, se lainehtii, lattian reunalta toiselle, ihmisiä toisiinsa liittäen,”musiikkiin sulauttaen”. Miksi kaikki toistelevat sitä? Koska musiikki on niin vahva liuotin. Se imaisee itseensä jopa Abba-samplen, jota ei tunnista edes vanhaksi suosikkikappaleekseen, vaan kuvittelee taitavaksi mukaelmaksi. Madonna jälleen kaikessa.

Confessions on äänen pysyvyys, sen paino. Sen tapa käyttää epäaineellista ja silti raskaana leijuvaa, läpikuultamatonta filtterisoundia on helppo, halpakin: imelän parfyymin lailla ranskalainen house on yltympäriinsä sen liepeille pinttyneenä, ja Get Togetherin pastellisävyissä animoitu musiikkivideo näyttää ja maistuu 2000-luvun alun Coca Cola -mainokselta.

Hung Up on viimein sen parhaiten suodatettu tinktuura. Hetki, jossa kaikki tulee todeksi. Niin todelliseksi, että se voisi olla unta tai vasta jonkin vahvemman hetken kokemisen alku. Sen volyymi kasvaa pahaenteisesti saaden yökerhon tihkumaan narikkaan, piirtäen helpolla taajuudenkorjausefektillä jännitteen, jolle se oudosti rytmitetyissä ja ajoitetuissa säkeistöissään ja huippukohdissaan on rakennettu, simuloiden täydellisesti, miltä klubin lähestyminen tuntuu, miltä äänentoisto kuulostaa ulko-ovelle, kadulle, mustasta laatikostaan ulos valuen. Sen narratiivi ei ole tapahtumissa, vaan siinä, kuinka nuo öiset laatikot vuotavat aikaa illasta toiseen ja samalla kadottavat sen lukemattomilta ihmisiltä sisällään, ehkä jotain heiltä varastaen ja heidät hölmistyneinä aamuun jättäen.

Popkappaleet mittaavat aikaa, koska niiden oletetaan kertovan kohtaloita tiivistetysti, tuttuun rytmiin asetettuina. Hung Up on formaatissa tyyliharjoitelma, joka vain hieman leikittelee ikuisuudella.

“Time goes by, so slowly.” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Power of Good-Bye (1998)

8,88 | albumilta Ray of Light

Muistan lukeneeni Ray of Lightista jonkun aikalaisarvion, joka oli kehuva, mutta jossa vähän kritisoitiin tätä biisiä turhan sovinnaiseksi balladiksi. Olin eri mieltä: minusta tämä oli levyn paras single, vaikka tuntui ”väärältä” ja ehkä jopa vähän”nololta” olla sitä mieltä. En näköjään ole muuttanut mielipidettäni: tämä on edelleen levyn paras single. Tosi vahva sävellys ja ihon alle menevä dramaattinen tulkinta, yksi Madonnan parhaita laulusuorituksia. Orbitin jututkin toimivat tässä hyvänä mausteena saamatta ylivaltaa. Soundi on ajattomampi kuin Frozenilla, sävellys aavistuksen vahvempi (nämähän ovat suunnilleen samaa viitekehystä). Hitto, tämä saattaa jopa olla Madonnan paras single kaikilta 1980-luvun jälkeisiltä vuosikymmeniltä, yksi parhaista ainakin. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Deeper and Deeper (1992)

8,88 | albumilta Erotica

Ensimmäinen humala, bileet vähän tuntemattomaksi jääneen rinnakkaisluokkalaisen kotona. Koko luokkataso paikalla, nekin tytöt, joita olen vasta hiljalleen havahtunut katsomaan. Mieletön määrä toiveita, jotka ovat samalla syliinpuserrettavan viattomia. Omenaviini, Marlin helmeilevä. Koko pullo. Makeanhapan kalvo, niin omassa suussani kuin siinä kielessä, joka suuhuni yhtäkkiä tulee. Kaadumme eteisessä kenkä- ja takkipinoon, hukun hänen punaisiin hiuksiinsa.

Puhun siitä, kuinka humala saa kaiken tuntumaan siltä kuin olisin elokuvassa. Hänkin puhuu jotain; on kuulemma katsonut minua jo pitkään, vaikka minä en ole huomannut häntä. Nyt hän haluaa omistaa, tekee fritsun, en vastusta, haluankin olla omistettu. Tyttöystävä, vihdoinkin, minullakin.

”Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.”

Kaverit virnuilevat, joku könyää päällemme. Käytävän päästä kuuluu naurua. J on kuulemma sammunut vessaan. Ovi murretaan auki, nauramme J:lle. Hänen silmänsä ovat puoliksi kiinni ja suupieli oksennuksessa. Jätämme J:n toipumaan ja menemme olohuoneeseen. Valot ovat poissa, kaikkialla suudellaan. Sohvalla on tilaa, meille. Kaikki kieppuu, musiikkikin. Sanat pyörivät päässä, yhdistyvät tuntemuksiin. Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.

Kotimatkalla bussissa hän antaa puhelinnumeronsa. Tiedän soittavani. Olemme yhdessä kolme ja puoli kuukautta. Niihin tuntuu mahtuvan koko nuoruuteni, kaikki sen tunteet. Ajattelen häntä edelleen joskus, taisin rakastaa vaikka en tiennyt mitä tuolla tunteella olisi voinut tehdä. Ehkä ymmärsin sen sisällön vasta sitten kun olimme eronneet. Deeper, deeper, hän on tässä nytkin. Hänen nuori kehonsa, varmempi kuin minun mieleni. Tukka kuin auringonlasku, kaulassa pieni sydänkoru, vaniljahajuvesi, huulirasvan ja jonkun itselleni vieraan makuinen suu. Kaikki se mitä hänestä opin. Sweeter, sweeter.

Mitä tapahtui? Vastahan me olimme tuossa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Drowned World / Substitute for Love (1998)

8,91 | albumilta Ray of Light

Täydellinen avaus täydelliselle levylle. Rakastan sitä, että levyn ekaksi biisiksi laitetaan jotain tällaista ei-sinkkukamaa, teemoittavaa tai taustoittavaa. Lukuohjeet pitää antaa rauhassa eikä hätäisesti jonkun sinkun muodossa, ja tässä se on osattu. Vähän niin kuin vittu jossain Raamatussakin on osattu aloittaa tarina ja koukuttaa kuulija heti, mutta niin että se laitetaan janoamaan lisää, eikä niin että se kokisi jo saaneensa kaiken tarvittavan. Avausbiisin pitää herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta ei saa olla liian kryptinen koska sitten kukaan ei halau kuulla sitä loppustooria. This is my religion -loppulaini kruunaa kaiken upeuden. Perfect. (Anna Brotkin)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Madonnan albumit paremmuusjärjestyksessä singlejen perusteella!

Aina Madonna-countdownien saavuttaessa ”puolivälin krouvin”, Madonna sonnustautuu stetsoniin.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella. Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden.

Juttukokonaisuuden toisessa osassa käydään läpi sijat 40–21. Kappaleet voi kuunnella oheisesta Spotify-listasta.

#40 Crazy for You (1985)

7,72 | soundtrackiltä Vision Quest

IHANA! CHEESY! Viaton, vilpitön, uskon tästä jokaisen sanan! Madonna on niin vakuuttava ja mahtava, että järki lähtee! Hikiset tahmatassut, ujous tanssilattialla, liikaa alkoholia ja sokeria, hermostusta, jännitystä, haparoivaa pussailua, täydellinen! Slovarien aatelia! (Mikko Rasila)

#39 Burning Up (1983)

7,79 | albumilta Madonna

Ei hirveän tuttu biisi, mutta äärimmäisen viehättävä tuttavuus! Jotenkin epämadonnamainen biisi, tulee mieleen enemmänkin Blondie tai kotimaamme Mona Carita. Mahtavan tehoton ja demomainen soundi. Tällaista soundia kuka tahansa pystyy tuottamaan nykyään Garagebandilla ja Gigantista ostetulla midikiipparilla. Soundin päällä Madonnan laulu on kuitenkin tehokas ja vakuuttava, kuin lupaus jostain suuresta tulevasta. (Aki Ala-Kokko)

#38 This Used to Be My Playground (1992)

7,80 | vain single

Säkeistön (vai onko se sitten kertosäe, jolla kappale alkaa) melodia ja sointuharmoniat: täyttä kultaa. Kappaleen toinen melodinen osa on vaikeampi. Lähtö siihen on upea, mutta harmillisen hahmottamaksi haahuiluksi se loppua kohden hiipuu. Hieno kappale, jossa olisi ollut potentiaalia vielä suuremmaksikin, jos se olisi maltettu säveltää ”loppuun asti”. Silloin ei tarvisi aina odottaa, että ”tulispa taas se this used to be my -kohta”. Muuten: Jos tästä pyyhkisi ”slovariuden” pois sovittamalla taustalle maltillisen Karibia-sykkeen, tästä voisi saada hyvän Sade-biisin. (Antti Lähde)

#37 Oh Father (1989)

7,80 | albumilta Like a Prayer

Lapsena sain Like a Prayerin joululahjaksi (valemuistovaara!) ja kun omassa huoneessa kelaili kassua, niin kyllähän tämä sieltä B-puolelta herätti huomion, vaikka ei ollutkaan kuin Like a Prayer tai Express Yourself. Olipa ilahduttavaa kuulla tämä biisi luultavasti ekaa kertaa 2000-luvulla. Vähän kuin menisi Helmisimpukkaan ja siellä olisikin se kiva lapsuudenkaveri, jota ei enää edes muistanut. (Matti Markkola)

#36 True Blue (1986)

7,82 | albumilta True Blue

True Blue on itsessään niin heppoinen ja hattarainen, että ilman tuota oikeasti tosi hyvää c-osaa koko biisi vaan karkaisi heliumpallon tapaan taivaan tuuliin. Mutta sitten heti, jos sen kylkeen kääräisee melkein mitä vaan (muita biisejä, hyvän tilanteen, videon, Madonnan esittämään tämän Twin Peaksin kolmoskauden Bang Bang Barissa – miksi tätä ei koskaan tapahtunut?!?) niin yhtäkkiä kaikki on just niin kuin pitääkin ja aivan täydellistä. (Maija Ihanainen)

#35 Who’s That Girl (1987)

7,90 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Rumpusoundin, syntetisaattoripulinan ja yleisen pinacoladan pitäisi kaiken järjen mukaan ärsyttää. Mutta kattia kanssa, tämähän on hirvittävän hurmaava ja juuri itsensä kokoinen; kuin La Isla Bonitan koeversio, johon on sattumalta tarttunut sellaista viattomuutta, jonka pidemmälle viety työstäminen olisi armotta nylkenyt pois. Etenkin tuo ”Quién es esa niña?” Kamalaa – ja samalla mykistävän ihanaa! Kyllä, kokonaisuudessa on hankalaa takapainoisuutta, ja kyllä, sävelkulun ja sovituksen suhde jää puolitekoiseksi. Mutta samalla tässä on jotakin, mitä ei missään nimessä saisi muuttaa. Tämä on hyvä juuri näin. (Hannu Linkola)

#34 Get Together (2005)

7,96 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Rakastin tätä syvästi silloin, kun tää tuli! Halusin hajota atomeiksi neonvalojen alle tanssilattialla. Haluaisin itse asiassa nytkin kun kuulen tän. IHAN KILLERITANSSIBIISI!! Tuo nostatus ja sitten POW whip ya hair back and forth aaaaahhhh!!! Piti muuttaa numeroa puolikas ylöspäin. Baby we can do it we can do it alright! (Fanni Mäki)

#33 Bedtime Story (1994)

”Bedtime Story tuntuu operoivan jossain määrin länsimaisen biisitajun ulkopuolella, enemmän mantrojen alueella.”

8,11 | albumilta Bedtime Stories

Negatiiviset ensin pois tieltä: kyllähän tämä olisi kuulostanut tippasen geneerisemmältä pari vuotta myöhemmin kun electronica breikkasi. Ja varmaan pitäisi vähän myötähäpeillä siitä, että tästä edelleen nauttii. Mutta en rupea.

Koska vuonna 1994 tää oli kuin Radiomafian iltaohjelmien musiikki olisi tunkeutunut aamu- ja päiväohjelmiin, tekijänä kun oli itse Madonna. (En tiedä soitettiinko tätä päivällä ollenkaan, vaikutelma olisi ehkä sittenkin, että Leena Lehtinen lähinnä soitti illalla.) Björkiä olin kuullut, mutta tämä oli silti jotain muuta: jokseenkin vieraantunut, lievän narkoottinen ja vähäsen pelottavakin.

Ärsyttää se Pitchforkissa jälkikäteen Bedtime Storiesin arvostellut dille, joka piti tätä jonain Violently Happyn heikompana versiona. Ensinnäkin: olin tuolloin jo kuullut Björkiä sen verran, että vaikka pidinkin pirusti, niin hän vaikutti joka biisissä olevan niin syvästi päänsä sisäisissä maailmoissa, ettei Bedtime Story (tai Sweet Intuition) häneltä kuultuna olisi ollut mitään epätavallista. Madonnalta oli.

Tämä on tavallaan kuin Justify My Love vuodelle 1994, hetki jolloin alitajunta ottaa hallinnan ja ollaan lähellä kontrollin menetystä. Erona se, että Justifyssa Madonna säilyttää kontrollin hallitsevalla äänellään. Mutta Björk kirjoitti tämän kritiikkinä Madonnan ylikontrolloitua imagoa vastaan, ja Madonnalle täysi arvostus siitä, että hän lähtee leikkiin mukaan ja luo illuusion täydestä kontrollin puutteesta noine parahduksineen ja vokaalinykimisineen (tuo ensimmäinen ”Let’s… let’s… let’s get unconscious”).

Biisi itsessään: todella hyviä soundeja (handclapit kuulostavat eniten aikansa jutuilta) ja pidän hyvin paljon videon (ja ilmeisesti sanoituksenkin) piirtämästä yhteydestä klubien tajunnanmenetyksen ja sufismin pyörivien dervissien välillä. Justifysta periytyvä antibiisimäisyys ei ole niin vahvaa, mutta hienoa toki sekin, että tässä tunnutaan operoivan jossain määrin länsimaisen biisitajun ulkopuolella, enemmän mantrojen alueella.

Video on aika ihana taidehistoriaromppu, ja varmasti vähän menettänyt vaikutustaan kun tietää mistä visuaaliset lainat ovat. Mutta koneeseen kytketty alitajunta on mahtava idea, ehkäpä arkipäivää, jos ihmisten univaikeudet lisääntyvät entisestään.

Tekotaiteellisuus Maximus, ja tavallaan siksi rakastan. Edelleen käsittämätöntä, että tämä oli mainstreamsingle vuonna 1995 ja että video on edelleenkin kaikkien aikojen neljänneksi kallein. Madonnan oma suuruudenhullu ZTT-projekti. (Gaius Turunen)

#32 Music (2000)

8,12 | albumilta Music

Tykkäsin tästä Musicin muovi-americana-estetiikasta erityisesti Ray of Lightin (joka on siis suosikkialbumejani) ”diippeilyn” jälkeen, koska se jotenkin todisti Madonnan olevan ”aito” omalla megalomaanisella tavallaan. Todella outo biisi ja absurdi, mutta soundi hyvän huumeinen ja menee eteenpäin kuin juna. ”Boogie woogie, do you like my acid rock?” -robottiäänen laulama koukku on tähtihetkiä. (Jaakko Uoti)

#31 Bad Girl (1992)

8,26 | albumilta Erotica

Kenties suosikkibiisini levyltä, joka on jäänyt Madonnan valtakaudelta kaikista vieraimmaksi. Unfinished Sympathy on selvästi noteerattu studion valvomossa, ja sieltä suunnasta on napattu myös ylipitkä mitta, joka vaivaa jokaista Erotican kappaletta. Noin muutenkin Sex-kirjan aiheuttaman kohun aikoihin ”bad girl / drunk by six / kissing somebody else’s lips” kuulostaa liikuttavan viattomalta, ”quaint” kuten britit sanoisivat. (Samuli Knuuti)

#30 What It Feels Like for a Girl (2000)

8,36 | albumilta Music

Tämä on aina ollut mun suosikkeja Musicilta. Ihana, vähän utuinen ja unenomainen tunnelma. Charlotte Gainsbourgin alkupuhe ihana sekin. Säkeistössä Madonna kuulostaa jopa Aimee Mannilta, jota kuuntelin noihin samoihin aikoihin ihan hulluna. Olisi kiva nähdä joku tilasto montako kertaa oon teininä kuunnellu tän levyn läpi. Satoja. Millenniumsoundi on tunnistettava ja itelle vie sellaseen aikaan, kun oli jo ”henkisesti” mielestään aikuinen, mutta kuitenkin vielä vanhempien huomassa vailla huolia, kuudennella luokalla. (Anna Brotkin)

#29 Sorry (2005)

8,42 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Rakastan tätä kappaletta! En olisi pahoillani, vaikka kuulisin tämän elämäni jokaisena tulevana bileiltana tanssilattialla. Pet Shop Boysin ruikuttavat lisälyriikat ”I’m sorry, so sorry, please forgive me” tuovat remix-versioon mukavan dialogin ja tavallaan tiettyä syvyyttä. Että niiden jälkeen ei ole enää varma, onko tämä kappaleessa parjattu anteeksipyyntö oikeasti täysin epäaito vai ei. Tässä albumiversiossa en osaa kyseenalaistaa Madonnan sanaa lainkaan. (Ilari Kaarela)

#28 Like a Virgin (1984)

8,45 | albumilta Like a Virgin

Feministileijona popsii puluja pahimpaan nälkäänsä, vaan ei popin kuningattaria.

Madonnan ensimmäinen listaykkönen muistetaan ennen kaikkea Venetsiassa kuvatusta musiikkivideostaan ja videolla käyskennelleestä leijonasta. Nuorgam sai yksinoikeudella Skype-haastattelun musiikkivideolla esiintyneen, eläkepäiviään viettävän leijonan kanssa.

Kun kuulit Like a Virginin ensi kertaa, mitä ajattelit kappaleesta?

Kappale kosketti minua henkilökohtaisesti, etenkin ”I made it through the wilderness” -kohta. Lekottelin kaikessa rauhassa savannilla ja suunnittelin yöllistä saalistusreissua, kun kuvaustiimi lähestyi ja kysyi, haluaisinko tähdittää Madonnan musiikkivideota. Elämä voi todella muuttua keskellä kirkasta päivää. Tunsin oloni aivan uudeksi, ”shiny and new”, niin kuin kappaleessa lauletaan.

Millaista oli työskennellä popin kuningattaren kanssa?

Voi pojat, se oli jännittävää. Ensinnäkään en ollut koskaan käynyt yhdessäkään kaupungissa. Venetsia oli romanttinen ja täynnä historiaa. Näin taideaarteita, pääsin palatseihin ja gondoliajelulle. Myös Madonna oli melkoinen ilmestys, keimaili hääpuvussaan ja pitsiasuissaan. Jokainen päivä hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisi muotinäytöksessä. Olin oikeastaan jatkuvan Stendahlin syndrooman vallassa.

Wau, kuulostaa mahtavalta. Eikö kuvauksiin liittynyt mitään hankaluuksia?

Kärsivällisyys oli toisinaan koetuksella. Esimerkiksi otos, jossa heilutan kieltäni musiikin tahdissa, piti kuvata kaksikymmentä kertaa ennen kun Madonna oli tyytyväinen lopputulokseen. Madonna on kuitenkin horoskooppimerkiltään leijona, ja itse leijonana ymmärrän hyvin hänen tarvettaan pitää asiat kontrollissa. Meillä leijonilla on tarkka visio siitä, miltä lopputuloksen pitää näyttää. Vain paras kelpaa.

Mitä mieltä olet Like a Virgin -kappaleesta näin 34 vuoden jälkeen?

Olen suorittanut sukupuolentutkimuksen opintoja, jotta pysyisin paremmin kärryillä ”maailman menosta”. Feministisestä ja kulttuuriteoreettisesta näkökulmasta Like a Virgin on mielenkiintoinen, ei lainkaan yksiselitteinen kappale. Jouduin asiasta itseasiassa kovaan väittelyyn fellow feminist -leijonan kanssa. Hän väitti, että Like a Virgin ihannoi ja vahvistaa neitsyyden konseptia. Heteroilla kun on kummallinen pakkomielle juuri naisoletettujen neitsyyteen. Neitsyyttä pidetään katolilaisessa kulttuurissa arvokkaana”puhtautena”, jota kerran menetettyään ei koskaan saa takaisin. Erittäin ongelmallista ja cis-heteronormatiivista!

Kaverini oli oikeassa, nimenomaan tämä pakkomielle ja yleinen seksikielteisyys on syynä teiniraskauksiin, onnettomiin avioliittoihin ja slut-sheimaukseen. Slut-sheimaus puolestaan aiheuttaa sen, että naiset tuntevat seksuaalisesta aktiivisuudestaan niin suurta syyllisyyttä, etteivät he pysty nauttimaan seksistä. On surullista huomata, että kokonainen kulttuuri on tällaisen toksisen ajattelun lävistämä.

Minusta Madonna tiedosti ongelman ja taisteli provokaatioillaan rohkeasti tekopyhyyttä vastaan. Toki Madonna kunnostautui seksipositiivisuuden puolestapuhujana vasta myöhemmin, mutta taipumukset olivat nähtävissä jo uran alkuaikoina.

Like a Virginillä Madonnan ääni on ironisen kimeä. Miltä tuntuu ”olla kuin neitsyt”? Kyse on oksymoronista, joka ei tarkoita mitään. Jo kappaleen nimi näyttää, että neitsyys ei ole mitenkään”luonnollinen” asia, vaan sosiaalinen konstruktio, joka on purettava.

Tuntuu, että Madonna laulaa sanoja, joita kaksinaismoralistinen uskovainen heteromies haluaisi kuulla. Hän leikkii kulttuurisilla arkkityypeillä ja osoittaa niiden sopimuksenvaraisuudenn. Ihan kuin kaikki aiemmat seksikokemukset voisivat menettää merkityksensä ja nainen olla taas tyhjä taulu, uutta miestä varten tehty ja ”neitsyitä” tässä oikeastaan ollaan. Teeskennellään niin, mennään naimisiiin ja laitetaan häämekko päälle. Valkoinen hääpuku,”koskemattomuuden” symboli, johon sitten tulee ”neitsyyden menetyksen” seurauksena veritahra…

Miehen kokemuksilla ei ole tietenkään mitään väliä, mutta naisen neitsyys, siinä vasta kutkuttava idea. Tavallaan camp-mielessä hupaisaa ja tehokasta myyttien hyödyntämistä, mutta voi herrajumala en kyllä ymmärrä ihmisiä… Onneksi olen leijona!

Tietenkin 1980-luvulla Like a Virginiä pidettiin vain”romanttisena” ja seksikkäänä biisinä, eikä kappale kai omana aikanaan onnistunut dekonstruoimaan neitsyyden konseptia… Vaan mistä minä lopulta tiedän, kuinka vakavasti se yrittikään? Ehkä Madonnakin ajatteli tuolloin, että kyseessä oli vain iloinen ja sopivan huomiota herättävä rakkauslaulu, hän oli kuitenkin nuori ja nouseva artisti. Todellinen win-win-tilanne. Hyvä minun on 30 vuoden jälkeen paatuneena feministi-leijonana analysoida. Muistaakohan Madonna enää edes minua? Joka tapauksessa, 1980-luku oli viatonta, leppoisaa aikaa, mutta tuo viattomuus oli vain näennäistä ja cis-normatiivinen patriarkaat-

No niin, eiköhän tämä luennointi jo riitä.

Anteeksi. Nämä feminismihommat saavat minulta aina kupin menemään nurin.

Ei se mitään. Kysyisin vielä lopuksi, että jos pääsisit uudestaan Venetsiaan, menisitkö?

En missään nimessä! Ruoka oli niin suuri pettymys. Olin kuullut ylistäviä sanoja”italialaisesta keittiöstä”, mutta viides päivä grappaa ja spaghettia tomaattikastikkeella alkoi lähinnä kiukuttaa. Ruokavaliooni kuuluu kotopuolessa antilooppeja, gaselleja ja seeproja, joten kärsin kai jonkinlaisesta puutostilasta. Pahimpaan nälkään napostelin palatsin pihalla köpötteleviä puluja, mutta ne eivät paljoa lämmittäneet. Jossain vaiheessa kieltämättä jopa itse Madonnan syöminen kävi mielessä. En kuitenkaan ikipäivänä olisi voinut tehdä niin popin kuningattarelle! Olen hellä, ystävällinen leijona. (Iida Sofia Hirvonen)

#27 Rain (1992)

8,47 | albumilta Erotica

Muistan, että tätä arvostettiin musiikkimedioissa, toisin kuin Erotica-albumia muuten. (Varmaan siksi, ettei Nainen tässä härskisti pornoillut vaan pysyi mm. ruodussa ja muutenkin tyylikkäänä.) Hyvä snare-soundi pitää kasassa biisin, jonka instrumentaalipuoli on ehkä vähän turhankin vellova. (Sellainen maltillinen, 8- tai 16-osia nypyttävä synabasso olisi voinut tehdä biisille hyvää – varmaan sellaisella höystetyn remixin joku on tehnytkin…) Vähän tylsä, mutta kumminkin hyvä biisi, jossa on korvamatoisa kertosäe, parikin modulaatiota ja ajassa 2:39 nouseva synapörinä, joka on yksi ällistyttävimpiä WTF-hetkiä Madonna singlejen historiassa – ja hyvällä tavalla! (Antti Lähde)

#26 Erotica (1992)

8,51 | albumilta Erotica

Mä en pääse yli enkä ympäri Erotican ja albumin merkityksestä henkilökohtaiseen elämääni viattomassa teini-iässä. Palaan tähän kerta toisensa jälkeen ja jotenkin tämä soundi oli selkeesti aikaansa edellä. Mun mielestä kuulostaa freesiltä edelleen. Madonna on myöhemmin kommentoinut että jengi ”ei tajunnut Eroticaa ja Sexiä”, ja näinhän se varmasti on. Tää on merkittävä kimpale popkulttuuria ja seksin ja seksuaalisuuden kinttupolun perkaamista, että oi dai. Kumarrus kuningattarelle! (Olli-Pekka Kursi)

#25 Take a Bow (1994)

8,55 | albumilta Bedtime Stories

Olin tähän niin pakkomielteisen rakastunut 1990-luvulla, että jo olin etukäteen melko varma että antaisin kympin. Ja onhan se edelleenkin aah. Madonna laulaa upeasti, kertosäe on edelleen miljardin karaatin kultaa, Babyface on mies paikallaan ja sovitus on aasiasävyineen aivan jumalainen. Maddun parhaiden slovareiden (joita on paljon, as we all know) aatelia! (Teemu Fiilin)

#24 Secret (1994)

8,56 | albumilta Bedtime Stories

Vaikea uskoa, että tämä on tullut ennen D’Angelon Brown Sugaria. Videon estetiikka ja biitin soundimaailma luovat yhdessä hyvin voimakkaat neo soul -viitekehykset. En tajunnut tällaista musaa sen ilmestymisaikaan ollenkaan, mutta nyt kun kuuntelee, niin tämä on soundeiltaan, yksityiskohdiltaan ja zeitgeistin aallonharjallaratsastamisominaisuuksiltaan täydellinen kappale. (Juuso Janhunen)

#23 Nothing Really Matters (1998)

8,60 | albumilta Ray of Light

”Nothing takes the past away like the future”. Sanoitus kuulostaa Yogi-teepussien etiketeistä kootuilta, mikä ei kuitenkaan haittaa, koska Ray of Lightin hienous ei tule niinkään siitä, että olisi jotain kumouksellisen ”syvällistä” sanottavaa, vaan yleisen introspektiivisestä ja mystillisestä fiiliksestä. Levyllä tehdyt soundilliset ratkaisut ovat tuon tunnelman saavuttamamiseksi juuri niitä mitä pitääkin. Olen yllättynyt, miten paljon tykkään nyt, bittersweet ja rauhoittavan pimeä fiilis ilman turhaa kikkailua. Tulee myös Björk mieleen. (Iida Sofia Hirvonen)

#22 Holiday (1983)

8,61 | albumilta Madonna

Rakastan! Rakastan tuota bassolinjaa, rakastan hölmöä, naiivia laulua, rakastan helisevää funk-kitaraa. Holiday, Never Gonna Give You Up, Move Your Feet, Inspector Norse – täydellisten pophittien kaanonia, joista kaikissa on jotain sellaista pöhköä euforiaa, mikä iskee syvälle mielihyväkeskukseen. Toki tämä on vähän hitaampi kuin tarvitsisi, mutta toisaalta tahti antaa tilaa nautiskella tuota niin vallan makoisaa bassokuviota. Olisipa margarita, rantatuoli, uima-allas ja liian isot aurinkolasit! (Niko Vartiainen)

#21 Material Girl (1984)

8,62 | albumilta Like a Virgin

Tätä voisi esittää jossain musiikintunnilla esimerkkinä poplaulusta. Sävellys on sinänsä lapsekas roiskaisu, mutta esimerkiksi kertsiin piilotettu nouseva sointukulku ja kuinka se aukeaa koko ajan enemmän, on ihan kultaa. Ja sitten tietenkin teksti, joka on samaa höpöä, mutta täynnä ironisia ja älyllistettäviä silmäniskuja sellaisia etsiville. (Oskari Onninen)

Nuorgamin Suuri Madonna Countdown voi alkaa.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden ensimmäisessä osassa käydään läpi arviointiprojektissa sijoille 81–41 päätyneet kappaleet Facebook-ryhmästä napatuilla (ja sen kummemmin stilisoimattomilla) kommenteilla ja paljastetaan äänestäjien suosikkikannet Madonnan mittavasta albumituotannosta.

Toisessa osassa julkistetaan kaksikymmentä seuraavaa kappaletta ja kolmannessa sijat 20–11, hieman pidemmin kappalekohtaisin tekstein. Top 10:een sijoittuneista kappaleista ryhmän kirjoitusintoisimmat jäsenet valitsivat itselleen mieluisan ja kirjoittivat siitä pidemmän esseen.

Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden, grafiikat teki Kimmo K. Koskinen. Kappaleet voi kuunnella (Gambleria lukuun ottamatta) oheisesta Spotify-listasta.

Muista Madonna-yö!

Countdownin Top 40 paljastetaan suorassa lähetyksessä Radio Helsingissä tänään perjantaina 11.5. kello 21-02. Ohjelmassa keskustellaan Ray of Lightin merkityksestä, Madonnan suhteesta feminismiin ja vallankäyttöön sekä Madonnasta tyyli-ikonina. Top 40 julkaistaan saitilla osissa siten, että illalla voi lukea tekstit sijoista 40-11 ja aamulla pitkät esseet top tenin kappaleista.

Nauttikaa!

#81 Hey You (2007)

5,08 | vain single

Olen aika heikkoina kaikkiin naiiveihinkin maailmanparannuslauluihin, enkä siis osaa tätäkään vihata. Pohjimmaltaan aivan sympaattinen ja hyväsydäminen laulu! Mutta valitettavasti ihan kamalan epänostattava ja ankea ja vaivaannuttava sävellys. (Mikko Meriläinen)

#80 Revolver (2009)

5,09 | kokoelmalta Celebration

Tätä ei auta yhtään se, että kuuntelin tänään sattuneesta syystä putkeen tuon ajan Rihannan sinkuloita, joista Rude Boy ja Man Down hoitavat Rude Person -jutun helevetin paljon elinvoimaisemmin ja jopa koskettavasti. Joskus on ”uusi biisi kokoelmalevyllä” -kikkakin toiminut, muutenkin kuin bisneslogiikalla, mutta usein käynee niin kuin tässä, että artisti ei albumien välissä lekotellessaan jaksa oikein yrittää. (Gaius Turunen)

#79 Hanky Panky (1990)

5,10 | soundtrackiltä I’m Breathless

Tulee mieleen risteilyjen iltashow’t ja niistä tulee taas mieleen kun skidinä luin jostain Avusta, että Jorma Kääriäinen oli joskus esiintynyt sellaisilla puoli vuotta (?) ja ensimmäisen kuukauden jälkeen harkinnut ranteiden auki viiltämistä kylpyammeessa joka ilta. Taustalaulut saivat nauramaan epäuskoisesti, siitä puoli pistettä. (Maija Ihanainen)

#78 Give Me All Your Luvin’ (2012)

5,30 | albumilta MDNA

Oho, tästähän on mennyt jo kuusi vuotta ja sehän kuuluu mm. tuotannossa (jotenkin kuulostaa muutenkin ihmeen 2000-lukulaiselta huutosakkeineen, olikohan tämä jo ilmestyessään vähän ”vanha”?). Silloin joskus tuntui aika heppoiselta ja jopa vähän kiusalliselta, mutta onhan tässa aivan mainio säkeistö ja juuri sellaiset Nicki Minajin konetuliaseriimit, joista tykkään tosi paljon. (Teemu Fiilin)

#77 Bitch I’m Madonna (2015)

5,39 | albumilta Rebel Heart

Biisin alussa on tällaista Madonna goes PC Music -vibaa, joka kuulostaa ihan lupaavalta, kunnes 38 sekunnin kohdalla toteutuvat yhtäaikaisesti kaikki epätoivoisimmat ideat 2010-luvun popmusiikissa ”Diplo-torvineen” ja biitti-droppeineen. Sitten 74 sekunnista eteenpäin on taas hetken aikaa ihan kivaa, kunnes droppi tulee ja romahduttaa mm. elämänhalun. Ei auta edes Nicki Minaj. Tämmöinen sekamelska, josta erittäin katkonainen start-stop-start-rakenne tekee hyvin vaikeasti nautittavan. Harmi, koska ”säkeistössä” / ”väliosassa” (mikä ikinä se onkaan) on hyvää ideaa. (Antti Lähde)

#76 Turn Up the Radio (2012)

5,62 | albumilta MDNA

Ennalta tuntematon kappale, jonka säkeistöt herättävät oitis kiinnostuksen. Sävelestä löytyy orastava koukku, joka tuntuu lupailevan että kohta räjähtää. Sen jälkeen kaikki jää kuitenkin paikalleen. Kertosäe junnaa pahimman kerran, ja vaikka toisen säkeistön alle sorvattu rytmipohja on kolhoudessaan kiehtova, on kaikki lataus kadonnut siihen tultaessa. Jos kehuin aiemmin Celebrationia kiehtovasta apeudesta, joka syntyy sanoman ja esitystavan välisestä ristiriidasta, tuntuu tässä laulussa vastaava ristiriita kääntyvän itseään vastaan. Sanat vaativat jotakin, mutta esitys jää haluttomaksi hokemiseksi. Tekee mieli huutaa, että älä nyt helvetti ainoastaan puhu siitä radion käynnistämisestä, vaan iske namikat kaakkoon ja anna mennä – TEE JOTAIN! (Hannu Linkola)

#75 American Life (2003)

5,66 | albumilta American Life

Hajosin tyystin jotain viikko sitten, kun Youtube jäi soittamaan Madonnaa ja tämä tuli jatkumossa. Kuinka Madonna saattoi ajatella vuonna 2003, että tämä olisi Frozenin ja Musicin veroinen keulasingle? Todella hämmentynyt ja hämmentävä kappale, jossa sekoitetaan näennäissyvällistä itsetutkiskelua täysin päälleliimattuun yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Säkeistöt ovat musiikillisesti ookoo mutta eivät mitenkään muistettavat, ja sitten kertosäkeessä biitti vedetään pois, mikä on absoluuttinen ei-ei, jos haluaa hittiä kirjoittaa. Ja kaiken tämän päälle tulee tuo puheosuus, jossa on ihan kaikki väärin. Mikä tässä kappaleessa on satiiria, mikä on avoimuutta? Mitä meidän pitäisi tästä kaikesta ajatella? (Samuli Knuuti)

#74 Another Suitcase in Another Hall (1996)

6,03 | soundtrackiltä Evita

Tämä on ehkä mun lempibiisejä Evitasta, koska vähän outo ja ei aukea heti ekalla sekunnilla. Mutta vihaan, että Antonio Banderas on laitettu laulamaan kliseisellä espanja-korostuksella englantia. Hän osaa englantia ihan hyvin, toi sai aikaan irvistyksen. (Anna Brotkin)

#73 One More Chance (1995)

6,07 | kokoelmalta Something to Remember

Vähän sellanen demo/outtakes-oloinen raita, ei tämä kuitenkaan tavoita intiimiä fiilistä, vaikka kuinka olisi pelkistetty tuotanto. Madonna ei saanut puhallettua tähän henkeä. Akkaririffi kuulosti vähän [Extremen] More Than Wordsilta, mistä syystä mietin Nuno Bettencourtia liehulettinsä kanssa vispaamassa baarituolilla Madonnan vieressä. Ei nostanut pisteitä se mielikuva. Periaatteessa ihan viehättävä pikku biisi kuitenkin. (Jussi Mäntysaari)

#72 You Must Love Me (1996)

6,09 | soundtrackiltä Evita

Todella mitäänsanomaton sävellys. Mutta hieno, kuumeinen tulkinta ja tunnelma, jota tukee myös biisin lyhyys, alle kolme minuuttia. Kappale jää tavallaan kesken, kuolee käsiin. Biisin nimi on kaunis. (Aki Ala-Kokko)

#71 Fever (1992)

6,13 | albumilta Erotica

Oon aina vihannut Feveriä, tulee mieleen joku ”pikkutuhma” sukkanauhashow Peacock-teatterissa. Yhyi! Kuuntelin just pari viikkoa sitten Erotican ja vaistomaisesti skippasin tämän. Madonnan versio ei ole silti pahimmasta päästä ja tämän coverointi olis voinut johtaa kammottavampiin lopputuloksiin, housebiitti ja laulu on ihan hyvällä tavalla irrallaan toisistaan. (Iida Sofia Hirvonen)

#70 Die Another Day (2002)

6,31 | soundtrackiltä Die Another Day / albumilta American Life

Aikanaan teki ison vaikutuksen se, että Madonna halusi näyttää itsensä ennemmin ”rumana” ”hiessä” ja ”veressä” kuin jossain iltapuvussa lurittelemassa tunnelmallisesti. Nykynäkökulmasta tuntuu myös epätodennäköiseltä, että hänen äänensä olis muka ikinä riittänyt sellaiseen. En ikinä jaksaisi kuunnella tätä biisiä ilman, että katsoisin videota samalla. Silti toivon, että sanoituksien puolesta Madonna liikkuisi nykyään enemmän tämmöisessä laidassa, vähemmän bailaamista ja enemmän ”Sigmund Freud analyse thisiä”! (Maija Ihanainen)

#69 Celebration (2009)

6,34 | kokoelmalta Celebration

Kuulostaa siltä kuin yrittäisi Lauantaidiskossa tunkea päätanssilattian läpi viinilasi kädessä, koska jostain syystä on poistunut Semifinalin keski-ikä-indien turvasta, ja ihmettelee, että miksi hitossa edes olen tässä diskossa ja tajuaa olevansa aivan liian humalassa, kaikki kaverit ovat kadonneet röökille tai jääneet alakerrokseen murjottamaan. Pian joku innokas joraaja keskeyttää ihmettelysi heilauttaessaan sekä oman kaljansa että sinun punaviinisi pitkin paitaasi. Tämän jälkeen hän viimeistelee tunnelman huitaisemalla kyynärpäällä silmäkulmaasi. ”Everybody yeahhhh” ja siirryt ruinaamaan seuraavaa drinkkilippua dj-kopista. (Hanna Valle)

#68 Gambler (1985)

6,50 | soundtrackiltä Vision Quest

Tosi geneerinen biisi, vaikka alku lupaakin tykittelyä. You can’t stop me now -kertsiä olisi voinut tuutata enemmänkin, koska se on tuon höhlän Gambler-huudon sijaan paljon kauniimpi koukku. (Oskari Onninen)

#67 Girl Gone Wild (2012)

6,58 | albumilta MDNA

Minulle tulee tämän kategorian vetäisyistä kiusaantunut olo, mieluummin katsoisin hienotunteisesti muualle. Aloin tässä yhteydessä miettiä vanhenevan naispoptähden dilemmaa. Ihan todella kovasti haluaisin ajatella, ettei kenenkään artistin tarvitse alkaa pukeutua vanhoillisesti ”ikänsä mukaan” tai tuottaa jotenkin muista eroavaa musiikkia, koska on keski-iässä ja siten kelpaamaton olemaan trendin harjalla. Minusta olisi ihan mahtavaa, jos nämä Madonnan ”ikään sopimattomat” tanssivetäisyt olisivat tosi hyviä, mutta kun ne eivät vain ole. Niistä jää tyhjä olo, ne ovat kategoriassaan ennemminkin kopioita kuin vetureita ja Madonna itse ei omaleimaisuudessaan onnistu tuomaan musiikkiinsa mitään mielenkiintoista. Bummer. (Outi Sjöman)

#66 4 Minutes (2008)

6,70 | albumilta Hard Candy

4 Minutes. Lähellä, ei sikaria.

Tämä biisi julkaistiin ainakin noin vuosi liian myöhään, mutta eihän se nyt kymmenen vuoden jälkeen tunnu missään. Soundit ovat tosi vahvasti ajankuvaansa, hyvässä ja pahassa – kapeat synatorvet tuntuvat suoraan GarageBandin paletista otetulta, Timbalandin freaky freaky -maneerit miljoonaan kertaan kuulluilta, mutta toisaalta tässä on myös hyvää r&b-groovea, jolla päivittää Madden soundia. Close, but no cigar. (Niko Vartiainen)

#65 Love Don’t Live Here Anymore (1984/1995)

6,72 | albumilta Like a Virgin / kokoelmalta Something to Remember

Mä oon aina tykänny tästä. Musta tää on jotenki raw. Sillon ku tää kokoelmalevy tuli (olin 11), ni kuuntelin tätä biisiä ihan sikana ja mietin tilanteita mun mielikuvituspoikaystävän (joka oli joku 30-vuotias Hollywood-tähti tms.) kanssa ja miten riipivä rakkaus meillä oli. Uuuuh. (Fanni Mäki)

#64 Causing a Commotion (1987)

6,86 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Instrumenttien soundi viehättää todella paljon, ja myös Madonnan laulu, mutta tässä on yhden hyvähkön hokeman ympärille rakennettu karmivan hahmoton möhkäle. Jos en rakastaisi tuota rumpu- ja basso- ja synasoundia, niin tämä olisi viiden pisteen biisi. Lopun jammailuosiosta pientä lisää myös. (Juuso Janhunen)

#63 Nothing Fails (2003)

6,89 | albumilta American Life

Rakastan tätä biisiä! Nyt tulee vähän ylisanoja, mutta muistan, että ostin tämän cd-levyn joskus kolmella eurolla Citymarketin alelaarista ja olin silleen, että ”noh Madonna aivan sama”. Kuuntelin sen ehkä kerran, mutta tähän biisiin palasin usein. En tiedä. ehkä siksi, että tän biisin avulla on helppo uskotella itselle, että homma on ihan hanskassa, vaikka kaikki on ihan päin helvettiä. (Elina Tervonen)

#62 Ghosttown (2015)

6,90 | albumilta Rebel Heart

Aivan jees sävellys, muistan pitäneeni tästä aika paljon ilmestyessään. Tuotanto- ja sovituspuolella olisin kuitenkin lähtenyt ihan toiseen suuntaan, esim rumpubiitti- ja soundit on suht kamalat (toisaalta vuotta myöhemmin tähän olisi laitettu träppihaitsut, joten aivan kaikki ei mennyt). Vähän bulkkista menoa, mutta about sellaista musaa mitä Maddun kenties kannattaa tehdä 60-vuotiaana? (Teemu Fiilin)

#61 Miles Away (2008)

6,92 | albumilta Hard Candy

Tämä on ainoa Hard Candy -biisi, joka mitenkään voi jäädä päässä soimaan. Ehkä jopa levyn paras laulu. Todella toisteinen toki, eikä mitenkään supervahva kappale tosiaankaan. Tykkään siitä, että tämä ei ole ihan pahin freaky freaky -humppa, vaan tässä on ennemmin tällainen löysä ja periksiantanut fiilis. (Ilari Kaarela)

#60 Love Profusion (2003)

6,92 | albumilta American Life

Love Runsaudesta huolimatta biisi sävellykseltään ja sovitukseltaan aika aneeminen, kenties sitten sellainen koukutuksen tila, jossa oikeastaan onkin huono olo, ”gotcha under my skin”. Ihan ok toimiva pop-biisi kuitenkin, vaikkakin kuulostaa vähän kompromisseilta ja sovinnaisuudelta. (Appu Jasu)

#59 Keep It Together (1989)

6,95 | albumilta Like a Prayer

Madonnan varoitus juurettomuutta vastaan ja ihan hyvä Social Message (vähän kadehdinkin sen ilmeisesti hyviä välejä veljiinsä). Albumiversio viitannee tarkoituksella Sly Stonen Family Affairiin, mutta sinkkuversio on vapautuneempi kun ei tarvitse yrittää niin funkya. En tästä oikein innostu, joten pitänee käyttää Janet-barometriä. Rhythm Nationin kuudes ja seitsemäs single olivat Black Cat ja Love Will Never Do (Without You). Hjmm hjmm, vähän vaikeaksi saattaa käydä itse kullakin kuudennen ja seitsemännen sinkun kanssa. (Gaius Turunen)

#58 Hollywood (2003)

6,98 | albumilta American Life

Akustinen ja elektroninen kohtaavat tässä erittäin onnistuneesti. Selvästi paras Madonnan ”tämmöisistä” Mirwaïs-singleistä, kiitettävän vähän turhia kikkailuja. Yhdelläkin sointukierrolla pärjää, jos osaa säveltää, sovittaa ja tuottaa. Madonna vetää hyvin, mutta pluspiste pitää vähentää lopun ”räppi”-pätkästä. Ja mikä tärkeintä: onko siellä väliosassa Beatles-viittaus (”This bird has flown”)? (Antti Lähde)

#57 Don’t Cry for Me Argentina (1996)

6,98 | soundtrackiltä Evita

Todella vahvat joulu- ja Abba-tunnelmat. Hienosti draamankaaren tunteva balladi, joka toimii oikealla hetkellä varmasti vavisuttavalla tavalla. Vähäeleisen dramaattinen, mutta kuitenkin toiveikas ja lohduttava. Madonna tuntuu laulajana tähän biisiin liian heikolta ja detaljivajaalta siltikin. (Hanna Valle)

#56 Masterpiece (2011)

7,00 | soundtrackiltä W.E. / albumilta MDNA

Ensimmäinen kerta kun kuulin tämän, tietoisesti ainakin. Tuotanto – ja varsinkin rumpubiitti – on kammottavan halpa, mutta kappaleessa on silti jotain äärimmäisen kiehtovaa. Joskus olen niin helppo näiden akkarinäppäilyjen äärellä, että naurattaa itseänikin, mutta tässäkin biisissä ko. ratkaisu vei heti mukanaan. Madonna on haavoittuvainen ja auki, mikä on aina viehättävää. (Jussi Mäntysaari)

#55 The Look of Love (1987)

7,05 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Tämä on cool, vaikka biisin ”taustakohina” häiritsee, kuin kuuntelisi jotain kulunutta kasettia. Tykkään tämmöisistä kasarin moodyistä downtempo-biiseistä niin paljon enemmän kuin Madonnan balladeista. Voisi olla joltain Anna Dominon levyltä! Tulee mieleen joku kasariagentti trenssi päällä haahuilemassa vesisateessa sanomalehti päänsä päällä. (Iida Sofia Hirvonen)

#54 Jump (2005)

7,10 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Kyllä takoo! Tykkään erittäin paljon! Tämä kuuluu joka kesä Punkalaitumella kaverin kotitilalla järjestettävien Kesäjuhlien Traktoridiskon vakiobiiseihin. Tän tahdissa hyppimisen avulla myös testataan vuosittainen kunto. Ikävä kyllä vuosi vuodelta hypyt jää matalammiksi ja lopussa hengästyttää aina vain enemmän. (Hanna Reinikainen)

#53 Bye Bye Baby (1992)

7,13 | albumilta Erotica

Olen viettänyt viime päivinä paljon aikaa 1990-luvun alkuvuosissa tietämättä itsekään miksi. Niinpä laulun jyräbassopoljento kuulostaa riemastuttavan kodikkaalta, upottavaltakin. Kun kappale piipahti aikoinaan radiossa, en saanut siitä mitään irti, mutta jälkikäteen kuunneltuna tässä on yllättävän paljon elementtejä, jotka kasvoivat seuraavina vuosina ajankuviksi. Kyse on tuskin ollut tämän laulun vaikutusvoimasta, mutta kokonaisuudessaan soundi osoittaa miten vahvasti Madonna on ollut tuolloinkin ajan hermoilla.

Sisällöllisesti esitys ei ole kummoinen. Näppärää pikkurienaa ja nautiskelevaltakin kuulostavaa heittäytymistä tulkintarooliin. Ehkä heikoin Erotican singleistä, mutta ajankuvana jollakin tavalla viehättävä. Tämä sointi on olennainen osa nuoruuttani. (Hannu Linkola)

#52 Don’t Tell Me (2000)

7,18 | albumilta Music

Minulle suurin osa Music-levyä tulee aina merkitsemään emansipaatiota, jossa henkilö ilmentää vapaasti omaa seksuaalisuuttaan ja sukupuolisuuttaan, mutta että asiaa on käsitelty hyvin erilaisen konseptin kautta, kuin mitä Madonnalta oli albumin julkaisuun mennessä totuttu vastaanottamaan. Don’t Tell Me on on eräänlainen antiteesi tietyille Madonnan klassikoille, joista varsinkin Open Your Heart käsittelee hyvin samaa aihetta: ilman vastakaikua olevaa rakkautta. ”Don’t you ever tell me love isn’t true, it’s just something that we do-oo” kertoo juuri tuosta päälaellaan olevasta rakkauden riistiriidasta/kaipuusta/tms. ja se jää kaikumaan takaraivoon. (Joonas Saari)

#51 Dress You Up (1984)

7,22 | albumilta Like a Virgin

Täsmää vuoden 1984 musiikin ideaan. Sopivasti liian nopea ja paranee loppua kohti, kun tulee kaikenlaista variaatiota, kitarasooloa ja Look of Love -henkistä huudahtelua ja vuoropuhelua taustalaulajien kanssa. Plussan verran nostin pisteitä viimeisen sekunnin kolmesta iskusta. Näin biisit pitää lopettaa! (Oskari Onninen)

#50 Living for Love (2015)

7,23 | albumilta Rebel Heart

Living for Love. Euhporinen eurodance-euroviisu.

Tykkäsin tästä ilmestyessään! Sijoittuu samaan osastoon aivoissani kuin vaikkapa Loreenin Euphoria eli tällainen eurodance-euroviisu + EDM, jatkuvan nostatuksen ja voimaantumisen kappale. Nyt tässä nimenomaisessa hetkessä kuunneltuna kolisee vähän metallisesti. 2010-luvun Madonnalla ei ole liikaa hyviä hetkiä ollut, mutta tämä on ehdottomasti sellainen. (Hanna Valle)

#49 Angel (1984)

7,24 | albumilta Like a Virgin

Tämähän oli oikein maukasta hattaraa, ameriikanpastillia ja kahden jääpalan verran jäähdytettyä makeaa Sambucaa. Ainoa moitteeni on, että kappaleen olisi pitänyt antaa junnata vielä kauemmin ikään kuin paikallaan, ja antaa kasvaa pienillä variaatioilla vielä isommaksi. Aiwan hywä. (Juuso Janhunen)

#48 I Want You (1995)

7,28 | albumeilta Inner City Blues – The Music of Marvin Gaye ja Something to Remember

Tässä projektin aikana olen aina vain edelleen yllättynyt useiden Madonnan kappaleiden julkaisuvuosista. Monet mieleen tulleet, jollekin tyylille keskeiset kappaleet ovat tulleet samana vuonna, tai joissain tapauksissa jopa myöhemmin. Tämäkin on kuitenkin julkaistu jo hyvissä ajoin ennen pahimpia triphopin jälkihöyryjä, jonne tämän ehkä paremmin tietämättä valitettavan helposti sijoittaisi. Massive Attackin kappaleissa solistit tuntuvat lähes poikkeuksetta todella tarkasti mietityiltä ja eri elementit niin yhtenäisesti toisiaan syleileviltä, että lauluraidalle olisi lähes mahdotonta kuvitella ketään toista. Tässä asiat eivät syystä tai toisesta ole aivan näin. (Jussi Norberg)

#47 Rescue Me (1990)

7,30 | kokoelmalta The Immaculate Collection

Ajan henkeä, isosti. Ennakoi tulevia Madde-singlejä, mutta on jotenkin todella raikkaan kuuloinen. Tämän voisi soittaa peräkkäin Happy Mondaysin Hallelujahin kanssa, samalla tavalla ihanasti soi Korg M1-pianot ja housebiitit. Ei mikään ikimuistettavin Madonna-single, mutta ehkä juuri siksi niin vetoava. Madonna kuulostaa miellyttävän rennolta tässä. (Samuli Sirviö)

#46 Dear Jessie (1989)

7,47 | albumilta Like a Prayer

Olin lähes unohtanut tämän olemassaolon… ehkä siksi ”kylmikset”, chicken-meat-efektit ja väkevät liikutukset heti näin aamutuimaan. Jonkinlainen anomalia Madonnan tuotannossa. Voisi olla sävellyksen ja sovituksen puolesta The Divine Comedyä, kuulen tässä jollain tavalla myös Princeä. Jotenkin tosi kaunis ja onnistunut on tämä jousiin ja perkussioihin perustuva sovitus. Rakastan! (Antti Lähde)

#45 American Pie (2000)

7,47 | soundtrackiltä The Next Best Thing / albumilta Music

Tykkään tästä pulputtelevasta ja kirkkaasta organ-tunnelmasta. Tulee todella nostalginen olo, ikään kuin joku söpö Pokemon-hahmo painelisi studiossa nappuloita. Madonnan laulu kuulostaa eheältä ja vaivattomalta. Ensimmäiset 40 sekuntia soivat kokonaisuudessaan niin melankolisen kevyesti. Keskivälissä tunnelma lässähtää ja menee tasaisesti tampaten loppuun asti. Muistan, että lainasin kirjastosta alkuperäisbiisin sen jälkeen, kun luin lehdestä jonkun kriitikkoäijän sepustuksen, jossa luki ”tätä versiota ei olisi ikinä pitänyt tehdä, paskaa plaaplaa”. Mut enpä tykännyt siitä Donista ollenkaan, nytkin se kuulostaa sellaiselta lukioaikaisen poikaystävän nololta yritykseltä olla poliittisesti woke. (Hanna Valle)

#44 Everybody (1983)

7,51 | albumilta Madonna

Aika friikkiä menoa nykykorvin (toki nuoremmin korvin en lie edes kuullut). Tulee outoja mielleyhtymiä ikivanhasta Faith No Moresta Aavikkoon ja Grandmaster Flashiin. Laulu etenkin kertsissä on ihan kuin samplattua, ja tää hiphopmaisuus ihme kyllä miellyttää aika kovastikin. Tosi outo, jumittava ja tuotannollisesti aika kämäinen biisi, mutta ehkä sen takia just hyvä. Tämä pitää kuunnella todella kovalla. (Kimmo K. Koskinen)

#43 I’ll Remember (1994)

7,56 | soundtrackiltä With Honors

Madonnan balladikauden parempia tuotoksia. Kiva tuotanto, ja minä pidän tuosta alleviivaamattomasta ja avoimesta anti-kertosäkeestä. Juuri sellaista Madonnaa, josta pidän ja jota hän voisi nykyisillä vuosirenkaillaankin tehdä uskottavasti ja taiten. (Samuli Knuuti)

#42 Give It 2 Me (2008)

7,66 | albumilta Hard Candy

Ihan kursorisena Neptunes-kuulijana en ole tästä pätevä sanomaan juuri mitään, mutta jos ei malliesimerkiltä niin ainakin mainiolta sovellukselta tuntuu siitä, miten popbiisissä eri soundeilla distraktoidaan, vähän eksytään ja silti rakennetaan tuntuvasti kasvava hyvä biisi. Blurred Lines/Super Freak/Der Kommissar -urkubiitti huvittaa ja saa toivomaan, että Pharrell julkaisisi vanhoilla päivillään Klaus Wunderlichin tapaan vain hammond/sähköurkuhumppaa. Pidin 4 Minutesia Madonnan uran ”jump the shark” -hetkenä, mikä ei liene relevantti konsepti, koska näin pitkän uran tehnyt voi ehkä hypätä takaisin ja yllättää silloin kun sitä vähiten odottaa. Tää on korkeampi arvosana kuin millekään rajan tällä puolella olevalle biisille ajattelin antavani. Propsit! (Gaius Turunen)

#41 You’ll See (1995)

7,69 | kokoelmalta Something to Remember

You’ll See. Sopivan kuulas, vahva suoritus.

Eihän tätä kuunnellessa voi olla ihmettelemättä seikkaa, joka on noussut aiemminkin esille, eli sitä, miten kohdehenkilömme teki n. kolmevitosena niin paljon tällaisia vakavikkoballadeja, ja sitten 20 vuotta myöhemmin – BITCH I’M MADONNA. Kyse on varmasti useamman osatekijän summasta, mutta myös siitä kuuluisasta trendienhaistelusta: tämä isojen ja valtaviksi hiteiksi muodostuvien popballadien skene oli ysärillä vielä voimissaan, mutta oikeastaan kuoli sitten 2000-luvun mittaan. Sivumennen sanottuna tuo genre tuotti myös useita aivan hirvittäviä musiikkikappaleita, mutta Madonna välttyi pahimmalta. Tämäkin on kaikessa elektroakustisessa draamassaan kuitenkin sopivan vähäeleisesti toteutettu, eikä Madonna laulajana nyt onneksi pystyisikään olemaan mikään Mariah Carey. Tässä hän tekee just kappaleeseen sopivan kuulaan, vahvan suorituksen. Kertosäkeen vähän kevyempi viba leikkaa säkeistöjen kohtalonomaisuutta onnistuneesti, mutta vähän jähmeä ja apeakin kokonaisuus tämä silti on. (Niko Peltonen)

Bonus! Madonnan-albumien kannet hienousjärjestyksessä!