Kiitos tästäkin, Chris Cunningham.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeskymmenesneljäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-teknisistä syistä listalta puuttuvat Bonnie ”Prince” Billyn I See a Darkness ja Smogin Cold Blooded Old Times.

Popklassikot 1999 Top 30 (okei, Top 28)

1. Aphex Twin – Windowlicker
2. The Flaming Lips – Race for the Prize
3. Eminem – My Name Is
4. Sigur Rós – Svefn-g-englar
5. Jennifer Lopez – If You Had My Love
6. Primal Scream – Swastika Eyes
7. Basement Jaxx – Red Alert
8. Dr. Dre – Still D.R.E
9. Blur – Coffee and TV
10. Aimee Mann – Save Me
11. Mr Oizo – Flat Beat
12. Le Tigre – Deceptacon
13. Moloko – Sing It Back
14. The Roots – You Got Me
15. Wilco – A Shot in the Arm
16. The Magnetic Fields – The Book of Love
17. Fiona Apple – Fast as You Can
18. Mos Def – Ms. Fat Booty
19. Lambchop – Up With People
20. TLC – No Scrubs
21. Red Hot Chili Peppers – Otherside
22. dEUS – Instant Street
23. Travis – Driftwood
24. Supergrass – Moving
25. SisQò – Thong Song
26. Dismemberment Plan – The City
27. Hefner – I Took Her Love for Granted
28. The Fall – Touch Sensitive

Kuuntele soittolista tästä.

Faire du lèche-vitrine.

Kuuntelin yhtenä päivänä Missy Elliottin vanhoja biisejä – One Minute Man, Get Ur Freak On ja Lick Shots kuulostivat yhä nerokkailta. The Rainin kohdalla palautui elävästi mieleen tunne, jonka koin, kun kuulin biisin ensimmäisen kerran. Soundi oli kuin ulkoavaruudesta tai jostain epärealistisesta tulevaisuuden visiosta.

Aphex Twin oli vähän samanlainen kokemus, varsinkin siinä vaiheessa, kun Windowlicker päätyi aikansa popvirtaan.

Yhteen palmikoiduista käsiteltyjen ihmisäänten säikeistä koostuva biisi on samalla kaunis ja shokeeraava. Se on kuin kupruileva ja heijastava pinta. Se ei ole hetkeäkään stabiili ja joka kerta kun johonkin kohtaan tarkennat, se on taas uudella tavalla outo. Windowlicker liikkuu kuin kolibri, mutta tuntuu raskaalta. Se on valoisa ja ahdistava.

Tässä vaiheessa on vaikea erotella kuinka paljon omista Windowlickeriin iittyvistä tunteista juontaa juurensa siihen kun, näki kappaleen videon ensi kerran. Irstas rap- tai R&B-videon parodia herätti huomiota, mutta näin ajan takaa katsottuna on pakko sanoa, ettei se ole oikeastaan läheskään niin shokeerava kuin videot, joita se parodioi. Videon ohjaaja Chris Cunningham onnistuu tuottamaan rajun alkushokin, mutta minusta maailma, jossa eHow julkaisee How to become a music video girl -tutoriaalin, on huomattavasti absurdimpi kuin Cunninghamin kiehtovan groteski fantasia.

Videon vanuva suhde todellisuuteen peilaa hienosti disintergroitumisen tunnelmaa itse kappaleessa. Tältä kuulostaa ja näyttää, kun digitaalinen maailmamme lahoaa käsiin.

Tähän kaikkeen oli helppo rakastua, mutta hermostuneesti, sillä Richard D. Jamesistä tulee hahmona mieleen Disneyn Liisa ihmemaassa -animaation Veijarikissa.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – tieteen ja psykedelisen rockin asialla.

The Flaming Lipsin The Soft Bulletin oli tavallaan amerikkalaisen indierockin menestyksen vuosikymmenen tilinpäätös. 1990-luvun alussa meluisat, alun perin hardcorepunkista sytykkeensä saaneet indiekitarayhtyeet olivat nousseet ryminällä valtavirtaan, mutta vuosikymmenen loppupuolella niin kutsutun vaihtoehtorockin liekki oli vaarallisen lähellä sammumista. Monet 1990-luvun suosikkiyhtyeet olivat hajonneet tai pahoissa vaikeuksissa, ja niiden tilalle oli tullut nippu yhä laimeampia kopioita.

Sonic Youthin kiertuedokumentti oli julistanut vuoden 1991 ”vuodeksi, jolloin punk löi läpi” (tai ”The Year Punk Broke” voi toki tarkoittaa myös, että punk hajosi, mikä on tavallaan totta sekin), mutta kahdeksan vuotta myöhemmin vaihtoehtorockvallankumous näytti valuneen käsistä kuin hiekanjyväset, eikä merkkinä siitä ollut kuin hienon hieno pölykerros kämmenissä.

Yksi 1990-luvun alussa suurille levy-yhtiöille päätyneistä rähjäisistä indierockyhtyeistä oli vuosia psykedeelistä häröilyrockiaan pikkuyleisölle veivannut The Flaming Lips. Yhtyeen meiningistä voi päätellä paljon sen varhaistuotannon koonneen Finally the Punk Rockers Are Taking Acid -kokoelman kantta koristavasta kuvasta. Siinä yhtye näyttää koostuvan Kuumat kinkut -elokuvan Jeff Spicolia muistuttavasta pössyttelevästä surffarijäbästä, maalaistollosta, gootista ja suhteellisen normaalin näköisestä tyypistä, jolla ei ole housuja. Tarpeetonta kai sanoa, että The Flaming Lips ei todellakaan vaikuttanut yhtyeeltä, johon 1980-luvun isot levy-yhtiöt olisivat halunneet koskea pitkällä tikullakaan.

Vuonna 1989 julkaistu In a Priest Driven Ambulance oli kuitenkin vienyt The Flaming Lipsin musiikkia kohti helpommin sulateltavaa muotoa, ja samoihin aikoihin yhä suuremman yleisön tavoittanut indierock alkoi näyttää myös suurista levy-yhtiöistä rahallisen panostuksen arvoiselta. Nirvanan ja muiden seattlelaisbändien varmistettua indierockin kaupallisen potentiaalin myös The Flaming Lips solmi sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa. Tämä yhtyeen levyjen uusi julkaisija oli Väiski Vemmelsäären kotinakin tunnettu mammuttimainen Warner Bros., jonka levydivisioonan huomasta löytyi sellaisten valtavirta-artistien, kuten Princen ja Bee Geesin, lisäksi myös kulttisuosikista valtavirran vaihtoehtorockjätiksi kasvanut R.E.M.

Aluksi levy-yhtiön panostus näytti tuottavan hyvää tulosta. Vuonna 1992 julkaistu Hit to Death in the Future Head ei vielä menestynyt erityisen hyvin, mutta seuraavana vuonna ilmestyneen Transmissions From the Satellite Heart -levyn She Don’t Use Jelly -singlestä tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Vastoin kaikkia tunnettuja luonnonlakeja The Flaming Lips muun muassa esiintyi Beverly Hills 90210 –nuorisosarjassa, jossa sen esiintyminen sai itsensä Steve Sandersin hihkumaan: ”I’ve never been a big fan of alternative music, but these guys rocked the house!”

Steven lisäksi odotukset yhtyeen loistavasta tulevaisuudesta olivat epäilemättä kovat myös sen levy-yhtiössä, mutta vuonna 1995 julkaistu Clouds Taste Metallic floppasi pahasti. Albumin julkaisun jälkeen vuodesta 1991 mukana ollut kitaristi Ronald Jones jätti The Flaming Lipsin. Jonesin lähtö oli kova menetys, mutta loppujen lopuksi se antoi olennaisen sysäyksen yhtyeen uuteen nousuun.

Jonesin lähdettyä The Flaming Lipsin jäljelle jääneet jäsenet, Wayne Coyne, Michael Ivins ja Steve Drozd, päättivät jättää taakseen myös perinteisen kitararockin. Ensimmäinen merkki tästä päätöksestä oli kokeellinen Zaireeka-levy, joka koostui neljästä cd:stä, jotka oli tarkoitus soittaa samanaikaisesti. Jotta The Flaming Lips olisi kyennyt toteuttamaan kunnianhimoisen projektin, sen täytyi yhdessä tuottajansa, myös Mercury Revissä sekä soittajana että tuottajana vaikuttaneen Dave Fridmannin, kanssa rakentaa oma studio. Tässä hullujen tiedemiesten laboratoriossa syntyi samanaikaisesti Zaireekan kanssa myös perinteisempiä lauluja, jotka eivät sopineet levyn kokeelliseen formaattiin. Yksi näistä oli kappale nimeltään Race for the Prize.

Pitchfork-musiikkisivuston tekemässä, The Soft Bulletin -levystä kertovassa dokumentissa Drozd muistelee, kuinka Race for the Prize sai alkunsa Dinosaur Jr.:ia muistuttavana kitarasurinademona 1990-luvun alussa. Myöhemmin se muotoutui kevyempään asuun, mutta säröisen kitaran hallitsemina ysärivuosina se kuulosti yhtyeen muiden jäsenten mielestä liikaa The Carpentersilta.

Vuonna 1999 särökitarameuhkaaminen alkoi kuulostaa pahasti hapantuneelta, eikä The Carpenters ollutkaan enää mikään hassumpi vertaus. Karen ja Richard eivät kuitenkaan olisi edes villeimmissä unelmissaan saaneet aikaiseksi Race for the Prizen tapaista kappaletta, jossa yhdistyivät kuin venähtäneeltä kasetilta tuleva leijaileva kosketinorkesteri ja jylisevät rummut, jotka muistuttivat sipsuttelevien studioässien sijaan legendaarista Led Zeppelin -takojaa John “Bonzo” Bonhamia.

Vaikka etenkin 2000-luvun kuluessa Wayne Coyne vakiintui The Flaming Lipsin ehdottomaksi nokkahahmoksi, Race for the Prize, kuten useat muutkin yhtyeen kappaleet, oli rumpalista multi-instrumentalistiksi ylenneen Drozdin käsialaa. Toki tärkeässä asemassa olivat myös Coynen laulumelodiat ja etenkin sanoitukset, jotka saavuttivat täysin yllättäen koskettavuuden, jota yhtyeen aiemmissa tuotoksissa ei ollut tavattu (tai ainakin se oli piilotettu syvälle häröilyn sekaan). Drozd toteaakin Pitchforkin dokumentissa olleensa helpottunut, kun Coyne tällä kertaa päätti kirjoittaa jostain muusta aiheesta kuin kirahveista (viitaten Clouds Taste Metallicin This Here Giraffe -kappaleeseen).

Monien The Soft Bulletin -albumin sanoitusten takana oli Coynen isän äkillinen sairastuminen syöpään ja tästä seurannut kuolema. Race for the Prizella yhtyeen aikaisemmilta levyiltä tuttu surrealismi oli yhä paikallaan, mutta sen rinnalle oli noussut uudenlainen syvällisyys.

Ehkäpä Coynen isän parantumattoman sairauden inspiroimana Race for the Prize kertoo kahdesta tiedemiehestä, jotka kilpailevat epätoivoisesti löytääkseen parannuksen johonkin koko ihmiskuntaa uhkaavaan sairauteen:

”Two scientists were racing
For the good of all mankind
Both of them side by side
So determined

Locked in heated battle
For the cure that is their prize
But it’s so dangerous
But they’re determined”

Yhdessä Drozdin melankolisena, mutta voitokkaana liitelevän melodian kanssa Coyne saa luotua naivistiseen sci-fi-tarinaansa sellaisen latauksen, että pian kuulija samalla sekä hymyilee että pyyhkii silmäkulmastaan kyyneleitä:

”Theirs is to win
If it kills them
They’re just humans
With wives and children”

The Flaming Lips oli lopulta löytänyt sen surumielisen, mutta toiveikkaan tyylin, joka veisi sen lopulta sekä kriitikoiden että miljoonien kuulijoiden rakastamaksi vaihtoehtopopin jättiläiseksi. Mercury Revin tavoin yhtye teki hämmästyttävän muodonmuutoksen, joka sai erään aikalaiskriitikon pohtimaan hämmästellen, tekisikö Sebadoh seuraavaksi 2000-luvun Pet Soundsin.

The Soft Bulletinista tuli aikaansa määrittelevä mestariteos ja entisistä happohörhöistä konserttivetonauloja ja festarisuosikkeja, jotka valloittivat yleisönsä värikkäällä lavashow’llaan, joihin kuuluivat erilaiset hassut temput konfettikanuunoista tanssiviin teletappeihin ja käsinukeista yleisön päällä läpinäkyvässä muovipallossa kirmaavaan Coyneen.

Lopulta tämä kaikki muodostuisi yhtyeelle vankilaksi, josta se pyrkisi murtautumaan ulos Embryonic ja The Terror -levyillä. Race for the Prizella ja koko The Soft Bulletinilla yhtyeen uusi tyyli oli kuitenkin raikas vapautuminen kitaraindien kuristavasta pakkopaidasta. Se oli hetki, jolloin tämä ikuinen altavastaaja nousi kilpajuoksun hänniltä johtoon. Hetki, jolloin näiden hullujen tiedemiesten 16 vuotta kestänyt musiikillinen tutkimusretki johti voitokkaaseen “heureka”-huudahdukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Marshallia ahistaa.

My Name Isin kuuleminen herättää tunteen, jota voisi kuvailla ”käänteiseksi nostalgiaksi”. Eli ei oikeastaan traumaa, vaan tunkkaisia, lievästi epämiellyttäviä muistoja. Tuntuu vähän siltä kuin tarkastelisi sitä hampurilaista, joka on säilynyt 14 vuotta ja näyttää edelleen ihan samalta.

Ehkä se johtuu Eminemin äänestä, joka inisee rasittavasti kuin korvan juuressa hääräävä hyttynen. Tai sitten biisin ”sylkemissämpleistä”, jotka tuovat mieleen sen, kun kovikset räkivät yläasteella koulun lattialle. Aina sai varoa mihin istuu.

Eminemin menestystä on kuitenkin helppo järjellä ymmärtää. Artisti oli ensinnäkin ensimmäinen suosittu ”white rapper” (luoja, tuleeko tuosta termistä edes muuta henkilöä mieleen kuin Eminem?) sitten Vanilla Icen ja Beastie Boysin. Tämän lisäksi hän onnistui joskus räppäämään nokkelia juttuja.

Slim Shady -alter-ego edusti Marshall Mathersin ”Idiä”, joka vei loppuun ne törkyisyydet, jotka Eminem halusi toimittaa. Hän pyrki ravistelemaan keskiluokan sovinnaisuutta aikana, jolloin tv oli jo valmiiksi hävittänyt kaiken häpeän zeitgeistista. Näennäisten tabujen rönsyävällä mälväämisellä oli helppo nousta supersuosituksi.

Eminemin asenne muodostui 50-prosenttisesti harmittomasta teini-angstista ja 50-prosenttisesti epätasapainoisen miehen hallitsemattomasta raivosta. Kolmekymppinen artisti kosiskeli häikäilemättömän opportunesti ostokykyisiä murrosikäisiä. Toisaalta hän oli taustaltaan aito valkoisen roskasakin mies, jolla häirikkövaihe vaikutti jääneen pahasti päälle.

Ennen menestystään Eminem oli yrittänyt itsemurhaa parasetamolin yliannostuksella ja hänen musiikistaan huokui krooninen itseinho. Hän oli samaan aikaan harmittoman viihdyttävä South Park -jakso ja uhkaava kuin lähiössä vastaan hurjasteleva rattijuoppo. Eminem ei ollut hyvä esikuva kellekään. Hänen jokaiseen lauseeseensa olisi voinut liimata ”Parental Advisory” -tarran.

My Name Is joutui sekin sensuurin kynsiin, ja artisti joutui vaihtamaan internet-version originellilyriikat (”Extra-terrestrial, killing pedestrians, raping lesbians while they’re screaming Lets Just Be Friends”) levy-yhtiölle kelpaavaan muotooon (”Extra-terrestrial, running over pedestrians, in a space ship, while they’re screaming at me Lets Just be Friends”)

Olen kuullut ”huhua”, että Eminemiä soitetaan joissakin helsinkiläisissä popdiskoissa. En ole käynyt niissä hetkeen, mutta veikkaan, että ihmiset menevät muistoista sekaisin. Itse en miltei pysty kuuntelemaan My Name Isiä alusta loppuun, vaikka se onkin ehkä Eminemin parhaita biisejä.

Eminem halusi ärsyttää, viihdyttää ja tehdä rahaa. Hän onnistui tavoitteessaan. Hyvä hyvä. Toivon, ettei hän ikinä tee comebackia.

Video ei ole enää saatavilla

Sigur Rós etsii inspiraatiota geysireistä ja rikinkatkusta – tai sitten ei.

Vuosituhannen taitteessa Sigur Rós oli Se Bändi, jonka maine kiiri suusta suuhun. Oli löytynyt eksoottinen aarre, josta oli päästävä suitsuttamaan muillekin. Mutta bändin pysäyttävä upeus asetti ongelman: sitä oli tuskaisen vaikea pukea sanoiksi.

Sigur Rósin surrealistinen postrock hehkui merkillistä voimaa, jota yritettiin epätoivoisesti selittää vetoamalla Islannin maisemiin. Jauhettiin myötähäpeään saakka geysireistä, rikintuoksuisesta mystiikasta ja vulkaanisen maaperän onkaloissa lymyävistä menninkäisistä. Pitchfork houraili Fifth Element -elokuvan sinisestä alienista, kun luontovertaukset loppuivat kesken.

Se tuntui nololta – ja paradoksaaliselta. Aivan kuin olisi jäänyt huomaamatta, että Ágætis byrjun -levy ja sen kirkkain helmi Svefn-g-englar olivat musiikkia puhtaimmillaan. Siis sellaista, joka kätkee alkuperänsä ja murtaa kaikki sidokset paikkaan. Jopa laulukielenä useimmille käsittämätön islanti oli sotkettu mielikuvitussanoilla.

Tuolloin Sigur Rós oli nykyistä hiomattomampi ja kujeilevampi outolintu, ja siksi jotenkin läheisempi. Muistan, kuinka Svefn-g-englar oli ensimmäisellä kuuntelulla lähes väkivaltaisen herkkä kokemus, luultavasti lempeintä ikinä kuulemaani musiikkia. Silti siinä oli jotain levottomuutta herättävän vierasta, eikä oikein edes kuulostanut ihmisten tekemältä. Hieman teki mieli paeta ja jättää kuuntelu sikseen, kunnes Jón Þór ”Jónsi” Birgissonin stratosfääristä laskeutunut enkelinääni kietoi kätensä ympärille ja rauhoitti.

Erityisen hauska yksityiskohta Svefn-g-enlarin vuolaanlämpimässä junnauksessa on Birgissonin käsittelemä instrumentti: tuo tuiki tavallinen Gibson, volyymin, haureuden ja rock’n’rollin symboli. Birgisson käsittelee kitaraansa jousella Jimmy Pagen tavoin, mutta tyystin toisella filosofialla. Hän nitistää kitaraltaan sen ärhäkän potentiaalin ja taikoo voimasointujen sijaan esille sankan, shoegaze-henkisen äänivallin, joka on sopivan tukeva kangas androgyynin lauluäänen piirtämille kuvajaisille.

On vaikea keksiä parempaa määritelmää sanalle ”eteerinen” kuin hetki, jolloin Svefn-g-englarin humiseva intro päättyy ja sumuverhon takaa astuu esiin kaikua ulvova kitara. Kenties Pink Floydin Breathe pääsee lähelle, mutta kuulostaa tähän luomumorfiiniin verrattuna kovin karhealta.

Svefn-g-englar on kiteytymä Sigur Rósin uran maagisesta ja maanläheisestä alkuhetkestä. Sen herättämät väristykset riittävät nostamaan islantilaiset Popol Vuhin harvakasvuisen sukupuun vehreimpään haaraan. Molemmat ovat upeammillaan kuin hengellistä musiikkia, joka ei palvele mitään tiettyä uskontoa.

Svefn-g-Englaria on hyödynnetty asiayhteyksissä, jotka eivät varsinaisesti korosta kappaleen ylimaallista upeutta. Se löytyy esimerkiksi Cameron Crowen Vanilla Sky -elokuvan ääniraidalta, ja eräässä CSI-jaksossa suoritetaan ruumiinavaus biisin soidessa taustalla. Tyydytään siksi suosiolla alkuperäiseen videoon. Siinä esiintyvä down-näyttelijöiden teatteriryhmä sitä paitsi tavoittaa kappaleen ytimen paremmin kuin taitavinkaan kirjoittaja.

http://vimeo.com/3975173

Sohvaperuna Jennifer.

Lapsuuden lempielokuvani oli Anaconda. Muistan, kuinka kuumeisesti odotin sen ensi-iltaa. En tietenkään päässyt sitä teatteriin lopulta katsomaan ikärajan vuoksi (K-14), mutta kun video julkaistiin, ostin sen Anttilan TopTenistä omalla rahallani ja kulutin nauhan puhki. Lapsuuteni suuria elokuvatähtiä olivat Jon Voight, Eric Stoltz, Kari Wuhrer, Danny Trejo, Owen Wilson, Ice Cube sekä muuan Jennifer Lopez.

Ja tietenkin se valtava käärme, joka syö lopulta kaikki, paitsi Stoltzin sekä kaksi viimeksimainittua muusikkoa.

Niin, paitsi ettei Lopez vielä tuohon aikaan ollut muusikko lainkaan. Hänen debyyttinsä On the 6 julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin, 1. kesäkuuta 1999. Tuossa vaiheessa Lopez oli jo ehtinyt tehdä historiaa: Steven Soderbergin Mieletön juttu oli ensimmäinen elokuva, josta Yhdysvalloissa maksettiin latinonäyttelijättärelle yli miljoonan dollarin palkkio.

Lopezin näyttelijänuralla tämä jäi yksinäiseksi huippukohdaksi, mutta kameran edessä hän viihtyy toki yhä: viimeksi pop-diiva nähtiin Jason Stathamin kyljessä hölmössä action-rymistelyssä Parker. Kokonaisvaltaisen viihdyttäjän ja bisnesmogulin kengät täyttyvät viimeistään, kun katsotaan, mitä kaikkea muusikon ja filmitähden urat ovat tuoneet muassaan: 75 miljoonaa myytyä levyä, yli 2 miljardin tuotot hänen tähdittämilleen elokuville, vaatelinjoja, hajuvesiä ja tietenkin oma tuotantoyhtiö.

Ei huonosti Bronxissa varttuneelta köyhältä latinolta, joka teininä päätti keskeyttää lukion ja lähteä Manhattaniin tähteyden perässä.

On the 6:n aloittava If You Had My Love oli Lopezin ensimmäinen sinkku, ja se nousi heti Billboardin Hot-listan ykköseksi asti – saavutus, johon kovin moni debytantti ei yllä. Yhdysvalloissa kappale myi lopulta yli miljoona kappaletta. Tuottaja Rodney “Darkchild” Jerkinsille se oli kolmas listaykkönen.

If You Had My Love on keskitempoinen rakkauslaulu, jonka ytimessä on kimppu vaatimuksia oman arvonsa tuntevalta naiselta, joka tietää, mitä haluaa. Kappale edustaa vielä aikaa, jolloin petollisen miehen ja luontaisesti luotettavan naisen dikotomian ulkoaluku riitti mainiosti sanoitusten sisällöksi. Olennainen kiteytyy säkeisiin, joista kaikki alkaa, ja joihin kaikki päättyy.

”If you had my love
And I gave you all my trust
Would you comfort me”

Itse kappaletta kiintoisampi on siihen tehty musiikkivideo, joka on liki ikoninen. Siinä Lopez asettuu rooliin, johon sukupuolentutkijat ovat naisia vuosikymmenten ajan asemoineet: miehisen katseen kohteeksi. Neitseelliseen valkoiseen pukeutunut Lopez tanssii ja laulaa suoraan katsojalle huoneistossa, johon nettikansalla on reaaliaikainen videoyhteys. ”Jennifer’s Rooms”. Sanoilla ei ole väliä, sillä hänen kehonsa sanoo kaiken tarvittavan. Tähti joutuu tekemään hirveän määrän työtä pitääkseen yllä katsojan kiinnostuksen, pitääkseen tämän kanavalla.

(Samalla hän luonnollisesti ylläpitää stereotypiaa lanteitaan heiluttavasta, seksiä uhkuvasta latinosta. Olethan huomannut, että latino on anagrammi lantiolle?)

Sohvallaan reteästi treenattuja käsivarsiaan venyttelevä, maireaa hymyä väläyttelevä mies ohjailee lähetystä. Hänellä on joystickit, joilla liikutella kameroita. Hän katsoo ruutuun ilmeellä, joka on jossain kyllästyneen ja kiihottuneen välimaastossa. Kuvakieli voisi viitata nettipornon kuluttamiseen, sisältö sinänsä sadomasokismiin. Epäselväksi jää, onko Lopez mukana leikissä? Hän raataa ja asettaa kroppansa täysin mieskatseen läpitunkemaksi, ollen samalla kuluttajan kontrolloitavissa: kun olohuone alkaa kyllästyttää, klik, ja ollaankin suihkussa.

If You Had My Lovella Lopez asettuu osaksi sitä 1990-luvun traditiota, johon Spice Girlsin ja Ally McBealin kaltaiset kulttuuriset hahmot niin ikään asettuvat. Kaikki edellämainitut edustavat naisia, jotka ovat ansainneet tasa-arvonsa ja vapautuneet miehisen vallankäytön ikeestä. Postfeministit huomauttaisivat kuitenkin, että tämä vapautuminen tapahtuu silti patriarkaalisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa ja sen ehdoilla. Mistään todellisesta sukupuolten tasa-arvosta (jonka päätepiste olisi sukupuolieron lopullinen häivyttäminen) ei siis voida puhua.

Tämän ohella musiikkivideo kuvaa aikaansa myös siinä, kuinka sen päätähti antaa kroppansa globaalille yleisölle leikkikalukseen. The Real World oli pyörinyt MTV:llä jo jonkin aikaa, ja seuraavana vuonna starttasivat Selviytyjät sekä Big Brother. Tositelevision kultakausi oli aluillaan. Vuonna 1999 ensi-iltaan tulivat samaa aihetta ironisoineet amerikkalaiset elokuvat The Truman Show ja Edtv.

Tositelevisio tarjoaa illuusion helposta tiestä tähtiin. Koska se nojaa esiintyjiensä yksityisyyden häivyttämiseen ja sosiaalipornoon, on sen otollisin kohderyhmä (niin esiintyjien kuin yleisönkin osalta) köyhempiä, yhteiskunnassa marginaaliin työnnettyjä ihmisiä. Sellaisia, joilla ei ole hävittävää. Sellaisia, joille se näyttäytyy kultaisena lippuna Willy Wonkan karkkitehtaisiin ja pois köyhyydestä.

Jennifer Lopez tuli marginaaleista, mutta aikana, jolloin esiintymiskulttuuri ei kenties vielä ollut näin vinoutunutta. Hän teki töitä, toimi vuosikaudet taustatanssijana ja Broadway-esiintyjänä ennen läpimurtoaan. 14 vuotta myöhemmin kuvio olisi voinut olla aikalailla erilainen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Biisin alkuperäinen nimi oli If I Gave Love, esittäjänään Chanté Moore. On the 6 -levyn tuottaja Sean Combs (P. Diddy) kuitenkin isoine egoineen vaati kappaleen Lopezille, ja niinpä Jerkins laitettiin kynäilemään sama biisi uusiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Ainakin New Kids on the Blockin taustalla 1990-luvun alussa tanssinut Jennifer Lopez esiintyy tietääkseni ensimmäisessä musiikkivideossaan vuonna 1993. Biisin esittäjänä muuan Janet Jackson.

Video ei ole enää saatavilla

Kun Primal Screamin poikia väsyttää, niillä on silmät hakaristissä.

Musiikin vertaaminen huumekokemukseen on musiikkitoimittajien perisynti. Vielä oudommaksi vertailun tekee se, ettei monikaan skribentti ole edes kokeillut amfetamiinia kovempia stimulantteja. Silti toimittajat intoutuvat usein kuvailemaan, kuinka bändi x kuulostaa LSD:tä nappailleelta kirahvilta, joka rakastuu heroiiniriippuvaiseen haisunäätään ja synnyttää viinapullon muotoisia kromosomeja kantavan haisukirahvin.

Toki sekä musiikki että päihteet synnyttävät tahdosta riippumattomia aistielämyksiä ja sopivat siten toistensa aseveljiksi. Mutta onko aivojen vajaatoiminta todellakin paras keino musiikin kuvailuun?

Swastika Eyesin kohdalla tuntuu – valitettavasti – siltä, että vastaus on kyllä. Vaikka Primal Scream -miehistö veti XTRMNTR-levyn (2000) aikoihin vähemmän huumeita kuin aikoihin, sinkkubiisi Swastika Eyes on kuin singolla laukaistu päihdetrippi toiseen ulottuvuuteen. Seitsemänminuuttisen matkan aikana olo on kuin Dumbo-animaation pinkeillä tanssivilla elefanteilla tai Apogeen Stargunner-pelin suunnittelijalla. Siis lievästi, öh, happoinen.

Toisin kuin Chemical Brothersin remix, Jagz Koonerin miksaus kiteyttää Swastika Eyesin vauhtisokean ja vainoharhaisen tunnelman täydellisesti. Kiihkeästi tamppaava rytmi ja hypnoottisesti pyörteilevät loopit imaisevat välittömästi sisäänsä ja synnyttävät mielikuvan avaruuden halki kiitävästä luotijunasta. Tämä juna ei kuitenkaan kuljeta matkustajia, vaan kapinallisten kaappaamia ydinohjuksia, joita sissijohtaja Bobby Gillespie ampuu kohti fasisteja, poliiseja, monikansallisten yritysten johtajia ja Israelin hallitusta.

”Your soul don’t burn
You dark the sun
You rain down fire on everyone
Scabs, police, government thieves
Venal psychic amputees”

Näin kärkkäitä protestilauluja ei Primal Screamilta oltu totuttu kuulemaan. Kuin alleviivatakseen taistelumielialaansa yhtye lisäsi XTRMNTR-levyn brittipainokseen postikortin, jolla kampanjoitiin rasistisista syistä vangitun Satpal Ramin vapauttamiseksi (googlatkaa itse lisää jos haluatte).

Sanoja ja tekoja tehokkaampaa oli kuitenkin se rytmi, jolla Primal Scream sotatantereelle lähti. Tuo rytmi oli metallinhohtoinen, kuvia kumartamaton ja pistävän läpitunkeva. Swastika Eyesissa ei ollut mitään trendikästä, nostalgista eikä keinotekoista. Ei ollut bändin vanhoja tavaramerkkisoundeja eikä hedonistisia kaikkivoipuuskuvitelmia. Oli vain helvetin hyvä biisi.

Ja huumeita. Ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

Elektroninen tanssimusiikki on fantastinen musiikin laji. Siitä on tainnut tulla oma suosikkigenreni, sillä kun monissa muissa musagenreissä on tärkeintä tehdä asiat perinteiden mukaan, tanssimusiikissa pyritään yhä uudistumaan jatkuvasti. Aihioita saatetaan napata menneestä, mutta niistä tehdään nykypäivää, joskus jopa tulevaisuutta.

Simon Ratcliffe ja Felix Buxton nousivat kuuluisuuteen kuumana keväänä 1999. Red Alert sopi millenniumin odotushuoneen jännitykseen lohduttamalla meitä nykivän biitin tahtiin:

”Ain’t nothing going on but history
It’s alright, don’t panic”

Varokaa, jotain saattaa tapahtua, mutta musiikki soi ja tanssi jatkuu.

Ratcliffe ja Buxton ovat aina olleet eräänlaisia kilttejä kauhukakaroita ja ilmaisseet kapinaansa musiikin välityksellä. He tekevät popmusiikkia, mutta sopivan epäsovinnaisesti. Siksi heistä tuli saman tien kriitikoidenkin lemmikkejä ja Molokon ohella koko vuoden 1999 parhaiten musasnobit vakuuttanut tanssibändi.

Ja koko vuosihan oli yhtä elektronisen popmusiikin juhlaa: Eiffel 65:n Blue, ATB:n 9 PM (Till I Come), The Chemical Brothersin Hey Boy Hey Girl, Mr. Oizon Flat Beat, Shanks and Bigfootin Sweet Like Chocolate sekä Wamdue Projectin King of My Castle nyt muutamia mainitakseni.

Tuolloin millenniumin aattona kaikki tanssimusiikki oli muodikasta, garagesta tranceen. Niinpä ei ollut lainkaan ihme, että Buxtonin ja Ratcliffen ahjosta putkahtanut soundi sulatti sydämet. Mutta se oli vasta alkusoittoa, sillä kaksikko jatkoi mestarillisten ja omaleimaisten sinkkujen suoltamista vielä vuosikausia.

Video ei ole enää saatavilla

”Countinuous obsolescence”, voidaan todeta tuotantohelvetissä limboavasta projektista, jonka julkaisu lykkäytyy lykkäytymistään, kun kehitettävä artikkeli ei pysy kilpailijoiden tuotekannan tasalla.

Vaporware taas on termi sille, kun kaikki projektiin käytetty taiteellinen potentiaali ja rahallinen panos höyrystyvät ilmaan artistin kädessä käryävässä bluntissa.

Nämä ovat albumeja, joita kukaan ei odotakaan koskaan kuulevansa. Jos ne lopulta ilmestyvät, on tuloksena aina pettymys. Tällaiset chinesedemocracyt tarvitsevat puolimyyttisen statuksensa, jonka avulla ne säilyttävät kiehtovuutensa. Ne voivat sisältää jalokiviä tai osoittautua kompostintäytteeksi. Yleensä levyn materialisoituminen tarkoittaa jälkimmäistä. Jopa My Bloody Valentinen tuoreen albumin kaltainen mestariteos on lopulta musiikkifanin pettymys, koska samalla se merkitsee väistämätöntä kuolemaa hänen mielikuviensa levylle.

Dr. Dre on läpi uransa osannut pysyä vaiti. Leipäläpeään voi käyttää monella tavoin, joskus tehokkain strategia on pitää radiohiljaisuus. Harvakseltaan tipahtavat julkaisut alleviivaavat oman sanomansa painavutta. Halutessaan heittää läppää Dre on kanavoinut muiden artistien kautta.

Jos nyt Dren kohdalla sanomasta voi puhua. Dren ei lopulta tarvitse todeta muuta, kuin että on edelleen, syystäkin, maailman kovin tuottaja ja räppäri, joka on palannut muiden aikalaistensa kärsittyä inflaation keskinkertaisten julkaisujen myötä. Hän on mies, joka ymmärtää rariteetin arvon. Still D.R.E. oli huolella ajoitettu täsmäisku markkinoimaan seitsemän vuoden jälkeen albumimittaan palanneen The Chronicin kirjoittajan voimannäyttöä, 2001-albumia.

Tuolle levylle on odotettu seuraajaa nyt 14 vuotta. Detox ei välttämättä koskaan edes näe päivänvaloa. Silti The Chronic ja 2001 ovat niin hyvin painotettuja lauseita, että niiden luoma viitekehys on ehkä lopulta arvokkaampi kuin mikään lopulta oikeasti julkaistu musiikki.

Mutta Dre teki paluun kerran ja hän voi tehdä sen vielä uudelleen. Ja silloin hän ehkä heittää pimeästä yhtä raskaana putoavan kierrepallon kuin Still D.R.E. oli vuonna 1999.

Video ei ole enää saatavilla

Kuvitus: Antti Vanhatalo.

Taivas hämärtyi ikkunani ulkopuolella harmaan huhtikuun päivän kääntyessä kohti iltaa. Sade hakkasi vasten lasia samaan tahtiin tietokoneeni näppäimistön kanssa yrittäessäni epätoivoisesti vangita kirjoitettuun muotoon Blurin Coffee and TV -klassikkoa.

Yhtäkkiä säpsähdin hereille puhelimeni soinnin repiessä minut väkivaltaisesti ajatuksistani. Kopeloin kädelläni paperikasojen keskeltä, kunnes sain luurin korvalleni. Ääni rätisevän linjan toisessa päässä kuulosti tulevan jostain kaukaa. Sen taustalla kuulin liikenteen meteliä sekä juoppojen ja katuhuorien huutoja.

“Kuulin, että kirjoitat Blurin Coffee and TV -kappaleesta”, käheä ääni sanoi enemmän todeten kuin kysyen. Selvästi Nuorgamin kirjoittajien joukossa oli myyrä, joka toimitti tietoa ulkopuolisille, mutta se oli ongelma, joka minun pitäisi hoitaa myöhemmin. Nyt ei auttanut kuin myöntää asian olevan juuri näin.

“Senkin rotta! Älä teeskentele, ettet tiedä, kuka täällä on”, ääni jatkoi sävyyn, joka olisi voinut saada ikkunalaudallani nököttävän kukan kuihtumaan, ellei se olisi jo heittänyt henkeään jatkuvan laiminlyönnin seurauksena.

Jälleen kerran linjan toisesta päästä kuuluvan äänen haltija tuntui tietävän tarkalleen, mitä ajattelin. Vaikka tuo ääni oli vuosien kovan elämän murjoma, tunnistin sen välittömästi – uskomatonta, mutta totta, juttelin Coffee and TV -videon kaltoin kohdellun tähden Milkyn kanssa. Tajusin, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänen kertoa tarinansa.

Nuorgam: Hyvä on Milky, tehdään sitten se haastattelu. Missä olet luuhannut kaikki nämä vuodet?

Milky: Tottavie tehdään! Kyllä minä teidän metkunne siellä Nuorgamissa tiedän – kirjoittelette niitä viheliäitä kirjoituksianne täysin omasta päästänne kysymättä mitään asianomaisilta. No, minäpä haluankin kertoa oman näkemykseni. Toisin kuin te kirotut ”journalistit” ja niin sanotut fanini luulevat, olen vielä kaukana siitä suuresta taivaan pahvinkeräyslaatikosta. Esimerkiksi viime vuodet on tehnyt soololevyäni ja uskokaa pois, se tulee palauttamaan nimeni parrasvaloihin. Puhun nyt todellisesta milkymaniasta. Älkää koskaan unohtako… [Milkyn paasaus keskeytyy äkilliseen ja pitkälliseen yskänkohtaukseen, jonka hetkeksi laannuttua pääsen lyömään väliin kysymyksen, joka palauttaa haastattelun raiteilleen.]

N: Sinua pidettiin 1990-luvulla Blurin viidentenä jäsenenä. Mitä muistat vuosikymmenen puolivälin brittipophuumasta?

M: [Kysymystä seuraava koriseva naurunpuuska on jälleen vähällä laukaista yskänkohtauksen.] Krähähähähkrööhköhköh… Mitäkö muistan?! No en kuule paljon mitään. Silloin vedettiin kaikki huumeet, mitä käsiimme saimme, ja tuoreita pikku kuohukermatölkkejä pyöri ympärillä siihen malliin, että rumimmat piti hakata kepillä kauemmaksi! Brittipop oli lakipisteessään. Mehän olimme vuonna 1995 julkaisseet The Great Escape -levyn, ja sitten oli se kuuluisa listataistelu Oasiksen kanssa. Minä ainakin vain nauroin noille lehtien keksinnöille. Ryyppäsin yhtä lailla myös Noelin ja Liamin kanssa. Juhlia toisin sanoen riitti!

N: Niin, musiikillisestikin Great Escapella homma alkoi mennä vähän överiksi…

M: Ja minä yritin tolkuttaa kavereille, että ette te mitään Country Housea halua tehdä. Se alkoi olla jo irvokasta parodiaa siitä tyylistä, jonka synnytimme Modern Life Is Rubbishilla, mutta kaverit olivat liian sekaisin, eivätkä kuunnelleet. Myönnän kyllä itsekin, että se oli sellaista pyöritystä, että aloin muistuttaa enemmän kirnupiimää kuin omaa raikasta itseäni.

Joka tapauksessa sen lätyn jälkeen piti tehdä musiikillinen täyskäännös. Graham (Coxon, Blurin kitaristi – toim. huom.) alkoi ottaa yhä tiukempaa otetta musiikista, ja olin hommassa täysillä mukana. Olinhan kaikista yhtyeen jäsenistä läheisin juuri hänen kanssaan – ei minulla turhaan ole tatuoituna kaverin kuva kylkeeni!

N: Sitten vuonna 1997 tuli nimetön Blur-levy, jolla peribrittiläinen yhtye ottikin yhtäkkiä vaikutteita amerikkalaisesta indiestä…

M: Kuuntelimme Grahamin kanssa Pavementia, Sebadohia ja muuta sellaista amerikkalaista meluisaa indierockia, jonka antiteesi Blur oli tavallaan ollut. Teimme sen levyn Islannissa – paitsi henkisesti, myös fyysisesti kaukana brittipopskenestä. Jengi sitten vähän epäili, että mitähän tuostakin tulee, mutta kun Song 2:sta ja Beetlebumista tuli hittejä, se pisti niille mulkvisteille jauhot suuhun!

N: Blur oli luonut nahkansa onnistuneesti, mutta kuinkas tuosta eteenpäin?

M: No, pojat olivat tilanteessa vähän neuvottomia, ja katseet kääntyivät tietty minuun. Olin innostunut William Orbitin tekemästä Movin’ On -kappaleeni… köh… siis kappaleemme remixistä ja ehdotin, että palkkaisimme hänet tuottamaan seuraavan levymme. Kaikki aikaisemmat juttummehan olimme tehneet Stephen Streetin kanssa, mutta todellisen taiteilijan on seurattava muusaansa…

N: No minne se muusa sitten teidät johdatti?

M: Kuten Orbitin palkkaaminen jo vihjaa, elektroninen musiikki sai yhä suurempaa jalansijaa 13-levyllä. Itse olin jo pitkään ehdotellut jätkille, että voitaisiin tehdä jotain elektronista ja unohtaa kitarat ja muut. Mutta ei se ihan niinkään mennyt, tällä albumilla kokeilimme vähän kaikkea räkäisestä garagerockista gospelkuoroihin ja psykedeliasta progeen.

N: Myös Albarnin hiljattain päättynyt suhde Elastican Justine Frischmannin kanssa taisi olla tärkeä tekijä 13:sta synnyssä?

M: No joo… Mutta ei pidä unohtaa omaa suhdettani Miss Milkyyn. Tender ja No Distance Left to Run syntyivät kummatkin minun kertomuksistani. Perkeleen Damon otti vain kunnian itselleen. Oletko huomannut, että sana demon eroaa Damonista vain yhdellä kirjaimella?

N: Öh, okei. No, mutta siirrytäänpä itse asiaan eli Coffee and TV -kappaleeseen, joka kaikesta huolimatta on se kappale, josta sinut parhaiten…

M: Kuten sanoin DEMONI!

N: …tunnetaan. Mitä muistat sen synnystä?

M: Sen kappaleen De-… anteeksi Damon ja Graham tekivät yhdessä. Minun panokseni rajoittui enemmänkin ideoiden heittelemiseen. Sanoitukset kirjoitti Graham, ja toki kappale on poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän laulaa siinä leadia. Olihan hän aikaisemmin pari kappaletta laulanut – esimerkiksi You’re So Greatin Blur-levyllä – mutta Coffee and TV oli ihan sinkkubiisi.

Varmaan Graham halusi laulaa sen, koska kappale on niin henkilökohtainen. Selkeästihän biisi kertoo Grahamin alkoholismista ja estoista sosiaalisissa tilanteissa. Kuuntelepas nyt vaikka näitä säkeitä [laulaa äänellä, joka muistuttaa enemmän Tom Waitsia kuin Coxonia]:

”Sociability, it’s hard enough for me
Take me away from this big bad world
And agree to marry me
So we could start over again”

…ja…

”Your ears are full of the language
There’s wisdom there, you’re sure
’Til the words start slurring
And you can’t find the door”

N: Entäs kappaleen kertosäe: ”So, give me coffee and TV, history, I’ve seen so much, I’m goin’ blind, and I’m brain-dead virtually”? Tuosta ja koko muustakin kappaleesta voisi aistia jonkinlaista kyllästymistä koko Blur-kuvioon.

M: Varmasti… Siinä oli kaikkea hässäkkää. Graham kävi alkoholiparantolassakin, ja bändi teki sitten seuraavan levynsä, vuonna 2003 ilmestyneen Think Tankin, suurilta osin ilman häntä. Kun Graham sitten palasi studioon vuoden 2002 puolella, hänen panostaan ei enää kaivattukaan.

Minullehan kävi vähän samalla tavoin. Minulla oli paljon musiikillisia ideoita Blurin varalle, mutta Grahamin lähdettyä sain kylmästi kenkää. Olin vuodattanut koko sisukseni Bluriin, ja jätkät heittivät minut kierrätysastiaan kuin pahaisen pizzalaatikon.

Silti… En kadu mitään. 13 oli levy, johon minulla oli eniten panosta ja onhan se tietty yhtyeen uran hienoin albumi. Siinä, missä Modern Life Is Rubbish ja Parklife ovat hyvin paljon aikansa tuotteita, 13 kuulostaa kaikessa sekavuudessaan edelläkävijältä suurelle osalle sitä seurannutta indierockia.

N: Jutellaanpas lopuksi vielä hetki siitä kuuluisasta videosta…

M: Sehän oli toki paras juttu, mitä Blur koskaan teki. Ei tietenkään pelkästään sen takia, että näyttelin siinä, mutta olihan karismani Blurin salainen ase, jota ei ollut jostain syystä vielä videoissa käytetty. Aikaisemmin olin vaikuttanut vain kulissien takana, mutta viimein pääsin parrasvaloihin. Etenkin Damon tietty alkoi heti kadehtia minua. Se juippi tajusi, että hänen päivänsä Blurin nokkamiehenä olivat luetut…

N: Myös tyttöystäväsi Miss Milky on mukana videolla. Aikaisemmin kerroit, että suhteenne oli päättymässä. Vaikuttiko tämä videoon?

M: Kuvaukset olivat vaikeat, koska meidän piti näytellä yhä rakastavaisia, vaikka se eukko oli vain viikkoa aikaisemmin heittänyt minut pihalle kämpästämme. Mistä lienee saanut ne kuvat käsiinsä… Sitä paitsi se tölkki ei millään voinut olla alaikäinen… [epäselvää muminaa] Joka tapauksessa ammattilainen hoitaa hommat, oli tilanne mikä tahansa. Enkä halua kehua, mutta lopputulos on silkkaa Oscar-materiaalia. Jos sellaisen olisi voinut saada musiikkivideosta, olisi urani ollut varmasti kovin erilainen. Joka tapauksessa voitin siitä pätkästä NME:n ja MTV:n musiikkivideopalkinnot.

N: Kuten aikaisemmin kerroitkin, sait lähtöpassit Blurista samaan aikaan kuin Graham Coxon. Mitä potkujesi jälkeen tapahtui?

M: Minulla oli paljon ideoita, mutta kateellisten paskojen takia kaikki meni myttyyn. Keksin Blurin jälkeen idean bändistä, jossa taustayhtyeenäni olisi joukko apinoita. Sössötin sitten ideastani kännissä Jamie Hewlettille ja niin… Loppu onkin sitten historiaa.

Tulihan sitä toki sitten juhlittua vähän liikaa. Selkääntaputtelijoita, kaikenmaailman loisia ja muuta roskasakkia piisasi… Kunnes rahat loppuivat.

Mutta – ja saat kuule lainata tätä sinne hikiselle viiksihipsterisivustollesi – Milky on vielä kaukana viimeisestä myyntipäivästään!

* * *

Säästän rakkaat lukijani Milkyn useita tunteja jatkuneelta raivokkaalta monologilta, jonka sylkipärskeet lähestulkoon lensivät läpi puhelinlinjojen ja ulos luurista korvaani asti. Lopulta suljin puhelimeni toki säälien, mutta myös arvostaen tätä maailman kolhimaa ja sivuraiteille ajautunutta monitaiteellista visionääriä.

Jossain vaiheessa puhelun aikana sadekin oli lakannut. Suljin tekstinkäsittelyohjelman ja laitoin vielä kerran sen kuuluisan videon pyörimään. Nostin maljan (toki valkovenäläistä) Milkylle, tuolle maitotölkeistä suurimmalle, ja samalla laulun säkeet palasivat mieleeni:

”Your ears are full but you’re empty
Holding out your heart
To people who never really
Care how you are”

Video ei ole enää saatavilla

Aimee Mann tulee ja pelastaa.

Kun Boogie Nightsin (1997) menestys alkoi konkretisoitua dollareina lippuluukuilla ynnä kriitikoiden kiitoksina, ohjaaja Paul Thomas Anderson sai käsiinsä harvinaislaatuiset avaimet: vapauden tuotantoyhtiö New Line Cinemalta tehdä seuraavalla elokuvallaan aivan mitä tahansa. Final cut -oikeudet annettiin ennen kuin Anderson ehti edes kuvailla filminsä konseptia.

Lopputulos oli huimaava, sattuman kautta ja kaaoksen voimalla purkautuvia kierteitä yli kolmen tunnin ajan seurannut mestariteos. Yhtenä sen monista selkärangoista toimi Aimee Mannin musiikki, johon Anderson oli tutustunut jo vuosia aiemmin. Kivikovaan kahdeksikkoon (1996) ohjaaja oli tilannut Mannin mieheltä, Michael Penniltä, kaksi kappaletta, ja lopputeksteissä kuullaan pariskunnan laulama, Pennin ja Jon Brionin säveltämä Christmastime.

Magnoliaa Mannin kappaleet rytmittävät vahvasti. Keskeisimmät kappaleet ovat maailmassa olemisen väistämätöntä yksinäisyyttä perkaava One, menneisyyden kivuista irtautumista vaativa Wise Up sekä elokuvan päättävä, toivonkipinää ennakoiva Save Me. Jälkimmäinen oli ehdolla Golden Globeen, Oscariin ja Grammyyn, ja on yksi kahdesta Mannin Magnoliaa varten säveltämistä kappaleista. Se kiteyttää täydellisesti säkeisiinsä sen, mitä filmin surkeat keskushenkilöt haluaisivat läheisiltään kysyä.

”But can you save me?
Come on and save me
If you could save me”

Kertojaa (”a girl in need of a tourniquet”) on satutettu tämän aiemmissa ihmissuhteissa, ja tämä epäröi, voiko laulun kohde sittenkään tuoda lohtua. Kappale soi elokuvan viimeisessä kohtauksessa. Sammakot ovat laskeutuneet taivaalta, ja konstaapeli Jim Kurring (John C. Reilly) ajaa matelijameren halki kaltoin kohdellun, päihteiden kanssa kamppailevan Claudian (Melora Walters) luo kertomaan tälle kaiken sen, mitä tämän tarvitsee kuulla.

“I can’t let this go. I can’t let you go. Now, you… you listen to me now. You’re a good person. You’re a good and beautiful person and I won’t let you walk out on me. And I won’t let you say those things – those things about how stupid you are and this and that. I won’t stand for that. You want to be with me… then you be with me. You see?”

Mannin esittämät kysymykset saavat Kurringin hahmolta vastauksen. Kolmen tunnin äärimmäisestä kaaoksesta purkautuu Claudian kaiken eheyttävä hymy, joka on osoitettu suoraan katsojalle. Hymystä löytyy onni, johon ei vaadita klimaattista Hollywood-suudelmaa, vieroitushoidon kautta löytynyttä uutta elämää tai uskoa Jeesukseen. Siihen riittää pieni ja varovainen lupaus siitä, että toinen jaksaa rinnalla.

Save Me on kappale, jota ei ole olemassa ilman Andersonin elokuvaa. En voi kuunnella sitä miettimättä Jimin ja Claudian välistä orastavaa romanssia, joka sykkii Magnolian emotionaalisena ytimenä. Se on selkein osoitus siitä, että hirvittävästä menneisyydestä on mahdollista löytää väylä eteenpäin. Samalla kappale muistuttaa, kuinka hauraita ihmiset ovat, ja miten helposti toisen saa rikki.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Magnolian viimeinen kohtaus saa yllekirjoittaneen yhä itkemään.

Video ei ole enää saatavilla

Flat Eric vetää ihan just nakit silmille.

Mr. Oizo eli pariisilainen Quentin Dupieux on oikeasti ihan oikea tuottaja, dj ja ohjaaja, jonka Laurent Garnier…

Flat Beat on yhden tempun jumittava houseponi, jonka alataajuusurina kuulostaa ylipainoiselta ampiaiselta, joka…

Mr. Oizon Analog Worms Attack -albumi on oikeasti muutenkin ihan hyvä big beatin ja ranskishousen…

Kappaleen musiikkivideossa pääosan…

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Farkkumainos, jota varten Flat Eric alun perin ommeltiin kasaan.

Video ei ole enää saatavilla

Ryhtyisitkö tämän kolmikon kanssa vapaaotteluun?

Jos muodonmuutoksista puhutaan, niin Kathleen Hanna on onnistunut niissä todella hyvin. Bikini Killin raivokas riot grrl -noise oli lähtökohta, mutta 1990-luvun loppuun mennessä piikikäs new wave kulki ainakin hetken ajan aivan yhtä kovaa. Le Tigren ensilevytys on yhä varsinainen pallosalama ja valitettavankin unohtunut tuon ajan levyistä. Varokaa vain, jos ette ole ennen tähän pyörteeseen törmänneet.

Deceptacon on taustanauha vapaaottelulle. Sääntökirja on poltettu ennen ensimmäisen erän alkua, ja voit olla varma, että Kathleen pieksee sinut ellet tanssi. Luita vasten hankaava basso ja ilmatiivis rytmi kohtaavat laserin tarkkuudella iskevät riffit. Samaan aikaan mellakoinnin kuningatar kertoo mielipiteensä syyttäjän äänensävyllä. Ai niin, hän näyttäisi olevan seurastasi kiinnostunut.

”Every day and night
Every day and night
I can see yr disco disco dik is sucking my heart out of my mind
I’m outta time, I’m outta fuckin time
I’m a gasoline gut with a vaseline mind but
Wanna disco? Wanna see me disco?
Let me hear you depoliticize my rhyme”

Mutta mikä bändisi nimi olikaan? Se ei miellytä paljoakaan, senkin ensipakun ostaja, mutta tässä tylsyydessä sekin kelpaa. Häpeäisit! Tyhjästä saapuvat nirppanokkamaiset small talk -pätkät luovat hykerryttävän irvokkaan kontrastin

”You bought a new van the first year of yr band
Yr cool and I hardly wanna say ’not’
Because I’m so bored that I’d be entertained
Even by a stupid fuckin linoleum floor, linoleum floor
Yr lyrics are dumb like a linoleum floor
I’ll walk on it
I’ll walk all over you ”

Tanssi? Se on selvästi ensisijainen reaktio tähän hulluuteen. Tämä on dj-biisien klassikkoja: kappale jota ei tarvitse tuntea ennalta mutta joka silti nykäisee aivot kevyesti mukaan ja jättää tahmaisen narikkalapun kallonpohjalle.

Deceptaconia tulisi myös terveen järjen nimissä käyttää ainakin seuraaviin seikkoihin:

• Neliraajahalvauksen parantaminen
• Barrikadit
• Mellakointi
• Yleisen pahennuksen herättäminen
• Rääkyminen, hyvästä syystä tai ihan muuten vaan

See you later. Ohessa oman aikansa kuvajaiseksi jäänyt video, mutta sekin vie Kathleen Hannan tylsyyden ainakin hetkeksi.

Video ei ole enää saatavilla

Boris Dlugoschin remix antoi Róisín Murphyn Molokolle sen ensimmäisen ison hitin.

Tehtäköön aluksi selväksi, että käsittelen tässä tekstissä Boris Dlugoschin tekemää remixiä Molokon kappaleesta Sing It Back. Kappaleen alkuperäinen albumiversiokin on pätevä teos, mutta Dlugoschin remix jättää Róisín Murphyn ja Mark Brydonin originaalivedoksen varjoonsa. Täytyy myöntää, että olen kuunnellut albumiversion vain muutamia kertoja. Remiksauksen diskojumppa tutisuttaa punttia paljon väkevämmin.

Boris Dlugoschin uudelleentyöstö kappaleesta julkaistiin vuonna 1999. Sing It Back on kuitenkin niitä kappaleita, joilla ei omissa muistoissani ole varsinaista julkaisuvuotta. Tiedättehän ne kappaleet, jotka vaikuttavat olleen olemassa aina? Tarkoitan niitä erinomaisia kappaleita, jotka vain tulevat jostain ja kulkevat siitä lähtien mukana aina. Tätä on hiukan vaikea selittää, ja tuntuu, etteivät ilmaisulliset kykyni siihen riitä, mutta tuossa edellä se lukee.

Sing It Back tuli tutuksi television kautta. Kappaleen diskomeiningissä oli jotain hyvin vetävää. Róisín Murphy on edelleenkin yksi hienoimmista naistulkitsijoista, joita tiedän. Murphyn laulussa kuuluu menneiden aikojen naislaulajien vaikutus, mutta siltikään hän ei kuulosta keneltäkään muulta.

Kappaleen mieleenpainuvuutta lienee auttanut myös musiikkivideo, joka oli aikoinaan erikoinen näky. Diskopalloksi puettu nainen tanssii ja laulaa videolla, joka näyttää 1970-luvulla tehdyltä. Se oli tosi hauskaa ja mielenkiintoista tuon aikaisten musiikkivideoiden seassa.

Olen kuunnellut Sing It Backia vuosien varrella erittäin paljon ja varmasti muuallakin kuin tietokoneella luurit päässä istuessani. Minulla on kappaleesta kuitenkin vain yksi muisto, autoreissu varhaisnuoruudestani. Kappale soi radiosta ja isäni mielestä se oli yksioikoista jumputusta. Olin vahvasti eri mieltä, mutta en sanonut mitään.

Video ei ole enää saatavilla

Paluu juurille.

The Rootsin Things Fall Apart on ehdoton maamerkki vaihtoehtoisessa hiphopssa. Rockbändin tapaan kasattu porukka oli neljänteen levyynsä mennessä ehtinyt jo moneen suuntaan, ja tällä levyllä kohdataankin ensimmäisen kerran uusi, orgaanisempi äänimaailma, joka kukoisti vuosituhannen taitteessa monilla r&b-levyillä. Ehkä tärkeimpänä näistä D’Angelon Voodoo, jonka syvät groovet ovat huomattavassa kiitollisuudenvelassa ?uestlovelle ja kumppaneille.

Useimmiten läpimurtolevy vaatii läpimurtosinglen. Things Fall Apart tarjoaa niitä kaksikin: The Next Movement on ehkä artistisesti merkittävämpi ja parempi tulevaisuuden suuntaviitta, mutta melankolinen You Got Me nosti The Rootsin suuren yleisön tietoon ja nousi Billboardin top 40 -listalle.

”If you are worried ’bout where I’ve been or who I saw, what club I went to with my homies: baby don’t worry, you know that you got me”

Näin kaunilla lupauksella You Got Men aloittaa Erykah Badu, joka tarjoaa vastapalveluksen The Rootsille Baduizm-levynsä tuotantoavusta. Biisin aihe ei ole tavanomaisimpia: etäsuhde, joka yritetään muuttaa parisuhteeksi. Ainainen ongelma, toisen arkea ei pääse Philadelphia–Pariisi-akselilla näkemään.

Entä kun tyttö saapuu takaisin Amerikan maaperälle? Kiertävä muusikko ei ehdi kaikkialle, ja Eve käy luennoimassa yhden säkeistön verran kritiikkiä. Ymmärrystäkin riittää, mutta omat tarpeet eivät tule täytetyiksi lavalta toiselle juoksevan räppärin käsissä.

”So what you sayin’, that I can trust you?”
”Is you crazy? You’re my king for real… but sometimes relationships get ill”

Black Thought on itsekin hankalien kysymysten edessä: oma inspiraatio ja elämä vastaan kumppani saattaa sittenkin olla toisensa poissulkeva yhtälö. Epäilykset ovat saaneet niin paljon tuulta siipiensä alle, että tulevaisuus näyttäytyy synkkänä.

”The snake could be that chick
and that rat could be that cool cat
that’s whispering ’she tryin to play you for the fool Black’
if something’s on your chest then let it be known
see I’m not your every five minutes all on the phone
and on the topic of trust, it’s just a matter of fact
that people bite back and fracture what’s intact
and they’ll forever be I ain’t on some ’oh I’m a celebrity’
I deal with the real so if it’s artificial let it be
I’ve seen people caught in love like whirlwinds
listening to they squads and listening to girlfriends
that’s exactly the point where they whole world ends
lies come in, that’s where that drama begins”

Palataanpa näiden tapahtumien varjossa lähtöpisteeseen, joka on saanut paljon synkempiä sävyjä epäilysten vallattua kummankin osapuolen mielet.

”If you are worried ’bout where I’ve been or who I saw, what club I went to with my homies: baby don’t worry, you know that you got me”

Ihminen ei aina pysty pitämään sanaansa, jos toinen ei sitä usko. Kumpi lopulta pelkäsikään enemmän? Merkityksetöntä. Vaikka sitä ei sanotakaan ja You Got Me loppuu ennen isompaa konfrontaatiota, on vaikea kuvitella, että mitään jäisi jäljelle.

Video ei ole enää saatavilla

Jeff Tweedyn (edessä) on helppo hymyillä.

Aloin ymmärtää Wilcon päälle luettuani Soundi-lehdestä viiden tähden arvion yhtyeen Summerteeth-levystä. Tuolloin levyarviot vaikuttivat merkittävästi ostopäätöksiini ja päätinkin hankkia albumin viipymättä.

Summerteeth tulvi raikasta klassista poppia ja folkrockia, johon oli helppo hurahtaa. Maaliskuussa 1999 julkaistusta Summerteethistä tuli kesälevyni, jota luukutin nuoruuden innolla juhannuksenakin. Wilcon tuolloin niin tuoreet vauhtibiisit, kuten Can’t Stand It, ELT, I’m Always in Love ja A Shot In the Arm soivat rinta rinnan Don Henleyn The Boys of Summerin kanssa.

Jeff Tweedy ja vuonna 2009 edesmennyt multi-instrumentalisti Jay Bennett iskivät ”kesähampaita” kasaan kikkailemalla studiolla Pro Toolsin kanssa ja tekemällä paljon päällekkäisäänityksiä. Tämä metodi ei ehkä tule ensinnä mieleen maanläheiseksi mielletyn Wilcon kohdalla. Aiemmat levynsä chicagolaisbändi olikin vetänyt suurin piirtein kertalaakista livenä purkkiin.

Yhtyeen kolmas levy oli siis pitkälti Tweedyn ja Bennettin luomus. Basisti John Stirratin ja silloisen rumpali Ken Coomerin roolit lähentelivät vaarallisen paljon tavallista sessiosoittajaa. Bennett hoiteli rytmiryhmänkin osuuksia silloin, kun miehet eivät sattuneet olemaan paikalla. ”Ei se oikeastaan ollut bändi, vaan kaksi jätkää, jotka sekosivat studioon”, totesi Coomer myöhemmin.

Wilcon albumi oli poikkeuksellinen muillakin tavoin. Bändin harmonisen kevytpsykedeelisissä poplauluissa kajahteli niin The Beatles kuin Brian Wilson. Toisaalta rohkeasti hyödynnetyt kosketinsoundit ja efektit henkivät Amerikkaan siirrettyä 1990-luvun lopun OK Computer -aikaa. Esimerkiksi R.E.M. napsi Up-levylleen (1998) vaikutteita samasta pulputtavasta lähteestä.

Modernia perinteiseen hienosti sulauttanut albumi sai kriitikoilta ansaittua suitsutusta, mutta sen myynti jäi vaisuhkoksi. Myöhemmät surullisenkuuluisat levy-yhtiötekniset kuviot Reprise Recordsin kanssa ovatkin aivan oma lukunsa Wilcon tarinassa.

Summerteethin ydinbiiseihin kuuluu suoraviivaisesti sykkivä A Shot in the Arm, jonka sävellyskrediitit menevät Bennettin ja Tweedyn ohella myös Stirratille. Kappale kertoo näppärin sanakääntein unettomista öistä, heroiiniaddiktiosta ja turhauttavasta taistelusta sitä vastaan. Tweedy itse oli biisien kirjoittamisen aikoihin koukussa kipulääkkeisiin sekä Henry Millerin ja William H. Gassin kaltaisiin amerikkalaiskirjailijoihin.

”The ashtray says
You were up all night
When you went to bed
With your darkest mind

Your pillow wept
And covered your eyes
And you finally slept
While the sun caught fire

You’ve changed”

Ulkopuolisena tarkkailijana toimivan Tweedyn laulama kakkossäkeistö tuo tarinaan toisen osapuolen ja harmittoman kuuloisia musiikillisia viittauksia, kuten sen, että rakkaus syttyi C:n sävellajissa. Kappaleen keskivaiheilla Tweedy alkaa toistaa ”maybe all I need is a shot in the arm” -mantraa, joka huipentuu pakonomaiseen hokemaan ”something in my veins, bloodier than blood”. Loppu on kuitenkin toiveikas. Kappaleen toimija on valmis muutokseen.

”What you once were isn’t what you want to be any more”

Rankka aihe saa vastapainokseen reilun neljän minuutin kirkasotsaisen pop-pyrskähdyksen. Yksinkertaisuudellaan hurmaavan kappaleen rakennuspalikoina toimii helkkyvä piano, tasaisen reipas rumpukomppi ja taloudellisesti käytetyt sointuvaihdokset. Pirteä nostattavuus maksimoidaan patarummun iskuilla. Bennettin sopivan mielivaltainen syntikalla ja jousilla häröily tuo kokonaisuuteen oman pikantin mausteensa.

A Shot in the Arm ei ehkä ole kahdeksan studiolevyä julkaisseen Wilcon paras biisi, mutta jotenkin siihen ei vain pysty ikinä kyllästymään. Samat sanat pätevät koko Summerteeth-albumiin, joka toiminee allekirjoittaneen kesäisenä ääniraitana tänäkin vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Wilcon livesettien vakiokalustoon kuuluvasta A Shot in the Armista on päästy nauttimaan muutamaan otteeseen Suomessakin. Näin railakkaasti biisi kulkee lavaolosuhteissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Hivenen rujompi ja enemmän bändisoittoon luottava versio A Shot in the Armista on ujutettu Summerteeth-levyn loppuun piiloraidaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Misantrooppi-Merritt (vasemmalla) kavereineen lemmen pauloissa.

69 Love Songs, Magnetic Fieldsin mestariteos, onnistuu kattamaan huimaavan skaalan tilanteita, tyylilajeja, laulajia ja kertojia. Skaala on ennenkuulumaton niin ilon kuin surunkin tunteissa: on juopuneiden sotilaiden vaimoja (The Night You Can’t Remember), onnekkaita autoilijarumiluksia (The Luckiest Guy on the Lower East Side), surkuhupaisia pyyhkeenviskomisia (Meaningless), heimopäällikköön rakastumisia (Queen of the Savages), ranskalaisia kielitieteilijöitä teloittavia Motown-faneja (The Death of Ferdinand de Saussure)… tajuattehan, 69 uniikkia kuvausta rakkaudesta. Alun perin Stephin Merritt suunnitteli tekevänsä niitä sata, mutta lopulta yhtälöön saapui vähennystä sen verran, että lopullinen määrä oli fyysisen rakkauden numero.

Oman lukunsa muodostaa toki, että levyltä voisi poimia ainakin tusinan verran vuosikymmenen kauneimpia rakkauslauluja, kuten Come Back from San Francisco, Busby Berkeley Dreams, Papa Was a Rodeo, Asleep and Dreaming ja No One Will Ever Love You – vain viisi omaa suosikkia mainitakseni. Jos koko paketista nypitään pois yhtään keskiverrommat tuotokset, jää jäljelle vielä helposti yli 50 osumaa. Kuinka moni muu laulunkirjoittaja pystyy samaan?

Temaattisesti riehakas triplalevy tarvitsee myös tyylilajiaan vankemmin kunnioittavia numeroita. Täysin suoraa puhetta löytyy todella harvoin. Ne muutamat klassisen oloiset laulut tuovat kokonaisuuteen huomattavasti lisää syvyyttä ja henkeä, ja The Book of Love on varmasti perinteisimpiä taidonnäytteitä Merrittin kynästä.

Koska kyseess’älienee yksi suurimmista haasteita kynäniekoille, The Book of Love saa olla Nuorgamin valinta. Pete Seeger on lausunut, että kuka tahansa voi tehdä monimutkaisen laulun ja onnistua siinä. Sen Merrittkin osaa varmasti. Tässä onnistuminen tulee hymninhiljaisena ja tarvitsee vain kolme sointua. Vitsejä tai naurunpurskahduksia aiheuttavia riimejä ei tarvita yhtä ainoaa. Tuloksena on, että kappaleen koskettavuus ja lämminhenkisyys saavat huomattavasti lisätuulta siipiensa alle.

Täällä Merritt luettelee hyväksyvästi, mutta hieman vaivaantuneena kasoittain romantiikan kliseitä, mutta silti aina löytyy syy, mikä tekee niistä kaikista niin suloisia. 69 Love Songsin onnellisin loppu löytyy täältä.

”But I
 love it when you give me things
And you, you ought to give me wedding rings”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Toinen yhtä vilpitön, yksinkertainen ja viiltävä klassikko 69 Love Songsilta, Asleep and Dreaming.

Video ei ole enää saatavilla

Ei oo helppoo Fionallakaan.

”Sometimes my mind don’t shake and shift
But most of the time
it does”

Jokainen laulava lauluntekijä kuulosti 1990-luvun tuottaja Jon Brionilta. Tai ainakin Fiona Apple, Aimee Mann ja Rufus Wainwright kuulostivat. Heistä jokaisen pianosoundi on viritetty piukkaan rajalle, johon pehmoinen ja täydellinen ihanuus loppuu ja jolta haukotus alkaa. Heistä jokaisen soitto toisaalta kuulostaisi täydelliseltä vaikka tarranauhalla äänitettynä. Fast As You Can on – varsinkin taivaspaikan ansaitsevassa väliosassaan – Brion-soundia rikkaimmillaan.

Fast As You Canile on juotettu on kaksi kappaletta yhteen, tai oikeastaan sen keskelle on kolvattu yksi Applen hienoimmista kappaleista, jota ei koskaan kuulla kokonaan.

Kuten niin monen muunkin Applen rakkaustarinan, Fast As You Can on puhuttelun sekä vellomistaan romantisoivan itsetutkiskelun yhdistelmä. Liian vaikeassa rakastamisessa mykkä raivo muuttuu kesken kaiken lämmöksi ja taas takaisin haista paskaan. Applen suussa mieliala vaihtuu maanisesta latelusta leutoon ja kaihoisaan vereslihaan, kunnes puhkuu keuhkot tyhjäksi käskien lähteä karkuun, kun vielä omin jaloin pääset.

”O darling, it’s so sweet, you think you know how crazy
how crazy I am
You say you don’t spook easy, you won’t go, but I know
and I pray that you will”

Applella on melkein jokaisessa kappaleessaan jokin särö tai pari, josta katkeruudeksi, uhmaksi ja itsesääliksi tekeytyvä selkänahaton herkkyys pääsee läpi. Fast As You Canillakin niitä on yksi.

Kun ohimenevän hetken ego on heltymässä ja antamassa periksi, Apple lipsauttaa äänensä rekisteriin, jota kuka tahansa muu käyttäisi joka toisessa nuotissa, jos vain osaisi. Ja silti jossain pitkällä näkökentän ulkopuolella on pakko vieläkin vinoilla.

”I’ll be your pet,
if you just tell me it’s a gift”

Ei se saatana tajua. Anti olla.

”But if you’re getting any bright ideas, quiet dear
I’m blooming within
Fast as you can, baby wait watch me, I’ll be out”

No mene, mene mene mene.

Fast As You Canin videon ohjanneelle Paul Thomas Andersonille annan 14 vuoden taakse yhden neuvon: älä enää ikinä tee musiikkivideota tyttöystävällesi ja tyttöystävästäsi. Hirveetä kattoo.

Teit myös Magnolian ja Aimee Mannista lopullisesti tähden sekä annoit Jon Brionin peukaloida soundtrackin, joten saat anteeksi.

Video ei ole enää saatavilla

Terve, kaveri!

Tämä on tavallaan tarina saman kappaleen kahdesta eri versiosta. Monen muun tavoin minäkin tutustuin I See a Darkness -nimiseen modernin synkistelyn mestariteokseen, kun Johnny Cash levytti sen American-sarjan parhaalle albumille III: Solitary Man vuonna 2000. Tulkinta oli levyn ehdottomia helmiä ja biisilöytö Rick Rubinin kirkkaimpia oivalluksia American-sarjan tuottajan roolissa.

Alkuperäinen I See a Darkness oli ilmestynyt vain vuotta aikaisemmin. Sen tekijä Will Oldham oli levytellyt eri nimillä vähän tunnettua americanaa pitkin 1990-lukua, mutta vasta omituisen Bonnie ”Prince” Billy -pseudonyymin käyttöönotto ja biisin kanssa samaa nimeä kantava albumi merkitsivät edes jonkinlaista läpimurtoa yleisempään tietoisuuteen.

I See a Darkness jäi silti kauas listoilta. Cashin versio toi sen satojen tuhansien uusien ihmisten tietoisuuteen, ja epäilemättä Oldham on netonnut myös mukavan tekijänoikeuspotin. Molemmin puolin kunnioittavasta asenteesta kertoo, että hän päätyi laulamaan taustoja coverille.

I See a Darkness on laulu, joka kertoo henkilökohtaisista demoneista ja lopullisen tieltä suistumisen mahdollisuudesta ja viittaa suoraan niin ryyppäämiseen kuin huoraamiseenkin. On ilmeistä, että Cash pystyi ottamaan sen omakseen ja lataamaan sen täyteen myöhäiskauden levyjensä vanhatestamentillista auktoriteettia.

Hauraankorkealla äänellä varustettu Oldham joutui tekemään tempun vähän eri tavalla. Hänen esittämänään I See a Darkness ei ole kohtalokas toteamus, vaan hapuilevasta alusta kuolemankammon kuumentamaan intensiteettiin, pelon ja toivon käymättömille rajaseuduille kohoava rukous. Mielenkiintoista kyllä, siinä on voimakkaampi uskonnollinen subteksti kuin Cashin tulkinnassa, joka painottaa laulun maallista tasoa: miesten välistä ystävyyttä.

Tämähän on kyllä turhan harvinainen aihe Manowar-tyyppisen veljeysmetallin ulkopuolella. I See a Darkness on eittämättä ystävyysbiisien klassikko; kuinkahan monilla kahden miehen tunteellisilla jatkoilla sen säkeitä on hoilattu?

”Well I hope that someday buddy
We have peace in our lives
Together or apart
Alone or with our wives
And we can stop our whoring
And pull the smiles inside
And light it up forever
And never go to sleep”

Ystävä, jonka kanssa on tullut huorattua, vaikka sitten katumusta tehdenkin, on eittämättä hyvin maallinen ystävä. Mutta kun kertosäkeen lopussa kertoja toteaa suoraan, että ystävän rakkaus on ainoa asia, joka hänet voi pelastaa tuholta ja pimeydeltä, tulee mieleen kyllä Jumala.

Maallinen ja taivaallinen rakkaus, maallinen sekoilu ja teologiassa tarkoitettu synti, maallinen elämänuralta luisuminen ja metafyysinen kadotus tai helvetti – eri tasot sekoittuvat Oldhamin tekstissä toisiinsa, kenties viitaten siihen suuntaan, että nämä suuret uskonnolliset käsitteet ovat enemmän tai vähemmän vertauskuvia ihmiselämän aivan todellisille ja yhtä painaville draamoille.

Tällainen on kantrimusiikin perusainesta, mutta siinä missä vaikka Hank Williams koki olevansa vääjäämättä tuhoon tuomittu – ja olikin sitä – näkee Oldham edessään niin sanotun fifty-sixty-chancen. Joko käy vitun huonosti tai sitten ei.

Eikä se pimeys, jonka hän huonoina hetkinä edessään näkee, jonka hän pelkää nielaisevan minuutensa kokonaan, ole tässä tapauksessa kuolema viinaan vuokra-auton takapenkillä 29-vuotiaana (vaikka hän sen ikäinen olikin I See a Darknessin ilmestyessä). Masennuksen musta koira siitä pimeydestä tuijottaa. Siellä odottaa tie, joka vie köydenpätkän päähän jonkin piharakennuksen katosta roikkumaan.

On siis pidettävä valot vielä päällä, kaadettava vielä lasillinen, etsittävä jostain naisia ja ennen kaikkea toivottava, ettei ystävä häviä viereltä ja elämän liekki hänen mukanaan. Toivottava, että se riittää.

Hauras mahdollisuus, hento toivo. Siksi Oldhamin rikkonainen, molemmat vaihtoehdot tunnustava, tekstin preesensiä elävä tulkinta on kuitenkin oikeampi tälle kappaleelle kuin kaikista näistä tienristeyksistä jo kulkeneen, seesteisiin viime vuosiinsa saapuneen Cashin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Johnny Cashin versio.

Video ei ole enää saatavilla

Monsieur Mosse.

Muistan vieläkin, kun kuulin Mos Defin ja Talib Kwelin Black Star -duon Definition-kappaleen ensimmäistä kertaa. Se tapahtui lapsuudenkodissani, silloin kun äitikin oli vielä elossa.

Vuosi oli 1998 ja stereot olivat hopeiset, kulmikkaat Sharpit 1980-luvun alkupuolelta. Siellä ne ovat edelleen, ompeluhuoneen nurkassa.

Definition oli piilotettu Muzik-lehden mukana tulleelle The Tunes 98 -cd-levylle, musiikkihistorian alekoriin kopsahtaneiden housebiisien joukkoon. (Muistatteko vielä Muzik-lehden? Entä cd-levyt?)

Aiemmin en ollut kuunnellut satunnaisten Public Enemy– ja Cypress Hill -albumien lisäksi hiphopia juurikaan paljon.

Mutta nyt se oli menoa.

Minusta tuli räppikäännynnäinen. Ensin ostin Black Star -albumin ja pian sen jälkeen delasoulit, outkastit, nasit ja muut tavalliset epäillyt.

Definition-kappaleen reggaen kanssa harvinaisen epä-ärsyttävällä tavalla flirttaava soundi ja Muhammad Alin voimalla ja keveydellä kulkeva biitti kuulostivat korviini joltain aivan tuoreelta. Sitä paitsi biisi lähestulkoon räjäytti niin sanotun päännytke-mittarin – hiphopin lahjomattomimman arviointikeinon.

Mutta minähän puhun aivan väärästä kappaleesta!

No, se johtuu siitä, että Definition meni vuoden 1998 popklassikoita jaettaessa minulta sivu suun. Niinpä huijasin vähän. Luotan armollisuuteenne asiassa.

Mos Defin Black on Both Sides julkaistiin jo seuraavana vuonna ja se on edelleen Black Star -albumin ohella parasta, mitä kumpikaan herroista Def tai Kweli on saanut aikaan. Albumit ovat toistensa sisarteoksia.

Albumin aikoihin Mos Def – joka haluaa nykyisin tulla kutsutuksi nimellä Yasiin Bey – oli täydellisessä sopusoinnussa taiteellisten tavoitteidensa kanssa ja jaksoi vielä, luojan kiitos, keskittyä itse musiikkiin.

Myöhemmin, The New Danger -levyllä ja Broadway-/Hollywood-urallaan, Mos teki maagisen mysteerimatkan omaan anukseensa. Suutarin ei tarvitse pysyä lestissään, mutta olisi kiva, jos hän älyäisi keskittyä välillä siihen, minkä oikeasti osaa.

Black on Both Sides on joka tapauksessa suurin piirtein niin hyvää hiphopia kuin hiphop voi olla: sielukasta mutta iskevää; taiteellisesti kunnianhimoista mutta räpin parhaita perinteitä hyödyntävää; poliittista mutta ei saarnaavaa; monipuolista mutta linjakasta. Ja päännytke-mittarin neula lähentelee punaisen rajaa läpi levyn.

Ms. Fat Booty kiteyttää monet edellä kuvatuista asioista – joskin albumilta olisi voinut valita yhtä hyvin lähes minkä tahansa muunkin kappaleen, niin täyteläinen klassikko se on.

Musiikin pyöreä, paksu muoto ja lämpöä huokuva tunnelma tuovat mieleen kappaleen titulaarisen paksupeppuisen neidin. Mosse kunnioittaa hiphopin perinteitä tällä kertaa tarinankerrontaräpin keinoin, mikä ei tuohon maailman aikaan ollut suuressa huudossa.

Asia joka vahvimmin erottaa kappaleen vuosituhannen vaihteen hiphopista on kuitenkin sen asenne naisiin. Mos Def pyöräyttää räpin perinteiset sukupuoliroolit päälaelleen.

Tarinassa hän on se, joka ihastuu korviaan myöten ja haikailee tapaamaansa naista sitoutuneeseen parisuhteeseen. Neiti Paksupeppu on kyllä valmis seksiin, mutta vetoaa parisuhdeasioissa sitoutumiskammoon. Pian hänet nähdään kuitenkin intiimeissä tunnelmissa tanssilattialla – tällä kertaa toisen naisen kanssa.

Silti Mos Defin suusta ei kuulla ensimmäistäkään ”lutkaa” tai ”narttua”.

Se oli yksi niistä monista syistä, joiden vuoksi alun perin rakastuin Black Stariin, Mos Defiin ja Miss Fat Booty -kappaleeseen.

Ja ilman niitä en ehkä koskaan olisi rakastunut hiphopiin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Vähemmälle huomiolle jäänyt Do It Now samalta albumilta paalujunttaa niin innostavasti, että se ansaitsee tulla nostetuksi esiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Wagner tihkuu seksiä.

En varmasti ole ainoa, joka tutustui Lambchopiin ensimmäisen kerran vasta vuosituhannen vaihteessa kehuja keränneen Nixon-albumin myötä, vaikka yhtye oli ehtinyt julkaista jo neljä varsinaista studioalbumia sekä lukuisia singlejä ja omakustanteita.

Lambchop on aina ollut enemmän tai vähemmän Kurt Wagnerin sooloprojekti ja bändissä on soittanut vaihteleva määrä jäseniä. Musiikillisesti rikkaalla Nixonilla kuullaan noin kahdenkymmenen ihmisen musisointia.

Nixon on soulia ja vaihtoehtokantria naittava mestariteos ja sen kenties sielukkaimmalla kappaleella Up With People liidetään kohti taivaita. Kasvava tunnelma kuorrutetaan upeilla torvilla, jousilla ja gospelkuorolla. Albumin kansivihkoon Up With Peoplen sanat on painettu sivun alareunasta ylöspäin. Kaikella, mitä teemme, on seurauksensa. Ihmiskunnan on itse päätettävä, millaisen tulevaisuuden se haluaa luoda.

”And we are doing
And we are screwing
Up our lives today
What’s that we chanted
It’s this we planted
C’mon progeny!”

Albumimitassaan kuusiminuuttinen biisi päättyy suorastaan jumalalliseen kuoron kilpalaulantaan.

Nixonin jälkeen Wagner olisi voinut ryhtyä vaihtoehtokantrin supertähdeksi, mutta hän vetäytyikin kuoreensa ja levytti pienieleisen Is a Womanin (2002), omalla tavallaan loistoalbumi sekin. Kun tuo riitti oli suoritettu, saattoi taas alkaa laajentaa Lambchop-tajuntaa: tupla-albumi Aw C’mon/No You C’mon (2004) ei takuulla noussut listoille ainakaan satunnaisten trendien perässä juoksijoiden ostamana.

Aivan kuten uskonnoissa, Wagner tiesi, että hänen mukanaan pysyvät ne, joille Lambchopin musiikki itsessään on tärkeää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kurt Wagner valloitti tanssilattiat laulamalla X-Press 2:n klubihitillä Give It (2005). Se on toistaiseksi hänen ainoa visiittinsä Britannian singlelistan top 40:een.

Video ei ole enää saatavilla

Ei luusereita

Muistan kun kuulin tämän biisin kitarat ensimmäistä kertaa. Jokin niissä ärsytti samalla tavalla kuin 1980-luvulla aivoon ottivat tukkametallibändien balladeissa käytetyt Ovation-kitarat. Akustisen kitaran piezomikrofonin ulostulosta suoraan pöytään on aika kauhea soundi. Minua ei yleensä muovisuus haittaa enkä sähkökitaroissakaan haikaile lämpimien soundien perään. Joe Bonamassa aiheuttaa näppylöitä.

Mutta akustisen kitaran soundi, jossa ilmaa ei ole käytetty välittäjäaineena on todella vaikeata kuunneltavaa. Se elää ohuella kaistalla, jotenkin inhottavan vapaana ylä-äänisarjoista, jotka tekevät vaikka omalla tavallaan ohuesta Andy Gill -tyylisestä kitaroinnista niin hienon asian. No Scrubsin kitarat kuulostavat huonoilta sampleilta. Mutta eivät tarpeeksi huonoilta.

Tämä on vain yksi No Scrubsin hiukan rasittavista yksityiskohdista: Chillin äänialansa rajoilla vetämä laulusuoritus, tuskallisen pinnalliset lyriikat, Hype Williams -video… Kaikki nämä asiat ovat oireellisia meidän fin-de-sièclellemme, joka oli huomattavasti vähemmän radikaali kuin edellinen.

Sitten on niitä toimivia: hieno biitti, jäätävät synat, puhelinsoundilla vedetyt taustalaulut, joissa on maltettu olla käyttämättä Timbalandin rasittavaa tsikatsika-äännettä vaikka imitointi on oireellista…

Ja kaikki nämä yksityiskohdat yhdessä tekevät biisistä vastaansanomattoman.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Sporty Thievz teki tinakorvaisen vastineen TLC:n biisille.

Video ei ole enää saatavilla

Californication-albumi oli John Fruscianten (toinen oikealla) tyylikäs paluu Red Hot Chili Peppersin riveihin.

Huumeet.

Red Hot Chili Peppersistä tulee mieleen huumeet. Jos nyt ei aivan ensimmäisenä, niin viimeistään kolmantena heti korissukkaan pukeutumisen ja valkoisen miehen rockaavan funkin jälkeen.

Otherside, kuten aika iso osa yhtyeen kappaleista, on funkaavaa rockia ja kertoo huumeista. Biisin videossa taistellaan kubistista lohikäärmettä vastaan harmaasävyisessä, perspektiiviltään mahdottomassa maailmassa – mitä ilmeisimmin juurikin siellä toisella puolella. Sanat ovat astetta tulkinnanvaraisemmat, mutta rivien välissä käydään ankaraa vieroitustaistelua, josta etenkin solisti Anthony Kiedisillä on omakohtaista kokemusta.

Red Hot Chili Peppersin historia on täynnä aineita, eikä kuolemiltakaan ole vältytty. Yhtye värväsi huumeisiin kuolleen alkuperäiskitaristinsa Hillel Slovakin tilalle nuoren John Fruscianten 1980-luvun lopulla. Parin erinomaisen levyn jälkeen tämä erosi bändistä ja sekosi huumeisiin täysin. Hiljalleen Frusciante sai päänsä selväksi ja palasi yhtyeen riveihin. Californication-levyllä nelikko pääsi raiteilleen ja otti 2000-luvun haltuunsa.

Samalla kun Red Hot Chili Peppers löysi uuden suosionsa, se löysi myös raiteensa. Eli urautui. Californication on kelpo levy, mutta se on myös rankasti ylimittainen ja yllätyksetön, kuten sitä seuranneet levytkin. Sitä se teettää, raittius.

Levyn oleellisin kappale, reippaasta slovarista tai rauhallisesta popbiisistä käyvä Otherside on sekin jo hyväksi havaittujen maneerien toistamista. Se sisältää Blood Sugar Sex Magikin suurhittiä Under the Bridgeä, I Could Have Liediä, jopa oudon One Hot Minute -levyn My Friendsiä.

Othersidessä on kuitenkin oma jipponsa, mikä tekee siitä kiinnostavan kappaleen. Tuo jippo on kertosäe.

Muistan jo Californicationin ensikuuntelulla panneeni merkille surumielisen Othersiden, ja nimen omaan sen kertosäkeen. Ennen kuin olin edes kuullut koko melodiakulkua loppuun asti, se tuntui tutulta. Tämä lienee syy kappaleen menestykseen.

Oikeastaan kaikki muu kappaleessa onkin täytettä: yksioikoista puhelaulu-funkkausta ja venytteleviä bridgejä. Olkoonkin, että asiansa osaavalla yhtyeellä on lauluharmonioin, ghost-lyönnein, herkin kitaranäppäilyin ja eläväisin bassolinjoin kyky saada yhdentekevämpikin rallattelu kuulostamaan kelvolliselta. Säkeiden takia tätä kappaletta tuskin kuuntelee kukaan.

Othersiden ydin, siis se kertosäe, on kummallinen. Se alkaa tavanomaisena melankolisena hoilotuskertsinä, mutta jatkuu odotettua pidemmälle ja lopulta jää ikään kuin kesken. Mieleenpainuva sävelkulku on kappaleen kiistaton keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. Dramaattiseen ja metelöivään c-osaan siirtyessä biisin kliimaksi tuntuu lähenevän, mutta kappale ei Fruscianten soolosta ja antaumuksellisesta taustahoilotuksesta huolimatta kulminoidu tunteiden täydelliseen ejakulaatioon.

Tämä musiikillinen liki-täyttymys tukee kappaleen sisintä. Se, samoin kuin viimeinen kertosäe, jää kesken. Ei kai addiktin taisto lohikäärmettä vastaan pääty koskaan sekään, vaikka niskan päälle pääsisikin. Ja tämä loputon jännite tekee taistelusta kiinnostavan, aivan kuten Othersidestäkin.

Video ei ole enää saatavilla

Tom Barman (keskellä edessä) ja dEUS.

dEUS on aina ollut vaikea pähkinä purtavaksi. Belgialaisyhtyeen musiikissa ja olemuksessa on rahtunen liikaa boheemia pikkutakkia ja Zappalta haiskahtavaa kulttuuriravintolaa, että siihen tohtisi suin päin rakastua.

Parhaimmillaan bändin konsepti – Wim Wenders kohtaa Sonic Youthin – on kuitenkin tuottanut pieniä mestariteoksia. Sellaisia kuin esikoisalbumi Worst Case Scenarion (1994) taiderock-klassikko Suds & Soda, joka olisi voinut määrittää grungen tulevaisuuden jos grunge olisi ollut keskieurooppalainen keksintö, kakkosalbumi In a Bar Under the Sean (1996) lempeä Little Arithmetics, joka kiteyttää Wilcon vuosituhannen vaihteen jälkeisten levyjen kauneuden – sekä tietenkin Instant Street, The Ideal Crash -albumin (1999) ja dEUSin koko uran ylivertainen merkkipaalu, joka käy reilussa kuudessa minuutissa läpi inhimillisten tunteiden lähes koko kirjon.

Kiitos Mumford & Sonsin, moni luulee vihaavansa banjoa, tuota instrumenteista sympaattisinta. Modernin populaarimusiikin ymmärtäjän vasta-argumentti banjo-gatessa on yleensä Sufjan Stevens – kuuntele The Avalanche ja liikutu tai et ole ihminen! – mutta se voisi olla yhtä hyvin dEUS ja nimenomaan Instant Street.

Kappaleen käynnistävä yksinkertainen banjomelodia on avoin, vilpitön ja pyyteetön kuin vanhan palveluskoiran tai viimeiselle matkalleen valmistautuvan suomenhevosen katse. Viisitoista sekuntia sitä kauraa, ja kuulija on enemmän kuin valmis laulaja Tom Barmanin tarinalle, joka saattaa kertoa loppuun palamisesta, ihmissuhteen kuihtumisesta ja – kuka ties – päihteiden tarjoamasta hetkellisestä helpotuksesta.

Rakastan Instant Streetiä ennen kaikkea musiikillisista syistä – se olisi yksi 1900-luvun suosikkikappaleistani, vaikka sen lyriikka korvattaisiin The Wombats -yhtyeen suuren ajattelijan Matthew Murphyn hylkäämällä haiku-hahmotelmalla kreisistä polttari-illasta lontoolaisessa indiediskossa.

Instant Street on kuitenkin täydellinen kappale myös sanoituksensa puolesta. Siteeraisin mielihyvin laulun sanoituksen tässä kokonaisuudessaan, mutta nostettakoon ennemmin sen kolmesta säkeistöstä kustakin esiin se kaikkein silmääkostuttavin ja kurkkuakuivattavin hetki:

1: “You’re probably right, seen from your side, that I’ve been lucky
but I’ve been meaning to crack all week”

2: “It wouldn’t be true, not towards you, to say that I’m staying.
When on every single impulse, on every other move I react”

3: “’Cause you know it’s not my style to be giving up now
And this pain in my side, I had enough”

Instant Street jakautuu kahteen osaan yhtä hämmästyttävällä tavalla kuin edellä mainitun Wilcon mestarillinen Impossible Germany (2007). dEUS iskee kakkosvaihteen silmään juuri sillä siunaaman hetkellä, kun Barman ilmoittaa saaneensa tarpeekseen: ”I had enough”.

Kappale, joka on alkupuolellaan tikittänyt rauhallisesti ja vääjäämättömästi kuin kaappikello, herää yhtäkkiä eloon ja alkaa kasvattaa itseään kohti pitkää, jankuttavien kitaramelodioiden kiihdyttämää kliimaksia, joka onnistuu epätoivoisessa riehakkuudessaan lietsomaan kuulijan lähelle paniikkia.

Kun kitarat lyövät vapauttavan viimeisen soinnun ajassa 6:08, voi vihdoin hengittää – syvään. Ja painaa play-nappulaa uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Luonto täyttyy Smogista.

Jos indiemuusikoita arvotettaisiin heidän parisuhdehistoriansa mukaan, mikä on toki ajatuksena järjetön ja kamala, Bill Callahanin status olisi kärkipäässä. Tai siis, Cat Powerin ja Joanna Newsomin kanssa seurustelusta irtoaisi väistämättä kovat pisteet.

Callahanin ensimmäinen omalla nimellään julkaisema albumi Sometimes I Wish I Were an Eagle (2009) oli tekijänsä yleiseen kryptisyyteen nähden avautuminen erosta Newsomin kanssa. Kymmenen vuotta aiemmin Smogin nimellä julkaistu – ja ainakin minun kirjoissani Callahanin huikean uran huikein mestariteos Knock Knock kietoi puolestaan mahdolliset eroviitteet paksun arvoitusverhon taa.

Knock Knockin kansi, jossa kissa pönöttää salamoivan taivaan alla, sisältää toki 1+1-tyyppisesti ratkaistavan metaforan, mutta muutoin Cat Power -viitteiden etsiminen albumilta vaatii mielikuvitusta ja ennen kaikkea uskoa siihen, että niitä sieltä löytää.

Albumin keskipisteenä sijaitseva Cold Blooded Old Times soi muuten raskasmielisellä ja jylhällä levyllä leppoisana ja hyväntahtoisena renkutuksena, joka tosin käsittelee varsin selkokielisesti lapsuustraumoja ja niiden vaikutusta ihmisluonteeseen.

the type of memories
that turn your bones
turn your bones to glass

and though you were
just a little squirrel
you understood every word

and in this way
they gave you clarity
a cold-blooded clarity

cold-blooded old times
cold-blooded old times

Selvittämättömäksi jäävä mysteeri on siinä, viittaako kappaleen viimeinen säkeistö hyväksikäyttöön vai siihen, että Chan Marshall olisi pettänyt Callahania. Jos vaihtoehto on jälkimmäinen, koko kappaletta voisi pitää viitteenä Marshalliin ja hänen menneisyyteensä jatkuvasti paikasta toiseen muuttaneen eroperheen lapsena, joka 16-vuotiaana etääntyi täysin äidistään.

how can I stand
and laugh with the man
who redefined your body?

Albumina Smogin Knock Knock on erityislaatuisimpia moderneja lauluntekijälevyjä. Kokeellisena ja Jandekin innoittamana muusikkona 90-luvun alussa aloittanut Callahan oli viimeistään edellisellä levyllään Red Apple Fallsilla (1997) tuonut lo-fi-kohinan sijaan kappaleisiinsa toiveikkaana junnaavaa folkia. Red Apple Fallsin tavoin Jim O’Rourken tuottama Knock Knock oli Smogin ensimmäinen bändilevy, jonka sävyt vaihtelevat No Dancingin jyrisevästä folkrockista River Guardin surumieliseen slowcoreen.

Laulunkirjoituksensa lisäksi albumin hienous piilee siinä, miten se uskaltaa monessa yhteydessä olla niin vähän. Cold Blooded Old Timesia vetävät monotonisen kitaranrenkutuksen lisäksi koomisen veltot taputukset ja myöhemmin ilmestyvät yksittäiset pianosoinnut. Kappale voisi olla ohi jo kolmen minuutin kohdalla, mutta Callahan päättää vielä huikennella hieman. Bändi jatkaa soittamistaan samalla kuivakalla mekaanisuudella kuin tähänkin asti, mutta maestro irroittelee rennosti löyhän pentatonisen kitarasoolon.

Ja taivas varjele millaisen kitarasoolon! 52 sekuntia tremolona soitettua säveltä, jonka nimeä tai käytettyjä kitaraefektejä en näillä korvilla osaa suoraan nimetä. Mutta vähemmästäkin on ihmisiä julistettu neroiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Travis-tavis Fran Healy.

Olen aina vähän häpeillyt teinivuosieni suosikkiyhtyeitäni. Yläasteella en pitänyt hirveästi ääntä Travis-diggailustani. Kovia juttuja minua kovempien jannujen keskuudessa olivat muun muassa Children of Bodom ja Sepultura. Uusmetalliyhtyeet olivat myös hyväksyttyä musiikkia. Olisi ollut noloa joutua pilkatuksi nynnypop-mieltymysteni vuoksi.

Travis kuitenkin puhutteli minua paljon enemmän kuin metallimusiikki. Olin tykännyt bändistä hirvittävän paljon siitä lähtien, kun viidennellä tai kuudennella luokalla leirikoulussa näin MTV:ltä Why Does It Always Rain On Me -videon. Ei se ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun kuulin kappaleen.

Muistan pyytäneeni television kaukosäädintä hallinnoinutta tyttöä jättämään kanavan vaihtamatta. Saatoin ehkä vähän lauleskellakin kappaletta. Muistikuvani ovat hämärät, mutta muistan olleeni todella vakuuttunut.

Asia nyt vaan oli niin, että metallimusiikki ei puhutellut minua yhtään samalla tavalla kuin popmusiikki. En minä sitä oikeastaan osaa selittää, miksi Travis oli ainakin maailman kolmanneksi paras bändi, jollei parempi. Bändin kappaleet ovat hirveän kivoja, se riitti.

Siinähän se ongelma tulikin. ”Travis on tavis”, letkautti joku minulle jollain IRC-kanavalla. Travis soittaa mukavia kappaleita mukavalla tyylillä. Se alkoi jossain vaiheessa kyllästyttää, ja Travis muuttui maailman kivoimmasta maailman tylsimmäksi. Siksi minua nykyään vähän ujostuttaa kertoa teinivuosieni suosikkibändistä.

Kuuntelin Why Does It Always Rain On Men ensimmäistä kertaa pitkään aikaan juuri hetki sitten. Elämäni on ihan hyvällä mallilla, mutta kyllä asiat ovat paljon enemmän päin vittua verrattuna vuoteen 2003. Siksi vähän ihmettelen reaktiotani.

Why Does It Always Rain On Me? on sellainen hyvän mielen itsesääli-kappale. Ei minulle tullut mieleenikään kieriskellä itsesäälissä. Murrosikäisenä otin asiat aika vakavasti, ja siksi olin pään sisälläni hiljaa sitä mieltä, että tämä kappale on tunnussäveleni. Ei ole mitenkään yllättävää, että Travis herättää minussa nykyään lähinnä lämpimiä nostalgian tunteita.

Video ei ole enää saatavilla

Hey hey, we’re NOT the Monkees!

Ihminen! Laita tämän tekstin alta löytyvä video pyörimään. Katso ympärillesi. Näet sitten pukumiehiä, jakkupukunaisia, trendikkäästi pillifarkkuihin pukeutuneita graafisia suunnittelijoita tai työkaluhaalareihin sukeltaneita raksaäijiä, kuvittele heidät kaikki trumpettifarkkuihin ja pitkäkauluksisiin kauluspaitoihin. Tarkkaan kammattujen ja tupeerattujen hiusten paikalle hillitön afro. Kattoon diskopallo pyörimään ja värivalot vilkkumaan.

Tämä kirjoitus on aikamatka vuoteen 1999. Popkappale nimeltä Moving, jota tämä kirjoitus käsittelee, on musiikillinen aikamatka tanssittavalle 1970-luvulle. Supergrass oli 1900-luvun viimeisenä vuotena ykkösluokan vaihtoehto sydämensä niin brittipopille kuin 1970-luvun musiikille menettäneelle musadiggarille. Yhtye siirtyi kolmannella albumillaan kappaleiden säkeistöissä kohti 1970-lukulaisesti tanssittavia rytmejä, supergrassmaisesti rokkaavien kertosäkeiden pysyessä bändin tavaramerkkinä.

Moving on kestänyt ajan hammasta hyvin. Biisin neljäntoista vuoden ikä näkyy vain siinä, että se laittaa pään nykimään entistäkin vahvemmin tahdissaan. Jalka alkaa väkisin tamppaamaan tahtia.

Vuonna 2010 pillit pussiin laittanut Supergrass ei ehkä yltänyt kolmannella levyllään kokonaisuutena I Should Coco– ja In It for the Money -albumien tasolle, mutta Moving on yhtyeen parhaita lauluja. Sen sanoituksessa käsitellään pitkään jatkuneen kiertue-elämän puuduttavuutta ja hektisyyttä, sitä, kun hotellihuoneet tuntuvat kaupungista ja maasta riippumatta samalta. Biisin video liikkuu saman teeman ympärillä.

”Moving, just keep moving
’til I don’t know what I’m saying
I’ve been moving so long
The days all feel the same”

Kuuntelitko biisin jo? Minä myös. Jos nyt olisi perjantai-ilta ja sijainti kotitoimiston sijaan vaikkapa Bar Loosen alakerta Helsingin Annankadulla, tapahtuman nimi indiedisko ja DJ laittaisi Movingin soimaan, säntäisin välittömästi tukka putkella tanssilattialle esittelemään maailman parhaita tanssimuuvejani.

Ostaisitko tältä mieheltä lautasellisen sisqonmaqqaraqeittoa?

”Content: The song is about women who wear thong underwear and bikini bottoms.”
– Wikipedia

Sisqón Thong Songin voi tietenkin nähdä etiäisenä alkavan uuden vuosituhannen rappiosta, klubimusiikin pornoistumisesta ja paradigmanvaihdoksesta MTV:n ansaintalogiikassa, jonka myötä liha korvasi musiikin ensisijaisena myyntivalttina. Sen voi nähdä oireena amerikkalaisen viihdekoneiston lopullisesta kalifornikaatiosta ja siirtymisestä öljytynpinnallisiin arvoihin, merkkinä popin syvään juurtuneesta objektipakkomielteestä naisvartaloon.

Tai sitten kyseessä on vain näppärästi tuotettu, mutta sävellyksenä hieman mitäänsanomaton kertakäyttöhitti, joka seksuaalisilta painotuksiltaan on lopulta melko harmiton. Se on mantramainen ruminaatio kangaskappaleesta, joka toisten mielestä ei ole vaate lainkaan, ja jonka keksimisestä toiset soisivat myönnettävän Nobelin fysiikanpalkinnon.

2000-luku on antanut meille paljon Thong Songia epäilyttävämpiäkin tuotoksia, joskus alakulttuuriestetiikan varjolla, yhä useammin musiikillinen antikin on riisuttu sulojen ympäriltä pois. Hiphop-artisteista A$AP Rockyn ja Riff Raffin kaltaisten vaihtoehtoräppäreiden videoiden tuottajat puolestaan ovat tajunneet, että pääasiallisena levityskanavana vaikkapa Youtube sallii näyttää paljon enemmän kuin television kontrollin piirissä olisi mahdollista.

Joseph Kahnin ohjaama video kieltämättä näyttää vuoden 2013 standardeilla kesyltä. Lisäksi moralisteja voisi muistuttaa siitä, että blondatuissa hiuksissaan ja kokovalkoisessa haalarissaan ympäriinsä pomppiva Sisqó ei ole mikään machouden ylin ilmentymä. Viimeistään ilotulitteiden räiskyessä jousisektion taustalla lopun estradiosuudessa on selvää, että Sisqó oli yhtä paljon miesyleisölle suunnattu supertähti kuin Liberace aikanaan.

”I like it when the beat goes da na da na
Baby make your booty go da na da na
Girl I know you wanna show da na da na
That thong th thong thong thong”

Moiselle vieterille ei voi vihainen, vaikka hän vertaa naistaan kuorma-autoon. Ja yrittää tosissaan uskotella meille kiihottuvansa siitä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Haluan kuvitella, että Sisqólla on tapana kuunnella tätä autossa omana ”voimabiisinään”.

Video ei ole enää saatavilla

The Dismemberment Plan – silpomista suunnitteleva nelikko Washington D.C.stä.

Se on se tietty 1990-luvun indierockin soundi, joka muistuttaa minua eniten siitä kuinka kasvoin melkoisen hiljaisessa kaupungissa. Välillä ei ollut paljoakaan tekemistä, ja viimeistään puberteettivaiheessa pikkukaupunkimentaliteetti alkoi aiheuttaa hampaankiristystä.

Onneksi senaikainen tyttöystäväni sattui tuomaan mukanaan toivomani levyn: Dismemberment Planin Emergency & I:n. Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin siitä oli tullut levy, jota kuuntelin aina (kesäisempien) iltojen pimetessä, puhtaasti siitä syystä että siltähän se kuulostaa. Katuvalojen ja lehvien kohtauspisteeltä. Kyynikko toteaisi: Frendien intron loppukohtaukselta, mutta liekö silläkään väliä.

Kirveellä suoritettu jako lohkoo Emergency & I:n biisit suunnilleen kolmeen osaan. On huomattavasti pirteämpää, energistä hassuttelua (Gyroscope, 8½ Minutes, You Are Invited, Memory Machine), superlatiivista pohdiskelua (A Life of Possibilities, Back and Forth) ja surumielistä maalailua (Spider in the Snow, The Jitters). The City menee viimeksi mainittuun.

Kaupunkiangstia! Yksinäisyyttä! Travis Morrison tarttuu pieniin yksityiskohtiin ja yhdistää pisteet – lopputulos on täynnä muodotonta tyhjyyttä ja kalvavaa yksinäisyyttä. Joe Easley soittaa loputtoman tarttuvaa, eteenpäin nojaavaa rytmiä.

Joskus aikoinaan, kun muut samanikäiset alkoivat kaikota alkuperäisiltä asuinsijoiltaan, The City oli melko pistävääkin kuultavaa. Eihän siellä pohjoisessa ollut todellakaan mitään tekemistä, mutta kun tuttavat eivät olleet enää edes samassa kaupungissa, hiljaisuus alkoi todellakin käydä hermoille. Oli viisainta liittyä Travis Morrisonin kaipailemiin henkilöihin, jotka näkivät tulevaisuutensa aivan muualla: ”The city’s been dead for long enough”.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Dismemberment Planin tuotantoon kuuluu myös yksi kaikkien aikojen bilebiiseistä.

Video ei ole enää saatavilla

Hefner, eli vasemmalta lukien Hayman, Harding, Hayter.

Darren Haymanin vuonna 1995 perustama Hefner on brittipopin salattu aarre, unohdettu suuruus, aliarvostettua nerokkuutta ja muita vastaavia kliseitä. Bändin suurin fani oli John Peel, joka valitsi vuoden 1999 Fidelity Wars -levyltä kaksi kappaletta saman vuoden Festive-listauksensa top-kolmoseen.

Vaikka Hayman on aksenttiaan myöten leimallisen britti, Hefnerin musiikillinen tausta oli Atlantin takaisessa indierockissa, selvimpänä Pavementissa. Hefner oli slacker-indietä brittiläiseen tapaan. Haymanin teksteissä on samaa naivismia kuin Jonathan Richmanilla, mutta silti Hefner jos mikä oli älykköbändi, joka annosteli itseironiaa ja kyynisyyttä tunteikkuutensa sekaan. Haymanin humalaista realismia, makuuhuoneita ja tupakansavua pursuavat tekstit ovat lavuaaridraamaa kaksvitosille taideopiskelijoille.

Hefnerin henkistä taajuutta kuvaa parhaiten Fidelity Wars -levyn avausraidan Hymn for Cigarettesin (jossa Hayman muistelee eksäänsä tupakkamerkkien kautta) lause.

”How can she love me if she doesn’t even love the cinema that I love”

Toisin kuin vaikka Pulpin kohdalla, Hefnerille arjessa ei ollut mitään magiaa tai vertauskuvallisuutta, vaan kaiken pohjalla oli monimutkainen ihmissuhderealismi ja twee popille sukua oleva herkkäily. Yhteistä molemmille bändeille on niiden pakkomielle naissukupuoleen, tosin sillä erotuksella että Pulp saattoi laulaa muistakin aiheista.

Erotematiikkaa käsittelevän Fidelity Wars -levyn kolmossingle I Took Her Love for Granted on yksinkertaisen koukuttava Pixies-basson johdattama sävellys ja naiivi laastarisuhdekuvaus, jonka tekstiin ei jää mitään tulkinnanvaraa. Kun kuuntelee Haymanin äänenpainoja ja toteamuksia, mieleen nousee väistämättä Jarvis Cocker ja Common People.

”Hope was propping me up when I met her
As soon as I saw her I wanted to taste her lips,
So I did
I was ecstatic
for at least six weeks
oh”

Toinen säkeistö paljastaa biisin hyväksikäyttävän pohjavireen, johon myös kappaleen nimi viittaa. I Took Her Love for Granted on laulu laastarisuhteesta, joka meneekin vikaan. Lähtökohtaisesti ylipainoiseen tyttöön ihastuminen aiheuttaa kognitiivista dissonanssia, mutta kertoja onnistuu silti täyttämään eronjälkeisen tunnetyhjiönsä. Lopulta tilanne on vielä alkuperäistäkin surkeampi, ja sellainen, että Hayman joutui kirjoittamaan Fidelity Warsille myös Every Little Gesture -biisin purkaakseen tämän laastarijutun aiheuttamia solmuja.

”Can’t feel disappointed when her hips are that wide
but I still feel lonely and screwed up inside
And the taste of her tongue
it makes me wish I’d given up smoking
She was a big, big girl she had big ideas
Like how my heart should be free
but I don’t want it to be
I want her
here beside me”

Video ei ole enää saatavilla

Jotkut kuvan soittajista eivät liity tapaukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Otetaan Mark E. Smithin laulu pois ja The Fallkin kelpaa automainokseen:

Video ei ole enää saatavilla