Sikiö, joka laulaa Elizabeth Fraserin äänellä.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeskymmeneskolmas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoitteiden takia Stardustin Music Sounds Better With Yousta ja 2Pacin Changesista löytyy listalta ei sitten alkuunkaan oikeat versiot. Vielä huonommin on Rialton Monday Morning 5:19 -kappalene laita, joka puuttuu kokonaan.

NRGM Popklassikot 1998 Top 30 (no, okei: Top 29)

1. Elliott Smith – Waltz #2 (XO)
2. Massive Attack – Teardrop
3. Studio Allstars – Music Sounds Better With You [Stardust]
4. Air – Sexy Boy
5. Refused – Protest Song ’68
6. Pulp – This Is Hardcore
7. Jay-Z – Hard Knock Life (Ghetto Anthem)
8. Belle & Sebastian – Sleep the Clock Around
9. Brandy & Monica – The Boy Is Mine
10. Madonna – Frozen
11. Mercury Rev – Holes
12. Fatboy Slim – Praise You
13. Neutral Milk Hotel – The King Of Carrot Flowers Pt. One
14. Black Star – Definition
15. The Divine Comedy – Generation Sex
16. Manic Street Preachers – If You Tolerate This Your Children Will Be Next
17. 2Pac & Roniece – Changes [2Pac]
18. Beastie Boys – Intergalactic
19. D’Angelo – Devil’s Pie
20. The Smashing Pumpkins – Ava Adore
21. The Jon Spencer Blues Explosion – Talk About The Blues
22. Cher – Believe
23. Lauryn Hill – Everything Is Everything
24. U.N.K.L.E. – Rabbit In Your Headlights (feat. Thom Yorke)
25. Hole – Malibu
26. The Cardigans – Erase / Rewind
27. Cat Power – Cross Bones Style
28. Money Mark – Hand In Your Head
29. Turbonegro – Get It On

Kuuntele soittolista tästä.

Steven Paul Smith kuoli 21.10.2003.

Nuorgamin Small talk -juttusarjassa artisteille esitetään kysymyksiä, joista jotkut toistuvat haastattelusta toiseen. Joskus vastauksia purkaessa näitä kysymyksiä tulee pohdiskeltua itsekin.

”Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua?”

Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka suhtautuu musiikkiin intohimoisesti, mutta säilyttää samalla etäisyyden kunnioittamiinsa artisteihin. Sama pätee myös muihin kiinnostuksenkohteisiini. Niinpä en voi sanoa, että kenenkään muusikon tai muun arvostamani henkilön poismeno olisi koskaan koskettanut minua erityisen syvästi. Tarkoitan siis ihmistä, jota en ole tuntenut, vaikka hänen elämäntyönsä olisikin ollut minulle läpikotaisin tuttu tai parhaassa tapauksessa jopa tärkeä osa omaa elämääni.

No, jos ollaan aivan tarkkoja, muistan kuitenkin kaksi ympäri maailmaa kiirinyttä suru-uutista poikkeuksellisen selvästi.

Kun Ayrton Sennan auto suistui Imolassa radalta vuonna 1994, seurasin tapahtumia ensin televisiosta, sitten radiosta. Seisoin tuolilla keittiössä ja kurkottelin käsilläni kattoon, kun toimittaja kertoi brasilialaiskilpa-autoilijan menehtymisestä.

Niin ikään olin radion ääressä, kun tieto Elliott Smithin kuolemasta lokakuussa 2003 saavutti minut. Lueskelin myöhään illalla sängyssä ja satuin avaamaan radion juuri Ylen pop-uutisten uusinnan aikaan. Vaikka kuulin uutistenlukijan sanovan ainoastaan ”… kuollessaan 34-vuotias”, tiesin heti, että nyt puhuttiin Smithistä.

Sattumat eivät kuitenkaan jää tähän. Juuri ennen radion avaamista olin kuunnellut Figure 8 -albumia, minkä jälkeen olin vaihtanut soittimeen ystäväni minulle polttaman Smith-kokoelman, jonka helmi oli viitisen vuotta aiemmin ilmestyneen XO-albumin Waltz #2.

Ja nyt menee todella oudoksi. Muistan tarkasti, kuinka kuunnellessani tuolloin lokakuisena iltana muutaman kerran peräkkäin pohjattoman surumielisyydestä, mutta silti puhdistavaa ja voimaannuttavaa Waltz #2:ta mietin, millaisin silmin näillä tuskaisilla kappaleillaan muiden taipaletta tasoittava muusikko mahtaa nähdä oman elämänsä. Ja näitä ajatuksia puolihuolimattomasti pyöritellessäni sammutin levysoittimen ja avasin radion.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Elliott Smith esitti aikoinaan Waltz #2:n akustisesti Ruotsin televisiossa avaten samalla lyhyesti ajatuksiaan laulunkirjoittamisesta.

http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&NR=1&v=kgU1oskpEkI

Sikiö, joka laulaa Elizabeth Fraserin äänellä.

Vielä vuonna 2013 voi musiikista keskusteltaessa törmätä väitteeseen, että koneilla tehty musiikki olisi jotenkin ”epäorgaanista” tai ”sielutonta”.

Näin tapahtuessa pyrin laittamaan Massive Attackin Teardropin soimaan. Argumentit vajoavat yleensä nopeasti ”kyllä, mutta” -tasolle.

Koska kukaan ei voi kiistää Teardropin sielua, yrittävät konemusiikin kriitikot pelastaa kasvonsa vetoamalla poikkeuksiin: ”tässähän on oikeita instrumentteja seassa” tai ”tämä laulaja on aika hyvä”.

Ne ovat molemmat tekosyitä.

Teardrop hengittää ensimmäistä sekunneistaan alkaen, kauan ennen kuin Elizabeth Fraser avaa suutaan tai kappaleen majesteettisesta cembalosta on kuultu ensimmäistäkään nuottia.

Ehkä hämmentävintä kappaleessa on siitä alusta asti huokuva lämpö. Vaikka Mezzanine-levyn äänimaailma on monin osin kova ja uhkaava, kuulostaa Teardrop mollisoinnuistaan huolimatta lohdulliselta, kuin turvapaikalta johon käpertyä vuodattamaan yksinäinen kyynel maailman pahuudesta.

Tai kohdulta, kuten kappaleen tyylikkäässä videossa.

(Mitä sitten, että todellisuudessa kasvaminen on kovaa työtä ja sikiöiden sydän lyö lähes kaksinkertaisella nopeudella kappaleen pulssiin verrattuna. Mielikuvillahan tässä pelataan.)

Kappaleen sykkivän pulssin teho ei ole jäänyt huomaamatta muiltakaan: sitä ovat versioineet niin Elbow, José González kuin Gary Barlow. Lisäksi se on tuttu kokonaiselle sohvaperunoiden sukupolvelle lääkärisarja Housesta, jossa se on niin ikään kuvitettu fysiologisilla animaatioilla.

Video ei ole enää saatavilla

Tällä pääsee Punavuoresta Meilahteen

Kaksi biisiä leimaavat tätä vuotta yli muiden, ainakin minun päässäni. Toinen on Armand Van Heldenin upea Flowerz ja toinen Stardustin Music Sounds Better With You. Oli hieno hetki tanssimusiikissa. Daft Punkin Homework oli julkaistu edellisenä vuonna ja sekä Da Funk että Around the World soivat yhä silloin vielä musiikkivideoita esittäneellä MTV:llä.

Mitä tulee tuon hetken soundin ilmentämiseen, Music Sounds Better With You hipoo täydellisyyttä. Jos piirretään viiva Flowerzin sielukkuudesta Around the Worldin konerakkautta sykkivään sydämeen, Music Sounds Better With Youssa loistavat molempien ääripäiden parhaat puolet. Filsuhousea parhaimmillaan.

Tästä tulee aina mieleen kesäyö Dianan puistossa, sOdan tai Kerman sulkemisajan jälkeen. Matka jatkui Mechelininkadun huoltikselle, joka oli auki 24 h. Silloin se ei vielä ollut ABC. Siitä oli hyvä kävellä Mechelininkatua Runeberginkadulle ja edelleen Topeliuksenkadulle kunnes tuli Mannerheimintielle. Ja kotiin.

Video ei ole enää saatavilla

Ou est la vache?

Vuonna 1998 Air teki musiikkia, joka sopi täydellisesti vuosituhannen vaihteeseen. Sen lempeästi kuulijaa hellivät soundit edustivat sekä 1990-luvulle tyypillistä myyttiseen menneisyyteen haikailua että uuden vuosituhannen kihelmöivää odotusta. Se kuulosti musiikilta, jota saattoi kuunnella niin 1970-luvun playboy leveälahkeisissa housuissaan ja kirjavassa tekokuitukauluspaidassaan kuin Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin avaruusagentit Valerian ja Laureline leijaillessaan tehtäviensä välissä vaaleanpunaisessa tähtisumussa.

Nicolas Godinin ja Jean-Benoît Dunckelin Versailles’ssa vuonna 1995 perustaman yhtyeen tyyli vakiintui jo sen varhaisilla singleillä, kuten Modulor Mixillä tai kuvaavasti nimetyllä Casanova 70:lla. Näillä myöhemmin Premiers Symptômes -EP:llä uudelleen julkaistuilla raidoilla kuultiin Godinin ja Dunckelin tavaramerkiksi muodostunut retrofuturistinen yhdistelmä easy listeningiä, varhaisia syntetisaattorimusiikin innovaattoreita, progressiivista rockia, Serge Gainsbourgin ja Burt Bacharachin tapaisia hienostuneita popvisionäärejä ja modernin tanssimusiikin soundeja.

Duon musiikki soveltui mainiosti huilaamiseen rankkojen tanssimaratonien välissä, mutta se ei jäänyt pelkäksi chillout-musiikiksi. Yhtä hyvin Airin raikkaan melodiset kappaleet toimivat kotikuuntelussa ja toki myös trendikkäiden kahviloiden äänitapettina.

Duon todellinen mestariteos oli sen vuonna 1998 julkaistu debyyttipitkäsoitto Moon Safari, joka osoitti, että Air kykeni vaivatta lunastamaan singlejensä odotukset. Moon Safari oli mestarillinen luomus, joka esitteli Godinin ja Dunckelin musiikillisen vision täydessä loistossaan. Se oli upea menneisyyden, nykypäivän ja tulevaisuuden palasista kasattu persoonallinen kokonaisuus, joka kuulosti samalla sekä tutulta ja tuoreelta – kuin muistolta tulevaisuudesta.

Albumi sai sellaiset vielä muutamaa vuotta aikaisemmin mauttomana pidetyt soittimet, kuten vocoderit, Wurlitzerin ja Rhodesin sähköpianot, Moog-syntetisaattorit tai vaikkapa erityisesti diskolevyiltä tutun ARPin Solina String Ensemblen, kuulostamaan yhtäkkiä viileääkin viileämmiltä. Airin musiikki ei nojannut kuitenkaan pelkkiin syntetisaattoreihin tai sähköpianoihin, vaan myös akustiset pianot ja flyygelit sekä Godinin soittamat kitarat ja bassot kuuluivat duon musiikilliseen arsenaaliin. Ei ihme, että esimerkiksi allekirjoittaneelle yhtyeen yhdistelmä elektronista musiikkia ja perinteisempää poprockia toimi hellänä johdatuksena kitaravetoisesta popista koneilla tehdyn musiikin pariin.

Moon Safarin ensimmäinen single, loistokas Sexy Boy, edustaa Airia popeimmillaan. Se on riemastuttavan härski riettaan hikisesti pumppaavine kertosäkeineen ja näitä seuraavine raukean rentoine säkeistöineen. Godin ja Dunckel leikittelevät kappaleessa sukupuolirooleilla ja androgynialla. Näennäisesti sen lujana penetroiva kertosäe on maskuliininen ja pehmeän eteerinen säkeistö feminiininen. Kuitenkin kappaleessa käännetään sukupuoliroolit päälaelleen sekä Dunckelin androgyynillä laulunäänellä että suuntaamalla himokas katse mieheen.

Kiitos netistä löytyvien käännösten ranskaa osaamatonkin voi tarkastella myös kappaleen sanoituksia. Enimmäkseen ne on kirjoitettu kieli visusti poskessa, mutta atleettivartaloisista sankareista ja sänkipartaisista hyvin pukeutuvista idoleista kertovien höpsöjen säkeiden seasta löytyy pientä viestiäkin. Laulaessaan siitä, kuinka hänkin haluaa jonain päivänä olla samanlainen kuin “dollarisilmäiset” ja “timanttihymyiset” “komeat jumalat”, Dunckel asettuukin yhtäkkiä hieman pakkomielteisen ihailijan asemaan, joka unelmoi pääsystä täydellisten sankareidensa Pantheoniin.

Unelmat ovatkin kaikissa muodoissaan keskeinen osa Airin musiikkia, tulihan sen nimikin sanoista amour, imagination ja rêve eli rakkaus, mielikuvitus ja uni, unelma tai haave. Godin ja Dunckel tekevät musiikkia, joka kaikessa retroilussaan tuntuu sijaitsevan jossain ajan tuolla puolen. Se sijaitsee menneisyyden ja tulevaisuuden idealisoidussa mallissa, jota ei tavata luonnonvaraisena missään muualla kuin heidän mielikuvituksensa tähtitarhoissa. Kuten Sexy Boyn ”ideaalimies maskuulinisine charmeineen”, Godinin ja Dunckelin retrofuturistinen visio on vain kuvitelmaa. Mutta kuinka kaunista sellaista se onkaan!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

La Femme D’Argent -kappaleen video paitsi esittelee Airin soitinarsenaalia, myös kertoo hauskoja faktoja Moon Safari -levyn kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

”Tää on ihan älyttömän situationistista, pojat.”

Refused hajosi pian tämän kappaleen emoalbumin The Shape of Punk to Come jälkeen, ennen kuin se ehti ulkoiluttaa levyn kappaleita kunnolla kiertueella tai ennen kuin albumin maine ”eräänä kaikkien aikojen” punk-levyistä ehti kasvaa.

Bändi toitotti hajotessaan suureen ääneen, ettei koskaan palaisi yhteen. Sama ääni kaikui kellossa lähes meidän päiviimme asti bändin jäsenten ollessa kiireisiä ooppera- ja lääkärinopintojensa kanssa – ja tietysti myös The International Noise Conspiracy– ja AC4-yhtyeiden parissa.

Refusedin jälkimaine älykkään ja moniaineksisen mutta raivoisan post-hardcoren pioneeribändinä oli kasvanut etenkin Yhdysvalloissa yhtyeen ollessa kuopattuna. Useat post-hc-bändit mutta myös sellaiset popimmat emo-yhtyeet kuin Paramore nimittäin muistivat aina lehtijuttujen yhteydessä mainita Refusedin esikuvakseen.

Viime vuoden alussa alkoikin kuulua kummia. Amerikkalainen vaihtoehtomusiikkifestivaali Coachella oli onnistunut naaraamaan Refusedin kuolleen ruhon lammen pohjasta ja puhaltamaan siihen elämän liekin.

Bändi ”joka ei koskaan palaisi yhteen” palasi rivakasti yhteen, kun sille soitettiin puhelimella. Tämä todisti taas kerran, että markkinatalousjärjestelmän järkähtämätön logiikka alkaa painaa paatuneimmankin antikapitalistin vaa’assa sitä raskaammin, mitä pidempään aikuisuuden rahalliset rasitteet kiristävät pantaa niskanikamien ympärillä.

Yhtyeen omin sanoin: ”Sitten oli se vuosi jolloin lopetit käyttäytymisen oikukkaan lapsen lailla ja kokosit suosikkimuusikkosi taas samaan huoneeseen ja päätit hyväksyä tuhansien kuulijoiden rakkauden.”

Kaikki eivät siitä tietenkään pitäneet. He kutsuivat bändiä sell-outiksi, itsensä myyneeksi.

Mutta se lienee yhdentekevää. Refusedilla oli kaikki oikeus palata yhteen esittämään omaa musiikkiaan – riippumatta siitä millaista roolia raha päätöksessä näytteli.

Itsensä myyminen on nimittäin älyllisesti laiska konsepti, jonka luulisi sopivan lähinnä ehdottomuudessaan putkinäköisten teinien maailmankuvaan. Me kaikki olemme myyneet itsemme enemmän tai vähemmän markkinavoimien uhrialttarilla – meille taviksille vain maksetaan siitä vähemmän ja me joudumme tekemään ropojemme eteen yleensä paskamaisempia hommia kuin musiikin soittaminen palvovalle yleisölle.

New Noise on yhtyeen kappaleista se kaikkein tunnetuin. Sitä on cover-versioiden lisäksi kuultu amerikkalaisissa ison budjetin televisiosarjoissa ja elokuvissa. Kappale on vaarallisen lähellä sen syntyhetkellä suursuosiossa ollutta kaljatynnyripäistä nu-/rap-metalia.

Refused Are Fucking Dead puolestaan on likempänä The Shape of Punk To Come -levyn monipuolista yleisilmettä ja yhtyeen aikalaisia, joiden kanssa bändi jakoi tempun tai pari – Jawboxia ja At the Drive-Inia ja Fugazia ja Quicksandia.

Se käynnistyy kankeana ja vääristyneenä kuin musiikki olisi ajettu viiden ruosteisen putkiradion läpi. Seuraavaksi päästään kappaleen pihviin: melkoisella vauhdilla toistaan seuraaviin osiin, joissa kuullaan niin huutolaulua, rikottua rytmiä tikkaavia rumpukomppeja kuin pyörryttävällä vimmalla groovaavia kitaroitakin.

Refused todistaa, että musiikin ei tarvitse olla liioitellun yksinkertaista tai rytmin suoraviivaista, jotta se funkkaisi kuin siivouskomeroon sulkeutunut The J.B’s. Samalla yhtye todistaa, miten monipuoliseen ilmaisuun hardcore taipuukaan, kun sitä ovat takomassa uusiin muotoihin kansankodin parhaat vegaanisituationistivoimat.

Ai niin: Refused pani pillit takaisin pussiin vuoden 2012 lopulla. ”Kirves on haudattu ja menemme kotiin”, yhtye kirjoitti joulukuussa. ”Ja teemme sen tyylillä.”

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1998 Pulp kääntyi takaisin kohti draamaa, kohti vaarallista.

Täytyy muistaa, että This Is Hardcoren ilmestyessä 1998 Pulp oli ollut kasassa jo 20 vuotta. Kiinnostavimmat singlensä se oli tehnyt 1980-luvun mittaan ja parhaan albuminsa Separationsin jo 1992. Perässä seuranneet His’n’Hers ja Different Class olivat näyttäneet yhtyeen opportunistisemman puolen kitaravoittoisen brittipopin kelkkaan hypänneenä egontaivutteluprojektina, jonka itseparodisuus kasvoi koko ajan julkeammaksi.

This Is Hardcoren nimikappale on paluu kohti draamaa, kohti vaarallista, kohti spektaakkelia. Väärennetyn keskiluokkaromantiikan jälkeen se suorastaan kylpee yltäkylläisissä tuotantoarvoissa: pintakiiltoisessa äänenkuvassaan ja jatsahtavassa big band -sovituksessa, jonka tyyppisiä oli aiemmin kuultu vaikkapa Björkin ja Propellerheadsin levyillä. Nykyään höhlän osoittelevalta näyttävän videon over the top Hollywood-estetiikka sopii sekin täydellisesti kappaleen tueksi.

Tässä on jälleen Pulp, jonka voisi kuvitella kuunnelleen enemmän Scott Walkeria kuin London Callingia. Se on dekadentimpi, maksimalistisempi ja uskomattoman kehnoilla sanaleikeillä kylläiseksi ruokittu kiiltävä hirviö. Värityskirja aikuisille lapsille, joita varten Crayolan liituihin on lisätty sävy nimeltä Flesh.

Satiirin keskiössä, sen ehdottomana orkesterinjohtajana on tietysti Jarvis Cocker – etäisenä ja itsetietoisena. Hän on hyvin perillä roolistaan popparina, jonka tekstien semantiikka on aina ollut liian villin impressionistista otettavaksi vakavasti. 1980-luvun Cocker oli suuruudenhullu, 1990-luvun Cocker päätti olla pelkästään hullu, jos nyt unohdetaan satunnainen houkan Kristukseen vertaaminen…

This Is Hardcorella esiintyy Cocker, josta on jo tullut kävelevä farssi. Seksuaalinen lügerbaron, jota oma patologinen tapa roolileikkeihin, kaiken yliestetisoimiseen ja sensualisoimiseen, syö sisältä tyhjäksi. Punainen esirippu peittää kaiken näkyvistä. Tämä kaikki on helppo kuitata itseparodiana, mutta Cocker jää hymyilemään tyhjää hymyään. Kuten jokainen vakavissaan itseparodiaa harrastanut, hän tietää sen olevan narsismin ylin ja suloisimmalta maistuva muoto.

Video ei ole enää saatavilla

On se kovaa, elämä nimittäin, tuumaa Jay-Z – ja pussaa menemään.

”It’s the hard knock life for us
It’s the hard knock life for us
Instead of treated, we get tricked
Instead of kisses, we get kicked
It’s the hard knock life!”

Sanotaan asiat niin kuin ne ovat: Ketään vuonna 1998 popradiota kuunnellutta ei kiinnostanut Shawn ”Jay-Z” Carterin gettomenneisyys. Vaikeaa oli varmaan hänellä, mutta seuraavalla biisillä Puff Daddy ja Mase räppäsivät kuitenkin Biggie-raadon kanssa Lisa Stansfieldia hyväksi käyttäen säkeitä, kuten ”save money for the drinks, I’m about to buy the bar”.

Siihen hittipeliin Jay-Z:nkin piti lähteä mukaan – tietenkin, miksipä ei? Olihan juuri Puff Daddy valvonut svengaavaa In My Lifetime, vol. 1 -kakkosalbumia (1997), jonka I Know What Girls Like olisi sopinut vaikka Biggien Life After Deathille.

Kolmoslevyn Vol. 2…Hard Knock Lifen (1998) pilottisinglestä tuli sitten Jay-Z:n ensimmäinen oikeasti muistettava kansainvälinen hitti ja myös ensimmäinen iso brittimenestys, mikä yleensä viimeistään sementoi räppärin pop-potentiaalin. Emoalbumilla Jigga toteutti muutenkin orastavaa rapmogulin unelmaansa kurotellen jalustaltaan yhteiskumppaneiden suuntaan kuin Shiva-jumalatar pyöröovissa.

Tarvittiin siis vain se ihka oikea popsingle. Hard Knock Life oli ensimmäinen The 45 King -nimisen hiphop-tuottajan iso hitti, ja se toinenkin, eli Eminemin Stan, herätti huomiota lainatulla hittikertosäkeellään. Annie-musikaalista napattu kertsi ja keinuva rytmi oli kuin tehty valloittamaan Euroopankin listat. Hei, mua laulattaa tämä! Tämä on munkin anthem!

”I gave you prophecy on my first joint, and y’all lamed out
Didn’t really appreciate it, ’til the second one came out”

Pusuhuulten ja määrätietoisuuden ansiosta Jiggan poptähteys taisikin siis lopulta olla, noh, kirjoitettu tähtiin. Kaksitoista Yhdysvaltojen albumilistan ykköstä. Rocawearit niskaan ja tehkää perässä. Se on vain hard knock life!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Samantyyppinen gettomenneisyyttä ja määrätietoista popunelmaa yhdistänyt iso globaali hitti oli Fugeesista tutun Prasin, Ol’ Dirty Bastardin ja Myan Ghetto Superstar, joka ansaitsee myös popklassikkohuomiota. Biisi viipyi brittilistan top tenissä peräti kymmenen viikkoa.

Video ei ole enää saatavilla

Yacht rockia Skotlannin malliin.

Musajournalistin pitää edes joskus aloittaa kirjoitus siteeraamalla itseään:

”Mikään muu kappale ei ole saanut minua yhtä vakuuttuneeksi siitä, että lopulta kannattaa aina olla vain oma itsensä.”

Näin kirjoitin Belle and Sebastianin Sleep the Clock Aroundista valitessani sen maailman kaikkien aikojen parhaaksi kappaleeksi Nuorgamin yksivuotispäivän kunniaksi.

Belle and Sebastian merkitsee minulle eräänlaista käännekohtaa elämässä. Heidän kaupallinen läpimurtonsa osui aikaan, jolloin etsin itseäni. 17-vuotiaana tein kävelylenkkejä, joiden aikana saatoin vain lauleskella ja hyräillä Sleep the Clock Aroundia ja muita The Boy with the Arab Strapin kappaleita.

Nyt otan lasin punaviiniä ja palaan noihin hetkiin kuuntelemalla Sleep the Clock Aroundin. Kerran, kaksi, neljä… Yhtäkkiä se on soinut kahdeksan kertaa. En voi koskaan kyllästyä sen rauhalliseen, mutta silti kiireiseen rumpukomppiin ja hiljalleen kasvavaan intensiteettiin.

17-vuotiaana en tiennyt maailmasta mitään, mutta se oli minulle avoin. Nyt tiedän maailmasta liikaa ja tiedän, että liian moni ovi on kiinni.

”You go to the place where you’ve finally found
You can look at yourself, sleep the clock around”

Miten lohduttava ja rauhoittava säe, joka rohkaisee uskomaan, että elämässäni on ihmisiä, joille kelpaan tällaisena.

Löysin itseni Belle and Sebastianin ansiosta. Olen kuunnellut heidän albuminsa ja EP:nsä läpi kymmeniä kertoja. Musiikkimakuni on muutoin muuttunut niistä ajoista paljonkin, mutta mikään ei muuta rakkauttani Belle and Sebastiania kohtaan.

Joidenkin mielestä skottibändi on vain mitätöntä villapaitahimmailua, mutta he ovat niin väärässä. Minkään muun yhtyeen musiikki ei kiteytä popmusiikin perusasioita yhtä lumoavasti. Heidän musiikkinsa on herkkää, kaunista, tarttuvaa, oivaltavaa ja rikasta. Sillä, että se ei välttämättä haasta kuulijaa raatelevuudella, äkkivääryydellä ja kitaroilla, ei ole mitään merkitystä. Se on tarpeeksi rankkaa, jos se riistää sydämesi.

Video ei ole enää saatavilla

Brandy ja Monica, ylimmät ystävykset.

” The girl is mine
The doggone girl is mine
I know she’s mine
Because the doggone girl is mine”

Liekö maailmassa toista yhtä lällyä kappaletta kuin Michael Jacksonin ja Paul McCartneyn tahmanäppinen duetto The Girl Is Mine (1982)? Ei lie!

Jo se, että Jackson käyttää kupeitaan riivaavan karnaalisen intohimon kuvaamisessa englannin kielen laimeinta voimasanaa ”doggone”, saa kuulijan anelemaa jotain rankempaa ja ruudikkaampaa – vaikkapa VHS-kasetillista Matlock-jaksoja tai satunnaista kuvaa kalifornialaisista geriatrikoista.

Paul: “Michael, we’re not going to fight about this, okay?”
Michael: “Paul, I think I told you, I’m a Lover not a fighter.”

Största möjliga äh!

The Boy Is Mine on toista maata, jo musiikillisestikin. Siinä missä The Girl Is Mine keinahtelee harmittomasti ja hajamielisesti, niiden halvatun tuulikellojen kilistessä taustalla, The Boy Is Mine tamppaa eteenpäin sähäkästi kuin pari pitkävartisia käärmeennahkasaappaita.

Rakastan The Boy Is Minen määrätietoisen militanttia rytmiä ja puolinuotteja jankkaavaa bassoa – mutta vielä enemmän rakastan läpi kappaleen nuottiasteikkoa ylös ja alas kiipeilevää arpeggiomelodiaa, joka on kuin pilven reunalla timanttiharppuaan hipelöivän R&B-enkelin suloisinta soittoa.

Ajatukset mielikuvitusmaailmaan vievä harppumelodia paljastaa Brandyn Norwoodin ja Monica Arnoldin kissatappelun perimmäisen ristiriitaisuuden: todennäköisesti ”The Boy” ei ole kiinnostunut olemaan heistä kummankaan. Siinähän unelmoivat, kahteen pussiin pelaavan peelon rakkaudesta turhan päin unelmoiden.

The Boy Is Minen videon alussa Brandy tapittaa televisiosta Jerry Springerin sosiaaliporno-ohjelmaa. Tarinan mukaan juuri näin hän sai idean kappaleeseen saman urhon perään haikailevasta tyttökaksikosta.

The Boy Is Mine on monella tavalla melko keskinkertainen kappale: sen jankuttava teksti ei johda mihinkään (videossa Mekhi Phiferin esittämä kundi sentään saa fudut molemmilta), eikä sen melodia ole ihanasti kujertavaa kertosäettä lukuun ottamatta erityisen unohtumaton.

Ratkaisevinta kappaleessa onkin, miltä se kuulostaa. Ja se kuulostaa taivaalliselta. Rodney ”Darkchild” Jerkins oli vuosituhannen vaihteessa hetken aikaa maailman kuumin tuottaja, ja The Boy Is Mine on hänen ylittämätön mestariteoksensa.

Sekä Brandy että Monica saivat kappaleesta uransa viidennen top 10 -hitin ja ensimmäisen listaykkösen, joka dominoi Billboardin listaa kuumana R&B-kesänä 1998 peräti kolmentoista viikon ajan. Paalulle single nousi myös Kanadassa, Hollannissa ja Uudessa-Seelannissa.

The Boy Is Mine -huuman ollessa kuumimmillaan lehdistö alkoi lietsoa sotaa Brandyn ja Monican välille. Julkisuudessa laulajattaret kuittasivat väitteet välirikosta järjestelmällisesti tabloid-roskana, mutta jälkeenpäin kaksikko on myöntänyt suhteensa olleen vaikea.

”Saatoimme tuskin olla samassa huoneessa. Ihmisinä olimme toistemme täydelliset vastakohdat”, Monica on kertonut.

Kolmen Grammy-patsaan hitti antoi joka tapauksessa kelpo vetoapua molempien laulajattarien uralle, joiden voi näin viidentoista vuoden jälkeen todeta edenneen melko yhteneväisesti: Monica on netonnut 2000-luvulla Yhdysvaltain albumilistalla yhden listaykkösen ja kolme muuta top 10-levyä, Brandy on puolestaan sujauttanut kolme albumia listan kärkikolmikkoon.

Mitän ”The Boyn” kävi, sitä tarina ei kerro.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Boy Is Mine sai viime vuonna jatkoa, kun Brandy ja Monica levyttivät alun perin R. Kellyn Write Me Back -albumille tarkoitetun It All Belongs to Men. Rico Loven hienostunut, mutta vähän turhan kohtelias R&B-balladi oli kelpo suoritus, mutta ei sytyttänyt maailmaa liekkeihin.

Video ei ole enää saatavilla

Madonnan ehdokas epäilyttävien promokuvien katselmukseen vuodelta 1998.

Oli se ajassaan kiinni. Huh. Muuta ei voi todeta, kun kuuntelee Madonnan Frozenin valistunein ja objektiivisin korvin.

Vielä 1990-luvun lopussa (ja toki Music-levyä julkaistessaan vuonna 2000) Madonna oli syystä suuri poptähti. Hänen 1990-luvun levynsä olivat täysin aikansa tuotteita ja olivat sitä persoonallisesti. Kaukana tulevaisuudessa oli 2010-lukulainen hengetön suihkumoottoripop.

Kuka tahansa olisi halunnut vuonna 1998 Frozenin kaltaisen singlen. Se oli vuosi, jolloin Massive Attack julkaisi Mezzaninen ja – niin hurjalta kuin se kuulostaakin – Morcheeba myi Briteissä platinaa. Frozen oli Madonnan ja Ray of Light -levyn hänelle tuottaneen downtempo-mies William Orbitin tapa vihjailla triphopin suuntaan.

Frozen oli täysin epämadonnamainen single, taiteen ja viihteen kultaiseen leikkaukseen mittatilattu sydänsuruballadi, jonka dramaattiset jouset maalasivat pitkiä ja traagisia kaaria. Jotta se kulki mahdollisimman käsikädessä Madonnan tuoreiden mystiikka- ja kabbalahurahduksien kanssa, biisiin oli upotettu muutama perkussio, jotka olivat kirjaimellisesti kuin itämaisia mausteita kappaleen pinnassa.

Kappale, jossa hiljaisuus ja tauot näyttelevät merkittävää osaa, oli myös rohkea valinta levyn ensisingleksi. Riski kannatti, ja Frozenista tuli Madonnan ensimmäinen listaykkönen briteissä sitten vuoden 1990. Juuri siksi se on yksi laulajattaren uran erityisimmistä nahanluonneista ja viimeisiä näytteitä siitä, miten vallankumouksellinen artisti Madonna olikaan – ja optimistisimmissa ajatuksissa on vielä joskus.

Vaikka Frozenin kohauttaneessa videossa mustaan Jean Paul Gaultierin kaapuun verhoutunut Madonna muuttuu niin dobermanniksi kuin varisparveksi, Ray of Light oli tuolloin pikkupojasta reilusti kovempi juttu.

Syykin oli ilmiselvä. Videossa oli katuja pitkin valoviivoina kiitäviä autoja.

Jumalauta. Onko mitään siistimpää?

Video ei ole enää saatavilla

Siitä, mistä piti tulla loppu, tulikin Mercury Reville uusi alku.

Parhaat levyt ja kappaleet vievät kuulijansa matkalle. Ne vievät mukanaan pois arkitodellisuudesta paikkoihin, joista osa saattaa olla todellisia, mutta yhtä moni sijaitsee mielikuvituksessa, unelmissa, unissa tai puoliksi unohdetuissa muistoissa. Tällaisella poikkeuksellisella musiikilla on kyky kuljettaa kuulijansa mielen terra incognitalle ja maalata sinne viidakoita täynnä jalokiviaarteita, hämyisiä satamakaupunkeja, kesyttömiä valtameriä, kauan unohdettuja raunioita tai kaukaisia aurinkokuntia ja niiden outoja asukkeja.

Mercury Revin neljäs levy Deserter’s Songs on yksi tuollaisista albumeista. Se on levy, joka tuntuu asustavan aivan omassa maailmassaan. Ostin albumin alun perin sen ilmestyessä muistaakseni Uncut-lehdessä julkaistun arvion takia. Siinä kirjoittaja intoutui maalailemaan, kuinka Deserter’s Songs kuulosti siltä kuin sen olisivat tehneet avaruusolennot, joiden käsitys populaarimusiikista perustuisi Disney-piirroselokuvien soundtrackeihin. Kenties vuodet ovat hapertaneet muistini, mutta joka tapauksessa arvostelu oli kirjoitettu sellaisin sanankääntein, että levy oli pakko ostaa.

Deserter’s Songsin ainutlaatuinen ilmapiiri ei pettänyt odotuksia. Albumi vei kuulijansa matkalle syvälle myyttiseen Amerikkaan kuin aluksellaan liikaa aikaa viettäneiden avaruusolentojen silmin nähtynä. Erityisen vahva oli levyn voimakas paikallisuuden tunne. Tunne, joka oli niin väkevä, ettei haitannut, että tuo paikka sijaitsi puoliksi mielikuvituksessa ja vain puoliksi New Yorkin osavaltion kaakkoisosien vuoristoseuduilla.

Yhtyeen edellisellä levyllä See You on the Other Side tunnelma oli ollut vielä leimallisen urbaani, vaikkakin pölyisiä tietokonekonsoleita uhkuvalla retrofuturistisella tavalla. Kappaleet, kuten kaihoisaa poppia ja free jazzia sekoittava Empire State (Son House in Excelsis) tai Everlasting Arm puertoricolaisine lapsineen ja helteessä suihkuavine vesiposteineen, kaikuivat selvästi New Yorkin art deco -pilvenpiirtäjien ympäröimistä asfalttikanjoneista. Deserter’s Songsilla yhtye jätti kaupungin ja astui tähtien vilkuttaessa taivaalla hyvästiksi yöjunaan kohti Catskill-vuorten jylhiä ja salaperäisiä maisemia.

Deserter’s Songs on levy, jolta on vaikea valita yhtä huippuhetkeä. Katkeransuloinen Goddess on a Hiway, joululaulumainen Endlessly, ylväästi keinahteleva Opus 40, kirkkaassa yössä matkaava Hudson Line tai juopuneen riemukas Delta Sun Bottleneck Stomp ovat kaikki omissa kirjoissani popklassikoita. Ehkä kuitenkin yksi on yli muiden – albumin ensimmäinen kappale Holes, toismaailmallinen johdatus Deserter’s Songsin maailmaan, joka lyö kuin myrskyävät aallot muistojen rantakallioihin. Kappale, joka saa joka ainut kerta kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.

Laulaja-kitaristi Jonathan Donahuen ja kitaristi-puhallinsoittaja Sean “Grasshopper” Mackiowiakin kirjoittama Holes kertoo kamppailusta epätoivon synkimmissä syvyyksissä – piinaavasta aamuyön hetkestä viskipullon kanssa vietetyn unettoman yön jälkeen, jolloin demonit ja menneisyyden aaveet eivät anna rauhaa:

”Time
All the long red lines
That take control
Of all the smoke-like streams
That flow into your dreams”

Kappale maalaa kauniin, mutta lohduttoman koruttoman maiseman, jota hallitsee rotko, johon unelmat syöksyvät kuolemaan:

”That big blue open sea
That can’t be crossed
That can’t be climbed
Just born between
Oh, the two white lines
Distant gods and faded signs”

Vielä 15 vuottakin sen jälkeen, kun kuulin Holesin ensimmäisen kerran, sen mestarillinen sovitus yhä salpaa hengen. Kappale heittelehtii tyynen ja myrskyn välillä yhtyeen kosketinsoittaja-basisti-tuottaja Dave Fridmannin kauniin pianon, jousien, puhaltimien, vanhanaikaisten syntetisaattorien ja yksinäisenä vaikertavan viulun jousella soitetun sahan puhaltaessa tuulta verenpunaisiin purjeisiin.

Toisaalta kyse on vain saman neljän soinnun toistamisesta läpi kappaleen ja toisaalta jostain paljon enemmästä. Tyrskyävän sovituksen paisuessa ja vetäytyessä yhä uudestaan Holes onnistuu samalla olemaan sekä mahtipontinen että pienimuotoinen.

Kappaleen avainkohta saattaa hyvinkin olla lopun ihon kananlihalle nostava trumpetti, joka ilmentää täydellisesti nostalgista melankoliaa. Se on musiikillinen vastaus Donahuen surumieliseen kysymykseen:

”How does that old song go?”

Donahue oli kirjoittanut Holesin tilanteessa, jossa Mercury Revin loppu näytti olevan aivan kulman takana. Yhtye oli aloittanut taideopiskelijoiden kaoottisena sivuprojektina, joka alun perin teki musiikkia jäseniensä kokeellisiin elokuviin. Alkuvuosinaan se tunnettiin ulvovaa meteliä ja narkoottista poppia yhdistelevän musiikkinsa lisäksi laulusolistinsa David Bakerin sekopäisestä persoonasta, hillittömistä live-esiintymisistään ja kaikenkarvaisesta sekoilusta.

Baker jätti yhtyeen vuonna 1993 julkaistun Boces-albumin jälkeen, ja Mercury Rev teki vuonna 1996 ilmestyneen See You on the Other Siden Donahuen johdolla. Levy oli taiteellisesti onnistunut, mutta se myi heikosti. Kun yhtye alkoi tehdä neljättä albumiaan, se oli jo päättänyt hajota, ja Deserter’s Songsin oli määrä olla Mercury Revin viimeinen levy.

Huume- ja ihmissuhdeongelmista kärsinyt Donahue oli äänittänyt uusia pianovetoisia kappaleitaan syvän masennuksen vallassa, ja levy tehtiin lähinnä siksi, että hän voisi sytyttää uudelleen hiillokseksi sammuneen ystävyytensä Mackiowiakin kanssa. Se, että Deserter’s Songsin oli tarkoitus olla Mercury Revin viimeinen lento kohti aurinkoa, on selvää Donahuen Holesin päättävästä itkuisesta kuiskauksesta:

”Bands
Those funny little plans
That never work quite right”

Totta kai siinä sitten kävikin niin, että joutsenlauluksi tarkoitettu Deserter’s Songs nosti Mercury Revin pään takaisin pinnan ylle, ja siitä tuli ennennäkemättömän suosittu etenkin Englannissa ja Euroopassa. Joskus ne pikku suunnitelmat onnistuvat sittenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Norman Cook AKA Fatboy Slim AKA Beats International AKA Freak Power AKA Mighty Dub Katz AKA Pizzaman AKA Housemartinsin basisti.

Big beatin muututtua lopulta suurten yleisöjen musiikiksi sai myös entinen Housemartins-basisti Norman Cook osan maineesta. Levoton Rockafeller Skank -sinkku oli menestynyt hyvin, toden teolla Cookin Fatboy Slim -aliaksen vei kaikkien huulille Praise You.

Ja onhan Praise You harmiton kipale, josta on mielettömän helppo pitää. Maccainen basso, reteääkin reteämpi kosketinkoukku ja vielä Spike Jonzen ohjaama tavattoma svengaava video, joka kruunaa kokonaisuuden.

Praise You oli äärimmäisen huoleton biisi äärimmäisen huolettomille ihmisille. Se sopi täydellisesti soimaan ainesanalla nimettyihin baareihin ja kahviloihin, joissa kimalsi Bowers & Wilkinsin lasikuitu ja urbaanit guerillat joivat ylihintaisia erikoiskahvejaan vertaillen uusimpia kirpparivinyylejään. Mieltä kutkutti päästä kotiin luukuttamaan niitä Teknari-parin ja mahdollisimman muhkeiden retrokuulokkeiden avustuksella.

Praise Youssa oli rakennettuna sisään kaiken milleniaalisen optimismin ääni vastaparina dystopiaspekulaatioille. Joillekin optimismista tuli todellisuutta, toisille ansalanka. Joillekin se kihahti pahasti hattuun. Motivaatiopuhujilla, konsulteilla ja populaarifilosofeilla meni hyvin, mutta ei se tyhmä ole joka myy, vaan joka ostaa.

Ja 1990-luvun lopun nuoriso oli valmis ostamaan aivan kaiken. Kunhan se oli patinoitu sopivasti retrolla ja verhottu oikealla kuosilla. Siinä piti olla sielua, siinä piti olla väriä ja siinä piti olla Hyvä Meno. Praise Youn kannessa on metritolkulla laarista ”pelastettua” vinyylihyllyä, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla kuvattuna valtava tekovehje. Jälleen yksi marginaaliryhmä keksi olevansa omaperäinen, koska rakensi itsensä markkinakulttuurin jo kertaalleen käyttämien ja pois heittämien asioiden ympärille.

Jälkeenpäin kasarin kalseat jupitkin alkavat näyttää varsinaisilta ihmisyyden timanteilta näiden eilisvuoden superkuluttajien rinnalla. Praise You sen sijaan on edelleen täydellinen kappale ja maailmaan on syntynyt paljon uusia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet iMac G3 -pöytätietokonetta, Mossimon myymälöiden muuttumista paikoiksi, joissa myydään crackiä, eivätkä eläneet Hoobastankin vielä ollessa kasassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Praise Youn laulusample on peräisin täältä…

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

…ja pianosample täältä, noin kahden minuutin ja 40 sekunnin kohdalta.

Video ei ole enää saatavilla

Onko tämä nyt sitä paljon puhuttua dreampoppia?

Kirjoitan tätä lentokoneessa. Katson ikkunasta ulos: allani kimalteleva Itämeri valkenee hiljalleen uuteen päivään, ja aamuaurinko luo siihen lämpimän katseensa. Leikittelen ajatuksella siitä, että jonain päivänä tuhkani siroteltaisiin täältä meren syvyyksiin. Idea on makaaberi: Itämerta on saastutettu niin paljon, ettei se kaipaa yhdenkään puolivillaisen musiikkiskribentin kuolinpölyjä taakakseen.

Mietin myös lentokoneen siipiä: sitä, kuinka ne ovat kytköksissä toisiinsa, milloin hitsaukset on tehty, kuka ne on tehnyt, ja koska ne on viimeksi tarkistettu. Mitä tapahtuu, jos pelikaani sattuu lentämään turbiiniin? Tai jos lentokoneen tutka pettää, ja vastaan tulee toinen Airbus? Tai jos myrskyrintama yllättää meidät, ja salama sattuu osumaan koneeseen? Tai jos peräsin jumittuu ja syöksee koneen kierteeseen kohti kivenkovaa merenpintaa?

Ja mitä tapahtuu meille ja koneelle syöksyn jälkeen? Nostetaanko Finnairin raato merenpohjasta? Jäävätkö ruumiimme kalanruoaksi? Ja jos meidän naarataankin vesistä ylös, sovitetaan arkkuihin ja lasketaan haudan lepoon, jätämmekö jotain taaksemme syvyyksiin?

Lentopelko selättyy helpoiten jakamalla asiat niihin, joihin voimme vaikuttaa, ja niihin, joihin emme. Auttaa myös hyväksyä kuolema väistämättömänä osana henkilökohtaista tarinaamme. Synnymme, elämme hetken ja kuolemme. Joillekin tuonpuoleisen ajattelu tuo helpotusta: se, että sielumme jatkavat kulkuaan joko pilvien yläpuolella, tahi seuraavaan elävään olentoon kiinnittyneinä.

Yhdysvaltalaisen Neutral Milk Hotelin toinen albumi käsittelee sitä, millaisista asioista lohdun saamme. In the Aeroplane Over the Sea on meditatiivinen matka ihmissieluun, raameinaan eritoten Toinen maailmansota ja siihen liittyvät unet, joista yhtyeen keulahahmo Jeff Mangum sanojensa mukaan sai inspiraationsa. Tärkeänä kiintopisteenä on Anne Frank, jonka aave leijuu läpi albumin, ja jonka tarinaa puidaan konkreettisemmin eritoten kappaleessa Holland, 1945. Tuo laulu lohduttautuu tragedian äärellä ajatukseen, jossa Frankin sielu jatkaa matkaansa sen jälkeen, kun ruumis on heivattu joukkohautaan nimettömänä, persoonasta riisuttuna, viivakoodiksi typistettynä.

Lohtu on albumin avainsana, ja se toistuu vahvana myös sen nimikappaleessa. In the Aeroplane Over the Seassa Mangum laulaa ihmiselämän hetkellisyydestä; siitä, kuinka fyysinen elomme saattaa koska tahansa katketa kuin seinään. Emme voi tehdä muuta kuin nauttia meille tarjotusta, ja toivoa, että saamme osan tästä kauneudesta ottaa mukaamme.

”And one day we will die
And our ashes will fly
From the aeroplane over the sea
But for now we are young
Let us lay in the sun
And count every beautiful thing we can see
Love to be
In the arms of all I’m keeping here with me”

Kappaleen särö tulee c-osasta, jossa Mangum osoittaa, mitä optimistinen elämänasenne vaatii.

“Now how I remember you
How I would push my fingers through
Your mouth to make those muscles move
That made your voice so smooth and sweet
And now we keep where we don’t know
All secrets sleep in winter clothes
With one you loved so long ago
Now he don’t even know his name”

Edellisessä säkeistössä mainittu “Anna” (Anne Frank) kulkee alati mukana rivien välissä. Hänen uskonsa ihmisen perimmäiseen hyvään keskellä läntisen maailman suurinta tragediaa on horjumaton, mutta se vaatii kaiken pahan tietoista ulossulkemista ja unohtamista, talvivaatteisiin kietomista. Laulun kertoja työntää sormet kohteensa sisään ja puhuu tämän suulla kaikesta siitä hyvästä ja lohdullisesta, joka tätä säkeistöä ympäröi, ja johon Frank haluaa uskoa.

(Sivuhuomio: Sormien työntäminen voi tietenkin olla myös seksiin liittyvä metafora, niitä Mangumin kynästä on lähtenyt ennenkin.)

Kun tämän jälkeen palataan tuttuun mantraan kauniista kasvoista, naurusta ja rakkaudesta, on tunnelma täysin eri. Se lohtu, joka kuoleman jälkeisestä pilvilinnoissa tanssimisesta on meille suotu, saattaakin olla vain naiivia lapsenuskoa, banaalia toiveajattelua: sarja tyhjiä lupauksia, joista haemme lohtua silloin, kun seinät kaatuvat neljältä suunnalta niskaan.

”When we meet on a cloud
I’ll be laughing out loud
I’ll be laughing with everyone I see
Can’t believe how strange it is to be anything at all”

Viimeinen lause on merkitsevä. Se purkaa lopulta kaiken edellämainitun osiin ja palautuu kaikista olennaisimpiin asioihin. Siihen, kuinka ihmeellistä elämä on, ja kuinka emme siitä koskaan voi täysin ottaa selkoa.

Mangumin hermoromahdukseen pian albumin julkaisun jälkeen hajonnut Neutral Milk Hotel ei koskaan palannut, mutta sen musiikki – kuten sanotaan – elää ikuisesti. Itselleni In the Aeroplane Over the Sea on se levy, jonka ottaisin mukaani autiolle saarelle. Siihen kiteytyy jokseenkin kaikki olennainen kaikesta.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Jeff Mangum on viime vuosina keikkaillut harvakseltaan, ja esiintyi mm. viime kesän Primaverassa kahdesti täyteenahdetulle auditoriolle. Itse olin paikalla molemmilla kerroilla. Oheisessa videossa pääni heiluu turhan voimallisesti 2. ja 3. sekunneilla Mangumista parisen metriä oikealle. Keikan jälkeen lähetin auditorion lavalta tärisevin käsin rakkaudentunnustuksia tutuille ja halasin jokaista vastaantullutta. En muista näin suurta määrää itkua ja haikeutta ennen kokeneeni.

Video ei ole enää saatavilla

Hymy kuin Lauri Tähkällä

Rappia hip hopista.  Jotenkin tuntuu, että vuosituhannen vaihteen tienoilla podettiin sitä miten rapillä on poikkeuksellisen paska kausi menossa. Kuten aina. Rap rakastaa itsensä viiltelyä. Ehkä silloin tietää olevansa elossa? Ehkä se kiihdyttää endorfiinin tuotantoa?

Mos Def ja Talib Kweli halusivat väkivallattomamman hip hopin. Tämä kappale oli osa Biggien ja Tupacin jälkimaininkeja. Se kuuluu osassa lyriikoita, siellä täällä: viitteitä muraaleihin, siihen kuinka MC:nä oleminen on vaarallista.

He saivat mitä halusivat.

Hip hop on huomattavasti vähemmän väkivaltainen kuin tuolloin, mutta Mos Defin ja Talib Kwelin aika taisi mennä. Talib jäi ikuiseksi lupaukseksi sekä kulttisankariksi, joka tekee epätasaisen levyn toisen perään. Mosin huomio alkoi harhailla yhden nerokkaan levyn jälkeen kohti Hollywoodia, Tupacin jalanjäljissä. The Ecstatic on mielestäni hyvä, mutta luulen viehätyksen johtuvan suurelta osin oman fanittamiseni intensiivisyydestä.

Myös levy-yhtiö Rawkus jäi enimmäkseen jonkinlaiseksi alaviitteeksi. Se on ehkä loppujen lopuksi hyvä juttu, koska firma julkaisi enimmäkseen aika veretöntä materiaalia.

Black Star oli yksi poikkeuksista. Tätä flow:ta kuunnellessa voisi alkaa narisemaan siitä miten rapilla on poikkeuksellisen paska kausi menossa, mutta sitten muistaa Kendrick Lamarrin, Killer Miken ja monet muut. Eikä näin vanhana enää jaksaa. Nykyään en edes tiedä uskonko sen kultaisen ajan olemassaoloon. Eihän tämäkään biisi oikein kuulu siihen, ainakaan virallisen historiankirjoituksen mukaan.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Hannon – rakastaa painomustetta enemmän kuin… öö, panomustetta.

”Generation Sex / elects / the type / of guys / you wouldn’t leave your kids with / and shouts ’off with their heads’ if they get laid”

Sukupolvi X. Voi taivas. Pelkkä ajatuskin termin googlaamisesta, jotta voisin muistuttaa itselleni, mistä siinä sanatarkasti oikein oli kysymys, nuijisi lapsen sisälläni kuoliaaksi muuttolaatikollisella Reality Bites -DVD-levyjä, joten en tee niin.

Totean vain, että 1990-luvulla syntynyt määritelmä ”sukupolvi X” kuvasi näppärästi niitä-ja-niitä, jotka olivat syntyneet silloin-ja-silloin, kasvaneet ilman sitä-ja-sitä mutta sen-ja-sen kanssa ja siksi oppivat ajattelemaan maailmasta täten-ja-täten. Olkaa hyvät.

Generation Sex sen sijaan oli Divine Comedyn (alias Neil Hannonin) tangentuaalinen pilkkalaulu tuolle 1990-luvulla kaikkivaltiaalle ja yleispätevälle fraasille. Parhailla englantilaisdandyilla Morrisseystä (irlantilaiset vanhemmat) Oscar Wildeen (syntynyt Dublinissa) on aina virrannut irlantilaista verta suonissaan, ja näin myös Pohjois-Irlannissa syntyneellä Hannonilla.

Ehkäpä tuo pohjoisuus kuitenkin laimensi potentiaalisen irkku ryhtyy englantilaiseksi -dandyn verta sen verran, että Hannon ei ole koskaan kyseenalaistanut omaa heteroseksuaalisuuttaan teksteissään. Päinvastoin. Hannon esittää usein paatunutta naistenmiestä, kevytmielisyydessään tunteetonta sydäntenrikkojaa, joka olisi hahmona varsin sietämätön, ellei itseironinen Hannon tietäisi kovin ulkomuotonsa puolesta sopivansa rooliin varsin huonosti. Hän kun näyttää mieheltä, joka voi oikeasti ja pyytettömästi rakastaa vain kirjoja.

Generation Sex on Divine Comedyn pilalaulun kanssa vaarallisen intiimisti flirttailevaa kevyempää osastoa, joka myös tuotti heille suurimmat hitit. Generation Sex ei olekaan juuri muuta kuin liuta sarkastisia huomioita 1990-luvun seksihullusta Englannista, jossa kaikki ovat aina valmiita ottamaan vaatteensa pois, eivätkä piittaa vaikka jollakin olisi kamera mukana. Usein sekin on vain plussaa.

Ja lopussa vielä Hannon heittää moralistisena loppupäätelmänä sen, että me kaikki kuulumme ”seksi-sukupolveen”, sinä ja minä, ja että meidän kaikkien pitäisi olla fiksumpia. Ho-hum.

Hyväksi, joskaan ei kuolemattomaksi Divine Comedy -biisiksi kappaleen kuitenkin nostaa innostava melodia ja ilahduttavan anakronistinen orkesterisovitus, joka saa Hannonin kuulostamaan yhtä aikaa ajattomalta ja sataprosenttisen 1990-lukulaiselta. Ja juuri kun laulun luulee olevan ohi ja valmiina hiipivän pois, se tekeekin upean crescendon. Kuten upean seksinkin kuuluisi, jos sillä tavalla asioista ajattelisi.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers ja downshiftaamisen vuosi 1998.

Faktaa pöytään. If You Tolerate This Your Children Will Be Next on Guinnessin ennätysten kirjassa. Syy: se on pisimmän sulkumerkittömän nimen omaava Brittein saarten singlelistan ykkönen. If You Tolerate This Your Children Will Be Next on myös suurin hitti, jonka sanoitus on saanut inspiraationsa walesilaisten vapaaehtoisten vasemmistolaistaistelijoiden osallistumisesta Espanjan sisällissotaan 1930-luvun lopulla tasavaltalaishallituksen joukkojen riveissä sittemmin diktaattorina maata 1970-luvulle asti hallinneen Francisco Francon kapinallissotajoukkoja vastaan.

Nicky Wiren (näihin aikoihin oikeaa nimeään Nick Jonesia käyttänyt Manic Street Preachersin sanoittaja ja basisti) sanoittama kappale on saanut nimensä propagandajulisteesta, jossa sodan pommituksissa kuollut lapsi makaa maassa taivaalla lentävien pommikoneiden alla, ja julisteessa iskulause huutaa samaa kuin tämän popklassikon nimi. Jos todella siedät tätä, lapsesikin joutuvat sietämään.

”The future teaches you to be alone
The present to be afraid and cold
So if I can shoot rabbits
Then I can shoot fascists”

Okei. Myönnetään. Kun kuulin If You Tolerate This Your Children Will Be Nextin ensimmäisen kerran vuonna 1998, en suonut ajatustakaan walesilaisille vapaaehtoistaistelijoille Espanjan sisällissodassa. Eikä niin tehnyt varmasti kukaan ikätovereistanikaan. Biisin futuristinen musiikkivideo ei varsinaisesti helpottanut poliittisen sanoman avautumista.

Kappale oli koko emolevynsä This is My Truth Tell Me Yoursin tavoin mitä mahtavin soundtrack kotibileissä kaljoittelulle ja niille jännityksentäyteisille hetkille ennen hyvässä nousuhumalassa alaikäisenä baariin pyrkimistä. Edellisen vuosituhannen viimeisinä vuosina If You Tolerate This Your Children Will Be Next oli niitä biisejä, joista aluksi tykkäsi paljon, koska Manic Street Preachersin edellinen levy Everything Must Go (1996) oli tehnyt todella ison vaikutuksen.

”Holes in your head today
But I’m a pacifist
I’ve walked La Ramblas
But not with real intent”

Aika ja loputon radiosoitto eivät kuitenkaan tehneet kappaleelle hyvää. Samoin kävi levyn muille hittibiiseille. You Stole the Sun from My Heart, The Everlasting, Ready for Drowning ja Tsunami olivat hittejä, mutta Manic Street Preachersin keikalla puolityhjässä Helsingin jäähallissa keväällä 1999 yksi asia valkeni toden teolla. Vaikka James Dean Bradfieldin energinen ja taidokas kitarointi tekikin vaikutuksen, edellä mainitut kappaleet alkoivat puuduttaa. Ne olivat Everything Must Gon raakaan ja silti raikkaaseen sointiin verrattuna tasapaksuja.

This Is My Truth Tell Me Yoursin toimivimmat kappaleet olivat pitkään mies ja kitara -kaunokki Born a Girl ja iskelmällisen beatleaaninen Black Dog on My Shoulder.

”And on the street tonight an old man plays
With newspaper cuttings of his glory days
And if you tolerate this
Then your children will be next”

Aliarvostetun Lifeblood -levyn (2004) aikoihin If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja muut This Is My Truth Tell Me Yoursin hittibiisit alkoivat taas kuulostaa hyvältä. Kun sen hittejä ei enää soitettu joka tuutissa, olikin yhtäkkiä aikaa kuunnella sanoituksia. Walesilaisten vapaaehtoistaistelijoidenkin tarina alkoi aueta eri tavalla.

Ei If You Tolerate This Your Children Will Be Nextiä vielä 15 vuoden jälkeenkään tee mieli kuunnella toistonappula pohjassa, mutta klassikkostatuksensa se on ansainnut.

Muutosvoima nimeltä 2pac Shakur.

Siihen on yksinkertainen selitys, miksi 2Pacin kuoleman jälkeen vuonna 1998 ilmestynyt Changes ei oikein tunnu 1990-luvun lopun nousukausihuumaan ja poliittiseen ilmapiiriin istuvalta. Kappaleen ensimmäinen versio ilmestyi jo 1992, ja hitiksi muodostunut myöhäisempi versio on remix tuosta lamavuosien ja rotumellakoiden täyttämän ajan tuotoksesta, joka kieltämättä oli tylsempi kuin hittiversio. Alkuperäisestä puuttui muun muassa remixin hitiksi nostanut Bruce Hornsby and The Rangelta lainattu kosketinsample.

Mutta nyt kun virallinen musiikkinörtteilyosio on hoidettu pois alta, voimme käsitellä sitä, mistä tässä kappaleessa on todella kyse. Tämä on laulu taistelusta, muutoksesta, sorrosta. Changes voi yksinkertaisesti luettuna olla kertomus köyhien mustien asemasta Yhdysvalloissa, mutta jos sitä katsoo ikiaikaisena kertomuksena vallasta ja siitä kenellä sitä on ja kenellä ei, se aukeaa universaaliksi teokseksi epäoikeudenmukaisuudesta. Se on laulu siitä, kuinka heikoimmassa asemassa olevien on helpompi kääntyä itsetuhon ja toisiinsa kohdistuvan pikkurikollisuuden tai väkivallan tielle, kuin saada aikaan muutosta omissa oloissaan.

On oikeastaan todella harvinaista, että näin suorasukaisen yhteiskunnallinen ja poliittinen kappale on noussut listahitiksi. Äkkiseltään esimerkiksi 2000-luvulta ei nouse mieleen yhtään vastaavaa tapausta. Toki 2Pacin ennenaikainen kuolema ja sitä seurannut status rapin kulttihahmona auttoi asiaa, olihan hän juuri sen Changesissa manaamansa, köyhyyden ruokkiman väkivaltakulttuurin ja ahneuden uhri. Silti on vaikuttavaa nähdä, kuinka vähän maailma on todella muuttunut Changesilla esitettyjen toiveiden mukaiseksi.

Muutokset, joita 2Pac listaa:

• Ihmisten pitäisi jakaa asioita, ei taistella toisiaan vastaan
• Myös tuntemattomia tulee kunnioittaa ja kohdella kuin siskoa tai veljeä
• Crackin vetämisen ja ampumisen sijasta ihmisten pitäisi parantaa toisiaan
• Yhdysvallat tuskin saa mustaa presidenttiä, vaikka siitä haaveillaankin
• Ruokailutottumusten pitäisi muuttua
• Koko elämäntavan pitäisi muuttua
• Kaikkien pitäisi kohdella toisiaan paremmin
• Sota pois kaduilta ja lähi-idästä
• Huumesodan sijasta pitäisi käydä sotaa köyhyyttä vastaan
• Menneiden tekojen ei pitäisi tulla vainoamaan tekijäänsä
• Kenenkään ei pitäisi joutua kantamaan asetta tunteakseen olonsa turvalliseksi

Ja millainen kuva piirtyy maailmasta, ja erityisesti Yhdysvalloista, tuosta yhdestä maailman poliittisesti mahtavimmista valtioista, kun listataan asiat, jotka ovat muuttuneet sitten 2Pacin aikojen:

• Yhdysvalloilla on musta presidentti

Tästä voimme päätellä, että uudelle 2Pacille olisi tilausta. Missä on sosiaalisesti tiedostava, ja musiikillisesti kiinnostava rap vuonna 2013? Vai onko kaupallinen menestys nykyään mahdollista vain, jos sanoituksissa ei ole poliittisesti arkoja aiheita? On toki naiivia kuvitella, että populaarimusiikki sinällään muuttaisia yhteiskunnallisia epäkohtia, mutta mitä se kertoo ajastamme, että olemme niin kyynisiä, ettemme enää osta saati näe mediassa musiikkia, joka kommentoisi ympäröivää todellisuutta kriittisesti?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Bruce Horsnby and the Rangen kappale The Way It Is lainaa kappaleeseen sen melodiakoukun.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Myös räppäri E-40 lainasi Hornsbyn kappaletta omalla ghettotilityksellään Things’ll Never Change.

Video ei ole enää saatavilla

Mitenkä niin tyhjän jauhajia?

Mennäänpä tällä kertaa videoiden ehdoilla, sillä ne olivat tärkeä osa Beastie Boysin monimediaista projektia, jonka tarkoitus oli tehdä maailmasta yhtyeen yksityinen leikkikenttä.

Beastiet tekivät humoristisia, popkulttuuriviittauksia pursunneita genreparodiavideoita jo kauan ennen kuin niistä 1990-luvulla tuli suosittuja.

Ne eivät jättäneet pienintäkään epäilystä Beastie Boysin poikamaisesta vetovoimasta tai ehtymättömästä halusta pitää hauskaa itsensä ja muiden kustannuksella. Jo ensi levyn Fight For Your Right to Party ja No Sleep Till Brooklyn olivat kerronnallisia, itseironisia musiikkivideoita, joissa löytiin nuoruuden innolla auktoriteeteille kakkua naamaan ja pilailtiin muun muassa tukkahevibändien kustannuksella.

Suosiohuippunsa Beastie Boysien videohassuttelut saavuttivat 1970-luvun kyttäelokuvia parodioineella Sabotage-videolla. Ei ole varmaankaan sattumaa, että video julkaistiin samana vuonna, jona Quentin Tarantinon Pulp Fiction esitteli postmodernin retroestetiikan elokuvayleisölle. Aika oli ottanut kiinni Beastareiden mieltymykset.

Intergalactic-videossa tähtäimessä ovat vanhat pienen budjetin tieteisleffat – erityisesti japanilaiset kaiju-elokuvat, joista tunnetuimpia ovat Godzilla ja King Ghidorah. Nämä perinteisen nörttikulttuurin peruspolttoaineet eivät vuonna 1998 olleet vielä Rillit huurussa -sarjan kaltaisesta valtavirtakulttuurista tuttua vakiotavaraa.

Teeman mukaisesti video on kuvattu Shibuyan ja Shinjukun juna-asemilla Tokiossa. Beastiet viuhtovat videolla tavaramerkkityyliinsä japanilaisten kadunrakennustyöläisten hilpeisiin keltavalkoisiin univormuihin sonnustautuneena. Pahvirobotti ja rapuhirviöpukuinen mies taistelevat – ja välillä tanssivat – harrastelijateatterimaisissa kulisseissa.

Video sopii kappaleeseen kuin naulattuna, sillä kappale on läpeensä hykerryttävää, paksusti narisevaa elektrohiphopia, jonka ainoa tehtävä on viihdyttää. Ja voi hyvä tavaton, kuinka se viihdyttääkään. Kappaleeseen on muun muassa samplatty vuoden 1985 roskaklassikon The Toxic Avenger tunnusmusiikkia. Kuinkas muutenkaan.

Musiikin lisäksi myös sanoituksissa Beastiet suuntavat takaisin korttelibileiden aikaan. Niissä puhutaan biiteistä ja riimeistä ja mikin rockaamisesta ja tyyleistä ja bileiden starttaamisesta. Kertosäkeessä ollaan menossa toiseen ulottuvuuteen.

Yhtye kietoo yhteen eri taiteenlajit ja genret yhteisen aikatason – menneisyyden – kautta simppelisti mutta varsin nokkelasti. Lopputulos on siivu jälkimodernia popkulttuuria parhaimmillaan – hedelmällisesti eri lähteistä ammentavaa, hauskaa, itsetietoista, leikkisää ja fiksua.

Muistinko sanoa, että kappaleessa on lisäksi paras robottikertosäe sitten Mr. Roboton?

Video ei ole enää saatavilla

Polvilles siitä.

Rakas Korkeampi Olento, kaiken olevaisen ylin henki,
oli nimesi Jahve, Allah, Jehova, Lentävä Spagettihirviö,
Krihna, Vishnu, Odin, Teutates tai vaikka Ukko
ota vastaan tämä rukous, pyyntö pyhitetty.

13 vuotta on odotettu tätä uutista huumaavaa.
13 pitkää vuotta, kärsimyksen kuluttamaa,
koska annoit meille äänen taivaallisen,
multi-instrumentalistin ylimaallisen,
miehen enkelin nimellä nimetyn.

Oli poika nimeltä D’Angelo, joka paholaisen piirakkaa
haukkas palan, koukkuun jäi. Kamalaa!
Hukkasi hän itsensä, lahjansa kadotti
ei laulanut, ei soittanut, pulloa vaan kilisti.

Nyt liikkuu mailla huhupuheet, kunnailla laulu kaikuu,
että palannut on tuhlaajapoika tuo pelastunut,
mieheksi varttunut, kitaraan taas tarttunut,
ja katso! On myös ollut studiossa,
kenties yötä päivää jammaamassa.

En ole uskovainen, en kumartanut puolikuuta, ristiä,
mutta annan vaikka silmäni, jos vain uusi levy on hyvä.
Joten pliis, pliis, ylemmät voimat, käyttäkää vaikka taikaa,
ja D’Angelolle, parhaimmalle, Voodoon ajan sointi suokaa.

Video ei ole enää saatavilla

Smashing Pumpkins: kuulapää turisee.

Harvoin tulee mietittyä, kuinka popmusiikin parissa ahertavat kunnianhimoiset muusikot ovat usein pakotettuja keksimään itsensä ja musiikkinsa uudestaan lopulta kovin lyhyen ajan sisällä, ja kuinka haastavaa ja uuvuttavaa prosessin täytyy olla. Joskus tyylikokeiluihin ja visioiden toteuttamiseen on aikaa vain pari hassua vuotta, eikä koskaan voi olla varma, milloin oma liekki tai yleisön kiinnostus alkaa hiipua.

Olen varma, että ajatus käväisi Billy Corganinkin mielessä viime vuosituhannen viimeisinä vuosina. Potin räjäyttäneen Mellon Collie and Infinite Sadnessin jälkeen aika tuntui jostain syystä juoksevan entistä nopeampaa myös Corganin ja The Smashing Pumpkinsin kellossa bändin sisäisten sotkujen ja yksityiselämän mutkien vauhdittaessa ajan kulumista entisestään. Nahka oli luotava uudestaan ja pian.

Yhtyeen vuonna 1998 ilmestynyt nelosalbumi Adore ja sen ensisingleksi valikoitu Ava Adore tuntuivatkin yllättävän useimmat vuosikymmenen kiehtovimman rockyhtyeen tekemisistä kiinnostuneet. Kenties elektronisesta musiikista lainattujen elementtien tarjoamat vaihtoehdot vielä tuolloin järkyttivät vaihtoehtorockpuritaaneja. Silti Adorella pelkkää soundia tai kappalemateriaalia keskeisempää olivat yhtyeen ottamat askeleet kohti uutta ja yhtenäistä esteettistä elämystä nimeltä The Smashing Pumpkins. Elämystä, jota kesti täydellisimmillään lopulta vain hetken kunnes aika oli kypsä taas uusille visioille.

Ava Adorella ei ole olemassa yhtä ilman toista. Sähköisenä mäjähtelevän rumpu-basso-rytmin varassa kulkeva tummanpuhuva kappale on saumattomasti linjassa Corganin luonnosteleman amerikkalaisen gotiikan idean kanssa. Se oli samalla tärkeä lippulaiva, jolla tyylin päivitys ujutettiin myös laajemmalle yleisölle. Yhdistettynä goottikertoimilla keulivaan musiikkivideoonsa Ava Adore antoi äänen ja kasvot uudelle The Smashing Pumpkinsille, joka oli kuitenkin jo niin taitavasti rakennettu kokonaisuus, ettei se massiivisen ja epäsuhtaisen edeltäjänsä jälkeen tuntunutkaan aivan niin merkittävältä.

Toisaalta, Adoren myötä yleisölle esitelty Smashing Pumpkinsin uudistunut soundi tuntui 1990-luvun lopulla dramaattisemmalta kuin mitä se nyt jälkikäteen tarkasteltuna varsinaisesti olikaan. Ehkäpä tyylikokeilut vain veivät huomiota siitä rikkaasta ja monipuolisesta kitararockista, jota Ava Adore ja koko albumi edusti. Lopulta useimmat muistanevatkin tuolta ajalta vain päivä päivältä enemmän Nosferatua muistuttavan Corganin. Ja se on luonnollisesti Ava Adoren ansiota.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Monipuolinen Adore kätkee sisäänsä monta hienoa Pumpkins-raitaa, kauneimpana Corganin kuolleelle äidilleen omistama For Martha.

Video ei ole enää saatavilla

Jon Spencer (vasemmalla) ei soita bluesia vaan rock’n’rollia.

”I wrote the song right after we did the interview, inspired by that and also some of the criticism we’ve received over the past couple years. If we tried to record some song that was a response to criticism as it happened, that would be too heavy-handed. The lyrics stayed true to the original off-the-cuff feel, what you call a rant. But it’s not such a big deal, you know. A lot of that stuff just doesn’t merit a response.”

Ujostelu sopii Jon Spencerille yhtä hyvin kuin juoppohullu catwalkille. Epäkunnioittavuus on toki tuottanut ties kuinka paljon hyvää musiikkia, eikä Jon Spenceriä voi syyttää siitä, että hänen idinsä perseraiskaisi superegoa suurimmassa osassa bändinsä tuotantoa. Orange (1994), Now I Got Worry (1996) sekä mellakan ja orgioiden välille sillan rakentava livelevy Controversial Negro kuuluvat varmasti jokaisen pesunkestävän rontin levyvalikoimaan.

Acme on ensimmäinen Spencer-levy, jossa ”studiota on käytetty instrumenttina muiden joukossa”. Voi päätellä, kuinka sekavaa meininki on ollut, kun sekä Steve Albini, Calvin Johnson että Dan the Automator ovat kaikki toimineet tuottajina. Sillä on toki huonotkin puolensa – välillä materiaali vain hajoaa kasaan.

Mutta osuessaan Acme lyö lujaa, yhdistellen kaikkia puolia siinä määrin, että kaikkien kolmen olleen voisi luulla riemastuttavan vahvojen yrttien vaikutuksen alaisina ja vaihdelleen vuoroa parinkymmenen sekunnin välein. Ja mikäs sen sopivampaa olisikaan että yksi levyn huippukohdista, Talk About the Blues, ei sisällä bluesia juuri ollenkaan? Säkeistöt kiitävät ohi Spencerin särjetyn ölinän, nyökyttelevän funkbiitin ja kahden riitasoinnun riffin puskemina.

Tyypillistä Blues Explosionia ja nimikkotyylinsä käsittelyä tämäkin: se on joko väännetty tai heitetty ikkunasta ulos, liimattu kasaan ja pistetty perversseillä piirroksilla koristellun keinuhevosen selkään. Ja koska mielikuvitus ei suostu täysin käsittelemään noita mielikuvia, se pysyy vielä kummallisesti kasassakin. Mikäpä pahan tappaisi, vai mitä, Jon?

Talk About the Blues voisi aivan hyvin olla Blues Explosionin uran jälkimmäisen puolen kulmakivi: äkkiväärät vaihdokset pysyvät, mutta korostus rytmiin nousee vahvemmaksi. Ja onhan tämä omalla tavallaan bluesia mukailevaa – likaisista asioistahan sen aina tuleekin kertoa. Saamisista ja ilman jäämisistä, viinasta ja krapuloista, kickseistä ja vieroitusoireista, sitruunoista ja niiden puristelusta. Vanhat koirat oppivat uusia temppuja, ja tässä tapauksessa kirput, täit ja muut koko perheen suosikit vain tuovat paremman lisämausteen Jon Spencerin riivauksiin.

”I don’t play the blues, I play rock n’ roll!”

Ja harva sitä veti niin äärimmilleen 1990-luvulla kuin tämä New Yorkin siunattu kusipää.

Video ei ole enää saatavilla

Cherilyn Sarkisian eli tuttavallisemmin Cher.

”Do you believe in life after love?”

Uskotko kolmanteen mahdollisuuteen? Uskotko siihen, että yllät poplistojen kuningattareksi vuosikymmeniä myöhemmin, kun olet laulanut ihmisten sydämiin jotain I Got You Baben tapaista? The Beatles oli ja meni, The Rolling Stonesin relevanssi oli kuihtunut olemattomiin ja Michael Jackson kulkenut pitkän ja mutkaisen tien lapsitähdestä popin kuninkaaksi ja tabloidien sylkykupiksi.

Entä jos tietäisit, että siellä jossain odottaa vielä se biisi?

Believe myi miljoonia ja miljoonia ja taas miljoonia ja vei listojen kärkeen 52-vuotiaan laulajan. Siitä tuli Cherin uran ylivoimaisesti suurin hitti ja ehkä jopa niin sanottu signature song – biisi, josta hänet muistetaan. Se kumosi hetkeksi popmaailman painovoiman, joka yleensä on hyvin turmiollinen viisikymppisille. Voisitteko kuvitella Madonnan saavan ensi vuonna Like a Prayeria suuremman hitin?

Believe on, paitsi poikkeus poplistamaailmassa, niin äärimmäinen esimerkki siitä, mitä hyvää viimeisimmän teknologian käyttäminen popissa voi saada aikaan. Tietojen mukaan kappaletta alettiin tehdä jo kuusi vuotta aiemmin ja se kiersi lukuisilla tuottajilla ennen kuin Mark Taylor jalosti siitä pajassaan suoraviivaisen ja modernin tanssilattiaohjuksen. Sydänsuruisina Believen tahtiin tanssineet ovat voineet tuntea ne kylmät väreet, jotka valtaavat kropan, kun kaiuttimista kuuluu:

”But I know that I’ll get through this
’Cause I know that I am strong
I don’t need you anymore
Oh I don’t need you anymore
I don’t need you anymore
No I don’t need you anymore”

Eikä pidä unohtaa, miten rohkeasti niinkin loistava laulaja kuin Cher antoi tuottajien käsitellä ääntään. Ehkä koska hänellä ei ollut mitään hävittävää. Kun Cherin kaltainen flopannut veteraani alkoi levyttää tanssialbumia, kukaan ei odottanut mitään. Se oli kaikki tai ei mitään, all or nothing now, kuten tähti Believe-emoalbumin kolmannella singlellä lauloi. Miten viisikymppinen (joskin iättömältä näyttävä) muori voisi muka oikeasti haastaa poikabändit tai Britney Spearsin, josta niin kohistiin?

Mutta niin vain Cher saavutti Believellä lopulta kaiken mitä pophitillä voi saavuttaa. Siksi se on ehkä kaikkien aikojen popklassikko.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

French and Saundersin huikea Cher-parodia vuodelta 2005.

Video ei ole enää saatavilla

Jos noilla kengillä juoksee, tulee rakkuloita!

The Miseducation of Lauryn Hill ilmestyi vuonna 1998. D’Angelon Voodoo noin kaksi vuotta myöhemmin. Näiden levyjen myötä kummastakin tuli kummallinen yhdistelmä My Bloody Valentinea ja J.D. Salingeriä. D’Angelo protestilihoi. Lauryn Hillin lapsen isyydestä syntyi huhumylly. Ja asiaan liittyi ”spiritual advisor”. Musiikin maailmassa homma menee heti ihan uudelle sekoilun tasolle, kun kuvioon astuu ”spiritual advisor”. Varmaan kaikissa muissakin maailmoissa.

Kumpikaan ei ole vielä saanut mitään järkevää aikaiseksi näiden kahden levyn jälkeen. D’Angelon uuden pitäisi olla valmis, mutta kuten My Bloody Valentinen kohdalla, kannattaa uskoa vasta, kun viimeisen biisin viimeisen nuotin viimeinen kaiku on kuollut korvakäytävääsi.

D’Angeloa en ole koskaan nähnyt elävänä. Lauryn Hillin näin Kirjurinluodossa. Isolle screenille heijastui kuvia elämään kyllästyneestä, ilonsa tyhjiin vuotaneesta silmäparista. Hill oli pukeutunut kesäiseen valkoiseen ja Porissa satoi. Keikka oli paska, jopa jotenkin nihilistinen. Raha oli toiminnan ainoa motivaattori ja lavan eskadroonaa vaivasi raskas marssiväsymys.

Tulin surulliseksi.

Mikään tuosta ei kyllä merkitse mitään Everything Is Everythingiä kuunnellessa. Tämä on gospelia sanan parhaassa merkityksessä, ylistyslaulu elämän kiertokululle, orchestra hit -iskujen tahdittama lohdutuksen sana.

”Roll with cherubims to Nassau Coliseum
Now hear this mixture
Where hip hop meets scripture
Develop a negative into a positive picture”

Ja musiikkivideo edustaa lajia parhaimmillaan. Hienoon oivallukseen perustuva, hyvin tehty ja kekseliäs kuvateos.

Video ei ole enää saatavilla

Kaikki, joiden nimi on Louis Eliot… nouskaa YLÖS!

Maanantaiaamuna viiden jälkeen on kohtalaisen masentavaa olla hereillä. Arvatenkin parin tunnin kuluttua olisi ryhdyttävä uuden viikon töihin, eikä se ole väsymyshorteessa mukavaa. Itse asiassa periaatteessa terve ihminen tuskin tuntee koskaan olevansa niin lähellä kuolemaa kuin unettoman yön jälkeen kylmään ulkomaailmaan uskaltautuessaan.

Tilannetta ei ainakaan paranna, jos unettomuus johtuu kalvavasta mustasukkaisuudesta. Yhdistelmä saattaa ajaa ihmisen niin kauas suhteellisuudentajun ulottumattomiin, että hänen ajatuksenjuoksuaan alkaa olla mahdotonta ymmärtää.

Nopeasti unohtuneen englantilaisen draamapop-ihmeen paras biisi on hämmentävä, naurettava ja hieno teos. Varsinainen suljetun paikan melodraama, jonka vakavuusasteesta on hankala saada varmuutta, niin haudanvakavalla pokerilla kuin se esitetäänkin. Biisin kertoja ei selvästikään ole ihan miellyttävintä poikaystäväainesta. Hän on sunnuntai-iltana uskaltanut jättää rakkaansa yksin tämän omaan kotiin lähinnä siksi, että tietää tytön joutuvan seuraavana aamuna töihin; näin ollen tämä ei voi lähteä yksin kaupungille sekoilemaan ja pettämään häntä. Silti jo parin tunnin kuluttua asiaan on saatava vielä varmuus. Ja kun mimmi ei vastaa puhelimeen, pääsee psykopatologinen helvetti irti. Sitten soitellaan säännöllisin väliajoin uudestaan, valvotaan yötä ja mietitään synkkiä. Kun aamu alkaa jo valjeta, kertoja vetää johtopäätöksiä ennen viimeistä yritystä:

”If she’s still not back
then heaven knows what then
Is this the end?”

Joo joo, idiootti. Kaikelle voi olla aivan luonnollinenkin selitys. Muutenkin saanee syyttää vain itseään, vaikka nainen etsisikin lohtua hieman vähemmän kuumottavien ihmisten seurasta.

Tulen myös hieman huvittuneena ajatelleeksi, että vain vuotta, paria myöhemmin tämäkin biisi olisi ollut anakronismi: tyttöystävällä olisi todennäköisesti ollut kännykkä, ja asiat olisivat selvinneet mutkattomammin.

Tätäkin on popmusiikki. Monday Morning 5:19 on orkestraalisine sovituksineen ja kaikessa paatoksessaan kaavamainen, mutta hieno biisi. Ihmiset ovat joskus juuri niin naurettavia kuin kappaleen kertoja. Joskus joku huomaa kirjoittavansa 15 vuotta myöhemmin suomalaiseen verkkomediaan kappaleesta, joka ei edes Britannian singlelistalla päässyt sijaa 37. korkeammalle ja miettivänsä, miten nopeasti aika kuluu ja miten paljon kaikenlaista itselle joskus tärkeää on jo melkein päässyt unohtumaan – kunnes sen näkee listassa, josta seuraavan kuun kirjoitusvelvollisuudet pitäisi valita.

Video ei ole enää saatavilla

DJ Shadow + Thom Yorke + Denis Lavant + Jonathan Glazer = voitto!

U.N.K.L.E.:n piti olla 1990-luvun nippuun vetävä superbändi. Tuottajat James Lavelle ja Tim Goldsworthy tekivät vuosikymmenen kulttuuriteon julkaisemalla DJ Shadow’n Endtroducing-albumin. Sitten he päättivät tehdä yhdessä überlevyn, jolla hiphop, brittipop ja taikatemput, joita DJ Shadow osaa tehdä mustalla vahalla ja samplerilla, olisivat ikuisesti yhtä.

Melkein he siinä onnistuivatkin, mikä on edelleen ylittämättömän kova saavutus. Psyence Fiction on nimensä mukaan historiasta irrallinen visio siitä, miltä 1990-luku olisi voinut kuulostaa, jos mielikuvituksemme olisi riittänyt.

Biisejä ja vokaaleita Psyence Fictionille Lavelle, Goldsworthy ja DJ Shadow saivat ja tilasivat muun muassa Kool G Rapiltä (kertokaa joku miten), The Verven Richard Ashcroftilta, Beastie Boysin Mike D:ltä ja Badly Drawn Boylta (kertokaa joku miksi). Ian Brown sai tyytyä bonusbiisiin. Levyn päättävän Rabbit In Your Headlightsin laulaa OK Computerin jälkeistä Bono-krapulaa ja hiusvärin lähtöä potenut Thom Yorke.

Kappale oli vuonna 1998 enne tulevasta ja menneestä. Sen aloittavaa pianoa, neulansuhinaa ja Yorken itsepäisesti omalla asteikollaan vaikertavaa laulua on nyt mahdoton kuunnella ajattelematta Pyramid Songia tai koko Kid A/Amnesiac -nyrjähdystä. Pian sisään hiipii radioheadit ennen Radioheadia tehneen Talk Talkin New Grass -kappaleen varovainen virvelikomppi.

Sanat ja melodia ovat Yorken, kaikki muu DJ Shadow’n aivohangaarista. Niiattuaan postrockin syntysijojen suuntaan Shadow tekee lopulla biitillä täysin, mitä tahtoo, aivan kuten Endtroducingillakin. Hälyyn hän pätkii kuolemanvakavaa dialogia Jacob’s Ladderista ja äänitehosteita. Toivotan sample-neiti etsiville antoisaa ja loputonta google-iltaa.

Teksti alkaa vähitellen nähdä samoja horkkaisia painajaisia, joita OK Computer jaksoi vielä analysoida ja joiden vietäviksi Kid A ja Amnesiac antautuivat. Pulskat lähiökristittyjen sormet mussuttavat sieluasi. Yorken ääni nousee paikkoihin, joihin harvoilla on asiaa. DJ Shadow tekee asioita, joita en elinaikanani ehdi ymmärtää.

Rabbit In Your Headlightsin musiikkivideo on sekin lajinsa kultakauden kliimaksi. Sen ohjasi 1990-luvun klassikoita Massive Attackille, Blurille, Nick Cavelle ja Radioheadille neroillut Jonathan Glazer.

Pahat autot tunnelissa tönivät tönimistään maailman hienoimman ihmisen, tanssijanäyttelijäjumala Denis Lavantin esittämää sapekasta kulkuria, kunnes eivät enää töni. Jos saisin valita supervoiman, jota saisin käyttää vain kerran, valitsisin tämän.

Video ei ole enää saatavilla

Melissa auf der Maur, Courtney Love, Patty Schemel ja Eric Erlandson.

Courtney Lovesta on niin helppo olla pitämättä. Julkkistyrkky, tasapainoton narkkari, kiusaannuttavan vereslihainen ekshibitionisti. Professional widow, kuten Tori Amos piikitteli. Kovin kaukana edesmenneen miehensä alapuolella rock-legendaarisuuden tikkailla.

Myönnettäköön: itsekin olen usein nähnyt Loven vain tässä valossa ja voinut lievästi pahoin useimmista hänen julkisista esiintymisistään lukiessani.

Mutta hetkinen: tässähän ei ole puhuttu musiikista vielä sanaakaan. Ja onko Love muka ainoa ihmisenä hankala rocktähti? Joku varmaan sanoisi, että kuuluisan edesmenneen miehen varjossa elävälle naiselle ei anneta mitään anteeksi. Se saattaa olla hyvinkin totta, mutta niin tai näin, ei minulla pitäisi täältä tuhansien kilometrien päästä olla mitään motiivia arvioida Loven persoonallisuutta.

Ulkomusiikilliset seikat nousevat kyllä kiistatta esiin senkin takia, ettei Love ole oheistoiminnaltaan ehtinyt julkaisemaan paljoakaan relevanttia musiikkia yli 20 vuoden uran aikana. Itse olen jaksanut kiinnostua vain kahdesta hänen albumistaan. Holen vuoden 1994 läpimurto Live Through This on erinomainen ja emotionaalinen aikansa vaihtoehtorocklevy. Se paljasti Loven biisintekijän lahjat, jotka hän sitten valjasti vuosien odotuksen jälkeen, syksyllä 1998 ilmestyneellä Celebrity Skinillä aivan erilaisen musiikin pariin.

Albumi on Loven hedonistinen rocktähtitrippi. Täytyy muistaa, että se on hänen ensimmäinen lausuntonsa aivan liiallisen julkisuuden uhriksi joutuneena friikkinä. Hän ei ole tässä vaiheessa uraansa voinut enää mitenkään samaistua siihen grungenuhjuisuuteen, jonka feminiininä arkkityyppinä tuli tunnetuksi. Celebrity Skin soikin isona, melodisena ja kovin amerikkalaisena. Siitä tulee mieleen päivitetty versio Fleetwood Macin kokaiinikaudesta – ja vertailu Stevie Nicksiin on tietysti liiankin ilmeinen. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt myydä jenkeissä moninkertaista platinaa.

Jos et usko, tsekkaa Malibu. Keskitempoinen, säkeistöissään akustiseen komppaukseen luottava ja kertosäkeessä hyvin varovaista säröä hyödyntävä ralli, joka jää kertaheitolla päähän. Se kuulostaa lähinnä dekadentimmalta Tom Pettyltä. Siinä hyödynnetään samanlaista all-american-tyyppistä myyttikuvastoa: Love laulaa näennäisesti jollekin läheiselleen, oikeasti ehkä lähinnä itselleen, että nyt pitäisi mennä Malibuun. Tuossa kalifornialaisessa rantaparatiisissa huoleet ja murheet haihtuvat ja tie avautuu itsetuhon alhosta seesteisempään elämään.

No, kyllähän me kaikki tiedämme, että tosiasiassa siellä Malibussa vain vedettiin lisää huumeita.

Kohtuutonta kyllä, biisistä ei tullut jättihittiä eikä albumista suurta menestystä. Love oli jo ehtinyt joutua räikeästi valotetun aikakautemme uhriksi. Siinä missä Stevie Nicks oli saanut sekoilla sekoilunsa kulissien takana, paparazzien ja internetin maailmassa kukaan tunnettu henkilö ei saa tehdä mitään salassa.

Lopputuloksena Love oli yksinkertaisesti kadottanut kaiken uskottavuutensa artistina. Oli muka kiinnostavampaa lukea hänestä kertovia juoruja kuin kuunnella hänen musiikkiaan. Celebrity Skinin jälkeen Love on kyllä itsekin tehnyt parhaansa oikeuttaakseen tämän näkemyksen.

Video ei ole enää saatavilla

The Cardigans ja obligatoorinen Neljä miestä ja beibi -henkinen kuvateksti.

Laatuaika naispuolisten henkilöiden – muiden kuin äidin tai siskon – kanssa oli uusi ja kiehtova osa elämää 1990-luvun lopulla. Kavereiden ja potentiaalisten tyttöystäväehdokkaiden kanssa hengailu oli sitä parhaimmillaan. Mutta siitä huolimatta, sitä oli kuitenkin myös Shirley Mansonin sensuellin henkäilyn kuuntelu Garbagen The Trick is to Keep Breathingin lopussa. Sitä oli Gillian Andersonin esittämän jakkupukuagentti Dana Scullyn tuijottaminen kuvaputkitelevisioruudulta, kun tämä yritti perustella lääketieteellisesti näkemiään lentäviä lautasia ja avaruusolioita Salaisten kansioiden jaksoissa.

Ja tietysti sitä oli myös ihanan The Cardigans -solisti Nina Perssonin salaperäisen myhäilevien hymähtelyjen kuuntelu Erase/Rewindissa.

Vuonna 1998 Nina Persson oli 24-vuotias. Hänen tukkansa oli vaalea ja hän käytti, tai ainakin hänen saattoi kuvitella käyttävän tennareita. Hänen lumoavat hymykuoppansa eivät hävinneet, vaikka hän olisi laulanut mitä.

Hän ei ollut vielä käynyt läpi uuden vuosituhannen alussa tapahtunutta metamorfoosia tummatukkaiseksi, korkeavartisia nahkasaappaita käyttäväksi kohtalokkaaksi vaihtoehtocountrylaulajattareksi.

The Cardigans oli suosionsa huipulla. Lovefool oli noussut valtavaksi hitiksi pari vuotta aiemmin, ja Gran Turismon myötä yhtyettä vietiin ympäri maailmaa. Levyn kiertueella The Cardigans vieraili myös Suomessa yhdessä toisen kovassa nosteessa olleen ruotsalaisbändin, Kentin kanssa.

My Favourite Gamen video joutui Music TV:llä pannaan, koska se sisälsi varomatonta auton ajamista, mutta Erase/Rewindin scifivaikutteinen video pääsi kanavan rotaatioon.

Erase/Rewindilla Nina Persson lauloi mielen muuttumisesta ja halusta tyhjentää eletyn elämän VHS-nauha (kyllä, vuonna 1998 elettiin vielä VHS-aikakautta), kelata se alkuun ja aloittaa alusta. Ei mitään rakettitiedettä, mutta toimivaa.

”I changed my mind
I take it back
Erase and rewind
‘Cause I’ve been changing my mind
I’ve changed my mind”

Gran Turismo -levyn suursuosion jälkeen The Cardigans vetäytyi tauolle ja palasi sieltä maalailevaa ja kaihoisaa countrypopia esittäneeksi yhtyeeksi muuttuneena. Siitä asti on ollut ikävä vaaleatukkaista Ninaa.

BONUS!

Näin The Cardigansin keikalla ensimmäisen kerran, kun Nina Persson oli jo muuntautunut tummatukkaiseksi. Tällainen oli bändin livemeininki Düsseldorfissa vuonna 1999, jolloin Perssonilla oli vielä vaalea tukka. Ja punaiset nahkahousut.

Cat Power lähettää lentosuukon, cross bones style.

Cross Bones Style on jäähtyneen grungen viileimpiä understatementeja. Se on ajalta ennen kuin Chan Marshallista ja Cat Powerista tuli rikas, tähti, tyyli-ikoni, Lagerfeldin ja kaikkien yksinäisten poikien ja tyttöjen muusa, selviytyjä ja vain varjoissa ja kirkkaissa valoissa viihtyvä lady-diivake.

Se on ajalta, jona ironia oli vielä suotava ja ymmärretty maailmassa olemisen, pahoinvoinnin sietämisen ja halveksunnan muoto. Ja tapa tehdä taidetta.

Cat Powerin 1990-luvun musiikissa ironia oli vetäytymistä, välttelyä ja vähättelyä.

Chan Marshall oli tehnyt masentuneita ja huonoilla laitteilla nauhoitettuja vodkafolk-levyjä jo muutaman. Ennen Moon Pix -levyä Marshall ei ollut juuri välittänyt, kuulostaako hänen musiikkinsa kenenkään muun mielestä muulta kuin kyyniseltä ja tihruiselta mutinalta. Moon Pixillä häpeilemättömiä tunnetakiaisia oli useita. Cross Bones Style ei ole yksi niistä.

Monet levyn kappaleista syntyivät Marshallin mukaan painajaisista. Cross Bones Stylella ne pyörivät päässä ympäri ja ympäri. Marshall toistelee “You have seen some unbelievable signs”, jotta saisi äänensä pysymään koossa. Kitara näppäilee itseään välinpitämättömästi mutta heltymättä, ja Dirty Threen rumpali Jim White nakuttaisi ilmeettä varmasti loputtomiin.

Cat Powerin parhaat kappaleet taitavat olla aina varjoja itsestään: väistellen esitettyjä ja juuri ja juuri sovitettuja – avohaavoja, joita haluaa sörkkiä.

Cross Bones Stylen video on yhtä aikaa jokainen kympin budjetilla tehty ysärivideo: siinä tanssitaan ryhmässä valkoista taustaa vasten käsiä viuhtomalla ja ristiin astumalla. Vain artisti saa katsoa kameraan ja viuhtoa käsillä ja jaloilla.

En muista, oliko sellaisia videoita oikeasti ollenkaan. Madonnan Lucky Star oli vain kimittävää mukapornoa; Marshall sentään leikkii Eddie Vedderiä ja hehkuu koko ilkikurisella olemuksellaan keskisormea jäykkäkouristuksessa.

Cross Bones Style on itsensä löytäneen ja muutaman vuoden päästä lähes tuhonneen artistin nuiva kiteytys siitä, mitä laulunkirjoittamisen ja -esittämisen pitäisi hänen mielestään olla. Pidä tai älä, ainakin se jää kalvamaan.

Video ei ole enää saatavilla

Paina nappia, kuului Money Markin neuvo.

Ruisrock ei ollut kesällä 1998 valtava yleisömenestys. Ei, vaikka esiintyjärosterista löytyi Beastie Boysia, Björkiä, Weeping Willowsia sekä tietysti kovia kotimaisia Don Huonojen, Ismo Alanko Säätiön ja YUP:n johdolla. Paikalla oli sunnuntaina reilusti kuitenkin toistakymmentätuhatta festivaalivierasta.

Ruissalossa oli tilaa liikkua, nauttia kesästä ja virvokkeista. Ei ollut tietoakaan ryysiksestä, muuten kuin isoimpien nimien esiintyessä. Kun pääesiintyjä Beastie Boys eli Ad-Rock, Mike D ja MCA -kolmikko säntäsi sunnuntai-illan huipennukseksi lavalle ja käynnisti settinsä Sure Shotilla, Ruissalon maa tuntui pettävän jalkojen alla yleisön pomppiessa ylös ja alas yhtenä suurena ihmismassana. Täysikäisyyden portteja kolkutellut nuori mies oli tohkeissaan. Bändi keskeytti biisejä ihmetellessään ohi seilaavia ruotsinlaivoja.

Tuo keikka oli menestys, mutta ennen sitä oli tapahtunut jo seuraavaa. Päälavalla Beastie Boysin kanssa musisoinut ”neljäs beastie boy”, Mark Ramos Nishita alias Money Mark, esiintyi aiemmin saman päivän aikana festivaalin pikkulavalla (tuohon aikaan Ruisrockissa oli kolme lavaa: päälava, pikkulava ja telttalava). Ennen tuota keikkaa omissa silmissäni herran suurin meriitti oli Beckin Where It’s At -popklassikolla kuultava kosketinteema.

Money Markin toinen sooloalbumi Push the Button oli julkaistu aiemmin samana vuonna. Levyn puoliflegmaattisesti ja beckmäisesti svengaava singlelohkaisu kantautui ensimmäisen kerran korviin Radiomafian taajuudelta. Levy oli hankittava.

“You could be my best friend
Sitting on the book ends
Look guy, you’re just a king
You know you’re missing something”

Hand in Your Head jumittui päähän soimaan. Money Markin keikka Ruisrockin pikkulavalla oli tietenkin katsastettava. Keikka oli sitä, mitä Push the Button albumina edusti: sekametelisoppaa, jonka ainesosat kattoivat laajan tyylilajikirjon rockia, popia, hiphopia, soulia ja funkia myöten.

“I’ve got my hand in your head
And I’m pulling out all of your mind”

Biisi rakentuu rennosti rullaavan kompin ympärille, joka psykedeeliseen b-osaan tultaessa katkeaa ja lähtee leijumaan kaukaisiin sfääreihin vain palatakseen takaisin rennosti svengaavaan meininkiin. Sanoituksessa kertojan kaveri kulkee omissa ylväissä korkeuksissaan, mutta kertojalla itsellään on kuitenkin ote kaveriinsa.

Money Mark on vuoden 1998 jälkeen julkaissut viisi soololevyä ja tehnyt yhteistyötä Beastie Boysin lisäksi muun muassa Omar Rodriguez-Lopezin ja Red Hot Chili Peppersin kanssa.

Miehen näkyvimmät saavutukset ovat silti Where It’s Atin kosketinteema ja Hand in Your Head. Jälkimmäinen on aikamatka 1990-luvun jälkimmäiselle puoliskolle omiin nuoruusvuosiin ja muistijälki Radiomafian aikakaudesta.

Video ei ole enää saatavilla

Tunnelma naamiaisbileissä äityi jännittyneeksi Hassen ilmestyttyä paikalle kostyymittä.

Mitä saadaan, kun sysätään samaan studioon Kiss, The Stooges ja Ramones ja puetaan heidät King Diamondilta ja Tom of Finlandilta yli jääneisiin vaatteisiin? Pannaan heidän suuhunsa sanoituksia ”rendezvous’ta” anuksen kanssa ja ”ziljoonan dollarin” sadisteista? Lisätään studion ulkopuolelle kirkumaan Turbojugend-faniarmeija, joka näyttää siltä, että se on kieriskellyt halpismeikeissä ja sen jälkeen tehnyt iskun UFF:n euron päiville?

No, tiedätte kyllä mitä siitä saadaan. Saadaan rockbändi, joka on samalla rockbändin äärimmäinen parodia ja viihdyttävintä rockia itsensä Kissin jälkeen.

* * *

Olin helmikuussa by:Larm-festivaaleilla Turbonegron kotikaupungissa Oslossa. Samassa yhteydessä järjestettiin Nordic Music Prize -gaalaillallinen, jossa paljastettiin kyseisen kilpailun voittaja. Paikalla oli musiikkimaailman kermaa Kim Gordonista lähtien, ruoista oli vastuussa kahden tähden Michelin-ravintola.

Jotain Turbonegron arvostuksesta sekä kotimaansa että kansainvälisissä musiikkipiireissä kertoo, että tilaisuuden avasi – varsin runollisella – puheellaan Turbonegron kitaristi Knut ”Euroboy” Schreiner. Kovin moni turbonegrolainen tuskin olisi uskonut yhden heistä löytyvän musiikkiteollisuuden selkääntaputtelutapahtuman juontohommista Apocalypse Dudes -levyn aikoihin.

* * *

Apocalypse Dudes on Turbonegron mestariteos ja varmaan jääkin sellaiseksi vaikka bändi jatkaakin edelleen. Albumi esitteli soundin, josta Turbonegro varsinaisesti tunnetaan, minkä lisäksi se esitteli bändin suuremmalle maailmalle. Levy on kaikkien mahdollisten huumausaineiden avulla edesautettujen aamuun asti jatkuvien rockorgioiden taustamusiikkia. Se on railakkuutta, hyviä biisejä, aivoon takertuvia hoilotuskertosäkeitä ja silkkaa nautintoa. Se on sellaista rockia, jota ei enää oikein osata tehdä. Se on biisien anaalivetoisista aiheista huolimatta äärimmäisen kaukana oman peräaukkonsa ympärillä pyörimisestä.

* * *

Tähän olisi voinut rehellisesti sanoen voinut valita levyltä monta muutakin biisiä. Valitsimme silti The Age of Pamparius -kappaleen, koska siihen kiteytyy jotain olennaista Turbonegron höhelyydestä. Kappaleen alku ja nimi kuulostavat henkistyneeltä hippiprogelta, mutta oikeasti kappale kertoo – pitsasta. Eikä mistä tahansa pitsasta, vaan Turbonegron Pål Pot Pampariuksen samannimisessä oslolaispitseriassaan tarjoilemasta pitsasta, josta sukeutuu kappaleessa kapinallisen rokkirähellyksen vertauskuva. Mikä on tietysti sanoinkuvaamattoman naurettavaa ja samanaikaisesti aivan mahtavaa.

Kappaleen ja levyn aloittava riffi on klassikko ja sen ou-vouta hoilottava kertosäe räjäyttäisi minkä tahansa mosh pitin tuusannuuskaksi. Kappaleen groove on niin voimallisesti mukaansa imevää sorttia, että kukaan järjellinen ja tunteellinen olento ei voi pysyä paikoillaan biisin kuullessaan. Joskus ylimääräisiä sanoja ei tarvita, kun rockmusiikki vain on niin järjettömän hienoa. Kaikki yhdessä nyt:

”Gonna bake a motherfucking pizza tonight!”

Video ei ole enää saatavilla