A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan yhdeksäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu The Flying Lizardsin Sex Machine, joka oli listan 29:s. Kappaleen videon voit katsoa tästä.

Vuoden 1984 Top 30 (no okei, Top 29)

1. A-Ha – Take on Me
2. Don Henley – The Boys of Summer
3. Talk Talk – It’s My Life
4. Van Halen – Jump
5. Prince – When Doves Cry
6. The Cars – Drive
7. Cocteau Twins – Lorelei
8. The Replacements – Unsatisfied
9. Echo & the Bunnymen – The Killing Moon
10. Bronski Beat – Smalltown Boy
11. Sade – Smooth Operator
12. Bruce Springsteen & The E Street Band – Dancing in the Dark
13. The Smiths – What Difference Does It Make?
14. Alphaville – Forever Young
15. The Chills – Pink Frost
16. Bryan Adams – Run to You
17. Modern Talking – You’re My Heart, You’re My Soul
18. U2 – The Unforgettable Fire
19. Corey Hart – Sunglasses at Night
20. Madonna – Material Girl
21. The Style Council – Shout to the Top
22. Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)
23. Nik Kershaw – The Riddle
24. The Jesus & Mary Chain – Upside Down
25. Killing Joke – Eighties
26. The Minutemen – Corona
27. Propaganda – Dr. Mabuse
28. Scritti Politti – Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)
29. The Fall – C.R.E.E.P.

Linkki soittolistaan tästä.

Norjan ylpeys a-ha kulki vaikeuksien kautta voittoon.

”Take on me, take me on
I’ll be gone
In a day or two”

Aina joskus vastaan tulee niin sanottu täydellinen popkappale, joka muistuttaa enemmän platonilaista täydellisen kappaleen ideaa kuin teosta, jonka joku olisi oikeasti joutunut kirjoittamaan ja hiomaan.

Norjan ylpeyden, a-han Take on Me tällainen kappale.

Kaapelitelevision kasvattina muistan Take on Men ennen muuta Music Televisionin ohjelmavirrasta. Siellä sen kepeät, mutta kiireiset kosketinsoinnut tuntuivat kuin tuulahdukselta raikasta ilmaa.

Asiaa ei tietenkään haitannut kaikkien aikojen parhaisiin kuuluva video, jonka juoni ja tehosteet jättivät taakseen monet täyspitkät aikalaiselokuvat.

Kyse ei kuitenkaan ollut vaivattomasti syntyneestä onnenkantamoisesta. a-han tie läpimurtohittiinsä oli kaikkea muuta kuin helppo. Kaksi kolmannesta yhtyeestä, Pål Waaktaar ja Magne Fuholmen, olivat jo kerran joutuneet palamaan Lontoosta Osloon häntä koipien välissä.

Uuteen yritykseen he saivat mukaansa laulaja Morten Harketin. Mutta nytkään eivät asiaat sujuneet ongelmitta. Ensimmäinen kiinnitys musiikkikustantamoon päätyi riitaan. Toinen kiinnitys johti sentään levytyssopimukseen, mutta syntetisaattoriguru Tony Mansfieldin yritys miksata yhtyeen demoja – joiden joukossa Take on Me jo oli – valmiiksi kappaleiksi ei tyydyttänyt kolmikkoa.

Uudelleenmiksauksen jälkeen singlelle tehtiin musiikkivideo, jossa yhtye soittaa sinistä taustaa vasten. Videosta huolimatta single floppasi.

Levy-yhtiö maksoi uuden levytyssession. Single julkaistiin uudelleen. Se floppasi taas.

Seuraavaksi ruvettiin puuhaamaan uutta videota isolla rahalla. Ohjaajaksi valittiin irlantilainen Steve Barron, joka sai budjetin tehdä osan videosta kalliilla rotoskooppi-tekniikalla, jossa animaatio piirretään näyttelijöiden päälle.

Ja viimein tärppäsi. Video ja kappale toimivat yhteen vastustamattomalla teholla. Norjalaiset saivat kansainvälisen listaykkösen – joskin Iso-Britanniassa single jäi kakkostilalle.

Mutta vanhaa viisautta mukaillen: vaatii paljon töitä kuulostaa näin vaivattomalta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja tältä kappale siis kuulosti alkuperäisenä versionaan.

Video ei ole enää saatavilla

Satumainen menestys ei vastannut odotuksiani.

Boys of Summer osuu pelottavan hyvin maaliin kaikilla alueilla.

Teksti on Don Henleyä parhaimmillaan. Ei tule heti mieleen toista sisimmässämme aina elävästä pettymyksestä yhtä koskettavasti kirjoittavaa monimiljonääriä.

Yhdellä tasolla tämä laulu kertoo miehestä, joka kasvoi kalifornialaisessa merenrantakaupungissa ja rakastui tyttöön. Elämme syksyn kynnyksellä ja tyttö lähti kesävierailijan matkaan. Tai ehkä muuten vaan pois, opiskelemaan tai töihin.

”Empty lake, empty streets,
the sun goes down alone
I’m driving by your house
though I know that you’re not home”

Tuntuu, että kertoja on saanut myöhemmässä elämässään toteuttaa unelmiaan, mutta tämä yksi asia on jäänyt kaivelemaan. Vanha suola janottaa. Laulussa eletään kahta aikaa: syksyä, jolloin hän nuoruuttaan sekä kokemattomuuttaan päästi nuoren naisen lähtemään, ja elämän syksyä eli keski-ikää, jolloin mielessä alkavat yhä useammin kummitella ne nuoruuden lukuisat toteutumattomat potentiaalit.

Sillä, oliko tämä nainen hänen suuri rakkautensa silloin tai olisiko hänestä ollut siksi myöhemminkään, ei ole väliä. Kaikki nämä vuodet suhde on elänyt omaa elämäänsä kertojan päässä eikä se ole altistunut arkipäivän hankauksille ja karikoille kaikkien sitä seuranneiden tapaan.

”Out on the road today
I saw a Deadhead sticker on a Cadillac
A voice inside my head said don’t look back
you can never look back”

Teksti kertoo myös Henleyn menneisyydestä; siitä menestyksestä, jota hän ja Glenn Frey niin määrätietoisesti jahtasivat kaikki ne vuodet, ja siitä tyhjyydestä, joka sen saavuttamista seurasi.

Hotel California kertoo siitä, miten Kalifornian osavaltio ja kulttuuri, joka levisi sieltä ympäri maailman, kohtasi tämän pettymyksen. Boys of Summer kertoo kaipuusta takaisin aikaan ennen menestystä, 1960-luvun lopun rajattomien mahdollisuuksien Amerikkaan. Idealistisempaan Amerikkaan. Rajattomien mahdollisuuksien elämään. Menestys, jota hän jahtasi, ei vastannut kaikilta osin odotuksia. Se teki kaikesta niin monimutkaista.

”Now I don’t understand what happened to our love
But babe I’m gonna get you back,
gonna show you what I’m made of…”

Tämä on tietysti tyhjää uhoa. Ei hän keski-ikäisenä enää ikinä saa nuoruutensa rakkautta takaisin, ei naista eikä toteutumattomien unelmiensa kiihkoa. Kukaan ei enää vanhana huuda öisin, paitsi ehkä suonenvedon takia.

Berkeleyläinen insinööri Roger Linn muuten dominoi vuotta 1984. Hänen rumpukoneensa soi upeasti Princen käsissä When Doves Crylla.

Tom Petty & Heartbreakersin kitaristi Mike Campbell teki sitä käyttäen instrumentaalidemon kappaleesta, joka ei kuitenkaan sopinut Pettyn työn alla olleelle Southern Accents -levylle. Henley kuuli demon ja kirjoitti siihen sanat ja laulumelodian. Demo oli tehty Linnin rumpukoneella ja laulaja tykkäsi soundista sen verran, että valmis versiokin tehtiin Linn 9000:lla, joka oli hiphop-tuottajien kovasti rakastaman MPC 60:n esiaste.

Linnin koneen svengi on Boys of Summerin selkäranka. Biisissä ei ole yhtään soittopuolen yksilösuoritusta, joka ei olisi todella vahva, mutta Campbell ja Danny Kortchmar ansaitsevat erityismaininnan. Synakitaralla soitetut fillit ja vaihtuvien sointujen päällä junnaava yksinkertainen riffi ovat loistavia.

Video on yksi aikansa hienoimpia. Se tuo mieleen 1950-luvun Hollywood-tuotannot, kuten Täältä ikuisuuteen, ja ranskalaisen uuden aallon elokuvan. Jos syksyn myötä autioituvia katuja esittelevissä kaupunkikuvissa näkyisi hiukan enemmän sähköjohtoja, ne saavuttaisivat Robert Crumbin tason infrastruktuurirunoudessa. Alun hyppivät miehet ovat kuin Minor Whiten valokuvista.

Itselleni sykähdyttävin kohta on aivan videon lopussa, jossa kamera ajaa taaksepäin ja ruutu paljastuu drive in -elokuvateatterin ruuduksi. Se vetää viivan laulusta ja videosta omaan elämääni ja Dar es Salaamin drive in -elokuvateatteriin, jossa koin lapsena lukuisia hetkiä elokuvien parissa. Dar es Salaamissa oli aina kesä.

Video ei ole enää saatavilla

Mark Hollis (edessä) on mies, joka piristyy eläintarhassa.

Talk Talkin It’s My Life saattaa olla kaikkien aikojen paras It’s My Life -niminen kappale. Samalla nimellä ovat operoineet ainakin The Animals, Dr. Alban, Agnostic Front ja tietenkin Bon Jovi, vaihtelevin tuloksin.

Silti yksikään muu It’s My Life ei kykene suodattamaan sinällään kliseistä otsikkoa ja aihetta popklassikoksi niin onnistuneesti kuin Mark Hollis yhtyeineen. Vaikka yhdistäähän tätä ja Bon Jovia toki massiivisen maailmojasyleilevä kertosäe, jonka voi kuvitella niin monen fanin kaulatusten kailotettavaksi stadionin pimenevässä illassa.

Talk Talk tosin rakentaa kliimaksia Bon Jovia tyylitajuisemmin. Säkeistö tulee esiin hiljalleen, nousee nostattavaan bridgeen ja lopulta purkautuu Hollisin ulinaan: ”It’s my life, don’t you forget”.

Ja onhan John Bongiovi Jr:n stailatulla amerikkalaisen rokkarin arkkityypillä ja Hollisin introvertillä kuikelomaisuudella eroa kuin Timo Soinin ja Eva Biaudet’n näkemyksillä pakkoruotsista. Kun taas katsoo Hollisin liveolemusta 1980-luvun puolivälistä, ovat pyöreät aurinkolasit ja silmillä hapsottava tukka melko ilmiselvää ysäriä.

Talk Talk olikin aina vähintään viisi vuotta aikaansa edellä. Sen lisäksi, että bändi teki uransa loppupuolella post-rockia vuosia ennen kuin termi edes keksittiin, oli It’s My Lifessakin jotain sellaista, joka ei puhutellut aikalaisia – ainakaan Britanniassa.

Yhdysvalloissa kappale sai ilmestymisvuonnaan hieman paremman vastaanoton ja nousi jopa klubilistojen ykköseksi, mutta jonkinlaisen hittistatuksen se sai vasta vuonna 1990, kun se julkaistiin uudelleen kokoelman kylkiäisenä – ja sinkkuna jo kolmatta kertaa. Tällöin bändi oli tosin jo muuttanut tyylinsä impressionistisempaan ja minimalistisempaan suuntaan.

”Funny how I find myself in love with you
If I could buy my reasoning I’d pay to lose
One half won’t do I’ve asked myself
How much do you commit yourself?”

It’s My Lifen teema on melko tavanomainen, mutta Mark Hollis ei alentuisi edes näin tarttuvan pophitin edessä menemään siitä aidan matalimmasta kohdasta. Sillä vaikka laulun voi nähdä kommentoivan itsenäisyyden tarvetta parisuhteessa, on siinä myös viitteitä rakkaudesta, joka jää vaille vastausta.

”It’s my life Don’t you forget
It’s my life It never ends”

Hollis laulaa olevansa kiintynyt johonkuhun, muttei selkeästi tiedä miten päin olla. Hän pohtii jatkuvasti miten vakavasti tämä rakkauden kohde asian ottaa. Samalla hän kohdistaa epävarmuuden myös itseensä: ”I’ve asked myself”. Kertosäke viestittääkin yhtä aikaa liiallisen sitoutumisen vaarallisuutta sekä sitä, ettei päähenkilön päähän tunnu muuta pohtimista mahtuvan.

”Funny how I blind myself
I never knew if I was sometimes played upon
Afraid to lose, I’d tell myself what good you do
Convince myself”

Toisessa säkeistössä Hollis vaikuttaa viisastuneen, eikä anna enää menettämisen pelon saattaa häntä tilanteeseen, jossa hän tulee petetyksi. Onko säkeistö kuitenkin jo kyynisyyden kyllästämä – onko henkilö jo siinä ahdistavassa tilanteessa, ettei anna itsensä enää rakastua keneenkään?

Silti kertosäe palaa aina yhtä voimaannuttavana ja luo kuvan, että elämän polut ovat lopulta vain jo ainoastaan henkilön itsensä käsissä. Yksi nerokkaimmista asioista kappaleessa onkin juuri tämä kertosäkeen merkityksen muuntuminen kappaleen edetessä. ”It’s my life, don’t you forget”. Ja mehän emme unohda.

It’s My Life on niin ikään maailman paras neliminuuttinen musiikin keinoin tehty luontodokumentti. Eläinten oikeuksien puolestapuhujina ja hanakoina perinteisten musiikkivideoiden vastustajina tunnettu orkesteri sisällytti kappaleen videoon lukuisan määrän videomateriaalia luontofilmeistä.

Välillä kamera zoomailee eläintarhassa käyskentelevään vakavaan Mark Hollisiin. Vaikka minua kyllä ihmetyttää, miten kukaan voi norsujen ja kirahvien keskellä noin murjottaa. Kenties Hollisin hahmo on yrittänyt piristää itseään pienellä visiitillä eläintarhaan, mutta muistanutkin, että täällähän hän rakastettunsakin kanssa kävi? Vai päänniikö eläinten ystävää itse eläintarha instituutiona?

Hollisin suun eteen ilmestyvä musta palkki taas alleviivaa bändin teesin: mehän emme auo suitamme musavideoilla.

Loppua myöden tulkintani kertosäkeen merkityksen muuntumisesta saa tosin tukea, sillä Hollisin kivikasvoillakin alkaa pikkuhiljaa värehtiä hymynkare. Ehkä virtahepoperheet, orangit, flamingot ja lopun iltaruskoa vasten piirtyvä kengurunpoikanen saavat kuin saavatkin Hollisin hyvälle tuulelle.

It’s My Lifen videon viestihän on siis selkeä: menkää ihmiset eläintarhaan, se piristää!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Koska syntymäaikani asettuu vasta It’s My Lifen kolmannen singlelohkaisu tienoille, elin aluksi siinä käsityksessä, että No Doubtin versio kappaleesta on se alkuperäinen. Vaikken Gwen Stefanin tulkinnasta erityisemmin pidäkään, on bridgessä ja kertosäkeessä jotain viehättävän kasarimadonnamaista. Ja onhan tuo kertosäe tässäkin aivan ylimaallinen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Vieläkin ylimaallisempi on tosin tämä Talk Talkin itsensä livetulkinta vuodelta 1986. Vaikea on keksiä kovinkaan monta hienompaa asiaa kuin Mark Hollisin äänialan rajoilla huojuva tulkinta ja energia.

Video ei ole enää saatavilla

Jump sai kappaletta inhonneen David Lee Rothinkin (toinen oikealta) spandexit lopulta leiskahtelemaan.

Ty-ty-ty ty-ty-tyy-dy ty-ty-ty-tyy.

Tämä synariffien synariffi, Jump-kappaleen suorastaan ikoninen tuuttaus raikaa julkean itsevarmasti kuljettaen pasadenalaisen Van Halenin kultakautensa triumfimaiseen päätökseen. Vaikka kuunnellessa tuntuu, että tuo noin kahdeksan sekunnin mittainen riffi toistuu neliminuuttisessa kappaleessa vähintään 300 kertaa, se valuttaa mehukasta kasarijuustoaan kuulijan tajuntaan tuskin parikymmentä kertaa. Hämmästyttävää!

Pöyhkeänä itsevaltiaana 1984-levyn heti samannimisen synaintron jälkeen käynnistävä Jump irrotti Van Halenin hardrockaavasta jytäboogie-taustastaan limasella mutta ah, niin 1980-lukulaisella tavalla. Aiemmin kitaravetoisesti Led Zeppelinin ja Creamin perintöä kalifornialaisen hedonistisella elämänmyönteisyydellä tulkinnut yhtye siirtyi raskaasti syntetisoituun sointiin. Toisin kuin Rushin ja ZZ Topin kaltaisilla aikalaisillaan, syntikkavetoisuus ei kuitenkaan heti vallannut bändin ilmaisua täysin.

Jumpissa kitaravelho Eddie Van Halen ei soita kuusikielistään lyhyttä sooloa ja kevyttä maustamista enempää, vaan mies lurittelee antaumuksella Oberheim OB-Xa -syntikkaa. Uuden ihastuksen vetovoimasta kertoo kappaleen soolojakauma: kitarointiosio kestää 15 sekuntia, sormion parissa kikkaillessa menee miltei tuplasti aikaa.

Fanikannassa jyrkän vastaanoton saanut Jump on kappaleena riemastuttava ja tappavan tarttuva. Liki täydellisestä kitarattomuudestaan huolimatta siitä aistii selkeästi rockin. Neljää metrin mittaista bassorumpuaan ja rungotonta rototomiarsenaaliaan ansiokkaalla Bonzo-otteella mäiskivän isoveli-Alexin napakat iskut tuovat kappaleeseen kaivattua jäntevyyttä. Boogie-tausta ilmenee Michael Anthonyn tanakan tasaisessa bassojytkeessä, joka kuljettaa biisiä kuin huomaamatta mutta höyryjynan lailla.

Sävellyksellisesti simppeli kappale pohjaa suoraviivaiseen synariffiin, joka jauhaa sekä säkeen että kertsin taustalla. Mielenkiintoisen säväyksen biisin dynamiikkaan tuovat mollissa kulkeva, rytmillisesti kulmikas bridge sekä soolojen alla kuultava c-osa, joka hivuttautuu hiljalleen tummista mollisävelistä kohti hekumallisesti horisontissa siintävää synteettistä duuriaurinkoa. Kokonaisuus on lipevässä juustoisuudessaankin kerrassaan mestarillinen nimenomaan oivallisen sovituksensa ansiosta.

Legendan mukaan Jump suihkittiin talteen Van Halenin tuoreen 5150-studion uumenissa jotakuinkin päivässä. Kultakutrinen atleettisolisti David Lee Roth ei digannut kappaleesta lainkaan vaan oli vakaasti koko syntikkatouhua vastaan. Mies tiettävästi laati melkoista höttöä olevat, ilmeisesti jollakin tasolla taistelulajiharrastuksestaan kumpuavat sanat iltapäivän mittaan autossaan. Sanoissa kehotetaan pääasiassa ponnahtelemaan.

Roth myös ohjasi kappaleen hymyileväisen videon, josta tuli MTV:llä valtaisa hitti. Soittamisen lisäksi videossa nähdään – Rothin harrasteiden ja superpallomaisen lavapreesensin takia ei ehkä mitenkään yllättäen – kosolti hyppimistä. Ja harvoinpa on rockbändin laulaja yhtä lennokkaasti spandexejaan ilmoille leiskautellut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Inspiraation Jumpin synariffiin kerrotaan tulleen Hall & Oatesin tuotannosta. Daryl Hall, joka ei ”tributoinnista” ollut moksiskaan, on kertonut Eddie Van Halenin jopa tunnustaneen kopioineensa riffin Kiss on My List -biisistä. Onko näin eli ei, omia johtopäätöksiä voi tehdä tästä:

Video ei ole enää saatavilla

Prince osaa myös minimalismin.

Tekisi mieli sanoa, että pieni on kaunista.

Koska Minneapolisin pikkujättiläinen voisi kuitenkin tulkita tämän kettuiluksi, ilmaistaan asia toisella kliseellä.

Joskus vähemmän on enemmän. Kuten esimerkiksi When Doves Crylla, jonka täytyy olla kaikkien aikojen minimalistisimpia diskohittejä.

Kappaleella ei esiinny muita muusikoita kuin Prince itse. Hän soittaa kitaralla intron ja kaksi sooloa sekä koskettimilla riffinpätkiä.

Kappaleen tärkein instrumentti on kuitenkin sitä lähes yksin kuljettava Linn Lm-1 -rumpukone, jolle Prince ohjelmoi niin tymäkän rytmin, että harva kappaletta joranneista edes huomaa, ettei tanssiraidassa ole lainkaan bassoa.

Osa kappaleen kiehtovuudesta tulee sanoituksesta. Tekstin analyysi vanhemmilta opittujen virheiden toistamisessa parisuhteessa on Princen todennäköisesti hienoin hetki tekstittäjänä.

“How can you just leave me standing
Alone in the world that’s so cold
Maybe I’m just too demanding
Maybe I’m just like father too bold
Maybe you’re just like my mother
She’s never satisfied
Why do we scream at each other
This is what it sounds like
When doves cry”

Kuten moni mestariteos When Doves Cry syntyi oikeastaan vahingossa. Princen supertähtielokuva Purple Rain oli jo muuten valmis, mutta tarvitsi ohjaaja Albert Magnolin mukaan vielä yhden kappaleen kuvaamaan sankarin parisuhteen ongelmia. Seuraavana aamuna Prince sävelsi aiheesta kaksi kappaletta, joista When Doves Cry valittiin elokuvaan.

Tuloksena oli kesän 1984 suurin pophitti (jättäen Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin Yhdysvaltain singlelistan kakkossijalle – asia, josta Pomo jaksoi valittaa vielä vuoden 1995 Greatest Hits -kokoelmansa kansiteksteissä) ja 1980-luvun kappaleita mittavien pollien top kympin vakiovieras.

Video ei ole enää saatavilla

Purple Rain -elokuvan materiaalia melko runsaasti hyödyntävän videon ohjasi purppuramaestro itse.

Toimitus huomauttaa, että Purppuramaestron matskuja vahditaan internetissä poikkeuksellisen tarkasti, joten voimme tällä hetkellä tarjota vain äänettömän version videosta.

Bonus!

When Doves Cryta on versioitu useaan otteeseen. Kiehtovaa voimaa on erityisesti Patti Smithin vuonna 2002 levyttämässä versiossa. Smith on kertonut lukeneensa kappaleen ennen muuta sodan vastaisena ja tulkinneensa itkevät kyyhkyt rauhanlinnuiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kelpaisiko kyyti kotiin?

Oletko koskaan joutunut seuraamaan sivusta, kun ihminen, josta välität, vetää elämänsä ränniin? Jos kyseinen ihminen onnistuu vielä julkisesti tasapainoilemaan silmät maanisesti loistaen tekopirteyden terävimmällä leikkauspinnalla, tilanne on oikeasti sietämätön. Toisille elämänhallintaansa todisteleva addikti on traaginen ilmiö, mutta ei sille kukaan muu mitään voi.

Läpi uransa The Cars keitti kasaan new waven kitaravetoisempia ja synteettisempiä virtauksia. Alussa kitara oli kuningas. Vuonna 1980 julkaistulla Panoramalla viisari heilahti hiukan synien suuntaan, mutta levyn biisimateriaali oli aika heikkoa eikä se Touch and Gota lukuun ottamatta paljon listarintamalla juhlinut.

Neljä vuotta ja paria sooloprojektia myöhemmin bändi julkaisi Heartbeat Cityn, joka teki heistä globaaleja supertähtiä: Magic, You Might Think ja Hello Again olivat huumoripitoisten musiikkivideoiden aatelia. Viimeksimainitulla ohjaaja Andy Warhol menee hiukan tahattomankin huumorin puolelle, etenkin ns. sensuroimattomassa versiossa.

Levyn suurimmalla hitillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä huumorin kanssa.

Syntetisaattorimaton päällä leijuva basisti-laulaja Ben Orr laulaa Ric Ocasekin tekstistä uransa hienoimman tulkinnan. Vähäeleisen täydellinen veto, joka jättää tilaa samaistua tekstiin ja tilanteeseen. Jossain vaiheessa on vain pakko luovuttaa ja toivoa, että kun aika on kypsä, löytyy joku muu, joka jaksaa kuunnella ja auttaa…

”Who’s gonna hold you down
When you shake?
Who’s gonna come around
When you break?”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Scorpions saa kappaleen kuulostamaan siltä kuin se kertoisi tekokynnen halkeamisen aiheuttamasta syvästä surusta.

Video ei ole enää saatavilla

Cocteau Twins, musiikillisia parfyyminsuihkauksia.

Onkohan kukaan koko pophistoriassa sanonut: ”En kauheasti välitä Cocteau Twinsistä, mutta on niillä muutama hyvä biisi”?

Laulaja Liz Fraserin, kitaristi Robin Guthrien ja basisti Simon Raymonden muodostama Cocteau Twins kun on maailman kokonaisvaltaisimpia popyhteitä. Heidän tuotoksensa eivät ole niinkään kappaleita kuin suihkauksia: kun laittaa stereon päälle, huone täyttyy Cocteau Twinsin musiikista kuin parfyymista.

Guthrie ja Raymond rakentavat yhdessä helisevää eteeristä äänimassaa, jonka seassa Fraser ei varsinaisesti laula vaan eläytyy, hänen ilmaisunsa on silkkaa kielillä puhumista, mitään tarkoittamattomien äänteiden täyttämistä merkityksellä puhtaan tunteen voimalla.

Kaiken tämän vuoksi Cocteau Twinsiin joko rakastuu tai sitten heidän musiikkinsa kokee vain etäisesti häiritseväksi läsnäoloksi, kuin huoneessa pörräisi kiusallinen hyönteinen.

Mitä siis voi sanoa Loreleista? Se on bändin kolmannen albumin (Treasure) toinen kappale, se kestää kolme minuuttia neljäkymmentäkolme sekuntia ja se on saanut nimensä Reininlaaksossa sijaistevasta 132-metrisestä kalliosta. Tai itse asiassa viimeksimainittua ei voi varsinaisesti tietää, sillä koska Fraser ei koskaan selitellyt sanoituksiaan – tai edes sitä olivatko ne ”sanoituksia” sanan varsinaisessa mielessä – Lorelei voi yhtä hyvin olla hänen vasemman pikkuvarpaansa lempinimi tiistaisin.

Single Lorelei ei ollut, sillä Cocteau Twins harvoin harrasti niitä, yhtyeen erikoisuus olivat neljän biisin eepeet, toismaailmalliset varttitunnit. Silti jouluisine kelloineen ja lukuisine Fraserin vokaalikoukkuineen Lorelei on Treasure-albumin ilmeisin tarttumapinta – ja Treasure itsessään yhtyeen uralla selkeä harppaus eteenpäin. Albumilla edellisjulkaisuiden luurankomaisempi ja postpunkimpi soundi oli kasvanut hallusinaatiomaiseksi eteeriseksi äänipilveksi; näin syntyi myös uusi genre ”dream pop”.

Kuten mainittua, Lorelei siis kestää 17 sekuntia vaille neljä minuuttia, ja sitten se loppuu. Noin vain, kuin seinään. Cocteau Twins nimittäin harvemmin harrasti outroja. Paitsi omalla urallaan. Yhtyeen kultakausi nimittäin kesti kuusi vuotta, taivaalliseen Heaven Or Las Vegasiin (1990) saakka. Sitten kolmikko pakeni 4AD-levy-yhtiöltä isommalle Fontanalle, äänitti Four-Calender Cafen (1993), jolla monien järkytykseksi kokonaisista lauseista sai selvää, ja brittipopin sivuraiteelle ajamana kuihtui hiljalleen pois parin keskinkertaisen julkaisun myötä. Liz Fraserin kevääksi 2007 luvattua sooloalbumia odottelemme yhä.

Mutta unohtakaamme kaikki mitä sen jälkeen tuli ja sukeltakaamme Loreleihin vielä kerran. Kun sitä kuuntelee luupilla, todella löytää kokonaisen maailman. Ei ihme, että Cocteau Twinsin musiikki on herättänyt mielleyhtymiä moniaalle: toisille kappaleet ovat kuin narkoottisia huumetrippejä, toiset rinnastavat ne eroottiseen ekstaasiin. Jotkut taantuvat vauvaksi Cocteau Twinsin tahdissa, sillä Fraserin äidillisessä huomassa kuulija todella tuntee olevansa turvassa.

Siis se, mitä musiikista löydät, kertoo hyvin paljon myös juuri sinusta itsestäsi. Kuten ainutlaatuinen musiikki aina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hämmentävää kyllä, internetin lyrikkasaiteilta löytää tuntemattomien kuuntelijoiden arvaamia sanoja moneen Cocteau Twinsin kappaleeseen, myös Loreleihin. Tässä on yksi mahdollinen tulkinta:

”Get off the car
Kick his chain, Kick his pride
Get him soaked hit run
Lift up your toes
In my mouth
And we can make love
And we can go (x 5)
We’re covered by the sacred fire
When you come to me, you come to broke (x 2)

Without a doubt (x 15)

We’re covered by the sacred fire
When you come to me, you come to me broke
Guilty girl, Guilty boy
Get to make out
Him chocked with mousse
Lift up your toes
In my mouth
And we can make love
And we can go ( x2)”

The Replacements – rockin suurimmat ja kauneimmat epäonnistujat.

Elämä länsimaisissa vapauden vankiloissa ei aina ole helppoa. Vaikka asiat olisivat pintapuolisesti kunnossa ja valinnanmahdollisuudet loputtomia kuin Carlos Santanan kitarasoolot, voi ihminen silti tuntea tyytymättömyyttä itseään ja ympäristöään kohtaan. Juuri tästä on kyse aliarvostetun alternative-neron The Replacementsin musertavassa ”voimaballadissa” Unsatisfied.

”Everything you dream of
is right in front of you
And everything is a lie
and liberty is a lie”

Minnesotalaiskvartetin loistavalta Let It Be -levyltä löytyvä Unsatisfied yhdistää mielenkiintoisella tavalla patoutuneen rähinän ja vilpittömän haavoittuvaisuuden. Kauniisti näppäillyn kitaraintron jälkeen biisi pamahtaa niin musiikillisesti kuin tunteellisestikin lähelle stadionmittoja, josta on osoituksena myös laulaja-kitaristi Paul Westerbergin sarkastisesti letkauttama ”jump”.

Vaikka Westerbergin teksti ja siloittelematon tulkinta saattavat joidenkin (kuuroihin) korviin kuulostaa angstiselta pre-grungelta, on Unsatisfied paljon enemmän kuin pelkkä ahdistuneen teinin tunteenpurkaus. Kun Westerberg rääkyy henkilökohtaisia tuntojaan sydämensä pohjasta, tulee hän samalla irtautuneeksi ensilevyjensä punk-roolista, kaivautumaan yhä syvemmälle ihmismielen anatomiaan ja rakentamaan siltaa nuoruuden ja aikuisuuden välille.

Ja ne melodiat! Ja sovitukset! Ja soundi! Ja lap steel! Ja se kohta, kun Westerberg huutaa kertosäkeessä: ”Look me in the eye and tell me that I’m satisfied!” Siinä kuulkaas ihminen murtuu, sillä ei ole mitään musertavampaa kuin kohdata oma epäonnistumisensa silmästä silmään.

Video ei ole enää saatavilla

Echo & the Bunnymen.

Kun minulta tiedustellaan pophistorian veret hyytävintä kappaletta, tulee ensimmäisenä vastauksena mieleen Echo & the Bunnymenin The Killing Moon.

Fyysistä pahoinvointia allekirjoittaneelle aiheuttavat jo kappaleen ensimmäiset tahdit, jotka ponkaisevat eetteriin varoittamatta, äkkiväärinä ja pisteliään kuulaina, liidellen sitten lähes flamencomaisina omille teilleen kitaristin kylmänpuremien sormien lopulta jähmetyttyä amputaatiokuntoon.

Popkoukkujen ja ahdistuneen kitinän yhteennaittajina mestaroitunut Echo & the Bunnymen oli hionut frigidin atmosfäärin huippuunsa jo Porcupine-levyllään (1983). Albumi veti rajalinjan sille, miten koreilevaksi ja operettimaiseksi postpunkin voi parhaimmillaan raffinoida. Bunnymen sekoitti genrelle ominaisesta elokuvallisesta kaksivärisyydestä niin laajan likaisenvalkoisten sävyjen skaalan, että samalla yhtye ikään kuin mitätöi tulevaisuuden itseltään.

Vuotta myöhemmin seuranneelta Ocean Rain -albumilta puuttuu Porcupinen maanisuus. Tehokeinot ovat nyt liioitellumpia ja väkinäisempiä. Vispilärummut ja vaelteleva piano tuovat Killing Mooniin lynchiläistä savuisuutta; kömpelösti aseteltuja kliseitä vailla edeltäjänsä nerokasta sommitteluntajua.

Siitä huolimatta Killing Moon on bändin tuotannossa se kaikkein ahdistavin verenseisauttaja. Teksti on suoraviivaisuudessaan täynnä synkkää fatalismia, jota vain alleviivaa se, että pohjimmiltaan kappale on radiosoittoon räätälöityä melodraamaa. Echo & the Bunnymen palaa poplaulelman pariin ja samalla Ian McCulloch löytää sisäisen perusgoottinsa.

“So soon you’ll take me
Up in your arms
Too late to beg you or cancel it
Though I know it must be the killing time”

Maalailevan impressionismin tilalla on nyt raskas uhkaavuuden tuntu. Kappale antaa epäselvän vihjeen eroottisesta kohtaamisesta tai henkirikoksesta. McCulloch eläytyy siinä määrin kertojan rooliin, että hän todella tuntuu uskovan kohtalokkaan voimaballadinsa vääjäämättömästi etenevään draamankaareen.

Laulaja karsi sanoituksesta itselleen aiemmin tavanomaiset surrealismit ja tuntuu olevan niin tosissaan, että Robert Smithiäkin hirvittäisi. Kuutamo, valtameri ja lemmenkuolo. Kyllä, aina kappaleen soidessa tunnen selkäpiissäni lovecraftilaista kauhunvärinää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Nuorgam on tunnetusti poiminut kaikki tässä sarjassa esitellyt kappaleet Richard Kellyn sukupolviklassikosta Donnie Darko. Elokuvassa Killing Moonista kuullaan maxisingleltä löytyvä pidempi versio.

Video ei ole enää saatavilla

Bronski Beat läjässä.

Videon alussa on rautatie, joka menee etelään, ja juna, joka vaihtaa raidetta kuin ihminen seksuaalisuuttaan. Väärään maailmaan joutuneelle tärkeintä on liike ja mahdollisuus päästä pois.

Homoseksuaalisuus ei ollut 1980-luvun englantilaisessa popissa mitään uutta, mutta vasta tuolloin se nostettiin rivien välistä temaattiseen keskiöön. Tämän saattoi tehdä ainakin kahdella tavalla.

Syksyllä 1983 listat jyräsi alleen Trevor Hornin tuottama luonnonvoima nimeltä Relax Frankie Goes To Hollywoodille kreditoituna. Se pelasi viimeiseen korttiin homouden uhkaavana vastakulttuurina, joka loi saaliinhimoisen katseen viattomaan heteroon ja väläytti irstaan hymyn. Lopputulos oli viihdyttävä ja käsittämättömän suosittu, mutta on helppo ymmärtää, että eksploitatiivisuudessaan se herätti vastareaktion.

Vastareaktio oli Bronski Beatin debyyttisingle Smalltown Boy, joka ilmestyi toukokuussa 1984 ja oli välitön iso hitti sekin.

Smalltown Boy ei ole mytologiaa vaan todellisuutta. Se on erään 22-vuotiaan skotin, laulaja Jimmy Somervillen, elämäntarina ahdasmielisen kaupungin erilaisena nuorena. Tarinan voi lukea videosta ja tekstistä.

”Pushed around and kicked around, always a lonely boy
You were the one they’d talk about around town
as they put you down”

Elettiin musiikkivideon kultakautta, ja Somerville hyödynsi sen tappiin: itse biisin voi jättää yleispäteväksi ja abstraktiksi ja näyttää kuvakerronnalla se, mistä varsinaisesti on kyse. Videon Somerville hengaa uimahallissa fantasioimassa urheilijanuorista, on saada kunnolla turpiinsa kaupungin yössä ja päätyy poliisikyydillä kotiin, jossa eri aikakautta edustavat vanhemmat reagoivat järkytyksellä.

Edes kotona erilainen nuori ei näytä saavan ymmärrystä. On siis aika lähteä. Viimeisen ovenavauksen myötä päähenkilömme lopulta saa jäyhältä isältäänkin jonkinlaisen siunauksentapaisen, mutta se ei muuta asioita enää miksikään.

Tämä on kuitenkin vasta se, mistä on tultu. Alussa oli juna, ja oleellista Smalltown Boyssa on se, mihin mennään. Sohoon, parrasvaloihin, levyteollisuuteen, identiteettiin. Somerville rohkaisee väärään paikkaan syntyneitä nuoria ottamaan kohtalonsa käsiinsä: jossain on ihmisiä, joiden joukkoon tuntee kuuluvansa. It gets better. Ensin on vain otettava se askel ja hypättävä junaan.

Tämän haudanvakavan ja tinkimättömän optimistisen sanoman Bronski Beat on pukenut oman aikansa state of the art -synapopiksi, joka kulkee traagisessa mollissa, koska lähteminen pakkona eikä valintana on toki surullistakin. Sävellys on klassinen ja hieno, ja esityksen kruunaa Somervillen vaikuttava sukupuoleton falsetti: hiirennäköinen kaveri osaa laulaa kuin enkeli. Kertosäe on simppeli, mutta sanoo kaiken, mitä tarvitaan.

”Run away, turn away, run away, turn away, run away”

Smalltown Boy lienee ollut Jimmy Somervillelle niin tärkeä kappale, että hän sanoi siinä oikeastaan kaiken. Alkuperäinen Bronski Beat hajosi pian, ja vokalisti on sittemmin tehnyt sinänsä kunnioitettavan uran ensin tanssilattioille räätälöityjen coverhittien esittäjänä ja myöhemmin lähinnä rohkaisevana roolimallina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Synkistelevä rockmetalliyhtye Paradise Lost sai jostain syystä päähänsä levyttää coverversion vuonna 2002. Harva jaksanee kuunnella sitä kokonaan, mutta jaksaessaan voi tietysti nostaa hattua ikonisen homobiisin viemisestä äijämäisenä tunnettuun metalliteollisuuteen.

Video ei ole enää saatavilla

Ihana Sade.

Heinäkuussa 1984 julkaistu debyyttialbumi Diamond Life esitteli yleisölle nigerialaissyntyisen Sade Adun keulakuvittaman brittiyhtyeen sielukkaan ja hienostuneen näkemyksen popmusiikista. Albumin avaava ja yhtyeen tähänastisen uran tunnetuin kappale Smooth Operator julkaistiin ensin saman vuoden syyskuussa singlenä Iso-Britanniassa ja seuraavana vuonna Yhdysvaltojen markkinoilla, mikä vaikutti merkittävästi yhtyeen myöhemmin tekemään maailmanlaajuiseen läpimurtoon.

Itse kappale sävellettiin kuitenkin jo Sade’ta edeltäneen Pride-yhtyeen käyttöön pari vuotta aiemmin, ja siitä tehty demoversio kiinnittikin levy-yhtiöiden huomion. Kappaleen tekijätietoihin on merkitty Adun lisäksi Pridessa soittanut Ray St. John, mutta miljoonia myyneen hitin alkuperästä on sittemmin taisteltu myös lakituvassa. Priden riveissä niin ikään soittanut rumpali Paul Cook on muun muassa korostanut omaa ja Sade-basisti Paul Denmanin roolia kappaleen tekoprosessissa väittäen samalla Adun panosta olemattomaksi.

Niin tai näin, mainetta ja mammonaa koskevat riidat sopivat poikkeuksellisen hyvin tämän silkinpehmeän, mutta petollisen popklassikon luonteeseen. Kappaleen albumiversiolla Adun henkäilemä esinäytös johdattaa kuulijan sen kylmään maailmaan:

“He’s laughing with another girl / and playing with another heart
placing high stakes / making hearts ache
He’s loved in seven languages
Diamond nights and ruby lights / high in the sky
Heaven help him when he falls”

Eletään 1980-lukua, juppien, materialismin ja hedonismin leimaamaa vuosikymmentä ylikuumenevan talouden ja toisaalta rajujen säästökuurien ristiaallokoissa.

”Diamond life, lover boy
we move in space with minimum waste and maximum joy”

Rumpu- ja bassorytmi yhdessä ajalle tyypillisen saksofoninotkistelun kanssa muodostavat kappaleen viettelevän pohjavireen. Kaiken yllä Adun viileä ääni laulaa lohdutonta tarinaa miehestä, jolle rakkaus on vain kaupankäyntiä. Silti miehen sydämettömyys näyttäytyy kaikessa ilmeisessä turmiollisuudessaan jopa oudon kiehtovalta.

“No place for beginners or sensitive hearts
When sentiment is left to chance
No place to be ending but somewhere to start
No need to ask, he’s a smooth operator”

Smooth Operatorissa petollisuuden teemaa käsitellään kuitenkin perinteistä poplaulua raadollisemmin. Se on kuvaus hyväskikäytöstä, maailmasta, jossa ihmissuhteet ovat kulutustavaraa. Tässä maailmassa säännöt laatii se, jolla on valtaa ja rahaa.

Smooth Operator tuntuu parinkymmenen vuoden jälkeenkin yhä ajankohtaiselta. Itsekkyys ja ahneus eivät jääneet viime vuosituhannelle, eivätkä ne varmasti katoa vuoden 2011 jälkeenkään.

Siispä myös Smooth Operator jää ilman loppuratkaisua. Yhtye jatkaa loputonta tarinaa kunnes viimeinenkin ääni haihtuu hiljaisuuteen:

”Smooth operator, smooth operator
smooth operator, smooth operator…”

Kaikki roistot eivät jää kiinni, oli kyse sitten rahasta tai rakkaudesta.

Video ei ole enää saatavilla

Pomo pimeyden ytimestä.

Born in the USA oli valmistuessaan lähes täydellinen rocktuote, mutta tuottaja-manageri Jon Landau haikaili sille vielä yhtä täsmähittiä. Tällöin kokonaisuus toimisi niin autokorjaamoilla kuin yökerhoissakin sen kannessa komeilevien 501-farkkujen tavoin. Bruce Springsteen kirjoitti levylle pitkin hampain, mutta suoraan sydämestä laulun viihdetaiteilijan kriisistä kotonaan ja yksinäisissä hotellihuoneissa.

“I get up in the evening
and I ain’t got nothing to say
I come home in the morning
I go to bed feeling the same way”

Dancing in the Darkin voi kuvitella olleen leikkaus Springsteenin tuolloiseen elämäntilanteeseen, joka ei ollut pelkkää hurmoksellista itsensätoteuttamisen odysseiaa. Rocktähti ei pääse päänsisäisiä ahdistuksenlähteitään pakoon edes valtateillä kiitäessään.

Rocktähden arjessa jokainen päivä on uusi yö. On pimeää ja rocktähden on noustava lavalle tai kirjoitettava popklassikko, josta tytötkin tykkäisivät. Pimeää kuin nyt talvipäivänseisauksen kynnyksellä, kun herään illalla, avaan tietokoneen ja… niin, en kirjoita rock’n’roll-musiikkia vaan tuotan sisältöä.

“Message keeps getting clearer
radio’s on and I’m moving ’round the place
I check my look in the mirror
I wanna change my clothes, my hair, my face”

Dancing in the Darkin popkredibiliteetti lähti lopulta käsistä kuin huolella täytetty folioilmapallo, ja E Street Band vihasi sitä. Bruce kuitenkin kuuli megatähteyden kutsun ja tiesi, että valtayleisön hurmaamiseen tarvittaisiin myös ulkoisia avuja.

Personal trainerinsa neuvoja noudattaen hän suoristi kiharansa, treenasi kroppaansa, puki ylleen tiukat vaatteet ja muuttui huonoryhtisestä lauluntekijästä angloamerikkalaiseksi alfaurokseksi. Ykköshitistä tehtiin vielä kaksitoistaminuuttiset remiksit klubeja varten, ja niin pomoa vietiin taas kuin eilisen lehteä kalamyyjän käsistä.

Äänimaailman viehätys väijyy miltei badalamentilaisten syntetisaattorien ja saksofonisoolon maalaamassa tilan tunnussa. Poljento voisi jatkua vaikka ikuisuuteen, mutta kappale ei oikein lähde käyntiin jännitteistä huolimatta. Springsteenin laulukin kuulostaa siltä kuin hän yrittäisi hartiat korvissa pitää imagolleen liian viileät syntetisaattorit etäällä itsestään.

Lyriikoissa Bruce maalaa tapansa mukaan katteettoman toiveikkaan hopeareunuksen amerikkalaisten unelmien raunioille. Hän laulaa väsymyksestä ja ahdistuksesta, mutta tekee sen intohimoisesti.

Olen viime aikoina koettanut ymmärtää Bruce-fanituksen ydintä ja kuluttanut liikaa aikaa lukemalla hänestä kirjoitettuja innoittuneita biografioita. Sankarimytologian toistaminen liikuttaa ja uuvuttaa:

”Rock’n’roll pelasti Bruce Springsteenin ja vastapalvelukseksi hän pelasti rock’n’rollin. Nyt oli hänen aikansa kirjoittaa rock-kappaleita, jotka pelastaisivat puoli pallonpuoliskoa. Rock oli vaarallista ja koitunut niin monen kohtaloksi: Lennon, Elvis, Hendrix… Mutta Springsteen arvosti rock’n’rollia niin paljon, ettei antaisi sen koskaan tuhota itseään. Rock’n’rollissa ei koskaan ole kyse luovuttamisesta.”

Springsteen kykenee herättämään musiikillaan ihmisissä tunteen, joka on erityinen nostalgian, toivon ja uhman sekoitus. Se on tietoisuus siitä, että elämässä on muutakin kuin epäreilu arki, ja että unelmat, ihmiset ja nopeat autot ovat arvokkaita, vaikka ne menisivät hajalle.

Minun on vaikeaa tavoittaa tuota tunnetta, mutta olen nähnyt sitä huokuvan tuikkeen syttyvän monen tuntemani ihmisen silmiin aina, kun keskustelu kääntyy Springsteeniin.

Olen väsynyt, mutta kuka tarvitsee kirkasvalolamppuja, kun YouTubessa on jähmeästi tanssiva Bruce Springsteen? Hänen tanssiliikkeitään jäljitellen on helppo pyörähdellä ympäri asuntoa ja koettaa irrottautua talvisen melatoniinidiskon ikeestä.

Rock’n’rollissa ei koskaan, koskaan ole kyse luovuttamisesta.

Video ei ole enää saatavilla

The Smiths ei kutsu M/S Nostalgian kyytiin.

Vaikka The Smiths hajosi vuonna 1987, ennen monen tämänkin saitin lukijan syntymää, se tuntuu yhä olevan vahvasti elossa – jopa enemmän kuin monet arkaaisia luitaan stadionilta toiselle raahaavat rockjättiläiset, joissa henki vielä pihisee. Toki uudet sukupolvet löytävät klassikkobändit yhä uudelleen, mutta Smithsin kohdalla siinä on jotain erilaista.

Uudet haaveelliset ja hieman – ei täysin, vain hieman – ulkopuolisiksi itsensä tuntevat teinisukupolvet tuntuvat ottavan yhtyeen omakseen rakkaudella ja kiihkolla, jotka yleensä varataan juuri meidän yhtyeellemme; bändille, joka puhuu kullekin sukupolvelle sen äänellä.

Ja miksikäs ei: The Smithsin musiikki ei kuulosta tutkimusmatkalta M/S Nostalgian kyydissä, se kuulostaa edelleen ihan ajankohtaiselta – siis, ristiriitaista kyllä, ajattomalta.

Jos minulta kysytään, The Smiths on niitä harvoja bändejä, jotka ansaitsevat kaiken osakseen saaman suitsutuksen; niitä maagisia yhtyeitä, joita kaikki kuuntelevat ja kaikki yrittävät matkia kenenkään siinä onnistumatta.

Anonyymi aikalaiskriitikko ei ollut samaa mieltä yhtyeestä sen paremmin kuin biisistäkään. ”The Smithsissä ei ole mitään erikoista, mutta kyllähän tästä pikkuhitti tulee, etenkin kun takana on Polydorin myyntikoneisto. En malta odottaa heidän yhteistyötään Sandie Shawn’n kanssa.”

Morrissey on itse tunnustanut useammassakin yhteydessä, että What Difference Does It Make on hänen mielestään ”aivan kamala” kappale.

Harvoin joutuu tilanteeseen, jossa klassikkobiisin neroutta on vakuuteltava artistin mielipiteestä huolimatta, mutta vanhan känkkäpaavo Mozzerin kohdalla näin tietysti on.

Oli markkinointikoneistoa tai ei, kappaleen emolevyn The Smithsin lopullinen versio äänitettiin kengännauhabudjetilla viidessä–kuudessa päivässä. Syy tähän oli, että Rough Trade -levy-yhtiön pomo Geoff Travis ei ollut tyytyväinen ensimmäisen tuottajan kanssa äänitettyihin versioihin, joten hänen tilalleen palkattiin muun muassa BBC:n radiopuolella työskennellyt John Porter.

Morrisseylle lopullinen versio ei kelpaa vielä tänäkään päivänä, vaan hänen pyynnöstään kappaleen Peel Sessions -versio on sisällytetty muun muassa vuoden 2008 The Sound of the Smiths -kokoelmalle. Tämä tuntuu sikäli varsin hölmöltä kiukuttelulta, että albumiversioon verrattuna se kuulostaa lähinnä hyvin äänitetyltä mutta puolihutaisten soitetulta demolta.

Varsinaisessa levyversiossa vastustamattomasti eteenpäin rullaavan rytmin varassa nerokkaasti ja yllätyksellisesti polveilevat Johnny Marrin kitarakuviot soivat kirkkaasti pinnassa; ne lainaavat kappaleelle sen uniikin, ruosteen väreissä kuplivan tunnelman. Kappaleen tuotantojälki on selkeää, isoa ja sopivan silattua. Räkäinen ”aitous” ei koskaan ollut The Smithsin juttu.

Mozzer jodlaa lakonisen intohimoiseen tapaansa torjutuksi tulemisesta, kaipuusta joka tuo häpeän tunteen ja – kuten nokkelimmat nimestä voivat päätellä – siitä miten tämä saa kaiken tuntumaan yhdentekevältä.

Mutta kuka torjuu ja miksi?

Sivuaako sanoitus aihetta, jonka maailman lyriikkasalapoliisit ovat Morrisseyn kohdalla kalunneet loppuun – siis seksuaalista suuntautumista?

”But now you know the truth about me
You won’t see me anymore
Well, I’m still fond of you, oh-ho-oh”

Onko tarinan päähenkilö torjuttu tullessaan ulos kaapista? Ehkä ja miksei: pitää muistaa, että kiveen kirjoitettua oikeaa tulkintaa mistään taideteoksesta ei ole olemassa, vaikka perinteinen taidekritiikki niin haluaakin uskotella.

Minun tulkintani on yksinkertainen: asialla on hauska spekuloida. Morrisseyn nerokkaimpia vetoja oman myyttinsä kannalta on ollut yksityiselämän pitäminen vällyjen alla samalla, kun hän on viljellyt sanoituksissaan ja haastatteluissaan jos jonkinmoisia vihjeitä. Tunnetuimpia näistä ovat muun muassa Mozzerin hämmentävät jorinat neljännestä sukupuolesta ja toistuvat väitteet omasta aseksuaalisuudestaan.

Toisinaan kaipaillut musiikin puhtaan tekstuaaliset syväluennat pitää jättää sikseen. Morrisseyn poptähtihahmo on aina The Smithsin musiikin keskiössä; kaikki tulkinnat musiikista ovat vuoropuhelussa hahmon kanssa. Ja juuri se on ollut Morrisseyn tarkoituskin. Hän on sanonut nuoruudestaan: ”Popmusiikki oli kaikki, mitä minulla oli, ja se taas oli täysin kietoutunut ajatukseen poptähdestä.”

Tässäkään tapauksessa melodramaattinen, torjuttu hahmo ei turvaudu raivoon vaan hukuttautuu vaivoin peitellyllä innolla omaan surkeuteensa. Kyseisestä piirteestä tuli pian stereotypia, joka liitettiin etenkin Saarivaltakunnan lehdistössä Morrisseyhin suupielestä naureskellen. Tekivätpä Johnny Marr, Bernard Sumner ja Neil Tennant aiheesta Morrisseylle piruilevan kappaleenkin, Getting Away With It.

Tuskinpa se Morrisseyta pahemmin hetkauttaa. The Smithsin jatkuva suosio todistaa, että täydellisesti toteutetulla miserablismilla on kestotilaus sukupolvesta toiseen.

Video ei ole enää saatavilla

Tähän kuvateksti. Esimerkiksi: "Hartwig Schierbaum kavereineen."

”Hoping for the best
and expecting the worst
are you gonna drop the bomb or not?”

Jotkut ovat vettä ja jotkut ovat kuumuutta; jotkut ovat melodia ja jotkut ovat rytmi; ja vuonna 1984 Alphaville oli iso Japanissa ja ikuisesti nuori, eikä muu Eurooppa voinut kuin seurata perässä.

Oman musiikinkuluttajan urani definitiivisiä hetkiä oli se, kun isäni toi lokakuussa 1984 työmatkaltaan tuliaisina Alphavillen debyyttialbumin Forever Young. Vinyylialbumi oli päässyt matkalaukussa pahasti käyristymään, joten annoin sen viettää vuorokauden valokuva-albumipinon alla ennen kuin uskalsin laittaa sen soittimeen. Kun niin tein, kävi välittömästi ilmeiseksi, että olin törmännyt pesunkestävään syntikkapopin klassikkoon.

Vaikka jälkipolvet pitävät Alphavilleä lähinnä kahden hitin ihmeenä (toki paino silti sanalla ”ihme”), heidät kuuluisi muistaa nimenomaan esikoisalbumistaan, joka edelleen ansaitsee tulla mainituksi The Human Leaguen Daren, ABC:n Lexicon of Loven, Soft Cellin Non-Stop Erotic Cabaret’n ja Pet Shop Boysin Actuallyn rinnalla 1980-luvun syntikkapopin klassikkoina.

Kaksi ensimmäistä singleä Big in Japan ja Sounds Like a Melody olivat minulle jo etukäteen tuttuja mutta kaikkea muuta kuin puhkisoitettuja, ja kun jokaikinen albumin kahdeksasta muustakin kappaleesta kirkui huomiota, ensimmäisillä kuuntelukerroilla minulta jäi liki kokonaan noteeraamatta albumin nimibiisi, se jonka siivet ovat vuosien saatossa kantaneet kaikkia muita pidemmälle.

Albumin kuudes kappale, siis vinyylillä b-puolen avaava Forever Young on klassinen kylmän sodan soihtuballadi, temaattisesti sukua Ultravoxin Dancing With Tears In My Eyesille. Vasta näin jälkikäteen, keski-iän ja kolmannen vuosituhannen kätköistä näkee kuinka Forever Youngin melodraama on syntynyt nimenomaan ydinsodan uhan varjossa: olihan Alphaville nimenomaan berliiniläinen bändi, romantikkoja jaetusta kaupungista, eikä biisissä nuoruutta uhkaa niinkään vanheneminen vaan atomiaseet, jotka voivat yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa tanssijat pelkiksi palaneiksi varjoiksi rakennusten seinille. Antakaa meidän kuolla tai antakaa meidän elää ikuisesti.

Oman riipaisevuutensa kappaleeseen tuo myös se, etteivät sen esittäjät olleet enää kovin nuoria, ainakaan poptähdiksi. Kun Alphaville äänitti albumia kotikaupungissaan kesällä 1984, laulaja Marian Goldin (oikealta nimeltään Hartwig Schierbaum; jos ihmettelette taiteilijanimen tarpeellisuutta) 30-vuotiskakusta oli jo puhallettu kynttilät.

Nuoruus kun on kuin terveys, sitä alkaa arvostaa vasta sitten, kun sen huomaa jo hamuilevan ulko-oven kahvaa matkalaukut käsissään. Olen varma, että Marian Goldille, Frank Mertensille ja Bernhard Lloydille kesäisen Berliinin katuja pyrähtelevät tytöt olivat alkaneet näyttää ikätoverien sijasta petollisen nuorilta, kuin vasta kotiloistaan kuoriutuneilta, ja niinpä Forever Young huojuukin kappaleena määrätietoisen julistuksen ja kaihoisan elegian välimaastossa, jota kappaleen päättävä barokkinen syntikkasoolo alleviivaa kuin kuninkaallisen palatsista poistumista julistava fanfaari.

Forever Young käy myös malliesimerkistä siitä, kuinka tempon vaihtaminen voi muuttaa kelpo biisin klassikoksi. Kuten kahdeksan cd:n Dreamscapes-boksilla mukana olevasta demoversiosta kuulee, Forever Young oli alun perin kirjoitettu discobiisiksi, ja olisi sellaisena pysynytkin, elleivät albumin tuottajat Colin Pearson ja Wolfgang Loos olisivat yllyttäneet bändiä muuttamaan kappaletta hituriksi, sillä heidän mielestään levyltä puuttui balladi. Kuinka monta teinisyleilyä olisikin jäänyt tapahtumatta, kuinka monta sytkäriä sytyttämättä, jos Forever Young olisi saanut säilyttää alkuperäisin kolminumeroisen bpm-lukemansa.

(Päinvastainen esimerkki samasta ilmiöstä on Depeche Moden Enjoy The Silence, jonka Martin Gore oli kirjoittanut liki kirkolliseksi urkuhymniksi. Kappaleen kuolemattomuus on Alan Wilderin ansiota, joka on myöhemmin kertonut laulumelodian tuoneen hänelle mieleen Pet Shop Boysin ja samalla inspiroineen häntä koettamaan househtavaa elektrorytmiä taustalle.)

Euroopassa Forever Young oli jättihitti, mutta pophistorian merkillisyyksiin kuuluu kappaleen täydellinen floppaaminen Yhdysvalloissa ja Englannissa, jossa se vielä julkaistiin heti sinkkulistalle kahdeksanneksi yltäneen Big In Japanin vanavedessä. Pienemmistäkin töppäyksistä on levy-yhtiöiden markkinointiosastoja pakotettu lankulle.

Mutta toisaalta se, ettei biisiä soitettu puhki ilmestymisvuonnaan, on taannut sille anglosaksisessa maailmassa ikuisen elämän kulttiklassikkona.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Forever Young vuosien varrella coveroitu muun muassa heviksi (Atrocity), jenkkidiskoksi (Laura Branigan), punkiksi (Die Goldenen Zitrönen: Für Immer Punk) ja joululauluksi (Ainbusk: Förevigt nu) sekä muokattu hiphopiksi (Jay-Z: Young Forever). Vuonna 2011 nimensä cover-listaan lisäsivät Gregorian ja The Killers, joka esitti kappaletta menneen kesän festarikeikoilla.

Video ei ole enää saatavilla

The Chills, huuranvärinmäärittelypopin mestarit.

”I want to stop my crying
I want to stop my crying
But she’s lying there dying
How can I live when you see what I’ve done?
How can I live when you see what I’ve done?
What can I do if she dies?
What can I do if she dies?
What can I do if she’s lost?
Just the thought fills my heart with Pink Frost”

Kuolema on läsnä uusi-seelantilaisen The Chillsin toisella singlellä vahvemmin kuin yhtye osasi sitä nauhoittaessaan aavistaa.

Vuodesta 1980 asti toimineen ja lukemattomia miehistönvaihdoksia läpi käyneen yhtyeen ainoa pysyvä jäsen, kitaristi-laulaja Martin Phillipps, basisti Terry Moore ja rumpali Martyn Bull nauhoittivat toukokuussa 1982 Lab-studioilla Aucklandissa nipun biisejä, joiden joukossa oli Pink Frost. He eivät olleet täysin tyytyväisiä kappaleesta tehtyyn versioon ja suunnittelivatkin nauhoittavansa sen uudelleen myöhempänä ajankohtana.

Toisin kävi.

Jo nauhoituksissa oireilleella rumpali Bullilla todettiin leukemia vain muutamaa viikkoa myöhemmin. Yhtye pantiin jäihin odottamaan hänen paranemistaan.

Martyn Bull kuoli heinäkuussa 1983 vain 22-vuotiaana.

Jäljelle jäänyt yhtye palasi Pink Frostin äärelle puoli vuotta Bullin kuoleman jälkeen. Alkuperäistä versiota muokattiin lopulta vain yhden kitara- ja lauluraidan verran. Single julkaistiin kesäkuussa 1984, yli kaksi vuotta ensimmäisten nauhoitusten jälkeen. Bullin muistoa soiva Pink Frost pysytteli Uuden-Seelannin singlelistalla yhteensä 18 viikkoa käyden korkeimmillaan 17. sijalla.

On vaiketa olla yhdistämättä kappaleen tekstiä yhtyeen kokemaan tragediaan. Koska teksti on oletettavasti valmistunut jo ennen kuin Phillippsillä oli aavistustakaan Bullin sairaudesta, lienee yhteys tässä tapauksessa vain hyytävää sattuman soittoa.

Kappaleen ydin on musiikissa. Teksti merkityksellistyy musiikista. Lisäksi Phillipps tietoisesti tai tiedostamatta välttää Pink Frostin laulusuorituksessa tulkitsemista. Kun kappaleen leikkisä intro taittuu varsinaiseen teemaan ja Phillipps aloittaa raportoinnin, uskon, ettei olennaista ole se mitä oletettavasti on tapahtunut, vaan se miten tapahtuneesta seuraa konkreettinen herääminen todellisuuteen – ”I thought I was dreaming.”

Tämä on musiikillinen esitys viattomuuden lopusta. Näin pakastuu sydän.

Oscar Wilden väite siitä, että elämä jäljittelee taidetta, palautuu mieleen, kun Martin Phillipps muistelee ystävänsä ja yhtyetoverinsa kuolemaa:

”The idea that one of us, a young person could die was such a novel and frightening thing, it was just unbelievable.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Chills on yksi tunnetuimmista ja menestyneimmistä artisteista edelleen toimivan uusi-seelantilaisen Flying Nun -levy-yhtiön monenkirjavassa joukossa. Jos olet kiinnostunut omaperäisestä popmusiikista, käy epäröimättä tämän vuonna 2002 valmistuneen, Flying Nunin 21-vuotista taivalta juhlistavan dokumentin ensimmäisen osan kimppuun. Ihastunut löytää loput kahdeksan osaa helposti.

Video ei ole enää saatavilla

Kanadan kevyt-Springsteen Bryan Adams julkaisi kovimman hittibiisinsä samana vuonna, jolloin Pomon Born in the U.S.A. -albumi ilmestyi.

Run to You olisi voinut tarttuvuusarvonsa puolesta jopa mahtua Brucen menestyslevylle. Tuolloin 34-vuotias Springsteen silti olisi tuskin väsännyt yhtä nuorisovetoista ja moraalisesti arveluttavaa tekstiä kuin kymmenen vuotta nuorempi Adams. Toki Springsteenkin koki esimerkiksi I’m on Firessaan intohimoa, mutta selvästi kypsemmin ja hienovaraisemmin.

Eittämättä Run to You olisi kelvannut Bon Jovillekin. Sen sijaan amerikkalaiselle Blue Öyster Cult -yhtyeelle biisi ei maistunut, vaikka Adams ja hänen biisinikkaripartnerinsa Jim Vallance kuinka yrittivät tyrkyttää.

Run to Youn teksti täyttyy kielletystä himosta ja toisen naisen syliin juoksemisesta heti kun silmä välttää eli ensimmäisestä säkeistöstä lähtien.

”She says her love for me could never die
But that’d change if she ever found out about you and I
Oh, but her love is cold
It wouldn’t hurt her if she didn’t know, ’cause…

When it gets too much
I need to feel your touch
I’m gonna run to you”

Reckless-levyn ykkössingleksi ja myöhemmin Adamsin jokaiselle kokoelmalevylle päätynyt laulu nojaa yksinkertaiseen mutta toimivaan säkeistön kitaranäppäilyyn sekä perin klassiseen mutta iskevään neljän soinnun kertosäekiertoon.

Rokonarpisen pikkumiehen raspitulkinta on kaikessa nuoruudenuhmakkuudessaan huumaava. Hän valmistaa viettelevässä säkeistössä kuulijan kertosäkeen suureen ”aktiin”. Teksti ja musiikki pelaavat komeaa yhteispeliä.

Kun kuuntelin Run to Youta lapsena, en ottanut sanoista toisen luokse juoksemisesta tarkempaa tolkkua. Kohdan ”when it gets too much I need to feel your touch” kuulin muodossa ”when we kiss too much I need to feel your touch”.

Silti sähäkän intohimoinen biisi puski suoraan kasvoille viimeistään sen edettyä yhteen kasarirockin iskevimmistä kertosäkeistä. Nykyään Adamsin rokkaavinta radiohittiä kuuntelee mieluiten täysillä autossa, mutta myös mikä tahansa baari kelpaa. Eikä edes hävetä.

Jos Adams olisi jatkanut uraansa enemmän Run to Youn linjoilla, hänen nimensä olisi nykyään muutakin kuin synonyymi tympeälle pehmorockille. Ryan Adamsiin liitettävä vitsi hän olisi varmasti joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Mash-upit ovat omiaan kiusaamaan korvien väliä, mutta pakkohan tämä on jakaa. Sen verran kivasti Metallican Enter Sandman istuu Run to Youn päälle. Parempaa kuin Loutallica.

Video ei ole enää saatavilla

Modern Talking tietää, että juusto on hyvää.

Kun olin seitsemänvuotias, pidin suunnattoman paljon legoista, Commander Keen -tietokonepelistä ja Modern Talkingin You’re My Heart, You’re My Soul -kappaleesta.

Ensimmäinen popkappale, josta muistan pitäneeni, oli listahistorioiden selailun jälkeen kuitenkin No Doubtin Don’t Speak joulukuulta 1996. Modern Talkingiin sain ensimmäisen tiedostavan kosketukseni vasta keväällä 1998, samaa kautta kuin kaikkeen muuhunkin musiikkiin noihin aikoihin eli Lista-ohjelman kautta.

Modern Talkingin Back for Good -comeback-levy kiilautui Virallisen Listan ykköspaikalle juuri You’re My Heart, You’re My Soulin uudelleenlämmityksen avittamana. Niin Suomessa kuin Keski-Euroopassa.

Back for Goodilla oli kappaleesta myös toinen uusi versio. Nämä ovat minulle ne rakkaat versiot, vaikka vuoden 1984 originaalin softcelliaanisen kuivakka ja minimalistinen syntikkapop on joka suhteessa seuraajiaan sofistikoituneempi – jos Modern Talking voi sitä olla.

1990-luvun eurotrance-juustosta tehty kuorrute imeytti You’re My Heart, You’re My Soulin jättihitteisään ytimeen niin syvän ruotsinlaiva-kitsch-ulottuvuuden, ettei lapsi voinut sitä vastustaa.

Nyt jälkeenpäin on huomannut, että You’re My Heart, You’re My Soul on niitä kappaleita, joita kukaan ei voi rakastaa vilpittömämmin kuin seitsemänvuotias, joka on onnellisen ymmärtämätön sen kontekstista ja sisällöstä.

Kun saa tietoonsa kappaleen taustan, sen synteettiseen pintaan polttomerkitään välittömästi valtava guilty pleasure -leima. You’re My Heart, You’re My Soul on europopin pioneerikappale, miehen yksipuolisena roihuava rakkaudenosoitus toiselle miehelle ja kuvitteellisia sydämenlyöntejä saksalaismakuuhuoneen satiinilakanoissa.

You’re My Heart, You’re My Soul on Modern Talkingin uran ylivoimaisesti tunnetuin ja menestynein kappale, joka valloitti Keski- ja Pohjois-Euroopan listat kahdella eri vuosikymmenellä. Lisäksi ei-niin-kovin-hyvin aikaa kestänyt video kiteytti bändin vuonna 1987 rikkoneet sisäiset suhteet.

Mattinykäsmäisessä college-paidassaan taustalla seisova Dieter Bohlen tietää, ettei yhtye olisi mitään ilman häntä. Edessä Thomas Anders näyttää niin hyvältä kuin mies vain voi ja laulaa kappaletta, jonka rakkautta tunnustavassa tekstissä on kahden säkeen sydäntäsärkevä särö.

”Deep in my heart – there’s a fire – a burning heart
Deep in my heart – there’s desire – for a start
I’m dying in emotion
It’s my world in fantasy
I’m living in my, living in my dreams”

Seuraavassa säkeistössä unelmoinnin ja sydänmurskan haikeuttama fantasia paisuu vielä fyysiselle tasolle. Anders sytyttää makuuhuoneen täyteen kuvitteellisia kynttilöitä ja yrittää pehmittää ihastustaan rakkaudentekoihin, jotka eivät koskaan käy toteen.

”Let’s close the door and believe my burning heart
Feeling alright, come on, open up your heart
I’ll keep the candles burning
Let your body melt in mine
I’m living in my, living in my dreams”

Tarinan sijaan vetoavinta biisissä on kertosäkeen ensimmäisen säkeen jälkeen kuultava taianomainen konerummun isku, jonka kaikki varmasti tuntevat. Kun se jysähtää, Dieter Bohlen ojentaa videossa käsivartensa ilmaan. Minä teen joka kerta samoin.

Se yksi rummunkohahdus erottaa You’re My Heart, You’re My Soulin kaikista halvoista europop-kauheuksista, joissa Lidlin kyseenalaisimmat tuotteet on puettu säveliin. Se yksi kohahdus vie mielen lapsuuteen ja tekee You’re My Heart, You’re My Soulista kuolemattoman osan musikaalista historiaani.

Biisissä piti olla toinenkin täydellinen elementti. Olin jo kirjoittamassa, kuinka kappaleen 300 000 D-markan modulaation tullessa tekee mieli sulkea silmät, ojentaa kädet ilmaan ja itkeä sateenkaarikyyneliä kuvitteellisessa konfettisateessa.

Mutta ei. Modulaatiota ei tule.

Ei alkuperäisessä sinkkuversiossa eikä albumiversiossa. Saati kummassakaan vuoden 1998 uusintayrityksistä.

Kertosäe toki vaihtaa ylempään oktaaviin, muttei moduloi, kuten olin kaikki nämä vuodet muistanut.

Ja samalla hetkellä lapsuusmuistot pirstoutuvat kuin Thomas Andersin epätoivoinen sydän.

Video ei ole enää saatavilla

U2 ja hattu.

Tärkein U2:een liittyvä adjektiivi on ISO. Nimenomaan kapiteeleilla kirjoitettuna. Musiikista tuli ISOa heti, kun bändin kompetenssi ja resurssit sen sallivat, ja sen perässä ISOksi kasvoi suosiokin. Lopulta päädyttiin viljelemään lauseita, jotka sisältävät sanat MAAILMAN ISOIN.

Tällainen orkesteri ei voi välttyä saamasta kuravettä niskaansa, ja subjektiivinen näkemykseni on, että melkoinen osa siitä on ansaittua. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana U2:n musiikilla on ollut sellainen merkillinen ominaisuus, että silloinkin, kun se on ollut aika hyvää, se on ollut myös ärsyttävää. Kohtuutonta, epäoikeudenmukaista, mutta niin asiat vain menevät.

Mutta vuosi 1984. Silloin neljättä albumiaan valmistellut yhtye oli uransa todellisella huipulla. Se oli saanut itseluottamusta ja pelimerkkejä, joilla voisi toteuttaa kaikki haaveensa. Se oli ymmärtänyt kinuta tuottajakseen konseptivisionääri Brian Enon. Olennaisempaa tosin on, että tämä toi mukanaan Daniel Lanois’n, joka ymmärsi, miten ISOsta tehdään VIELÄ ISOMPAA touhun käymättä mauttomaksi. Se oli vielä nälkäinen, mutta kirkasotsainen nuorten jätkien joukko, jonka tekemisissä kuuluu mykistyminen maailman ja oman luovuuden äärellä.

Kaikki tämä kiteytyy täydellisesti nelosalbumi The Unforgettable Firen nimikappaleessa, joka on melko varmasti U2:n uran paras biisi. Se on viisi minuuttia vuorenkokoisen rumpukompin kuljettamaa ääntä ja vimmaa epämääräisillä, mutta hurmioituneilla sanoilla. The Edgen kitarat helisevät, kipinöivät ja värjyvät, ja Lanois’n orkestraatiot hukuttavat väliosassa kuulijan purppurakultaisen tsunamin alle. Kai se kertoo hetken huumasta, päihteiden tai rakkauden aiheuttamasta ekstaasista, yhdestä illasta, jota seuraavalla aamulla ei ole mitään merkitystä. Niin kuin ei tekstin varsinaisella asiasisällölläkään.

Ajatus, että harjoitin ensimmäistä kertaa fyysistä rakkautta toisen ihmisen kanssa juuri The Unforgettable Firen soidessa (auta armias! – edit. parkais.) tuntuu niin oikealta, että olen hyväksynyt sen viralliseksi totuudeksi. Ainakin kyseinen albumi taisi olla taustalla päällä. Juuri niin ISOISTA ASIOISTA tässä on kyse.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jottei tunnelma latistuisi, lopuksi lisää hienoa U2:ta: Bullet the Blue Sky bändin seuraavalta ja viimeiseltä oikeasti hyvältä levyltä The Joshua Tree.

Video ei ole enää saatavilla

Corey Hart, hikisenä.

Tuskin olisi kanadalaisesta popparintaimesta tullut supertähteä ilman sitä kolmikirjaimista taivaskanavaa. Corey Hartin Sunglasses at Night, vaikka upea biisi onkin, saanee kiittää menestyksestään ennen kaikkea tummanpuhuvaa videota, joka maalaa kappaleelle mainion visuaalisen taustan.

Video vihjaa, että Ray-Banit silmillä varjostetaan jotakuta tärkeää eikä stalkkeri ole mikään Nikke Knatterton:

”I wear my sunglasses at night
So I can so I can
Watch you weave then breathe your story lines”

Sunglasses at Nightin intro muistuttaa Eurythmicsin Sweet Dreams (Are Made of This) -hitistä ja synakoukku kulkee mukana läpi kappaleen. Etenkin väliosassa täydellisyyttä hipovasta kasarimelodiasta huolimatta kappaleen tekee omaleimaiseksi äärimmäisen tehokkaasti kertosäkeessä käytetty kitara. Kertosäkeen räjähtäessä ilmoille on pakko ponkaista ylös tuolista:

”Don’t masquerade with guy in shades, oh no!
I can’t believe it!
’Cause you got it made with the guy in shades, oh no!”

Kitara alleviivaa biisin tajunnanräjäyttävää energiaa jopa väkivalloin. Uuu, paha tyttö! Kutoo verkkojaan kuin musta leski konsanaan. Ja mitä kaikkea noiden pleksien taakse kätkeytyykään? Rakkautta, mustasukkaisuutta, epätoivoa, surua, pettymyksiä, kaikkia näitä? Mutta kyyneleitä, niitä ei näy!

”I wear my sunglasses at night
I cry to you
I wear my sunglasses at night”

Ehdottomuutta? Pelkuruutta? Riisu lasit, riko kalterit. Peli ei ole menetetty.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hartille ei koskaan siunaantunut brittihittejä. Tiga & Zyntherius tuuppasivat Sunglasses at Nightin viimein brittilistalle keväällä 2002. Tässä Tiga sekä Hulkkosen Jori Top of the Popsissa.

Video ei ole enää saatavilla

Toisena ekstraherkkuna Hartin Celine Dionille kirjoittama Miles to Go (1997), joka on rouvan uran parhaimmistoa.

Video ei ole enää saatavilla

Madonna, raha ei kiinnosta. Eipä.

Vuodessa ehtii tapahtua paljon. Madonnan eponyymi debyytti oli kotimaassaan hitti, ja siltä lohkaistu Holiday ansaitusti vuoden 1983 popklassikoiden listallamme. Vuotta myöhemmin kuitenkin räjähti. Like a Virgin julkaistiin 12. marraskuuta 1984, ja se ampaisi välittömästi muun muassa Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian levylistojen kärkiin. Nyt sitä on myyty jo yli 20 miljoonaa kappaletta.

Tyylillisesti albumi ei eronnut suuresti edeltäjästään. David Bowiea ja Spoonsia tuottaneen Nile Rodgersin rooli kuului ehkä hienoisissa new wave -vaikutteissa, mutta pääpiirteittäin Like a Virgin oli lisää samaa pirteää tanssipoppia. Ennen kaikkea se oli sitä, mitä yleisö kaipasi.

Levyn avaava Material Girl on temaattisesti pastissi Marilyn Monroen ikonisesta Diamonds Are a Girl’s Best Friend -esityksestä – seikka, jota tietenkin korosti biisiin tehty video. Rakkaus esitetään nytkin kauppatavarana, kulutushyödykkeenä. Marilynillä miehet lakoavat tämän paljettimekon äärellä, Madonnalla heidät sysätään taustalaulajiksi toistamaan robottimantraa ”living in a material world”.

Jos tarinoihin on uskominen, Monroeta ja Madonnaa yhdistää kummankin luontainen bisnesvaisto. Molemmat olivat enemmän kuin mitä kuva antoi ymmärtää. Siinä missä Monroe jäi traagisesti blondihahmonsa vangiksi, kykeni Madonna kuitenkin jatkuvasti uudistamaan itseään. Harvalla on varaa tehdä niin huonoja valintoja ja silti pidellä maailman suurimman tähden valtikkaa.

1980-luvulla Madonna ei vielä huonoja valintoja tehnyt.

Material Girl on toki 27 vuoden jälkeen kovin vanhentunut, itseään toistava ja pinnallinen pop-pala. Solistin ääni kuulostaa tuplanopeudella soitetulta Diana Rossilta. Silti siinä oli jotain, joka osui juuri oikeaan loveen. Alkaen albumin nimestä ja kansitaiteesta, Madonna osasi tarjota jotakin, joka ihastutti yleisöä ja vihastutti moraalinvartijat. Ja hän teki sen aivan uudella tavalla.

“Some boys try and some boys lie but
I don’t let them play, no way
Only boys who save their pennies
Make my rainy day”

Tekeekö Madonna ivaa itsestään? Haastatteluissa hän on puhunut siitä, kuinka raha ja taloudellinen tuki ovat tärkeitä ominaisuuksia miehessä – kuinka ne kestävät pidempään kuin tunteet. Toisaalta hän on myöhemmin korostanut kappaleen ironisuutta ja provokatiivisuutta.

Hän myös katuu koko kappaleen julkaisemista; lempinimestä oli sen jälkeen mahdotonta päästä eroon. Siinä eivät kabbalat tai satukirjatkaan tuntuneet auttavan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

”Hong Kongin Celine Dioniksi” tituleerattu Sally Yeh teki seuraavana vuonna kappaleesta oman näkemyksensä. 200 Degreesin kertosäe menee jotakuinkin näin:

”这世界气温 会有 Two hundred degrees
暖到要爆炸             When you hold me
知不知气温 会有   Two hundred degrees
暖到要爆炸             Like my body”

Video ei ole enää saatavilla

The Style Council – pintakiilto, tyyli ja ironinen etäännytys kiinnostaa!

1990-luvulla, kun Paul Weller veivasi Noel Gallagherin, Ocean Colour Scenen ja muiden brittipopin perinteisemmän siiven edustajien rinnalla maanläheistä retrorockiaan, vaikutti hänen 1980-luvun yhtyeensä The Style Council naurettavalta hairahdukselta The Jamin tulisieluisen modrockin ja hänen soolouransa raspikurkkuisen kirpputorintuoksun välissä.

Kuinka ajat muuttuvatkaan! Se, mikä kerran vaikutti teennäiseltä ja pinnalliselta hienostelulta, on nykyään paljon mielenkiintoisempaa kuin kaulasuonet pullottaen huudettu totisuus.

The Style Council on yhtä lailla ristiriitojen yhtye kuin nokkamiehensäkin on ristiriitojen mies. Se oli sekä lähes pakkomielteisen kiinnostunut ulkoisesta olemuksestaan että polittisesti intohimoisen vasemmistolainen. Se pursusi keikaroivaa mannereurooppalaisuutta ja oli samalla perinjuurin englantilainen. Se saattoi samalla levyllä olla maailman paras bilebändi, syvällisen surumielinen, kepeän yhdentekevä tai yksinkertaisesti surkea.

Vuonna 1984 ensi kerran singlenä julkaistulla Shout to the Top! -singlellä se oli kertakaikkisen nerokas.

Toisin kuin 1980-luvun futuristiset uusromantikot, The Style Council edusti jonkinlaista postmodernia retroilua. Se oli kiinnostunut pintakiillosta, tyylistä ja ironisesta etäännytyksestä, mutta oli kuitenkin musiikillisesti perinteinen tavalla, joka oli ristiriidassa neonvaloissa hehkuvan futurismin kanssa. Wellerin sekä urkuri Mick Talbotin, laulaja Dee C. Leen ja rumpali Steve Whiten ensijaiset vaikutteet tulivat amerikkalaisesta mustasta musiikista: soulista, r&b:stä, jazzista ja discosta. Tuoreempiakin vaikutteita The Style Councililla toki oli, muun muassa tuolloin eksoottinen rap ja 1980-luvun tanssimusiikin uudet tuulet. Selvää on, että sen musiikkia oli mahdotonta kuvailla yhdellä sanalla.

Vaikka Weller vielä The Jam -aikoihin provosoi punkkareita väittämällä äänestävänsä konservatiivipuoluetta, vasemmistolaisuudesta ja Margaret Thatcherin vastustamisesta tuli yksi olennaisimmista The Style Councilia määrittelevistä piirteistä. Ääripisteensä yhtyeen poliittinen aktiivisuus sai Red Wedgessä, joukossa muusikoita, jotka yrittivät aktivoida nuoret äänestämään työväenpuoluetta ja kaatamaan Thatcherin oikeistovallan. Weller oli Billy Braggin ja Jimmy Somervillen ohella kollektiivin johtohahmoja.

Red Wedge perustettiin vuonna 1985, mutta sen riemukkaan kapinallinen perusajatus kuuluu vuonna 1984 julkaistun Shout to the Topin palavasieluisessa, philly soul- ja diskovaikutteisessa soul popissa. Se on välittömästi mukaansa tempaava, piruetilla pyöräyttävä ja lennosta tanssilattialle kuulijansa laskeva bilebiisi, joka usuttaa juhlimaan samalla, kun muistuttaa maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Se on kuin lihalliseksi muutettuna sitä työläisten hikeä, joka on valunut viikonloppuisin Englannin northern soul -klubeilla.



Shout to the Top! alkaa epätoivoisena rukouksena piiskaavaa sadetta sylkevälle taivaalle:

”I was half in mind
I was half in need
And as the rain came down
I dropped to my knees and prayed
I said ’oh Heavenly thing, please cleanse my soul
I’ve seen all on offer and I’m not impressed at all'”

Kauppojen kiiltävät tuotteet ja muovinen pinta eivät riitä Wellerille. Hän kaipaa jotain syvempää:

”I was halfway home
I was half insane
And every shop window I looked in
Just looked the same
I said send me a sign to save my life
’Cause at this moment in time
there is nothing certain in
these days of mine”

Elämä paljastuu sattumanvaraiseksi, arvaamattomaksi:

”Y’see it’s a frightening thing
when it dawns upon you
That I know as much as the day I was born
And though I wasn’t asked
I might as well stay”

Loppujen lopuksi tämä pahaenteisen pettävälle kamaralle polvilleen lyöty piruparka ei voi muuta kuin jatkaa taistelua, huutaa huipulle niin kovaa kuin kurkusta lähtee ja uskoa mahdottomaan muutokseen.

”When you’re knocked on your back
an’ your life’s a flop
and when you’re down on the bottom
there’s nothing else
but to shout to the top”

Weller siirtyi Red Wedgessä sanoista tekoihin. Ajatus oli kaunis, mutta valitettavasti tuomittu epäonnistumaan. Konservatiivipuolue voitti vaalit vuonna 1987, eikä Wellerin huuto huipulle kantautunut tarpeeksi moniin korviin.

Tuon vuoden jälkeen Style Council erkaantui politiikasta, mutta 1980-luvun lopulla myös sen musiikillinen tähti oli laskussa. Yhtyeen musiikki muuttui turhankin sliipatuksi, ja viimeistään vuonna 1988 julkaistun Confessions of a Pop Groupin suureellinen teennäisyys vei Wellerin listahuipulta alelaareihin.

Lopulta The Style Council hajosi vuonna 1990 – hyvin osuvaa bändille, joka ei yksinkertaisesti sopinut tuolle vuosikymmenelle.

The Style Council oli rakennettu kunnianhimolle, unelmille, aktivismille ja kauniille ajatuksille, eikä se sopinut kyyniselle 1990-luvulle, jolloin oli parempi vain puskea eteenpäin, huolehtia omasta itsestään ja veivata rehtiä perusrockia.



Shout to the Topin viesti on kuitenkin universaali, ja viimeistään vuosituhannen vaihteessaoli aika arvioida uudelleen The Style Councilin merkitys. Se oli välillä raivostuttava yhtye, mutta usein myös raivostuttavan hyvä. Tämän nykyään oikeutetusti popklassikon nimikettä kantava Shout to the Top! osoittaa paremmin kuin hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!



Fire Island ja diskodiiva Loleatta Holloway korostivat Shout to the Topin diskoelementtejä vuonna 1998 julkaistussa maittavassa versiossaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Näin hyvin Shout to the Top! taipuu soolo-Wellerin sielukkaaksi kitararockiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Boy Georgea innoittanut Pete Burns otti lopulta sen, mikä hänelle kuului.

1980-luvun puolivälissä BBC:n torstai-instituutio Top of the Pops oli muuttumassa tylsäksi. Musiikkivideoiden kulta-aikana harva artisti tai katsoja jaksoi enää syttyä lava-playback-esityksistä, joiden nostaminen videomielikuvan tasolle edellytti popparilta poikkeuksellista karismaa.

14. helmikuuta 1985 estradille kuitenkin astui nälkäinen nelikko, jonka video oli tehty miltei viikkorahabudjetilla ja single kiivennyt jo kolme kuukautta saavuttaakseen ohjelmaanpääsyyn oikeuttavan listasijoituksen. Pete Burnsin hyökättyä brittien olohuoneisiin You Spin Me Round harppoi parissa viikossa listakärkeen, ja bändi sai toistaa esityksensä monta kertaa – YouTube tarjoaa tallenteen ainakin neljästä eri TOTP-visiitistä.

”Open up your loving arms, watch out, here I come”

Boy Georgen omaelämänkerran mukaan Pete Burnsin ensimmäiset hänelle osoitetut sanat olivat ”You ripped me off, you cunt!” George myönsi ottaneensa kavereineen vaikutteita Burnsin androgyyni-imagosta jo 1970-luvun lopulla, mutta media ja suuri yleisö mielsivät kuvion päinvastaiseksi. Kun Culture Club huuhtoi itsensä viemäriin kamalalla The War Songilla, tarttui Burns lopulta siihen, mikä hänelle kuului.

Dead or Alive kiinnitti huomionsa Hazell Deanin ja Divinen sekvensserivetoisiin hi-NRG-hitteihin ja halusi yhteistyöhön tuoreen tuottajatrion Stock-Aitken-Watermanin kanssa. Hyperaktiivinen säkätys sopiikin oivallisesti Burnsin kailotuksen taakse, mutta biisin tärkein elementti on kertosäkeen foneettinen nerokkuus. Sävelkuuroimmatkin tempautuvat mukaan hokemaan ”you spin me right round baby right round like a record baby right round round round”.

You Spin Me Round on hieman harhaanjohtavasti nostettu historiankirjoihin Stock-Aitken-Watermanin voittokulun aloittaneena ykkössinglenä, koska heillähän kesti vielä pari vuotta käynnistää varsinainen tähden- ja hitintekokoneistonsa. Eikä SAW ikinä yltänyt samaan tasoon omine sätkynukkeineen – ainoina edes vertailuetäisyydelle pääsivät Mel & Kim.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Pete Burnsin myöhemmistä vaiheista ei sen enempää, mutta vuonna 2009 You Spin Me Round eteni lopulta Yhdysvaltojenkin ykköseksi osana Flo Ridan ja Keshan kappaletta Right Round. Myös Suomen listoilla tämä versio menestyi paremmin.

Video ei ole enää saatavilla

Nik Kershaw, pienirintainen Dungeons & Dragons -mies.

The Riddle on eräs ensimmäisistä kappaleista, joita muistan rakastaneeni. Nyt kuullessani kappaleen pitkästä aikaa sen itseensä kiertyvä melodia ja satukirjamaisen salaperäinen tunnelma imaisevat välittömästi mukaansa. On kuin väliin jäävät vuosikymmenet eivät olisi koskaan tapahtuneet.

Kun The Riddle rantautui 1980-luvun Suomen poikkeuksellisen koukkupolvisen aasivanhuksen nopeudella musiikin trendit omaksuneeseen kulttuuriympäristöön, muistan odottaneeni sen kuulemista Hittimittarista tai Levyraadista television viereen kyykistyneenä, sormi valmiina nauhoittavan kasettimankan punaisella rec-näppäimellä.

Jos sattui oikein lykästämään, tällaisten ponnistusten tulos oli yleensä kesken alkanut versio biisistä, johon oli tarttunut mankan mikrofonin kohinan lisäksi vanhempien kanssa käytyä nahinaa tekemättömistä kotitöistä. Mutta se tallenne oli kultaakin kalliimpi todellisuudessa, jossa taskukokoinen musiikinystävä oli Yleisradion ja vanhempiensa Anttila-kyytien armoilla.

Kershaw on kiilautunut ihmisten mielissä tukevasti johonkin Sabrinan ja Kim Wilden väliin nolon ihastuttavana kasarijuuston sanansaattajana. (Jos haluatte todisteita, älkää etsikö kauempaa.)

Vaan onko se reilua? No eihän se ole: hänen 1980-luvun levynsä ovat kaikki vähintään kelvollisia eikä Nikillä ole unisex-nimestään huolimatta edes isoja rintoja.

Kappaleen video pönkitti Lewis Carroll -viittauksineen onnistuneesti biisin tulkintaa kallelleen nyrjähtäneenä arvoituksena, joka jatkaa kiertymistään oman akselinsa ympärille hyrrän lailla. Tähän tietysti vaikuttivat ratkaisevasti myös kappaleen lyriikat, jotka olivat Kershaw’n itsensä mukaan ”roskaa, hölynpölyä; 1980-luvun poptähden hämmentynyttä horinaa”.

Siis juuri passelit popsatuilevaan kappaleeseen, jonka pseudo-kelttiläinen tunnelma tuo nyt kuunneltuna niin vahvasti mieleen nyttemmin suositun fantasiakuvaston, että Kershaw’ta voi epäillä 1980-luvun nörttivihamieliset päivät kaapissa viettäneeksi Dungeons & Dragons -mieheksi.

Parasta kappaleessa on kuitenkin melodia. Se loihtii laulun maailman esiin niin hienosti ja evokatiivisesti, ettei tenavaikäisenkään musiikkifanin edes tarvinnut ymmärtää sanoituksia tajutakseen biisin jujun.

Ja se, ystävät, on ajattoman popkappaleen merkki.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Vaan ei tällä kertaa bonusvideo. Kypsän herrasmiehen ikään ehtinyt Kershaw osoittaa hurmaavan itseironisilla kotisivuillaan, että elämää on myös poptähdenlennon jälkeen.

Brittirockin coolein veljespari ja pari tonokkia, joista toinen meni ja perusti Primal Screamin.

SKRREEEEEEEEETTTTTTTCCCCHHHHHHHHHHHHHHH.

Upside Down on eräs harvoista musiikkimaailman välittömästi ylösalaisin kääntäneistä kappaleista. Kakofonian läpi tulviva melankolia, himo, vaaran tunne ja herkkyys, jonka tasolle yhtye itsekin pääsi enää harvoin uransa aikana. Se oli lommoille murjottu täydellinen popkappale aikana, jona ihmiset olivat kiinnostuneempia neonväreistä ja Spandau Ballet’sta.

Vuoteen 1983 mennessä Jim ja William Reid olivat eläneet Glasgow’n sosiaalituilla viisi vuotta kirjoittaen lauluja, jotka muodostivat myöhemmin julkaistun Psychocandy-albumin rungon. Skotlanti ei kuitenkaan ollut vielä valmis ymmärtämään The Jesus & Mary Chainin hienoutta, vaan ensimmäisen suuren oven avaamiseen tarvittiin vielä yhden skotin, Creation Recordsin perustajan Alan McGeen apua ja halua raahata yhtye Lontooseen allekirjoittamaan singlen kattava sopimus.

Yhtyeen itsensä tuottama Upside Down ilmestyi marraskuussa 1984. Se oli Creationin ensimmäinen oikeasti merkittävä julkaisu. Musiikkilehdistö kasteli pöksynsä, mutta suurta yleisöä ei tuntunut kiinnostavan. Tämä mahdollisesti edesauttoivat lähinnä vittuilun vuoksi tehdyt kymmenminuuttiset keikat ja veljesten jo tässä vaiheessa katkonainen suhde.

Jesus & Mary Chainin iholle tuleva herkkyys vain korostuu alastomalla ja räjähtävämäisillään olevalla sovituksella – luolamieskomppi, pompottelubasso, mumina ja ne kitarat, jotka muuttivat käsityksesi hyvästä soundista joskus vuosia sitten. Tarkemmin ajatellen ne muuttivat käsityksesi koko popmusiikista. Kaiken taustalla on kauniiseen melodiaan kätketyt umpinihilistiset sanoitukset, joiden muoto on silkkaa 1960-luvun tyttöpoppia.

”You live with so much carelssness
‘cause no one takes you serious
And now you think you’re dangerous
You never was but you can’t see

And if you feel there’s no one else
You’re all alone and by yourself
Your life is like a broken shell
it doesn’t really matter to me

Doesn’t matter to me
Doesn’t matter to me
Knowing you can’t see
Upside down”

Jesus & Mary Chainista puhuttaessa jaksetaan aina mainita The Velvet Undergroundin, Shangri-Lasin ja Beach Boysin suunnaton vaikutus, mutta retroilun sijaan Reidin veljesten onnistui tehdä omalla kentällään yksinkertaisista aineksista vaikutusvaltaisempaa musiikkia kuin tylsään intellektuellismiin kaatuneiden postpunk- ja futubändien koko yhdistetty tuotanto. Tämä kaikki alle kolmessa minuutissa!

Sokerina pohjalla oli vielä Reidin veljesten nerokas verbaalinen ulosanti (”Miksi uskotte ihmisten olevan niin innoissaan teistä?” ”Koska me ollaan niin vitun hyviä!”) sekä musiikkia 100-prosenttisesti tukenut visuaalinen olemus. Tavaramerkiksi muodostuneet nahkatakit ja mustat aurinkolasit olivat kaikesta rock’n’roll-banaaliudesta huolimatta yhdistävä, persoonasta riisunut univormu yhtyeen ja fanien välillä, joka myös toimi seksuaalisena täkynä Marlon Brandon ja James Deanin tyyliin. Vastaavassa onnistui seuraavan kerran vasta Suede kymmenen vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kappale antoi oikeutetusti nimensä Creation Recordsin tarinan kertovalle dokumentille, jota voinee suositella kaikille hyvän musiikin ja huumorin ystäville.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Kannattaa myös tsekata sinkun varsin röyhkeä b-puoli. Vegetable Man oli viimeinen Syd Barrettin Pink Floydin jäsenenä kirjoittama kappale, joka on pyörinyt vuosikymmeniä vaihtelevantasoisilla bootlegeilla. Kappaleen alkuperäistä versiota ei vieläkään ole julkaistu virallisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Killing Joke, huumorin ystäviä.

Killing Joken laulaja Jaz Coleman vietti vuoden 1982 pitkälti Islannissa tutkien okkulttia. Yhtye oli tauolla kolmannen levynsä jälkeen, eikä tulevaisuus näyttänyt mitenkään todennäköiseltä. Kaksi vuotta myöhemmin Killing Joke onnistui jopa nousemaan singlelistoille – harvat osasivat odottaa sitä yhtyeeltä, jonka raivokas tyyli ei 1980-luvun alussa tehnyt minkäänlaisia kompromisseja.

Eighties julkaistiin vuonna 1984 ensimmäisenä singlenä new wave -vaikutteiselta Night Time -albumilta (1985). Se toimii vedenjakajana yhtyeen aiemman ja myöhemmän tuotannon välillä. Kappaleen suoraviivainen aggressio poikkeaa selvästi levyn muista kappaleista, joissa tanssittavia elementtejä riittää. Unohtumaton aloitusriffi ja hyökkäävä rytmi onnistuvat silti – ehkä albumikontekstin takia – olemaan oudon tanssittavia. Rumpali Paul Ferguson sanoikin pitävänsä yhtyeensä materiaalia tanssimusiikkina. Piti kappaletta tanssittavana tai ei, Eighties ei neljän minuuttinsa aikana päästä otettaan irti kuuntelijan kurkusta.

Kappaleen energialatauksen yllä riehuva Jaz Coleman ei pidä laulussa käsiteltävästä vuosikymmenestä ollenkaan, mutta tyytymättömyydessä kytee silti päättäväisyys selvitä seuraavalle vuosikymmenelle, tai minne tahansa muualle:

”Eighties – I’m living in the eighties
Eighties – I have to push, I have to struggle
Eighties – Get out of my way, I’m not for sale no more
Eighties – Let’s kamikaze ’til we get there”

Kappaleen lyriikka ei osoita sormeaan kotimaansa konservatiiveja kohtaan, vaan maalaa vuosikymmenen jaksoksi, jossa päivät kuluvat juoksemiseen ja yöt tanssiin, vastoinkäymisten ollessa kaikkialla. Colemanin ohimenevä, kiehtovan epäselvä julistus rakkaudestaan joko tulevaa rotua tai kappaleessa selkeämmin esiintyvää juoksuteemaa kohtaan (”I’m in love with the coming race”) tuntuu selvältä suunnanmuutokselta, kummankin tulkinnan luodessa tahtomattaan symboliikkaa siitä, kuinka yhtyeen vaikeimmat vuodet olivat jo ohitse. Night Time -albumi ja eritoten sen toinen single, Love Like Blood, todistivat tämän seuraavana vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vaikka Eighties menestyi parhaiten brittilistoilla, muuan Kurt Cobain piti kuulemastaan niin paljon, että lainasi kappaleen bassomelodian lähes suoraan Nirvanan Come as You Areen. Killing Joke ei tästä tribuutista ilahtunut, mutta vuonna 1992 nostettu oikeusjuttu oli Cobainin kuoleman aikaan jo unohdettu kummassakin leirissä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Jos Eighties tunnetaan varsin hyvin Kurt Cobainin imitoimana, samankaltaisuus kolme vuotta aiemmin ilmestyneen The Damnedin kappaleen Life Goes On kanssa on myös huomiota herättävä. Killing Joken jäsenet eivät myönnä olleensa tästä tietoisia.

Video ei ole enää saatavilla

The Minutemen pohtii asettaako biisiensä sisällöille tyylipoliittisia rajoja vai ei.

Juu, tämä on se Jackass-tunnari. Ja ei, tämä ei ole King of the Hill -sarjan avausralli. Tosin löytyypä Minutemeniltä myös kyseisen piirretyn nimellä ristitty biisi, mutta ei siitä sen enempää.

Corona oli ennen popularisointiaan ”vain” yksi Minutemenin kolmannen albumin Double Nickels on the Dimen hulppeasta 43 biisistä. Tupla-albumin rakenteessa ja anarkistisessa johtoajatuksessa on jotain kiehtovaa: vain 11 biisiä kestää yli kaksi minuuttia, eikä niiden sisällölle ole asetettu tyylipoliittisia rajoja.

”Rajojen rikkominen” on rockmusiikista puhuttaessa inflaation kärsinyt klisee, mutta hardcoren kanssa Minutemenillä ei ollut oikeastaan paljoakaan tekemistä, vaikka bändä kyseiseen karsinaan onkin laiskasti lokeroitu. ”Our band is scientist rock”, lauloi kitaristilaulaja Dennes ”D” Boon, joka soitteli välillä tietoisen kämäisesti, asettamatta visionsa ja lopputuotteen välille efektipedaalien kaltaisia turhuuksia.

Tarpeen vaatiessa Boon kuitenkin tunnusti olevansa omintakeinen kepittäjä, joka tiesi yhtä jos toista niin jatsin kuin punkin soittamisesta. Äkkiväärän punkpoljennon ja kaikenlaisen funkaavan häröilyn ristivedossa kaahanneen Minutemenin yhteensoittotarkkuus hakee vertaistaan.

Minutemen operoi paskanjauhannasta vapaalla vyöhykkeellä. Sen ilmaisu oli kuivakka, mutta Corona on iloinen poikkeus, joka hyllyy ja pomppii pulskasti kuin kellarin rappusia vierivä punaniska. Tarina kertoo, että innoitus lauluun tuli Minutemenin retkeltä Meksikoon vuonna 1982. Kolmikko oli sammunut rannalle ja palanut auringon paahteessa, ja tultuaan tajuihinsa amerikkalaiset olivat kohdanneet pulloja keräävän meksikottaren.

”I only had a Corona
Five cent deposit”

Krapula, kärähtänyt nahka, säälintunne ja moraalinen ahdistus. Meksikosta on tullut näivettynyt joutomaa ja täällä me vain sikailemme, on D.Boon luultavasti aprikoinut. Täällä, mistä puoli-ilmainen työvoimamme on peräisin.

Popklassikot-juttusarjan aiempina vuosina on esitelty muun muassa Gang of Fourin ja muiden postpunk-bändien klassikkotuotoksia. D.Boon, nykyään Iggy and the Stoogesin basistina duunarin pieteetillä työskentelevä Mike Watt sekä rumpali George Hurley demonstroivat, miltä kuulosti, kun englantilaisvalmisteinen jälkipunk panostettiin fiksulla jenkkisarkasmilla.

Ilo loppui kuitenkin lyhyeen. Joulukuussa 1985 D. Boon lensi ulos liikkuvasta pakettiautosta ja liittyi 27-kerhoon. Siinä missä Black Flag -mies Greg Ginn jouti kernaasti kitaran varresta levybisnekseen, olisi Minutemenillä riittänyt vielä varmasti annettavaa. Sitä jossitellessa: sihauta korkki auki ja leikkaa viipale limettiä kyytipojaksi – ei Corona muuten miltään maistu.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Coronaa coveroi Calexico, tuo amerikkalaisten rajaseutujen eeppisten tunteiden suurvisiiri. Ruisrockissakin kuultu mariachi-tulkinta oikein alleviivaa meksikolaisassosiaatioita.

Video ei ole enää saatavilla

Propaganda – eipäs tirskuta siellä.

Saksa on suurten säveltäjien ja filosofien maa. Ehkä siksi korkeakulttuuri ja käsitteellinen pohdiskelu eivät ole kirosanoja paikallisille musiikintekijöille.

Propagandalle, Düsseldorfin toiseksi tunnetuimmalle popyhtyeelle, ainakin tuntui olevan luontevaa:

• siteerata levynkansissa Schopenhaueria, markiisi de Sadea, William Blakea ja Samuel Beckettiä
• aloittaa esikoisalbuminsa Edgar Allan Poen runon ympärille rakennetulla yhdeksänminuuttisella paisutuksella
• vastata kasaripastelleihin saksalaisen ekspressionistisen elokuvan dramaattisella mustavalkoisuudella
• pestata lyömäsoittaja sinfoniaorkesterista

Tekeekö mieli tirskua ja osoittaa sormella? Äläpä. Mokoma konstailu ja erikoisuudentavoittelu tuotti yhden historian hienoimmista debyyttisingleistä.

Tyystin omin voimin Propaganda tuskin olisi kyennyt näin dramaattiseen sisääntuloon. Verhon takana säätivät tuottaja Trevor ”Kultasormi” Horn ja journalisti-sloganisti Paul ”Huuhaa” Morley, joiden levy-yhtiö Zang Tumb Tuum nappasi sakemannit jotakuinkin suoraan kehdosta. Bändi sai käyttöönsä markkinoiden läskeimmät syntsabassot, kiperimmät Fairlight-sämplet ja lennokkaimmat pseudomanifestit.

Dr. Mabuse, kirjailija Norbert Jacques’n luoma pirullinen mestaririkollinen, esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1921 romaanissa Dr. Mabuse, der Spieler ja vuotta myöhemmin Fritz Langin ohjaamassa mykkäelokuvassa. Herr Doktor on hämäräherra ja kaikin puolin ikävä kaveri, joka haalii rahaa ja valtaa manipuloimalla ja hypnotisoimalla.

Propaganda sotki tarinaan vielä vampirismia, vanhaa kunnon Faust-myyttiä sekä 1980-lukulaista ahneuden kulttuuria:

”The man without shadow
Promises you the world
Tell him your dreams
And fanatical needs
He’s buying them all
With cash”

(Finanssilisko Gordon Gekko ilmestyi valkokankaalle vasta muutamaa vuotta myöhemmin, mutta tekstintekijä Ralf Dörper oli luultavasti törmännyt hänen prototyyppeihinsä työskennellessään pankissa analyytikkona.)

Mikä on Dr. Mabusen tarjoama houkutus? Ikuinen elämä, maine, mammona? Musiikin wagneriaaninen jylinä saa sen joka tapauksessa kuulostamaan kammottavan vastustamattomalta. Claudia Brücken vielä yllyttää vienolla germaanisella korostuksellaan:

”Sell him your soul, sell him your soul, sell him your soul
Never look back”

Kolmen ja puolen minuutin kohdalla kappale alkaa syöksyä kurimukseen, josta se lientyy crescendon kautta seesteiseen loppuliukuun. Yhtäkkiä ollaan nurinkurisessa paratiisissa, jossa lintujen kujerruskin kuulostaa takaperoiselta, kuristuneelta kurahtelulta. Potilas on antautunut kiusaukselle. ”Kein Zurück fur dich” – paluuta ei ole.

PS. Propaganda jatkoi vuonna 1985 klassikkosinkkujen sarjaa (Duel ja P:Machinery) ja levitti visionsa suurenmoiseksi albumiksi (A Secret Wish). Viisi vuotta myöhemmin julkaistiin eri kokoonpanolla tehty kakkosalbumi, jossa ei ollut hippuakaan vanhaa mustaa magiaa.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Claudia Brücken jätti Propagandan vuonna 1986, mutta ura ZTT:n hoteissa jatkui. Act-duon (Brücken + Thomas Leer) kertakaikkisen komea Snobbery & Decay.

Video ei ole enää saatavilla

Green Gartside – ja ei kun turpaan.

Scritti Polittin ensimmäinen albumi Songs to Remember (Rough Trade, 1982) oli vielä tyypillinen indieäänite, jossa hittimelodioiden siemenet tuli hukata disharmoniaan, haahuiluun ja filosofi Jacques Derridan liehakointiin. Levyn tärkein viesti oli se, että lauluntekijä Green Gartside on erittäin fiksu ja löysässä poolokauluksessaan aika turpiinvedettävän näköinen brittihäiskä.

Popkulttuurin suola ovat onnistuneet transitiot, joissa artisti siirtyy tyylistä, asemasta tai ilmaisumuodosta toiseen hukkaamatta itseään. Kun Scritti Politti kirjautui Virgin-yhtiölle, indiepuuhailu sai tehdä tilaa fokukselle, tulosvastuulle ja tahtotilalle – aikana, jolloin moisilla käsitteillä oli vielä mahdollista luoda myönteisiä mielikuvia, koska niitä ei ollut olemassa.

”There’s nothing I wouldn’t take
Oh, even intravenous
There’s nothing I wouldn’t take
To get to be approved”

Gartside innostui Amerikan soul- ja dancekuvioista ja pestasi Wood Beez -singlen tuottajaksi viisikymppisen Arif Mardinin, joka – kyllä – toimi useiden Aretha Franklinin klassikkolevytysten taustalla. Kiinnostavampi oli kuitenkin yhteys Bee Geesiin, jonka discoinkarnaatio keksittiin rakentaa Barry Gibbin falsetin varaan juuri Mardinin ansiosta. Gartsiden vieno ääni taisi iskeä samaan hermoon tuottajan kuuloluissa.

Wood Beez oli kuitenkin hyvin moderni ja suuntaanäyttävä musiikkiesitys. Viisi vuotta aiemmin kitaran ja basson tyylittelevään vuoropuheluun perustuvia Chic-hittejä kutsuttiin kuivaksi funkiksi. Scritti Politti otti tuon soundin, desinfioi siitä viimeisenkin hikipisaran ja kieritteli sen vauvatalkissa ja puuterissa. Tanssittavuus ei kuitenkaan kadonnut mihinkään.

Ei kadonnut myöskään Green Gartsiden turpiinvedettävyys. On vaikea olla ärsyyntymättä hänen videoilveilyistään, jos niille tai niiden mukana ei osaa nauraa. Wood Beezissä on kaikkea sopivasti, myös itseironiaa. Joku voi pitää sen seuraajaa Absolutea tai jopa Miles Davisin coveroimaa Perfect Way -jenkkihittiä melodisesti parempana, mutta minun suosikkini on Wood Beez. Se sisältää transition.

http://www.dailymotion.com/video/xzv81_scritti-politti-wood-beez_music

Bonus!

Wood Beez -videossa viitataan vuoden 1968 olympiakisojen kuuluisaan protestiin, jossa 200 metrin juoksijat Tommie Smith ja John Carlos nostivat palkintokorokkeella nyrkkinsä Black Power -tervehdykseen. Green Gartsiden ”esittämä” australialainen hopeamitalisti Peter Norman kannatti protestia, ja hänen veljenpoikansa Matt Norman teki tapauksesta palkitun dokumentin Salute (2008).

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Scritti Politti ei koskaan päässyt juhlimaan Suomen listoilla, mutta The Audio Thievesin remix-näkemys (Pray Like) Aretha Franklin kävi singlelistamme kuudentena tammikuussa 2007.

Video ei ole enää saatavilla

The Flying Lizards vuonna 1984, Sally Peterson ja David Cunningham.

The Flying Lizards täyttää yhden hitin ihmeelle säädetyn virallisen vaatimuksen: yhtyeen singleistä vain yksi ylsi Iso-Britannian listan top 40:een.

Tuo single, Deborah Evansin lakonisesta jutustelusta, atonaalisesti kilkattavasta pianosta ja tiskipöydältä putoilevilta kattilankansilta kuulostavasta rytmiraidasta koostuva cover-versio Barrett Strongin Motown-standardista Money (That’s What I Want), nousi syksyllä 1979 selittämättömästi brittilistan sijalle neljä.

Moneyn listamenestystä huikeampaa esimerkkiä avantgarden soluttautumisesta valtavirtapopin verenkiertoon on vaikea löytää. Semminkin, kun kappaleen keikkuessa singlelistan palkintopallin kynnyksellä listan kärkipaikkaa piti Sir Cliff Richard vaahtokarkinpehmeällä pehmopoprallatuksellaan We Don’t Talk Anymore.

The Flying Lizardsin lento päättyi viisi vuotta listamenestyksen jälkeen. Ennen hajoamistaan yhtye ehti julkaista vielä kolmannen albuminsa Top Tenin (1984). Pelkästään cover-kappaleista koostuvalla albumilla kuultiin versiot muun muassa Jerry Lee Lewisin Great Balls of Firestä, Jimi Hendrixin Purple Hazesta ja Leonard Cohenin Suzannesta.

Top Ten on hiukan väsähtänyt ja väljähtänyt albumi, mutta ainakin yksi helmi siltä löytyy. Sally Petersonin kalseasti tulkitsema Sex Machine saattaa itse asiassa olla The Flying Lizardsin lainakappaleista paras; syksyllä 1979 julkaistuna se olisi luultavasti jättänyt popkulttuuriin aivan yhtä lähtemättömän jäljen kuin Money.

Aivo The Flying Lizardsin takana oli David Dunningham, kaikesta poikkitaiteellisesta ja rockin konventioita rikkovasta humaltunut vapaa sielu. Cunningham oli varma siitä, että musiikillinen koulutus kahlitsee ja että taiteilijan tulee pyrkiä puhtaaseen, lapsenomaiseen tilaan vapauttaakseen kaiken luovuutensa.

Ennen dadaistisen popyhtyeensä perustamista Cunningham hääräsi Fluxus-päissään muun muassa taidemusiikin asiaa ajavassa London Musician’s Collectivessa sekä Portsmouth Sinfonia -orkesterissa, jonka jäsenet (mm. Brian Eno) saivat tarttua vain soittimiin, joita eivät hallinneet. Vielä parempaa oli, jos he eivät hallinneet ensimmäistäkään soitinta.

The Flying Lizardsin hajoamisen jälkeen Cunningham on ansioitunut muun muassa äänitaiteen ja installaation parissa ja työskennellyt muun muassa elokuvasäveltäjä Michael Nymanin, näyttelijätär Ute Lemperin ja ikioman Pan Sonicimme kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Flying Lizards pääsi läpimurtohittinsä ansiosta myös Top of the Pops -ohjelmaan.

Video ei ole enää saatavilla

Postpunkgargoilit vartioivat jälkiteollista sielunmaisemaa.

Mark E. Smithin William S. Burroughs -fanitus näkyy The Fallin sanoituksissa vaihtelevasti. C.R.E.E.P. menee janalla sinne vahvemmalle puolelle. Bill-sedän tekstit vilisevät viitteitä energiavampyyreihin.

Tulkitsen Smithin tekstin kertovan rasittavasta aktivistityypistä. Jos olet oman klikkisi alfa, hän matkii sinua fyysisesti.

”He reads books; of the list book club
And after two months – his stance a familiar hunch
It’s that same slouch – you had the last time he was around”

Ehkä hän on juuri lukenut Chomskya. Minun maailmassani. Smithin maailmassa jotain vanhan koulun marxilaista. Hän keskeyttää sinut kertoakseen niistä ajatuksista, joita hän ajatteli, että Noamin lukemisen tulisi herättää. Kaiken mitä sanot hän toistaa myöhemmin, sanasta sanaan, omana mielipiteenään.

”Black saucers at the back of your neck
Interruptions, from the side when you talk
in the presence, of this ugly gawk
is offending, make sure you’re not absorbed
With hideous luck – he’ll absorb all your talk”

Sanoja kuunnellessa haistan liian vähälle pesulle jääneet vaatteet ja ihon sekä vanhan tupakan aromin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yksi teksti, jossa Burroughs puhuu samanlaisista tyypeistä, on Words of Advice for Young People.

”If, after having been exposed to someone’s presence, you feel as if you’ve lost a quart of plasma – avoid that presence. You need it like you need pernicious anemia.”

Video ei ole enää saatavilla