Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu The Sound -yhtyeen kappale Sense of Purpose. Yoko Onon Walking Thin Icesta on samoista syistä mukana Onon ja Spiritualizedin Jason Piercen yhdessä levyttämä versio vuodelta 2007.

Vuoden 1981 Top 30 (okei, Top 29)

1. The Human League – Don’t You Want Me
2. Tom Tom Club – Genius of Love
3. Queen & David Bowie – Under Pressure
4. The Specials – Ghost Town
5. Soft Cell – Tainted Love
6. Kim Wilde – Kids in America
7. Duran Duran – Girls on Film
8. Hall & Oates – I Can’t Go for That (No Can Do)
9. The Psychedelic Furs – Pretty in Pink
10. R.E.M. – Radio Free Europe
11. Journey – Don’t Stop Believin’
12. The Gun Club – Sex Beat
13. Phil Collins – In the Air Tonight
14. Kraftwerk – Computer Love
15. New Order – Ceremony
16. Stevie Nicks – Edge of Seventeen
17. The Stranglers – Golden Brown
18. Rick Springfield – Jessie’s Girl
19. The Passions – I’m in Love With a German Film Star
20. Mission of Burma – That’s When I Reach for My Revolver
21. Depeche Mode – Just Can’t Get Enough
22. ESG – Moody
23. Yoko Ono & Jason Pierce – Walking on Thin Ice
24. Men at Work – Down Under
25. Black Flag – Rise Above
26. Taana Gardner – Heartbeat
27. The Go-Go’s – Our Lips Are Sealed
28. Ian Dury & the Blockheads – Spasticus Autisticus
29. Heaven 17 – (We Don’t Need This) Fascist Groove Thang

Linkki soittolistaan tästä.

Yliarvostettu, tuumaa Phil Oakey superhitistään.

The Human Leaguen juuret olivat muiden 1980-luvulla oikeasti merkittävien asioiden tavoin Blitz-yökerhossa, tai pikemminkin sen kävijäkunnassa, joka ei missään tapauksessa halunnut esiintyä sellaisena kuin oli. Monet heistä määrittelevät edelleen suuren osan näkemästämme ja kuulemastamme populaarikulttuurista, muodista puhumattakaan.

Yhtye oli liian älykäs ja karismaattinen ollakseen vain osa trendikästä uusromantiikkaa, vaikka siihen toki vaikuttikin. Edelleen monet varmasti teilaavat yhtyeen pitkälti visuaalisten aistihavaintojen perusteella, mikä tekee yhtyeestä ja sen musiikista huvittavan älykkyystestin.

Kylmä tulkinta kohtasi lämpimät syntetisaattorit, eikä bändi kuulostanut (ainakaan vielä) tavanomaiselta. Jotain kertoo sekin, miten myöhemmin kosketinsoitinten alkeet oppineen Philip Wrightin kyseenalainen alkuperäinen rooli oli huolehtia yhtyeen visuaalisesta puolesta.

Vuonna 1981 Human League oli lievästi sanottuna kriisissä. Huikea velka Virgin Recordsille yhtyeen kahdesta ensimmäisestä ja täysin flopanneesta albumista (todennäköisesti Nick Rhodes hamstrasi näistä suurimman osan) ja alkuperäiskokoonpanon hajoaminen juuri sopivasti Euroopan-kiertueen alla olivat huolista päällimmäisenä. Human Leaguesta oli tullut Phil Oakeyn johtama yhden ihmisen demokratia.

Uuden ja monin verroin paremman Human Leaguen jäseniksi tulivat vielä peruskoululaiset Susanne Sulley (blondi) ja Joanna Catherall (brunette), jotka Phil Oakey oli bongannut Crazy Daisy -futudiscon tanssilattialta. Molemmat olivat laulu-, soitto- ja tanssitaidottomia, ja ilmeisesti valinta tapahtui omalaatuisen ulkonäön perusteella.

Yhtyeen uusi, tarttuvampi linja oli lähes täydellisessä kontrastissa niin yhtä lailla omaksi alakulttuurikseen kehittyneen NWOBHM:n kuin pöhöttyneen listahötön kanssa. Edelläkävijän tie ei ole helppo, kuten monet tulivat huomaamaan vain muutamia kuukausia myöhemmin julkaistun Dare-albumin myötä.

Don’t You Want Me julkaistiin yhtyeen toiveista huolimatta singlenä marraskuussa 1981, mikä ajoi yhtyeen maailmanmaineeseen ja siinä sivussa hermoromahduksen partaalle. Alun perin hätäisesti filleriksi sävelletyn ja albumin b-puolen loppuun hylätyn kappaleen inspiraationlähteinä toimivat sekä iltapäivälehdessä ollut tarina että A Star Is Born -elokuva – joskin on jäänyt epäselväksi minkä version Phil Oakey siitä katsoi.

Sulleyn kanssa duetoitu kappale – jonka monet uskovat edelleen kertovan hänen liittymisestään bändiin – on niin ikään lähempänä Warholin lakonista huumoria ja arjen korostamista kuin 1980-luvulle tyypillistä keskinkertaisuuden (ja keskiluokan) glamourisointia.

Tämä korostuu entisestään kappaleen dramaattisen intron jälkeen, kun sanoituksen riitaisa dialogi paljastaa laulun kertovan seksuaalisuudesta ja sen käyttämisestä sosiaalisena hyödykkeenä. Vaikutusvaltaisen ja/tai kuuluisan miehen havahtuminen omaan elämäänsä vain jonkun toisen hyödyntämänä objektina ja osana klassista valta-asetelmaa tuo ainakin allekirjoittaneelle mieleen Angie ja David Bowien avio-onnen.

”Now five years later on you’ve got the world at your feet
Success has been so easy for you
But don’t forget it’s me who put you where you are now
And I can put you back down too”

Mutta naisella onkin ollut tämä suunnitteilla jo alusta asti, ja hän paljastaa sen imettyään miehen ensin kuiviin:

”I was working as a waitress in a cocktail bar
That much is true
But even then I knew I’d find a much better place
Either with or without you”

Myös vuonna 1981 aloittanut MTV otti rotaatioon Don’t You Want Men näyttävän ja hienovaraisia taideviittauksia vilisevän musiikkivideon, joki oli ensimmäisiä vakavasti otettavia uutta mediaa hyödyntäneitä mainoksia tai taideteoksia. Se on itsessään popkulttuurin virstanpylväs ja vähintään yhtä tärkeä (ellei tärkeämpi) ajankuva kuin itse kappalekin.

Don’t You Want Men kaltaisia samaan aikaan uraauurtavia ja klassisia täsmäiskuja tulee vastaan äärimmäisen harvoin. Vielä tänäkin päivänä Phil Oakey väittää laulun olevan yliarvostettu.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus-kimara!

Magnetic Fieldsin keulahahmona tunnetun Stephen Merrittin sivuprojekti Future Bible Heroes äänitti tämän uskomattoman coverin kymmenen vuotta sitten. Plussaa roolien vaihtamisesta.

Video ei ole enää saatavilla

Lähinnä mallin urastaan tunnettu Mandy Smith teki ihan onnistuneen mutta vähän turhankin uskollisen coverin vain seitsemän vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Kun taas naapurimaan entisen vientitoivon Alcazarin versio on… mielenkiintoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Ikävä kyllä myös Gleen tuotantotiimi on päässyt apajille.

Video ei ole enää saatavilla

Olemme Tom Tom Club ja haluamme riihikuivaa rahaa.

Tom Tom Club on varsin käsittämätön yhtye. Genius of Love on julkaistu – kuten nokkelimmat juttusarjan otsikosta ovatkin päätelleet – vuonna 1981, mutta sen voisi yhtä hyvin olla levyttänyt vuonna 2011 jokin Flow-festivaalin kiinnitys, joka näyttää suurin piirtein tältä.

Genius of Love on myös esimerkki vielä nuorten new waven ja hiphopin ristisiittoisuudesta 1980-luvun taitteessa. Tunnetuin tällä rajalla tasapainoillut oli Blondien Rapture, ensimmäinen listaykköseksi kavunnut kappale, jolla kuultiin räppäystä. Genius of Love puolestaan oli massiivinen klubihitti, joka vaikutti suoraan kehittyvään hiphop-musiikkiin – kappaleesta tuli nimittäin eräs hiphopin kaikkien aikojen sämplätyimmistä biiseistä, joka putkahtelee musiikillisesta aluskasvillisuudesta esiin säännöllisin väliajoin. Tärkein lainoista oli varmaankin jo vuonna 1982 ilmestynyt Grandmaster Flash and the Furious Fiven kappale It’s Nasty (Genius of Love), jonka kautta biisi lienee löytänyt tiensä monelle muulle rap-levylle.

Tom Tom Clubin perustaneet Chris Frantz ja Tina Weymouth olivat varsinaisen bändinsä Talking Headsin kanssa kattamassa pöytää tuleville muusikkosukupolville ja inspiroimassa kriitikkojen läähätystä, mutta Heads joutui lähes vararikkoon ja jäi pienelle tauolle. Kuten kenellä tahansa, Frantzilla ja Weymouthilla oli laskuja maksettavanaan, joten he allekirjoittivat yhden albumin sopimuksen Island Recordsin kanssa.

Tom Tom Club syntyi siis pakon edessä, ja sen motiivi oli raadollisin mahdollinen – riihikuiva raha. Tämän huomioon ottaen on varsin ällistyttävää, että bändi onnistui luomaan musiikkia, joka on vielä 30-vuotissyntymäpäivänään hyvinkin relevanttia.

Genius of Love on lastenlorumainen, nyrjähtänyt tutkimusmatka rennosti pulputtavaan valkoiseen funk-grooveen ja se tekee sanoituksissaan kunniaa muun muassa George Clintonille, James Brownille ja Kurtis Blow’lle. Kappaleen korvamadot ovat porautuneet nyt jo useamman sukupolven korvakäytäviin lukuisten eri levytysten välityksellä, eivätkä näytä vielä menehtymisen merkkejä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Taiderockarit tuskin arvasivat, että viisitoista vuotta myöhemmin heidän kappaleensa löytäisi tiensä tällaiseen yhteyteen.

Video ei ole enää saatavilla

David ja Freddie. Miten egosi voi?

Queenillä ei ollut ehkä yhtä helposti tunnistettavaa tai kapeiden parametrien puitteissa toimivaa omaa soundia kuin esimerkiksi AC/DC:llä, mutta Under Pressure kuulostaa silti orkesterin tyylien kirjon puitteissa vieraalta. Se ei oikein sovi mihinkään kohtaa Another One Bites The Dustista Bohemian Rhapsodyyn kulkevalla janalla.

Biisi syntyi studiojamina. Tämä on epätyypillistä toimintaa Queenille, jonka jäsenistä kaikki olivat kovan luokan säveltäjiä. Kuten myös David Bowie, tietenkin.

Juuret kuuluvat kappaleen lauluissa. Paljon sanattomia pätkiä. Rakenne on poukkoileva, mutta ei yhtä harkitulla tavalla kuin aiemmin mainittu minirockooppera. Omalla tavallaan Under Pressure on kuin Sveitsissä äänitetty, englantilainen Brontosauruksen yö.

Video ei ole enää saatavilla

Joustofroteepaitaa käyttävän villi-ihmisen sijaan kappaleessa kuitenkin lauletaan:

”Chippin’ around – kick my brains around the floor
These are the days it never rains but it pours
Ee do ba be ee da ba ba ba
Um bo bo be lap”

Under Pressure liitettiin Queenin uran ehkä heikoimmalle levylle jotenkin jälkijättöisesti. Hot Space todisti, ettei Queenistä ollut oikeasti diskobändiksi. Under Pressure on levyn viimeinen kappale ja ainoa valopilkku.

Oudointa kappaleessa on kuitenkin, ettei se kuulosta viiden valtavan egon yhteentörmäykseltä vaan ihan oikean bändin tekeleeltä. Ja ajattomalta sellaiselta.

Video ei ole enää saatavilla

The Specials, Two-Tonen mestarit.

Maailma, jossa Ghost Town vuonna 1981 julkaistiin, muistutti omaamme. Britanniassa mellakoitiin, maailmantalous oli viemärissä ja oikeistolainen leikkauskuuri puri länsimaisten yhteiskuntien heikoimpia jäseniä perseeseen, lujaa. Vuoden 1982 alussa Iso-Britanniassa oli yli kolme miljoonaa työtöntä.

Ilman kesän 1982 voittoa Falklandin sodassa Thatcherin konservatiivihallitus olisi todennäköisesti ottanut nekkuun vuoden 1983 vaaleissa.

Puolisen vuosikymmentä ennen kuin Chuck D sanoi räppiä mustan Amerikan CNN:ksi, The Specials toimi Iso-Britanniassa taantumuksen kourissa kärvistelevien BBC:nä.

Päivän politiikkaan pureutuvat laulut kestävät harvoin aikaa, kuten The Specialsin tuhkista noussut The Special AKA todistaa kappaleellaan Free Nelson Mandela. Ghost Townin voimakas ja hienosti apokalyptinen atmosfääri sekä tapa, jolla 1980-luvun alun tilannetta käsitellään, tekevät kappaleesta kuitenkin ajattoman. Sen maailmanlopunviba toimii makrotasolla, kuten juuri nyt (taas), ja mikrotasolla, klubi-illan viimeisenä biisinä ja muistutuksena pienen poikkeustilan apokalypsistä.

Kaunista.

Video ei ole enää saatavilla

David Ball (vas.) ja Marc Almond.

Tainted Love muodostaa top-poplistoillamme poikkeuksen, sillä se ei ole esittävän yhtyeen omaa käsialaa. Northern soul -laulaja Gloria Jones oli levyttänyt verevän soul-version kappaleesta jo vuonna 1964.

Pieneksi taidebändiksi itsensä mieltäneen Soft Cellin käsittelyssä siitä tuli kuitenkin maailmanlaajuinen superduperhitti, joka rikkoi listaennätyksiä Yhdysvalloissa. Soft Cell ei koskaan onnistunut pakenemaan jättihittinsä suosiota, ja lopulta se näytteli osaa bändin ennenaikaisessa kuolemassa. Kuten laulaja Marc Almond on todennut, kappale oli duon jäsenille ”sekä lahja että kirous”.

Tainted Love oli niin iso kappale, että se edustaa monelle 1980-lukua korneimmillaan – sellaisessa pelottomien hiuspehkojen ja Rubikin kuutioiden täyttämässä muodossa, johon se on fetisoitu muun muassa Wedding Singerin kaltaisissa elokuvissa.

Marc Almondin sensibiliteetit olivat kuitenkin jotain aivan muuta kuin sellaisten vilpittömän totisesti mahtipontisten aktien, kuten Tears for Fears tai Simple Minds. Soft Cell osasi toki olla ajan tapojen mukaan mahtipontinen, mutta samalla yhtye oli aikalaisiaan huomattavasti ilkikurisempi. Esimerkiksi Tears for Fearsin olisi ollut vaikea kuvitella säveltävän ensilevylleen kappaletta nimeltä Sex Dwarf.

Suhteellisen suoraviivaisesta ja rapsakkarytmisestä soul-kappaleesta tuli Soft Cellin käsittelyssä burleskia popdraamaa: androgyynin camp-tirehtööri Almondin suusta sanoituksetkin kuulostavat paljon dekadentimmilta kuin ne tosiasiassa ovatkaan.

Almondin laulamana ”Touch me baby, tainted love” kuulostaa siltä, että kyseessä on jotain todella kiellettyä ja vaarallista – kuin homosuhde natsi-Saksassa.

Kertookin aika paljon Almondin voimakkaasta taiteilijapersoonasta, että hänen viehätyksensä elämän nurjaan puoleen – satunnaiseen seksiin, yksinäisyyteen, kuolemaan – paistaa näin vahvasti läpi aivan erilaisena syntyneestä kappaleesta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Gloria Jonesin vetävä alkuperäisversio.

Video ei ole enää saatavilla

”Looking out the dirty old window
Down below the cars in the city go rushing by
I sit here alone and I wonder why”

Kim Wilde halusi olla yksi heistä, amerikkalaisista tähdistä.

Kaikki tunnistavat Kim Wilden Kids in American heti ensi tahdeista, mutta monille se on pelkästään tarttuva popralli, kenties ärsyttäväkin. Yritetään raaputtaa pinnan alta esiin myös jotain muuta.

Videota katsellessa huomio kiinnittyy Wilden hahmoon, joka tarkastelee maailmaa kaihtimien lävitse, esiintyy häkissä, ei hymyile ollenkaan ja kenties haikailee osaksi viimeistään juuri aloittaneen MTV:n myötä tutuksi tullutta amerikkalaista poptähtikulttuuria. Ehkä hän haluaa olla yksi heistä, amerikkalaisista tähdistä. Koko videon tunnelma uhmakas, jopa ahdistava, mutta silti päättäväinen.

Siitä huolimatta Kids in America toimii ajattoman melodiansa, definitiivisen kasarisoundinsa ja tarttuvuutensa ansiosta hyvän mielen menobiisinä puoli kahdelta paikallisen juottolan tahmealla tanssilattialla. Tässä eräänlaisessa ristiriidassa taitaakin piillä biisin kiistaton viehätys.

”We’re the kids in America (whoa)
Everybody live for the music-go-round”

Kimin veljen Rickyn ja isän Marty Wilden kirjoittamassa hitissä on ainakin neljä karvat pystyyn nostattavaa huippukohtaa. Pahaenteinen aloitus, ihana synakuvio, säkeistöt ja kertosäkeen liittävä bridge sekä sympaattisesti halvanoloinen na na naa -pätkä. Kokonaisuus kuulostaa kaiuttimista vyörytessään pelottavan helpolta, juuri oikeanlaiselta.

Nimenomaan helppoutensa ja tasojensa ansiosta Kids in America on erityislaatuinen popkappale – menneitä, nykyisiä ja tulevia sukupolvia yhdistävä theme song. Se tarjoaa jokaiselle jotain, vähintään kertosäkeen, johon on helppo yhtyä.

”We’re the kids
We’re the kids
We’re the kids in America”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ashistakin tuttu Charlotte Hatherley levytti Grey Will Fade -sooloesikoiselleen (2004) kappaleen nimeltä Kim Wilde. Myöhemmin Hatherley ja Wilde duetoivat Kids in American jälkimmäisen Never Say Never -paluualbumilla (2006).

Video ei ole enää saatavilla

Duran Duran rakastaa naisia.

Kamera räpsii kuvia. Runwayn päässä solakat mallitytöt leikkivät tyynysotaa, ratsastavat hevoseksi puetulla miehellä ja mutapainivat yläosattomissa. Taka-alalla Simon Le Bon laulaa filmille tallentuvista tytöistä. Kappale on pirteä, mutta teksti raskaasti virittynyt. Bilebiisi tämä ei ole.

Taustalla on se mallimaailma, johon Duran Duran oli vuosikymmenen vaihteessa tutustunut ja josta se ammensi. Siihen kytkeytyi nuorten tyttöjen silmitön hyväksikäyttö: samat tytöt liikkuivat niillä klubeilla, joilla yhtye alkuvuosinaan esiintyi. Närää aiheuttaneen videon oli määrä pyöriä noiden samaisten klubien tv-ruuduilla.

MTV:lle sitä editoitiin rankalla kädellä. Mutapaini ja tyynysota hävisivät. Niin myös härskeimmät lähikuvat. Kappale kutistui alkuperäiseen levymittaansa, kun leikkaamaton versio kestää yli 6 minuuttia.

Girls on Film oli Duran Duranin kolmas sinkkujulkaisu, ja kappale, joka nosti yhtyeen suosioon Iso-Britanniassa (Yhdysvalloissa bändi breikkaisi vasta seuraavan levyn aikoihin). Biisissä on kaikki hitin ainekset: kevyen leikkisät kasarisoundit, energisesti laukkaava rumpukomppi ja toistuvana motiivina neljän soinnun kitarariffi.

Ja tietenkin tärkein: teksti, jonka mukana on helppo laulaa – ja jonka kriittiset konnotaatiot on satunnaiskuuntelulla helppo sivuuttaa. Kun Le Bon kajauttaa ilmoille ”girls on film”, tiedän kyllä hyvin, mistä hän laulaa. Silti sen voi ottaa toisinkin. Toiselle kappale on kannanotto, toiselle vain anthem naisruumiin erotisoinnille.

Samaan tapaan videota on helppo katsoa kahdella tapaa. Sen kuvakieli asettaa vuorotellen välähtävät salamat ja naiskehoista napatut lähikuvat, ja vaikka mise-en-scène on täysin liioiteltu ja naista halveeraava, on kritiikki ehkä kaivettava lyriikasta.

”Lipstick cherry all over the lens as she’s falling
And miles of sharp blue water coming in where she lies
The diving man’s coming up for air
’Cause the crowd all love pulling dolly by the hair
By the hair”

Sieltä se löytyy etsimättäkin. Olennaiset ovat toisen säkeistön viimeiset säkeet, joissa näkökulma vaihtuu katsojasta katseen kohteeseen:

”And she wonders how she ever got here
As she goes under again”

Tämän jälkeen kuulija ei enää voi aukottomasti samastua katsojaan, subjektiin. Tulokulma on rikottu. Filmille tallentunut tyttö on saavuttanut minuuden. Ja se, jos mikä, on tylsää. Kun haluaisi vaan katsoa sitä mutapainia.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kappaleen ovat vuosien saatossa coveroineet mm. Björn Again ja Billy Preston. Oma suosikkini on Girls Aloud, joka onnistuu kääntämään biisin täysin päälaelleen. Youtube-kommentit ovat myös hyvää luettavaa: ”Is this the song thats on the H&M Commercial, but the one with the kids?” Jep jep.

Video ei ole enää saatavilla

Daryl Hall ja John Oates, kuumat putkimiehet.

Kuten jokainen kunnon toimittaja, aloitan siteeraamalla itseäni. Toukokuun 12. päiväna Nuorgamissa julkaistussa jutussa Musiikin salarakkaat: AOR ja hiphop kirjoitin Hall & Oatesista seuraavasti:

”Hall & Oates on sellaisia AOR:n suurvisiirejä. Ne on varmaan saaneet jotain eliksiiriä 1980-luvun lopulla, kun kumpikaan ei näytä vanhenneen sen jälkeen vuottakaan. Äijät ovat soittaneet 1960-luvun lopulta saakka ja näyttävät edelleen noin nelikymppisiltä. Joltain kuumilta putkimiehiltä. Veikkaan, että keikan jälkeen kiemurtelee jonollinen jakkupukuja takahuoneeseen.”

Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö jakkupukujen määrä tanssilattialla tekisi eksponentiaalista hyppyä I Can’t Go for Thatin alkaessa soida. Sen lempeä groove on vastustamaton jo ensimmäisestä iskusta alkaen. Ja mikä isku se onkaan! Korgin CR78-rytmikoneen (jota ovat menestyksekkäästi käyttäneet myös muun muassa Phil Collins ja Peter Gabriel) käpyinen, mutta silti niin ihana preset-rock-kompin louskutus saa päälleen pehmeän bassolinjan, joka muistuttaa Lipps Incin vuotta aiemmin ilmestyneestä Funkytown-hitistä. Pian mukana onkin jo iso arsenaali ilmavia syntsajousia, rhodespianoa ja naksuvaa kitaraa valmistelemassa tulevaan.

Näin lähtee käytiin yksi kaikkien aikojen svengaavimmista popbiiseistä. Kymmenessä minuutissa sävelletty mestariteos toimi inspiraationa Michael Jacksonin Billie Jeanille ja samplattiin lukemattomiin hiphop-biiseihin (kuten tähän ja tähän). Biisi oli toki alun perinkin crossover-hitti, joka nousi listaykköseksi niin Billboardin Hot 100- kuin R&B-listalla. Vaikka Hall & Oatesin hittilista on nälkävuoden mittainen, I Can’t Go for That on epäilemättä luettelon tunnetuin kappale.

I Can’t Go for Thatin sanoma vääristettiin brittilehdistössä heti sen ilmestyessä, kun kappaleen väitettiin käsittelevän sitomisleikkejä. Kappaleen nimi ja kertosäe tulivat todellisuudessa Daryl Hallin käyttämästä lentävästä lauseesta, kun yleisö halusi yhtyeen tekevän jotain, mikä hänelle ei sopinut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

I Can’t Go for Thatin teksti on Hallin ja hänen tuonaikaisen tyttöystävänsä Sara Allenin kirjoittama. Allenilla oli joidenkin mielestä liikaakin tekemistä Hall & Oatesin lyriikoiden kanssa, kuten kaikki tämän Yacht Rock -jakson nähneet tietävät.

Video ei ole enää saatavilla

Psychedelic Furs ei pannut pahakseen, vaikka elokuvaohjaaja John Hughes tulkitsikin bändin pikkuhitin sanoitusta varsin vapaasti.

The Psychedelic Fursin Pretty in Pink oli julkaisuvuonnaan 1981 melko tyydyttävästi menestynyt single. Lohkaisu Talk Talk Talk -albumilta oli Englannin singlelistalla korkeimmillaan sijalla 43. Singleen oli ihastunut tarinan mukaan muun muassa yhdysvaltalaisnäyttelijä Molly Ringwald.

Elokuvat Sixteen Candles ja Breakfast Club olivat olleet menestyksiä ja tehneet Ringwaldista nuorisoelokuvien tähden. Tähtihän voi jo osallistua elokuviensa toteutukseen, muutenkin kuin kankaalla patsastelun osalta, ja näin Ringwald tekikin. Hän kiikutti Pretty in Pink -singlen yhteistyökumppaninsa John Hughesin kuultavaksi.

Hughes innostui kappaleesta siinä määrin, että kirjotti lyriikoiden ympärille kokonaisen elokuvan, joka kantoi samaa nimeä kuin sen inspiroinut kappalekin. Hughes tulkitsi kappaleen lyriikoita oman mielensä mukaan ja tarina kevytkenkäisestä ja traagisesta tytöstä muuttui kertomukseksi rumasta ankanpoikasesta.

Vaikka The Psychedelic Fursin laulaja Richard Butler kertoo yhtyeen tajunneen Hughesin tulkinneen lyriikoita varsin vapaasti, levyttivät he kappaleen uusiksi Pretty in Pink -elokuvan soundtrackia varten vuonna 1986. Alkuperäinen levytys soi varsin rentona uusioversion ollessa kireämpi ja mauttomalla saksofonilurittelulla koristeltu.

Kappale sopii hyvin Hughesin elokuvan nukkavieruun tunnelmaan kuvittamaan Molly Ringwaldin esittämän päähenkilön aamutoimia. Siltikin vähän hämmentää katsoa teinitytön sukkahousujen pukemista, kun mielen perukoilla kuuluu Richard Butlerin ääni, joka kysyy: ”Wasn’t she easy?”

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M., jo yli 30 vuotta hölynpölyä.

Korvani altistuivat ensimmäistä kertaa tietoisesti R.E.M.-yhtyeelle jouluna 1991, kun laitoimme velipojan kanssa soimaan lahjaksi saadun The Best of R.E.M. -kokoelman. Levyn avannut Carnival of Sorts (Box Cars) sai 13-vuotiaan meikäläisen suorastaan hihkumaan ja vähän tanssimaankin. Lähes yhtä paljon innostuin kokoelman kummallisesta mutta tarttuvasta kakkoskappaleesta Radio Free Europe.

Biisi on Athensin poikien nuoruuden innolla etenevä osoitus siitä, että Amerikassakin kyettiin tekemään punkia, uutta aaltoa ja nörttipoikamaista collegerockia omintakeisesti sekoitellutta musiikkia. Kaikki, joiden mielessä R.E.M. näkyy vain 2000-luvun väsähtäneenä setäbändinä, kannattaa tarkistaa yhtyeen huikea varhaistuotanto.

Vuonna 1980 perustettu vaihtoehtorockyhtye lisäsi Radio Free Europen keikkasettiinsä seuraavan vuoden toukokuussa ja äänitti sen heinäkuussa. Hellyttävän demomaiselta kuulostavan debyyttisinglen julkaisi samana vuonna atlantalainen pikkufirma Hib-Tone. Myöhemmin samainen kappale toi bändille diilin I.R.S.-yhtiöltä. Vuonna 1983 Radio Free Europe äänitettiin uudelleen ja se päätyi esikoislevy Murmurin avausraidaksi. Tässä kuitenkin alkuperäinen versio:

Video ei ole enää saatavilla

Radio Free Europe ei ehkä yllä kaikkien aikojen hienoimpien R.E.M.-biisien listassa ihan kärkisijoille, mutta se oli osaltaan luomassa pohjaa bändin kiehtovan omituiselle 1980-luvun olemukselle ja tuleville tekemisille. Napakka kappale kokoaa yhteen alkuaikojen tunnusomaiset elementit: Bill Berryn vakaa peruskomppi, Mike Millsin napakan melodiset bassokuljetukset ja Peter Buckin Rickenbackeristaan loihtimat helkkyvät arpeggiot tekivät pohjan klassiselle R.E.M.-soundille.

Olennaisin osa varhaisen R.E.M.:n ilmettä oli kuitenkin tuolloin 21-vuotiaan laulaja Michael Stipen ujoudesta kummunnut mumina ja kryptiset lyriikat. Hän on myöhemmin todennut, ettei tarkoittanut Radio Free Europen sanoitusta ymmärrettäväksi – teksti on kokonaisuudessaan täyttä hölynpölyä. Oikeastaan vain biisin nimessä on järkeä.

”Keep me out of country in the word
Deal the porch is leading us absurd
Push that, push that, push that to the hull
That this isn’t nothing at all
Straight off the boat, where to go?
Calling on in transit, calling on in transit
Radio Free Europe”

Kappaleen nostattava kertosäe antaa odottaa itseään aina kellonlyömään 1:39, mutta se on sen arvoista. Myös kiintoisan käänteen tekevä c-osa kielii periaatteessa keskivertojen muusikoiden poikkeuksellisesta lahjakkuudesta säveltäjinä.

Yhtyeen jäsenet eivät olleet täysin tyytyväisiä ensisinkkunsa hidastempoisempaan I.R.S.-versioon. Tutuin monille on silti juuri tämä vuoden 1983 näkemys:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

R.E.M. teki kansallisen televisiodebyyttinsä David Lettermanin ohjelmassa vuonna 1983 ja esitti minkäpä muukaan kuin Radio Free Europen. Lähes 30 vuoden saatossa Michael Stipeltä on lähtenyt tukka. Vanha kunnon Letterman porskuttaa edelleen, tosin entistä harmaampana.

Video ei ole enää saatavilla

Jeffrey Lee Pierce (toinen vasemmalta) oli Blondie-yhtyeen fanikerhon vetäjä, jonka The Gun Club oli osa Hollywoodin aktiivista bändiskeneä, johon kuuluivat myös The Blasters, The Bags ja X.

Ennen aikojaan omaan mahdottomuuteensa kuollesta Jeffrey Lee Piercestä (1958–1996) muistetaan yleensä ensimmäisenä kännisekoilut ja muu äärimmäinen käytös. Tämän varjoon jää herkkä mutta tarkkanäköinen ja erittäin terävä sanoittaja, joka pelasti bluesin ravistelemalla sen kaapista luurangot, jotka valkoiset pullapojat olivat 1970-luvulla lihottaneet näkymättömiin loputtomilla kitarasooloillaan.

Esikoisalbumi Fire of Loven avausraita Sex Beat julkaistiin tuplasinglenä Ghost on The Highway -kappaleen kanssa. Jos jälkimmäinen päivitti Robert Johnsonin hyytävän kuolo-bluesin postpunk-aikakaudelle, oli Sex Beat eräänlainen näkymä nykyhetkestä historian suuntaan. Elviksen televisokuvan ulkopuolelle rajatuista lanteista ollaan tultu tilanteeseen, jossa eturivissä ei ole enää viattomia lapsia rusetit hiuksissaan, vaan huumeiden ja viinan riuduttamia käveleviä kuolleita erilaisissa ruumiillisen ja henkisen mätänemisen asteissa.

Piercen äänessä on samanaikaisesti kauhua ja kiimaa hänen katsoessaan lavan reunalta eturivissä tapahtuvaa pariutumisriittiä:

“Johnny’s got a light in his eyes
and Shirley’s got a light on her lips
Jake’s got a monkeyshine on his head
and Debra Ann’s got a tiger in her hips
they can twist and turn they can move and burn
they can throw themselves against the wall
but they creep for what they need
and they explode to the call”

Pierce tiedostaa roolinsa latautuneen aktin esilaulajana ja antaa itsensä jäädä kertosäkeen alle kuin kauriin lähestyvän auton valoihin. Hänen äänessään on todellista kauhua, kun hän lausuu sanat “and then they move”. Kauhu vain yltyy yhtyeen moduloidessa seuraavan “move”-huudahduksen taustalla ja laukeaa viimein kuin starttipistooli sanojen “sex beat, go” myötä, kun yhtye jurnuttaa syvää Las Vegas -grindiä taustalla kuin rahatukon käteensä saanut parittaja.

Pierce toki myös nauttii roolistaan. Pellin iskut kertosäkessä ovat kuin ruoskan napsahduksia, joilla edessään kiehnääviä orjia yhä kiihkeämpään tanssiin piiskaava Pierce rytmittää omaa kauhunsekaista, sadistista nautintoaan.

Kappaleen avainlause on neljännen säkeistön häkellyttävä “we can fuck forever but you will never get my soul”, joka paljastaa rituaalin tunneköyhyyden. Tässä ei ole kysymys rakkaudesta, vaan pelkästään turruttavasta seksistä.

Varsinkin säkeistöjä kuunnellessa on hämmentävää huomata, kuinka suoraan Pixies ja Black Francis varastivat Pierceltä ja Gun Clubilta: kappale on fraseerauksia ja vokaalikikkoja myöden täysin “pixiesiä”. Jopa obsession outoon ja perverssiin seksiin Francis sai Pierceltä.

Video ei ole enää saatavilla

Journeyn suurin hitti on digiajan myydyin 1900-luvulla julkaistu biisi.

Tämän jutun voisi täyttää vain luettelemalla kaikki ne yhteydet, joissa Journeyn Don’t Stop Believin’ -kappaleen on voinut vuosien saatossa kuulla. Se on digiajan myydyin ennen vuosituhannen vaihdetta julkaistu biisi. Korkein brittilistasijoitus, kuudes, on vain puolentoista vuoden takaa, mikä korostaa biisin sanoman ajattomuutta.

Journeysta puhuttaessa mainitaan usein termi AOR, adult orientated rock, joka tosin on äärimmäisen väljähtynyt. Bändin itsensä kirjoittamaa Don’t Stop Believiniä sopiikin tarkastella ihan vain genrettömänä musiikkiesityksenä – tai ainakin AOR:n adult-sanan voi korvata arenalla. Mahtipontinen Don’t Stop Believin’ ei todellakaan kerro tylsistä nostalgiassa uivista aikuisista, vaan sydämeltään ja mieleltään nuorista seikkailunhaluisista ihmisistä.

”Just a small town girl
Living in a lonely world
She took the midnight train going anywhere”

Erinomaisen synakuvion käynnistämä Don’t Stop Believin’ vie kuulijansa matkalle kohti omaa ääntä, etsimään ja löytämään itsensä. Karussa maailmassa vain harvoista tulee voittajia, mutta häviäjänkään kohtalo ei tarkoita lopullista tappiota. Mitään ei ole menetetty, jos on vapaa tekemään sitä mitä rakastaa ja uskaltaa yrittää, loppuun asti.

”Paying anything to roll the dice
Just one more time
Some will win, some will lose
Some were born to sing the blues”

Sopivan lyhyen kitarasoolon jälkeen kuultavassa euforisessa loppunostatuksessa valetaan itsevarmuutta kasarimuotin läpi suurieleisesti, mutta samalla äärimmäisen uskottavalla ja jopa hellyyttävällä tavalla.

”Don’t stop believing
Hold on to that feeling
Streetlight people”

Ja on pakko laulaa mukana. Journeyn maailmassa sinä ja minä ylitämme itsemme.

Video ei ole enää saatavilla

Kaljuuntuva supertähti.

Ollakseen omalla, aika sattumanvaraisella tavallaan musiikiksi muuttunut psykofyysinen impulssi, In the Air Tonight muutti monta asiaa maailmassa.

Se muutti lyhyen ja kaljuuntuvan, kohti keski-ikää hapuilevan muusikon supertähdeksi.

Se muutti yhden 1970-luvun keskeisistä progebändeistä yhdeksi 1980-luvun keskeisistä stadionpopbändeistä.

Se muutti tavan, jolla rumpuja omana aikanaan äänitettiin – ja vain siksi, että miksauspöydän talkback-mikrofoni oli jäänyt auki sessioissa, joissa Phil Collins soitti rumpuja Peter Gabrielin kappaleeseen Intruder. Samaa karusti kompressoitua rumpusoundia hyödyntävä In the Air Tonight oli paljon suurempi hitti.

Osana Miami Vicen ensimmäistä jaksoa se oli mukana muuttamassa tapaa, jolla tv-sarjat tehdään. Sarjaa tehtiin 111 jaksoa viiden vuoden aikana ja silti yksi sen mieleenpainuvimmista kohtauksista löytyy ensimmäisestä jaksosta:

Video ei ole enää saatavilla

Collinsin hiteistä In the Air Tonight on soinut eetterissä enemmän kuin muut. Toivon, että se vielä muuttaa mahdollisimman monen ihmisen suhtautumisen Phil Collinsiin. Joissain osissa teollistunutta maailmaa hänestä on tullut jonkinlainen musiikin ongelmakäyttäjien inhon ukkosenjohdatin.

Collinsin tuotanto sekä soolona että Genesiksen nokkamiehenä on täynnä helmiä. Kirkkaimmin mies loistaa tukahdutetun raivon ja sitä seuraavan katarsiksen tulkkina. Kahdesti hän on onnistunut tallentamaan tämän raivon purkautumisen täydellisyyttä hipovalla tavalla.

In the Air Tonightilla se tehdään vielä lähinnä soittamalla, ei huutamalla. Yksi maailman kuuluisimmista rumpufilleistä vapauttaa kuuntelijan siitä ahdistavasta taakasta, jota hän on edelliset 3 minuuttia ja 40 sekuntia kantanut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Toinen esimerkki Collinsin raivon täydellisestä purkautumisesta on In the Air Tonightin sisarteos, Genesiksen Mama.

Video ei ole enää saatavilla

Pyöräilyn piti olla meille hyväksi.

Kirjoitanpa jälleen yhden Kraftwerk-jutun, jossa otetaan lähtökohdaksi se, miten saksalaiskvartetti on jonkin ilmeisesti Kling Klang -studiosta löytyvän ihmelaitteen avulla kykeneväinen näkemään tulevaisuuteen.

Oikeutan mauttomalle kuluneisuuden asteelle päätyneen tulokulmani sillä, että bändin vuoden 1981 Computer World -levyltä löytyvä Computer Love -single kuvaa tarkemmin 2010-lukulaista surullisen nörtin isolaatiota kuin yksikään oman aikamme tuotos. Tosin internetin kaltaista keksintöä edes Kraftwerk ei onnistunut ennustamaan, ja biisin epätoivo-ongelmista elämässään kärsivä kertoja on juurtunut vain televisioruudun eteen – haluten sieltä pois.

Another lonely night, lonely night
Stare at the TV screen, TV screen
I don’t know what to do, what to do
I need a rendezvous, rendezvous

Computer love
Computer love

Eristäytyminen ja yksinäisyys kiteytyy biisin mekaanisesti todettuun nimeen. Kraftwerkin 30 vuoden takainen visio ihmisen ja koneen muodostamasta yksinäisestä symbioosista on nykyajassa enemmän kuin ajankohtainen teema.

Kappaleen keskiössä ei kuitenkaan ole teksti, vaan television kylmän sinistä valoa loistava ja etääntynyt melodia, jonka voi helposti väittää olevan bändin uran kenties nerokkain. Perusteeksi tästä käy se tosiasia, että Coldplay intoutui lainaamaan sitä ja keikauttamaan kyseisen pimputuksen koko maailman tietoisuuteen Talk-hittisinglellään vuonna 2005.

Coldplay keräsi Computer Lovelle kuulunutta kunniaa kottikärryittäin ilman, että monenkaan bändin perusdiggarin tietoon päätyi tieto melodialainasta. Sen lisäksi biisi jäi myös Kraftwerkin omalla uralla hittipaitsioon.

Se ilmestyi ensin singlenä, jonka B-puolelle oli lykätty vanhempi Kraftwerk-klassikko The Model. Koska radio-dj:t ihastuivat Modeliin, EMI päätyi julkaisemaan sinkun uudelleen puolet käännettyinä. Se kannatti, sillä The Model / Computer Love nousi ensimmäisenä (ja viimeisenä) Kraftwerk-singlenä brittilistan kärkeen.

Computer World -levyä seurasi samanniminen kiertue ja Kraftwerkin uran kirkkain aika. Kiertueen jälkeen Ralf Hütter koki, että bändin on parannettava fyysistä kuntoaan. Lopputuloksena bändi sekosi pyöräilyyn, mikä kuului jo vuonna 1983 ilmestyneellä Tour de France -sinkulla.

Ilmeisesti pyöräily myös sysäsi Kraftwerkin uran alamäkeen, sillä Hütter kaatui polkiessaan muutaman päivän koomavisiitin arvoisesti. Lisäksi rumpali Wolfgang Flur vähensi merkittävästi rooliaan yhtyeessä rumputaiteellisten erimielisyyksien vuoksi ja erosi bändistä vuonna 1987.

Lopulta viisi vuotta Computer Worldin jälkeen ilmestynyt Electric Café -albumi floppasi, Kraftwerkin loiston päivät olivat takana ja bändillä kului vuoteen 2003 asti, ennen kuin he saivat seuraavan albuminsa Tour de France Soundtracksin kasaan. Lopputarinan opetus lienee siis se, että jos olet menestyvä muusikko, ei kannata vaipua syklaushulluuteen – vaikka Tour de France Soundtracks ihan hyvä levy olikin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Koska kukaan teistä ei jaksaisi tai tahtoisi kuitenkaan kuunnella Coldplayn Talkia, niin tsekatkaa sen sijaan tämä tummanviileä Glass Candyn Computer Love -versiointi.

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony hämärtää rajaa New Orderin ja sitä edeltäneen Joy Divisionin välillä.

Miksi Ceremony on niin loistava kappale, yksi parhaista?

Olen romantikkona antanut selittää itselleni perimmäisen syyn juontavan siitä, että kappale on elämänlanka loistavien Joy Divisionin ja New Orderin välillä. Joy Division kirjoitti kappaleen, New Order äänitti ja julkaisi sen.

Kärjistäen: mukana ovat kahden jättiläisen parhaat elementit neljään ja puoleen minuuttiin tiivistettynä sekä rautaisella, nautittavan yksinkertaisella popsävellyksellä kuorrutettuna. Joy Divisionia popeimmillaan (newordermaisimmillaan), New Orderia rockeimmillaan (joydivisionmaisimmillaan). Helpoiten lähestyttävää Joy Divisionia, kitararockaavinta ja postpunkeinta New Orderia.

Poplaulu täynnä riehaannuttavaa kitaranräimettä, jälkipunkin kolhoa, tehokasta ja vaappuvaa diskokomppia, aavemaista etäännytettyä mökötyslaulua sekä New Orderin pop- ja tanssikuninkuutta enteileviä elementtejä: pumppaavaa bassoa, New Order -tavaramerkin naukuvia kitarariffejä. Kaikua.

Ihanaa jälkeähän siitä syntyy.

Muutos on hyvästä. Kriiseistä syntyy, toisinaan, ikuisuuteen kurottavaa taidetta.

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony on yksi viimeisiä kappaleita, jotka Joy Division kirjoitti ennen Ian Curtisin kuolemaa. Erään tiedon mukaan kappale syntyi vain viikkoja ennen Curtisin itsemurhaa.

Kappaleen tekstit ovat Curtisin käsialaa. Wikipedia listaa kappaleesta kolme äänitettyä Joy Division -versiota: Still-albumin liveversion (Birminghamin yliopistolta Joy Divisionin viimeisestä konsertista 2.5.1980, 16 päivää ennen Curtisin kuolemaa), Heart and Soul -boksilla mukana olevan harjoitusnauhoitteen huhti-toukokuulta 1980 sekä 2.5.1980 soundcheckissä äänitetty versio, joka löytyy ilmeisesti vain bootlegina.

Curtisin kuoleman jälkeen perustettu New Order äänitti Ceremonyn ja julkaisi sen ensisinglenään. Yhtye julkaisi kappaleen kahtena eri versiona vuonna 1981, maaliskuussa (kesto n. 4:34) ja syyskuussa (n. 4:23). Molemmilla singleillä on sama kataloginumero, FAC33.

Molemmat tuotti Martin Hannett. Laulusta vastasi kitaristi Bernard Sumner. Syyskuun versiolla kitaraa soittaa pian singlen julkaisun jälkeen yhtyeeseen liittynyt Gillian Gilbert. Maaliskuun versio julkaistiin ensi kertaa cd:llä vasta vuoden 2005 Singles-kokoelmalla.

Itselläni kolhon kaunis Ceremony näyttäisi löytyvän viideltä eri vinyylijulkaisulta – cd-versioista puhumattakaan. 12-tuumaiseni on laatua, jossa vinyyliin on etsattu teksti ”watching love grow – forever”.

”Watching forever, forever
Watching love grow, forever
Letting me know, forever”

Ceremony on kokenut viime vuosina melkoisen ylösnousemuksen, minkä voi havaita ainakin helsinkiläisissä indiediskoissa. Kiitos siitä mennee Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuvalle, jonka hienolla, new wavea, post-punkia, indietä ja barokkimusiikkia yhdistävällä ääniraidalla Ceremony loistaa Gang of Fourin, Siouxsie & the Bansheesin ja The Curen sekä uudemmista poppareista esimerkiksi The Strokesin ja The Radio Deptin rinnalla. Mukana on myös Antonio Vivaldia ja Jean-Philippe Rameauta.

Elokuvan hienoin idea tuntui olleen juuri railakkaan indiemusiikin yhdistäminen kuviin Versailles’n palatsin kermakakkuhovista ja villikkokuningattaren kiihkeästä hedonistisesta juhlinnasta. Post-punkin kaunis ja kiihkeä kapina puki nuoren, kapinoivan kuningattaren elämänmyrskyjä.

Marie Antoinette -elokuvassa kuullaan Ceremonyn 12-tuumainen versio, kun taas trailerissa seitsemäntuumaisen vinyylin versio.

Bonus!

Radioheadilla on hyvä tyylitaju. Marraskuussa 2007, pian In Rainbowsin julkaisun jälkeen, yhtye juoksutti radiohead.tv-osoitteessa Oxfordin studiostaan Thumbs_Down -sessiot. Netistä löytyvässä taltioinnissa Thom Yorke ja kumppanit esittivät hienon ja uskollisen mutta radioheadmaisen version Ceremonystä. Sessioissa kuultiin myös Radioheadin näkemykset Björkin Unravelista sekä The Smithsin The Headmaster Ritualista yhtyeen omien kappaleiden ja dj-sekoilun jatkoksi.

Video ei ole enää saatavilla

Stevie Nicks, eeppistä sen olla pitää.

Stevie Nicksin koko sooloura perustuu siihen, että asiat paisutetaan eeppisiin mittasuhteisiin. 1970–80-luvun Fleetwood Macin kykenevyyttä grandiositeettiin lainkaan väheksymättä, Nicksin soololevyillä kaikki sävellyksistä elämää suurempiin laulumaneereihin, kitarasoundeihin ja Stevien tukkaan on niin massiivista, että Taj Mahal tuntee niiden rinnalla alemmuuskompleksia.

Edge of Seventeen on oivallinen esimerkki tästä. Kappaleessa on vain kolme sointua, mutta Nicks onnistuu kasvattamaan niistä sinfonian.

Soinnut esitellään jo introssa, Waddy Wachtelin soittamassa tavaramerkki-kitaranakutuksessa, jonka Destiny’s Child sämpläsi Bootylicious-hittiinsä vuonna 2001. Sen päälle Nicks alkaa laulaa kertosäettä.

”Just like the white winged dove
Sings a song, sounds like she’s singing
Ooo, ooo, ooo”

Sävellyksellisessä ei tapahdu tuon alun jälkeen oikeastaan yhtään mitään, jopa säkeistöt ja kertosäe noudattavat samaa kaavaa läpi laulun. Dramatiikka rakennetaan turboahtamalla lisää intensiteettiä jokaiseen uuteen osaan ja laskemalla sitä parissa osassa. Vajaan viiden ja puolen minuutin jälkeen ääni feidataan väkivaltaisesti pois ja kaikki on ohi. Kappaleen loppuessa toivoo, että se olisi jatkunut vielä vähintään toiset viisi minuuttia.

”Well, I went today
Maybe I will go again tomorrow
Yea yea, well, the music there
Well, it was hauntingly familiar”

Nicksin oman väitteen mukaan Edge of Seventeenin lyriikka on seurausta yhdestä surullisesta viikosta joulukuussa 1980, jolloin hänen setänsä kuoli syöpään ja John Lennon murhattiin. Sanoma on kuitenkin upotettu keskelle sanahelinän, pseudo-mystiikan ja symboliikan syvää suota. Kuulijalle jää käteen lähinnä se, että laulajaa riivaa joku asia – ja vahvasti.

Nicksin ystävän, Tom Pettyn silloisen vaimon Jane Benyon lausahduksesta keksitty kappaleen nimi – jonka Nicks kuuli väärin tämän sanoista ”age of seventeen” – mainitaan vain yhden kerran, toisen säkeistön lopussa.

Kertosäkeen muistettavin pätkä on ”just like the white winged dove” -hokema, joka on singlepainoksessa myös lisätty ajalleen tyypillisesti kappaleen nimen perään sulkeisiin. Se viittaa Nicksin kertoman mukaan siihen, kun henki irtaantuu ruumiista ihmisen kuollessa.

”The clouds, never expect it
When it rains
But the sea changes color
But the sea does not change”

Irrallisen oloisia merisäähän, ikääntymiseen tai yölinnun kutsuun liittyviä vertauksia ei ole kenties yhtä helppoa koodata auki, mutta niillä on tuskin edes niin väliä. Edge of Seventeenin teksti, kuten valtaosa Nicksin sanoituksista, on puutaheinää, mutta kuulostaa Jumalan lähettämältä rakkauskirjeeltä, kun Nicks sen laulaa.

Video ei ole enää saatavilla

Golden Brown, huumeista ja rakkaudesta kertova valssi siinä missä Sealin Kiss from a Rosekin.

Viini, laulu ja naiset. Seksi, huumeet ja rock’n’roll. The Stranglersin uran suurin hitti, vuonna 1981 ilmestynyt Golden Brown sulkee sisälleen nämä kliseiset pahetriot mallikkaasti. Aaltoilevan cembalonsoiton ympärille muodostuva kappale asettaa kuulijan tilanteeseen, jossa ei enää tiedä mitä on kuunnellut.

Voisi kuvitella, että kappaleella on oma universuminsa. Golden Brownin melodia pyörii siellä aina vain uudestaan ja uudestaan, ja The Stranglers on saapunut tuon maailman lähettiläänä kertomaan terveisiä. Hienostunut kitarasoolo on kuin sadetta kevätillassa ja rumpalin iskut ovat ihmisten askelia.

Cembalo soi kappaleessa ainutlaatuisella tavalla. Ei voi puhua pumppaavuudesta, mutta tämä valssi eittämättä sykähtelee vienosti. Äänekäs rockyhtye heittäytyy herrasmiesmäisen tyylikkäästi hauraan cembalon armoille ja soittaa antaen sille kohteliaasti tilaa.

Kappaleen tekstiä on tulkittu monin tavoin niin bändin kuin yleisönkin toimesta. Stranglersin jäsenet olivat ilmeisesti haluttomia paljastamaan kappaleen todellista merkitystä yleisölleen. Siksi kappaleen sanottiin käsittelevän muun muassa paahtoleipää, Marmitea, aavikoitumista ja imperialismia.

”Lays me down with my mind she runs”

Ylläoleva tekstinpätkä on vaikeuttanut toisten kuulijoiden tulkintaa vielä enemmän. Rivin kolme viimeistä sanaa kuullaan usein väärin. Eräällä väärinkuultuja laulunsanoja keräävällä sivustolla kerrotaan tuon kohdan menneen jonkun kuulijan korvissa muotoon ”Lays me down
with my M*A*S*H re-runs”. Jos kappaleen teksti aiheuttaa jo oikein kuultuna vahvoja mielikuvia, niin mitä tapahtuu, kun mieli muuttaa tekstin miksi vain tahtoo?

Laulaja-kitaristi Hugh Cornwell kertoi kuitenkin myöhemmin Golden Brownin käsittelevän sekä naisia että heroiinia. Tämä on se tulkinta, jota on yleisenä, tosin vahvistamattomana totuutena pidetty. Kappaletta on yhtyeen jäsenten toimesta kuvattu myös auraaliseksi Rorschachin testiksi. Kuulija kuulee juuri sen mitä haluaa kuulla.

Golden Brownin hälvetessä loppua kohden cembalo jatkaa soimistaan siellä jossain.

Video ei ole enää saatavilla

Playboytohtori Springthorpe, otaksun?

Ai, että australialainen saippuasarjatähti ja entinen purkkapoplaulaja on tehnyt popklassikon? Uskokaa pois.

Rick Springfieldin matka popin kultamaille ei ollut vailla sokkeloisia sivupolkujaan. Richard Springthrope -nimisenä Sydneyssä vuonna 1949 syntynyt Springfield vietti nuoruutensa soitellen sellaisissa mielikuvituksellisesti nimetyissä bändeissä kuin Icy Blues, Moppa Blues Band ja Wickedy Wak. Vuonna 1969 onni viimein potkaisi, kun Springfield pääsi laulaja-kitaristiksi australialaisia teinityttöjä sekoittaneeseen Zootiin.

Maineella oli myös varjopuolensa – yhtye tunnettiin pinkeistä satiiniasuistaan, joiden ansiosta sen jäsenet saivat kärsiä jatkuvasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Suosittu, mutta rockuskottavuutta janoava yhtye poltti vuonna 1970 pinkit asunsa televisiossa, pilkkasi omaa menneisyyttään seuraavalla singlellään Hey Pinky ja esiintyi levyn mainoksessa perseet paljaina. Zoot ei kaikesta huolimatta koskaan päässyt eroon teinipopimagostaan, ja Springfield siirtyi 1970-luvun alussa soolouralle.

Yhdysvaltoihin muuttanut Springfield onnistui saamaan ensimmäisen jenkkihittinsä jo vuonna 1972, jolloin hänen debyytiltään Beginnings poimittu single Speak to the Sky nousi Billboardin listan sijalle 14. Jatkomenestyksen kuitenkin pilasi syytteet siitä, että Springfieldin levy-yhtiö Capitol olisi maksanut ihmisille, jotta nämä ostaisivat hänen levyjään.

Springfield siirtyi Columbia Recordsille ja näytteli itseään (Australiassa hänen tähtensä loisti yhä ilmeisen kirkkaana) lapsille suunnatussa tv-sarjassa Mission: Magic!, jonka jokaisessa jaksossa hän esitti oman kappaleensa. Springfieldin purkkapop oli kyllä tarttuvaa, muttei mitään kovin erikoista, ja 1970-luvun lopulla hän keskittyi näyttelemiseen.

Näyttelemisen kautta Springfieldin ura lopulta urkeni myös musiikin puolella. Vuonna 1981 32-vuotias Springfield pääsi näyttelemään playboytohtori Noah Drakea General Hospital -sairaalasarjaan. Hänestä tuli miljoonien kotirouvien salaisten fantasioiden kohde ja supertähti. Rautaa kannatti takoa sen ollessa tulikuuma, ja RCA-yhtiön suojissa Springfield julkaisi seuraavan levynsä Working Class Dogin.

Springfieldin rooli hurmuritohtorina epäilemättä auttoi, mutta albumin sympaattisten koirakansien välistä tulvivan voimapopin The Who -vaikutteinen rokkaavuus ja tompettymäinen melodisuus pistivät vauhtia rattaisiin. Working Class Dogista tuli valtava hitti, ja Springfieldistä viimein todellinen rocktähti. Hänen musiikkinsa kirkkain ilmentymä oli albumin ensimmäinen single, mestarillinen Jessie’s Girl.

Jessie’s Girlin lyriikat kertovat klassisen yksinkertaisen (ja hiukan sikamaisen) tarinan mustasukkaisesta himosta kaverin tyttöä kohtaan. Kuumana käyvä Springfield kuvittelee tytön rakastelemassa ystävänsä kanssa ja luonnollisesti itsensä Jessien tilalle. Ratkaisua kolmiodraamalle ei saada, vaan seksuaalista himoa tirsuava jännite jää ilmaan roikkumaan. Epäilemättä moni Springfieldin nuori (ja vähän varttuneempikin) naisfani oli valmis auttamaan lemmenkipeää komistusta.

Kappaleen euforinen kertosäe kuitenkin kertoo omaa tarinaansa:

“You know, I wish that I had Jessie’s girl,
I wish that I had Jessie’s girl
Where can I find a woman like that?”

Loppujen lopuksi Jessie’s Girlissä ei ole kyse tytöstä, eikä Jessiestä, vaan ”I wish I hadista”. Se on laulu unelmista. Oli se sitten tyttö, parempi työ, raha tai koti jossain muualla, jossain kaukana. Laulussa on rockin mahdottoman täyttävää lupausta ja nyrkin puimaan saavaa propulsiota, joka iskee kertosäkeen suoraan päin taulua. Parhaalta se epäilemättä kuulostaa avoautossa valtameren rantaanuolevaa motaria kiitäessä.

Musiikillisesti Jessie’s Girlin nurkkauksesta löytyvät sekä napakan kirkas soundi, tappavan tanakka sähkökitarariffi ja 1980-luvun alun modernin soundin takaava syntetisaattori. Taisivatpa Bon Jovi ja muut kasaripuudelirokkarit kuunnella tarkkana.

Springfield menestyi hyvin vielä parin seuraavan levyn ajan (vuonna 1982 julkaistu Success Hasn’t Spoiled Me Yet ja seuraavana vuonna ilmestynyt Living in Oz), mutta Jessie’s Girliä parempaan hän ei ikinä pystynyt. Harva pystyy.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Zoot vaaleanpunaisissaan vuonna 1968!

Video ei ole enää saatavilla

Ei ihme, ettei hymyilytä.

Jos johonkin musiikkigenreen kuuluu liittää määre tragiikka, ensimmäisenä mieleen tulee post-punk.

Yksi genren virallisista tragedioista on, ettei lontoolaisesta The Soundista tullut ikinä Joy Divisioniin, The Cureen ja lafkatoveriinsa Echo & The Bunnymeniin verrattavaa kaanonbändiä, eikä sen From the Lion’s Mouthista (1981) Closerin, Pornographyn ja Heaven Up Heren vertaista kulmakivialbumia.

Lisäksi bändin yhä syvemmälle pohjaa kohti viettävä tarina on jo yksi tragedia sinänsä.

The Outsiders -punkbändissä 1970-luvun lopulla aloittaneen Adrian Borlandin johtama The Sound julkaisi vuonna 1980 kehuja saaneen debyyttilevynsä Jeopardyn.

Sitä seurasi vuotta myöhemmin ylistetty From the Lion’s Mouth -kakkoslevy. Sen keräämästä ylistyksestä huolimatta The Soundin kohtalo oli syntyä unohdettuna, elää kärsien ja kuolla vielä unohdetumpana.

From the Lion’s Mouthin levyn toinen biisi Sense of Purpose riittää viralliseksi esimerkiksi siitä ajalleen stereotyyppisestä soundista, jonka The Sound sai ladattua täyteen surullista voimaa: aavemaisia syntikkamattoja, lohduttoman viiltäviä kitaramelodioita ja Borlandin kolkon äänen läpi kanavoitua sairaan mielen joydivisioniaanisen runollista introspektiota.

Väline, jolla bassolinjan tasaisen vauhdin kohti ahdinkoa työntämä Sense of Purpose ottaa yliotteen kollegoistaan, on sen kertosäkeen valtavalla voimalla kuulijaan pujottautuva pop-koukku.

”What are we going to do?
While we still got the strength to move
What are we going to do?
I’m asking, I’m asking you”

From the Lion’s Mouthin jälkeen The Soundin ikuisessa laskusuhdanteessa valuva ura otti lisävauhtia syöksyynsä.

Ensin Warnerin alaisuudessa toiminut Korova-levy-yhtiö vaati taloudellisia tappioita aiheuttanutta yhtyettä julkaisemaan jotain radioystävällisempää. Siitä suivaantuneena yhtye otti rujolla kolmoslevyllään All Fall Downilla askeleen kauemmas valtavirrasta, minkä jälkeen Korova ei tietenkään halunnut jatkaa levydiiliä The Soundin kanssa.

Neljännen levynsä Heads and Heartsin bändi julkaisi vuonna 1985 pikkulafka Statikin kautta – totutun vähäisellä menestyksellä. Samaan aikaan Borland masentui bändinsä menestymättömyydestä entisestään. Lisäksi näihin aikoihin hänellä diagnosoitiin maanisdepressio.

Vuonna 1986 Statik meni konkurssiin, ja The Sound julkaisi viidennen levynsä Thunder Upin belgialaisen PIASin kautta vuonna 1987. Samaan aikaan Borlandin henkinen syöksykierre oli niissä mittasuhteissa, että bändi joutui perumaan keikkojaan. Alkuvuodesta 1988 The Sound päätti lopettaa, minkä Borland otti raskaasti omana epäonnistumisenaan.

The Soundin lohduton tarina jatkui vielä kymmenen vuotta pidemmälle kuin itse bändi pysyi kasassa. Ensin kosketinsoittaja Max Mayers kuoli AIDSiin vuonna 1993. Traagiseen finaaliinsa näihin päiviin asti ylenkatsotun bändin saagan vei Borland heittäytymällä junan alle 41-vuotiaana huhtikuussa 1999.

Silloin oli aivan liian myöhäistä luoda curtis-cobainiaanista kuolobuustia 11 vuotta aiemmin kuopatun The Soundin uralle.

Video ei ole enää saatavilla

”I’m in love with a German film star
I once saw in a bar
Sitting in a corner in imperfect clothes
Trying not to pose
For the cameras and the girls
It’s a glamorous world”

The Passions ei ollut suinkaan kotoisin Saksasta vaan Lontoosta.

Tämä ei ole laulu Herbert Grönemeyerista, ei edes Jürgen Klinsmannista. Tämä on laulu useassa saksalaisessa pientuotannossa näytelleestä, The Clashia ja The Sex Pistolsia roudanneesta, Steve ”Roadent” Connellysta.

Brittilistalla alkuvuodesta 1981 sijalle 25 noussut I’m in Love with a German Film Star olisi todennäköisesti saavuttanut vieläkin korkeampia listasijoituksia, jos singlen ensipainos olisi ollut suurempi. Kappaleen suuri suosio yllätti levy-yhtiön, ja kun se vihdoin sai lisäpainoksen kauppoihin asti, oli jo aivan liian myöhäistä. Hittimittarit kuumenivat tuoreempien kappaleiden taipeissa.

Erotukseksi useimmista muista yhden hitin ihmeistä, itse Margrave of the Marshes John Peel soitti The Passionsin rakkaudentunnustusta säännöllisesti ohjelmassaan. Kappale käykin takuumerkistä hyvälle new wave tai 80’s-kokoelmalle.

Kolmessa soinnussa pyörivä I’m in Love with a German Film Star on otsikkonsa kansallisuuden stereotypian kaltainen. Täsmällinen. Se nakuttaa vääjäämättömästi kohti loppuaan. Kappaleen hienovaraiset koukut ovat Clive Temperleyn tyylikäs kitarointi sekä laulaja Barbara Goganin taidokkaasti tulkitsema teksti.

Kitaristi Temperleyn juuret olivat pubirockissa ja hän soittikin ennen The Passionsia lontoolaisen 101’ersin riveissä yhdessä Joe Strummerin kanssa. I’m in Love with a German Film Starilla hän on kuitenkin varsin kaukana suoraviivaisesta blues-poljennosta. Echoplexin nauhakaiun läpi ajetut maalailut ovat lähempänä The Edgen kuin Wilko Johnsonin reviiriä.

Yhtyeen perustajajäsenen Barbara Goganin laulusuoritus viimeistelee kappaleen. Alkuun ihastuksensa kohteen kaltaisena tyylikkään välinpitämättömänä esiintyvän kertojan suojaus putoaa lopussa ja hän paljastaa olevansa syvästi liikuttunut – kenties jopa rakastunut. Olkoon rakkauden kohde sitten elokuvassa nähty roolihahmo, itse tähti tai hänen ympärillään pyörivä maailma.

”I’m in love with a German film star
I once saw in a movie
Playing the part of a real troublemaker
But I didn’t care
It really moved me, it really moved me
It really moved me, it really moved me
I’m in love, I’m in love, I’m in love, I’m in love…”

Se on hillittyä tai hillitöntä huumoria.

Video ei ole enää saatavilla

Hrrt hrrt, hurisee Mission of Burma.

Kimmo Vanhatalo: 1980-luvun amerikkalaista indierockia käsittelevässä kirjassaan Our Band Could Be Your Life: Scenes from the American Indie Underground, 1981–1991 Michael Azerrad maalaa lohduttoman kuvan Mission of Burman taipaleesta. Yhtyeelle ei juuri suotu menestystä sen kotikaupungin Bostonin ulkopuolella, ja sen ura tuntuikin koostuvan loputtomista tunneista hajoamispisteessä olevassa pakettiautonrämässä Amerikan valtateillä matkalla soittamaan pikkuklubeille ja olemattomalle yleisölle.

Hämmentävintä tässä on, että Mission of Burmalla oli kaikki menestyksen avaimet. Sen musiikki oli meluisaa, kulmikasta ja taiteellista, mutta samalla kuitenkin hyvinkin melodista. Etenkin basisti Clint Conley hallitsi tarttuvien kappaleiden kirjoittamisen. Hänen kynästään syntyivätkin Mission of Burman kaksi hienointa hetkeä: Academy Fight Song, joka käsiteltiin Popklassikot-sarjan aikaisemassa osassa, sekä yhtyeen epäilemättä tunnetuin kappale That’s When I Reach for My Revolver.

Sekä Ramonesia että avantgardea rakastanut Mission of Burma ei musiikissaan sortunut ilmeisimpiin ratkaisuihin ja sama pätee sen lyriikoihin. That’s When I Reach for My Revolver on taistelulaulu, kuten sen nostattava kertosäe antaakin ymmärtää, mutta sen älylliset ja vaikeaselkoiset sanoitukset eivät tee tämän oivaltamisesta kaikkein helpointa.

Punkin tavoin Mission of Burma oli vihainen, kriittinen ja kapinallinen. Toisin kuin punkkarit, se ei kuitenkaan tyytynyt suomimaan vain valtaapitäviä, saati lietsomaan epämääräistä anarkiaa. Se tiesi, että yksilön pahin vihollinen oli loppujen lopuksi hän itse. That’s When I Reach for My Revolverissa Conley suuntasi raivonsa alistavien johtajien lisäksi niitä kohtaan, jotka mukavuudenhalussaan valehtelevat itselleen. Sen maailmankuva on pessimistinen. Toivoakin on, mutta se on kuin hentoinen valonkajo horisontissa pimeyden keskellä.

Laulussa sen kertoja herää turvallisesta, mutta valheellisesta elämästään:

“Once I had my heroes
Once I had my dreams
But all of that is changed now
They’ve turned things inside out
The truth is not so comfortable, no”

Hänen on rikottava ympäristönsä asettamat rajat, sukellettava rohkeasti itsestään selvinä pidettyjen totuuksien tuolle puolen:

“And mother taught us patience
The virtues of restraint
And father taught us boundaries
Beyond which we must go
To find the secrets promised us, yeah“

Piiloutuminen ei voi olla ratkaisu, mutta totuuden kohtaaminen on tuskallista. Lopulta laulun kertoja tajuaa olevansa väheksytty ja alistettu:

“Tonight the sky is empty
But that is nothing new
Its dead eyes look upon us
And they tell me
We’re nothing
But slaves”

Olennaista kuitenkin on, ettei hän antaudu. That’s When I Reach for My Revolver on kutsu taisteluun, jossa ihmissydämessä piilevä henki kamppailee katkeraan loppuun saakka:

“That’s when I reach for my revolver
That’s when it all gets blown away
That’s when I reach for my revolver
The spirit fights to find its way”

Alun perin Signals, Calls, and Marches -ep:llä julkaistun kappaleen muoto on hyvinkin tuttu 1990-luvun vaihtoehtorockin ystäville. Sen yhdistelmä pahaenteisen rauhallista säkeistöä ja jännitteen purkavaa euforista kertosäettä on kaava, jonka Nirvana vei 1990-luvun alussa myyntilistojen huipulle synnyttäen vaihtoehtorockin valtavirtasuosion ja kaupallisen läpimurron.

Popmaailma ei kuitenkaan vielä ollut valmis hyväksymään Mission of Burman esi-indierockia kymmenen vuotta ennen grungen läpimurtoa, eikä sillä ollut asiaa myyntilistoille Adam & the Antsin, The Policen, Human Leaguen tai Phil Collinsin seuraan. Terävimmät korvat kuitenkin kuuntelivat, ja Mission of Burma innoitti yhtyeitä, kuten R.E.M., Fugazi, Sonic Youth ja Pixies, jotka valoivat 1980-luvun kuluessa amerikkalaisen indierockin perustukset.

Mission of Burma hajosi vuonna 1983 julkaistuaan vain yhden kokopitkän levyn, hienon Vs.:n (1982). Kitaristi-laulaja Roger Millerin vaikean tinnituksen katkaisema lupaava ura sai kuitenkin jatkoa 2002, kun yhtye palasi vastoin kaikkia odotuksia takaisin keikkalavoille. Sitten vuoden 2004 se on julkaissut kolme pitkäsoittoa, ja seuraavan albumin pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna.

____________________________

Arttu Tolonen: Suurin osa siitä lapsuuteni osasta, jotka asuin hoidetun ja jonkun muun kuin talkkarin huolenpitoa vaativan nurmikon vaikutuspiirissä, ajoittuivat ikävuosiin, joina lasta ei velvoiteta osallistumaan nurmen leikkaamiseen.

Leikkuu-urani rajoittuu siis vuosiin 1988-1990. Talo oli Wisconsinin osavaltion pääkaupungissa, Madisonissa.

Nurmikkoa oli onneksi vähän, sillä leikkuri oli sitä perinteistä työntömallia.

Hrrrt. Hrrrt. Hrrt.

Hrrrt. Hrrrt. Hrrt.

Tein ruohonleikkuuta varten 60-minuutin kasetin, jota kuuntelin poliittisilla tarroilla koristellulla Walkmanillani: ”Ei ydinvoimalle”, Antifa, ”Aseet ovat tosi ikäviä”, jne.

Kasetille äänitin vuorotellen kahta Mission of Burma -biisiä: Academy Fight Songia ja That’s When I Reach for My Revolveria.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Moby teki That’s When I Reach for My Revolverista laimean version vuonna 1996 ilmestyneelle ja lyttyyn haukutulle rock-levylleen Animal Rights. Pyhäinhäväistystä lähenteli jo se, että hän muutteli kappaleen sanoituksia, mutta kaiken huippu oli sen kertosäkeen muuttaminen MTV:n ja BBC:n pyynnöstä uudelleen nauhoitetussa versiossa muotoon That’s When I Realize It’s Over. Radion ja MTV:n kosiskelu soti kaikkea sitä vastaan, mitä Mission of Burma ja That’s When I Reach for My Revolver edustivat.

Video ei ole enää saatavilla

Vince Clarke (oik.) perusti Depeche Modesta lähdettyään ensin Yazoon ja myöhemmin Erasuren.

Ti ti tittidi tit ti
Ti ti tittidi tit ti

Just Can’t Get Enoughin avaava riffi on niitä koukkuja, jotka jämähtävät päähän yhdeltä kuulemalta. Itse asiassa olisi helppoa ajatella, ettei kappaleessa juuri muuta olekaan.

Depeche Moden läpimurtosingle on kuitenkin luultua ovelampi. Koukuttavaa riffiä käytetään alun jälkeen säästeliäästi, vaikka sen nykivä rytmiikka kannatteleekin kappaletta.

Toiseksi koukuksi nousee nimihokema, joka kuullaan kolmen ja puolen minuutin aikana noin 50 kertaa. Sitä, mistä ei saada tarpeekseen, ei kuitenkaan vaivauduta yksilöimään.

Muuten teksti on kauniisti sanottuna simppeli:

”When I’m with you baby
I go out of my head
And I just can’t get enough
And I Just can’t get enough
All the things you do to me
And everything you said
And I just can’t get enough
And I just can’t get enough

Viime keväänä yhtyeen Andy Fletcher vinoilikin olevansa iloinen, että kappaleesta katsomolaulun tehneet Celticin ja Liverpoolin fanit muistavat sen kaikki sanat.

Popkappaleen pilkkaaminen simppeleista sanoituksista on paitsi turhaa, menee myös yleensä ohi maalin — kuten tälläkin kertaa. Just Can’t Get Enoughin oivaltavuus ei ole ainesosien runsaudessa, vaan siinä, kuinka ekonomisen tarkasti niiden mahdollisuudet hyödynnetään. Se oli uuden vuosikymmenen ääni ja lukemattomien syntetisaattorihittien esikuva.

Kappale on myös Depeche Moden perustajan ja alkuvuosien biisintekijän Vince Clarken viimeinen single yhtyeelle. Tämä on nostanut kommentteja, joiden mukaan Just Can’t Get Enoughia pitäisi ajatella enemmän varhaisena Erasure-raitana kuin Depeche Mode -teoksena.

Näkemys on kuitenkin väärä. Kuunnelkaa esimerkiksi väliosan rumpukoneen kaiuttomia iskuja: niissä on jo Enjoy the Silencen siemen.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikki pelasti Scrogginin siskokset pahoilta teiltä.

Mikä yhtye soitti Hacienda-klubin avajaisissa ja New Yorkin Paradise Garagen lopetusbileissä? Kyllä, se oli bronxilaisten siskosten (Renee, Deborah, Valerie ja Marie) muodostama ESG, jolle sisarusten äiti oli hommannut bändikamat, jotta tytöt eivät päätyisi pahoille teille.

ESG:n ensimmäinen ja klassisin julkaisu oli Factory Recordsin julkaisema kolmen kappaleen ep, joka sisältää kappaleet Moody, You’re No Good ja U.F.O. Se äänitettiin Manchesterissa tuottajalegenda Martin Hannettin huomassa. Perimätiedon mukaan sisarukset (ja kongo-mies Tito) päätyivät Hannettin kanssa studioon, kun Joy Divisionille buukattu studioaika jäi käyttämättä Ian Curtisin päätettyä päättää päivänsä.

Vaikka Hannettilla oli varmasti ajatukset toisaalla, tallentui nauhalle jotakin maagista. Harvoin – jos koskaan – on yhdessä kappaleessa yhdistelty niin täydellisesti montaa genreä. ESG:tä hehkutettiin ep:n julkaisun aikaan PIL:n Metal Boxin ja Motownin täydelliseksi liitoksi. Moodyn minimalistinen, krautrockista, postpunkista ja funkista ammentava groove, onkin vaivattomuudessaan täysin omaa luokkaansa popmusiikin historiassa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Missä kulkee sämpläyksen ja coverin raja?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Punkfunkin yhden hitin ihmeetkin ratsastivat Moodyn poljennolla.

Video ei ole enää saatavilla

Yoko Onosta tuli Yhdysvaltain tanssilistan ykkönen 70-vuotiaana, kun Walking on Thin Ice julkaistiin uudelleen vuonna 2003.

John Lennon murhattiin kotinsa ulko-ovelle 8. joulukuuta 1980. Hän oli palaamassa kotiin studiolta, jossa hän oli juuri viimeistellyt vaimonsa Yoko Onon uuden singlen miksauksen. Walking on Thin Icen lopullinen miksaus kirposi Lennonin kädestä, kun hän kaatui Dakota-talon eteisaulan lattialle.

Kun kappaleeseen liittyy näin vahva tarina, voi sitä olla vaikea kuunnella tuorein korvin. Olisi kuitenkin väärin ohittaa Walking on Thin Ice pelkkänä muistomerkkinä. Päinvastoin, toisin kuin Lennonin viimeiseksi levyksi jäänyt Double Fantasy, single ei kuulosta lainkaan siltä, että sen takana olisi upporikas ja keski-ikäinen – John oli 40 ja Yoko 47 – tähtipariskunta.

Walking on Thin Ice sykkii tuoreen vuosikymmenen soundia niin katu-uskottavasti, että se menisi heittämällä läpi ajan nuoria toivoja esittelevällä kokoelmalla. Tanssittava rytmikuvio tuo mieleen Blondien ja Ono kuiskii sanoituksia kuin arka tyttö.

”Walking on thin ice
I’m paying the price
For throwing the dice in the air
Why must we learn it the hard way
And play the game of life with your heart”

Viimeisen, puhutun säkeistön itsevarmuus taas muistuttaa Patti Smithistä.

”I knew a girl
Who tried to walk across the lake
’Course it was winter and all this was ice
That’s a hell of a thing to do, you know”

Kappaleen kavaltavat Onon laulamaksi ainoastaan kertosäkeen paikalla kuultavat kiljahdussarjat.

Kappaleen liian hiljaiselle miksatun soolokitaristin henkilöllisyttä ei sen sijaan arvaisi millään. Kekseliään, mutta kovin 1980-lukulaisen kitaran soitti ja sovitti John Lennon. Epätyypillisyydestään huolimatta se voi hyvinkin olla hänen paras levytetty kitararaitansa – ja komea testamentti siitä, että miehellä olisi ollut vielä paljon annettavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 2003 Walking on Thin Ice julkaistiin uudelleen maksisinglenä. Julkaisulla oli monia remiksauksia, muun muassa Pet Shop Boysilta ja Rui da Silvalta. Maksisingle nousi Yhdysvaltojen tanssilistan ykkössijalle syjäyttäen Madonnan ja Justin Timberlaken. Ei hassummin 70-vuotiaalta artistilta.

Video ei ole enää saatavilla

Men at Work katsoi oikealle, katsoi vasemmalle, mutta löysi suurimman hittinsä suoraan alapuoleltaan.

Eräänä sunnuntaisena aamuna 1932 inspiraatio iski kirkossa hiljentyvään Marion Sinclairiin. Melbournelainen opettajatar riensi siltä istumalta kotiin ja kirjoitti muistiin lorun kookaburrasta, kuningaskalastajien heimoon kuuluvasta linnusta, joka tunnetaan Suomessa paljon puhuvalla nimellä isonauraja.

Lorusta tuli hyvä, ja vuosikymmenten saatossa siitä kehkeytyi yksi Australian rakastetuimmista lastenlauluista. Miljoonat ja taas miljoonat brucet ja sheilat tuudittuivat päiväunilleen Kookaburran hölmöjen säkeiden tahtiin:

”Kookaburra sits in the old gum tree
Merry merry king of the bush is he
Laugh, Kookaburra, laugh, Kookaburra
Gay your life must be!”

Mutta miten tämä kaikki liittyy Down Underiin, letkeällä reggaekompilla rullaavaan jättihittiin, joka 1980-luvun alussa nosti australialaisen Men at Workin hetkellisesti maailman suurimpien yhtyeiden joukkoon?

Linkki on Greg Ham, Men at Workin multi-instrumentalisti, joka ideoi Down Underiin sen tunnistettavan ja purkan lailla tarttuvan huilumelodian ja hioi Colin Hayn ja Ron Strykertin jo vuonna 1978 kirjoittaman kappaleen rivibiisistä potentiaaliseksi hitiksi.

Helmikuussa 2010 Australian oikeuslaitos päätti, että Hamin säveltämä huilumelodia muistuttaa merkittävästi muinaisen Kookaburra-laulun vastaavaa. Kappaleen säveltäneet Hay ja Strykert tuomittiin luovuttamaan viisi prosenttia laulun tulevista (ja takautuvasti vuoden 2002 jälkeen keräämistä) rojalteista Larrikin Music -kustannusyhtiölle, joka oli saanut Kookaburra-laulun oikeudet haltuunsa Marion Sinclairin kuoltua vuonna 1988.

Men at Work -kaksikolle olisi voinut käydä huonomminkin: Larrikinin alkuperäinen vaatimus oli hulppeat 60 prosenttia.

Down Under oli Men at Workin kolmas single. Toisin kuin moni nyt – lähes kolmekymmentä vuotta kappaleen julkaisun jälkeen – kuvittelee, se ei ollut Men at Workin ainoa eikä edes ensimmäinen hitti: Down Underia ennen julkaistu Who Can It Be Now? ehti nousta listaykköseksi niin Australiassa kuin Yhdysvalloissa ennen kuin Down Under vihdoin sinetöi Men at Workin aseman vuoden 1982 menestyneimpänä kansainvälisenä rock-tulokkaana, josta bändi sai Grammynkin.

Down Under löytyy Men at Workin esikoisalbumilta Business as Usual (1981), jonka Columbia-levy-yhtiön Yhdysvaltain-konttori ehti tyrmätä kahdesti ennen kuin päätti lopulta julkaista sen vuoden 1982 huhtikuussa. Päätös oli kannattava: Business as Usual nousi Yhdysvaltain albumilistan kärkipaikalle, jolla se viihtyi hämmästyttävät viisitoista viikkoa.

Tammikuussa 1983 Men at Work ylsi ensimmäisenä – ja yhä ainoana – australialaisyhtyeenä harvinaiseen saavutukseen, kun yhtyeellä oli samanaikaisesti hallussaan paalupaikka sekä Yhdysvaltain albumi- että singlelistalla. Single oli juuri Down Under.

Kappale kertoo australialaisesta reissumiehestä, joka kiertelee ympäri maailmaa ihmisiä tavaten ja heille kotimaastaan kertoen; Bombayssa sankarimme rupattelee oopiumiluolassa, Brysselissä hän puolestaan ostaa vegemite-leivän kaksimetriseltä kehonrakentajalta.

Ai mitä on vegemite? Se on marmiten australialainen korvike – ja jos et tiedä, mitä on marmite, niin omapa on häpeäsi.

Colin Hayn (joka on muuten kotoisin Skotlannista) mukaan kappale ei ole kansallismielinen ylistyslaulu Australialle, jollaisena sitä on opittu pitämään, vaan ennemminkin kritiikki valtiosta, joka on kadottanut alkuperäisen henkensä ahneuden perässä juostessaan.

”I come from a land down under
Where beer does flow and men chunder
Can’t you hear, can’t you hear the thunder?
You better run, you better take cover”

Men at Work teki Business as Usualin jälkeen vielä kaksi albumia, josta Cargo (1985) poiki vielä hittejä, mutta Two Hearts (1985) ei. Yhtye hajosi vuonna 1986, jonka jälkeen se on palannut esiintymislavoille tasaisin väliajoin, viimeksi kaksi vuotta sitten.

Down Under soi vuonna 2000 Sydneyn olympialaisten päättäjäisissä ja valittiin vuotta myöhemmin kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi aussibiisiksi Easybeatsin Friday on My Mindin, Daddy Coolin Eagle Rockin ja Midnight Oilin Beds Are Burningin jälkeen. Kappaleen säveltäjä Colin Hay julkaisi tänä vuonna yhdennentoista sooloalbuminsa Gathering Mercury.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Down Underin ovat levyttäneet vuosien varrella muun muassa Pennywise ja Spunge, mutta suomalaisittain unohtumattomimman version kappaleesta on tehnyt Vilperin perikunta, joka käänsi australialaistarinan maapallon toiselle puolelle, Suomeen ja Venäjää. Tervetuloa länteen, Andrej (1992) kertoo venäläismiehestä, joka matkustaa Suomeen töiden ja paremman elämän perässä.

Video ei ole enää saatavilla

Henry Rollins rypisti Black Flagin otsan.

Black Flagin Damaged-debyytin avaava Rise Above ei ole kalifornialaisbändin paras kappale. Se on kuitenkin käänteentekevä biisi siinä mielessä, että se esitteli maailmalle Black Flagin uuden solistin ja uuden maailman-katsomuksen.

Siinä missä Nervous Breakdown -ep:llä (1978) esiintynyt Keith Morris toi bändiin sarkasmia ja huumoria, Henry Rollins raivasi tieltään jok’ikisen kaskun, kaljapullon ja kokistölkin. Kärjistetysti sanoen Rollins teki Black Flagista vakavan, kantaaottavan ja paikoin jopa huumorintajuttoman yhtyeen, jonka fokus siirtyi yksilötasolta yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Ryppyotsaisuudella oli kuitenkin hyvätkin seurauksensa. Kuten Rise Aboven teksti antaa ilmi, Black Flagista tuli auktoriteettivastaisuuden, anti-konformismin ja tee se itse -asenteen palavasieluinen symboli, joka yhdisti tuhannet hardcorepunk-nuoret ympäri maailmaa. Nöyrtymisen sijaan Rollins ja kumppanit kehottivat nuoria kohottamaan (imaginääriset) nyrkkinsä ja nousemaan mielivaltaisen yhteiskuntakontrollin yläpuolelle:

”We are tired of your abuse
Try to stop us, it’s no use”

Musiikillisesti Rise Above yhdistää raa’an mutta simppelin old school -punkin, kiihkeätempoisen hardcoren sekä kitaristi-biisintekijä Greg Ginnin ihastuttavan kämäisen ja atonaalisen kitarasoolon. Oman lisänsä soundiin tuo myös rumpali Robo, jonka vasemman käden rannerenkaat helisevät joka kerta, kun mies iskee virvelirumpua.

Rise Aboven sisältävä Damaged sai kunnian toimia tuolloin vielä varsin tuntemattoman SST Recordsin seitsemäntenä julkaisuna. Jo muutaman vuoden kuluttua Ginnin kipparoima yhtiö oli laajentunut kunnioitusta herättäväksi independent-lafkaksi ja synnyttänyt kokonaisen pienlevy-yhtiöbuumin yhdessä Dischordin ja Touch & Go Recordsin kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Video ei ole enää saatavilla

Samplaa mua.

Taana Gardnerin Heartbeatin intron boogierytmi on ollut lähteenä niin monelle hiphop-kappaleelle, ettei alkuperäistä laulua tarvitse tuntea tunnistaakseen rytmin. Tuo laiskasti kompurova rumpu-basso-groove on niin vastustamaton, ettei sen päälle tehdyllä sävellyksellä ole oikeastaan edes niin väliä.

Pitkälti tuntemattomaksi jääneen suuruuden Kenton Nixin tekemä sävellys jää toki rytmiryhmän sovituksen ja tuotannon vahvan tunnelman varjoon, muttei kalpene aikakautensa muille boogie-kulmakiville. Jos hidastempoinen ja synteettinen boogie oli soulin, funkin ja diskon jälkeisessä mustan musiikin maailmassa samaa kuin AOR oli rockin historialle – aikuistuneelle yleisölle tehtyä pompöösiä ja pintakiiltoista lifestyle-musiikkia – Heartbeat on genrensä oma Africa tai What a Fool Believes.

Kappale nousi aikanaan Billboardin singlelistalla ainoastaan kymmenenneksi, mutta suuri osa Heartbeatin gloriasta onkin syntynyt vasta sen julkaisun jälkeisenä vuosikymmenenä. Sen laahustava biitti on löytänyt tiensä ainakin pariinkymmeneen hiphop-biisiin, joista tunnetuin on jamaikalaisen reggaemiehen Ini Kamozen megahitti Here Comes the Hotstepper (1994).

Samaa rytmiä kierrätti menestyksekkäästi jo viisi vuotta aikaisemmin De La Soul, debyyttilevynsä 3 Feet High And Risingin sinkulla Buddy. Hieman vaatimattomammalla menestyksellä Heartbeatia ovat sämplänneet ainakin DMX, Black Moon, Mack 10, The Treacherous Three, Heavy D, Above The Law, SWV, KRS-One ja Snoop Dogg.

Heartbeatin suositeltava versio on tietysti diskoguru Larry Levanin aiheesta tekemä liki kymmenminuuttinen club mix, joka nostaa panokset huomattavasti lyhyttä sinkkuversiota korkeammalle.

Video ei ole enää saatavilla

The Go-Go's, homssuisesti pop.

Punkin merkitystä pohdittaessa usein unohdetaan, että se viimein mahdollisti myös naisten aktiivisen osallistumisen rock-musiikin tekemiseen. Lopulta naiset pääsivät Talking Headsin Tina Weymouthin tai The Advertsin Gaye Advertin tapaan bändeihin myös ”pelkiksi” soittajiksi, ja pian alkoi ilmestyä myös ennennäkemätön määrä kokonaan naisista koostuvia yhtyeitä.

The Go-Go’s oli kuitenkin 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa vielä harvinaisuus – naisyhtye, joka ei ollut jonkun takapirumanagerin luoma, soitti itse soittimiaan (ja vielä hyvin) ja kirjoitti kaikki omat kappaleensa. Pientä ylikompensointiakin kenties oli havaittavissa: The Go-Go’sin naiset ryyppäsivät, riehuivat, sekoilivat ja tuhosivat hotellihuoneita kuin pahimmatkin rokkisiat. Tällä oli yhtyeen kannalta tuhoisia vaikutuksia, mutta edelläkävijöiden polku ei taida koskaan olla helppo.

Sitä ei ehkä heti uskoisi The Go-Go’sin pirtsakan värikylläisestä uuden aallon popista, mutta nämä naiset eivät olleet mitään sovinnaisia perhetyttöjä, vaan yhtyeellä oli vankat juuret Los Angelesin punk-kuvioissa. Sen laulaja Belinda Carlisle oli jopa soittanut hetken rumpuja The Germsissä nimellä Dottie Danger.

1980-luvulle tultaessa The Go-Go’s alkoi kuitenkin vähitellen siirtyä kohti melodisempaa ilmaisua. Vuonna 1981 julkaistulla Beauty and the Beat -levyllä se oli jo täysiverinen kitarapopyhtye, joka yhdisteli suvereenisti punkia, surf rockia, voimapoppia ja klassista 1960-lukulaista melodisuutta nerokkaiksi poplauluiksi.

Kesäkuussa 1981 julkaistu Our Lips Are Sealed oli The Go-Go’sin ensimmäinen Amerikassa julkaistu single ja Beauty and the Beatin avausraita. Yhtyeen kitaristi Jane Wiedlin oli kirjoittanut sen yhdessä The Specialsin laulajana tunnetun Terry Hallin kanssa, joka aloitteli tuolloin omaa Fun Boy Three -yhtyettään. The Go-Go’s oli parhaimmillaan hyvällä tavalla tyttömäinen, ja niin on myös Our Lips Are Sealed.

Laulu kertoo juoruilijoista, joiden tasolle sen kertoja ei suostu vajoamaan.

”Can you hear them, they talk about us
Telling lies, well that’s no surprise
It doesn’t matter what they say
In the jealous games people play
Our lips are sealed”

Laulussa Go-Go’sit järjestäytyvät yhtenäiseen rintamaan ja ovat voitokkaita.

“When you look at them
Look right through them
That’s when they’ll disappear
That’s when we’ll be feared”

Yhtyeen hauskaa pitävän, toisiaan suojelevan ja auttavan tyttöporukan henki on sen vahvimpia puolia. Our Lips Are Sealedin ilmavassa, Wiedlinin laulamassa väliosassa se lohduttaa samassa tilanteessa kärsiviä kuuntelijoitaan ja ottaa heidät osaksi jengiä.

“Hush, my darling
Don’t you cry
Quiet, angel
Forget their lies”

Hieman samaan tapaan kuin Spice Girlsissä viitisentoista vuotta myöhemmin, The Go-Go’sissa oli tähtikarisman lisäksi jotain sympaattisen arkipäiväistä. Se oli tyylikäs yhtye, mutta kuitenkin hiukan homssuinen. Videoissaan se saattoi vaikuttaa välillä jopa tekopirteältä, mutta sen popmaisuuden taustalla oli kuitenkin punk-henkistä piruilua, jonka sen nuoret fanit ymmärsivät. The Go-Go’s onnistui vetoamaan yli sukupolvi- ja sukupuolirajojen ja vaikuttamaan samalla kuitenkin viileältä rock-yhtyeeltä.

Our Lips Are Sealed ja The Beauty and the Beat -levy olivat tärkeitä tekijöitä uuden aallon nousussa 1980-luvun alussa. Etenkin MTV ihastui energiseen ja tarttuvia lauluja kirjoittavaan yhtyeeseen ja näytti sen videoita jatkuvasti.

Monesti jaksetaan toistella vanhaa kliseetä siitä, kuinka uusi aalto vesitti punkin kaupalliseksi hutuksi. The Go-Go’s on toki tarttuvaa ja myyvääkin, muttei falskia tai laskelmoitua. Uuden aallon värikkyys, kuten myös sisargenrejen synapopin optimistinen futurismi ja uusromantiikan kimallus, olivat kaikki lähtöisin punkista, mutta myös reaktiota siihen. Postpunkin harmauden ja hardcorepunkin mustavalkoisen jyrkkyyden rinnalle tarvittiin jotain mielikuvituksellisempaa, räväkämpää, hauskempaa ja ehkä myös hiukan pinnallisempaa.

Tarvittiin hyvää poppia, ja sitä The Go-Go’s ja Our Lips Are Sealed tarjoili.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Sen lisäksi, että The Go-Go’sin versio Our Lips Are Sealedista viihtyi myyntilistoilla pitkälle vuoden 1982 puolelle, myös Fun Boy Threen versio oli hitti Englannissa vuonna 1983.

Video ei ole enää saatavilla

Spasticus Autisticus jäi Ian Duryn uran viimeiseksi Top 40 -hitiksi.

Ian Dury & the Blockheadsin lyhyehkö menestyskausi huipentui tammikuun 1979 brittiykkössingleen Hit Me With Your Rhythm Stick, jonka jälkeen moni asia lähti sivuluisuun. Pieni Stiff-yhtiö pystyi hoitamaan vain yhden ison tähden asioita kerrallaan, ja hassut Madness-nuorukaiset veivät nopeasti prioriteettipaikan puolta iäkkäämmältä Durylta.

Kun mies siirtyi suurelle Polydorille vuonna 1981 ja suurimmat hitit säveltänyt Chaz Jankel palasi biisintekopartneriksi, ura tuntui saavan uuden startin. Meneillään oli kuitenkin kansainvälinen vammaisten vuosi, jonka toteutus ei miellyttänyt lapsena polion rampauttamaa Durya. Hänen ensimmäinen Polydor-singlensä oli hyökkäys teemavuoden sievistelyä ja hyssyttelyä vastaan – ja samalla kaupallinen itsemurha.

”I’m spasticus, I’m spasticus
I’m spasticus autisticus
I wiggle when I piddle
’Cos my middle is a riddle”

Kyllä, Durylla on sana hallussaan, mutta pitääkö hänen valjastaa se avuttomien pilkkaamiseen? Tätä kauhistelivat etenkin ne, jotka eivät tienneet artistin omasta vammasta ja laitosmenneisyydestä.

Kyllä, jotkut vammaiset kuolaavat, kompuroivat ja päästävät outoja ääniä, mutta he ansaitsevat silti saman kunnioituksen kuin muutkin. Tällaiset omakohtaiset pointit eivät saa häiritä vammaisten vuotta, joten single laitettiin radiosoittokieltoon ja vedettiin pois markkinoilta.

”Hello to you out there in Normal Land
You may not comprehend my tale or understand
As I crawl past your window give me lucky looks
You can read my body but you’ll never read my books”

Video ei ole enää saatavilla

Oheisella videolla esiintyvä The Blockheads ei ole mukana varsinaisella ääniraidalla, sillä Polydor halusi vain Duryn ja Jankelin ja patisti heidät levyntekoon Nassauhun Sly Dunbarin ja Robbie Shakespearen ohjauksessa. Lord Upminster -albumi koottiin niin vähäisestä biisimateriaalista, että siitä ei ollut Spasticus-skandaalin hälventäjäksi. Ian Dury ei koko loppuikänään saanut yhtään Top 40 -hittiä.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Spasticus Autisticus osuu yhä hersyvän pisteliäästi, minkä voi lukea YouTube-kommenteistakin: ”I am disabled and so is my sister. We just laughed our arses off at this, it’s epic!”

Allaolevassa dokumentissa vammainen näyttelijä-kirjailija Nabil Shaban sanoo: ”I think it’s a song that’s still waiting to get to number one.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tämä kohtaus Stanley Kubrickin elokuvasta Spartacus (1960) oli Spasticus Autisticus -nimen inspiraatio.

Video ei ole enää saatavilla

Terveisiä kortistosta.

Kuten monet parhaista 1980-luvun brittiyhtyeistä, myös Heaven 17 oli ympäristönsä tuote. Yhtyeen kotipaikka Sheffield oli lohduton metalliteollisuuskaupunki, joka pyristeli muuttuvan maailman vaatimusten otteessa terästeollisuuden ja hiilikaivosten päästellessä alustavia kuolonkorahduksiaan.

Kuten usein olojen ollessa ankeat, Sheffieldin taide oli sitäkin viriilimpää. Suuri osa alueen nuorista oli joutunut työttömyyskortistoon, ja niinpä heillä olikin aikaa soittaa bändeissä tai puuhata muuta kulttuurin parissa. Hylätyt teollisuusrakennukset muutettiin käden käänteessä klubeiksi, kulttuuritiloiksi ja jopa levytysstudioiksi.

Monet saman aikakauden Sheffield-bändit ovat kuvailleet, kuinka lähistön terästehtaista kumpuava pauke ja kirskuna vaikuttivat heidän musiikkiinsa. Toisinaan kyse oli niinkin suorasta vaikutuksesta, että koneiden mekaaninen rytmi tunkeutui halvalla teollisuusalueen laitamille pystytetyn studion huteran äänieristyksen läpi. Sellaiset aktit kuin Cabaret Voltaire suodattivat nämä äänet enemmän tai vähemmän suoraan levyilleen: kyse oli industrial-musiikista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämän aikakauden Sheffieldin hedelmällisestä kulttuurimaaperästä sikisivät edellämainittujen yhtyeiden lisäksi muun muassa ABC, Chakk, Thompson Twins, Clock DVA ja Pulp.

Verrattain lempeästi ympäristön vaikutteita syntikkapoppiinsa lisäili tämänvuotisessa Flow’ssa vieraillut The Human League, josta Martyn Ware ja Ian Craig Marsh lähtivät jo vuonna 1980 perustamaan Heaven 17 -yhtyettä. Heaven 17 oli alkuaikojen Human Leagueta kevyempi, rutkasti funkympi ja tanssittavampi.

(We Don’t Need This) Fascist Groove Thang -kappaleen julkaisuvuonna 1981 Sheffield oli Ison-Britannian vasemmistopolitiikan pääkallopaikka. Ei olekaan yllätys – myöskään kenellekään biisin nimen lukeneelle – että kappaleen lyriikat hyökkäävät ihailtavan avoimesti muun muassa Reaganin (”fasismin jumala”) ja kotoisempien rasistien ja muiden oikeistopenteleiksi miellettyjen tahojen kimppuun. Mikä hämmentävintä, Heaven 17 tuntuu rinnastavan sanoituksissa grooven ja tanssin fasismiin, kunnes kappaleen lopussa ”fascist groove thang” vertautuukin ilmeisesti takalistoon, jota kehotetaan pyörittämään.

Yhtä kaikki, jos oikein ymmärrän, Heaven 17:in vastaus oli tanssia fasistit kumoon. Ja kappaleen kilkattava, lakonisen synapopin, poliittisen agitaation ja hersyttävän funkin yhdistelmähän antaa siihen mitä mainioimmat puitteet.

Video ei ole enää saatavilla