Anna Von Hausswolff, hautajaismusiikin ammattilainen.

Nuorgamin joulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Kalenterin viimeisen luukun avaa Oskari Onninen.

Andy Stott: Luxury Problems

Toiset syyttivät, että brittimuusikko Andy Stott kosiskeli Luxury Problemsilla turhaan aiempaa suurempaa yleisöä. Sinänsä totta, sillä albumi soi paljon mutaisen mekaanista edeltäjäkaksikkoaan Passed Me By / We Stay Together selkeämmin. Samoin kaiken alleen upottavaa mustaa tyhjyyttä Luxury Problemsissa on vähemmän kuin aiemmin, mutta silti albumin soundissa on läsnä pelkkiä kaikkiin harmaan sävyihin verhottuja teollisuushalleja, joita valaistaan Alison Skidmoren kuulaalla äänellä. Luxury Problemsilla on kaikki mahdollisuudet tehdä teknolle sama kuin Burialin Untrue teki dubstepille: siinä tapauksessa ensi vuonna teknobileissä tanssiminen on mahdotonta, ja tilalle jää vain vähäeleinen ja hidastettu liikehdintä.

Video ei ole enää saatavilla

Swans: The Seer

The Seer on amalgaami kaikesta, mitä Swans on tehnyt. Siinä sivussa se pelasti ja keksi uudelleen koko saattohoitotilaan ajautuneen post-rockin. Enää kuulijaa ei vavisuteta crescendoilla, vaan ruhjotaan niin kauan, että jokainen kitarasta lyöty sointu syventää transsia ja alkaa tuntua yhtä euforiselta kuin Sigur Rósin tai Mogwain kauneimmat kliimaksit. Ja mikä internetin silpoman keskittymiskyvyn ajassa tärkeintä, Seerin laittaminen soittimeen sisältää hiljaisen käskyn: nyt et tee mitään muuta kuin istut hiljaa, koet yliannostuksen desibelejä ja hukut järkälemäisen äänimassan alle. The Seer on eeppisintä, äärimmäisintä ja ylivoimaisesti merkittävintä, mitä pop-musiikilla on vuonna 2012 ollut tarjota.

Video ei ole enää saatavilla

Anna von Hausswolff: Ceremony

Joko minusta vain tuntui tai sitten ”taiteellisesti kunnianhimoisisia naisartisteja” oli menneenä vuonna enemmän pinnassa kuin koskaan. Heistä kaksi oli aliarvioituja ja ylitse muiden: Susanne Sundfør ja Anna von Hausswolff. Göteborgilaisen Hausswolffin (s.1986) urkujen varaan rakennettu Ceremony on goottilaisen katedraalin holveissa kaikuvia valtavia suruvirsiä, jotka kertovat niin tekijänsä loputtomasta kunnianhimosta kuin järjettömästä sävellyslahjakkuudesta. Albumi on täynnä kylmää ilmaa ja kuulasta surumielisyyttä, jonka sekaan Mountains Crave -sinkkubiisi tuo muutaman lasinmaalausten läpi suodattuneen valonsäteen. Hausswolff teki levyn, joka on kuin Bat for Lashes soittamassa musertavaa fuugaa taustamusiikiksi hänen oman lapsensa arkunkannolle. Ja siinä piilee hänen rohkeutensa: Natasha Khanista tai monesta muustakaan ei ole ikinä kuulostamaan näin ehdottomalta.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy.

Phil Elverum ja vuori, joka voi olla tai voi olla olematta Eerie.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Antti Lähde.

Mount Eerie – Clear Moon & Ocean Roar

Mount Eerie kaksi tänä vuonna julkaisemaa albumia ovat melankolisinta ja masentuneita musiikkia, mitä maailma päällään kantaa – tai maailman meret, sillä Phil Elverumin luonnonvoimien vääjäämättömyydellä myrskyävä kuolonfolk kuulostaa yhtä lohduttoman yksinäiseltä kuin J. M. W. Turnerin (1775–1851) kauhistuttavimmat haaksirikkofantasiat näyttävät. Monen suosikki epäinhimillisen painajaismusiikin saralla oli tänä vuonna Swans, joka rankaisi ihmiskuntaa The Seer -tuplalevyllään. Oma valintani on kuitenkin Mount Eerie, sillä sen musiikissa pilkahtaa vielä toivo, vaikka kaikki ympärillä onkin silkkaa mordoria ja gorgorothia.

Video ei ole enää saatavilla

d’Eon – LP

Elektronisen popmusiikin luonteeseen kuuluu jatkuva uudistuminen – ja sen pitää tapahtua yhä nopeammissa sykleissä. Kierrättäminen on musiikkityylille elinehto, tarve uusille polttoainetyypeille on loputon. 2010-luvulla ”syntikat” ovat laulaneet löpöillä, jotka vielä viime vuosikymmenellä kelpasivat vain hulluille ja hullunrohkeimmille. Se, että d’Eonin moottori hyrrää vuosituhannen taitteen R&B:lle, Stevie Winwoodin synteettiselle aikuisrockille ja Enyan kaltaisilla new age -haltioille, ei tee hänestä friikkiä, vaan yhden monista. Kuuntelu kuuntelulta hämmästyttävämmäksi ja kiehtovammaksi käyvä LP on huikentelevaisen avant-popin mestariteos, joka ei saanut likimainkaan yhtä suurta huomiota osakseen kuin samoissa maisemissa liikkuvat How to Dress Well, Purity Ring tai Grimes. Miksi, siihen ei yhdelläkään levyn pauloihin joutuneella voi olla vastausta.

Video ei ole enää saatavilla

Kevin – Ebb and Flow

Ebb and Flow ei ole välttämättä yksi vuoden kolmesta parhaasta albumista, mutta sen kuuleminen ensimmäinen kerran – livenä Tampereen Telakalla – oli epäilemättä yksi vuoden sykähdyttävimmistä musiikillista kokemuksista. Pitkän ja kumpuilevan taipaleen ensin puolihumoristisesta harrasteprojektina ja sitten vara-Strokesina ja vara-TSOOLina taittanut (1990-luvun) Suomi-indien superbändi kuulostaa vihdoin kolmannella albumillaan vain ja ainoastaan itseltään. Ebb and Flow soi pakotonta ja luonnollisesti virtaavaa klassista rockia, jossa bändin jäsenten ilmeiset musiikilliset vaikuttimet psykedeliasta poppiin ja progesta kenkiintuijotteluun sulautuvat hämmästyttävän letkeäksi kokonaisuudeksi, jollaisesta bändin parhaat hetket olivat tähän asti antaneet vain epämääräisiä lupauksia. Vähemmästäkin herkistyy.

Video ei ole enää saatavilla

Mike Hadreas, lupaus paremmista unista.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolme vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Anton Vanha-Majamaa.

Tiiu Helinä: Veli

Laulelmia, joiden vähäeleisissä tarinoissa kuuluu suomalaisen kansanmusiikin vaikutus. Taustoja, jotka polveilevat post-dubstepin ja kokeellisen elektron ympärillä. Yhdistelmä haastaa paperilla, mutta hurmaa soonisessa muodossaan. Helinä Tanner tavoittaa pienissä kertomuksissaan paljon yksinäisyyden ja syrjäytymisen kaltaisista tiloista. Samuli Tanner säestää äänillä, jotka eivät koskaan dominoi, mutta vaativat kuulijan huomiota. Tuotannoltaan Veli on täydellinen: intiimi, hauras ja kristallinkirkas. Epätodennäköisistä elementeistä syntyy harvoin näin suurta musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Cloud Nothings: Attack on Memory

”Call me over, ’cause I can’t stay awake”, lauloi Dylan Baldi parin vuoden takaisella Cloud Nothings -debyytillään. Slacker-popista kolme kerrosta syvemmälle tylsistyneen mielen kellarikerroksiin, ja sieltä löytyy Steve Albinin tuottama Attack on Memory. Baldi ei enää väistele apatiaa, vaan vajoaa siihen yksi kalpea raaja kerrallaan. Kyse on modernin kitararockin tulevasta kulttiklassikosta: albumista, jonka paha mieli, sitä nerokkaasti säestävät pop-melodiat ja sopivan löyhä rakenne olisivat yhtä kotonaan 1980-luvun lopun nuhjuisissa Seattle-baareissa kuin 2010-luvun indie-klubeillakin.

Video ei ole enää saatavilla

Perfume Genius: Put Your Back N 2 It

Silloin tällöin tulee vastaan musiikkia, johon tietää haluavansa nukahtaa ilta toisensa jälkeen. Mike Hadreasin toinen albumi on täynnä suloisia ääniä, joiden harva sommittelu antaa kuulijalle tilaa kulkea niiden seassa vapaasti. Levy on täynnä kipua, sivullisuutta ja mahdotonta rakkautta. Sitä säestää ennen kaikkea piano, joka yltyy vaikeimpina hetkinään angelobadalamentiaanisiin sävelkulkuihin. Jos koet tarvetta nukahtaa omaan nyyhkytykseesi, ja nähdä sen jälkeen kauneimpia unia, laita Put Your Back N 2 It soimaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Homeboy Sandman: Subject: Matter

Queensissa varttunut Homeboy Sandman on uusi ja outo rakkaus kuulijalle, joka on viimeisen vuoden altistanut itseään 2010-luvun itseään loputtomiin reflektoivalle, puolisatiiriselle ja arvoiltaan avoimelle uudelle hiphopille. Tuotteliaan räppärin EP on teksteiltään älykäs ja poikkeuksellisen notkea, biiteiltään retro tekemättä siitä numeroa. Räpin valtavirrassa Sandmanille ei välttämättä juuri nyt ole tilaa, mutta jotenkin tuntuu, ettei se haittaa häntä yhtään.

Video ei ole enää saatavilla

Jessie Ware on ihana ihana ihana.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä reissueta, ep:tä tai kokoelmaa. Vuorossa on Santtu Reinikainen.

Karri Koira – K.O.I.R.A.

Ymmärrän että tämä saattaa rikkoa joulukalenterimme sääntöjä, mutta kun 5 000 merkissä pystyy sanomaan niin paljon enemmän kuin 500 merkissä – ellen ole sitten ymmärtänyt asiaa drastisesti väärin. Koska satuin horisemaan kyseisestä levystä tuon verran juuri tänään, aion nyt luikahtaa kuin koira veräjästä. (Anteeksi.)

Video ei ole enää saatavilla

Jessie Ware – Devotion

Jessie Ware on ihana. Ihana, ihana, ihana. Hän ei ole ihana pelkästään siinä merkityksessä, jossa sellaiset hattarankevyet pop-prinsessat kuin Carly Rae Jepsen ja Katy Perry ovat ihania. Hänen musiikkinsa luiden päällä on lihaa ja hänessä on substanssia; lyhyesti, hän on artisti johon voi rakastua. Devotionin ytimessa sykkii brittiläinen klubimusiikki, joka yhdistyy lähes paranormaalissa sopusoinnussa soul- ja pop-vaikutteisiin. Albumi on kuluvan vuoden paras kokoelma kappaleita; sen pariin haluaa palata uudelleen ja uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Gallows – s/t

Kuten muista valinnoista voi ehkä päätellä, en ole varsinainen hardcoren suurkuluttaja. Joskus mikään ei kuitenkaan osu naulan – tai omaan – päähän paremmin. Vuonna 2012 elin noin neljän viikon jakson, jolloin en kuunnellut käytännössä katsoen mitään muuta musiikkia. Tämä valinta olkoon ylistys sille ajanjaksolle. Laulajaa vaihtaneen Gallowsin aiemmin löysähkö NME-hc on napakoitunut uutuusalbumilla ratkaisevasti – minkä ansiosta minäkin retkahdin bändiin ensi kertaa. Albumi yhdistelee juuri sopivassa suhteessa hardcoren lihaksikasta ryskettä post-hc:n monisyisiin tunnelmiin mutta myös reippaisiin vanhan koulun katupunkin hoilotusmelodioihin. Lopputulos on reippaasti turpaan vetävä ja tarttuva levy, josta muidenkin kuin tatuoitujen liippalettien voi olettaa tykkäävän.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Pierce saa räntäsateen näyttämään galaksien rakastelulta.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä ep:tä, kokoelmaa tai reissueta. Vuorossa Kari Koivistoinen.

The Shins – Port of Morrow

Valittaessa bändiä, joka tekee täydellistä musiikkia, The Shins huopaa kärkikahinoihin vaivattoman oloisesti. James Mercerin iloisen diktatuurin alla on syntynyt jo neljä erinomaista albumia, jotka saavat halaamaan tyynyä. Port of Morrow ei ole edes bändin paras, mutta se hypnotisoi kyynisen punkkarinkin juoksentelemaan kedolla päivänkakkarat hampaissaan. Levy on epätodellisen koskettava ja tällä kertaa jopa yllättävän lähestyttävä, vaikka jälkimmäinen tosiasia saattaakin joitain puristeja skreboista hangata. Ihan sama. The Shinsin arvostelu on kuin väittäisi taivasta liian siniseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Spiritualized – Sweet Heart Sweet Light

Suuruudenhulluus on aina riski. Se saa artistin näyttämään joko säälittävältä kylähullulta, suhteellisuudentajunsa menettäneeltä miljonääriltä tai rohkealta visionääriltä. Kun tämän asenteen sulattaa levymuotoon, saattaa itsekritiikin täysin menettänyt artisti rakastua omaan kakkapökäleeseensä ja tuloksena puristuu The 2nd Law. Tai sitten pompöösit jouset, ylipitkät kappaleet, typerät sanoitukset ja oman persoonan (pippelin) tutkistelut voivat toimia maailmanpyöränä, joka saa sydämen puristumaan kasaan ja räntäsateen näyttämään galaksien rakastelulta, jota halkoo yksisarvisella ratsastava Jeesus. Huh?

Video ei ole enää saatavilla

Django Django – s/t

On harvoin hyvä merkki, jos joutuu miettimään, kuinka tosissaan bändi on tekemisiensä suhteen. Django Django on yrittänyt parhaansa ollakseen helppo maali. Kyseessä on kasa ärsyttäviä taidekoulurunkkareita, jotka käyttävät kookospähkinöitä soittimina, pukeutuvat livenä mm. safari- ja lentäjä-asuihin ja koristelevat lavaa palmunlehdillä. Mutta minkäs teet, kun ryhmän debyytti on hysteerinen, tarttuva hyvänolon trippi maailmaan, jossa musiikkigenret on julistettu tarpeettomaksi. Se laskeutuu preerialle auringonlaskun aikaan kuin diskovaloihin kietaistu, pillastunut marakatti. Tämä ei ole ihmisen synnyttämää musiikkia. Täysin hoopo Wor pakottaa tanssilattialle ja kiertoradalla pörisevää Hail Boppia on pakko rakastaa. Onko tämä kultti ja jos on, miten siihen pääsee mukaan?

Video ei ole enää saatavilla

Grouper heittäytyi aiempaakin eteerisemmäksi.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä reissueta, kokoelmaa tai ep:tä. Vuorossa Tapio Reinekoski.

Grouper: Violet Replacement: Sleep

Kitara-feedbackilla, juuri ja juuri henkäykseksi kiteytyvällä laululla sekä huurtuneilla melodian varjoilla valvetta parempia painajaisia tehnyt Grouper eli Liz Harris eteeristyi tänä vuonna entisestään. Abstraktin ääniluonnosteluteoksen Violet Replacementin toinen osa Sleep onnistuu tempussa, josta jokainen ambient-puoskari salaa haaveilee: antamaan ääniplacebon sijaan rauhoittavaa, joka herkistää kaikelle. Vajaan tunnin kestonsa aikana Sleep poimuttuu Harrisin mystisten c-kasettien kätköjen tarkkaan harkitusta ja huomaamatta huomion vievästä kerrostelusta tilaksi, jossa viettäisi aikansa kaikkein mieluiten. Toiston massasta alkaa erottua kuvioita, suuntaa jonnekin, tarkoitusta jollekin – onnea, jonka tarpeeseen havahtuu vasta kun äänet häviävät, nauhat loppuvat ja Harris kääntää viimeisenkin nupin kiinni.

Video ei ole enää saatavilla

…tai kokonaan Spotifystä.

Actress: R.I.P

Darren Cunninghamin rave-haudanavaus on edennyt ruumiinavausvaiheeseen. Hänen patologinsa Actress paloittelee ja siirtää mikroskoopin alle Brittein saarten housen, garagen, junglen, breakbeatin, dubstepin ja niiden kaikkien muidenkin tunnistettavat ihonriekaleet ja luunjämät. Jotkin levyn biitit tunnistaa enää hammaskarttojen avulla, toisinaan ne joutuu kuvittelemaan itse kaiken oheishälyn sekaan. Muutama kappale saa onneksi muutkin kuin nörtähtäneet hermoradat nytkymään. Ehkä seuraavaksi Actress kloonaa aineksistaan uuden Frankenstein-genren, joka täyttää MTV:n vuonna 2022.

Video ei ole enää saatavilla

Vatican Shadow: Ornamented Walls

Prurient-nimellä ja liian monella muulla aliaksella väkivaltaista suhinaa, pihinää ja kokaiinikuolemalta kuulostavaa painu nyt helvettiin siitä -noisea tehneen Dominick Fernow’n toistaiseksi miellyttävin projekti on Vatican Shadow. Heltymättömästä sekvensseri-jynkytyksestä, epätoivoisesta jihadista ja äärikristillisestä öljysodasta, piuhojen läpi ajetusta c-kasettisuhinasta ja spastisesta raivosta – niistä on vuoden ankein ja turmelluin livelevy tehty. Teknostakin saa käsitetaidetta, joka tuntuu ja haisee pahalta – ja jonka tahtiin hävettää liikahtaakaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Annette Peacock: I’m The One

Yhdeksi suurimmista unohtuneista levyistä uudelleenjulkaisunsa myötä julistettu I’m The One on tyrmäävä ompelus free-jazzia, motownia, lällyä soulia ja syntikkaulinaa. Ensimmäisten joukossa Moog-syntetisaattorin lelukseen saanut ja sillä ääntään pistävästä hauraaksi luontevasti manipuloiva Annette Peacock taisi vuonna 1972 tehdä kaiken siistin ennen muita. Musiikin lisäksi hän taiteili avant-garde-nonparellien Albert Aylerin ja Salvador Dalín kanssa ja nai 19-vuotiaana basisti-demiurgi Gary Peacockin.

Video ei ole enää saatavilla

Yona, ei pelkkää koivuntuohta ja tähtipölyä.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä kuluneen vuoden kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Niko Peltonen.

Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet – Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Olin sivuuttanut Yonan aiemmat levyt, koska tiettyjen haastattelulausuntojen perusteella pidin häntä niin sfääreihin leijaillena hippinä, että musiikkinsakin olisi pelkkää koivuntuohta ja tähtipölyä. Tätähän se onkin, mutta mitä väliä: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa on niin täydellisesti oma romanttinen ja melankolinen satumaailmansa, ettei sen soidessa muita maailmoja tarvita. Yona itse on tuon maailman sydämensä särkenyt prinsessa, mutta vaikka tätä musiikkia ei olisi olemassa ilman häntä, ei sitä olisi olemassa myöskään ilman 11-henkistä, huikean taitavaa ja uskomattoman herkkävireiseen ilmaisuun kykenevää orkesteria. Chanson, laulelma, tango tai psykedeliahuuruilu – kaikki otetaan leikiten haltuun. Pitkine instrumentaaliosuuksineen tämä musiikki kaihtaa helppoa iskelmämuottia ja rikkoo kaikki kategoriarajat.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne – Words and Music by Saint Etienne

Vuoden comeback. Yleensä en kannata levyjen tekemistä levyistä, mutta ihanalle ja maailman brittiläisimmälle Saint Etiennelle tämä aihemaailma on niin vahvasti heidän taiteensa ydintä, että kunnianosoituksesta popmusiikille tuli heidän pitkän uransa tasaisimmin loistokas ja mahdollisesti paras albumi. Biisien taso liikkuu akselilla erinomaisesta nerokkaaseen, ja joukkoon on annosteltu euforisia tanssihittejä, melankolista keskitempoa ja suloisenhaikeita balladeja juuri niin kuin pitääkin. Levystä tulee mieleen kesä, nuoruus ja Lontoon puistot. Ne eivät voi mitenkään tulla liian usein mieleen.

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Yö Rovaniemellä

Väärän Rahan suhteen olen aavistuksen jäävi, mutta jos kysytään, mikä musiikki on vaikuttanut elämääni kuluneen vuoden aikana eniten, vastaus on helppo. Kaikkein päällimmäisenä ovat lukuisat keikkamuistot: Kumpulan kyläjuhlilta, Kalasataman Konttiaukiolta, Kääntöpöydän luomukahvilalta, Lahden Torvesta. Tanssit saatiin aikaan kaikkialla, ja järjestään ilmassa oli niin paljon rakkautta ja yhteen ja samaan ihmiskuntaan kuulumisen tuntua, että läsnäolleille maailma on varmasti parempi paikka tämän yhtyeen takia. Levy on erinomainen sekin ja vie orkesterin Lapland-Balkan -soundia kohti uusia ääripäitä: niin suoraviivaisempaan iskelmään kuin härskiin hekumaan ja atmosfäärisiin balladeihinkin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Kauko Röyhkä – Olen messias: Valitut teokset 1980-2012

Superfanille kuuden cd:n  Röyhkä-boksi oli vesi suunnilleen niin kielellä odotettu kuin tällainen julkaisu voi olla. Narttua väheksyvistä biisivalinnoista voisi mussuttaa maailman tappiin, eivätkä ennen julkaisemattomat demot ja livevedot ole ehkä kuin kiinnostavia, mutta Röyhkän omakätiset kansitekstit pelastavat paljon. Ennen kaikkea tämä laatikko kuuluu kirjahyllyn kunniapaikalle todisteena siitä, kuinka älyttömän paljon upeita lauluja tämä mies on tehnyt.

Video ei ole enää saatavilla

Tämä mies väittää asuvansa lähelläsi. Aika huolestua?

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Vuorossa Joni Kling.

Death Grips: – The Money Store

Jos Death Grips olisi jouluruoka, se olisi karrelle liekitetty kekripässi pirunmarjahyytelöllä. Stefan ”MC Ride” Burnett on kuin PCP-päissään tarinoiva Uncle Remus ja taustalla Zach Hill takoo punkahtavaa noisepainajaista. Meno yltyi entistä synkemmäksi, kun bändi julkaisi lokakuussa No Love Deep Web -pitkäsoiton omin luvin Creative Commons -lisenssillä (käytäntö, jonka soisi yleistyvän, koska kuka nyt oikeasti lafkoja tarvitsee!?) Money Store on kuitenkin turvallisempi paikka aloittaa tutustuminen yhtyeeseen… Jos turvallisuus nimittäin meinaa sinulle vaikkapa vehkeen työntämistä keittiönlavuaarin jätemyllyyn. Hustle Bones, Punk Weight ja Get Got jyrisevät 2010-luvun sortuvia infrastruktuureja filistiinejä datakultteja. Hacker taas oli viime kesän tarttuvin ja uhkaavin vaihtoehtohitti. Kun Burnett kertosäkeessä mesoaa: ””I’’m in your area, I know the first three numbers””, kannattaa ehkä varmuuden vuoksi vaihtaa PIN-koodit.

Video ei ole enää saatavilla

Light Asylum: s/t

Vuosi 2012 oli synkähkö sekä levytarjonnassa että julkaistun materiaalin yleistunnelmassa. Tummanpuhuva metallimusiikki puhutteli hevistereitä ja Swans ”ihastutti” möhöilijöitä. Frigidejä elektrolevyjä kuultiin muun muassa Trustilta ja White Carilta, mutta vuoden tanssittavimman darkwave-albumin teki kuitenkin Light Asylum. Tanssilattia tosin kuulostaa miinoitetulta ja Shannon Funchessin jaloissa on bilekorkkareiden sijaan teräsvahvisteiset maihinnousukengät. Bruno Coviellon tuottamat konetaustat nyökkäävät industrialin suuntaan, mutta Light Asylum nousee genrekliseiden yläpuolelle fyysisyydellään. Se onnistuu kuulostamaan yhtä aikaa sekä vintagesyntetisaattoreilta että valtavalta, murisevalta moottoriajoneuvolta tai saksanpaimenkoiratarhalta vailla Murren Murkinaa. Tässä on joulupöydän S&M-kammioksi rakennettu piparkakkutalo. Varo nielaisemasta diskopalloa, sillä se on tehty lasinsiruista.

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony: Zoo

Thin Lizzy menee vuonna 1978 Berliinin Hansa-studioille äänittämään mahdollisimman riisutun levyn.  Nauhat hyllytetään, mutta siivooja Harpon T-paidassa löytää ne ja vie kotiin. Tyttöystävä kutoo niistä neuleen, koska on kylmä sota ja ulkona on ihan hiton kylmä kulkea pelkässä Harpo-paidassa. Siivoojasta tulee kuuluisa ja hän pääsee Kaliforniaan siivoamaan. Hän siivoaa Ramonesin studiota End of the Centuryn nauhoituksissa. Phil Spector tulee paikalle ja uhkaa ampua, jos ei saa nättiä neuletta itselleen. Spector antaa neuleen lahjaksi vieraantuneelle tyttärelleen, ettei tämä karkaisi kotoa. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) tytär kuitenkin liftaa Wisconsiniin Melvinsin pakussa. Perillä hän vaihtaa paidan Fugazin kasettiin. Se on hänen mielestään aivan kuraa ja hän äänittää päälle My Chemical Romancea. Zoo ei ehkä ole vuoden paras levy, mutta se on parhaiten Rockin Maailman Ytimessä. Zoo on joulupöydän vetelä riisipuuro ja ylikäynyt kotikalja, joita ryystämällä nahkatakkimaukat jaksaa eteenpäin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Four Tet: –Pink

IDM-termi luultavasti keksittiin 1990-luvulla pilkattavaksi vain, jotta se voitaisiin kaivaa 2000-luvulla Kieran Hebdenin Four Tet -nimellä julkaisemaa nörttielectronicaa kuvaamaan. Tai keksikää itse joku parempi ilmaisu. Lopulta sillä ei ole väliä. Vuonna 2012 Four Tet tekee edelleen täysin ylitse muiden olevaa, omalaatuista musiikkiaan – tällä kertaa singleraitoja kokoavan albumin muodossa. Jos vuoden ehdottomasti paras kokoelma ei herätä sympatiaa, olet sinä joulupöydän tunteeton lipeäkolja!

Video ei ole enää saatavilla

Thåströmin tuima katse.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea tämän vuoden levyjulkaisua ja halutessaan yhtä reissueta tai ep:tä päälle. Vuorossa Mikael Mattila.

Thåström – Beväpna dig med vingar

Ebba Grönin maestrona ja ”Ruotsin Ismo Alankona” tunnettu nero nousi yllättävän äkkiä yhdeksi suosikkilauluntekijöistäni, ja kieltämättä mainittua Alankoa korkeammalle pykälälle omassa arvostushierarkiassani. On kaiketi uskottavampaa, kun Folkhemmetin kiiltokuvauniversumista paljastuu Joakin Thåströmin kaltaisia ulkoringin edustajia. Beväpna dig med vingarin soundi pureutuu teolliseen kalkkeeseen ja tummaan film noir-kuvastoon, mutta lopputulos on yllättävän kuulasta kuultavaa. Levyllä iskelmätähdet tukeutuvat yhä Raamattuun, pornolehtiin ja viinaan, mutta esimerkiksi nimikappale ja Samarkanda kääntävät öisen Berliini-soundin suorastaan optimistiseksi. Tarinoista välittyy välillä poikkeuksellinen ilo ja lämmin nostalgia. ”Huomenna kaikki paranee”, kuiskaa naisääni Låt dom regnassa. Vaan siihen asti Thåström toteuttaa sitä traagista ristiriitaa, jossa yhden miehen apeudesta syntyy vuodesta toiseen suurenmoisia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kuusumun Profeetta – Huutoja hiljaisesta huoneesta

Vuoden 2008 Lyhtykuja oli raskas ja syntikkasäksätyksessään jopa vieraannuttava, ainakin bändin orgaanisempaan soundiin tottuneen näkökulmasta. Hiljaisen huoneen huudot kaikuvat halki profeettain tuotannon, koostaen bändin aiemmista elementeistä jälleen uudenlaisen, mutta silti selkeästi Kuusumun Profeetalta kuulostavan lopputuloksen. Kappalemateriaali on melkoisen tummasävytteistä ja melankolista ja ehkä juuri siksi säkkipimeät syysillat kuluivatkin tämän levyn myötä rattoisasti, lumen hiljaista maahan satamista odotellessa. Mika Rätön sadunomainen tarinointi universaaleista yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja menetyksen tunteista tarjoillaan slaavilaisella mollipaatoksella sekä videopelimelodiikalla. Välillä levyn raskasmielisyys lipsahtaa jo pelottavan puolelle, mutta koskettavaa ja kaunista tämä ulosanti on joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Pöläkkä – Pöläkkä

Kokkolalaisista kansanmusiikkiopiskelijoista koostuva Pöläkkä ei anna opiskelijuutensa kuulua lopputuloksessa ainakaan negatiivisessa mielessä. Pikemminkin bändin akateeminen viimeistelemättömyys on vain hyve: kuusikko on naittanut pop-estetiikan ja perinnesoundin jotain Lauri Tähkää etevämmin ja lisännyt mukaan pari maalailevaa instrumentaalikuvaelmaa sekä yhden avantgarde-operetin Saarijärven Paavosta. Kirjavan, kanteleista, banjoista, jouhikoista ja ties mistä koostuvan klangin viimeistelevät vielä reteät yhteislaulut. Olen hokenut levyn ilmestymisestä saakka, että jos popnörtille pitäisi yksi kansanmusiikkijulkaisu menneen vuoden tarjonnasta ojentaa, olisi luontevin valinta levyllinen Pöläkkää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Absoluuttinen Nollapiste – Suljettu

Jos olisin arvioinut tämän uusintapainoksen Nuorgamissa, olisi se sanut kunnian olla sivuston ensimmäinen täydet pisteet saanut levy. D-puolen demot ovat kiinnostava dokumentti mestariteoksen luomistyöstä, ja kuulostaahan vinyyli aina paremmalta, vaikka muusikoiden.nettiin kaiketi nämä horinat Spotify-aikakaudella kuuluvatkin. Suljettu on kuin traaginen, lama-Suomen maaseudun ahdasmielisyyttä kuvaava sukupolviromaani. 23-vuotiaan Tommi Liimatan eepos on yhä hätkähdyttävän näkemyksellinen kokonaisuus, joka suodattaa rovaniemeläisnäkökulmasta nähdyn suomalaisen mielenlaadun liikuttavasti isän ja pojan kipeän suhteen muotoon, irvokkaan pikkukylän toimiessa tragedian näyttämönä. Nykyäänhän kaikki tarinankertojat ovat paenneet Kallioon, joten saa nähdä, onko uusia Liimattoja enää tulossa.

Video ei ole enää saatavilla

Miguel, pelimies.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolme vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä reissueta tai ep:tä. Juuso Janhunen avaa luukun 15.

How to Dress Well – Total Loss

Aivan jumalattoman ärsyttävällä artistinimellä varustettu ja aivan jumalattomasti joitakin kuulijoitaan ärsyttävällä falsetilla laulunsa läpi vievä Tom Krell ujuttaa niin sulavasti lo-fi-äänimattoa hekumoiviin R&B-tunnelmointeihinsa, että silmälasit huurustuvat jo pelkästä ajatuksesta. Etäistä, haurasta ja taivaan sineen kohoavan unenomaista panomusiikkia on tässä maailmassa aivan liian vähän. How to Dress Well on parasta mitä kuka tahansa kotioloissa karhuntaljalla bokserisillaan Princen päälle lauleskeleva olohuone-elostelija voi kuvitella. Herkän rakastajan valinta 2012.

Video ei ole enää saatavilla

DIIV – Oshin

Mistä nämä laulut oikein kertovat? Mitä Zachary Cole Smith tovereineen oikein hoilaa kaikuisen laulusoundinsa ja vielä kaikuisemmin soivien kitaroiden alla? Vastauksella ei ole väliä, sillä DIIVin ytimessä on utuinen mahtipontisuus, sellainen paatos, joka saa vimmaisesti rullaavat ja pirullisen yksinkertaiset kitaramelodiat tunteutumaan joka lihakseen, laittaen ne nykimään hiljalleen kappaleen mukana. DIIVin musiikki nielaisee helisevään massaansa ja peittelee lämpimästi kuin untuvaviltti jääkylmänä krapula-aamuna. En osannut Oshinin ilmestyessä odottaa mitään, mutta jo ensimmäisellä kuuntelulla tuli sellainen fiilis, että nyt on tehty alusta loppuun toimiva levy, mikä on jokseenkin harvinaista nykyään.

Video ei ole enää saatavilla

Miguel – Kaleidoscope Dream

Jaahas, että Frank Ocean oli tämän vuoden R&B-kentän hypetetyin pelimies? Olihan se juu, mutta vuoden parasta R&B-levyä Ocean ei tehnyt. Sen teki Miguel, jonka yhdeksänkymmentälukulaista kutumusiikkia, vanhahtavaa soul-poppia ja modernia klubi-soundia yhdistelevä teos on juuri sitä, mitä R&B on kaivannut: tasapainoinen, kokonaisuutena kantava ja biiseiltään monenkirjava levy, jolta ei puutu herkistelyä tai alan makuuhuonesankareille tyypillisiä iskurepliikkejä. Adorn, How Many Drinks ja Pussy Is Mine – siinä kolme tämän vuoden top 5 -R&B-biisien joukkoon kuuluvaa kappaletta, ja kaikki samalla levyllä.

Video ei ole enää saatavilla

David Longstreth – mies, joka vituttaa Joonas Kuismaa – yhtyeineen.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuonna 2012 ilmestynyttä täyspitkää sekä halutessaan yhtä ep:tä tai reissueta. Vuorossa Joonas Kuisma.

Dirty Projectors – Swing Lo Magellan

Vuosi 2012 oli minulle erityisesti ulkomaalaisen musiikin puolesta kädenlämpöinen. Vilpittömän hehkuttamisen arvoisia pitkäsoittoja oli vaikea keksiä. Vaikka Swing Lo Magellan on valintani vuoden levyksi, on suhteeni siihenkin kaksijakoinen ja ambivalentti. David Longstreth kykenemättömyys mihinkään yksinkertaiseen tai suoraviivaiseen vituttaa. Toisaalta koen nautintoa etääntyessäni miehen musiikista ja kamppaillessani saavuttaakseni kappaleiden punaiset langat. Oheinen avausraita Offspring Are Blank esittelee kokonaisuuden pääelementit: laiskan käsienläpsyttelyn, A-osan kertakaikkisen kempon laulumelodian ja lopulta kertosäkeen puhdistavan orgastisen sähkökitaran.

Video ei ole enää saatavilla

Ariel Pink’s Haunted Graffiti – Mature Themes

Alkuun Mature Themes tuntui pettymykseltä. Missä olivat edeltävältä Before Today -albumilta tutut Round and Roundin kaltaiset hetilämpimät hitit? Mitä oli tämä eltaantuneelta spermalta kuulostavan Kinski Assassin -avaajan narsistinen synavenkoilu? Levyn pariin oli kuitenkin palattava uudelleen, kun herra Pink alkoi syksyllä hölistä lehdistössä panemisesta, beta-urosten vallankumouksesta ja monogamian luonnottomuudesta. Muun muassa The Quietuksen Joe Kennedy pahoitti mielensä. Tämä kaikki oli hyvin huvittavaa ja paljasti Mature Themesin musiikin pohjimmiltaan juuri niin flipanneeksi ja härskiksi kuin miltä se kuulostaakin. Lopulta levyn nimikkobiisi, Symphony Of The Nymph ja Baby päätyivät vuoden suosikkikappaleitteni joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

David Byrne & St. Vincent – Love This Giant

Love This Giant ei lopulta ole suunnattoman onnistunut tai kestävä levy. Kiinnostava se kuitenkin on. Kahden eri aikakauden vaihtoehtostarat tekivät yhteistyötä sekä sukupolvien kuilun että kirjaimellisen etäisyyden yli. Marssibändille sävelletyt kappaleet nimittäin kirjoitettiin sähköpostin välityksellä. Popmusiikkia tehdään liian harvoin vaskipuhaltimille, joskin tällä levyllä ratkaisu muuttuu jatkuvan toisteisuutensa vuoksi hauskasta tehokeinosta kyllästyttäväksi loppua kohden. Love This Giant on kuitenkin oivallinen krapularyyppy niille kaltaisilleni, jotka eivät ole vieläkään päässeet yli St. Vincentin keikasta kesän Flow-festivaaleilla ja joiden sydämessä on erityinen paikka Talking Headsiä varten.

Video ei ole enää saatavilla

El-P, etäisesti James Murphyn näköinen mies.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuonna 2012 ilmestynyttä täyspitkää sekä halutessaan yhtä ep:tä tai reissueta. Vuorossa Niko Vartiainen.

El-P – Cancer 4 Cure

El-P eli Jaime Meline laittoi tänä vuonna ulos niin viimeistellyn ja hiotun levykaksikon, että vähemmästäkin olisi tullut ähky. Soololevynsä lisäksi Meline tuotti atlantalaisräppäri Killer Miken R.A.P. Musicin, jolla etelävaltio-rap, poliittinen raivo ja synkät New York -biitit lyövät kättä. Cancer 4 Curella El-P jatkaa samalla vainoharhaisella tieteisfiktiolinjalla, mistä hänet on opittu tuntemaan jo Funcrusherin ajoilta. Biittejä El-P on aina osannut takoa, ja levyn komeille instrumentaaleille on jätetty ansiosta tilaa. Vuoden 2007 I’ll Sleep When You’re Deadiin verrattuna Meline on nostanut tasoaan räppärinä eikä hän tällä kertaa vajoa yhtä pateettisille tasoille. Levy on Melinen soolouran paras ja lukuisista vieraista huolimatta se on täysin hänen näköisensä.

Video ei ole enää saatavilla

Various Artists – Don’t Break My Love: A Collection of Lost Memories from Sunset & Clown

…eli Nicolas Jaarin toinen, tai vähintäänkin puolestoista albumi. Jaarin johtaman Clown & Sunset -levymerkin kokoelmalevy oli kauan vuoden hankalimmin kuultavia julkaisuja – se julkaistiin maaliskuussa pienenä alumiinikuutiona, johon pystyi yhdistämään kaksi paria kuulokkeita. Väitetysti tuo 40 dollarin arvoinen metallikuutio, nimeltään The Prism, oli vielä hyvin hauras ja rikkoutui helposti. Onneksi Jaar ja kumppanit tulivat järkiinsä ja laittoivat kappalekokoelman myyntiin digitaalisessa muodossa marraskuun lopussa, sillä Don’t Break My Love -kokoelma kuuluu vuoden parhaimpiin. Kuunnellessa sitä voin jossain määrin ymmärtää julkaisumuodon: nämä kappaleet ovat tarkoitettu nimenomaan suoraan korviin annosteltavaksi. Levyn – tai kuution – huippukohta Avalanche on upea ja rauhallinen pianoballadi 2010-luvun elektroniseen musiikkiin yhdistettynä. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran Jaarin mahtavassa Essential Mixissä, luulin kuuntelevani Feistiä, niin hyvin Sasha Spielbergin laulu voisi The Reminderille sopia.

Neil Young & Crazy Horse – Psychedelic Pill

Puolitoista tuntia? Ja yksi lähes puolituntinen kappale? Eihän tämä ole vielä edes pitkä! Ja kyllähän Niilolle aikaa pitää löytyä. Psychedelic Pillille Young ja luottoyhtye Crazy Horse ovat löytäneet loistavan soittovireen ja erityisesti Ramada Innin ja Walk Like A Giantin kohdalla kuusi-seitsenkymppisten soittoniekkojen jameja kuuntelee hypnotisoituneena. Youngin tekstikynä ei kenties ole enää terävimmillään – Driftin’ Back sen todistaa – mutta kun soitto on näin hyvää, hiphop-hiukset ja mp3-valitukset unohtuvat.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Wilco – Roadcase

Joviaaleina miehinä Jeff Tweedy ja kumppanit ovat ottaneet jamibändeiltä tutun kaavan käyttöönsä ja ryhtyneet julkaisemaan keikkataltiointeja verkkosivuillaan: http://wilcoworld.net/#!/roadcases/ Jos olet jäänyt miettimään kaiholla livevetoa Impossible Germanysta ja Nels Clinen sooloja, ei tarvitse kuin mennä bändin sivuille ja ostaa taltiointi tiedostoina koneelle. Impossible Germany ja muutama muu biisi löytyvät jokaisesta settilistasta, oma suosikkini Poor Places on harvinaisempi. Mutta sekin löytyy. Tältä kuulostaa yksi maailman hienoimmista livebändeistä.

Video ei ole enää saatavilla

Makuuhuonepoppari pärjää myös tottumustensa vastaisessa ympäristössä.

Levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä kuluneena vuonna ilmestynyttä uusintajulkaisua, ep:tä tai kokoelmaa. Vuorossa Antti Piirainen.

Sleigh Bells – Reign of Terror

Muistan vielä kun en pitänyt Sleigh Bellsistä. Bändi tuntui typerältä, ja ruksasi kaikki kohdat ”tyhmä trendibändi, joka katoaa ensi vuoteen mennessä” -listassa. En odottanut yhtään mitään Reign of Terrorilta. Tai no, oikeastaan odotin totaalista floppia. Sitä hetkeä kun paljastuisi tämän projektin sisällöttömyys ja joutavuus. Ensikuuntelulta True Shred Guitar vahvisti näkemystäni, mutta siitä eteenpäin tapahtui päinvastaisia asioita. Kappale kappaleelta Sleigh Bells valjasti minut rekensä eteen. Mietin tilanteen kestävän ehkä viikon tai kaksi.  Sittemmin yllätyin suuresti kun huomasin Reign of Terrorin soivan stereoissa, kuulokkeissa ja vaikka missä vielä marraskuullakin. Tämähän on kestänyt kuuntelua kohta vuoden? Tämä, jonka otin arvosteltavaksi hieman ilkikurisesti, odottaen että pääsen haukkumaan sitä? Tässä on oman vuoteni positiivisin yllätys. Se on toistaiseksi ainoa onnistunut Loudness War -fetisointi ja saa kaiken 1980-luvulta tänne asti rantautuneen toimimaan. Jos kosminen oikeus toteutuu, vuonna 2020 puolet näistä lauluista soi amerikkalaislukioiden jalkapallo-otteluiden tauolla ja cheerleaderien viuhkat on korvattu piikkipalloilla. Siinä vaiheessa, kun Demons lähtee soimaan, pelinrakentajankin polvet vapisevat kuin lapsen lusikassa oleva hyytelö Jurassic Parkissa. Jurakaudelta ei kuitenkaan löydy mitään yhtä raskasta kuin Reign of Terror.

Video ei ole enää saatavilla

Julia Holter – Ekstasis

Ekstasis avautuu kerroksittain. Mitään rakennetta sillä ei ehkä olekaan: Marienbad ja Boy in the Moon sisältävät lukuisia osia, jotka kääntyvät toistensa päälle, vieden ne maisemareittiä kauas lähtöasetelmistaan. Goddess Eyes II tarvitsee vain yhden toistetun virkkeen kasvaakseen ansaittuun kuuden minuutin mittaansa. Für Felix on ilkikurinen runonjulistus tai ehkä naamiaissalissa lausuttu kirous. Kokonaan kuunneltuna olo on kuin satukirjan viemä: tarinat elävät. Itse asiassa, yksittäiset sanat ja tavutkin elävät, kuten Our Sorrowsin kaihoisissa sopraanomaalailuissa. Holter käyttää kummallista äänimaailmaa, jota tuntuu olevan turha selittää. En mieti musiikkia paljoakaan Ekstasisin soidessa: enemmänkin valokuvausta – väittäkääpä että Goddess Eyesin lauluefekti ei kuulosta hopeanitraatille ja saatte suunnastani vain hämmentynyttä tuijotusta –  kuvataidetta, jopa jalometalleja. Sen tunteen valtaan joutuessa olo on kovin lapsenomainen, ja kaikki ympärillä oleva on kiintoisinta koskaan. Tätä levyä on tuskin haitannut pieninkään turha henkinen rajoite, ja Julia itse seisoo sen levyn keskellä tuimana, päättäväisenä ja täynnä pieniä temppuja jotka ällistyttävät kerta toisensa jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Gossamer

On aina riskialtista käyttää parhaita melodioitaan: jos levyn laatu ei ole tasainen, se varjostaa vähemmän kehittynyttä materiaalia entisestään. Passion Pitin kaoottisella kakkoslevyllä niin ei käy siksi, että se sisältää enemmän koukkuja kuin troolarilaivasto. Maanis-depressiivinen laulaja Michael Angelakos on sen pääsyötti: jokainen hänen tarinansa kertoo hermoromahduksesta tai sen seurauksista. Tämän takia hellyttävät anteeksipyytelyt uivat ristiin hätähuutojen kanssa. Näin angstista musiikkia voi myydä vain Passion Pitin musiikillisen annin kautta: se on kuin amfetamiinilla maustettua mansikkajäätelöä, vaikutus on pitkäkestoinen ja se alkaa heti. Mutta mitä houkuttavin ulkokuori on petollista, sillä silloin joutuu kuulemaan myös Angelakoksen huolta, jota on paljon. Se on sen arvoista: Gossamer on tämän vuoden melodisen euforian lähde. Hideaway, Mirrored Sea ja It’s Not My Fault I’m Happy pureutuvat suoraan aivokuoreen. Hyvällä onnella ne eivät soi päässäni tähän aikaan ensi vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Atomic Forest: Obsession

Yksi vuoden parhaista uudelleenjulkaisuista löytyi yllättävästä paikasta. Intialainen psykerock-yhtye Atomic Forest oli pitkään Obsession-kappaleensa johdosta ylistetty, mutta mitään tietoa muista mahdollisista levytyksistä ei löytynyt. Onneksi niitä oli, ja viimeinkin tänä vuonna ne ilmestyivät.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka ei kuulu joukkoon ja miksi?

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajamme suosittelevat joka päivä kolmea vuoden 2012 albumia. Lisäksi he saavat halutessaan nostaa yhden ep:n, reissuen tai kokoelman vuoden tarjonnasta. Luukun 11 avaa Hannu Linkola.

Moonface with Siinai – Heartbreaking Bravery

Maineensa vakiinnuttaneiden artistien yhteistyökuviot tuottavat harvoin mitään ikimuistoista. Muun muassa Wolf Paradesta ja Swan Lakesta tutun Spencer Krugin ja Siinain liitto tuntuu kuitenkin olevan taivaassa solmittu. Heartbreaking Braverylla molemmat osapuolet kuuntelevat toistensa viestejä herkin aistimin ja reagoivat niihin voimalla. Niinpä yhteistyö kasvaa lähes rajatonta korkoa. Krugin hermostunut tulkinta tuo Siinain äänivalleihin hehtaareittain kosketuspintaa, ja vastalahjaksi Siinai tarjoaa Krugille musiikillisen viitekehyksen, jossa mies pystyy kerrankin tasalaatuiseen suoritukseen. Kyse ei ole kuitenkaan suoraviivaisesta vaihdannaistaloudesta, vaan aidosta yhteensulautumasta, jossa roolit menevät sekaisin ja lopputulos ylittää osiensa summan. Heartbreaking Bravery yhdistää neuroottisen tulkinnan valtaviin tonaalisiin voimiin ja kirkastaa autistisen krautrockin avaruudelliseksi kauneudeksi. Mitä kovemmalla volyymilla albumia kuuntelee, sitä vavahduttavammin se kertoo viestinsä: Moonface ja Siinai ovat tehneet aidosti merkittävän levyn.

Video ei ole enää saatavilla

DDT – Inatše/P.S.

Yksi vuoden ehdottomia kulttuuritapahtumia oli venäläisen DDT:n minikiertue Suomessa. Juri Ševtšukin kipparoima yhtye helli maaliskuussa Helsinkiä ja Tamperetta pitkällä historiallaan ja jämäkällä kulttuurisella painoarvollaan. Yhtye ei kuitenkaan tyytynyt ratsastamaan vanhalla maineellaan. Konserttien rungon muodosti tuore Inatše/P.S.-levy, kolossaaliseen ilmaisuun taipuvaisen Ševtšukin kunnianhimoisin luomus. Järkälemäisellä tupla-albumilla mies käy läpi koko musiikillisen ja kerronnallisen repertuaarinsa kuin testamenttia laatien. Hän vyöryttää ilmoille neuvostolähiön kokoisia riffejä ja karjuu niiden päälle yhteiskunnallisen pahoinvointinsa, mutta malttaa myös helliä pehmeillä soinnuilla ja sielukkaalla humanismillaan. Levy maalaa nykyajasta painajaismaisen kuvan, jonka tauspuolella ovi on kuitenkin avoin muutokselle. Suomi‒Venäjä-seuran laatimat käännökset osoittavat, että ääniryöpyn keskeltä löytyy pohdittavaa jokaiselle kulutusyhteiskunnan kansalaiselle, olipa hänen nimensä Ivan Denisovitš tai Vladimir Putin.

Video ei ole enää saatavilla

Burning Hearts – Extinctions

En tiedä vieläkään varmuudella, mikä minuun iski eräänä helmikuisena varhaisaamuna. Katselin pakkasen kiillottamaa taivasta, jota päivän ensimmäinen kajo koetti hennosti punata, ja annoin Extinctionsin tahdittaa hidasta heräilyäni. Levy ei ehtinyt oikeastaan alkua pidemmälle, kun minut valtasivat yhdellä kertaa rajaton onni, haikeus, levottomuus, rauha, hurmos ja alakulo. Kakkosraidan Into the Wilderness saapuessa kertosäkeeseensä olin jo mennyttä. Kuuntelin laulun läpi kerta toisensa jälkeen sitoutuen siihen yhä syvemmin ja kadottaen samalla täydellisesti kykyni käsitellä sen vetovoimaa. Kun lopulta pääsin kappalelistassa eteenpäin, tiesin Extinctionsin olevan olennainen osa vuoden 2012 äänimaailmaani. Mutta miksi juuri tämä levy? Miksi juuri Burning Hearts onnistui asettelemaan lämmön ja viileyden, sielun ja mekaanisuuden sekä muovin ja luonnon suhteet sellaiseen tasapainoon, joka riisui minut täydellisesti aseista? Oliko kyse oikeasta musiikista oikealla hetkellä, vai olisiko yhtye sulattanut sydämeni joka tapauksessa myöhemmin? En osaa vastata. Ja juuri siksi tiedän rakastavani tätä levyä varauksetta, nyt ja aina.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Wojciech – Ystävät, toverit -vinyyli

Päättyvänä vuonna innostuin vuosien tauon jälkeen vinyylilevyistä. Ja kuinkas sattuikaan, yksi kaikkien aikojen kotimaisista suosikkilevyistäni, Wojciechin Ystävät, toverit, prässättiin polyvinyylikloridille lähes kohtsillään ostohurman iskettyä. Niinpä Facebookissa masinoidusta uudispainoksesta tuli paitsi pakkohankinta myös yksi vuoden kuunnelluimmista levyistäni. Sydämestäni toivon, että uusi formaatti tuo albumille kaltaisteni postimerkkeilijöiden lisäksi kosolti uusia ystäviä, tovereita.

Video ei ole enää saatavilla

Näin paljon Pää kiitä kiinnostaa olla joulukalenterissa.

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Tänään vuorossa Mervi Vuorela.

Master: The New Elite

Masterin uusimman levyn olisi pitänyt herättää siemensyöksyjä vanhan koulun death metal -fanien kalsareissa. Koska skenen portinvartijat eivät kuitenkaan hiiskuneet levystä sosiaalisessa mediassa, massat jäivät epätietoisiksi siitä, saako tätä nyt diggailla vai ei. No kyllä saa! The New Elite on juuri niin nopeaa, päällekäyvää ja rässäävää kuoloa, kuin Chicagon underground-puristeilta on totuttu kuulemaankin. Kitaraa ei ole opeteltu soittamaan liian hyvin (lue: progressiivisesti), rummuista ei ole tehty tykin kuuloisia eikä laulukaan tule kurkusta, vaan ison partaisen miehen palleasta. Näin elinvoimaiselta pitäisi kaikkien 80-luvulla perustettujen hevibändien yhä kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pää Kii: Pää Kii

Monien yhtyeiden olisi syytä pitää päänsä kiinni. Onneksi eräs kouvolalaissyntyinen punkkari (jonka nimi jätettäköön tässä ajan- ja tilanpuutteen vuoksi mainitsematta) ja hänen bändikaverinsa eivät totelleet omaa neuvoaan, vaan julkaisivat vuoden puhuttelevimman kotimaisen punkrock-levyn. Rikkaasti sovitettu, mukaansatempaavasti sävelletty ja pistävän nokkelasti sanoitettu albumi noteerattiin myös etelän median ulkopuolella, sillä Pää Kii on ehdolla vuoden 2012 Nordic Music Prize -palkinnon saajaksi. Aika hyvä saavutus bändiltä, jota tilanne ei luultavasti voisi vähempää kiinnostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Ride For Revenge: Under the Eye

On tapahtunut vääryys. Myöhäisestä julkaisuajankohdastaan johtuen Ride For Revengen kolmas albumi Under The Eye ei ehtinyt vuoden 2011 kriitikkoäänestyksiin. Vahinko on syytä ottaa takaisin viimeistään nyt, koska Under the Eye on törkyisintä, laahaavinta ja sadistisinta black metallia, jota Suomessa on koskaan tehty. Tällaiseen kvlt-tason primitiivisyyteen ei päästä corpse painteilla, teknisellä pätevyydellä eikä bandwagonin seuraamisella. Sen sijaan tarvitaan näkemystä, johon vain kostoa janoava ja demoneita kuhiseva mieli pystyy. Tehkää perässä jos pystytte, wannabet. Tosin ettehän te pysty.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Mana Mana: Totuus palaa

Svart Records teki miehen työn ja uudelleenjulkaisi maamme kaikkien aikojen raskaimman, ahdistavimman ja pökerryttävimmän rock-debyytin. Nuff said?

Video ei ole enää saatavilla

Katson sinua surullisesti, koska levyni jäi jälleen liian vähälle huomiolle.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Tuomo Yrttiaho.

Sera Cahoone – Deer Creek Canyon

Harvoilla nykyisistä aktiivisesti musiikkia tekevistä laulaja-lauluntekijöistä on ääni, joka soi kuin Sera Cahoonella. Deer Creek Canyonilla tuo ääni on jälleen yhtä sitä ympäröivän musiikin kanssa – sopivasti surumielistä, elämänmakuista ja aseistariisuvaa. Cahoone on valinnut aiempien levyjensä tavoin sen hittirenkutuksia pidemmän polun kuuntelijansa sydämeen. Toki albumin hieno  aloituskolmikko on omiaan tasoittamaan tietä. Ensikuulemalla jopa hieman liiankin tasaiselta ja ilmeiseltä vaikuttanut Deer Creek Canyon on niitä levyjä, joita ei klassikkolistauksissa muisteta, mutta joihin huomaa palaavansa kerta toisensa jälkeen.

Tarjoiluehdotus: Kiireetön ja kuulas viikonloppuaamu, hampaat haastava ruisleipä ja pannullinen mustaa kahvia.

Video ei ole enää saatavilla

Japandroids – Celebration Rock

Suhtauduin Brian Kingin ja David Prowsen kitara-rummut -rymistelyyn vielä kanadalaiskaksikon debyytin jälkeen varauksella, mutta parivaljakon kakkosalbumi sai minutkin puolelleen. Suoraa ja suodattamatonta tunnetta uhkuva Celebration Rock on jatkuvaa tasapainoilua innostavan elämän ylistyksen sekä naiivin ja kiusaannuttavan kirkasotsaisuuden välillä. Riittävän säästeliäästi kuunneltuna Celebration Rock tarjoaa joka kerta takuuvarman adrenaliinipiikin. Näin tarttuvaa albumia voi tosin olla vaikea kuunnella ”riittävän säästeliäästi”.

Tarjoiluehdotus: Mahdollisimman kovaa.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nocturne

Jack Tatumin dreampop-viritys on toisella albumillaan saanut mukavasti lihaa luidensa ympärille. Kiehtovimmillaan sen utuisesta, mutta ei unettavasta äänimaisemasta nousee esiin toinen toistaan hienompia selkeälinjaisia popkappaleita, joiden tahtiin voisi harkita jopa tanssivansa, jos tietäisi miten tanssitaan. Nocturnen pehmeässä ja huumaavassa soinnissa on nimensä mukaisesti öistä tunnelmaa. Miljoonasade kutsuisi sitä tummaksi valoksi.

Tarjoiluehdotus: Nocturne on parhaimmillaan aina siitä hetkestä eteenpäin kun katuvalot syttyvät.

Video ei ole enää saatavilla

Tui tui, miten söpöjä Tame Impalan pojat ovatkaan.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Iida Sofia Hirvonen.

Grimes: Visions

Ihmiset ovat kovasti syytelleet Grimesia tekotaiteellisuudesta ja pinnallisuudesta. Tuntuu masentavalta, että häntä pidetään epäaitona Tumblr-tyttönä vain siksi, että hän vaihtaa usein hiustyyliä, pukeutuu eksentrisesti tai antaa harkittuja haastatteluvastauksia. Olen kuunnellut Visionsia vuoden levyistä varmasti eniten, joten se oli helppo sijoittaa ykköseksi. Oblivion on hauska bilebiisi, joka kertoo siitä, kuinka seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunutta naista pelottaa kulkea öisin yksin ulkona. Mitä muuta tällaisen hitin tekeminen osoittaisi kuin rohkeutta?

Video ei ole enää saatavilla

Mac DeMarco: 2

Mac DeMarco leikkii olevansa oman elämänsä Jonathan Richman tai Stephen Malkmus tai joku ysäriteinileffan hyypiö. Kukaan ei kuitenkaan syytä häntä teennäisyydestä samalla tapaa kuin Grimesia, koska hän on harvahampainen mies. 2 on täynnä unisia oodeja sohvallamakaamiselle, tytöille ja halvalle tupakalle. Se nousi Kurt Vilen viimevuotisen albumin tavoin kuin puun takaa vuoden laiskottelusuosikiksi. Tosin DeMarco kirjoittaa parempia biisejä kuin Kurt. Toivon, että hänelle tarjoilaan ilmaisia savukkeita. Onhan hän kuvannut Viceroy-merkille ilmaisen mainoksen.

Video ei ole enää saatavilla

Tame Impala: Lonerism

Lonerism vaikutti aluksi ärsyttävältä, koska sen kansi näyttää jollakin instamaticilla kuvatulta. Pelotti, että levy sisältäisi liiankin tasaista ja salonkikelpoista Mojo-ihmisten musaa, josta on hilotettu kaikki särmä pois. Helteiseltä hifiprogelta Lonerism kuulostaakin, mutta silti upealta, kuin johonkin taikapataan pudonneelta. Ei Tame Impalaa voi verrata Pink Floydiin tai King Crimsoniin, mutta kuka nyt uusia dinosauruksia kaipaisi? 2000-luvulla on aivan turha yrittääkään väsätä ”klassikkoa” tai definitiivisiä classic rock-eepoksia.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS: Dean Blunt: The Narcissist II

Dean Bluntin & Inga Copelandin Black Is Beautiful olisi voinut ihan hyvin päätyä ylläolevalle kolmen levyn listalle. Harva musiikki kuulostaa tänä päivänä tuoreelta, ja on vaikea määritellä, mikä tekee Dean Bluntin hajoilevasta dubhuurusta niin uuden ja koukuttavan kuuloista. Se pitää vain kuunnella!

Video ei ole enää saatavilla

The Killers löysi ajattoman leopardikuosin.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Auroora Vihervalli.

The xx – Coexist

Piirtyy selvä kuva: tyhjä uima-allasosasto, vain pinnan alla valot. Veden lohdutan liplatus, ei muuta ja siinä juuri kaikki. Coexist on tämän vuoden surullisin levy. On käsittämätöntä, miten lontoolaiset ovat saaneet yhteen levyyn niin todentuntuista melankolisuutta ja nimenomaan sellaista, joka ei ole sepitettyä tai teennäistä. The xx:n minimalistinen ote on kylmä ja kliininen, taitava. Coexist ei kuitenkaan ryve surussa määrättömästi, vaan levyssä on myös odottamatonta toiveikkuutta. Oikeastaan levyn kaikki kappaleet ovat tematiikaltaan samanlaisia: on joku, jonka halutaan takaisin. Siksi Coexist antaa myös hieman lohtua kaikesta riipivyydestään huolimatta. Se on paljon yhdeltä levyltä.

Video ei ole enää saatavilla

The Killers – Battle Born

– Älä oo tommonen.
– Miten niin tommonen, kysyin.
– No tommonen, joka tuomitsee ennalta. Tule nyt vaan, Brandon Flowers sanoi. Kyräilin, mutta lähdin mukaan. Jaa minne? Nevadan auringon korventamaan autiomaahan, cowboy-bootsien jalanjäljille Flowersin perään. Se kannatti. Alkuvaikeuksista huolimatta Battle Born osoittautui yhdeksi tämän vuoden parhaimmista levyistä. Se on yhtä suuruudenhullu kuin Mount Rushmore ja yhtä komea kuin Bruce Springsteen pimeässä tanssiessaan vuonna 1984. Hienointa lienee se, että levy onnistuu olemaan kaikessa stadionmaisuudessaan vakuuttava ja karismaattinen. Oli siis hätiköityä ajatella, että Sam’s Town –levy olisi The Killersin huippu. Miss Atomic Bombin kaltainen superhitti kuulostaa kaiuttimissakin hyvältä, joten voi vain kuvitella, miltä se kuulostaa isolla areenalla. Helmikuu, tule jo!

Video ei ole enää saatavilla

Zebra and Snake – Healing Music

On suoranainen vääryys, kuinka vähän Zebra and Snaken debyyttialbumi on saanut huomiota. Healing Music on loistava levy, joka ansaitsee tulla nostetuksi korokkeelle. Levyltä löytyvät Money in Heaven, Now and Forever ja Empty Love Song ovat kaikki tämän vuoden ehdottomia suosikkeja. Tapio Viitasaari ja Siinaistakin tuttu Matti Ahopelto eivät turhia kikkaile, vaan miehet luottavat selkeyteen ja sopivaan koruttomuuteen. Healing Musicin tarttuva synapop ei ole varsinaisesti mitään mullistavaa, mutta se kuulostaa innostavalta, tuoreelta ja yksinkertaisesti hyvältä. Jos Healing Music soisi useamman kuulokkeissa aamupimeässä bussia odottaessa, ei luonnonvalolamppuja tai D-vitamiinipuristeita juurikaan tarvittaisi.

Video ei ole enää saatavilla

Mira Luoti ja Paula Vesala. Eivät helpoimmillaan saati hilpeimmillään.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Markus Hilden.

Gossip: A Joyful Noise

Sykähdyttää nähdä ja kuulla sinkkubändiksi profiloituneen ryhmän onnistuvan albumimitassa. Gossipin viides studioalbumi A Joyful Noise merkitsi selvää petrausta kahteen aiempaan, sillä Xenomanian tuotantojälki takasi hienojen yksittäisten kappaleiden lisäksi linjakkaan kokonaisuuden. Neljän minuutin kohokohdista Get a Job ja Move in the Right Direction pulppuavat purppuraa pophumalaa ja Casualties of War hemmottelee meitä kuulaalla surumielisyydellään. A Joyful Noise ei tietenkään ole täydellinen albumi, eikä edes vuoden kolmen parhaan levyn kastissa, mutta juuri sellainen albumi, jonka Gossipilta haluaa kuulla ja siten heidän oma pikku mestariteoksensa.

Video ei ole enää saatavilla

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla

Folk-henkisellä Elvis istuu oikealla -levyllä laulaa kenties Suomen tämän hetken paras popsanoittaja – ei ehkä vallankumouksellisin, mutta paras. Olavi Uusivirta onnistuu luomaan tarinoillaan nuoruuden kaupunkikesän tunnelmaa, joka pysyy yllä koko albumin ajan ja myös sävellykset ovat kautta linjan ällistyttävän vahvoja ja soundimaailma huumavan rikas. Elvis istuu oikealla ei sisällä yhtään kunnollista pophittiä, mutta se ei myöskään lipsahda kertaakaan kouluarvosana-asteikolla hyvän alapuolelle. Olen lisäksi nimennyt Sokea perhonen -kappaleen viralliseksi laituribiisiksi.

Video ei ole enää saatavilla

PMMP: Rakkaudesta

PMMP ei tietenkään pettänyt odotuksia kesällä ilmestyneellä Rakkaudesta-albumillaan – joskaan sillä ei kuultu mitään isoja yllätyksiä. Bändi on yhä parhaimmillaan täysin suvereeni lajissaan ja kovin harva on pystynyt rakentamaan yhtä pitkän uran sekä kriitikoiden että sen mystisen suuren yleisön suosiossa. Rakkaudesta soi ilmavasti ja viimeistellysti ja kokonaisuudessaan avaustrio 4ever Young, Korkeasaari ja Heliumpallo lienee vuoden upein kotimaisen musiikin parissa vietetty vartti. Loistava Rakkaalleni-single puolestaan muistuttaa jälleen Paulan ja Miran hengellisestä yhteydestä Leevi and the Leavingsiin.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Jukka Herva putosi luukusta kalenterin rakenteiden väliin.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Tuomas Kokko.

Barry Andrewsin Disko: Kuka siellä?

Barry Andrewsin Diskon eli Jukka Hervan Kuka siellä? -debyytti on ehdottomasti kuluneen vuoden hienoimpia kotimaisia levyjä. Hervan lofi-pop kulkee unen ja valvetilan rajalla. Se onnistuu viemään kuuntelijan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuka siellä? ei ole itsetarkoituksellisen äkkiväärää taidepoppia, vaan levyltä tulee läpi Hervan vaisto tarttuville melodioille. Hetkittäin Herva kuulostaa Ristolta, hetkittäin Animal Collectivelta. Kuka siellä? on minulle ensimmäisiä levyjä pitkään aikaan, joita haluan kuunnella nimenomaan keskittyen ja sohvalle maaten. Usein levyn päätyttyä päässä soi Viime yönä -kappaleen mielipuolinen jodlaussample.

Video ei ole enää saatavilla

Pietari: Hopeatähti

Yllätyksekseni Pietari teki vuoden kovimman kotimaisen räppilevyn. Se on yllätys siksi, ettei hän ollut julkaissut musiikkia lähes kymmeneen vuoteen. Vielä vuosituhannen alussa Pietari oli kuin kuka tahansa räppäri. Hän riimitteli silloin ilmestyneellä omakustanteellaan sympaattisen kömpelösti kännisekoiluistaan ja ylivertaisuudestaan. Syksyllä julkaistulla levy-yhtiödebyytillään hän osoittaa olevansa poikkeuksellisen omaperäinen kirjoittaja. Nukkavieru samplepohjainen tuotanto tekee Hopeatähdestä albumin, joka ei ole sidoksissa viime vuosien trendisoundeihin.

Video ei ole enää saatavilla

The Helio Sequence: Negotiations

U2, Coldplay ja Keane. Ne ovat asiasanoja, jotka nousevat mieleen, kun kuuntelee yhdysvaltalaista The Helio Sequencea. Negotiations-albumi on täynnä melankoliaa, sydänsuruja ja taivaalle kurottelevia kitaramelodioita. Levy on kuin aikamatka yli kymmenen vuoden taa, jolloin näinkin yksinkertaisella reseptillä saattoi nousta stadionluokan bändiksi. Mutta en tietenkään nosta Negotiationsia yhdeksi vuoden parhaimmista levyistä vain sen herättämän nostalgian vuoksi. Tärkein syy on, että yhtye osaa tehdä hienoja kappaleita: One More Time, October ja When The Shadow Falls. Ne ovat kaikki vuoden komeinta kitarapoppia.

Video ei ole enää saatavilla

Hot Chipin roteva partasuu, Matti Markkola rakastaa sinua!

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Matti Markkola.

The 2 Bears: Be Strong

Millaista musiikkia oikeastaan The 2 Bears tekee? Pop-hip-housea? Liquid-bmore-house-steppia? Rave-garagea? Emmä tiedä. Luin äskeiset määrittelyt Wikipediasta. Lontoolaiskaksikko Raf Rundellin ja Joe Goddardin, sen Hot Chipin rotevan partasuun, joka kaksikosta ehkä yllättäen on se vähemmän karhumainen mies, albumi on vuoden paras heteromiesten elektrohomostelulevy.

Video ei ole enää saatavilla

Hot Chip: In Our Heads

Minun on turha esittää puolueetonta. Hot Chipillä on suora reitti sydämeeni. In Our Heads on viides osoitus Hot Chipin ylivertaisesta lahjakkuudesta impata kaikkien menneisyyden hyvien bändien hyvät biisit ja tehdä niiden vaikutuksen alaisena omaa uniikkia ja vaivatonta popmusiikkia. Albumimitassa tulee Hot Chipin leikittelystä kyllä aina vähän ähky. Malttaisivatpa seuraavaksi tehdä puolituntisen levyn täynnä kolmeminuuttisia radiohittejä. Osaisivat kyllä.

Video ei ole enää saatavilla

Deftones: Koi No Yokan

Taannoisella Helsingillä-keikalla saattoi huomata, että Deftones on yhä täysin relevantti ja elinvoimainen yhtye, mitä ei voi sanoa monestakaan muusta ysärin puolella läpilyöneestä amerikkalaisesta vaihtoehtometalliyhtyeestä. SUE-lehti ehti jo ilmoittaa Koi No Yokanin olevan vuoden paras ulkomaalainen albumi. Ei nyt sentään, mutta peesataan sen verran, ettei testosteroniemoilu ole maistunut näin hyvältä sitten Around The Furin.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Ruger Hauer ja kauhean monta dvd:tä.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Arttu Tolonen.

Éva Polgár and Sándor Vály: Mondrian Variations – Piano and Samplerworks

Suomessa asuvan monitoimitaiteilija Sándor Vályn ja Teksasin suunnalla vaikuttavan pianisti Éva Polgárin toinen kuuluisien taiteilijoiden maalausten tiimoilta keskittyy Piet Mondrianiin. Parilla on selkeä metodi, joilla kuva-aiheet muutetaan musiikiksi ja se on paketissa hauskasti dokumentoitu. Käsitemusiikissa on aina se riski, että hieno idea tuottaa musiikkia, joka ei nouse sen käsitteen tasolle kiinnostavuudessa, mutta Polgárin ja Vályn levy on täynnä hyvää musiikkia, ja sen draaman kaari on myös kokonaisuutena todella toimiva, sekä musiikkina että Mondrianin maalaustaiteen kehityksen ilmentäjänä.

Video ei ole enää saatavilla

Hexvessel: No Holier Temple

Hexvesselin levy kolahti suorilta käsin. Ensimmäisenä siinä viehättävät melodiat. Tuntuu, että ne on sävelletty vanhaan tyyliin, eli melodia ensin ja sitten kaikki muu siihen alle. Nykyään varsinkin kitaravetoisessa musiikissa lähdetään yleensä liikkeelle aivan muualta. Myös musiikin raskaus tulee aivan muualta kuin tasapaksusti möyryävistä kitaroista. Se mahdollistaa kansanmusiikkivaikutteiden ottamisen mukaan ilman sitä joskus kornia karnevaalifiilistä, joka siitä seuraa. Hexvesselin tahtiin ei pääkallotuoppeja nostella.

Video ei ole enää saatavilla

Ruger Hauer: Erectus

Kolmikon yhteistyö Kalifornia-Keken kanssa ottaa tällä levyllä tulta alleen. Tummasävyiset lyriikat saavat tuekseen taustoja, jotka imevät vaikutteita todella laajalta skaalalta muuttumatta pastissiksi tai sillisalaatiksi. Tai itsetarkoituksellisen eklektisiksi. Tämä ei ole oikeastaan hiphop-levy millään perinteisellä mittarilla vaan nurkkavaltaa jotain omaa aluetta itselleen, vähän kuin Underworld aikoinaan. Hieno, toistuvaa fiilistelyä leikiten kestävä teos.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Radiopuhelimet: Pian pian

Svartin uusi vinyylipainos aiheesta kuulostaa alkuperäistä paremmalta. Nautinto kuunnella ja hypistellä alkuperäispainoksesta saatua setelitukkoa. Tarpeeksi pienellä denominaatiolla siitä saa jopa money clipin täytettä!

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Onko se Kilpinen? Onko se Samu Sirkka? Ei, se on Leondard Cohen!

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Tänään vuorossa Juha Merimaa.

Leonard Cohen: Old Ideas

Kunhan pääsee yli alehallin halpiskokoelmalle sopivalta levykannelta, paljastuu Leonard Cohenin kahdestoista studiolevy yhdeksi komean uran parhaista. Helsingin olympiastadionin kanssa samaa vuosikertaa edustavan miehen ideat voivat olla vanhoja, mutta niistä syntyvät kappaleet iättömiä. Darkness, Amen ja levyn avaava Going Home olisivat helmiä kenen tahansa tulkitsemina, mutta Cohenin rauhallinen puhelaulu ja taustaymusiikoiden hillitty svengi sopivat niihin kuin hattu vanhan herran päähän. Ja levyn päättävässä, parisuhteen ongelmista kertovassa Different Sidesissa on paras tänä vuonna kuulemani kertosäe:

”Both of us say there are laws to obey
But frankly, I don’t like your tone
You want to change the way I make love
I wanna leave it alone”

Video ei ole enää saatavilla

Bob Dylan: Tempest

Dylan voi olla Cohenia seitsemän vuotta nuorempi, mutta Tempestiä kuuntelemalla tätä tuskin uskoo. Jos Old Ideas on levynä ajaton, on Tempest vanha jo syntyessään. Se kuulostaa levyltä, jollaisia 1930-luvun bluesukot olisivat vääntäneet, jos heillä olisi vain ollut käytössään Dylanin levytysbudjetti. Ikä kuuluu myös Dylanin äänessä, mutta toisin kuin Cohen hän ei edes yritä kääntää sitä edukseen vaan kurlaa raspillaan suoraan kuulijaan korvaan: ota tai jätä. Tarjous ei ehkä kuulosta helpolta, mutta ottaminen kannattaa; julma Pay In Blood, eeppinen kolmiodraama Tin Angel ja Muddy Waters -päivitys Eraly Roman Kings ovat väkeviä todistuksia siitä, miksi vanhassa vara voi olla parempi.

Video ei ole enää saatavilla

Patti Smith: Banga

Paitsi että Patti Smith on tämänkertaisesta kolmikosta ainoa, joka vielä voisi olla Suomessa työelämässä (joskin jo kerryttämässä työssä viihtyjien superkertymää), hän myös kuulostaa nuorimmalta. Toisin kuin asemansa hyväksyneissä Dylanissa ja Cohenissa, Pattissa on mukana yhä aito annos hullutta tehdä mitä mieleen juolahtaa. Bangan tähtihetkiä ovat pitkä, improvisointiin perustuva tajunnanvirtateos Constantines Dream sekä toisaalta perinteistä poplaulua muistuttava This Is the Girl, rehelliseltä kuulostava tribuutti Amy Winehouselle. Levyn päättävä After The Goldrush osoittaa myös, ettei Patti ole menettänyt taitoaan tehdä hyviä covereita, vaikka viiden vuoden takainen masentava Twelve antoi jo syytä pelätä moista.

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – parempaa kuin teollinen suklaa.

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Kalenterin avaa Samuli Knuuti.

Pet Shop Boys: Elysium

Syntikkasetien yhdestoista sooloalbumi ei ole heidän paras, yhtenäisin eikä rakastettavin albuminsa, mutta portfoliona kuuttakymppiä lähestyvien Neilin ja Chrisin luovuuden tilasta se on vakuuttava. Sielukas Leaving ja Please-pastissi A Face Like That olisivat 1980-luvulla olleet jättihittejä, kun taas kauniit Breathing Space ja Requiem In Denim And Leopardskin todistuksia siitä, ettei kokemuksen tuoma patina ole aina pahasta popmusiikissa. Musikaalikummajainen Hold On, sormianapsutteleva 1960-lukulaispastissi Give It A Go ja myrkyllinen Your Early Stuff taas muistuttavat, että sydäntäsärkevän hoksotinpopin valtiopäämiehet ovat poptaivaaseen noustuaan pidättäneet itsellään oikeuden tehdä aivan mitä itse lystäävät.

Video ei ole enää saatavilla

Marina & The Diamonds: Electra Heart

Marina Diamandisin brutaalisti väheksytty kakkosalbumi on harvinainen tapaus: äärikaupallinen popalbumi, joka useista tuottajista ja biisinkirjoittajakumppaneista huolimatta kuulostaa alusta loppuun mietityltä ja linjakkaalta temaattiselta kokonaisuudelta. Radioactive ja Power & Control ovat vuoden parasta klubipoppia, kun taas hiturit Fear & Loathing ja Buy The Stars pakahduttavat kuin parfymoitu tyyny vasten kasvoja. Sekään ei suoranaisesti haittaa, että Marina näyttää kokopäivätoimiselta jumalattarelta ja on sitten esikoisensa oppinut laulamaan kuulostamatta siltä että hänellä olisi äänenmurros kesken.

Video ei ole enää saatavilla

The Twilight Sad: No One Can Ever Know

Jos Editorsin yhä vain pidemmäksi venyvä tauko ahdistaa, skottilainen Twilight Sad tulee apuun. Siinä missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat Mogwai-henkistä kitaramöyryä mongertavalla skottimurteella kuorrutettuna, Andrew Weatherallin tuottama No One Can Ever Know on koneellinen, kliininen ja kylmä kuin konepeltiin kaiverrettu itsemurhaviesti. Ilopillerien lailla nimetyt Sick, Dead City ja Kill It In The Morning ovat hyytävintä ja elähdyttävintä ahdistuspoppia pitkiin aikoihin, kun taas Another Bedin syntikkakoukku on vasen koukku oikeaan osoitteeseen. Sanoitusviholle olisi tosin ollut käyttöä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! My Bloody Valentine: Loveless

Sitä toukokuun päivää moni ei olisi uskonut näkevänsä. Hiottuaan klassikkolevynsä kansisuunnittelua neljä vuotta Kevin Shields viimein päästi käsistään uusintajulkaisun, jolla psykedeelisen pörinäpopin helmet soivat entistä kuulaammin kahdella ihmiskorvalle täysin identtisellä cd-levyllä.

Sarja jatkuu huomenna.