Paljon on tehty lauluja jätetyksi tulemisesta, paljon vähemmän on tehty lauluja jättämisestä.

En tahdo sinua enää on Nuorgamin Leevi and the Leavings top 40 -listan voittaja.

”En tahdo sinua enää
nyt on aika lähteä kauas pois
junan ikkunasta katsoin sua silmiin”

Kappale on siis paitsi Leevi and the Leavingsin paras kappale, niin myös Suomen kaikkien aikojen paras synapop-kappale ja yksi maailman hienoimmista lauluista.

Toki vuonna 1982 julkaistussa laulussa kuuluu edellisenä vuonna ilmestyneiden pophittien Soft Cellin Tainted Loven sekä etenkin Human Leaguen Don’t You Want Men vahva vaikutus, mutta mitä sitten.

Gösta Sundqvist oli nero. Tämä laulu on nerouden tuotos.

En tahdo sinua enää kuulostaa helposti syntyneeltä ja vaivattomasti tallennetulta taideteokselta, joka elää ikuisesti. Toisin kuin tämä teksti.

Miten kirjoittaa Leevin parhaasta kappaleesta jotain sellaista, mitä ei ole jo lausuttu Nuorgamin 39 aiemmassa erinomaisessa Leevi-analyysissä?

Sen ainakin voi todeta, että En tahdo sinua enää on Leevin yksi huumorintajuttomimmista kappaleista. Se on vakava, suoraviivainen, konstailematon ja kaunis erolaulu, jonka lopussa ei ole bändin uralla lähes tavaramerkiksi muuttunutta lopputwistiä, joka kääntää kaiken päälaelleen.

En tahdo sinua enää on vain laulu parisuhteen päättymisestä. Mutta millainen!

Paljon on tehty lauluja jätetyksi tulemisesta, paljon vähemmän on tehty lauluja jättämisestä. Hyvin harvassa ovat laulut, joissa myös jätetyksi samaistuva voi kokea sympatiaa lähtijää kohtaan. En tahdo sinua enää on sellainen.

Lyriikoiltaan niukassa kappaleessa ei kerrota, mitä oikein on tapahtunut. Kuka jättää kenet ja miksi?

Junamatka kertoo kauas lähtemisestä. Lähtijän valinta vaikuttaa tietoiselta. Hänen on mentävä. Päätös on raskas. Jätetty tietää. Hän on asemalla hyvästelemässä. Päätöksen jälkeen jättäjä ei enää haluaisi enää edes elää. Hän tietää ratkaisun murskaavan myös kaiken aiemman:

”Ja nyt se kaikki mitä sinulle annoin on kylmää jäätä”

Tiedättekö sen tunteen, kun jonkun teon myötä kaikki muuttuu merkityksettömäksi?

Tuossa laulun avainlauseessa kiteytyy se tunne. Taustalla pumpsuttaa 1980-luvun alun trendikäs, kolea synabiitti – kuin juna, jota ei voi enää pysäyttää.

Göstalle tyypillisesti sanoitus ei tarjoa kuulijalle rautalangasta väännettyä valmista selitystä, vaan jokainen voi upottaa annettuihin kehyksiin oman tulkintansa.

Onko kyseessä teinirakkauden päätös toisen osapuolen junailessa muualle opiskelemaan? Pitkän avioliiton lohduton loppu? Vai lyhyen, mutta kiihkeän salaromanssin huipennus?

Tulkinnan tekee haastavaksi laulun tasavahva duetto. Kumman ajatuksista säkeistöt kertovat, Göstan esittämän miehen vai hänen siskonsa Harriet ”Haije” Sundqvistin esittämän naisen?

En tahdo sinua enää on versioitu Leevi-biisiksi poikkeuksellisen monta kertaa, ainakin neljästi ja ainakin kolmella kielellä.

Marion teki tuoreeltaan jo vuonna 1983 version nimeltä Nu vill jag mer inte ha dig. Kemopetrolin versio kuultiin muutaman vuoden takaisella Melkein vierassa -tribuuttilevyllä.  Tuorein cover on turkulaisyhtye Burning Heartsin englanninkielinen versio I Don’t Want You Anymore.

Harvinaisin versio on suomalaisen Finn-Duo-yhtyeen (joissain yhteyksissä kirjoitettu ”Finnduo”) cover-vuodelta 1983. Kappale on julkaistu ainoastaan kasetilla.

Turha kai sanoa, ettei yksikään versioista – vaikka hyviät ovatkin (Finn-Duon tapauksessa kuulematta tämä mielipide) – ole alkuperäisen, Kadonnut laakso -levyllä julkaistun veroinen. Ei tietenkään ole.

Nuorgamin vastaavan toimittajan ominaisuudessa olen iloinen, että juuri En tahdo sinua enää jää historiaan Nuorgamin kaikkien aikojen viimeisen juttusarjan huipentumana eikä esimerkiksi se, jossa ajetaan rekan alle.

Ehkä Enkä tahdo sinua enää -kappaleen pariskunta palaa vielä yhteen?

Tuskin. Mutta on se teoriassa mahdollista.

Video ei ole enää saatavilla

”Jos etsit kadonnutta aikaa jotain, josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan
ja joku tuskin tietää mitä etsii vailla määränpäätä harhailee
monen vuoden jälkeen ystävälleen kirjoittaa”

Jos jonkin musiikkimaailman musiikkihahmon olisi pitänyt kuulla jokin musiikkimaailman musiikkikappale niin John Peelin Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin.

Sillä John Peel jos kuka olisi sitä rakastanut.

Rin Tin Tin on australialaisin koskaan Suomessa sävelletty popkappale, jollaisesta The Churchin ja Go-Betweensin kaltaiset yhtyeet vain unelmoivat.

Lisäksi Rin Tin Tin on suomalaisen voimapopin kulma- ja jalokivi. Kappale, jolla ei ole mitään hävettävää Teenage Fanclubin tai Big Starin tekosten rinnalla. Suomalaisen popmusiikin The Concept ja September Gurls.

Kolmanneksi Rin Tin Tin on Leevi and the Leavingsin näkemys siitä, kuinka twee popin naiivi, nuori ja sentimentaalinen ihastuminen kääntyy vuosien jälkeen musertavaksi ja aikuiseksi kaipaukseksi. Sen teksti kuvaa kokemusta, jonka Belle and Sebastianin Stuart Murdoch voisi kirjoittaa siinä vaiheessa, kun hänestä tulee vähän nykyistä keski-ikäisempi.

Toisin kuin monissa muissa Leevi-biiseissä, Rin Tin Tinin tragediassa ei ole kyse mistään konkreettisista asioista. Kappale vangitsee sen abstraktin, aivan liian myöhään keksityn idean, että se myyttinen oikea olisi ollut olemassa ja häntä ei voi enää koskaan saada.

Kertoja itse on jo joutunut naimisiin. Jo lähtökohtaisesti pielessä olevan avioliiton tila on se kriisi, joka Rin Tin Tinin liittää osaksi Häntä koipien välissä -levyn sielunmaisemaa.

Jos koko levyn haluaa lukea juuri suomalaisena ajan- ja mielentilankuvana, Rin Tin Tin olisi suomalaisen miesstereotyypin tragedia. Loppuelämäksi sisintä kalvava kaipuu on seuraus ujoudenkaltaisista olotiloista johtuvasta kyvyttömyydestä puhua tunteista. Kaipuu on seuraus hiljaisuudesta. Ja mitäpä sitä puhumaan, jos voi kerran heiluttaa koipien väliin asemoitua häntäänsä.

Rin Tin Tin on kuitenkin paljon universaalimpi. Sillä vaikket olisikaan keski-ikää hipova, suomalainen, keskiluokkainen ja kaukaasialainen heteromies, onko mikään niin vaikeaa kuin sanoa toiselle ihmiselle tärkeitä asioita ääneen, rehellisesti ja kiemurtelematta. Olisihan se aina riski. Varsinkin, kun voi heiluttaa sitä häntäänsä.

Rin Tin Tinin kertojalta jäi sanat sanomatta ja hän katui sitä koko elämänsä. Uskaltakaa te, koska #yolo.

Video ei ole enää saatavilla

Tämä laulu on suomalainen road movie sekä Leader of the Pack. Gösta oli kovempi jätkä kuin Dennis Hopper tai George ”Shadow” Morton.

”Rallikuskiksi pääsystä toiveita elätän
Turha on äitien sankaripoikia neuvoa
Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään
Maalissa juhlitaan voittajapoikaamme Teuvoa”

Tulen pohjoissavolaisesta suvusta, jossa tarinan mukaan opitaan ajamaan ennen kuin kävelemään. Suurin osa äitini sisarkatraasta harrasti moottoriurheilua kahdella tai neljällä renkaalla. Lapsuuden tarinoissa pyörivät äidin ja setien kanssa hengaamassa Teuvo Länsivuori, Keke Rosberg, Giacomo Agostini, Jarno Saarinen ja monet muut, jotka lienen unohtanut. Vanhin poika kuoli moottoripyöräonnettomuudessa.

Kaikki tämä näkyy joskus vahvasti suvun ajokulttuurissa, mutta varsinainen villitys kesti yhden sukupolven eikä kukaan serkuskatraasta ole lähtenyt alalle, ei prätkällä eikä autolla. Eli sitä bensankatkuisinta tarttumapintaa ei ole, mutta biisin maailma on sellainen, jonka liepeillä on tullut vietettyä aikaa.

Tätä kappaletta kuunnellessa tulevat mieleen Valkeisten hiekkatiet. Niissä on mutkia ja mäkiä. Ne on kuin tehty lujaa ajettaviksi, vuosien toistuvan käytön tuomalla liialla itsevarmuudella. Joku on varmasti vetänyt jokaisen niistä mutkista suoriksi viimeisen 60 vuoden aikana.

”Kotikaupungin katu oli hiekkainen tie
siinä Anglia katolleen kääntyi
Vielä vinossa liikennemerkkikin lie
joka ohjausvirheestä vääntyi
Etupenkiltä lasin läpi lennettyäni
olin pyörinyt piennarta pitkin
Ojan pohjalla hampaita sylkiessäni
minä oksensin verta ja itkin”

Mieleen tulee myös lapsuudesta Dar es Salaamin Msasani Peninsulan valtaväylä Toure Drive, jossa on yhdessä kohtaa 90 asteen mutka. Sitä sanottiin 1980-luvulla Pukkilan suoraksi, koska eräs Darissa asunut Pukkila (en muista enää etunimeä) oli ajanut sen suoraksi. Jos olette käyneet kaupungissa, Pukkilan suoran kohdalla on nykyään Sea Cliff Hotel. Silloin siinä oli roskavalli, jonka yli Pukkila ajoi Land Roverinsa – katolleen.

On mielenkiintoista verrata kahden eri kansakunnan suhdetta polttomoottoriin työkaluna, jolla saavutetaan vapauden tila. Amerikkalaisilla on loputon moottoritie, joka jatkuu ikuisuuksiin kohti uutta elämää. Polttomoottori vie tarpeeksi kauas, jotta itsensä voi keksiä uudestaan. Suomessa polttomoottorilla pyritään pakoon, mutta ei päästä. Kukaan ei koskaan pääse niin kauas, että voisi keksiä itsensä uudestaan. Silloin tällöin joku yrittää tehdä sen muuttamalla Helsinkiin, mutta yleensä kaikki menee pieleen. Ja samat mujuset ja kolehmaiset ne sieltäkin löytyvät, rappukäytävistä ja korttelibaareista.

Mutta Teuvo pääsi pakoon ja keksi itsensä uudestaan retroaktiivisesti sankarina, joka ehkä viimeisinä hetkinään mumisee hampaiden ja oksennuksen sekaan Marlon Brando -tyyliin ”I coulda been a contender.”

Jos palataan Shangri-Lasin Leader of the Packiin, niin siinäkin menehdytään liikenneonnettomudessa, ja kaipaamaan jää sosiaaliselle paineelle periksi antanut nainen. Teuvoa taisivat jäädä ikävöimään lähinnä Mujunen ja Kolehmainen. Ehkä he laulavat kappaleen lopussa, kun Teuvo karauttaa kultaista valoa hohtavalla Angliallaan taivaaseen, jossa WRC ei koskaan lopu ja suomalainen voittaa jokaisen osakilpailun vaikka Colin McRaekin siellä ajaa.

Video ei ole enää saatavilla

Aitosuomalaisen mielenlaadun tarkin kuvaus sisältää samalla toiveikkaan anthemin.

”Eihän elämä paljoa antanut
sateenkaari päättyi nakkikioskille
ravintolapöytään oksentaville naurettiin”

Tämä artikkeli on omistettu niille arjen sankareille, jotka tämänkin sarjan mahdollistaen leppymättä jaksavat ladata Youtubeen kotimaisen popin klassikkokappaleita… ja vielä kuvittaa ne tajunnanvirrallaan.

Vuonna 1986 Kerro terveiset lapsille -singlen b-puolena julkaistu kappale kertoo kaupunkilaismiehen kaipuusta juurilleen, myyttiseen xanaduun nimeltä Pohjois-Karjala. Ehkä moinen paikka on olemassa, ehkä se on vain ahdistuneen mielikuvituksen tuotetta. Jouduin tekemään juttua varten taustatutkimusta: googlaamaan missä tämä Pohjois-Karjala oikein on. Wikipedian mukaan se on Suomen maakunta, joka sijaitsee Itä-Suomessa. Sen maakuntakeskus on Joensuu.

Joensuu! Siellä olen käynyt kahdesti. Se vaikuttaa sydämelliseltä paikalta. Kenties voisin mennä toistekin. Ensimmäistä kertaa pysähdyin Joensuussa lapsuudessa perheen kanssa matkustaessa, koska kaupungissa oli kaksi nähtävyyttä, jotka kotikaupungista puuttuivat: McDonald’s ja Pizza Hut. Tuo ensimmäinen McDonald’sissa syöminen on varmasti rakkaimpia lapsuusmuistojani. Siisti ja edullinen paikka, jossa kukaan ei oksentanut ravintolapöytään. Toista se on täällä suurkaupungissa.

Toisella visiitilläni Pohjois-Karjalaan olin 19-vuotias ja käymässä Ilosaarirockissa. Suurin osa festivaalin bändeistä oli pöljiä, enkä mennyt käytännössä katsomaan yhtään keikkaa. Sellaista festareilla on. Oli mukavampaa käveleskellä Laulurinteen tyhjillä rannoilla kun muut olivat katsomassa PMMP:tä. Oli mukavaa istua mattolaitureilla ja autoista tyhjien, rauhallisten katujen reunakivetyksellä lämmintä olutta juoden ja kylmää lenkkimakkaraa syöden.

Ehkäpä siis olisi mukavaa lähteä Pohjois-Karjalaan. Rapistella eurokeppanoita auki aamusta iltaan. Ja ehkä levätä hieman päivisin.

Onhan Helsinkikin mukava, ja ehkä joskus hetkisen kaunis. Kun lumi sataa Lasipalatsinaukiolle ja verhoaa perin oudosti sommitellun Revell–Huttunen–Borg-asetelman, joka edustaa kaikkea sitä glamoröösiä ja silti idyllistä Helsinkiä, jota Suomi-Filmeissä aina ajoittain näkee heinälatojen lomassa.

Parin vuoden ajan Kalliostakin voi ammentaa romantiikkaa, kun aurinko kesäisin imeytyy kerrostalojen rikinkeltaisiin rappauksiin ja terasseilta tuoksuu tupakka. Sitten saa sen vihonviimeisen kerran nakkikioskilla turpaan ja alkaa vihata koko kaupunginosaa toivoen sille pikaista ja katkeraa näivettymistä, kun pystykiskan luukusta nälkäiseen käteen lyödään höyrytetty lohturuoka väärillä mausteilla.

Tätä on se toinen Helsinki. Se josta on päästävä pakoon, laulumaita kohti. Se näyttäytyy yhtä ankeana kuin Stadi vain pystyi näyttäytymään Pohjois-Karjala-kappaleen ilmestymisajan leffoissa ja tv-sarjoissa. Harmaana, autiona ja yhtä kusenhajuisena kuin Makkaratalon varjoisat alikulut elokuvassa Täältä tullaan elämä. Se on vanhoja, metallirunkoisia, mineriitillä vuorattuja 1960-luvun tyyppinakkikioskeja, savitakkeja radiopuhelimineen, ohimenevä tunkkainen poistoilmakanavan lentosuudelma. Tämä on kaupunki, jonka kurjuuden tajuaa vasta, kun syö jouluateriaansa Asematunnelin Hesburgerissa ja katselee eksyneitä ihmissieluja harhailemassa toistuvasti rosa ventorumin poikki.

Lähiön ylle kohoaa vesitornin jännebetonibastilji. Sen alla pieni ihminen tuntee hetken olevansa suojassa Helsingin armottomalta, kymmenen kuukautta vuodessa runtelevalta taivaalta. Yrität tähyillä sateenkaarta, mutta helsinkiläisestä sateenkaaresta merituuli ja myrsky ovat haalistaneet värit ilottomiksi, ja tämä on kaupunki, jossa sen pää hukkuu helposti. Se ei ole mikään hilpeä double rainbow, ei Dorothyn eikä Finianin sateenkaari. Se on stressaantunut sateenkaari, joka ei uskalla lepuuttaa häntäänsä missään kovin pitkään. Joskus se laskeutuu odottamattomiin paikkoihin ja onnekas voi siihen törmätä olutaarteen löytäen.

Monet ovat ison kaupungin äänet. Metron jylinää, kiihdyttävien raitiovaunujen sireeniulvahduksia, autojen tylsämielistä murinaa. Lautatarhan ohi kulkiessa kuulee kuinka puutavara mätänee lamatalven lumien alla. Lapsi huutaa, puliukko huutaa, jokainen ihminen huutaa ja äänet ropisevat rikkoutuvina pulloina pääkallosi kolehtirasiaan. Äänien sekaan hukkuu Elämän Sävel. Ja kuka hälyn vankina edes yrittäisi laulaa, enemmän kuin hyräillä toiveikkaasti. Sitten kun on varma että muut ovat menneet.

”Sivukujilla elämän kulkien
toivon onneni jostain vielä löytyvän”

Video ei ole enää saatavilla

Se voit olla myös sinä.

”Eikö elämässä riitä mikään?
Eikö hellittäisi hetkeksikään mieletön kierre?”

Kuten Antti Lähde juttusarjan avanneessa kirjoituksessaan osoitti, on Gösta Sundqvist nimennyt huomattavan määrän laulujensa hahmoista. Tässä mielessä Sundqvist on siis samoilla linjoilla Tom Waitsin kanssa, jonka mukaan onnistunut kappale sisältää usein ihmisen (tai kaupungin) nimen. Laulussa nimen saanut hahmo muuttuu lihaksi ja vereksi, eläväksi olennoksi, jonka tarinaan voimme paremmin samaistua. Nimet lauluissa yhdistyvät nimiin omissa todellisuuksissamme. Tunnenhan minäkin Annikan, Elinan, Lauran ja jopa yhden Marjo-Riitankin. Nämä laulujen ihmiset voisivat siis olla keitä tahansa.

Häntä koipien välissä -albumilla (1988) ilmestynyt Elina, mitä mä teen poikkeaa useimmista Leevi and the Leavings -kappaleista siinä, että siitä on hyvin vaikea löytää pienintäkään humoristista juonnetta. Ellei sellaiseksi sitten halua jollain kierolla tavalla lukea sen säkeistö säkeistöltä syvenevää tragediaa, joka vetää epäreilussa lohduttomuudessaan vertoja jopa Lars von Trierin Dancer in the Dark -elokuvalle.

Tuota tragediaa keritään kertojan toimesta auki kierros kerrallaan, kunnes päästään nykyhetkeen. Samalla syiden, seurausten ja sattumien ketju kiertyy tarinan henkilöiden ympärille yhä tiukemmin. Olosuhteet saavat kertojan vangikseen, eikä ulospääsyä enää löydy. Arki muuttuu jatkuvaksi paineeksi: huoleksi toimeentulosta, omasta ja lapsien tulevaisuudesta, kasvavaksi arvottomuuden tunteeksi. Se on kierre, joka tuppaa imaisemaan mukanaan vahvimmatkin meistä.

Mutta vaikka Elina, mitä mä teen ei kuulu Leevi and the Leavingsin humoristisimpaan tuotantoon, on se silti linjassa Gösta Sundqvistin lauluissaan hahmottelemien tarinoiden kanssa. Näissä lauluissa ääneen pääsevät usein ihmiset, joille harvemmin tarjotaan puheenvuoroa. Ihmiset, joiden tarinoita harva välittää omassa arkipäiväisessä todellisuudessaan kuulla. Näiden laulujen tarinat voisivat olla elävästä elämästä. Ne kuiskivat takaraivossamme ikävästi muistuttaen, millainen on se upea vapauden nimeen vannova maailma, jossa jokainen on pian oman onnensa varassa.

Elinan kaltaiset kappaleet ovat muistutuksia elämän arvaamattomuudesta, siitä, miten positiivisuus ja sitkeä yrittäminen ei välttämättä aina riitä. Onnekkaita ovat ne, jotka saavuttavat elämässään haluamansa. Silti joukossamme on aina myös vähemmän onnekkaita. Näinä irtisanomisten ja yhteiskunnan turva- ja tukiverkostoihin kohdistuvien hyökkäysten aikoina nämä kappaleet toimivat omatuntonamme. Elinan tärkeä viesti onkin, että näin voisi käydä (lähes) kenelle tahansa meistä tavallisista tallaajista.

”Kuinka nopeasti kaikkoaakaan rahat ja maine”

Näköalattomuudestaan ja pohjattomasta murheellisuudestaan huolimatta Elina, mitä mä teen on oudon terapeuttinen kappale. Göstan hellä ja empaattinen ääni on kuin olkapäälle laskettu käsi. Se ei ehkä ratkaise ongelmia, mutta muistuttaa edes hetken siitä, ettei ole yksin.

Sitten on vielä kappaleen kaunein hetki, joka on säästetty aivan viimeisille sekunneille. On lohdullista ajatella, että kappaleen outro on valonpilkahdus tunnelin päässä. Ehkä se on pimeää talvea seuraava kevään kajo. Tai ehkä se on Elinan vastaus.

”Elina, mitä mä teen?”

Video ei ole enää saatavilla

Kun kaikki meni.

”Me teimme kaiken väärin,
tai ehkä oikeaa ei ollutkaan
jokin seinät vain sai kaatumaan
jää vain tyhjä tunne kun elämässä häviää”

Useimmat kai muistavat Hannu Karpon hieman tunkeilevana kansakunnan omatuntona, pienen ihmisen puolustajana hassussa karvahatussa. Vielä hattuakin karvaisempi mikrofoni heilui, kuin peitsi Don Quijoten kourassa, kun Karpo kävi viikonloppuisin taisteluun lintukodon vääryyksiä vastaan.

Mutta minäpä pelkäsin Karpoa pienenä ihan helvetisti.

Aikoinaan Karpon lähetyksissä harrastettiin hyytävää liikennevalistusta näyttämällä (uskoakseni, en aivan uskaltanut koskaan katsoa) mitä jää jäljelle, kun henkilöauto törmää rekkaan tai kallioleikkaukseen 80–120 kilometrin tuntivauhdilla.

En pitänyt kirjaa, mutta uskoakseni tämä oli ensimmäinen pienistä, vaatimattomista lapsuudentraumoistani: herätys siihen, että kaikki me vielä kuollaan.

Vanhempieni työmatka oli kohtuullisen pitkä ja se kuljettiin autolla. Eikä 1980-luvun alkupuoliskolla ollut matkapuhelimia. En siis voinut soittaa äitille ja iskälle, että miten se kotimatka nyt taas kestää.

Jokainen minuutti viiden jälkeen oli musertavaa piinaa. Odotin puhelimen pirisevän. Siellä olisi liikennepoliisin edustaja, joka vakavana pahoittelisi ja kertoisi huonot uutiset.

Ehkä tämä on Leevi and The Leavingsin kappaleen Pimeä tie, mukavaa matkaa ainoa lohdullinen puoli: koko perhe sentään siirtyy ajasta ikuisuuteen yhdessä, perheenä. Se on toki aika laiha lohtu.

Kappale lienee yhtyeen synkin, uskomattoman musta: kaikki on mennyttä ja isä johdattaa perheen viimeiseen mutkaan. Lapset uinuvat takapenkillä, rauhallisen tietämättöminä siitä, etteivät enää tule heräämään. Sem että kappale on niin kaunis ja sävelmä niin päähän tarttuvam tekee sanoituksesta entistä jäätävämmän. Taivaalla ei ole edes tähtiä tarjota.

Selityksiä epäonnistumisille ei löydy. Kaikki on vain mennyt jotenkin epämääräisellä tavalla pieleen, asuntosäästöt huvenneet tililtä markka kerrallaan.

Vuonna 1988 ilmestyneeltä Häntä koipien välissä -albumilta löytyvä biisi ennakoi pari vuotta myöhemmin lamaan suistuneen Suomen tunnelmia kivuliaan hyvin. Ikävän hyvin kai se nykyhetkeenkin istuu.

Mutta armoitettuna tyylitaiturina ja sanailijana Gösta tietysti saa näinkin masentavaan kappaleeseen sävyjä ja tragikomiikkaa.

Huumorin sävy vaihtelee biisin nimen lakonisesta ironiasta katkeraan pilkkaan, kun pian pitäisi jo hengitysilmastakin maksaa. Halvasti helisevät mutta traagisia sävelmiä soittelevat syntikat ovat kuin suoraan lamataajaman säästömarketista.

Näillä keinoilla kappale myös suurin piirtein kiertää patetian, johon suomalainen popmusiikki yleensä kompastuu yrittäessään kertoa miten kamalaa täällä pimeässä ja kylmässä onkaan asua.

Minulla on työhuoneeni seinällä kuva valokuvaaja Jouko Lehtolan sarjasta Kolaroidut autot. Pelkkä postikorttiversio tietysti. Kuvassa on rusinaksi ajetun VW Passatin keula valkoista taustakangasta vasten. Se on yksinkertaisen kaunis, vähäeleinen teos. Ja tappavassa esteettisyydessään se tuottaa hieman samanlaisen tunteen kuin Pimeä tie, mukavaa matkaa.

Rakastan sitä, mutta on se kyllä helvetin ahdistava.

Video ei ole enää saatavilla

Tarina olennaisesta.

”Olin poika nimeltä Päivi
Enkä tiennyt oonko romeo vai julia
Olin poika nimeltä Päivi
Tahdoin vain suudella sun maalattuja huulia”

Kuvittele, että et tietäisi, haluatko olla mies vai nainen vai molemmat vai et kumpikaan.

Poika nimeltä Päivi on Leevi and the Leavingsin koskettavin kappale, vaikka siinä ei ajeta autolla kuolemaan tai vietetä koko talvea kesämökillä rahatta ilman lämmitystä, kun vaimokin lähti. Se on koskettavin siksi, että siinä haetaan hyväksyntää sille tunteelle, että on syntynyt väärään sukupuoleen. Monessa Leavings-klassikossa roikutaan köyden varassa toivon ja epätoivon välisessä kuilussa, mutta harvassa tullaan niin rohkeasti lähelle ihmisen perusminuutta kuin Poika nimeltä Päivissä.

Kappale on kaihoisalla tavalla positiivinen: jo ensimmäisessä säkeistössä pikkukaupungin ahdistus on jätetty taakse ja lähdetty hakemaan uutta, parempaa ja ennen kaikkea itselle oikeaa tapaa elää. Toisessa säkeistössä muistellaan, millaista kohtelua joutui sietämään – vaikka kaikki eivät välttämättä tarkoittaneetkaan pahaa. Sanat sattuivat silti, tikari on terävä, vaikka se osuisi vahingossa:

”Ihmiset mulle sanoi niin
jos et muutu voit joutua helvettiin”

Ihmisen sukupuoli- tai seksuaali-identiteetti voi olla itsestään selvä lapsesta pitäen tai sitten sitä ei tiedä vielä kolmekymppisenäkään. Kappaleen kestäessä kertoja vaikuttaa jo aloittaneen matkan kohti parempaa elämää – imperfekti muuttuu preesensiksi – ja keskiöön asettuukin kaipaus:

”Ystävyys meitä yhdistää
etäisyys tekee sielussa kipeää”

Kaipauksen kohde asunee yhä samassa pienessä kaupungissa, josta kertoja on joutunut kokemansa vuoksi lähtemään. Se tekee tarinasta entistä riipaisevamman. Kaipaus on universaali ja kulunut poplaulujen aihe ja sydäntäsärkevyyden sen käsittelyyn tuovat sen syyt.

Vain Gösta Sundqvist pystyi vuonna 1985 esittämään hlbt-väelle tärkeän asian ihan jokaiselle kaduntallaajalle tärkeässä muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Kansallisaarre laulaa eräällä suomipopin kirkkaimmista helmistä

”Kovin helposti ei kiinni saa
Sitä kadonnutta nuoruutta
Ja mieletöntä fiilistä
Kun on ensi kertaa kännissä”

Muistatteko, missä olitte kuullessanne Gösta Sundqvistin kuolleen? Minä muistan tismalleen, missä olin.

Olin ulkoilmakahvilassa Bulgarian vuorenrinteillä roikkuvassa Veliko Tarnovossa, kun ystäväni Antti lähetti minulle tekstiviestin, jossa hän kertoi Göstan siirtyneen ajasta ikuisuuteen.

Haluaisin muistaa tekstarin tarkan sisällön, sillä Antilla on hauska tapa ilmaista asioita. Mutta en muista. Sen muistan, että ensimmäistä pitkää aikuisiän suhdettani seurannut lyhyempi suhde oli juuri päättynyt suunnilleen niin sekavissa merkeissä kuin nämä asiat nyt voivat päättyä.

Siellä minä sitten istuin, bulgarialaisessa vuoristokylässä, ja tuijottelin vuorille. Ei ollut enää tyttöystävää, ja Göstakin oli kuollut. Se kaikki tuntui aivan kohtuuttomalta, lähes absurdilta.

Gösta Sundqvist oli nimittäin hahmo, joka kosketti meitä suomalaisia niin poikkeuksellisella tavalla, että hän oli melkeinpä omaa tietään kulkevan suomalaisuuden symboli. Sellaisen suomalaisuuden, joka on rehdin jöröslaavilaisuutensa keskellä myös nokkelaa, viisasta, lämmintä ja enemmän kuin vähän outoa. Eivätkä kansallisaarteet saa kuolla ennen aikojaan.

Bulgarialaisessa hotellihuoneessani seuranani olivat vain torakat, jotka valvottivat koko yön.

Harmi että siinä vaiheessa langattomat nettiyhteydet ja kaikenmoiset mobiilit digivimpaimet olivat lähinnä Minority Report -leffasta tuttua tulevaisuusfantasiaa. Olisin nimittäin voinut lohduttautua torakanhävitysprojektini keskellä kuuntelemalla Leevi and the Leavingsin tuotantoa – ja erityisesti tätä kappaletta. Voi olla, että itkulta ei olisi vältytty.

Sillä mikä voisi tarjota sen katkeransuloisempaa katarsista kuin Itkisitkö onnesta? -kappale? Käsittämättömän tyylipuhtaasti rakennettu sävellys, joka sisältää klassisia, onnesta haikeita Gösta-melodioita ja itkettävän toden sanoituksen elämän pettymyksistä ja epäreilujen tosiasioiden hyväksymisestä.

(Se oli retoriikkaa, älkää vastatko.)

Mitä tulee siihen, liittyykö ovesta tulevasta luodista alkava ja kassi kädessä kyhjöttävään tyttöystävään päättyvä sanoituksen osio muun tekstin tarinaan vai onko se vain fragmentti, joka sopii biisin yleisteemaan ja -tunnelmaan – sen saa joku lyyrisemmin suuntautunut päätellä.

Minulle riittävät muun muassa sellaiset asiat, että Göstan laulama ”mieletöntä fiilistä” on jollain oudolla tapaa hienoimpia hetkiä suomalaisen musiikin historiassa, ja että ”vituttaa”-sana ei ole koskaan kuulostanut kauniimmalta.

Ja että Itkisitkö onnesta? on yksi parhaista maassamme koskaan sävelletyistä puhtaista popkappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

Gösta Sundqvist oli suomalaisen popin suuri humanisti, täydellinen antiteesi Tero Vaaralle.

Ei liene vieras kaikkein salaisinkaan mielihalu
illasta iltaan pelkkä rakkauden työkalu
ja vaikka käsittelet mua kuin jäistä lihapalaa
sisälläni viha palaa

Kun kuuntelee ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa vuonna 1995 ilmestynyttä Rakkauden työkalua, ei voi välttyä tältä ajatukselta: mittavasta tuotannostaan huolimatta Gösta Sundqvistin työ jäi kesken. Leevi And The Leavingsin traaginen ja myötäelävä tarina venäläisestä prostituoidusta kun kuulostaa ilmestymisvuottaankin ajankohtaisemmalta näinä muukalaisvihan, nettirasismin ja sisäsiistityn ksenofobian aikoina.

Luonnonsuojelun puolesta paljon tekstejä kirjoittaneelle Sundqvistilla olisi varmasti ollut painavia sanoja laulettavanaan myös nykyisestä Greenpeacen demonisoinnista ja talouskasvun kyseenalaistamisen rinnastamisesta terrorismiin.

Gösta Sundqvist oli suomalaisen popin suuri humanisti, täydellinen antiteesi Tero Vaaralle. Siinä missä Vaara suoltaa haastatteluissaan barbaarista paskaa ja tekee musiikkia, joka muistuttaa oksennettua suklaapatukkaa, Sundqvist valitsi uransa viimeisinä vuosina mediassa vaikenemisen mutta työsti musiikkia, jossa myötätunto ja tarkkakatseisuus, rehellisyys ja raadollisuus ovat kaikki läsnä yhtä aikaa.

Kappaleen lyhyessä tekstissä Sundqvist käsittelee mestarillisesti itsensä myymistä ja toisen ostamista kauppana, jossa molemmat osapuolet häviävät. Laulun puhuja on asiakas, siis huorissa kävijä, joka lajilleen luonteenomaiseen tapaan heittelehtii himon ja inhon ristiaallokossa: hän inhoaa huoraa, koska maksullisen naisen himoaminen saa hänet inhoamaan itseään. ”Elena, ihana / hiton Elena” (vai ”vitun”?) kuuluukin kertosäe kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Molempia tunteita vahvistaa Elenan venäläisyys, kansallisuus joka on omiaan herättämään suomalaisessa voileipäkakullisen kerrostuneita tunteita. Menneiden vuosisatojen kulttuurinen kukoistus ja kommunismin kurjuus päättyvät Elenaan, halpaan ja ilmeisesti parhaat päivänsä jo nähneeseen ilotyttöön, jota on pakko käyttää hyväkseen koska muutakaan ei saa.

Myös musiikillisesti Rakkauden työkalu kuuluu Sundqvistin parhaimpiin sävellyksiin. Syntikkakoukku lienee tarkoituksellinen hatunnosto tai homage Depeche Moden Policy Of Truth -kappaleelle, ja muutenkin kappale hiihtää kiehtovasti kahta latua, suomalaisen iskelmän ja kansainvälisen elektropopin. Vaikka se oli fantastisen ja erinomaisesti menestyneen Rakkauden planeetta -albumin toinen single ja kappaleeseen kuvattiin mainio musiikkivideo, siitä ei koskaan tullut niin suurta hittiä kuin se olisi ansainnut. Sääli.

Video ei ole enää saatavilla

Gösta melodraaman ja harlekiinikirjojen maailmassa.

”Vaatiiko se rohkeutta, suuren määrän katkeruutta kuitenkin
jättää mies ja lapset keskenänsä
ja elää omaa elämää”

Kerro terveiset lapsille on Gösta Sundqvistin kunnianosoitus kantrimusiikille ja lajityypin tippa linssiin -lyriikoille. Huonomman artistin käsissä kokeilu voisi jäädä pelkäksi pastissiksi, mutta Kerro terveiset lapsille onnistuu kuulostamaan samaan aikaan sekä hyvin paljon Leevi & The Leavingsilta että kadonneelta The Carpenters -klassikolta.

Sundqvist hyppää tekstissä rohkeasti, ja yllättävänkin vilpittömästi, melodraaman ja harlekiinikirjojen maailmaan.

Tarinan päähenkilö, perheensä hylkäävä äiti, on ristiriitainen hahmo, ja sellaiseksi hänet on tarkoitettukkin. Moraliteetin tai sankaritarinan sijaan Sundqvist tyylilleen uskollisena kieltäytyy ottamasta kantaa. Kerro terveiset lapsille ei erittele syitä tai edes kerro miksi ollaan lähdössä. Laulun päähenkilö on vain saanut tarpeekseen, ja ainoa mahdollinen suunta on ulos.

Sanoitus jättää hienosti tilaa mielikuvitukselle, mutta on myös todentuntuinen. Juuri tällaisia ”selittämättömiä tekoja” todelliset ihmiset todellisessa elämässä tekevätkin. Vain saippuaoopperoissa ja saksalaisissa dekkareissa motiivit ovat selkeitä.

”Linja-autoasemalla, pikavuoro-kyltin alla seistessään
silmäkulmastansa pyyhkii
huomaamattaan kyyneleen”

Fay Weldon kirjoittaa kirjassaan Naispaholaisen elämä ja rakkaudet naisesta, jonka täytyy muuttua epäinhimilliseksi naispaholaiseksi voidakseen elää itselleen. Sundqvistin lähtijä ei ole naispaholainen, mutta myös hänen täytyy olla lähdön hetkellä armoton. Varaa tunteiluun on tasan yhden huomaamattoman kyyneleen verran.

Kerro terveiset lapsille tasapainottelee nuorallatanssijan tavoin jossain korniuden ja patetian yllä, saapuen maaliin silti lähinnä liikuttavana.

Sundqvisin nerokkuuden sovittajana kuulee duurissa kulkevan kappaleen yksityiskohdissa. Esimerkiksi temppuilu säkeistöjen melodiakuluissa (”vilkaistuaan vielä lastenhuoneese-ee-n”, ”pikavuoro-kyltin alla seistessä-ää-n”) ei välttämättä heti varasta huomiota, mutta jää takuulla pyörimään päähän melkeinpä tehokkaammin kuin rallattava kertosäe.

Kerro terveiset lapsille oli vuoden 1986 Perjantai 14. päivä -levyn avausraita ja ensimmäinen single. Albumi on kokonaisuudessaan ehkä kaikista Leevi -levyistä suoraviivaisinta pop-musiikkia, vältellen bändille tyypillistä ironiaa ja huumoria.

Video ei ole enää saatavilla

Tragedian ja komedian yhteys on bassolinjan muotoinen.

Tanssii
hullu Amalia kamalia tansseja tanssii
tai sitten sillä on siellä mies.
Ja ne laulaa
laalalalalalaa
mielenvikaisia likaisia lauluja laulaa
ikivanhoja iskelmiä mitä lie

Häntä koipien välissä on Leevi and the Leavingsin synkein levy, mustia ihmiskohtaloita kiedottuna loputtomaan harmaaseen. Tekstinsä puolesta Amalia on albumikontekstissaankin synkimmästä päästä. Kappale on todellinen Leevi and the Leavingsin Tuntematon potilas. Kaikki kansanluokat toisiinsa liittävä ihmiskohtalo vanhuuden ja sen lieveilmiöiden vääjäämättömyydestä.

Sodassa majurimiehensä menettänyt yksinäinen vanhus tanssimassa yksin. Pöydällä (varmasti haljenneessa Arabian kulhossa) köllöttää Gösta Sundqvistin kenties traagisin yksittäinen detalji: pullakranssin on täytynyt odottaa vierailijaa todella kauan, jotta homeen voisi raaputtaa pois.

Mutta Amalia ei kuitenkaan ole tarina, jolle iltapäivälehtikansa itkisi kuin Arttu Wiskarin rivitalotragedioille. Pikemminkin se on poliittisen korrektiuden vastainen  kappale, jollaisen julkaiseminen voisi aiheuttaa nyky-Suomessamme jopa pahennusta.

Sundqvist heittää nimittäin vanhuuden, mielisairauden ja yksinäisyyden aivan leikiksi. Mikä ovelinta, hän tekee sen ensisijaisesti sävellyksen keinoin. Kahden pennin barokkipopin alla on niin paljon niin synkkää ja niin mustaa, että sitä joutuu käsittelemään anarkistisen huumorin keinoin.

Koko kappaleen musiikillinen vitsi pohjautuu hönttiin kvarttibassoon. Viimeistään, kun kuudentoista sekunnin kohdalla bassolinja kaatuu triolin alas, ei voi olla näkemättä silmissään, miten totaalisen höpsähtänyt Amalia-mummo horjahtelee sen tahdissa ympäri asuntoaan. Samaa komediaa tihkuvat myös säkeistöjen hulvattomat loppusoinnut.

Amalian sävellys on niin törkeä, että tuntuu muodollisuuksilta vedellä pikimustalla liidulla viivoja yksinäisen vanhuksen mahdollisesta miessuhteesta ja Alzheimer-aggression suuhun tuomista irstauksista tai tituleerata heti kappaleen alussa Amaliaa hulluksi.

Ehkä tälle saa sittenkin nauraa.

Video ei ole enää saatavilla

Se Urheiluruudun tunnari.

Vuonna 1980 suomalaisissa lompakoissa ei vielä majaillut Anders Chydeniuksen kuvia tuhannen markan seteleissä (seteli). Käytössä oli aiemmin ollut tonnin seteleitä, mutta vuosina 1963–1985 niitä ei käytännössä ollut. Leevi and the Leavingsin instrumentaalikappale Tuhannen markan seteli (biisi) albumilta Suuteleminen kielletty saa mielessäni uusia merkityksiä tämän tiedon myötä.

Tuhannen markan setelissä (biisi) on mielenkiintoinen tunnelma, jota kappaleen nimi alleviivaa oivasti. On helppoa kuvitella kappaleen diskoiloittelulle tarina, jota säestetään.

Joku tyhjentää tavarataloa ostoskoriinsa ripeään tahtiin. Hänellä on tuhannen markan seteli (seteli seteli). Eihän sellaisia ole missään, mutta nyt on. Käsissä polttelee maailman ainoa tuhannen markan seteli (no se seteli). Nyt ostetaan kaikki, nekin tavarat, joita ei ole.

Tuhannen markan seteli (biisi) kertoo epätodellisista onnen hetkistä. Kapppale kertoo siitä, kun jääkaapissa on puolentoista litran pullo muumilimsaa. Ehkäpä se kertoo siitä, kun ihastuksesi on kulman takana juuri silloin, kun toivot näkeväsi hänet.

Rummut alkavat vakaan rytmin soimisen. Kitara alkaa rapsuttaa. Basso ja toinen kitara tulevat mukaan. Jotakin hienoa on tapahtunut.

Alkaa se kitaranrimputus, joka kuulostaa kesken jääneeltä lottoarvonnan tunnusmusiikilta. Aina välillä kuuluu valtavan nautinnon täyteinen huokaus. Sellainen ääni lähtee, kun ottaa ensimmäisen huikan puolentoista litran muumilimsasta. Minä en edes pidä muumilimsasta.

Video ei ole enää saatavilla

Göstan mahdollisesti komeimmaksi popsävellykseksi jäi hämmentävästi samaa kahta osaa kiertävä oodi arkeenpaluulle.

”Tunnen hankaussähköä, kipinöitä munissa,
Minä se vasta kehtaan…
olla mies”

Komean kuulaalla introlla verkkaisesti maanantaiaamun tavoin käyntiin pyörähtävä kappale toistaa Göstan aiemminkin hyväksi havaitsemaan keinoa alittaa rima selkä suorana: kaikkien kolmen säkeistön sanoitukset ovat täysin yhtenevät. Kuin arkipäivät, ne kiertävät ympäri samaa kehää, kunnes viikonloppu viimein vapauttaa.

Kuten Göstan teoksissa yleensäkin, sävellys ja sanoitus kulkevat tyylikkäästi läpi kappaleen käsi kädessä. Arkirealistisissa säkeistöissä sanoituksien seinäntuijotus ja munien kipinöinti ovat täydessä synkronissa musiikillisen maanläheisyyden kanssa, kunnes kertosäkeistön sanoituksellinen eskapismi ja suurieleisesti maalaileva instumentaatio tempaisevat kuulijan pilviin maalailemaan seksuaalisväritteistä haavekuvaa.

”Nainen
Tahdotko että sut pois näistä kuvioista veisin?
Jos haluat voit vaikka istua kasvojen päälle hajareisin
Ja syviä naarmuja raapia selkääni punaisilla kynsillä
Puhua kielillä, kiusata hengiltä tekemällä kaiken
Kaiken”

Unelmia ja toimistohommia on kokonaisuutena sen tason popkappale, että jos sen olisi tehnyt joku brittiläinen vässykkä sopivaan aikaan maailmanhistoriassa, se olisi kanonisoitu maailmanlaajuisesti yhdeksi ihmishistorian ikivihreistä. Nyt me suomalaiset saamme elää tyytyväisyydessä, että meillä on salaa jotain paljon muita parempaa.

Video ei ole enää saatavilla

Helsinginkin kauneus on katsojan silmässä.

”Jos Helsinki on hetkisen kaunis
Se unta on vaan
Turhaa unelmaa”

Valokuvataiteilija Pekka Turunen kokosi vuonna 2005 ajatuksia herättäneen Greetings from Finland -näyttelyn. Näyttelyn idea oli riemukkaan yksinkertainen: Turunen taltioi joukon arkisia, alakuloisiakin suomalaisia näkymiä postikorttimaisiksi potreteiksi. Perinteisten päivänpaisteiden asemesta kuvien yleissävy oli harmaa. Patsaiden ja suihkulähteiden sijasta Suomi näyttäytyi valikoimana räntälumen alle peittyneitä penkkejä, marraskuulle ryhtinsä menettäneitä kerrostaloja, sohjoa, roskakoreja ja nimetöntä hiljaisuutta.

Kuvillaan Turunen onnistui kyseenalaistamaan monta totunnaisuutta. Hän ei yrittänyt kuitenkaan nousta niiden yläpuolelle. Sen sijaan, että Turunen olisi väittänyt kuviensa kertovan, mitä Suomi todella on, hän valitsi hillitymmän näkökulman. Hänen kuvansa kertoivat, mitä Suomi myös on. Otokset esittivät vaihtoehdon, jonka kaikki tunsivat, mutta jonka harva ymmärsi tai viitsi pukea sanoiksi tai kuviksi.

Jokainen Turusen antimaisemista olisi voinut olla tausta jollekin Gösta Sundqvistin lauluista. Vaikka miesten tavat käsitellä niin yleisesti hyväksyttyjä narratiiveja kuin arjen tomuisia laitojakin poikkesivat toisistaan, perustui heidän taiteensa samoihin lähtökohtiin. Sillä Göst oli ennen kaikkea muistuttaja, ihminen joka tarjosi nähtäväksi läpeensä tuttuja, mutta silti vaihtoehtoisilta tuntuvia näkökulmia.

Sellainenhan Jos Helsinki on kaunis on. Surumielinen kokonaisnäkymä, jonka keskellä arjen reunalle pudonneet raukat piirtävät askeljälkiä hetkeksi lumeen, vain jotta voisivat sulaa pois jälkiensä mukana.

Laulu vie kuulijan siltojen alle, lähelle niitä ihmisiä, joiden ohi kaupungin kehitys on kiitänyt. Näillä ihmisillä on nimet, mutta nimien yleispiirteisyys vain korostaa hahmojen katoavuutta. Kaikki ymmärtävät, että Jarkat ja Niemisen Kallet ovat metaforia, viittauksia niihin tuhnuisiin ja meluaviin miehiin, joita aikuiset karttavat ja joiden erilaisuus kiehtoo lapsia hetken aikaa. Tullessaan yksilöinä esille, he herättävät hetkeksi myötätuntoa, mutta abstrahoiduttuaan sosiaalisiksi ilmiöiksi he katoavat hiljaisuuteen. Satakoon lumi heidän päälleen ja tehköön kaupungista kauniin taas niille, joille kauneus voi olla vielä realistinen vaihtoehto.

Jos Helsinki on kaunis pelaa turvallisilla tehokeinoilla. Se romantisoi kurjuutta, se on pienten puolella, se rakentaa nostalgisia asetelmia banaliteettien avulla. Mutta juuri tässä Sundqvist on taitava. Hän menee lähelle kitsin ja tirkistelyn rajaa, mutta pysyy sillä puolella, jolla tunteet vaikuttavat aidoilta. Raadollisten kuvien päälle laskostuu pieni pala kauneutta muutamin ylevöitetyin rivein, ja notkeassa melodiassa soi aito välittäminen.

Ehkä laulun valkoinen maa ei viittaakaan lumeen, ehkä se viittaa juuri noihin muutamaan riviin, joilla arki nousee itsensä yläpuolelle. Jospa laulun lumi onkin se katse, joka saa elämän näyttämään syvältä ja merkitykselliseltä silloinkin kun se on kivuliasta taaperrusta illusioiden tauspuolella. Tuo katse välähtää nopeasti, leikkaa lähiön reunaa kuin aurinko, ja sammuu taas rutiinien alle. Toisinaan se sammutetaan, tietoisesti, käännetään pois. Mutta aina hetken aikaa se on olemassa.

Tuohon hetkeen kannattaa tarttua.

Sundqvist ei moralisoi. Hänen kauneutensa on demokraattista. Helsinki voi olla hetkisen kaunis kaikille, niille jotka katsovat ja niille joita katsotaan. Vaikka laulun vire on pessimistinen, vaikka lumi sulaa pois, kauneuden häivähdyksissä on myös toivoa. Unessa kaikki ovat tasa-arvoisia, silloinkin kun yksi nukkuu kivellä ja toinen vuoteessa.

Sitä paitsi Sundqvist näyttää Helsingille myös peiliä, ja peiliin on aina hyvä katsoa. Kertovat postikortit mitä kertovat, vuonna 1989 Helsinki oli vielä aika kolho kaupunki. Tuollainen pieni, kurkotteleva, tarkoituksenmukainen, mutta vailla todellista loistoa ja karismaa. Kesällä meren henkiin herättämä, mutta talvella käpertynyt ja jyrkkärajainen. Valintatalon muovipusseja, käryisiä busseja, talojen seiniin sulautuvia ihmisiä, sisääntuloväyliä pitkin leviävää hiljaisuutta. Puistoja, joiden pimeään saattoi kadota. Ylipormestarina Raimo Ilaskivi.

Kauneutta tuossakin kaupungissa oli, mutta korkeintaan himmeää, sellaista joka piti puhaltaa hehkuun, tomuttaa esille. Tuon kauneuden näkeminen vaati yksityiskohtien tajua, herkkyyttä, empatiaa. Ja tuon kauneuden kuvaaminen, se oli vielä vaikeampaa.

No, tietenkin Gösta pystyi siihen. Hänellä oli silmää katsoa kauneuden läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Pojille annetaan lupa.

”Pojat tanssimaan
jos ei tahdo olla yksin
tai kavereiden mielestä nynny
Mene mukaan vaan
tuskin edes huomaat kun
lattialla uudelleen synnyt”

Leevi and the Leavingsin musiikillinen monipuolisuus on nostettu esiin tässä sarjassa jo monta kertaa, mutta nostetaan ainakin vielä kerran. Nyt yhtye loistaa vastaanpanemattoman new wave -klubihitin tekijänä.

Pojat tanssimaan on leevimäisen suora, mutta hyväntahtoinen kehotus, joka leikittelee sillä stereotypialla, että miehet tanssivat baarissa ainoastaan saadakseen naisten huomion. Pohjimmiltaan kappale on lempeästi omistettu ihmislajille, joka ei koskaan katoa maan päältä: niille nurkkapöydän ujohkoille miehille, jotka tarvitsevat monta juomaa ja yhden erityisen kappaleen, jotta viilettävät kohti tanssilattiaa, jolla kaksi kolmasosaa seurueesta on viipynyt jo tovin.

Pojat tanssimaan tekeekin parhaansa ollakseen se erityinen kappale. Intro muistuttaa hieman Blondien Atomicia. Gösta Sundqvistin lakoninen lausumistyyli lentää polveilevassa kertosäkeessä roskikseen ja tukena laukkaa riemuisa ratsukomppi, jonka tahtiin kelpaa tampata.

Vaikka he eivät välttämättä päässeetkään saatille, oli pojilla silti hauskaa.

Video ei ole enää saatavilla

Se tunne, kun ei haluaisi lähteä kouluun, kun vuode on vielä mukavan lämmin, ja länttää nenänsä pakkasen kylmettämään ikkunalasiin.

”Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään
Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
en haluaisi mennä mihinkään”

Excelsior, korkeammalle. Suunta, johon ihminen on pyrkinyt jo Ikaroksesta lähtien.

Gösta Sundqvistin Elämä ikkunan takana -kappaleen hellyttävässä tekstissä ylöspäin voi pyrkiä kahdella tavalla riippuen siitä, onko nousija lapsi vai aikuinen.

”Mietin, miksi aina täytyy kouluun ennättää
Enää tuskin koskaan ehdin leijaa lennättää
No kenties ahkeruus palkitaan”

Tekstin puhuja, kouluikäinen lapsi, pääsee korkeuksiin leikkiessään leijallaan ja antaessaan mielikuvituksensa kohota vapaana ja luovana pilvien joukkoon.

Mutta lapsi, kuten niin monet ikätoverinsa synkässä Suomenmaassa, joutuu nopeasti nöyrtymään ja siirtymään aikuisten maailman realistiseen ankeuteen. Ainoa tapa nousta ylöspäin sosiaalisesti , tehdä luokkaretki, jolle vanhemmat eivät koskaan päässeet, on suorittaa osa yleistä oppivelvollisuuttaan ahkerasti.

Se, joka laiskottelee eikä tee tuota tärkeää, vanhempien sanelemaa nousua, voi nähdä tulevan elämänsä ikkunan takana: tehtaassa, jonka takaa, kuin jonkinlaisena tulevaisuuden hehkuvana haavekuvana, nousee aurinko.

Auringon alla, tehtaan varjossa, ahkeroivat jo aamuvuorolaiset. Sinne isäkin kiiruhtaa hotaistuaan kahvikupillisen kiireellä kurkkuunsa. Sillä jos isä (ja kenties äitikin) ei olisi töissä tehtaassa, mistä lapsi tietäisi mikä aamuvuoro on, ja milloin se alkaa.

No kenties ahkeruus palkitaan.

Säe on sundqvistilaista ironiaa terävimmillään. ”Ahkeruus palkitaan”, kuuluu sananlasku, mutta Sundqvistin maailmassa se palkitaan vain, noh, ”kenties”. Sillä laulun puhujan vanhempien ahkeruutta ei ole palkittu. Jokapäiväinen leipä saadaan otsa hiessä liukuhihnalta, huonoissa työolosuhteissa ja jatkuvan univajeen painamana ilman, että odotettavissa on mitään lauantaisaunaa kirkkaampaa kruunua.

Vanhempien ahkeruus palkitaan vain, jos siitä unelmointiin taipuvaisesta nulikasta tulee jotain! Vähintään juristi, lääkäri tai kunnallispoliitikko. Kun se vain lopettaisi sen haaveilunsa ja nöyrtyisi. Kävisi koulua ja tekisi töitä. Eräänä päivänä saisi sähköhellan jääkaapin viereen. Ymmärrätkö sinä, mitä me äitisi kanssa joudumme tekemään, jotta sinulla olisi tulevaisuudessa asiat paremmin kuin meillä?

Kyllä lapsi ymmärtää, paremmin kuin vanhemmat voivat kuvitellakaan. Lapsi on kuitenkin vasta lapsi, joka haluaisi lennättää leijaa ja antaa aikuisuuden harmauden tulla ajallaan. Sitä paitsi, mikä voisi olla parempaa kuin tämä todellisuus: lämmin vuode talviaamuna tai leijanlennättäminen? Halu miellyttää vanhempia voittaa kuitenkin kaiken muun. On lopetettava niskoittelu ja lähdettävä kouluun suorittamaan. Siinä Sundqvistin kirjoittamana alicemilleriläinen lahjakkaan lapsen tragedia, epäterveen narsismin syntyhetki, joka koskettaa lukemattomia suurten ikäluokkien jälkeläisiä. Tragedia, joka heijastuu lapsen apaattisessa ja surumielisessä katseessa ulos ikkunasta. Mutta samalla katseessa on viattomuutta, joka kuolee lapsesta lopullisesti vasta vuosien päästä.

”Jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
En haluaisi mennä mihinkään”

Myös Sundqvistin sävellys viaton, nerollinen ja kyynelehdittävän kaunis. Harras intro ja lumihiutaleinen C-osa ovat kuin joulu- tai lastenlaulusta. Aja hiljaa isi nyt vaan, niin sitten illalla leikitään, jos et ole taas liian väsynyt työn tekemisestä tai humalassa.

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäinen ajatus on, että Pohjoisen taivaan alla kertoo suomalaisesta miehestä. Sitten sen luulee kertovan suomalaisuudesta. Kunnes oivaltaa sen kertovan maapallon ja kaikkien sen pinnalla tallustelevien ihmisten kohtalosta.

”Mun isä oli köyhä kirvesmies
ehkä saha oli tylsä
kenties höylä liian terävä”

Ei ole sattumaa, että Pohjoisen taivaan alla ilmestyi vuonna 1993. Suomen talous oli kriisissä, työttömyys hipoi kahtakymmentä prosenttia ja näkymät olivat kerrassaan lohduttomat. Jos toiveitaan halusi toteuttaa, piti lainata rikkaammilta – tai lähteä maasta.

Kappaleen kaikissa kolmessa säkeistössä haikaillaan toisaalle – paratiisiin, joka on tuolla jossain. Itse olen aina tulkinnut (ja uskon Gösta Sundqvistin niin tarkoittaneen), että mies ensimmäisessä ja kolmannessa säkeistössä on sama: todellisessa Murheellisten laulujen maassa, kirveen, kurin ja Koskenkorvan keskellä varttuva poika, joka onnistuu pakenemaan ”perinteisen miehen kohtaloa” Etelä-Amerikan aurinkorannoille.

Toisen säkeistön kertoja on puolestaan kuivuuden ajama afrikkalainen, joka johdattaa heimonsa pohjoiseen, tuhansien järvien maahan. Suomeen saapui 1990-luvun ensimmäisten vuosien aikana noin 3 000 maansa sekasortoa pakenevaa somalialaista, joita emme ottaneet vastaan erityisen avonaisin sylein. Jos joku pakolaisista odottikin löytävänsä pohjoisen paratiisiin (”nyt on muiden aika palvella meitä vuorostaan”), niin saivatpahan ainakin pettyä.

Laulun kolmas säkeistö laittaa asiat kahdella tavalla perspektiiviin. Ensinnäkin: vaikka paratiisin löytäisikin, ei edes nuoren neidon lanteiden tuoma lohdutus sammuta ihmisen ikävää kotiin. Ja toisekseen: kaiken maailman lamat ja sisällissodat ovat lastenleikkiä todellisiin, koko maapallon olemassaoloa uhkaaviin ympäristöuhkiin (”miten ohut on se kerros, jotain otsonia, on arvoitus, kun irtoaa jo karvoitus”) verrattuna.

Niin, se biisi. Pohjoisen taivaan alla on tekstiltään niin mestarillinen, että sen musiikilliset arvot jäävät usein varsin vähälle huomiolle – mikä on tietenkin vääryys.

Sävellyksenä kappale on Sundqvistille tyypillisesti taidokas, mutta soinntukseltaan ja etenkin melodian rytmitykseltään omaperäinen. Kaikkein suurimman voimansa se saa kuitenkin sovituksesta, joka pysyy laulun mahtipontisesta teemasta huolimatta hyvin maltillisena ja muutoksiltaan vähäeleisenä.

Äkkiseltään kuulostaa, ettei kappaleessa tapahtuisi juuri mitään; tavanomaisen oloiset säkeistöt, kertosäkeet ja vihellysväliosat vain vuorottelevat. Mutta mitä enemmän kappaletta kuuntelee, sitä enemmän nyansseja siitä löytää.

Löylykauhalliselta kuulostava virvelirumpu ottaa roolia toisessa säkeistössä, jossa Sundqvistin laulun taustalla kuullaan myös epämääräisiä ääniefektejä ja kummasti muljuvaa wah-wah-kitaraa. Kolmannessa säkeistössä niiden tilalla kuullaan puolestaan huilumaista melodiaa. Viimeisten kertosäkeiden kuorolaulua tukee huomaamattomasti suriseva särökitara, jota ei aiemmilla kierroilla kuultu.

Ja aina välillä äänikuvassa vilahtaa pörisevää syntetisaattoria, juhlavaa Abba-pianoa, mahdoliinia, ties mitä. Kaikkea sellaista, mitä pohjoisen taivaan alle nyt voi kuvitella mahtuvankin.

Video ei ole enää saatavilla

Maalta kaupunkiin ja pystybaariin.

”Et tahtonut olla niin kuin muut,
ei sulle kelvannut taivaan tähdet ja kuut,
sä olit niin erilainen”

Biisin kertojaminä kuvailee Kyllikkiä, mutta jos jätetään keskimmäinen rivi pois, niin kuvaus sopii lähes kaikkiin Gösta Sundqvistin luomiin hahmoihin. Tai ainakin viimeinen rivi, sillä onhan moni Göstan hahmo erilainen vasten omaa tahtoaan. Esimerkiksi Kyllikki-biisin onneton kertojaminä, joka ajautuu Kyllikin perässä maalta kaupunkiin ja tulee solvatuksi juopporentuksi pystybaarissa.

Tässäkin tarinassa on tuttuun göstamaiseen tapaan huvittava perusvire, mutta tarina on surullisen traaginen. Ja sävellys ja sovitus liikkuvat iskelmän maailmassa, joten siinäkin mielessä vuonna 1983 nauhoitetussa biisissä yhtye on rockimman tuotannon sekä muun muassa konepopin ja rockabilly-vääntöjen palannut ensisinkkunsa tunnelmiin.

Tosin Kyllikki on tempoltaan eri luokkaa kuin Mitä kuuluu Marja-Leena, ja basson ja rumpujen luoma rytmitausta menee melkeinpä humppaosastolle. Instrumentaatiota piristävät loppupuolella kitaran ja vihellyksen yhdessä kuvioima välisoitto sekä viimeisiä urkukuviointeja tähdittävät taputukset.

Alkuaikoinaan Leevi and The Leavings julkaisi paljon sinkkuja, jotka eivät olleet mukana yhtyeen albumeillam ja Kyllikkikin ilmestyi sinkkuna kolmannen ja neljännen albumin välissä vuonna 1983 sekä 7-tuumaisena että kakkosbiisinä neljän biisin Jos taivaalta sataisi rahaa -EP:llä.

Lokakuun alussa näin EP:n levymessuilla myynnissä hintaan 50 euroa. Minä ostin EP:n aikoinaan normaalihintaisena ja jos myisin sen, olisi se vähän kuin taivaalta sataisi rahaa. Mutta en myy, koska en halua todeta, että olen kaivannut sinua Kyllikki.

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka uudet farkut eivät muuta maailmaa.

”Muotitietoinen
Nyt mä olen muotitietoinen
Minä olen muotitietoinen
ja tytötkin sen huomaa”

Kun tekee hyvää, ei tarvitse tehdä paljoa. Leevi and The Leavingsin kolmannella singlellä on kaksi kuusirivistä säkeistöä, käytännössä kahdesta lauseesta muodostuva kertosäe ja alle kaksi minuuttia mittaa. Enempää ei tarvita piirtämään kokonainen koulukiusatun rillipääraukan tarina.

Traagisinta tarinassa on, että juuri mikään kertojan väitteistä ei ole totta. Jameksista huolimatta tytöt eivät tule juoksemaan miehen perässä eivätkä lähde ajeluille hänen kanssaan, vaikka hän kaikkien hämmästykseksi saisi joskus oman auton. Vaatteet eivät tee popparia, eivätkä massan mukana ostetut farkut mauttomasta pellestä muotitietoista.

Itse mielenosoituksellisesti verkkareihin ja tuulipukuihin pukeutunut Göstä tiesi tämän vähintään hyvin. Hänen suuruudestaan kertoo kuitenkin se, että laulun päällimmäiseksi tunteeksi ei jää iva vaan surumielinen sympatia sen tyylitajutonta sankaria kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

Härski, hauska, inhimillinen ja yhtä kertosäettä – aivan kuten Leevi and the Leavings ja elämä parhaimmillaan.

”Olen kiertänyt runsaasti maailmaa ja nähnyt ne kaikki nakurannat
joissa mieskin saa rennosti riiputtaa tietämättä mihin kätensä panna
Siellä isketään naisia ja toisin päin, siellä todella on mistä ottaa
ja se kaikki mitä maailmalla itse näin, se on elämässä unelmaa ja totta”

Omassa mielessäni Leevi and the Leavingsin kappaleissa kuvatut hahmot ja ihmiskohtalot nivoutuvat usein yhteen niin ikään Gösta Sundqvistin pyörittämän Koe-eläinpuisto-radio-ohjelmasarjan kanssa. En varmastikaan ole ajatusteni kanssa yksin. Kummassakin on huumori keskeisessä osassa – Koe-eläinpuistossa se on tosin, kröhöm, hieman alleviivatummin esillä.

Molemmissa myös pöllytetään jatkuvasti niin sanottuja perinteisiä sukupuolirooleja miehekkäiden naisten, naismaisten miesten sekä kaikenlaisen ristiinpukeutumisen ja peitonheilutuksen merkeissä. Siispä vuoden 1989 Musiikkiluokka-albumilla ilmestynyt Pikku prinsessa voisi hyvin olla puolihuolimaton yksityiskohta vaikkapa isännöitsijä Kulli-Olli Granströmin rehvakkaissa kertomuksissa tai ronskin merikapteeni Monica Aaltosen seikkailuissa maailman merillä.

Vaikka Pikku prinsessa ei tekstiltään kenties ylläkään Sundqvistin parhaimpiin, eikä se varsinaisesti sisällä hienovaraisesti rakennettua ja kipeästi osuvilla huomioilla varustettua tarinaa, on se ytimekkyydessään yksi hauskimmista. Jo riimiparin ding dong – King Kong kekseliäs käyttö naurattaa kerrasta toiseen:

”Kieli tytön suussa niin kuin käkikello ding ding dong
mutta jokin meni pieleen
pakaroista puristin ja hieltä se haisikin, King Kong
siitä tuli mieleen”

Kaikesta rasvaisuudestaan huolimatta kappale on Sundqvistin lauluille tyypillisesti täynnä myös alakuloa ja (toteutumattomia) haaveita. Juuri ne tuovat humoristisimpaankin ralliin sen kiinnostavan inhimillisen sävyn ja syvyyden. Pikku prinsessassa tämä tarkoittaa rakkaudelle itseensä alttiiksi asettavan ja sen eteen uhrautuvan kertojan hämmennyksensekaista kaipuuta tämän löytäessä itsensä hieman toisenlaisesta asetelmasta, kuin mistä oli alunperin kenties haaveillut. Elämä on totisesti yhdistelmä unelmaa ja totta.

”Sinä halusti olla se aurinko, joka minua lämmittäisi
mulle olisi riittänyt jo kuutamo
ja se että sut luoksein saisin taas”

Luultavasti kirjoitussarjamme aikana tulee monesti esiin myös Leevi and the Leavingsin kappaleiden musiikillinen monipuolisuus ja kerroksellisuus, jossa ei melodioita ja yksityiskohtia säästellä. Pikku prinsessa on erinomainen esimerkki tästä. Kappaleesta on oikeastaan hyvin vaikea erottaa suoraan popmusiikille ominaista säkeistö-kertosäe-jakoa, sillä se rakentuu useasta toinen toistaan riemukkaammasta melodiakokonaisuudesta. Pikku prinsessa onkin jonkinlainen popkappaleen vastine vuoristoradalle: edellisen huiman kierteen päättyessä syöksytään täyttä vauhtia jo uuteen silmukkaan.

Toisaalta, samanlaista melodiahurjastelua koetaan myös monissa, monissa muissa Leevi and the Leavings -kappaleissa.

”Saavuthan matkan takaa taas, pikku prinsessa
tanssimme taivaanrannan taa, haavemaailmaan”

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Jotain Gösta Sundqvistin tuotteliaisuudesta ja säveltäjänlahjoista kertoo myös Pikku prinsessa -singlen b-puolella julkaistu Pikku prinsessa ja puoli valtakuntaa, joka yhdistää edellä mainittuun tyylikästä italo-jytkettä.

Video ei ole enää saatavilla

Onnelliset on Gösta Sundqvistin ironinen oodi miehiselle materialismille.

”Vaimo, älä ole onneton
meillä melkein kaikki laitteet on
jotka kehitys on tuonut tullessaan
vaikka kaikki eivät niistä piittaa”

On ihmisiä, jotka saattavat laittaa vaikkapa Facebook-sivuilleen kuvia upouudesta 80-tuumaisesta taulutelevisiostaan tai stereojärjestelmästään. Erittäin harvoin kyseessä on nainen.

Onnelliset kertoo tästä miehen ja tekniikan erityissuhteesta sekä yleisemmin kulutushysteriasta. Vuonna 1980 julkaistu kappale ennakoi taitavasti uuden vuosikymmenen tunnelmaa: vaurastumisen ja kulutuksen vuosia, jolloin suomalaiset vihdoin irtautuivat aikaisempien sukupolvien niukasta sodanjälkeisestä askeetisuudesta ja alkoivat hamuta onnellisuutta ostamisen ja omistamisen kautta.

Sanaa ”juppi” ei vielä tunnettu, mutta juuri nämä nuoret ammattilaiset menestyjät saattoivat olla inspiroimassa Gösta Sundqvistin kirjoittamaa lyriikkaa.

”On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri”

1980-luvun mainosten onnelliset ihanneihmiset laskettelivat uudet korvalappustereot korvillaan, kävivät solariumissa ja valmistivat ruokansa, kuten vaikkapa juuri markkinoille tulleen eksoottisen pakastepizzan, tehokkaasti mikroaaltouunissa.

Gösta Sundqvist itse ei ollut laisinkaan kiinnostunut statussymboleista tai omaisuudesta. Valtavan määrän rahakkaita keikkatarjouksia (parhaimmillaan 600 000 mk) uransa aikana tyrmännyt mies kritisoi harvoissa haastatteluissaan kulutushysteriaa ja vastusti esimerkiksi yksityisautoilua.

Sundqvist käsitteli kuluttamisen teemaa myös radio-ohjelmissaan. Esimerkiksi Koe-eläinpuisto sijottui usein erilaisiin kuvitteellisiin tavarataloihin ja niiden ”hulluillepäiville”, joissa kaupattiin kalliilla kaikenlaisia turhakkeita, kuten vaikkapa ”miesten meikkisarja Seesamia” tai ”oikean hevosen kokoisia SpacePony-leluja”.

Vuoden 1981 Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen –albumille levytetty Onnelliset oli ilmeisestä hittipotentiaalistaan huolimatta hieman yllättäen alun perin vain Pojat tanssimaan -singlen b-puoli. Vuonna 1997 tämä vääryys korjattiin, kun Onnelliset julkaistiin uudestaan, nyt kokoelman Keskiviikko – 40 ensimmäistä hittiä promosinglenä.

Onnelliset-kappaleen vaimon laulusuorituksen muuten hoitaa pirtsakan iskelmäpimumaisesti Gösta Sundgvistin sisko Harriet ”Haije” Sundqvist. Haije oli mukana melkein kaikilla Leevi & The Leavingsin levyillä ja veti myös kymmenen vuotta ansiokkaasti ”matkaemäntä ja muovivaatemannekiini Tarja Loposen” roolia veljensä kirjoittamassa ja luotsaamassa Koe-eläinpuisto-ohjelmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Pääosassa jälleen kovan onnen ritari.

Kyykyssä on monin tavoin geneerisin mahdollinen Leavings-teos. Etenkin tekstin aihealue – reppana, oman elämänsä kännipäissään pilannut antisankarimies – toistuu Göstan teksteissä kyllästymiseen asti.

”Tulen ryömimällä eteiseen
Polvillani makuuhuoneeseen
Jos voisit rakastua uudelleen
Kodin ympäriltä juoneeseen”

Silti, sävellyksessä on jotain sellaista tenhoa, joka on aina nostanut itselleni juuri tämän kappaleen Leavings-tuotannon ehdottomaan kärkeen. Sen R.E.M.-henkinen positiivinen pohjavire, kuulaan melankolinen kertosäe ja lopulta hämmentävästi pakan sekoittava c-osa mallintavat tietyllä tavalla juuri sitä maanis-depressiivisyyttä, joka on olennainen osa klassista suomalaista tuurijuoppoutta, joka tällaistenkin tarinoiden taustalla turhan usein on.

Moodi vaihtuu kuin veitsellä leikaten romanttisesta nallekarhusta kaksiteräiseen miekkaan tarttuvaksi kovan onnen ritariksi.

”Joka päivä ja yö
Se sama sovitustyö
Taas kun tartuin kaksiteräiseen miekkaan

Ei mistään hajua
Vailla ajantajua
Kuin tiimalasista vois valua hiekkaa

Join, ja join, ja join ja se tuli tosi tarpeeseen”

Vaikka Kyykyssä ei nousekaan monen Leavings-kappaleen tavoin syvästi analysoitavissa olevaksi moniulotteiseksi ja kunnianhimoiseksi taideteokseksi, se kestää silti aikaa, sillä sen suurin vahvuus on sävellyksen mutkaton pop-sensibiliteetti ja siitä kumpuava ajattomuus.

Video ei ole enää saatavilla

Suunnilleen tästä se kaikki alkoi.

Eli kuinka sisäpiirivitsistä tuli suuri suomalainen ensisingle.

”No mitä nyt?”

Alussa oli Stereogramofoni. Se oli ”pilanpäiten mutta silti aina tosissaan” tehty mukaradio-ohjelma, jota Gösta Sundqvist ystävineen nauhoitteli c-kaseteille 1970-luvulla.

Stereogramofonin radiolähetyksissä esiintyi useita, aina keksittyjä yhtyeitä, kuten esimerkiksi The Babyboys, Imatran Voima tai Kyösti Salmenoksan kvintetti. Kaikkein merkittävimmäksi näistä kuitenkin muodostui Leevi and The Leavings, jonka surullista ja uskomatonta tarinaa kerrottiin melkein jokaisella Stereogramofoni-kasetilla.

Oikeaksi – tai ainakin melkein oikeaksi – yhtye muuttui, kun rumpali Reijo Inna päätti muilta lupaa kysymättä lähettää kasetin Love Recordsille. Ja pian yhtye oli jo äänitysstudiossa. Tuloksena oli klassikko, jonka kertosäkeen useimmat meistä osaavat laulaa vaikka unissaan:

”Mitä kuuluu Marja-Leena?
Vieläkö sun ihanteena
On Beatles ja George Harrison?
Mitä kuuluu Marja-Leena?
Minä juomaan ratkenneena olen yksinäinen ja onneton”

Kappaleen tarkempi kuuntelu paljastaa sen sketsimäiset juuret. Alussa ja lopussa kuultava kärttyinen naisääni muuttaa koko kappaleen kuin lauletuksi puheluksi ja lopussa jo melko tympääntyneen kuuloinen Marja-Leena puhutteleekin soittajaa Leeviksi. Yhtye puolestaan esiintyy singlen kansissa vain nimellä The Leavings.

Vaan kuka tämä Leevi sitten oli? Ei ainakaan Gösta, joka 21-vuotiaana oli vielä kovin nuori soittelemaan humalaisia puheluita Beatlesia ihailleelle – ja siis olettavasti 1960-lukulaiselle – kouluihastukselle.

Levyllä Leevi L:ksi ristityn hahmon puheosuudet hoitaakin levy-yhtiöpomo Atte Blom.

Kuuntele kappale Spotifyssä.

Joululaulu, joka tekee muut joululaulut turhiksi.

”Sitä aina ei huomaa juodessa
että joulu on kerran vuodessa
ja Aulikki-tädin kotiviinistä
koko suku jouluaattona kännissä”

Ala-asteikäisenä pikkunaskalina minulla oli tapana laulaa joululauluja väännellyillä, pikkutuhmilla sanoituksilla. Isot pojat olivat hyisellä koulunpihalla opettaneet veisaamaan Joulupuu on rakennettu -renkutusta ”Joulupukki hirtettynä riippuu kuusen oksilla” -sanoituksella ja iänikuista Joulupukkia ”Tuuppa tänne niin saat selkään” -muunnelmalla.

Isoäitini katsoi tätä aina pahalla. Pilkkalaulut kuuluivat hänen mukaansa perheisiin, jotka eivät olleet onnellisia juhlakautena. Sellaisissa perheissä oli riitoja ja alkoholiongelmia. Sopivia joululauluja olivat hänen mielestään suomalaisten miesoopperalaulajien kymmenille huoltoasemakokoelmille levyttämät sylvian joululaulut ja en etsi valtaa loistoat.

Isoäitini mukaan Gösta Sundqvistin Jouluaattona kännissä kertoisi varmaankin juuri riitaisesta alkoholistiperheestä, jota tulisi ajatella kavahtaen nojatuolissa, vatsa täynnä kalkkunarullaa. Eihän laulu mitään idyllistä porvarisonnea mätialkupaloineen ja kohtuudella nautittuine laatuviineineen kuvaakaan: Sundqvistin kuvaama perhejoulu on köyhä. Lahjat on kenties nyysitty turkisliikkeen näyteikkunasta ja joululimppu haettu leipäjonosta.

Juhlassa ei kuitenkaan ole mitään arvotonta tai paheksuttavaa. Pikemminkin Jouluaattona kännissä on lämminhenkinen kuvaus suvusta, jota ei ympärilleen voi valita, ja sosioekonomisesta asemasta, johon voi itse vaikuttaa vain harvoin.

Laulu kuvaa hyvin samankaltaista joulunviettotapaa, kuin Juice Leskisen Sika. Molempien kappaleiden juhlat ovat sysmäläisiä karnevaaleja, joissa ylensyödään, tullaan humalaan ja saatetaan purkaa vuoden aikana sukua kohtaan kertyneet turhaumat vastavaihdetuilla pahnoilla painimalla. Sundqvistin tapauksessa kokemus voi tosin olla niin raskas, että ihminen alkaa etsiä lähistöllä riippuvaa köyttä, johon hirttäytyä.

Silti rakkaus ja lämpö ovat läsnä kummassakin kappaleessa. On kokoonnuttu yhteen ja tunnetaan hyvää tahtoa läheisiä kohtaan. Myötätuntoaan voi osoittaa esimerkiksi ostamalla puolisolle lahjaksi rintaliivit, joista näkyy nännit läpi. Ja mitäpä sitä ylenpalttista tissuttelua moralisoimaan, onhan joulu lopulta vain lasten ja mummujen juhla. Jos sattuu elämään noiden kahden pisteen välistä aikaa, ei jouluaattona ole jäljellä muuta tekemistä, kuin imeskellä huomaamattoman humalahakuisesti Aulikki-tädin kotiviiniä.

Jouluaattona kännissä on Sundqvistin antijoulaulujen, joita hän innostui kirjoittamaan kokonaisen Varasteleva joulupukki -levyllisen verran, kirkas johtotähti. Soinniltaan se on kitsch kuin mauton lahjapaperi tai sellofaaniin kääritty, nuupahtanut hyasintti. Sävellykseltään se on yhtä turvallinen kuin lanttulaatikko, joka aiheuttaa ilmavaivoja viimeistään tapaninpäivänä. Sanoituksessaan Sundqvist paljastaa kuitenkin jälleen kerran ironisen tarkkanäköisyytensä ja syvän ymmärryksensä yhtä suomalaista kansanosaa kohtaan.

Jouluaattona kännissä on joululaulu, joka tekee muut joululaulut turhiksi, ja saa ne näyttämään naurettavan jeesustelevilta. Se saa muistamaan, että niin oma suku kuin joulujuhlakin ovat lopulta aika pöljiä ilmiöitä, mutta kummastakaan ei luopuisi mistään hinnasta.

Video ei ole enää saatavilla

Isi, mitä oli ATK?

”Teen sulle temput ja paskannan porealtaaseen
ja näillä terrori-iskuilla sut hulluksi teen
Kun säädän ATK-laitteiston epävireeseen
ja syötän koiralle NMT:n”

Vuonna 1994 tai 1995 isäni hankki kotiimme cd-soittimen. Yksi ensimmäisiä cd-levyjä taloudessamme oli perhetutulta lahjaksi saatu Leevi and the Leavingsin Suomen parhaat -niminen kokoelma. Taisin veljeni kanssa kuunnella levyä enemmän kuin isäni.

Tuon kokoelman parissa tuli tutustuttua rumiin sanoihin, ja puolivahingossa opin lausumaan päiväkotikaverini Kristianin nimen oikein kuunneltuani Leevejä. Se on kuitenkin ihan toinen tarina. Joka tapauksessa, minulla on lämpimiä muistoja tuon kokoelman kuuntelemisesta.

Yksi riemastuttavimpia kappaleita levyllä oli Tikapuut taivaaseen Nyt voitte kuvitella mielessänne kuusivuotiaan, joka hihittää stereoiden vieressä kuunnellessaan sen sanoituksia.

Kuusivuotiaan keskittymiskyky menee täysin ensimmäisen säkeistön hulvattomuuden ja käsittämättömyyden sulatteluun.

1) Paskantaminen

HAHAHAHHAHAAAAAAAAAA, PASKA, HIHIHIHIHIHIHI POREALLAS PASKA HAHAHHAHA.

2) Terrori-isku

”Äiti, mikä on terrori-isku?”

3) ATK-laitteisto

”Isä, mikä on ATK-laitteisto?”

4) NMT

”MIKÄ SE SEMMOINEN NMT ON?”

Porealtaaseen paskantaminen pyöri pienen pojan mielessä usein huvittavana heittona. Lähes 20 vuotta myöhemmin Gösta Sundqvistin temput aiheuttaisivat omalle kohdalle sattuessa kaikkea muuta kuin kimeää hihittelyä ja spontaania iloa. Vitutuksen määrää ja syvyyttä olisi vaikea kuvailla, jos joku sörkkisi tietokoneeni toimintakelvottomaksi tai hajottaisi puhelimeni.

Sundqvist on asetellut rivien väliin kysymyksen siitä, ovatko tälläiset pienet kotitalouskatastrofit laisinkaan merkittäviä ja huomionarvoisia? Mätänevät emolevyt ja matkapuhelimen rikkinäiset näppäimet vievät huomiomme pois siitä, että valinnoillamme rakennamme tuleville sukupolville ikävää elinympäristöä.

Omiin ongelmiinsa on helppoa etsiä ratkaisuja. Maapallon pelastaminen on huomattavasti vaikeampaa.

”Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois
kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois
Ken silloin itkisi krokotiilinkyyneliään
Maapallo lahjaksi lapsille jää”

Video ei ole enää saatavilla

Hyvin ei kaikki mene tässäkään.

”Ja kun katsoin silmiesi syvyyteen
oli katkeraa huomata kaiken taas päättyneen väärin”

Vuoden 1982 Kadonnut laakso -albumilla Gösta Sundqvist todisti olevansa paremmin ajan tasalla kuin kukaan toinen popsäveltäjä Suomessa: En tahdo sinua enää ja Uni joka pääty ei edustivat lakonis-melankolista syntikkapoppia, joka oli vasta edellisenä vuonna noussut Britanniassa popin ykköstrendiksi, eikä varsinkaan ensin mainitun tarvinnut antaa millään osa-alueella tasoitusta kovimmillekaan kansainvälisille nimille.

Mutta Sundqvistin kunnianhimo ei pysähtynyt tähän. Elektroninen pop jäi pysyväksi sivujuonteeksi miehen tuotannossa, ja jo seuraavana vuonna hän pisti syntikat aivan toisenlaiseen hyötykäyttöön tässä Kyllikki-singlen b-puolelle kätketyssä, mutta sittemmin ansaitusti useille kokoelmalevyille päätyneessä mestariteoksessa. Jos taivaalta sataisi rahaa ei ole viileää futupoppia, vaan härskiä eurodiskoa katkeransuloisen Sundqvist-filtterin läpi vedettynä. Otsikko voisi johdattaa ajatukset Duran Duran -tyyliseen juppihedonismiin, mutta onhan siinä se ”jos”.

Hyvin ei kaikki mene tässäkään.

Göstan ja naistaustalaulajan duetoksi sovitettu kappale ei sinänsä ole tekstiltään Leavings-tuotannon merkittävimpiä: kaksi ihmistä antaa lupauksia ja pettyy toisiinsa. Mies on ollut jossain, ilmeisesti etsimässä niitä finansiaalisia ja 1980-lukulaisia pikavoittoja, joihin nimen konditionaalinen haave viittaa. Kunhan sitä rahaa vain alkaa tulla, hän kyllä palaa takaisin ja vie tyttönsä maailman ääriin. Mutta reissun päällä kestää liian kauan, niin kuin tällaisissa lauluissa on tapana. Ei ole enää rakkautta, mihin palata.

Lopulta epäselväksi jää sekin, alkoiko sieltä taivaalta sataa sitä rahaa. Ehkä sillä ei ole väliäkään, eihän raha lämmitä.

Sundqvistilla oli mielenkiintoinen ja kunnioitusta herättävä kyky ennakoida maailmankatsomuksellisia ja yhteiskunnallisia trendejä. Vuonna 1983 Suomessa oli jupeista tuskin kuultukaan, mutta hän oli jo huomauttamassa keinottelemalla ansaitun rahan merkityksettömyydestä tärkeiden asioiden rinnalla. Viisi vuotta myöhemmin, hyvissä ajoin ennen nousukausikuplan puhkeamista, hän ennusti lama-ajan sellaisissa klassikoissa kuin Pimeä tie, mukavaa matkaa ja Elina, mitä mä teen. 1990-luvun alussa oli vuorossa uuden ympäristöliikkeen ja ekokatastrofitietoisuuden käsittely vuosikausia ennen aiheen todellista tapetille nousua.

Tätä kaikkea voi miettiä Jos taivaalta sataisi rahaa -biisin soidessa, mutta ennen kaikkea huomaan ihmetteleväni sitä nerokkaiden syntikkamelodioiden määrää, jonka Sundqvist on tähänkin kolme- ja puoliminuuttiseen tuhlannut. Biisi on yhtä analogis-elektronista kultapölymyrskyä. Nykypäivänä sen soundimaailma kuulostaa sekä viehättävän retrolta että täysin ajanmukaiselta.

PS. Nuorgamin maanmainio Tommi Forsström on vaatinut minua tästä Leevi-klassikosta kirjoittavan henkilön ominaisuudessa mainitsemaan erikseen sen seikan, että kyseessä on maailman tv-resistoriaanisin biisi, ja että TV-Resistorin tulisi tehdä comeback edes siksi aikaa, että saisivat versioitua kappaleen. Nyt olen tämän sitten maininnut. Toivon, että minulle tarjotaan olutta tästä hyvästä.

Video ei ole enää saatavilla

48 sanaa, joita on puntaroitu jo 27 vuotta.

Onpa kaunista musiikkia, akustisuutta sähköisimmillään, jonka kotikutoinen eteerisyys tuo ajoittain mieleen jopa Cocteau Twinsin. Sävellys kelpaisi vallan hyvin pelkkänä instrumentaalina tai Liz Fraserin tapaan siansaksaksi laulettuna, mutta onneksemme Gösta Sundqvist kirjoitti siihen myös sanoja.

”Vieraiden lähdettyä ulos vielä hetkeksi jäin
sammutin savukkeen kun pimeässä jotakin näin”

Hups. Tajuatteko, että tuossa tuli jo neljäsosa biisin lyriikasta! Tekstin niukkuudesta ja ilmaisun ironiattomuudesta huolimatta Nainen toiselta planeetalta herättää niin monta tulkintaa, että olo on kuin etsivä Kokilla Bruno Rygseckin murhamysteerikarttaa piirtäessä. Eri teoriansa Kokki (Leo Jokela) ketjutti lauseella ”Tai sit voi olla”.

Päähenkilö siis kohtasi hymyilevän ja hyväilevän alien-naisen, mutta yleisen tulkinnan mukaan toinen säkeistö vetää maton kohtaamisen alta vaimon kertomuksilla: laskuhumalainen päähenkilö käyttäytyi oudosti ja keskusteli kissan kanssa, mitään naista tavannut. Jos päähenkilö itse muistaa alienin mutta ei kissaa, kyse voi olla eri näkökulmista samaan tilanteeseen.

(Etsivä Kokin äänellä) Tai sit voi olla… että koska kohtaamista kuvaava kertosäe tulee uudestaan, se tarkoittaa toista kohtaamista. Nyt ”se oli nainen toisen planeetan” voi viitata myös edellä mainittuun vaimoon. Tai toistuvuus päähenkilön toistuvaan taipumukseen kokea tietyssä mielentilassa intergalaktista yhteenkuuluvuutta.

Tai sit voi olla… että päähenkilön kertomus on niin vilpitön ja vakuuttava ja sen musiikillinen dramatisointi kumpuaa niin aidosta kokemuksesta, että skeptisyys käy mahdottomaksi. Sivuutamme ilonpilaajavaimon väitteet tai oikeastaan koko vaimon fiktiona. Kissasta puhumattakaan. Kuuletko hiljaisena suuren valtameren pauhun?

Video ei ole enää saatavilla

Kymmenen syytä rakastaa Ihanasti sanottu-kappaletta.

”Elämä on pitkä puutelista
se silloin tällöin täyttyy suudelmista
elämä on elämää varten annettu
ja se on ihanasti sanottu”

#1 Kappale on osa Leevi and the Leavingsin loputonta ”Suomalainen mies on viinaan menevä, mutta silti niin ihastuttava ja rakastettava hölmö” -sarjaa, mutta mitä väliä? Kappale kuuluu sarjan parhaimmistoon.

#2 Bulebule-albumilla (2000) – ja ylipäänsä 2000-luvulla – Gösta Sundqvistin sävellys- ja sanoituskynä oli tylsimmillään. Ihanasti sanottu -kappale on kuitenkin perusteltu syy kuunnella toisinaan myös Bulebulea.

#3 Kappaleen teksti on rakennettu nerokkaasti. Aluksi minäkertoja vaikuttaa kaltoinkohdellulta ja väärinymmärretyltä hahmolta, kunnes Gösta paljastaa hänen todellisen luonteensa ennen kappaleen puoliväliä: ”Sä keneen luottanut oot, kun oon kateissa ollut kerran viikon verran.”

#4 Kappaleen teksti tarjoaa samaistumispintaa. Jos sinulla on joskus ollut ihmissuhde, tiedät mistä Gösta laulaa.

#5 Kappaleen tydytydy-tydytydyä toistava taustakuoro on vain niin ihana yksityiskohta.

#6 Gösta on sen luokan nero, että hän saa ”elämä on elämää varten annettu” -lausahduksen kaltaisen mattinykäsmäisen toteamuksen kuulostamaan mitä suurimmalta viisaudelta. Niinhän se on, Gösta, niinhän se on.

#7 Mitä muita kotimaisia, aidosti koskettavia anteeksipyynnöiksi kirjoitettuja poplauluja tiedät? (Tekstissä huomionarvoista on, ettei Gösta laula suoraan pahoillaan olemisesta tai anteeksipyynnöistä.)

#8 Gösta on sen luokan nero, että tekstissä mitä laiskimmatkin riimit ovat mahtavuutta. Lahjattomien käsissä ne voisivat suistaa kappaleita b-luokan iskelmällisyyteen.

#9 En tiedä, onko kukaan dj koskaan soittanut Ihanasti sanottu -kappaletta niin sanotussa indiediscossa, mutta kappaleen alkaessa tekisi mieli juosta kädet pystyssä tanssilattialle.

#10 Ihanasti sanottu on kaikin puolin keskimääräinen Leevi and the Leavings -kappale. Jos jollekulle pitäisi havainnollistaa nopeasti, mistä yhtyeessä on kysymys, se onnistuisi tämän kappaleen avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Leavingsit koukkaavat huoltoaseman kautta.

”Mä vaihdan ylle puhtaan kalsarin
ja yhä puvun tietenkin, sen oranssin
Sitten diskoon lähden selvinpäin
ja laulan bussissakin näin
Kuin raikulipoika”

Elämänmeno julkaistiin jo vuonna 1978 tuplasinglellä – siinäpä anakronistinen esine – Sadan vuoden yksinäisyys. Göstan tyyli ei ollut vielä kypsynyt ihan huippuvuosien tasolle; kappaleissa oli rock’n’roll-pastissia, hakua ja tyhjäkäyntiä. Sinänsä se on outoa, että täyteläisen leevistinen Mitä kuuluu Marja-Leena? julkaistiin jo aiemmin samana vuonna.

Elämänmeno onkin siitä erikoinen Leevi-kappale, että siinä keinahdetaan normaalia vahvemmin suomalaisen huoltiskasettimusiikin puolelle. Kappaleen ”ylämäki, alamäki” -jankkaus on silkkaa jaakkoteppoa, melkein lentävää kalakukkoa. Kohta, jossa luvataan lopettaa pilsnerin juominen, on puolestaan tahallisen tönkkö verrattuna Sundqvistin yleensä viljelemään lempeän fatalistiseen ironiaan. Välissä kuullaan jopa vittumaisella Irwin-soundilla ölisty ”Kuin raikulipoika!”.

Nämä elementit loivenevat kuitenkin lennosta Leavingsin surumielisesti helkkyvään popsoundiin. Muissa kappaleen osissa kuullaan sitä tutumpaa Göstaa: kertoja ei pääse diskoihin, vaan päätyy katsomaan telkkaria kotona ja tanssimaan luudan kanssa.

Teboilin kahvio -elementit saavat kappaleen kuulostamaan melkein sarkastiselta. Kuin sen tarkoitus olisi ironisoida juurikin suomalaisugrien patetiaan taipuvaista laulelmaperinnettä. Sitä kun naiset ja lapset ja työt karkaavat kuokkajussilta, joka päätyy mölisemään elämäntuskaa pimeän tukkimökin nurkkaan Koskenkorva-pullon pohjaa etsien. Pakkasessa.

Yleensä Sundqvistin ironia oli lempeämpää ja samalla pistävämpää, ja se otti kohteekseen koko suomalaisen, no, elämänmenon. Voisimme kysyä Göstalta, mitä hän itse tarkoitti, mutta maailmanhistorian ensimmäinen ja viimeinen espoolainen nero ennätti valitettavasti poistua ns. parempiin lavatansseihin ennen kuin meillä oli siihen mahdollisuus.

Kukin voi siis antaa kappaleelle vapaasti omat merkityksensä. Kunhan muistaa laulaa mukana.

Video ei ole enää saatavilla

Gösta Sundqvist maalasi kuvan maailmanlopusta.

”En tiedä mitä teen
jos maapallo nukkuu kuin unta Ruususen
en tiedä mihin meen
jos maapallo hukkuu paskakerrokseen”

Minä rakastan Leevi and the Leavingsin Paskaa lapsille -kappaletta. Ei siis ole mikään yllätys, että tätä Nuorgamin juttusarjaa koostettaessa nostin sen yhtyeen kaikkien aikojen parhaimmaksi kappaleeksi. Luultavasti minä nimeäisin sen myös kaikkien aikojen parhaimmaksi kotimaiseksi popkappaleeksi, jos sellaisen mahdottoman paremmuusjärjestykselle perustuvan listauksen joutuisin joskus laatimaan.

Paskaa lapsille pureutuu Leevi and the Leavingsin tuotannossa usein toistuviin teemoihin: kulutuskritiikkiin ja havaintoon ihmiskunnan lyhytnäköisyydestä.

Toisinajattelijan päiväkirjasta -teoksessaan (1979) ympäristöfilosofi Pentti Linkola vertaa ihmiskuntaa rottakantaan. Hänen mukaansa ylitiheä rottakanta on saatu koeolosuhteissa väkivaltaisen anarkian tilaan, vaikka sillä olisikin ruokaa riittävästi. Linkolan mielestä väestönkasvu vie ihmiskuntaa kohti samankaltaista eläinkokeissa todistettua mielettömyyttä.
Kun ihmiset oppivat jo päiväkodeissa, että heidän on kilpailtava toisiaan vastaan, he alkavat alitajuisesti pitää lähimmäisiään vihollisinaan. ”Kaikki merkit viittaavat siihen, että kaikkien sodasta kaikkia vastaan tulee ihmiskunnassa paljon pitkällisempi ja tuskallisempi prosessi kuin eläinkantojen yleensä nopeissa ja dramaattisissa romahduksissa on laita”, Linkola kirjoittaa. Kuunnellaanpa mitä Gösta Sundqvist laulaa:

”Miten röyhkeän pyöhkeä on ollut ihmiskunta
ja minkä siitä palkakseen saa
tuhoon tuomista huomista painajaisunta
ja jäljellä vain poltettu maa”

Paskaa lapsille on puhuttelevuudessaan ja herkistävässä kauneudessaan täydellinen popkappale. Se kertoo minulle niistä asioista, jotka ovat kaikkein merkityksellisimpiä.

Se on tavallaan ilkikurista, että kappaleen kaltainen kriittinen puheenvuoro on julkaistu Menestyksen salaisuus -nimisen kokoelmalevyn (1992) bonusraitana.

Video ei ole enää saatavilla

Kappale, joka antaa jokaiselle täyden oikeuden kaivata omaa nuoruutta. Juju vain on siinä, ettei menneitä pidä haluta takaisin.

”’Rock, rauha ja rakkaus’
me sitä täysillä hoilailtiin
ja usein meni kortsuja koko pakkaus
kun makuupussissa toilailtiin
Silti sydämeni täyttää lämpö ja kaipaus
kun olen itseni hyväksynyt, sisäisesti sivistynyt
tavallinen vakosamettihousuinen mies”

Kaikki alkaa kevätsiivouksesta. Vanhan madonsyömän turkin taskusta löytyy rikkinäinen peace-kaulakoru. Turkis ja riipus on käytettyjä puhki vuosia sitten, jonka jälkeen ne on unohdettu ullakolle. Kevätsiivouksen yhteydessä ne osuvat taas silmiin, ja siltä seisomalta mieli täyttyy nuoruusmuistoista.

Siinä tilanteessa ei auta, vaikka olisi kuinka itsenä hyväksynyt, sisäisesti sivistynyt ja ihan tavallisia vakosamettihousuja käyttävä ihan tavallinen mies.

Juuri tästä kertoo vuonna 1995 ilmestynyt Vakosamettihousuinen mies. Vanhat tavarat ullakolla tempaa kappaleen minäkertojan muistelemaan nuoruutensa kesiä, jolloin ajettiin rättikattoisella Citroënilla festareille, laulettiin ääni käheäksi sekä kulutettiin kondomeja teltta-alueella.

Tätä kaikkea muistellessa keski-ikäistynyt sydän täyttyy lämmöstä ja kaipauksesta. Arkeen rauhoittunut vakosamettihousuinen mies alkaa väistämättä ikävöidä nuoruuttaan. Ainakin hän haluaa pitää siitä jollain tapaa kiinni, koska jo ajatus vanhojen sandaalien hävittämisestä saa aikaan paniikin. Hätääntyminen hänelle suotakoon.

Kuitenkin kertojan täyttää myös lämpö, ”kun olen itseni hyväksynyt, sisäisesti sivistynyt”. Ehkäpä sydämeen leviävä lämpö johtuu nykyisyydestä eikä menneisyydestä. Nuoruusaikojen seikkailut ovat arvokkaita muistoja, mutta kenties ne eivät herätä katkeruutta nykyhetkeä kohtaan. Sitä paitsi kuka helvetti enää jaksaa jonottaa tuntia bajamajajonossa, kun voisi olla kotona oman vessan ja sängyn välittömässä läheisyydessä?

Vakosamettihousuisen miehen tarina on varsin hellyttävä. Se nostaa esille tilanteen, jonka moni varmasti joskus kohtaa. Vaikka omassa elämässä meno ei olisikaan enää ”tosi kova”, se ei tarkoita, että nykyisyys kalpenisi menneisyydelle. Se on vain erilaista, siinä kaikki.

Mikä olisi hienompaa kuin kaivata aina ajoittain menneitä ja samalla tuntea lämpöä nykyisyyttä kohtaan? Siinä on tavoitetta kerrakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Sliipattu Motown-soul voi tarjota pakopaikan todellisuudesta.

”Kun on seikkailumieltä ja haisee hieltä
vaikka kotona vain lusiikin
niin vailla paineita, puhdistusaineita
voi löytää Motown-musiikin”

Yhdysvaltalaisen Benh Zeitlinin ohjaama Beasts of the Southern Wild -elokuva (2012) kertoo koskettavasti Hushpuppy-nimisestä tytöstä.

Hän asuu isänsä kanssa Bathtubiksi kutsutussa hökkelikylässä, joka joutuu myrskyn aiheuttaman vedenpaisumuksen valtaan. Hushpuppy ei siitä kuitenkaan välitä, koska hän elää puoliksi omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Hushpuppyn on yksinkertaisesti pakko paeta ympäröivää arkitodellisuutta, sillä hänellä ei ole mitään muita vaihtoehtoja kuin vain löytää omat keinonsa selviytyä tulvan peittämässä maailmassa, jossa hän ei voi luottaa omaan isäänsäkään. Isä käyttäytyy arvaamattomasti ja saattaa kadota omille teilleen milloin tahansa.

Kuten Beasts of the Southern Wild, myös Leevi and the Leavingsin Matkalla Motowniin -kappale käsittelee todellisuuspakoa. Leikkisyydestään huolimatta se kertoo lohduttoman tarinan. Laulun minäkertoja on lapsi, joka seuraa sivusta äitinsä eriskummallista käytöstä.

”Voi kakun koristeeksi saippuaa vuolla
ja ruokamyrkytykseen kaikki kuolla
kun jälkiruuaksi saa lautaset nuolla
niin päästään tiskeistä”

Minäkertoja elää keskellä sekamelskaa ja kestää äitiään, joka ei suostu edes poistumaan kotoaan. Göstamaiseen tapaan lohtua ja yllättävän pakotien perheelle tarjoaa Motown-musiikki. Se on yllättävä pakotie siksi, että mikä olisikaan kauempana maailmasta, jossa tumpataan tupakat tiskipöytään ja tasapainotellaan pakkohoidon rajalla kuin huolellisesti tuotettu ja sliipattu Motown-soul?

Leevi and the Leavings -klassikoksi Matkalla Motowniin -kappaleen nostaa Gösta Sundqvistin usein käyttämä, mutta yhtyeen tuotannossa aina yhtä toimiva ratkaisu: ensikuulemalta mitä ihanin kappale kantaa sisällään mitä suurinta surua.
Minulle itselleni alun perin Käärmenäyttely-albumilla (1996) julkaistu Matkalla Motowniin on Leevi and the Leavingsin hienoimpia kappaleita tekstinsä ansiosta.

Olisin valmis ottamaan universumin valtiailta vyötärölleni 30 kiloa ylipainoa ja valikoiman sydän- sekä verisuonisairauksia, jos sen seurauksena osaisin joskus kirjoittaa jotain niin sointuvaa ja koskettavaa kuin Matkalla Motowniin -kappaleen sanoitus.

Video ei ole enää saatavilla

”Mitä merkitsee muutamat vuodet
tai tuhannetkaan
kun on ihminen pelkästään tuskaa tuoden
tuhonnut maapalloaan”

Se on masentava näky. Roskia, kuolleita kaloja ja lasinsiruja leikkikentällä. Sen sellaista, aika arkipäiväistä. Melkein jo niin arkipäiväistä, ettei jätelieju Helsingin Kauppatorin rantavedessä herätä sen suurempia tunteita. Mutta se on masentava näky, ainakin sen pitäisi olla.

Silti muovipullo lillumassa merivedessä tuntuu maapallon tuhoutumisen kannalta melko pieneltä seikalta, ja sekös vasta ahdistaakin. Tulee naiivi halu paeta. Tätä varten on Raparperitaivas, piilo- ja turvapaikka, jossa mansikkamaat eivät kuivu. Sinne olisi päästävä ja äkkiä.

”Raparperitaivas
missä se lie
ilmalaiva meidät perille vie
ja se taivas on sun ja mun
piilopaikka yhteinen”

Raparperitaivas on ajatuksena ihana sekä täysin vastuuton. Kun Gösta Sundqvist laulaa siitä silkinpehmeällä äänellään, on mukavaa sulkea silmät ja kadota toviksi. Siellä sitä sitten hetki ollaan suloisessa välinpitämättömyydessä ja auvossa. Ja mikä parasta, se on täysin oikeutettua.

On mielenkiintoista, kuinka Sundqvist pystyy lausumaan säkeet ”on ihminen pelkästään tuskaa tuoden tuhonnut maapalloaan” leimautumatta vähääkään puunhalaajaksi. Moinen tuskin onnistuisi nykypäivänä ilman hipittelyä. Sundqvistiltä se kuitenkin onnistuu, sillä harva uskaltaa raavasta, parrakasta miestä nälviä kävynkerääjäksi. Jollain tapaa se nostaa Raparperitaivaan arvoa entisestään.

Jos tuntuu, että Raparperitaivaaseen ei pääse pelkällä silmien ummistamisella, lähelle pääsee, kun pyöräyttää seuraavan reseptin mukaisen piiraan. Kutsukaamme sitä raparperitaivaspiirakaksi. Se on muunnelma Kaarina Roinisen vuonna 1997 ilmestyneestä Parhaat kotileivonnaiset -kirjasta. Nauttikaa!

Raparperitaivaspiirakka

• 2 kananmunaa
• 1½ dl fariinisokeria
• ¾ dl kuohukermaa
• 100 g sulatettua margariinia
• 2½ dl vehnäjauhoja
• 1 tl leivinjauhetta
• päälle 6 dl pieniä raparperikuutioita
• pinnalle ½ dl fariinisokeria, ½ dl kuohukermaa ja yksi kananmuna

Vatkaa munat ja sokeri kevyesti. Lisää kerma, jäähtynyt margariini ja jauhoseos. Sekoita tasaiseksi ja levitä voideltuun piirakkavuokaan. Ripottele päälle raparperi. Sekoita pinnalle tulevat aineet keskenään ja kaada päälle. Paista uunissa 200 asteessa noin puoli tuntia. Kuuntele leipoessasi Raparperitaivasta.

Video ei ole enää saatavilla

”Se ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo
Omin hartiavoimin voitan kaikki vaikeudet ja viivytykset”

Olen ikäni asunut kerrostaloissa talkkarien ja huoltofirmojen paapottavana. Luultavasti lähimmäs Vasara ja nauloja -kappaleen tilannekuvaa päädyin viime kesänä kuullessani ystävällisen niksin, että uudehkon kesämajan kattopinnan saumoihin ei pidä päästää kasvamaan sammalta. Mitä, joudunko huoltamaan asumustani?

Vaan eipä Gösta Sundqvistkaan tuota julistusta kovin jykeviin raameihin pingota. Se muuttuu biisin edetessä myllynkivimantraksi, jonka suoranaisesta säälittävyydestäkin esitetään vihjeitä.

”Vasara ja nauloja koko rahalla”

Jos koko rahalla ostetaan nauloja, varallisuus ei liene huikea. Ja miksi vasara, mitä vanhalle tapahtui?

Värssyä riittää silti lähes viisi minuuttia ilman sooloja tai muita taukoja. Miksi? Ehkä pääosassa ovatkin asenne ja sen tuoma autuus. Jolkottavan tasaisen musiikin ja toisteisen mutta tarttuvan melodian mukana pieni ja takapakkinenkin edistys on edistystä niin kauan kuin mörskä ei putoa niskaan. Biisiä voisi soittaa tauotta Sagrada Familian rakentajille.

Sundqvistin tekstien ja melodian synergiaa kestää toki kuunnella. Lyriikassa solahtavat oikeille paikoilleen hankalatkin kirjainjonot kuten tarveainelaskelmilla – tosin mineriittiseinän-sanaan painotus ei osunut täysin optimaalisesti. Sovitus helkkyy kuin 1990-luvulle päivitetty Rin Tin Tin.

Plussaa vielä ”epäkorrektista”, mutta empaattisen osuvasta neekeri-sanan käytöstä. Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia siinä, kenen erheestä syntyy helvetin haloo ja kenen ei.

Video ei ole enää saatavilla

Iskelmät eivät ole todellisuutta, ja todellisuus ei ole iskelmää.

”Irvisti kaapista vaimon luuranko
Kun unohtui tyhjentää roskasanko
Osui keskelle otsaa se hiilihanko
Ja kiiltävänuppinen vaihdetanko
Hiljaa värähti kosketuksesta”

Vuonna 1996 ilmestyneeltä Käärmenäyttely-albumilta löytyvä Moottoritiemurhaaja muistelee on monella tavalla merkittävä Leevi-kappale. Kun alla oli vain pulskaa vuotta aikaisemmin ilmestynyt Rakkauden planeetta, olisi voinut luulla Göstan poppoon elävän kultakauttaan – mutta kaikkea muuta, Käärmenäyttely oli albumina pettymys, jonka pelasti vain se, että se oli parempi kuin neljä seuraavaa (ja samalla viimeistä albumia).

Käärmenäyttelyn avausraita (intron jälkeen) Moottoritiemurhaaja muistelee on kuitenkin Gösta Sundqvistin nerouden viimeisiä musiikillisia ilmentymiä. Se on myös bändin viimeissiä flirttailuja konemusiikin kanssa; myöhemmät albumit nojasivat perinteisempään rocksoundiin. Tietoisen halpa hi-nrg-soundi vain tehostaa loppujen lopuksi aika kryptiseksi jäävän tekstin voimaa.

Onkohan kukaan muu kirjoittanut yhtä monta kappaletta auto-onnettomuuksista? Saint Etiennellä on Like A Motorway ja Burnt Out Car, mutta Leevillä on peräti kolme: Pimeä tie, mukavaa matkaa, Teuvo, maanteiden kuningas ja tämä.
Ja onkohan kukaan muu kirjoittanut yhtä riipaisevia lauluja modernin ihmisen elämänpettymyksestä ja
sinänsä ylellisen arjen raadollisuudesta? Nimestä huolimatta Moottoritiemurhaaja ei kuitenkaan liity Göstan ympäristöpoliittisten laulujen jatkumoon vaan kyse on perhetragediasta: ”Mennä et saa / ja elävänä et pääse karkuun” summaa parisuhteen päätepisteen julmasti ja tarkasti.

Mutta kuitenkin: ”Autoradiossa hiljaa soi / jääthän mun luo”. iskelmät eivät ole todellisuutta, ja todellisuus ei ole iskelmää.

PS. Koska Käärmenäyttely jäi soimaan, vaimo pyysi ottamaan sen pois, etteivät lapset turmeltuisi. Tämä on usein hyvän levyn merkki.

Oikeaa versiota kappaleesta ei löydy YouTubesta, joten kuuntelemme Spotifysta.

Korjattu: väärä biisilinkitys ja Teuvo-kappaleen nimi.

Jokainen on mäyrä nussiessaan.

”Moni poika sua mielessään tulisesti lempi
Minä satamaasi suoraan uin
Moni sänkysi laidalla istui ja empi
Mä jo eteisessä innostuin
Minä mäyränä melskasin mekkosi alla
olin lipevä ja liukas kyy
sinä säälistä annoit ja painostamalla
sinuun tehosi myös huonompi syy”

Kuten tiedetään, seksi oli Gösta Sundqvistille läheinen aihe. Karnevalististen panojuttujen viljely näyttää olleen yksi hänen missioistaan. Joskus, varsinkin myöhempinä vuosina, tuloksena saattoi olla vähän autopilotilla kirjoitetun oloisia härskiyksiä, mutta miehen parhaissa seksibiiseissä oveluus ja kansanomaisuus lyövät kättä tavalla, joka ei kaipaa selittelyjä.

Mäyrä majailee Leavingsin tunnustetusti ikonisimmalla albumilla Häntä koipien välissä ja edustaa toisen rasvaisen klassikon Sopivasti lihava ohella sen kepeintä antia. Näistä kahdesta valitsen itse Mäyrän. Sitä kuljettaa hilpeä mandoliiniriffi, se on kauttaaltaan järkyttävän tarttuva ja sen teksti briljeeraa kaikilla sanoittajan käytössä olevilla teknisillä keinoilla: alkusoinnuilla, loppusoinnuilla, kielikuvilla ja kontrasteilla. Se on eräänlainen lauluntekijän mestarinäyte.

Mitään kovin kummallista siinä ei sanota: iloisen nussimisen litinän alle tosin kätkeytyy jonkin verran valtapelitematiikkaa. Kuka iskee ja kenet? Kertojalla on ehkä hieman liian suuret luulot casanovan kyvyistään. Eläinvertaukset tuntuvat ironisoivan sitkeästi elävää käsitystä miehisestä seksuaalisuudesta kontrolloimattomana voimana.

Ehkä Mäyrä on ennen kaikkea äijäporukassa kerrottu rehvastelujuttu hieman Juha Seppälän klassisen Super Market -teoksen limaisten tarinoiden tapaan. Pitäisin sitä silti myös vilpittömänä petipuuhien ylistyksenä. Göstan maailmassa seksi ei tarkoita ahdistusta ja hammastenkiristystä. Se tarkoittaa aikuisten leikkiä, jonka hauskuus ei siitä vähene, että joltakulta joskus viedään hiekkalapio.

Video ei ole enää saatavilla

”DC-10 kiertää Bermudan kolmion
kaiken varalta tarkistan lukemat
ja löysään kiristävän solmion”

Rakkauden planeetta -albumin ilmestyessä 1995 näytti siltä, että Leevi and the Leavings olisi jo tehnyt parhaat levynsä. Yllättäen tuo yhtyeen 11. studioalbumi liittyi niiden jatkeeksi, kyeten haastamaan jopa sellaiset mahtikansiot kuin Häntä koipien välissä ja Mies joka toi rock ’n’ rollin Suomeen.

Rakkauden planeetta merkitsi uuden elämänilon ja huumorin ja ilmaantumista yhtyeen musiikkiin. 1980-luvun alun leikittelevän melankolian muututtua levy levyltä totisemmaksi Leavings onnistui nyt tekemään pitkästä aikaa tuoreita, riemukkaitakin lauluja, jotka samalla sisältävät myhäilevää nostalgiaa ja löytävät itsestään ikämiesmäisen erotiikankaipuun. Vakosamettihousuinen mies esimerkiksi on silkkaa kalojen sokkoammuntaa suurten ikäluokkien tynnyriin.

Joka tapauksessa Sundqvist kirjoittaa kuin kenttälääkärin piristysruiskeen pakaran oikeaan yläneljännekseen saaneena: levyllisen täyteen pophelmiä. Singlepainotteisen yhtyeen tuotannossa Rakkauden planeetta on albumiksi poikkeuksellisen tasalaaatuinen. Toisaalta tarjonnan runsaudessa varsinaista stand out -kappaletta ei löydy. Sunnuntaiksi San Franciscoon oli esimerkiksi piilotettu Rautia-mainoksissa liikasoittoa saaneen Vasara ja Nauloja -singlen kääntöpuolelle.

Kappaleiden popdynamiikkaa tehosti sekin, että teksteihin oli ilmaantunut uutta suoraviivaisuutta. Tässä uusrempseydessä voi nähdä viitteitä bändin kaikkein tärkeimmästä meriitistä. Siitä, että pohjimmiltaan Leevi and the Leavings oli aina enemmän kotimaista kuplettimusiikkia kuin suomirock-akti, kuitenkin tuon vanhan lauluperinteen taiten nykypopiksi trimmaten. Tässä taidossa Sundqvist nousee Vexi Salmen, Juha Vainion ja Martti Innasen tasolle.

Ja samalla Sundqvist kuitenkin leikkii vaivatta amerikkalaisen klassikkopopin perinteillä kuin Suomen oma Stephin Merritt tai Michael Stipe. Pieniä popminiatyyrejään virittelevä näprääjä, ”tinkerer”. Kaliforniaan sijoittuvassa kappaleessa geometrinen jangle-kitara on juuri oikealla paikallaan, vangittuna täsmälliseen karmakaruselliin. Hymnimäinen taustalaulu nostattaa lentoaiheisen kappaleen kahdeksaan mailiin. Sundqvist saa kaiken tämän kuulostamaan uskomattoman vaatimattomalta. Tarinassa Bermudan kolmiota fallisella suihkukoneellaan kiertelevä kosmopoliitti kapteenikin on tyystin arkipäiväinen hahmo, jonka valloitukset lopulta kuitataan lakonisella toteamuksella:

”Sori, ootsä Suomesta?
Oh no…”

Video ei ole enää saatavilla

”Sinun kuvillasi huoneen seinät peittää voisin
olet nainen jonka vuoksi öisin valvotaan
Silti elämä ei kohtele meistä ketään toisin
kasvot kauneimmatkin aina vanhenevat aikanaan”

Google on usein huomiota herättävän banaali. Kun hain tämän biisin lyriikoita netistä, tulosten yläpuolelle tulostuva mainos tarjosi treffejä sielukkaan venäläisnaisen kanssa – Soulful Russian Lady. Yhtiö on satsannut noin parikymmentä miljardia internetinfraansa, mutta silti sen algoritmit eivät osaa aavistaa mitä haen etsiessäni Anastasiaa.

Tässä on kyse paljon herkemmästä asiasta kuin jostain postimyyntimorsiamesta.

Anastasia on ehdottomasti yksi lempikappaleitani Leevi & the Leavingsin tuotannossa. Se on powerballadi ilman pullistelua eikä se isommaksi paisutettujen lajitoveriensa tavoin pyri nousemaan inhimillisen heikkouden yli vaan rypee siinä. En ollut ennen ajatellut, että lähtökohtaisesti tavoittamattoman eroottisen päiväunen synnyttämä turhautuminen ja yölliset siemensyöksyt voivat kokea metamorfoosin vahingoniloksi, mutta niin tässä tuntuu käyneen. Tämä kaunis kappale kertoo siitä ilosta, jonka ihminen kokee nähdessään enkelin syöksyvän siivet liekeissä maahan.

Ehkä joku muu kuulee tässä jotain empaattista tai jopa nostalgista.

Minä en.

Video ei ole enää saatavilla

”Sinä tuulessa tärisevä pihlaja värisevä
sait mut nimeäs toistamaan
kun on joskus lähdettävä
taivaan tähdet jäävät öisin pimeään loistamaan”

Täsmällisesti riimitelty Pihlajankukka on Gösta Sundqvistin iskelmällisimpiä mestariteoksia, ja varmasti pinnalta katsoen söpöimmästä päästä hänen laajaa tuotantoaan. Ehkä siksi se tahtoo jäädä Leevi-klassikoita arvotettaessa niiden särmikkäämpien jalkoihin. Oma subjektiivinen rakkauteni kappaletta kohtaan on suunnaton. Henkilökohtaista Leevi-listaa kasatessani sijoitin sen peräti kakkoseksi.

Tein sen pitkälti siksi, että kappale on suunnattoman kaunis, mutta tarkempi kuulija huomaa tässäkin sen vastaan sotivan elementin – missä Gösta-helmessä sitä ei olisi? Pihlajankukassa sekin on tavallaan romanttinen klisee, sillä rakastaan välimatkan päästä lohduttava kertoja on tarkemmin määrittelemättömästä syystä vankilassa. Göstamaista neroutta osoittaa tämän keskeisen tosiseikan mainitseminen vain yhdessä sivulauseessa. Toinen särö kauniiseen kuvaan tulee kokonaisesta säkeistöstä, jossa kertoja arvioi tyttöään samaan aikaan hellästi että vähemmän mairittelevin sanankääntein:

”Vaikka sadan markan seteleitä kasvaisi puussa
ja koskissa virtaisi viini
niin sinä olet sellainen homsantuusa
sinua en saisi mä kiinni”

”Homsantuusa” on juuri sellainen nerokkaan epätodennäköinen sanavalinta, jollaisilla Sundqvist tatuoi laulunsa kuulijan alitajuntaan. Sopii epäillä, mahtaako naispäähenkilö odottaa pahaa poikaa siviilissä niin itkuisin silmin kuin tämä avaussäkeissä olettaa. Ristiriitaista tekstiä tulee saman kertojan suusta, tämä on siis itsekin kahden vaiheilla.

Siksi ohimennen heitetty vankilamotiivi. Useimmissa muissa paikoissa ei etäsuhteessa olevankaan tarvitse elää vastaavan kiduttavan epävarmuuden ja täydellisen uutispimennon oloissa. Vankila on voimattomuuden ja kontrollin menettämisen symboli, ja sellaiset tunteet tekevät ihmissuhteista piinaa.

Kyse onkin vääriä valintoja tekevistä, rikkinäisistä ihmisistä, vaikka heidän välillään onkin rakkautta, tai on ainakin kertojan käsityksen mukaan ollut.

Mitäs muuten pihlajanmarjoista sanotaankaan?

Ja silti ja toiston uhalla: Pihlajankukka on ennen kaikkea suunnattoman kaunis ja surullinen laulu. Sen yksinkertaisuudessaan upea kertosäe soi sitä kohtalokkaan ylevää tosiasiaa, joka kertosäkeessä sanotaan suoraankin.

Maailmankaikkeus on suunnaton, käsittämätön ja sisältää niin kauneutta kuin kuolemaa. Usein samassa paketissakin. Siihen verrattuna me emme ihmissuhdehuolinemme ole mitään.

”Kun on joskus lähdettävä
taivaan tähdet jäävät öisin pimeään loistamaan”

Vasta nyt tajuan, että Pihlajankukka päättyy hautajaiskellojen kumahduksiin.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on Leevi and the Leavingsin kaikkien aikojen paras kappale? Nuorgam antaa vastauksensa tähän mahdottomalta tuntuvaan kysymykseen seuraavan neljänkymmenen vuorokauden aikana. Päivittäisen juttusarjan käynnistää sijalta 40. Göstan naisnimifetissin maksimalistinen huipentuma.

”Siitä tulikin Laura Jenna Ellinoora Alexandra Jurvanen
lienee useampi etunimi turva sen pienen ihmisen”

Vuonna 1978 julkaistiin Leevi & the Leavingsin ensimmäinen single. Sen kahdella kappaleella laulettiin Marja-Leenasta (Mitä kuuluu, Marja-Leena?) ja Annikasta (Rakas Annika…). Neljännesvuosisata myöhemmin julkaistiin yhtyeen viimeinen albumi Hopeahääpäivä (2003), jolla saimme tutustua Sandyyn (Sandy) ja Liisaan (Lahopää-Liisa).

Näiden ääripäiden välissä Gösta Sundqvist ehti kirjoittaa nimikkolaulun myös kaikille maailman Amalioille, Anastasioille, Annoille, Carolinoille, Elinoille, Glorioille, Janeille, Kyllikeille, Lailoille, Marjo-Riitoille, Mary Janeille, Melindoille, Mirandoille, Päiveille ja Tiina-Liisoille.

Oman kappaleensa saivat jossain välissä myös universumin Pia Laineet, Soile Söderbergit ja neiti Niemiset. Sekä tietenkin ”Esa Pakarisen näköiset naiset”, jollaisia todistettavasti on – ja hyvä niin!

Maksimalistisen huipentumansa Sundqvistin naisnimifetissi sai vuonna 1996. Käärmenäyttely-albumin viides kappale laittoi nippuun viisi etunimeä ja höysti kokonaisuutta vielä yhdellä sukunimellä. Toivon hartaasti, ettei maailmassa ole yhtään Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camillaa – ainakaan sellaista, jonka sukunimi sattuisi olemaan Jurvanen. Vähemmästäkin on ihmisen psyyken nähty romahtaneen.

Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen on täydellinen kappale käynnistämään Leevi and the Leavingsin neljänkymmenen parhaan kappaleen listauksemme: se on joka tavalla juuri sellainen neljänneksikymmenenneksi paras kappale.

Sävellyksenä se on yksi Sundqvistin vaivattomimmista ja tarttuvimmista ja kokonaisuutena yksi pakottomimmista. Tekstiltään se on tarkkanäköinen (”voileipäkakkupöydän viereen kuin huomaamatta hakeutuu”) ja lievästä ilkikurisuudestaan huolimatta niin kiltti ja hyväntuulinen, ettei siitä voi kukaan pahastua. Se kuulostaa yksinkertaisesti kappaleelta, joka on syntynyt mahdottoman vaivattomasti ja joka on ymmärretty jättää sitten sellaisekseen. Joku houkka olisi voinut säveltää siihen väen vängällä kolmannenkin melodisen osan säkeistöjen ja kertosäkeiden lisäksi, mutta ei Gösta. Hitti kun oli jo kasassa.

Sundqvist teki tietysti parempiakin. Mutta niistä sitten lisää huomenna, ylihuomenna ja niin edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jaetulle 40. sijalle Leevi-listallamme ylsi Kaivopuiston kuristaja (1985).

Video ei ole enää saatavilla