”Jenny Hval vaeltaa kappaleesta toiseen, sukeltaa sukkahousuun ja sieltä ulos ja kuvaa iPhonella yleisöä sekä itseään. Musiikki on kaunista.”

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat järjestyksessä festivaalivuoden mukaan.

#51 Arthur Russell’s Instrumental Show – Heikoilla jäillä (2015)

Arthur Russell oli paitsi suosikkimuusikkoni, mahdollisesti myös maailman paras ihminen ja muutenkin nerokas tyyppi, joka häsäili ja ähersi häsäilemistään ja ähertämistään, eikä oikein koskaan saanut mitään kunnollista aikaan – mitä nyt satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia tunteja, kuka ties miljoonia tunteja sinne päin sohellettuja biisiaihioita, jotka olivat kuin arkisen elämänpiirimme ylle pingotettuun harsoon hosuttuja sattumanvaraisia viiltoja, jotka paljastivat tietoisuutemme ulkopuolella piilevän ylimaallisen kauneuden täydellisen sanallistamattomalla tavalla, etten paremmin sanoisi.

Vuonna 1992 Russell mm. kuoli ja kupsahti AIDSiin – mutta onneksemme hänellä oli ystäviä, jotka tiesivät köyhänä ja tuntemattomana edesmenneestä disko-buddha-bubblegum-klasari-house-ambient-sellisti-kamustaan kaiken yllä mainitun ja ryhtyivät vuosituhannen vaihduttua ja Russellin tähden kirkastuttua soittelemaan hänen musiikkiaan (ymmärrettävää, koska parempaakaan ei ole).

Voimalassa Russellin ystävät esiintyivät teemalla Instrumentals. Ohjelmisto koostui siis modernista klassisesta, jollaisen parissa Russell vielä 1970-luvun puolivälissä aherteli. Peter Gordonin (Love of Life Orchestran) johtamassa kokoonpanossa oli hyvää ryhmää kitaristi Rhys Chathamista pasunisti Peter Zummoon, DFA-häärääjä Gavin Russomiin ja The Modern Loversin Ernie Brooksiin.

Nimekkäistä soittajista huolimatta musiikki oli herkkää ja haurasta, kuin peuranvarsan teputtelua heikoilla jäillä – eli juuri sellaista kuin pitääkin. Postuumisti julkaistu Instrumentals-levykin kuulostaa siltä kuin instrumentit alkaisivat Pet Sounds -sessioiden tauottua luritella aamuyön hämärässä itsekseen, niitä näitä, melodiankaltaisia, ihmisiltä salaa.

Istuskelin, kuuntelin, nautin. Yhdessä vaiheessa bongasin yleisöstä tuttavani, joka loikki ohitseni murtuneen näköisenä, sanaakaan sanomatta.

Eikö kelpaa, ihmettelin. Ei kai hän, järkevänä pitämäni ihminen, ole sivistymätön moukka?

Ei sentään. Tunnekuohu vain oli muodostunut ylivoimaiseksi, oli pakko päästä pois. Liiankin kaunista voi näet olla. (Antti Lähde)

#52 FKA twigs – Lipeäminen lokeroista (2016)

”Koreografioita seuraamalla saattoi kuvitella hetken ajan tajuavansa, miten Twigs suhtautuu sanoituksissaan esille ottamiinsa tapahtumiin.”

FKA twigs oli perunut vuoden 2014 Flow-keikkansa, mutta pettymys paikattiin onneksi kaksi vuotta myöhemmin. Perunut Twigs kupli vielä pinnan alla avantgarde-r&b-tuikkeena, mutta kasvoi vain kahdessa vuodessa Other Soundista päälavalle.

Tanssijana uransa aloittanut Twigs synkisteli ja lumosi Flow’ssa lokeroista lipeävillä, kokeellisilla ja paksuilla biiteillä ja urheiluksi käyneestä tanssista huolimatta herkällä laululla. Hän mäjäytti rakentamansa melodiakuviot jatkuvasti palasiksi ja kokosi niistä taas lennossa uudenlaisia. Koreografioita seuraamalla saattoi kuvitella hetken ajan tajuavansa, miten Twigs suhtautuu sanoituksissaan esille ottamiinsa tapahtumiin.

Ilman Twigsin tanssijataustaa esitys olisi varmaankin jäänyt vahvaksi peruskeikaksi, sillä kenen tahansa kehonkieli ei olisi riittänyt välittämään tällaista merkkimäärää yleisölle. Kokonaisuus oli nyt täysin vangitseva ja sisäänsä sulkeva. Toivottavasti Twigs tulee uudestaankin – kaksi vuotta on pian taas kulunut. (Maija Vikman)

#53 CHVRCHES – Jätit jäljen (2016)

”Chvrches osoittaa taitavasti sommitellun konepopin, tarttuvien kertosäkeiden ja hätääntyneen heleän naisäänen mahdin.”

Tavallaan se on popin vanhimpia temppuja: kaksi teknologiaan rakastunutta nukkavierua nörttiä perustaa bändin, johon he ottavat laulajaksi sievän ja lapsenomaisesti laulavan, itseään nuoremman naisen. Mutta Chvrchesissa asiat eivät ole miltä näyttävät.

Iain Cook, 43, ja Martin Doherty, 35, ovat toki molemmat mitättömän näköisiä ja heillä on takanaan vaiheita skottilaisissa postrock-yhtyeissä, mutta trion keulakuva Lauren Mayberrylla, 30, on tutkinnot oikeustieteestä ja journalismista. Eikä hän suostu tulemaan esineellistetyksi.

Eräällä keikalla Mayberry raivostui eräälle häntä kosimaan erehtyneelle yleisön jäsenelle: ”Kuinka usein tuo onnistuu?” hän puhutteli huutajaa yleisön edessä. ”Siis pyytää naimisiin naisia, joita et ole koskaan tavannut? Toimiiko se yleensä, sir?”

Suvilahdessa kukaan ei kosi Mayberrya, ja ehkä siksikin hän vaikuttaa olevan energisellä ja poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Chvrchesin erottaa lukuisista kilpakumppaneistaan heidän kappaleidensa neuroottinen vimma ja vain vaivoin peitelty aggressio, ja koska Cook ja Doherty ovat tuomittuja pysymään syntikoidensa takana, Mayberryn tehtäväksi jää antaa hahmo yhtyeen musiikin tuhoisille energioille.

Ja Lauren hyppii, tanssii, hengästyy, mikä näyttää hyvältä ja osuvalta, sillä taustallaan hänellä on Chvrchesin kaksi ensimmäistä albumia, molemmat täynnä kappaleita, joilla kertosäkeet kiipeilevät toistensa päälle ja joilla on koukkuja useamman levyn verran.

Kun yhtye kesällä 2012 ponnahti pinnalle singleillään Lies ja The Mother We Share, kyyniset kaikentietävät viisastelivat, ettei skottitriolla ollut esittää mitään, mitä Purity Ring ja The Knife eivät olleet jo tehneet. Mutta The Knife oli jo matkalla avantgarden kautta hiljaisuuteen, eikä Purity Ring ole vieläkään kirjoittanut yhtään kappaletta, joka koskaan piinaisi korvamatona ketään.

Chvrches sen sijaan osoittaa taitavasti sommitellun konepopin, tarttuvien kertosäkeiden ja hätääntyneen heleän naisäänen mahdin Flow’n iloisesti yllättyneelle yleisölle. He jättävät jäljen. (Samuli Knuuti)

#54 Dungen – Ihanaa villapaitamusiikkia (2016)

Ilmeisesti Ruotsi on maailman ainut maa, jossa kukkatapettien, punamultamökkien ja samettihousujen harrastaminen musiikissa ei ole pelkkää genreuskovaista venkoilua.

Dungenin uusioproge Balloon Stagella lauantai-iltana ei eronnut kovinkaan paljoa Wigwamin tai Trettioåriga Krigetin vuosikymmenten takaisesta villapaitamusiikista, mutta jollakin ruotsalaisella salatieteellä bändi onnistui välttämään monet kuviteltavissa olevat retroansat. (Mikael Mattila)

#55 Ata Kak – Jengi nauraa! (2016)

Vuoden 2016 kesän odotetuin hetki koitti, kun sympaattinen rakkauden lähettiläs Ata Kak aloitti keikkansa täpötäydellä Balloon Stagella Flow-perjantaina. Olin fiilistellyt koko kesän ukon hyväntuulista ja omaperäistä ghanalaista highlife-tanssimusiikkia, joka soi Radio Helsingissä ja Spotifyn listoilla.

Awesome Tapes from Africa -julkaisujen kautta tunnetuksi noussut Ata Kak lauloi, räppäsi ja taikoi uskomattomat tanssibileet pystyyn lofi-soundeillaan ja funkkaavilla tanssihiteillään. Tiukkaakin tiukempi yhtye oli yhtä hymyä, kun hullaantunut suomalaisyleisö lauloi Obaa Sima -kappaletta täysillä mukana.

Illan kovin hitti Daa Nyinaa tiivisti parhaiten kaikkien fiilikset kertosäkeessään, joka ainakin minun mielestäni kuulosti tältä: ”Jengi nauraa, jengi nauraa, jengi nauraa-aa-aa!” (Sami Nieminen)

#56 Draama-Helmi – Erikoistunnelmaa (2016)

Hiphopista on tullut 2010-lukulaisen musiikin eteenpäin työntävä voima. Parasta siinä on, että se voi tarkoittaa nykyään mitä tahansa. Esimerkiksi Draama-Helmiä, räppäriä, josta aitopäät eivät tunnu edes kuulleen.

Siksi hänen esityksensä Tiivistämössä oli räppikeikka, jolla ei käyttäydytä kuin räppikeikalla, vaan ollaan hiljaa, kuunnellaan ja myötäeletään jatkuvia epäilyksiä, ettei lavalla oleva Helmi Kajaste ole yhtään siellä, missä tuntee olonsa luontevaksi. Sillä kukapa tuntisi.

Vaikka Draama-Helmin esityksissä kyse on ollut ensisijassa jäisyydestä ja korkeintaan vaikeilevista sen yrityksistä sen rikkomiseen, yhden ensimmäisistä julkiesityksissään saanut Lommo-kappale sulatti sekunneissa kaiken.

”Pohjimmiltaan minäkin olen tasapainoinen, rauhallinen, mutta vain pohjimmiltani. En väistä enää. Kollaa kestää, minä en”, Draama-Helmi lausui.

Seuraa: Spontaanit väliaplodit. Entistä erikoisempi tunnelma. Juuri oikea tunnelma. (Oskari Onninen)

#57 Sia – Näin nämä asiat koetaan (2016)

Sia – figuuri, joka on ja laulaa, kun hänen ympärillään tapahtuu.

Sia erottuu 2010-luvun muista poppareista sillä, ettei hän tee kasvoistaan tai kehostaan minkäänlaista spektaakkelia. Hän ei ole kaunis tai solakka tai persoonallinen tai atleettinen. Hän on figuuri, joka on ja laulaa, kun hänen ympärillään tapahtuu.

Flow’ssa se tarkoittaa sekä lavalle tuotuja tanssijoita (jotka tanssivat niin synkassa taustavideon kanssa, että hetken kuvittelen, että lavalla tanssivat Kristen Wiig, Paul Dano ja Tig Notaro) että yleisöä, joka osallistuu kokemukseen älypuhelimillaan.

Koskaan en ole nähnyt vastaavaa: yleisö on selin esiintyjään, joka tallentuu selfieiden ja IG-videoiden taustalle. Näin nämä asiat koetaan. (Anton Vanha-Majamaa)

#58 Iggy Pop – Proto-punkin klassikot (2016)

Iggy Pop – pelkkää tykittelyä alusta loppuun.

Bowie oli poistunut keskuudestamme saman vuoden tammikuussa, joten ikääntymistä uhmaavan Iggy Popin näkeminen tuntui erityisen tärkeältä. Iggyltä oli juuri ilmestynyt uusi levy, jota oli työstetty tiiviisti Josh Hommen kanssa. Hommen johtama Iggyn taustayhtye oli kuitenkin vaihtunut ennen Flow’ta toiseen keikkakokoonpanoon, ja johtuneeko siitä sitten, ettei tällä keikalla kuultu uusia biisejä yhtä enempää.

Keikka koostui monen vuosikymmenen takaisista klassikoista, raa’asta energiasta ja sydäntälämmittävästä juoksentelusta ja heilumisesta. Pelkkää tykittelyä siis alusta loppuun. Ilahduin ja liikutuin Some Weird Sinin kuulemisesta niin, etten pystynyt ajattelemaan loppuillan keikoilla mitään muuta. (Maija Vikman)

#59 New Order – Vanhana syntyneet (2016)

New Orderin Bernard Sumner.

Kun on rakastanut New Orderia reilun neljännesvuosisadan, ei voi väittää, etteikö yhtyeen missaaminen sen nuoruuden (tai edes varhaiskeski-iän) vuosina harmittaisi ainakin vähän. New Orderin edellisen Suomen-visiitin aikaan (Provinssirock, 1982) olin seitsemänvuotias, enkä ikävä kyllä osannut vielä arvostaa heitä – eikä sen jälkeen ole sattunut sopivaa tilaisuutta nähdä yhtyettä myöskään ulkomailla.

Luulen silti, että on aika samantekevää, milloin New Orderin näkee. Yhtyeen viehätys ei ole koskaan perustunut virtuoosimaiseen soittotaitoon (onko minkään hyvän yhtyeen ikinä?), riehakkaaseen esiintymiseen tai säteilevään rock’n’roll-karismaan.

Tai no, yhtyeen alkuperäisbasisti Peter Hook on harrastanut rocktähti-larppiaan arveluttavin seurauksin jo vuosikymmenet, mutta laulaja-kitaristi Bernard Sumnerin, kosketinsoittaja Gillian Gilbertin ja rumpali Stephen Morrisin lavaesiintymisessä on suunnilleen yhtä paljon vaaran tunnetta kuin Matti Vanhasen presidentinvaalikampanjassa. Nämä ihmiset näyttävät syntyneet vanhoina.

Olin liikkeellä luonnollisesti fanihousut jalassa, mutta silti aika skeptisin odotuksin, vaikka New Orderin nykykunnosta olikin sanottu paljon hyvää. Ja hyvä se olikin. Toki Sumner osui nuottiin lähinnä satunnaisesti, mutta jokainen New Order -fani tietää, että se on osa jutun viehätystä.

Meillä kaikilla on omat suosikkimme New Orderin katalogista, mutta keikan settilista oli rakennettu sekä satunnaista festivaalivierasta että tosifania silmällä pitäen. Joy Division -klassikoita en osannut odottaa tai myöskään kaivata, mutta olen valmis antamaan anteeksi ihan mitä vain nähtyäni Sumnerin sympaattisen yrityksen tanssia. (Teemu Fiilin)

#60 Thundercat – Pop & Jazz -virnistys (2016)

Suvilahdessa vallitsi epävarma tunnelma: Thundercat veivasi jonkinlaista fuusiojazzia, ja osa yleisöstä kahisi levottamana penkeissään.

Tiedossa oli, että Thundercatin, Flying Lotusin ja Kamasi Washingtonin väsäämä Them Changes olisi hittikamaa – mutta ihan kaikki muu Stephen ”Thundercat” Brunerin Balloon Stagella veivaama musiikki ei ollut.

Pienen rymsteerauksen jälkeen tilanne asettui aloilleen: hitikkään funkin tai r&b:n perässä keikalle tulleet olivat poistuneet ja luovuttaneet paikkansa Sun Ra -myönteisemmälle kansanosalle.

Keikka oli musiikillisesti hauska ja leikkisä, vaikkakin omaan ajatusmaailmaan hiukan liian ”muso”. Turistina/diletanttina sain kuitenkin äärettömästi ekstranautintoa ihastellessani pyörölavan reunalle ahtautuneiden Thundercatin-palvojien (90-prosenttisesti yllättävän nuoria miehiä) ekstaattisia ilmeitä.

Et nimittäin ole nähnyt Pop & Jazz -konservatoriolaisen todella virnistävän ennen kuin olet nähnyt Pop & Jazz -konservatoriolaisen Thundercat-konsertissa. (Antti Lähde)

#61 Anohni – Pakahduttavaa ahdistusta (2016)

Salaperäinen hyvyyden sanansaattaja asetti täysosuma-albuminsa Hopelessnessin keikkamuotoon jopa odotettua kouriintuntuvammin esittäen näytöillä ihmiskohtaloita ja ilmastonmuutosta.

Maailma oli kriisissä jo elokuussa 2016, mutta yhteisöllisyys ja toivo paremmasta maailmasta oli vahvasti läsnä. Tuolloin Trump ei vielä ollut presidentti. Nyt maailmanloppu on lähempänä kuin koskaan ja toivottomuus puraisee vielä syvemmältä. (Markus Hilden)

#62 The xx – Kesän loppu (2017)

Vuoden 2017 lauantai oli varmasti yksi kaikkien aikojen ikimuistoisimmista Flow-päivistä. Kunnia ei kuitenkaan kuulunut musiikille. Illan varsinainen anti muuttui itse asiassa täysin toisarvoiseksi sillä hetkellä, kun ennätysmäisen navakka ukkosmyrsky repi festivaalikentän riekaleiksi, riepotti telttoja ja hakkasi juhlakansan läpimäräksi. Ankarina miekkailleet salamat ja hiilenmustaksi hurjistunut taivas ylittivät elämyksellisyydessään jokaisen konsertin.

Hienointa oli kuitenkin myrskyn jälkeinen tunnelma. Kun aurinko jälleen valaisi Suvilahden, virisi kentälle ainutkertainen, helpottunut hiljaisuus. Ihmiset katsoivat toisiaan epäuskoisina, varovasti hymyillen, jotakin jakaen. Oli selvää, että loppuilta olisi ainutlaatuinen – jos ohjelma vain pääsisi jatkumaan.

Kun valot syttyivät lavoille uudestaan, liittyivät artistit osaksi yllättäen syntynyttä spontaania yhteisöllisyyttä. Läpimärkä festivaaliväki oli valmis syömään muusikoiden kädestä, rakastamaan jokaista ääntä. Ja monet esiintyjät tahtoivat tarjota hieman ylimääräistä; ainakin täydellisen läsnäolon.

Tunnelma oli kuin tehty The xx:n tummasävyiselle mutta lämpöä hohkanneelle musiikille. Eikä yhtye epäröinyt täyttää päälavaa kaikella kuviteltavissa olevalla karismalla. Puoli vuotta aiemmin ilmestyneellä I See Youlla itsensä uudestaan keksinyt kolmikko esiintyi poikkeuksellisen vapautuneesti, hieman haparoiden mutta myös voimalla iskien. Musiikin yksinkertainen kauneus ja henkäyksinä jäsentynyt rakenne hengittivät kuin ukkosen tuomaa viileyttä höyrynnyt ilma. Värit tummuivat, taivas laskeutui intiimiksi katoksi lavan ylle, ja yhtye oli olemassa vain laulujaan varten.

Ensimmäisen ja kolmannen levyn materiaaliin keskittynyt konsertti yllätti etenkin välittömyydellään. Tuntui kuin muusikot olisivat olleet edelleen lapsellisen innostuneita tekemänsä musiikin täydellisyydestä. Siirtymät laulujen osioista toiseen olivat täynnä kätkettyä hurmosta, kappaleiden välit pursusivat vastustamatonta iloa. Ja samalla, tietenkin, kokonaisuus pysyi tyylitietoisena, vähäeleisenä ja harkitsevana.

Vaikka laulujen päävärit olivat musta ja hopea, ulottuivat niiden tunneskaalat laidasta laitaan. Romy Madley Croftin yksin esittämä Presentation esimerkiksi hiljensi koko yleisön kannattelemaan haavoittunutta tulkitsijaa. Ja vain hetkeä myöhemmin Jamie Xx:n soololevyltä poimittu Loud Places sekä sitä saumatta seurannut On Hold innostivat kuulijat euforiaan, joka pysäytti ajan ja villitsi tunteet liikkeiksi.

Syvimmän vaikutuksen teki kuitenkin päätösnumero Angels. Kun myrskyn jäljiltä lämmenneet ihmiset lauloivat hartaana kuorona ”being as in love with you as I am” -mantraa, oltiin lähellä musiikin, yhteisyyden ja ympäröivän pimeyden holviuttamaa pyhyyttä. Ja kuin kliimaksina, laulun soidessa niskassa tuntui hento viileä puhallus. Se oli illan viimeinen ujo tuulenpuuska, mutta siinä ei ollut enää kesän viattomuutta. Vaikka tuuli vasta tunnusteli oloaan, se kantoi mukanaan uudenlaisen sanoman. Tuolla hetkellä kesä loppui ja syksy alkoi.

Astuimme uuteen aikaan. (Hannu Linkola)

#63 The Afghan Whigs – Melankolista säteilyä (2017)

”Saimme kitaravallin, jonka raoista pilkistää huomisen katumusta enteilevä, pirullisesti virnistävä, kaunis auringonlasku.”

Voi, mitä emme saaneetkaan. Emme saaneet uuden albumin eeppistä Into the Floor -lopetusta, joka suloisesti sulautuu sisarlauluunsa, Don Henleyn Boys of Summeriin. Emme Beatles-lainaa Dear Prudence. Emme yhtään Up in It -levyn kappaletta, joilla yhtye on kiertueella hellinyt pitkän linjan faneja. Emme What Jail Is Likea, emme Black Love -klassikkolevyn lopettavaa Fadedia.

Saimme ainoastaan täydellisen amerikkalaisen rockyhtyeen, joka on samaan aikaan uusien voimiensa tunnossa ja täynnä melankolista säteilyä yhden soittajatoverin kuoleman myötä. Saimme Twilight Singersin Teenage Wristbandin ja liudan kahden uusimman levyn kappaleita, jotka eivät ollenkaan kalpene yhtyeen 1990-luvun klassisen tuotannon rinnalla. Saimme kitaravallin, jonka raoista pilkistää huomisen katumusta enteilevä, pirullisesti virnistävä, kaunis auringonlasku.

Emme saaneet riittävästi, mutta jopa vähän liikaa. Ja sinä, jonka päälle läikytin viiniä muovimukista innostukseni keskellä, olen edelleen pahoillani. (Ville Aalto)

#64 Moderat – Kolkkoa vilpittömyyttä (2017)

Yhden viime vuosien parhaista elektronisen musiikin singleistä (Running) julkaissut, Modeselektor- ja Apparat-konemusiikkiyhtyeistä koottu projektibändi pääsi elokuussa 2017 lähes maagiseen asemaan Flow’n historiassa nousseeseen esiintymisslottiin: jättiteltan viimeinen esiintyjä festarin päätöspäivänä.

Moderat oli yllättävän intensiivinen, sopivan koneellisesti kolkko, vilpitön ja tunnepitoinen. Se saattoi johtua siitä, että yhtye lopetti toimintansa toistaiseksi Flow-keikkaan. (Visa Högmander)

#65 Frank Ocean – Intiimit klubiolosuhteet (2017)

Päälavakeikkojen katsominen jää minulta usein festareilla väliin. En ole täysin kotonani tilanteissa, joissa ihmispaljous ympäröi ja esiintyjääkin on tultu katsastamaan velvollisuudesta fonttikoon vuoksi.

Flow’n päälava vuonna 2017 oli kuitenkin poikkeus. Artistivalikoima ja ajoitukset osuivat kohdalleen: Lana Del Reyn nousuhumalaiset kanssalaulajafanit perjantai-illassa aivan idoliinsa verrattavana läsnäolona, Goldfrappin raikas esiintyminen sateen jälkeen auringonlaskun värjätessä taivaan aivan musiikiltaan näyttävässä valaistuksessa sekä The xx:n pinkfloydiaaninen lavaspektaakkeli yössä.

Ja lopulta sunnuntaina siunattu Frank Ocean.

”Frank peruu”, vitsailtiin vielä sunnuntai-iltapäivänä. ”Suurlähettiläät paikkaa”, vitsailtiin hieman lisää. En olisi pannut jälkimmäistäkään vaihtoehtoa pahakseni. Mutta kun se Frank nyt kerrankin saataisiin edes hetkeksi sinne ”lauteille” kammettua, niin olisipa ainakin yksi rasti listasta ruksittuna.

Millainen se kampeaminen sitten oli? Siihen tarvittiin enemmän kuin Kanyen Pekkaniska-nosturi. Olihan lavalla jättimäinen, kömpelöllä tavalla scifistiseltä näyttävä boombox-installaatio, jonka taakse Frank piiloutui. Taisi siellä olla 30-henkinen jousisoitinorkesterikin – screeneistä näin. Sellainen oli haalittu kahden vuorokauden varoajalla Pekka Kuusiston avustuksella. Ja sitten siellä oli Frank Ocean, jonka nostaminen lavalle on tunnetusti yksi Sisyfoksen työmaa.

Keikka alkoi ja siellä Frank olikin, koskettimien ylle kumartuneena tai lavan takaosassa harhaillen; ääni kuului, mutta laulajan näki lähinnä lavaa kehystävien näyttöjen kautta, joista välittyi jossain muualla sijaitsevan, turvallisen ja luovalle työskentelylle tilaa antavan laboratorion ilmapiiri. Hänen preesenssinsä oli poissaolevuudessa ja siinä oli jotain äimistyttävää.

Frank oli jossain kaukana, muualla, ja juuri se teki keikasta niin kiehtovan prosessin. Tuntui kuin olisi katsonut lähetystä Frankin kotistudiosta, jostain missä hän tuntee itsensä paljon vähemmän haavoittuvaksi, vapaaksi kehittelemään jotain ennaltasuunnittelematonta sen sijaan, että olisi lavan edustalla esittämässä millimetrin tarkkaa koreografiaa.

Välillä Frank keskeytti kappaleen vain aloittaakseen alusta, pahoitellen hajamielisyyttään. Tunnelmassa oli jotain epätodellista, tilaa virheille, maailmoja suvaitsevaisuudella syleilevän workshopin ja kosmisen makerspacen ilmapiiriä. Tunsin seuraavani Brian Wilson -tyyppistä nerokasta ihmislapsihahmoa sävellystyössä jossain hulppeassa merenrantatalossa vuonna 1966.

Jalat jämähtivät kiinni asfalttiin, ilma ympärillä oli leuto, seisova, alkemian mysteerien yöhuntu. Nyt ei oltu päälavalla, kaoottisen ja tempovan väkijoukon kuohussa. Nyt ympärillä oli lämmintä ihmisvelliä. Hiljainen, seurakunnanvakava ihmisten katras, joka hiljentyi Frankin äänen äärellä.

”Wow, mikä keikka”, sanoin hieman haikeana valojen sammuttua, koska olin samalla tajunnut jotain.

Frank Oceanin keikan ansiosta musiikkijournalismin saattoi nimittäin lopettaa. Hän oli onnistunut siinä, mitä olimme 50 vuotta vaatineet. Hän oli luonut intiimit klubiolosuhteet. (Joni Kling)

#66 Astrid Swan – Sairauden merkitsemä (2017)

Katson kuolemaa silmästä silmään. Tai vähintäänkin sairautta, joka kuljettaa kuolemaa rivien välissä. Tauti on kietoutunut mustaan kaapuun, illuusiottomaan käärinliinaan, jonka kohtalonomaisuus peittää yksilön alleen. Päänsä sairaus on kruunannut vaaleanpunaisella peruukilla, provosoivalla väriläiskällä. Kasvot ovat todistusvoimaisen vakavat.

Ravistan päätäni. Ei minun pitänyt katsoa tätä näin, näkökulmani ei tee taiteilijalle oikeutta. En kuitenkaan pääse viitekehyksestä eroon. Katseeni on osa performanssia, Astrid Swanin tapa synnyttää keskustelua stigmojen ja identiteettien välille. Se, että minä näen hänet taustatarinan ilmentymänä, kertoo minulle paljon, liikaakin, itsestäni, peloistani.

Ja silti kertomuksessa on niin monta mutkaa, niin paljon arvaamattomuutta, että se jää avoimimmillaankin salaperäiseksi.

Aluksi tämän piti kertoa voitosta. Siitä miten Swan sairastui rintasyöpään, parani ja kirjoitti kokemastaan puhuttelevan levyn (From the Bed and Beyond, 2017). Mutta ei elämä etene kuin käsikirjoitus. Noin kuukautta ennen Flow-festivaalia Swan julkaisi blogikirjoituksen, joka muutti lineaarisen kokonaisuuden puolipisteiden, U-käännösten ja rinnakkaisten juonikulkujen sarjaksi. Syöpä oli uusiutunut, levinnyt, tullut jäädäkseen.

Flow’n lavalle nousi sairauden jälleen merkitsemä ihminen.

Mutta kuitenkin ihminen. Ei sairaus.

Miten muistaisin sen?

Jollakin banaalilla tasolla huomaan draaman voimistaneen laulujen sanomaa. Silti koskettavin viesti välittyy kohtaamattomien katseiden summana; siinä yhdistyvät oma haluni etsiä merkityksiä ja Swanin raukea tuijotus yleisön yli. Tuossa leikkauspisteessä arkinen ylimaallistuu, ylittää helpoimmat selitysmallit. Hän on siinä, paljaana, meille. Ja me olemme tässä, raadollisina, hänelle. Lataus on käsittämättömän voimakas, mutta kuitenkin – musiikin kannattelemana – myös puhdistava.

”Astrid Swan ei näytä tunteitaan, vaan laulaa sanojaan päättäväisesti, kuin muistuttaakseen että tosiasioita ei voi kiertää tai pehmentää.”

Swan ei näytä tunteitaan, vaan laulaa sanojaan päättäväisesti, kuin muistuttaakseen että tosiasioita ei voi kiertää tai pehmentää. Kuitenkin häntä on helppo seurata ja vielä helpompi ymmärtää. Laulut auttavat siinä, sävelkulut ja tulkinnat ovat niin täynnä ihmistä. Kappaleiden orkestraalinen ote toistuu pehmeästi, kiertueelle kasatun yhtyeen soittajista välittyy poikkeuksellinen hartaus. He tietävät tämän merkitsevän. Ja Swan itse kohtaa stoalaisella tyyneydellä, martyrisoitumatta tai valittamatta, koko sen tunnekimpun, jonka origoksi hän on itsensä asettanut. Hän on ruumiillistuma, mutta pidättää sittenkin itsellään viimeisen oikeuden määritellä itsensä.

Sanat paljastavat kuitenkin muutakin kuin itsevarmuuden. Ne tavoittavat huolen, surun, kuolemanpelon, halkeamille lohkeilleen toivon. Swan kertoo kuinka hän pelkää ruumistaan, joka on pettänyt hänet. Hän kertoo unelmista, joilla potilaat pitävät toisiaan hengissä. Hän pysähtyy pitämään pitkän monologin muuttuvasta kehonkuvasta. Ja sittenkin, kaiken surun ja ahdistuksen keskellä hän näyttää onnellisemmalta ja vapautuneemmalta kuin kukaan muu.

Esillepano on samaan aikaan minimalistinen ja suuri. Lavalla on raskasrakenteinen sänky, jonka reunalla istuen Swan laulaa yhden laulun. Soittajien taustalle syttyy kuvanauha, joka on samaan aikaan vertauskuvallinen ja lihaa. Konsertin puolivälissä laulaja katoaa valkoisen lakanan sisään kuin ristille nauliutuen. Näkyville jäävät vain hänen kasvonsa, kätensä ja vaaleanpunainen hiuslaite. Kun yhtyeen jäsenet lopuksi kiertävät lakanan Swanin vaatteeksi, on vaikea sanoa, näyttääkö hän enemmän enkeliltä vai jumalalta.

Joka tapauksessa hänen minuutensa on muuttunut.

Muodonmuutoksen jälkeen yleisöä aletaan kuljettaa kohti vapautumista. Siinä mielessä Swan on meille lempeämpi kuin tauti hänelle. Soitto päättyy helpotukseen, puhtauden tunteeseen. Oloni on kuitenkin hankala. Esityksen tematiikka on ollut suoruudessaankin vaikeaa, siihen on mahdotonta muodostaa yksiselittäistä suhdetta. Sunnuntai on vasta alkanut, mutta tuntuu kuin se olisi jo lopussa.

Onneksi katson vielä kerran lavalle. Näen Swanin hymyn. Se kertoo, että olen ollut koko ajan väärässä. Tässä ei ole kyse kuolemasta, ei ole missään vaiheessa ollut. Kuolema on ollut vain pakollinen sivullinen, johon rinnastamalla varsinainen viesti on tuotu esille. Ja tuossa hymyssä se viesti on.

Kyse on siitä, että olen elossa, että hän on elossa, että me olemme elossa.

Eikä kukaan voi viedä meiltä tätä hetkeä. (Hannu Linkola)

#67 Flume – Flow-historian parhaat dropit (2017)

EDM on yleensä tuupattu suosiolla Weekend Festivalille, mutta Flume koettiin Flow-organisaatiossa genren artisteista tarpeeksi uskottavaksi, jotta se voitiin buukata vuoden 2017 lauantaille.

Ja onneksi buukattiin! Keikka oli silkkaa lasereiden, hien ja kohtalokkaiden droppien juhlaa! (Markus Hilden)

#68 Midori Takada – Rauhoittavaa paukutusta (2017)

On melkoinen suoritus hääriä reilut puolitoista tuntia kohtuuttoman kuumassa ja kosteassa Other Sound -luolassa festivaalin kuumimpana päivänä, mutta Midori Takada esitti konserttinsa tyynesti kuin teeseremonian.

Nykyklassisen kokeellisempaa laitaa edustava Takada paukutteli liutaa lyömäsoittimia taiko-rummuista marimbaan liki rauhoittavalla määrätietoisuudella ja pakotti haastavassa ympäristössä likistelleen yleisön keskittymään hiljaisuuksiin äänien välillä. (Mikael Mattila)

#69 Death Grips – Energiaa (2017)

Joskus silloin, kun Liturgyn kaltaiset yhtyeet tekivät black metalista kaikkien harmiksi ”muodikasta”, Nuorgamissakin spekuloitiin, koska Flow kiinnittää metalliyhtyeen. Sen jälkeen on nähty Swansia ja Oranssia Pazuzua, mutta rankimmasta päästä Suvilahden keinonurmi-idyllin vieraita koskaan on ollut Death Grips.

Kalifornialaisten teollisuusräppäreiden keikassa ei ollut kyse siitä, että olisi tuntenut musiikin, vaan siitä, kuinka Zach Hillin ja MC Riden energian tunsi metrien päähän, eikä sen tielle halunnut osua. Yhtäkkiä oli helppo ymmärtää, miksi Mokoman Marko Annala oli sanonut haastattelussa tulevansa Flow’hun juuri Death Gripsin perässä.

Moshpitin jätin väliin, sillä olin valinnut Flow-asun. Pekka Poutaa en nähnyt. (Oskari Onninen)

#70 Jenny Hval – Sukkahousut päässä (2017)

Olin nähnyt Jenny Hvalin keikalla vuosia aiemmin, mutta vasta vuoden 2016 neroalbumi Blood Bitch teki hänestä minulle tärkeän artistin. Se on huima teemalevy verestä ja vampyyreista ja naisen kehosta, ja Flow’ssa sen kappaleita esittänyt Hval on elementissään.

Hval vaeltaa kappaleesta toiseen, sukeltaa sukkahousuun ja sieltä ulos ja kuvaa iPhonella yleisöä sekä itseään. Musiikki on kaunista.

Conceptual Romancen kohdalla kiinnitän huomiota järjestyksenvalvojaan, jonka tehtävä on tarkkailla yleisöä, mutta joka ei malta olla toljottamatta tyhjästä uima-altaasta noussutta tanssijaa, jonka kehoon Hval soittajineen kirjoittaa vesiväreillä asioita. (Anton Vanha-Majamaa)

#71 Lana Del Rey – Supertähti Adidas-puvussaan (2017)

”Lana liikuskeli laiskasti Adidas-puvussaan, kun yleisössä ihmiset lauloivat sanoja haltioituneina kukkaseppeleet päässä.”

Edelliskesänä ilmestynyt Lust for Life -levy oli niin pitkä ja raskassoutuinen, että sen kuunteleminen kerralla tuntui siltä kuin yrittäisi syödä nopeasti löllöksi sulavaa mansikkajäätelöä liian pitkään kestäneen hellekauden aikana. Vaikka en juurikaan jaksa levyä kuunnella, pidän sitä koskettavana, koska se kertoo siitä, kuinka Lana löytää masennusten, mediaryöpytyksen ja hyväksikäyttöä sisältävien ihmissuhteiden jälkeen toivon ja halun elää.

Lanan keikka ei ollut kovin dynaaminen eikä se silti ollut yhtään puuduttava. Oli täydellistä, että se tapahtui perjantai-illan pimetessä, valojen syttyessä. Lanan tuotannossa on riittävästi timanttisia biisejä timanttisen keikkasetin koostamiseksi, eikä niistä jokainen edes mahtunut mukaan (suosikkini National Anthemin poisjääminen harmitti). Kerrankin tuntui, että Flow’n päälavalla oli maailmanluokan supertähti, joka ”täytti” koko lavan ja jonka säteily ulottui kauas asti.

Lana liikuskeli laiskasti Adidas-puvussaan, kun yleisössä ihmiset lauloivat sanoja haltioituneina kukkaseppeleet päässä. Kun Lana antoi parin katsojan ottaa selfieitä hänen kanssaan, hän vaikutti joltain kreikkalaiselta jumalalta, joka ”laskeutuu kuolevaisten keskuuteen”. Vajosin muun yleisön lailla kukkaishajuveden tuoksuiseen melankoliseen hypnoosiin, jonka jälkeen oli mahdoton enää jatkaa ”festareilla bailaamista”.

Keikan ainoa ahdistava hetki oli, kun joku tyyppi juoksi yllättäen yleisöstä lavalle. On kurjaa, että Lanalla on paljon stalkkereita. ”Noh, itkitkö”, kysyi yksi kaverini seuraavana päivänä vähän ivalliseen ”tietenkin TE TYTÖT itkette Lanan keikalla” -äänensävyyn. No tietenkin! (Iida Sofia Hirvonen)

#72 Julie Byrne – Tuttu menneestä (2017)

Viime vuosina olen mennyt Flow’n festivaalialueelle lähes joka päivä heti, kun alue avataan. Festivaalialue on aina parhaimmillaan, kun se on tyhjä ja sen voi ottaa ”haltuun”.

Kaksi–kolme ensimmäistä tuntia ovat yleensä kaikkein nautinnollisimmat: juomaa ja ruokaa saa, tuttavia on vain vähän joten heidän kanssaan ehtii jopa jutella, liikkuminen on helppoa joten jokaista esiintyjää ehtii halutessaan käydä vaivattomasti vilkaisemassa.

Yhdysvaltalainen Julie Byrne esiintyi lauantaina kello 15.45, vain reilu tunti porttien avaamisen jälkeen. Sää oli ihana – myrsky oli vielä monen tunnin päässä – ja slotti täydellinen akustiselle folkille.

Byrne soitti puoli vuotta aiemmin ilmestyneen Not Even Happiness -albuminsa kappaleita, itseään yksin kitaralla ujosti mutta kuitenkin itsevarmasti säestäen, eli aivan 1960-luvun lopulla laaditun ”runotyttö / hippityttö” -oppikirjan mukaisesti.

Albumin kappaleet, etenkin Natural Blue ja Sleepwalker, olivat nousseet suosikeikseni jo Spotify-rotaatiossa, mutta nousivat aivan uuteen arvoon Ballon Stagen hellässä huomassa.

Syyt tähän eivät olleet pelkästään musiikillisia – jossain vaiheessa nimittäin havahduin siihen, että Byrne näytti pitkissä hiuksissaan ja tummissa piirteissään täsmälleen samalta kuin kaksikymmentä vuotta aiemmin edesmennyt äitini nuoruutensa valokuvissa.

En vetänyt yhdennäköisyydestä mitään sen erityisempiä johtopäätöksiä (äitini oli toivottoman epämusikaalinen, ja uskon esimerkiksi sielunvaellukseen suunnilleen yhtä vakaasti kuin vakioveikkauksen haravajärjestelmien oikeellisuuteen), mutta lauantai-iltapäivän hartaaseen tunnelmaan se toi omanlaisensa sävyn.

Byrnen musiikki ja henkilökohtaiset, siihen millään tavalla liittyvät muistot alkoivat sulautua toisiinsa. Katsoin ja kuuntelin keikkaa toivoen, ettei se loppuisi ihan vielä. Koska tiesin, ettei juuri tämä tilanne ja juuri tämä tunne enää koskaan toistu. (Antti Lähde)

#73 Loiriplukari – Riemua, puhdasta riemua (2017)

Se oli hämmentävää. Ensin YouTubeen ilmestyi Vesa-Matti Loirin intonaatiota mallintaneita hokemia, joiden alla mourusi kevyesti progressiivinen ja vanhahtava soitinpatja. Sitten heräsi lehdistö. Aamulehden Antti Lähde riemastui kuulemastaan, jäljitti laulujen tekijän ja ryhtyi julistamaan konseptin mielenvastaista nerokkuutta pitkin internetiä. Pian hänen vanaveteensä liittyivät muutkin toimittajat. Ja yhtäkkiä lauluista puhuivat odottamattoman monet, niin monet että osan oli kiirehdittävä julistamaan ylenkatsettaan niitä kohtaan.

Tämä herätti myös Loiriplukarin itsensä – toisin sanoen entisen Xysma-basisti Kalle Taivaisen, joka oli kirjoitellut ja äänitellyt lauluja omaksi huvikseen. Kesällä 2017 mies matkasi Mosambikin-kodistaan Suomeen ja laittoi nauhan pyörimään. Tuli keikka, tuli toinen keikka. Ja lopulta, kun kulttisuosio oli kehittynyt odottavaksi kiinnostukseksi, hän kasasi vanhoista soittokavereistaan taustayhtyeen ja pestautui Red Garden -teltan yllätysnumeroksi.

Vaikka Loiriplukarin keikka järjestyi viime hetkellä ja tieto siitä levisi lähinnä puskaradion kautta, oli teltan ympäristö konsertin alkaessa täynnä ihmisiä. Ja kun soitto lopulta alkoi, heittäytyi juhlaväki lauluihin mukaan koko sydämestään. Kanssalaulantaa helpotti sanojen ratkihelppo omaksuttavuus, mutta silti vastaanotto häkellytti. Kuka olisi uskonut, että näin moni ihminen tahtoi viettää lauantaitaan toistellen Hannele Laurin nimeä, ”ei saa laittaa verotukseen” -fraasia tai kesämuistoja Airistolta?

Vaikka konsertin lumovoima perustui ennen kaikkea asetelman järjettömyyteen – ja vaikka huuma olisi saattanut laantua, jos soitto olisi venynyt minuuttiakaan yli puolen tunnin – kantoi musiikki painonsa odottamattoman itsevarmasti. Jukkis Kiviniemen basso ja Olli Nurmisen kitara tavoittivat täydellisesti studioversioiden huojuvan toisteisuuden, ja rumpali Niko Kivikangas liimasi kokonaisuuden kasaan juuri sopivan summittaisesti.

Konsertin hurmaavin hahmo oli kuitenkin Taivainen itse. Vaikka miehestä näkyi lähinnä musta lippalakki, aisti esiintymisen riemun karsinan etäisimpäänkin nurkkaan. Tulkinnassa häivähtivät niin yleisön antaumuksellisuudesta kummunnut hämmennys kuin jättiläismäinen sydämellisyyskin. Parhaimmillaan laulaja heittäytyi tilanteen vietäväksi niin auliisti, että hän unohti tyystin koko Loiri-imitaationsa.

Oikeastaan juuri noilla hetkillä keikka saavutti kliimaksinsa. Kun Taivainen esitti omalla äänellään lauluja, joiden oli tarkoitus kuulostaa Vesa-Matti Loirilta laulamassa taivaalta temmattuja sanoja sinnepäin soitetun musiikin päällä, saavuttiin yhtäkkiä sellaisille metatasoille, että analysointi oli pakko jättää sikseen.

Tilalle jäi vain riemu, aidoimmillaan, puhtaimmillaan, vailla minkäänlaista vaatimusta muista tunteista tai syvemmistä ajatuksista. (Hannu Linkola)

#74 Ceebrolistics – Omassa maailmassaan (2017)

Ceebrolistics – ei syytä nolostella, ei tarvetta nostalgiaan.

Harvan yhtyeen kohdalla olen törmännyt vastaavaan nuoruudensuosikin nolosteluun kuin Ceebrojen. Voi ystävät, olemme tehneet silloin paljon pahempiakin asioita, pitäneet niin paljon pahemmistakin asioista kuin tämän kolmikon runopoikamaisesta reppuräpistä.

Ja kun he nousivat lavalle, tuntui siltä kuin ei aikaa olisi kulunutkaan. Ainoa vaihtoehto oli avata Hyvillä jutuilla. Sitä ei voinut jättää soittamatta, mutta sen säästäminen encoreksi tai setin keskelle heitetyksi fiiliksen nostattajaksi olisi ollut aivan väärin. Ei se olisi ollut Ceebrolisticsia. Se olisi ollut liian miellyttävää.

Ja kun ilmeinen oli pelattu pois alta, yhtye oli edelleen omassa maailmassaan, ja sen myötä me. Ei toista sen kuuloista kappaletta ole tehty kuin eeppinen Nämä aallot – tai yhtä suomalaisella tavalla kaupunkiromanttista dubstepia kuin sen jälkeen soineet syvemmät viillot. Ei ollut mitään syytä nolostella, eikä tarvetta nostalgiaan. Yksikään tällainen hetki ei tule muualta kuin ylhäältä. (Ville Aalto)

#75 Flow-myrsky – Aito rock’n’roll-myrsky (2017)

”Myrskyn jälkeen on poutasää”
(Kari Tapio)

Jälkipolville kerrotaan monia tarinoita vuoden 2017 Flow’n esiintyjistä. Noista rockin ja popin säkenöivistä tähdistä. Rutinoituneesti viihdyttäneestä Sparksista, joukon hurmanneesta Frank Oceanista.

Mutta yksi oli ylitse muiden. Se sai kipinät kalpenemaan salamoinnillaan, se sai valtameret perumaan vuolaudellaan.

Sparks lopetteli, pian soittaisi Kaitlyn Aurelia Smith. Kun yhtäkkiä myrskyrintama vyöryi päin Kattilahallin suunnalta ja taivaat aukenivat. Pahimmalta vedenpaisumukselta säästyi, jos oli tajunnut jäädä Red Tentin suojaan, vaikka telttakangas repesikin kuin temppelin esirippu.

Mietimme, kuinka sen sijaan oli laita heidän, jotka olivat erehtyneet keikan päätteeksi bajamajoihin. He olisivat nyt kuin Mooses-lapsi korissaan, Nooa arkissaan, Kevin Costner Waterworldissa…

Se oli Flow-myrsky.

Se oli tulta, se oli tulikiveä.

Paitsi että se oli märkää tulta. Ja nestemäistä kiveä.

Se oli kuin luonnonvoima.

Ja olikin.

Se oli aito rock’n’roll-myrsky.

Se oli tuhansia ihmisiä kertakäyttösadetakeissaan ja se oli meri, nousseena maalle, vetämään muoviroskaajia turpaan.

Se oli maailmanloppu, mutta ei yhtä armollinen.

Maailmanlopun jälkeen ei ole
märkiä
tennissukkia

Se oli Suurlähettiläät kaikilla lavoilla.

Pallolavaa kiertävä ledinäyttö sanoi ”Keep Calm”, mutta Flow-myrsky sanoi ”Obey.”

Flow-myrsky oli nimby joka ei halunnut kaupunkilaisia takapihalleen ja keksi heistä ilkeitä stereotypioita.

Flow-myrsky potki kaikkia perseeseen.

Flow-myrsky vei ihmisten hatut.

Flow-myrsky oli kuin nostalgian zeniläiseksi vääristämä muisto Kolmårdenin eläintarhasta, missä seitsenvuotias söi vettyneitä ranskalaisia rankkasateessa.

Haluaisin kokea Flow-myrskyn uudelleen, koska se opetti nöyryyttä.

Flow-myrsky puhdisti kadut, Flow-myrsky ravitsi pellot. Se oli uusi alku. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Belle and Sebastian tarjosi urheilua ja musiikkia. Kuva: Tomi Palsa.

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat järjestyksessä festivaalivuoden mukaan.

#26 Chromatics – Himmeä mutta myös hikinen (2012)

Levynkansista vaatteisiin, biisinnimiin ja musiikkivideoihin, Chromatics – kuten kaikki Johnny Jewelin yhtyeet ja projektit – ovat tummanpuhuvaa, tyylikästä ja loppuun saakka estetisoitua pintaa. Soittaessaan Glass Candy- ja Desire-yhtyeidensä kanssa Vuorikadun pikkuisessa Redrum-yökerhossa marraskuussa 2009 Jewelin viileä pinta sai kuitenkin tehdä sijaa sympaattisuudelle.

Kolme vuotta myöhemmin Jewel palasi Suomeen tunnetuimman yhtyeensä, Chromaticsin kanssa. Yhtye oli tuolloin julkaissut läpimurtolevynään pidetyn Kill for Loven (2012), mutta ei toki ollut vielä saanut viime vuoden Twin Peaks -esiintymisen kaltaista kaiken läpäisevää mediahuomiota.

Siinä missä alkuperäinen italodisko sai elämänmehunsa kämäisestä englanninkielestä ja naiiveista melodioista, Chromaticsin italo-vaikutteinen syntsapop ottaa voimansa hitaudesta, jähmeydestä ja surumielisyydestä. Flow-keikallaan Chromatics kuitenkin nosti kappaleidensa tempoa levyversioita reippaammaksi ja sovituksia lihaksikkaammiksi, päätyen lopulta lähemmäksi Tavastian Lauantaidiskon (tai jopa edellä mainitun Redrumin Misf*ts-illan) hien ja kaljan tahrimaa tanssilattiaa kuin Twin Peaksin hämyisän Bang Bang Barin lavaa. Valot muistettiin sentään pitää himmeällä käytännössä koko esityksen ajan. (Teemu Fiilin)

#27 AraabMuzik – Paikkaajasta pelastajaksi (2012)

Flying Lotusta odotettiin vuoden 2012 Flow Festivalille, mutta Steven Ellison päättikin jäädä viimeistelemään myöhemmin samana vuonna julkaistua Until the Quiet Comes -albumiaan. Peruutus ja A$AP Rockyn aneeminen alkuillan keikka loivat lopulta täydelliset olosuhteet AraabMuzikille, koska tilanne vaati jotain paljon kovapintaisempaa ja hyökkäävämpää kuin Flying Lotus.

Valoshow ja äänenvoimakkuus olivat helvetillisillä tasoilla, kun alkuillasta eksyksissä ollut A$AP kävi vielä pelastamassa itsensä hienolla featauksella. Toisaalta, sellaisia taustoja vasten kuka tahansa känninen festarivieraskin olisi saattanut onnistua. (Antti Piirainen)

#28 Bon Iver – Parta-indien huippuhetki (2012)

Bon Iverin eli Justin Vernonin ja hänen yhtyeensä saapumista Suomeen oli odotettu innolla. Flow’n ennakkokonsertissa Bon Iver oli lähes täydessä jättiteltassa herkkä, haavoittuvainen, melankolinen ja ennen kaikkea ihminen, joka ei ole pelkästään rikki menneen ihmissuhteen jäljiltä itseään keräilevä laulaja-lauluntekijä, vaan tunteitaan ja tunnelmiaan taitavasti lauluiksi muotoileva, tällä hetkellä 37-vuotias parrakas mies. (Visa Högmander)

#29 Oneohtrix Point Never – Sympaattista puuhastelua (2012)

Oneohtrix Point Never eli Daniel Lopatin esiintyi pikkuruisessa sisätilassa. Yleisö istui lattialla ja tuijotti matalalla lavalla läppärinsä ylle kumartunutta Lopatinia.

Syystä tai toisesta en katsonut keikkaa kokonaan. Poistuessani sisätilasta edessäni oli valtava ihmisjoukko. He kaikki jonottivat nähdäkseen Oneohtrix Point Neverin. Sillä hetkellä minua alkoi kaduttaa, koska ymmärsin, ettei tällainen mahdollisuus välttämättä koskaan toistuisi.

Seuraavalla Suomen-keikallaan Lopatin jo esiintyi Helsingissä Korjaamon salissa. Poissa oli se sympaattinen puuhastelu, jota Flow-keikalla vielä pääsi todistamaan. (Tuomas Kokko)

#30 Swans – Ai mitkä korvatulpat? (2012)

Blue Tentin suuri synninpäästö näytti jonkinlaiselta joukkohypnoosilta. Korvatulpat olivat ehkä jossain, mutta se oli toisarvoista. Tuntui, että ilma väreili väkivaltaa tai ekstaasia, mutta sellaisia ne joutsenten siiveniskut ovat. Jos et usko, käy Herttoniemessä.

Syystä tai toisesta innostuin lähinnä äänimassasta. Taisin pistää tanssiksikin. Puolisolle lähetin toki viestin asiasta: ”Onpa mukavaa musiikkia! Sellaista kulmahiomakoneen korvaavaa. Taas hoidettu yksi perustarve, josta en edes tiennyt.”

Tuurijuopon riski kannatti tässä kohtaa: poistuin paljon iloisemman näköisenä kuin muut, mutta vältyin tinnitukselta ja muilta vaivoilta. Myöhemmin yksi nuorgamilainen vertasi korvatulppien poistamista avaruuspuvun kypärän poisheittämiseen, enkä minäkään toistaisi tuota temppua enää.

Kummallista kyllä, Swansin seuraava levy oli hyvinkin tanssittava. Toivon olevani profeetta. (Antti Piirainen)

Swansin Michael Gira vuonna 2012. Kuva: Tomi Palsa.

#31 Baba Zula – Tulikuumaa turkkilaista (2012)

Vuodesta toiseen Flow’n parasta antia on Bright Balloon 360° Stagen ohjelma. Vaikka muilla lavoilla voi todistaa musiikillisesti purevampia ja esteettisesti hiotumpia keikkoja, liittyy niihin harvoin sitä löytämisen riemua ja yllätyksellisyyttä, jonka saa kokea postmodernin amfiteatterin lehtereillä. Kun odottamattomaan musiikkiin ja esillepanon paljastamaan kulissientakaisuuteen liitetään vielä viimeisiä lämpöjään tuhlaava elokuinen aurinko, ollaan täydellisen nautinnon äärellä, niin sielullisesti kuin kehollisestikin.

Onko minulla joku tietty keikka mielessäni? Totta helvetissä.

Kun ajauduin lavan äärelle turkkilaisen Baba Zulan soittaessa, en tiennyt yhtyeestä mitään, en edes nimeä. Minut poimi paikalle jokin katsomosuppilon ulkopuolelle karannut kiehtova tahti. Enkä ollut ainoa. Muistan muidenkin pysähtyneen, kääntyneen, päättäneen ottaa riskin, antaa itselleen mahdollisuuden rakastua.

Kukaan tuskin pettyi. Pyöreällä lavalla porisi tulikuuma seospata, josta pulppusi kurittomassa järjestyksessä rytmillisiä hyökkäyksiä, estottomia melodiaporeita ja räävittömän itsevarmoja säeperkeleitä. Muusikkokatras suli musiikkinsa lämmössä monipäiseksi ja -raajaiseksi mutaatioksi, joka vuoroin nuoli yleisöä ja vuoroin sylki sen päälle.

Kärkkäimmällä tuulella tuntui olevan sähköistä saziaan kiusannut Murat Ertel. Vaaleansiniseen kaapuun sonnustautunut hurmahenki riehui niin ylipappina kuin huligaaninakin, vuoroin maanisesti noituen, vuoroin napatanssijan perässä polvillaan laahautuen. Yleisö agitoitui osaksi tätä liikkeiden vuolasta jatkumoa. Katsomot hytkyivät ja hymyt paistoivat kilpaa auringon kanssa. Eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, mikä heihin koko ajan iski.

On edelleen vaikea eritellä tulvinutta ääntä. Ainakin siinä oli sähköä, valtavasti, sekä särjettynä murinana että piiskaniskuina. Mutta myös Lähi-Idän rytmiikkaa, jazzin ja funkin tykökäyviä epäsikiöitä, ylijännitteenä tuutattua dubia, korkkiruuvin ympärille punottua bluesia, toikkarointia perinteiden ja jonkin täysin uuden välillä. Luultavasti paljon muutakin.

Oleellisemmalta tuntuu kuitenkin kehollinen muistikuva; kaikki se miksi ääni muuttui kohdatessaan ruumiin. Se oli vääntöä selkärangassa, aalloiksi taipuneita käsien kaaria, levottomia jalkoja, jotka tuntuivat ymmärtävän tahdituksen jokaisen liikkeen, holtittomia ilmeitä, purskahtelevaa nautintoa.

Hikoilin kuin sika. Ja näytin varmasti typerältä. Minä ja muut.

Sillä tuoltahan rakastuminen tuntuu. Hulluudelta. (Hannu Linkola)

#32 St. Vincent – Helevetti sentään! (2012)

Sunnuntain viimeinen iso nimi vuonna 2012 oli koko viikonlopun huippuhetki. Annie Clark oli toki jo hyvän aikaa tehnyt loistavia biisejä, mutta tuossa tilanteessa räväkän meluisa bändi teki omanlaisensa karhunpalveluksen. 20 suosikkia -tunnelmalla vedetty keikka poimi kolmen levyn tärkeimmät huiput ja lisäsi sekaan nerokkaan Pop Group -coverin sekä raakalaismaista lavasukellusnoisea.

Taidepop vääntyi noiserockiksi, kun yksi vuosikymmenen parhaista kitaristeista loihti lauluistaan jotain paljon pistävämpää kuin kukaan yleisöstä odotti. (Antti Piirainen)

#33 Karri Koira – Kuplivaa elämäniloa (2013)

Olen ostanut Flow Festival -historiani aikana yhden ainoan merchandise-tuotteen: Karri Koira -paidan.

Paita oli upea ja aivan liian iso (vaikkakaan ei enää aivan niin liian iso) eli juuri sopiva (vaikkakaan ei enää aivan niin sopiva).

Paidassa lukee kelta-punaisilla ”3D-kirjaimilla”:

K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.

Jokaisen rivin kirjaimista yksi on kelta-vihreä. Kelta-vihreät kirjaimet muodostavat sanan ”I.R.K.A.O.”. Eppu Normaalin Pimeyden tangon sanoin: ”En tiedä mitä se tarkoittaa.”

Sen tiedän, mitä Karri Koiran Flow-keikka elokuussa 2013 tarkoitti. Se oli yksi festivaalin kaikkien aikojen riemukkaimmista. Setin rungon muodosti yhdeksän kuukautta aiemmin julkaistu Karri Koiran esikoisalbumi K.O.I.R.A., jonka hiteissä (Kaikki tai ei mitään, Timanttisade, Ei tarkoittaa ei) kupli elämän- ja musiikiniloa ja rakkautta, jollaiseen en ollut törmännyt suomalaisessa r&b:ssä tai hiphopissa aiemmin – enkä ole törmännyt sittemmin. (Antti Lähde)

#34 Nick Cave & the Bad Seeds – Pulssi tuntui (2013)

Kliseisesti hyvältä liveartistilta vaaditaan kykyä ”ottaa yleisönsä haltuun”. No, Nick Cave otti – tavalla, jota harvemmin näkee tuhansia ihmisiä vetävillä estradeilla.

Vähäeleisesti soittanut taustabändi oli kuin muinaisten suurmiesten loosi Warren Ellisin partaa myöden, ja sen ilmaisussa olisi voinut kuulua jokin vuosituhansien aikana kerrytetty “viisaus”. Kun Cave notkisteli eturivin yllä ja painoi yhden katsojan käden vasten rintaansa tivaten ”can you feel my heart beat”, pulssin tunsi päälavan edessä joka ikinen. (Mikael Mattila)

Nick Cave saapuu tänä kesänä Pori Jazziin. Kuva: Tomi Palsa.

 #35 Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut – Suomipopin esihistoriaa (2013)

Vaikka Flow saa toistuvasti kehuja monipuolisesta ohjelmistosta, tapahtuma on muuttunut muutamassa vuodessa. Nyt on vaikea kuvitella, että Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut -kokoonpanon kaltainen esihistoriallinen suomipop-yhtye soittaisi festivaalilla.

Vielä vuonna 2013 se oli kuitenkin mahdollista. Sisätiloissa soittanut yhtye oli tuolloin festivaalipäivän ensimmäisiä esiintyjiä. Katsojia oli kourallinen enkä usko kenenkään eksyneen tilaan vahingossa. (Tuomas Kokko)

#36 Disclosure – Suuremman äärellä (2013)

Flow-sunnuntait ovat ikuista kamppailua sen suhteen, milloin (krapula)väsymys antaa myöten mennä festivaalialueelle. Kaikki Flow-sunnuntaina 2013 sivuteltalle raahautuneet pystyivät jo keikan aikana taputtelemaan toisiaan olkapäälle: ”Nyt ollaan jonkun suuremman äärellä. Seuraavan kerran kun englantilaisyhtye nimeltä Disclosure Suomeen vaivautuu, on sen paikka päälavalla.”

Näin kävikin, vaikka Disclosuren seuraava Suomi-festivaali olikin aivan toinen. (Matti Markkola)

#37 My Bloody Valentine – 20 vuoden odotus (2013)

My Bloody Valentinen levyjä – varsinkin Lovelessia – kuunnellessa herää kysymys: ”Millä ihmeen tavalla näin kaunista ja outoa musiikkia tehdään”. Levy kuulostaa siltä kuin taikuus olisi synnyttänyt sen. Siksi ajatus siitä, että neljä tuikitavallisen oloista skottia tuottavat tuon saman upean metelin ihmisten silmien ja korvien edessä tuntuu uskomattomalta.

En ollut vuosikausiin pitänyt My Bloody Valentinen näkemistä millään tavoin realistisena haaveena, enkä oikeastaan edes yhtyeen paluuta elävien kirjoihin – kunnes se vuonna 2009 sitten palasi. Meni kuitenkin vielä neljä vuotta ennen m b v -yllätysalbumia (2013) ja viisi ennen Flow-keikkaa.

No, mitä 20 vuoden odotuksesta jäi käteen? My Bloody Valentine todellakin soitti kovaa – jopa helevetin kovaa – ja siitä varoitettiin etukäteen festivaalialueelle levitetyillä lappusilla. Lavalla oli miljoona vahvistinta, Kevin Shields näytti hullulta professorilta pedaalilautansa vieressä, Bilinda Butcher ei ollut vanhentunut vuottakaan 1990-luvulta.

My Bloody Valentine kuulosti aivan My Bloody Valentinelta, enkä vieläkään tiedä, kuinka ne kaikki äänet saatiin aikaan. Vaikka veikkaan kaikilla niillä pedaaleilla ja vahvistimilla olevan asian kanssa jotain tekemistä. (Teemu Fiilin)

#38 The Knife – Kuin todella hyvä näyttely (2013)

Onneksi olin nähnyt tämän jo kerran aiemmin. Nauttiminen oli paljon helpompaa, kun taikatemppu on jo kerran paljastettu.

The Knifen poikkitaiteellinen, enemmän nykytanssishow’ta kuin elektroyhtyeen soittoa muistuttanut esiintyminen on hämmentävimpiä ja ihastuttavimpia näkemiäni keikkoja. Lavalla on kymmenkunta ihmistä tanssimassa – kuka heistä on Karin? Kuka heistä on Olof? Ovatko he lavalla ollenkaan? Ehkä he ovatkin hotellilla syömässä pizzaa?

Ihmiset ovat pukeutuneet kaapuihin, jotka heitetään pian pois ja tanssi jatkuu verkkareissa. Ja soittimet, nehän ovat turhia – joidenkin biisien kohdalla ne viedään kokonaan lavalta pois, joihinkin tuodaan takaisin. Entä mikä tuo kummallinen, lähes pöydältä tai tasolta näyttävä jousisoitin on? (Se oli basso. Viime vuonna kiertueen soittimet huutokaupattiin.)

Entä musiikki? Se on ravea, se on tieteisfiktiota, se on tasa-arvon manifesti, se on vihan purkauksia kauneimmalla mahdollisella tavalla. Samana kesänä Barcelonassa hämmästelin ja kummastelin keikkaa – Helsingissä kaikki tuntui nerokkaalta, luontevalta, hauskalta, inspiroivalta ja kaikkia aisteja stimuloivalta. Kuin todella hyvä näyttely. (Niko Vartiainen)

#39 Minä ja Ville Ahonen – Juuri ja juuri olemassa (2013)

Vuonna 2013 Minä ja Ville Ahonen -yhtyeellä oli takanaan kaksi epätasaista albumia teatraalista kitarapoppia. Keikoilla sitä tosiasiaa ei tullut ajatelleeksi, koska levyiltä sai koottua erinomaisesti toimivan settilistan.

Vuoden 2013 Flow on edellinen kerta, kun olen nähnyt yhtyeen esiintyvän. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, onko bändiä enää vuonna 2018 olemassakaan. Mikäli on, toivoisin sen esittävän elonmerkkejä itsestään, ettei lupaavasti alkanut ura jäisi vain kahden albumin mittaiseksi.

Viimeksi törmätessäni sattumalta yhtyeen keulakuvaan Ville Ahoseen, hän oli blondannut hiuksensa kuin alleviivatakseen olevansa toinen ihminen kuin aiemmin. (Tuomas Kokko)

#40 Kraftwerk – 3D-lasien meri (2013)

Elektronisen musiikin alkuhämärissä mm. kaiken ensimmäisenä tehnyt Kraftwerk toi Suvilahteen setillisen klassikkokappaleitaan. Synanaputtelut ja melodiat soivat täydellisen tanssittavaa, ajatonta nostalgiaa.

Symmetrinen neljän miehen tasavälinen rivi seisoi lavalla pöytiensä takana. Noin kolmetuntinen keikka kuvitettiin 3D-projisoinneilla, joiden katselua varten Flow-yleisölle oli jaettu tuhansittain valkeasankaisia 3D-laseja. Lasien avulla visuaalit heräsivät henkiin Suvilahden pimenevässä illassa. Yleisömeri yhtenäisine, ”futuristisine” laseineen oli viihdyttävä näky, ja toi yleisön osaksi Kraftwerkin robottikuvastoa. (Maija Vikman)

Kraftwerk – siltä varalta, ettette tienneet. Kuva: Tomi Palsa.

#41 Kavinsky – Nightcall-hurmos (2014)

Joskus yksittäinen festarikeikka jää mieleen jättihittikappaleen vuoksi. Kavinskyn keikka Flow’n sinisessä jättiteltassa elokuussa 2014 oli aivan mainio lauantai-illan päätös, mutta ikimuistoiseksi sen nosti viimeisenä kappaleena kuultu Nightcall.

Laulun ensisävelien lähdettyä soimaan yleisö ei niin sanotusti meinannut pysyä kesäpöksyissään ja hurmoksellisen hetken viilenevässä loppukesän yössä huipensi seurassani olleen valkoiseen karitsanvillaiseen neuletakkiin pukeutuneen kauniin henkilön minuun kohdistama nousuhumalaisen herkkä suudelma. (Visa Högmander)

#42 Slowdive – Ihana Rachel (2014)

Jossain on lukittu “laari”, josta jumalainen käsi nostaa yksi kerrallaan kulttistatuksesta legendaksi marinoituneita shoegaze-bändejä esiintymään kesäfestivaaleille. Näistä paluukeikoista ilahtuvat eniten entiset kotona asuvat ruipelonörtit, nykyiset keskivartalolihavat asuntolainanmaksajat.

Vuonna 2014 käsi tarrasi Slowdiveen, putsasi pölyt – ja kas, siellähän olikin oikein elinvoimainen ja oikeasti ajattomaksi muuttunut yhtye. Rachel oli sen Flow-sunnuntain ihanuus. (Matti Markkola)

#43 J. Tolvi – Kelpaa Gröhnillekin (2014)

Sään säikyttämiä tai vain uupuneita, mutta uteliaita kuulijoita varjelleen Voimalan The Other Sound -ohjelma on tarjonnut monia ikimuistoisia hetkiä Flow-kävijöille. Yksi niistä oli vuonna 2014 merkillisiä musiikillisia matkojaan esitelleen Jaakko Tolvin keikka.

Tolvin epätavallisen tuttuja ja arkisen vieraita tilanteita kuvittavat laulut, kuten Ihoni, Kuumaa sekä Pöllöt-yhtyeelle sävelletyt Lentävä talo ja Sade loppuu, soivat Voimalassa huomattavasti pelkistetympinä kuin rikkaasti sovitetuilla äänitteillä. Istualtaan esiintyneen Tolvin konventioita karttava ja hauska tyyli soittaa kitaraa, toteava laulutapa sekä sävellysten lohdullisen melankolinen, 1980-luvun yhtenäiskulttuurisunnuntai-iltojen piirrettyihin tv-sarjoihin ja niiden äänimaailmoihin muistumia luova tunnelma riittivät kuitenkin vangitsemaan yleisön huomion.

Erityisen innostunut kuulemastaan vaikutti olevan edessäni istunut tutun oloinen hahmo, joka ei ollut riemultaan pysyä rahillaan. Hän vilkuili huvittuneena ympärilleen ikään kuin tunnustellen, kuulemmeko me muut saman kuin hän ja ymmärrämmekö, miten mahtavasta musiikista on kyse.

Samassa muistin kuka hän on: levyiltä, lavoilta ja tv:stä tuttu muusikko Pekka Gröhn. En tiedä, kuuliko Gröhn Tolvin lauluja ensimmäistä kertaa, mutta löytämisen ilo, joka hänestä säteili, lämmittää minua yhä ja muistuttaa musiikin ainutlaatuisesta voimasta. (Mikko Valo)

#44 Bill Callahan – kaksi nappia auki (2014)

Olin nähnyt Bill Callahanin viisitoista vuotta aiemmin Roskildessa, tyköistuva tummansininen farkkutakki ylös asti napitettuna, Jim O’Rourke vierellään, murisemassa siitä, kuinka lapsuuden tukahdetut muistot väkivallasta ja tyranniasta muuttavat ihmisluurangon lasiksi.

”She said we didn’t see a thing. We said we didn’t see a thing.”

Callahan (joka vielä tuolloin esiintyi ja levytti nimellä Smog) oli ilmeikäs kuin Mount Rushmore, mutta vaikuttavampi.

Flow’ssa Callahan keskittyi omalla nimellään – jos ”Bill Callahan” nyt on hänen oikea nimensä; sitten I Was a Strangerin (1997) hänet on ollut helppo kuvitella umpimieliseksi puolirikolliseksi, joka vaeltaa pikkukaupungista pikkukaupunkiin ja jättää jälkeensä vain rikkinäisiä perheitä, epämääräisiä huhuja ja väärennettyjä henkilöllisyyspapereita – levyttämäänsä tuotantoon ja sen kolmeen kulmakiveen, vuosien 2009–2013 mestariteoksiin Sometimes I Wish I Were an Eagle, Apocalypse ja Dream River.

Keikka oli alleviivaamattomassa eeppisyydessään juuri sellaista americana-fantasiaa, jota jokainen ”kaktus & preeria” -ansaan kapsahtanut alt.country-artisti tavoittelee mutta johon vain ani harva yltää. Kun American pulssi käynnistyi, sain ns. kylmikset.

Keskilännen kivikasvo oli rennompi kuin viisitoista vuotta aiemmin – hän jopa jutteli. Vaaleansinisen kauluspaidan kaksi ylintä nappia oli auki. (Antti Lähde)

Bill Callahan, kaksi ylintä nappia auki. Kuva: Tomi Palsa.

#45 Belle & Sebastian – Maratoonareita kaivattiin (2015)

Aurinkoisen lauantain alkuiltaan oli vaikea kuvitella sympaattisempaa aloitusta kuin Belle & Sebastian. Girls in Peacetime Want to Dance -levynsä kiertueella ollut yhtye halusi laittaa tytöt ja pojat tanssimaan. Lisäksi se oli tehnyt läksynsä huolella.

Marimekon paitaan pukeutunut Stuart Murdoch tiesi jopa, että Helsingissä juostiin samana päivänä maraton ja spiikkasi sillä sisään keikan huippuhetken, The Stars of Track and Fieldin, jonka taustafilmissä näytettiin filmiä Helsingin olympialaisista.

Tosin kysyessään, oliko keikalla ehkä maratoniin osallistujia, Stuart ei saanut yleisöstä juurikaan vastauksia. Ehkä siksi, että vain oman elämänsä track & field -ammattilainen olisi selvinnyt vain neljä tuntia aiemmin startanneelta matkalta maaliin ja sieltä festivaalille. (Juha Merimaa)

#46 Florence + the Machine – Suurinta päälavakarismaa (2015)

Areenatason poptähdet ovat aina tervetulleita Flow’hun, koska päälava kaipaa spektaakkeleita. Florence and the Machine on feminiininen vastine Muselle, mutta huomattavasti värikkäämpää ja kiinnostavampaa katsottavaa.

Vuonna 2015 Florence Welchillä yhtyeineen oli jo muutaman levyn verran repertuaaria, ääni kunnossa ja karisma parhaimmillaan. Tuloksena eräs parhaita päälavan keikkoja. Spectrumin yhteislaulu muistetaan pitkään. (Markus Hilden)

Florence and the Machinen Florence Welch. Kuva: Tomi Palsa.

#47 Jessie Ware – Herkkä ja välitön (2015)

Kun kuulin suosikkiartistini esiintyvän päälavalla, ja vielä iltapäivällä, petyin. Ajattelin, että Jessie Ware olisi väärässä paikassa väärään aikaan. Hänen katkeransuloinen r&b-hekumointinsa sopi mielestäni paremmin suljetumpaan tilaan ja loppukesän hämärtyvään iltaan.

Ware oli kuitenkin lumoava. Hänen äänensä soi sydäntäraastavalla kohtalokkuudella, ja kappaleiden välissä artisti vaikutti aidosti hyväntuuliselta. Usein kiitokset tulevat rutiinilla, mutta nyt ne tuntuivat tulevan suoraan sydämestä.

Koska Waren kappaleet ovat sovituksiltaan aika vaatimattomia, eikä keikkaa selvästikään oltu suunniteltu isolle lavalle, kaikkea kannatteli artistin välittömyys ja esiintymisen herkkyys. Keikka olisi voinut olla vaikka aamupäivällä Prisman parkkiksella, ja olisin rakastanut sitä. (Juuso Janhunen)

#48 Beck – Tekstaillen ja veippaillen (2015)

Se joka väittää, että Beck olisi pitänyt nähdä 1990-luvun kokaiinihuuruissa, ei selvästikään seurannut vuoden 2015 Flow-sunnuntain hittipotpuria. Beck oli töröttänyt vuosia oman bucket-listani kärjessä, joten odotukseni olivat korkealla. Multi-instrumentalisti oli pitkästä aikaa julkaissut kunnon bilehitin Dreamsin ja kasassa oli kova bändi.

Sea Changen ja Morning Phasen kaltaiset akustiset himmailut loistivat poissaolollaan, ja settilista oli rakennettu Odelayn sekä Midnite Vulturesin tanssihittien ympärille, joista kuultiin muun muassa Sexx Laws, Where It’s At ja Devil’s Haircut. Muita ässävetoja olivat Black Tambourine, Girl, E-Pro sekä tietysti kaikkien aikojen slacker-anthem Loser.

Illan kruunasi encorena kuultu Debra, jonka aikana Beck intoutui räppäämään freestylenä Hyundai-ajelusta Helsingissä, ”tekstaillen ja veippaillen”. (Sami Nieminen)

Beck ”tekstaili ja veippaili” vuonna 2015. Kuva: Tomi Palsa.

#49 Grouper – Ei kiirettä (2015)

Perjantain alkuilta ja hämärä, hiljaa täyttyvä Voimala. Jossain lattialla nököttävien katsojien takana istuu Liz Harris eli Grouper. Hän virittelee instrumenttejaan rauhassa, vähintään vartin verran, ennen kuin mitään tapahtuu. Konsertin rakentaminen on osa konserttia, vähän kuin kahta vuotta myöhemmin Frank Oceanin päälavakeikalla.

Grouper on ensimmäinen vuoden 2015 Flow’ssa näkemäni keikka ja todennäköisesti viikonlopun ikimuistoisin. (Anton Vanha-Majamaa)

#50 Chic featuring Nile Rodgers – Party like it’s 1979 (2015)

Nimi keikkajulisteessa oli vähintään harhaanjohtava. Siitä Chicistä, joka teki upeita discofunklevyjä 1970-luvulla, paikalla ei ollut kuin yhtyeen toinen johtohahmo, kitaristi Nile Rodgers (hänen parinsa, basisti Bernard Edwards kuoli vuonna 1996). Tyylikkäämpää olisi ollut mainostaa keikkaa Nile Rodgersin nimellä.

Muuta moitittavaa keikasta oli vaikea löytää. Rodgers soitti läpi paitsi Chicille, myös Sister Sledgelle ja Diana Rossille kirjoittamiaan hittejä. Lisäksi keikalla kuultiin Rodgersin tuottama Let’s Dance, jonka laulaneen rumpalin (isokokoinen musta mies) Bowie-imitaatio oli hämmentävän tarkka. Myös yhtyeen naislaulajat olivat loistavia.

Oleellisinta oli silti Rodgers itse, hänen millisekunnin tarkasti nakuttava kitaransa ja esiintymisen riemunsa, joka paistoi syövästä parantuneen 62-vuotiaan, mutta täysin iättömän tähden olemuksesta. (Juha Merimaa)

Nile Rodgers esitti hittipotpurinsa Chic-nimellä Suvilahdessa 2015. Kuva: Tomi Palsa.

Janelle Monáe on esiintynyt Flow’ssa vuosina 2011 ja 2014. Monáen kolmas albumi Dirty Computer ilmestyi huhtikuun lopussa. Kuva: Tomi Palsa.

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat festivaalivuoden mukaisessa järjestyksessä.

#1 Five Corners Quintet – Varhaisen Flow’n kiteytymä (2004)

Todetaan nyt heti alkuun, että oikeasti aion käyttää Five Corners Quintetiä tekosyynä muistella ihan ensimmäistä Flow Festivaliani.

Olisihan siellä riittänyt muutakin ohjelmaa: lavalla nähtiin Nuspirit Helsinki, brittiräppäri Ty ja päänimenä soultähti Marlena Shaw. Mutta tapahtuman alkuperäisen visionäärin, Tuomas Kallion, yhdessä Antti Eerikäisen kanssa kehittelemä tanssijazzyhtye Five Corners Quintet kuvaa oikein hyvin koko festivaalia.

Ensimmäinen Flow oli melko erilainen tapahtuma kuin nykypäivän Flow. Tokkopa monikaan festarikävijä arvasi, miten tapahtuma reilussa vuosikymmenessä kasvaisi ja muuttaisi muotoaan. VR:n edesmenneillä Makasiineilla keskityttiin festarin ensimmäiset vuodet tiukasti mustaan rytmimusiikkiin. Ja takahuoneessa paukkui teknoa ja housea.

Mutta oli alku-Flow’ssa paljon samaakin kuin tänä päivänä.

Järjestäjien visio tyylikkäästä, yksityiskohtia myöten hallitusta ja tiukan kaupunkilaisesta festivaalista näkyi, kuului, maistui ja tuntui silloin. Oli Marimekon kankaita ja Artekin kalusteita ja tavallista paremmat festivaalisafkat. Vaikka Koneisto oli muuttanut Helsinkiin, ei kaupunkifestareita noihin aikoihin liiaksi ollut. Flow oli raikas tuulahdus: tyylikäs, intiimi ja musiikillisesti aivan omanlaisensa.

Sanotaan nyt jotain Five Corners Quintetistäkin. Tosin kovin tarkkoja yksityiskohtia en noin kaukaisista ajoista muista. Biisilistaa ei ole luvassa. Vähän menee arvailuksi.

Mutta aina Five Corners tykitteli moitteettomalla ammattitaidolla menevää tanssijatsia. Sitä oli mahdoton vastustaa. Oikeastaan oli uskomatonta, että livebändi kerättiin Kallion ja Eerikäisen projektin ympärille vasta myöhemmin. Flow taisi olla yksi bändin ensimmäisistä Suomen-keikoista.

Eittämättä bändi esiintyi tapansa mukaan tyylikkäänä, mustissa puvuissa. Useimmat soittajista varmaankin onnistuivat pitämään viileän vakavat ilmeet naamallaan ensimmäiseen sooloonsa asti.

Rumpali Teppo Mäkyseltä (jonka Nuorgam noteerasi yhdeksi 2000-luvun musiikkineroista) petti pokka luultavasti ensimmäisenä. Todennäköisesti heti, kun hän sai kapulan kouraansa. En ole tainnut koskaan nähdä Mäkysen paukuttavan rumpujaan ilman onnellista virnettä kasvoillaan.

Ja ehkäpä juuri tämä oli hienointa Five Corners Quintetissä: tarttuva, mutkaton ja innostava rakkaus jazzmusiikkiin. Kuten Joonas Kuisma aikoinaan Nuorgamissa kirjoitti, Five Corners Quintet nosti kotimaisen jazzin parrasvaloihin ja tarjosi uudelle sukupolvelle salasanan jazzin kiemuroihin.

En haikaile takavuosien pienemmän Flow’n perään. Olen iloinen, että tapahtuma on menestynyt ja päässyt kasvamaan. Samaa pienemmän festarin tunnelmaa voi nykyään kokea vaikkapa Sidewaysissä. Kiusaus päästä väittämään, että ”eka festari oli paras” on toki kova. Mutta kyllä ne myöhemmätkin ovat olleet tosi hyviä. (Teemu Kivikangas)

#2 Candi Staton – Syvän etelän diskoa (2006)

Kun gospel-laulajana aloittanut syvän etelän kantridiskotäti Candi Staton esiintyi Flow’ssa, festivaali oli vielä sikiövaiheessa. Nykyinen Suvilahden alue otettiin käyttöön vasta seuraavana vuonna – mutta myös VR:n makasiinit olivat historiaa. Vuoden 2006 elokuussa 6. linjan sisäpihalle oli roudattu muistini mukaan yksi lava. Muut ”lavat” sijaitsivat sellaisissa paikoissa kuin Senaatintorin vähälle käytölle jäänyt Valkoinen sali.

Festarin isoimmat starat olivat Staton, uransa alussa räpiköivä José González ja Happy Mondaysin Bez. Jälkimmäinen heitti selittämättömän ”dj-keikan”, joka koostui siitä, että Bez pyöri lavalla ja hoki sellaisia innoittuneita fraaseja kuin ”yeah, Helsinki”.

Statonin keikka sopi lämpimän nousuhumalaiseen myöhäiskesän iltaan täydellisesti. Diskohitistään Young Hearts Run Free (1976) ja ysärianthemista You Got the Love tunnettu laulaja oli tekemässä jonkinmoista comebackia. Keikkavuonna julkaistun His Hands -albumin (2006) tuottajana toimi Lambchopin Mark Nevers ja nimibiisin kirjoitti Bonnie ”Prince” Billy. (Santtu Reinikainen)

#3 !!! – Lainehtivaa tunnelmaa (2007)

Vuoden 2007 Flow tuntui jo ihan oikealta suurfestarilta. Se järjestettiin ensimmäisen kerran Suvilahdessa, kävijöitä oli useampi tuhat, pissapaikat lainehtivat pitkin Voimalan nurkkia ja ruoasta vastasi – kelatkaa tätä – ihan oikea ravintola eikä pyttipannumestari.

Huomiohakuisesti nimetty !!! oli sen vuoden ajankohtaisin bändi. Amerikkalaisyhtye oli alkukesästä julkaissut parhaan albuminsa Myth Takesin ja oli muutenkin verrattomassa livekunnossa. Päälavan nousuhumalan kannalta optimaallisimman slotin saanut seitsenhenkinen yhtye järjesti Flow-vuoden parhaat bileet.

Bändikin taisi tykätä festivaalista, sen alueesta, ruoasta ja lainehtivasta tunnelmasta, sillä yhtyeläisiä nähtiin myöhemmin festivaalialueella ”viihtymässä”. (Matti Markkola)

#4 Samae Koskinen – Jotain Kissistä (2007)

Olen antanut itseni ymmärtää ”kovassa nosteessa” olevan Samae Koskisen esiintyvän takapihan teltassa. Suuntaan telttaan. Pääsen sen liepeille asti, kunnes ulos asti ulottuva yleisömeri muodostaa eteeni tsunamiaallon kaltaisen – saatan liioitella hieman – muurin.

Alan lävistää muuria kuin myrskyaaltoja vastaan taisteleva, riihimäkeläisistä suomipoppareista kiinnostunut ankerias. Luikerreltuani jonkin aikaa eteenpäin huomaan edenneeni vieläkin tiivimpään ihmisseokseen: olen ”kaljajonossa”. Tarvitsen olutta, joten jään paikoilleni mikrotöniskelemään ja shufflaamaan jalkojani muiden janoisten kanssa. En ole nähnyt vielä vilaustakaan Samae Koskisesta.

25 minuuttia myöhemmin. Olen edelleen jonossa juomatiskille, mutta nyt näen siitä jo pieniä pilkahduksia ihmisruhojen lomasta. Koskinen puhuu lavalla jotain Kissistä. En ole nähnyt hänestä vilaustakaan.

Sacre bleu! Olen päässyt juomatiskille ja tavoittanut baarimikon katseen hetkeksi.

10 minuuttia myöhemmin minulla on kädessäni tölkki kylmää olutta. Success! Nyt eteenpäin katsomaan keikkaa. Edessäni on läpitunkematon joukko ihmisiä.

Lähtiessäni yrittämään osmoottista liukenemista yleisön sekaan tajuan, että Koskinen horisee lavalla jotain viimeisestä biisistä. En ole nähnyt hänestä vilaustakaan.

Ihmiset alkavat, eivät varsinaisesti virrata, vaan mataa kohti uloskäyntiä kuin kastemadoista koostuva biomassavuori. Keikka on ohi.

En nähnyt Samae Koskista, enkä oikein kuullutkaan. Mutta ymmärsin, että hän on kova Kiss-fani ja varmaan muutenkin hieno mies. Aloitan hitaan käännösliikkeen kohti uloskäyntiä. (Santtu Reinikainen)

Samae Koskinen on esiintynyt Flow’ssa vuosina 2007 ja 2013. Kuva jälkimmäiseltä keikalta. Kuva: Tomi Palsa.

#5 The Roots – Amerikkalainen craftmanship (2008)

Rap on livenä aika usein huonompaa kuin levyltä. Sanoista saa harvoin selvää, ja taustat tylsyvät festivaaliolosuhteissa helposti monotoniseksi junttaamiseksi.

The Rootsin keikka oli tästä äärimmäinen poikkeus. Yhtye otti levyjensä rikkaan musiikkiperimän ja räjäytti sen suvereenisti uusiin ulottuvuuksiin. Kaikesta näkyi amerikkalainen craftmanship, tinkimätön ammattitaito ja hiottu itsevarmuus. Tuntui kuin olisi katsonut viimeisen päälle hiottua koreografiaa, jossa Blackthoughtin riimit ja yhtyeen rytmit on niitattu paikoilleen huolella ja harjoittelulla.

Silti kaikki näyttää täysin vaivattomalta. Se olisi joissain olosuhteissa voinut olla melkein tylsää, mutta mitä enemmän olen nähnyt puolivillaisia esityksiä eri festivaalilavoilla, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan huippuunsa viritetyn ja virheettömän esityksen vaatimaa duunarietiikkaa. (Juuso Janhunen)

#6 Cut Copy – Täydellinen päätös (2008)

Kymmenen vuotta sitten Flow’ssa ei ollut takuuvarmoja isoja esiintyjiä, vaan festivaali luotti useiden nousevien ja muutamien unohdettujen tähtien vetovoimaan. Esitysten taso vaihteli innokkaasta kerhomeiningistä hiljaiseen himmailuun. Onneksi sunnuntain viimeiseksi artistiksi oli buukattu Cut Copy, joka räjäytti Suvilahden.

Australialaisen elektropopyhtyeen kakkosalbumin In Ghost Coloursin tarttuvat tanssihitit, kuten Lights and Music, Hearts on Fire ja Feel the Love, sopivat täydellisesti vuoden 2008 äänimaisemaan. Valloittavasti esiintynyt yhtye innoitti päälavan yleisön tanssimaan viimein villisti ja nauttimaan viikonlopun viimeisistä hetkistä. Täydellinen päätös ensimmäiselle omalle Flow Festivalilleni. (Sami Nieminen)

#7 Ladyhawke – Ihmishyökyaalto (2009)

Flow on aina osannut haalia ulkomaisesta artistitarjonnasta ajankohtaisia tulokkaita, joiden ensiesiintymisiin Suomessa on kohdistunut suuria odotuksia. Nämä odotukset manifestoituivat Ladyhawken keikalla järkyttävänä tungoksena, joka paikallaolleiden onneksi muuntui tolkuttomiksi bileiksi.

Kun Phillipa Brown yhtyeineen luukutti suoraviivaista kasaripop-indietään, tuntui siltä kuin teltan pimeydessä olisi vellonut yksi suuri, humalainen, onnesta sekaisin tanssiva ihmishyökyaalto. Ainoa vaihtoehto oli joko perääntyä tai heittäytyä täysillä mukaan.

Ladyhawken nimetön esikoislevy (2008) on edelleen artistin paras. Sen häpeilemättömän yksinkertaista poplainailua ja dramaattista lennokkuutta oli silkka ilo todistaa livenä.

Rakas Ladyhawke, vaikka et ehkä ole pystynyt artistina nousemaan enää noihin korkeuksiin, tulen ikuisesti kiittämään sinua siitä täysin pöljästä riemusta, jonka saimme kokea. (Juuso Janhunen)

#8 Seun Kuti & Egypt 80 – Rokkipoliisin turma (2009)

Suurten isien pojat tuovat komeita nimiä julisteisiin, mutta lavoille harvoin mitään ikimuistoista.

Pettymään on joutunut monta kertaa: John Lee Hooker jr. Puistobluesissa oli kamala, Dweezil Zappan Plays Zappa teknisestä taituruudestaan huolimatta ulkokultainen ja Cab Calloway III & His Cotton Club Show Pori Jazzissa puhdas nostalgia-akti.

En odottanut paljoa myöskään Seun ”Felan poika” Kutilta – etenkin kuin Felan pojista Femi oli jo noussut tunnetummaksi. Mutta voi, kuinka iloisesti yllätyinkään! Afrobeatin groove oli kohdallaan ensi tahdeista, Seunin ja yhtyeen yhteispeli loistavaa ja tunnelma lämmin.

Jo ensimmäisen – afrobeatille ominaiseen tapaan pienestä isoksi kasvavan – kappaleen aikana jouduin luopumaan kädet puuskassa seisovan rokkipoliisin asennostani. Toisen kappaleen kohdalla jo tanssin. (Juha Merimaa)

#9 Grace Jones – Katharsis (2009)

Ebony-lehti kuvaili Grace Jonesia osuvasti 1979: ”Grace Jones on kysymysmerkki, jota seuraa huutomerkki”. Enempää ei oikeastaan tarvi tietää.

Tähden setti vuoden 2009 Flow’ssa koostui tutuista hiteistä ja uuden Hurricane-albumin kappaleista. Show olisi varmaankin toiminut, vaikka Jones olisi esittänyt lavalla puolitoista tuntia Kauniiden ja Rohkeiden tunnaria.

Olemme kokemassa Gracea, emme niinkään hänen musiikkiaan. Toki on upeaa, että myös se toimii. Kun La vie en rose soi, yleisö on kuin kukkameri, joka kylpee Gracen lempeän rakastavassa valossa. Slave to the Rhythmiä olisi voinut kuunnella toisenkin vartin. Love Is the Drug olisi silmät suljettuna jo liki täydellinen, mutta muuttuu taianomaiseksi, kun näkee kuinka Gracesta taittuvat lasersäteet leikkaavat yötä.

Jonesin keikka on taidonnäyte siitä, kuinka persoona jalostetaan henkilökohtaiseksi tyyliksi ja kuinka tämän tyylin annetaan valua jokaikiseen sopukkaan ja koloon ja täyttää tila ja aistit niin sataprosenttisesti, että lopulta katsoja saavuttaa katharsiksen: olen kokenut Gracen ja olen kylläinen.

Tätä karismaa ei pidä sekoittaa passiiviseen, synnynnäiseen viehätysvoimaan. Gracen taiteessa on pikemminkin jotain samaa hallittua voimaa kuin miimikon työskentelyssä tai baletissa. Katsoja hurmaantuu lavalla näkyvän energian vaivattomuudesta.

Tuo rentous ja spontaanius on mahdollista saavuttaa vain loputtomalla määrällä toistoja: kymmenien vuosien lavakokemuksella, tuhansilla keikoilla ja tulkinnalla, jota on vuoltu siipale siipaleelta niin, että jäljelle on jäänyt vain olennainen. Kysymysmerkki jota seuraa huutomerkki. (Janne Siironen)

#10 The Juan MacLean – Jerry Fuchsin testamentti (2009)

Kestikö se tunnin? Kestikö se vuoden? Ajantaju katosi, kun The Juan MacLean soitti Black Tentissä, eikä siihen tarvittu kuin kuusi kappaletta.

Keikan kruunasi viime vuosikymmenen upeimpiin tanssibiiseihin kuuluva Happy House, joka useiden kliimaksien kautta venyi valloittavaksi puolen tunnin eepokseksi.

John MacLean ja Nancy Whang ovat The Juan MacLeanin keulakuvia, mutta show’n takuumies oli varmaa jälkeä takonut, kolme kuukautta festareiden jälkeen tapaturmaisesti kuollut rumpali Jerry Fuchs. Kiitos ehkäpä parhaasta kokemastani Flow-keikasta, Jerry – lepää rauhassa. (Niko Vartiainen)

#11 LCD Soundsystem – Vähän hönö (2010)

Sörnäisten korkeiden talojen silhuetin taakse laskeneen auringon loistaessa silmiään siristelleen James Murphyn johtama LCD Soundsystem oli Flow’n ennakkokonsertissa kesällä 2010 juuri sitä, mitä odottaa saattoi: hauska, rento ja vähän hönö.

Vähän väärään aikaan (alkuilta keskellä viikkoa) vähän väärässä paikassa (aivan liian päivänvaloisa päälava), mutta silti vallan mainiota musiikkia ja vallan mainio keikka. (Visa Högmander)

#12 The Chemical Brothers – Suvilahdesta tuli stadion (2010)

Kun The Chemical Brothers julkistettiin Flow Festivalin avajaiskonsertin esiintyjäksi vuonna 2010, kaiken huomion vei toinen tapahtuman kahdesta esiintyjästä: LCD Soundsystem. Tai siis itseltäni vei, olihan James Murphyn yhtye 2000-luvun zeitgeistissa huomattavasti tärkeämpi ja ajankohtaisempi kuin jossain määrin epämuodikkaaksi big beatin ja stadionteknon perusjyräksi leimautunut Chemical Brothers.

Keikkatiedon vastaanotin huvituksella: olisiko Edistä ja Tomista tosiaan täyttämään Suvilahteen saapuvan indiejengin tarpeet? Tai ennen kaikkea omani?

No niinhän siinä kävi, että Chemical Brothers pyyhki lämmittelijässään Suvilahtea. En ollut aiemmin tajunnut, että sellaisetkin kappaleet, jotka Chemical Brothersin levyillä voivat kuulostaa hieman banaalilta ja geneeriseltä luukutukselta, on todellisuudessa tehty sellaisiksi aivan tarkoituksella. Jotta tuhannet ihmiset voivat kävellä keskelle suurta kenttää ja mennä pähkinöiksi niiden tahdissa.

Suvilahti ei ole mikään stadion, mutta ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä musiikkia kutsutaan stadionteknoksi. (Teemu Fiilin)

Major Lazer on nähty Suvilahdessa kahdesti, vuosina 2010 ja 2015. Kuva: Tomi Palsa.

#13 Major Lazer – Kohellusbileet (2010)

Vielä vuonna 2010 Diplo ei ollut douchebag, vaan kultasorminen tuottajan pallilla häärijä, jonka jälkiä kannatti seurata, jos halusi löytää sen hetken trendikkäimmät kreisibailut.

Vuotta aikaisemmin perustettu Major Lazer oli Diplon ensimmäinen”oikea yhtye”. Diplon johdolla Major Lazer loihti energiset tanssikohellusbileet, joiden päärooliin nousivat tikapuut.

Valta-asetelma oli silloin vielä niin päin, että Major Lazerin keikan jälkeen Diplo heitti oman dj-keikkansa Voimalassa. (Matti Markkola)

#14 Owen Pallett – Taikatemppu (2010)

Jonotus: aina kamalaa. Jonotus Owen Pallettin keikalle Voimalaan: koomisen kamalaa. Mitään järkeähän ei ollut laittaa puoli vuotta aiemmin läpimurtolevynsä julkaissutta, erityisistä livekeikoistaan tunnettua Pallettia esiintymään muutaman sadan ihmisen tilaan.

Aikaisille, onnekkaille ja kärsivällisille se oli kuitenkin eksklusiivikokemus, joiden perässä festivaaleille saavutaan. Ainakin, jos eksklusiivisuutta mitataan niukkuuden ekonomialla. Nytkin ulkopuolelle jäi kymmeniä metrejä ihmistuhatjalkaista, jolle sanoa jälkeenpäin”I was there”.

Entä se keikka sitten? Suoraan sanottuna: ihan saman keikan olin nähnyt Primaverassa joitain kuukausia aiemmin. Sama Cariboun Odessa-cover. Sama Mariah Careyn Fantasy-cover. Ja vieläpä epämukavampi paikka istua lattialla. Taikatempulta Pallettin pedaalishow vaikuttaa kerta toisensa jälkeen, silti. (Oskari Onninen)

#15 Omar Souleyman – Katkarapusalaattia taivaasta (2010)

Astun telttaan, jossa keikkaansa on aloittelemassa Omar Souleyman. En tiedä kaverista mitään, mutta festariyleisön tuntuu tietävän, että kohta alkaa tämänvuotisen Flow Festivalin paras keikka. Syyria ja Scooter on sanapari, joka on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Keikalle on siis pakko päästä.

Olen ovela ja seuraan minulle tuntematonta naista sisälle telttaan, joka on jo aivan täynnä keikkaa odottavaa festarikansaa. Naisella on kädessään katkarapusalaatti, jonka kanssa hän tasapainoittelee kohti miksauspöytää. Hänelle tehdään kiltisti tilaa. Ettei nyt vain mitään sattuisi.

Mutta sitten alkaa keikka. Jonkinlaista teknoista mölinää kuuluu. Huutoa megafoniin. Jengi sekoaa ympärillämme saman tien. Nainen saa iskun, ja katkarapusalaatti lentää kuin hidastetussa elokuvassa 20 metrin korkeuteen.

Musiikki on niin mukaansatempaavaa että se vie minut mennessään. En ymmärrä mistään mitään, mutta minun on pakko antaa periksi. Huomaan pian, että rummuissa on Tomi Leppänen, moneen taipuvainen rumpalismies. Huudan vierustoverilleni, että Tomi on sankarini ja soittaa monissa suosikkiorkestereissani, mutta että vielä tässäkin tekno-orkesterissa!

Tarkoitan: miten ihmeessä hän ehtii esimerkiksi treenata orkesterin kanssa, joka on kotoisin Syyriasta!

Toki myöhemmin selviää, että Omar Souleymanin rumpukone oli hajonnut matkalla Suomeen ja se oli korvattu Leppäsellä. Lavalla oleva mystinen kapellimestarimies-manageri tms. huutaa ohjeita Leppäselle ja ottaa samalla kännykällään kuvia keikasta. Kuka helvetti hänkin on?

Mietin, mitkä ovat todennäköisyydet tällaiselle musiikilliselle yhtälölle samalla, kun miljoonat katkaravut palaavat matkaltaan teltan katosta ylleni. (Aki Ala-Kokko)

#16 Ville Leinonen ja Majakan soittokunta – Lätkämaski ja lihaveitsi (2010)

Ville Leinonen on showmies ja erikoismies, kuten hyvin tiedetään. Hänen uransa suurimmat spektaakkelit nähtiin vuonna 2010, kun loisteliasta Majakanvartijan uni -levyä seurasi Majakan soittokunta -yhtyeen kanssa soitettuja keikkoja, joita saattoi tulkinnasta riippuen pitää tekotaiteena, kesäteatterina tai leinoslaisena performanssina, jossa ähistään ja puhistaan kirpputorirekvisiitassa ja jonka metodeja ei soisi teatterikoulujen oppimateriaaliin.

Koska kirjoitin konsertista, on helppo tarkistaa, mitä kaikkea lavalla ja Tiivistämössä tapahtui.

Lista tässä: ainakin 30 asteen sisälämpötila saksalaista marssia, purkanjauhamista, lätkämaski, lihaveitsi, tv-uutis-klippejä, yleisön valitusta ”liiasta taiteellisuudesta”, lähinnä Majakanvartija-levyn kappaleita, ei Tähtityttöä tai Suudelmitarta, kitaran tuhoaminen encorena.

Mitään tähän viittaavaakaan nähtiin Flow’ssa seuraavan kerran vasta, kun Jenny Hval pelleili kumiveneineen viime kesänä. Mutta sitä on turha verrata Leinoseen. (Oskari Onninen)

#17 Robyn – Altsudiskodiivan esiinmarssi (2010)

Vaikka Robyn olikin jo aikaa sitten korjannut kurssinsa teini-r&b:stä elektropopiksi, taidepop-Robyn oli vuonna 2010 vielä aika tuore juttu. Robynin kansainvälisen maineen altsudiskodiivana vahvistanut Bodytalk Pt. 1 oli julkaistu pari kuukautta ennen festivaalia, Pt. 2 ilmestyi pari viikkoa sen jälkeen.

Flow’n päälavalla Robyn esiintyi nelikymppisen showbisnes-veteraanin itsevarmuudella ja fitness-tankotanssikurssin vetäjän notkeudella. Vuosien kokemus jenkkilistahitteineen lienee ollut osasyyllinen myös siihen, kuinka taitavasti – herkästi ja voimakkaasti – Robyn täytti laulullaan Flow’n päälavan takaosan kaljateltoille asti. Jättefin. (Santtu Reinikainen)

#18 Circle – Hetki valokeilassa (2010)

2010 oli Circlen hurja vuosi: Roskilden-konsertin jälkeen Dagens Nyheter kirjoitti Sen Arvion, jonka jälkeen kaikki vähemmänkin asiasta kiinnostuneet hyppäsivät voittajan kärryihin ja kokivat bändin tutustumisen arvoiseksi.

Kuukautta myöhemmin Flow’ssa bändi esitti hyvin circlemäisen keikan, jonka arvo oli suurilta osin siinä, että monelle ihmiselle Rätön paikallaanjuoksut ja Jääskeläisten veljesten riffien giganttisuus olivat uutuusarvoisia. Bonuksena Tomi Leppäsen paikallaolo riitti luomaan yhden legendaarisimmista Flow-anekdooteista, kun ihmisrumpukone korvasi rumpukoneen.

Tuo jäänee Circlen uran hetkeksi, jolloin bändi paistatteli cooliuden valokeilassa, josta se on aina pyrkinyt pois. Rautatie-levy oli ilmestymässä, ja NWOFHM löytämässä popeimman muotonsa. Sen jälkeen bändi on julkaissut 11 levyä. Harva on niistä jokaisen tai edes enemmistön kuunnellut. Toistamiseen Flow’ssa ei ole Circleä nähty. (Oskari Onninen)

#19 Sleigh Bells – Tehostetussa tilassa (2010)

Vuoden 2010 Flow-lauantain päätösakteihin kuului teltassa esiintynyt New Yorkin melurytkepopduo Sleigh Bells. Yhtye oli julkaissut Treats-debyyttialbuminsa saman kesän kynnyksellä. Albumin Robocop-biittien, kitaravallien, elektronisen metelin ja kuulaan naislaulun kombinaatio keräsi kriitikkojen kehut. Pitchforkissa kehuttiin albumin kuulostavan hämmästyttävän tuoreelta ja täysin omaperäiseltä; muutkin kärkijulkaisut läpsäisivät erittäin korkeat arvosanat albumin kylkeen.

Mikä olisikaan voinut olla parempi hetki nähdä Sleigh Bells keikalla?

On kuitenkin aika helevetillisen vaikeaa muistaa, mitä tapahtui jollain keikalla kymmenen vuotta sitten yhden maissa yöllä, kun itsekin olit ns. tehostetussa tilassa – ei sillä, että muistaisit sitäkään varmasti. Sen muistan, että tatuoitu hc-jennivartiainen Alexis Krauss lauloi, huokaili ja kirkui, minkä palkeet antoivat periksi, ja esiintyi muutenkin niin antaumuksellisen magneettisesti, että yleisölle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin heittäytyä kiehuvaksi tanssivien jalkojen ja vimmatusti huispaavien käsien noidankattilaksi.

Loput joudutte kuvittelemaan sulkeutumalla pimeään komeroon jouluvalosetin kanssa ja soittamalla Treats-albumia täydellä volyymilla. (Santtu Reinikainen)

#20 Pantha Du Prince – Äänikirja tulevaisuudesta (2011)

Rehellisesti sanottuna en muista Pantha du Princen keikasta mitään järin yksityiskohtaista. Sen muistan, että paksun teknobiitin lomaan ui jään halkeamiselta, vuoripuroilta, tuulen ulvonnalta ja ikivanhoilta kellopeleitä kuulostavia äänimaisemia. Ja sen, että olin hetken kuuntelun jälkeen hillittömän innoissani, koska en osannut rinnastaa kuulemaani mihinkään, mitä olin aikaisemmin kuullut.

Se oli tutkimusretkeilyä teknon ehdottomuuden ja herkän luontoambientin välillä, ja tuntui jotenkin täysin irralliselta kaiken muun festivaalihälyn ja livekeikkojen rinnalla. Se oli äänikirja jostain kaukaisesta tulevaisuudesta. Se oli kuin kävely kovalla pakkasella öisessä Merihaassa. Tai tyhjä hautausmaa lokakuussa.

Sellainen muistikuva, jonka sanoittaminen ilman kliseitä on ilmeisesti helvetin vaikeaa. (Juuso Janhunen)

Destroyerin Dan Bejar löysi yllättävän suosikkiartistin Dxxxa D:stä. Kuva: Tomi Palsa.

#21 Destroyer & DxxxA D – ”Suomalainen Sun Ra” (2011)

Aikaa piti olla riittävästi. Junani Mikkelistä saapui Helsinkiin vartin yli viisi, ja Dan Bejarin johtama kanadalaisyhtye Destroyer aloitti keikkansa telttalavalla kello 18.10. Veljeni toi minut autolla Suvilahteen, lipuntarkastusjonon päähän. Asetuin jonoon ja odotin. Ja odotin.

Täsmälleen kymmenen yli kuusi Destroyer aloittaa keikkansa Chinatownin tutuksi tulleilla rummuniskuilla. Olen siinä vaiheessa vielä kymmenien metrien päässä portista. Blue Eyes, Savage Night at the Opera… Tällainen odotus on aina yhtä turhauttavaa.

Kolmen vartin odotuksen jälkeen pääsen lopulta sisään, kesken Painter in Your Pocketin – sattumalta juuri sen kappaleen, joka avasi minulle portin Destroyerin maailmaan vuonna 2006.

Suicide Demo for Kara Walkerin aikana ehdin hakea oluen ja hakeutua lähelle lavaa. Keikka on varmaankin noin puolessavälissä, ajattelen. Raukea groove ja viehko saksofoni saavat odottamaan vielä ainakin paria biisiä. Kaputt meni jo, mutta kenties European Oils vielä? Tai Song For America? Bay of Pigsin nyt ainakin olettaisi tulevan.

Mutta niin vain kappale loppuu, eikä seuraavaa kuulu. Tea Khalifa säntää pikaravia lavalle ja ilmoittaa päälavan seuraavan esiintyjän. Olen häkeltynyt, pettynyt. Ystäväni levittelee käsiään ja huutaa ”BAY OF PIGS!”

Khalifa ei reagoi, vaan kävelee pois. Yhtyeen kosketinsoittaja vaikuttaa aidosti pahoittelevalta kohautellessaan olkapäitään ja irvistäessään. Destroyerin ensimmäinen keikka Suomessa, vuosien odotuksen jälkeen – ja soittoaikaa 40 minuuttia.

Pari tuntia myöhemmin harhailen Cirkoon, missä DxxxA D ja Nukkehallitus ovat hetken päästä aloittamassa. Kiertelen säkkituolien keskellä ja huomaan tuttuja naamoja – Bejar ja tämä käsiään levitellyt kosketinsoittaja ovat tulleet katsomaan keikkaa. Pyydän saada lyöttäytyä seuraan ja saan luvan.

Tilanne tuntuu absurdilta. DxxxA höpisee mikrofoniin ties mitä salatiedettä, basisti jammailee nauhattomalla bassolla ja yhtye soittaa jotain fuusiojazzin ja funkin väliltä. Ei tästä ymmärrystä saa suomalainenkaan, niin kuinka sitten kanadalaiset? Mutta mitä sillä on väliä – musiikki itsessään on nerokasta ja kiehtovaa. Bejar kuvailee keikkaa myöhemmin ”suomalaiseksi Sun Raksi”, mikä on varsin osuva määritelmä.

Juttelemme niitä näitä. Olen lähdössä kolmeksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin matkailemaan, ja kysyn Bejarilta, missä kaupungeissa kannattaa käydä. Hän suosittelee yliopistokaupunkeja, sillä niissä on hyvä tunnelma: Charlottesville, Chapel Hill, Charleston, Savannah. Käyn myöhemmin niistä jokaisessa ja viihdyn. Voin siis toistaa Bejarin kehut.

Lisäksi saan kirjasuosituksen: Michael Herrin sotareportaasi Vietnamista nimeltä Dispatches. Se on hyllyssäni, lukematta. (Niko Vartiainen)

#22 Janelle Monáe – Funkia sfääreistä (2011)

Janelle Monáen tyrmäävän Flow-keikan pohjustuksena oli kolme pettymystä samalta ja edelliseltä päivältä.

Destroyer: Ontto. Jumitukseksi liian pop ja popiksi aivan liian vähän liikkuvia osia. Midlake: Kuilu kunnianhimon ja todellisuuden välillä. Lavalla on vaikea olla. Iron & Wine: Introverttiä kipuilua. Miksi?

Tilapäinen totaalikypsyminen indiemusiikin itseaiheutettuun tuskaisuuteen unohtui, kun Janelle Monáe aloitti. Toisena tai kolmantena kappaleena paukahtanut Tightrope muutti kaiken. Siirryttiin hyönteisten ininästä sfäärien funkiin. Lavalta vyörynyt energia oli lähes pelottavaa.

Janelle oli supersankari, jonka laulussa ja tanssissa soi kokonainen maailma. Mustan musiikin myyttinen ylivoima oli kanavoitunut yhdessä hetkessä yhteen naiseen. Pateettis-romanttisessa tunnekuohussa kuvittelin, että Cab Calloway, Jackie Wilson, Michael Jackson, James Brown ja Prince leijailivat henkinä kaiken yllä kannustamassa Janellea: ”Go Girl. Näytä niille mistä on kysymys.”

Nauroin ääneen lähes koko keikan ajan. Toinen vaihtoehto olisi ollut itkeminen onnesta. Se olisi ollut liian kiusallista.

Mietin keikkaa monta päivää. Mietin kokemaani kulttuurien kohtaamista ja haasteasetelmaa. Toisaalla on hyväosaisten valkoisten kehittämä näytelmä siitä, kuinka vaikeata on olla ”minä”. Toisessa kehäkulmauksessa vaikeuksista kasvanut perintö, jonka tavoite on osoittaa vääjäämättömästi kuinka elämä voittaa kaiken paskan. Kumpaa kuuntelisi? (Pekka Laine)

#23 MC Taakibörsta – Kännissä ja läpällä (2011)

Open Source Stagen edustalla kuhisee. Vuosituhannen vaihteen myyttinen räppiryhmä MC Taakibörsta on voittanut yleisöäänestyksen ja tekee nyt paluun lavoille.

Kun keikka lopulta käynnistyy – roimasti myöhässä – tuntuu koko vihreä minikenttä tutisevan massojen alla. Pelkään, että minä hetkenä hyvänsä rojahdamme maan sisään.

Itse keikka on hapuileva ja huuruinen, mutta se tavallaan kuuluu asiaan. On kivaa kuulla PA 2001 livenä ja tajuta, että se todella on yhden sukupolven anthem. (Anton Vanha-Majamaa)

The Human Leaguen Phil Oakeyn karisma on ikuista. Kuva: Tomi Palsa.

#24 The Human League – Myönnytys synapopin klassikoille (2011)

Flow Festival ei etenkään varhaisina vuosinaan ollut järin kiinnostunut menneiden vuosikymmenien popartistien kärräämisestä Suomeen, ei edes niiden uskottavuutensa säilyttäneiden. Veteraanikiintiöpaikat oli säästetty ennen kaikkea soulin, jazzfin, funkin, reggaen ja erilaisten ”maailmanmusiikkien” mestareille.

Tämä on tietyllä tavalla sääli, sillä kun festivaali 2010-luvulle tultaessa alkoi höllentää tässä suhteessa linjaansa, alkoi monen aikakautensa suuruuden kohdalla olla liian myöhäistä.

Ensimmäisen syntikkapopin klassikkonsa (jollaisiksi aiemmin esiintyneitä Kraftwerkiä tai Grace Jonesia ei oikein voi laskea) Flow esitteli vasta vuonna 2011, mutta buukkaus oli varmasti juuri se, jota festivaalin yleisö hartaimmin toivoi: The Human League.

Sheffieldiläisyhtye lopetti erinomaisten levyjen tekemisen jo vuosikymmeniä sitten, mutta tasaisesti keikkailemalla, levyjä olympiadin tai kolmen välein julkaisemalla ja maailman parhaan ihmisen tittelistä kamppailevan Phil Oakeyn murenemattoman karisman voimin se on pysynyt ”hyvien puolella” koko 40-vuotisen uransa.

The Human League oli Flow’ssa aivan ihana, juuri sellaisella tavalla kuin vedossa olevan veteraanibändi vain voi olla: pakollisten uusien biisien (pölvästi Night People) aikana yleisö tsemppaa bändiä, klassikoiden soidessa (Don’t You Want Me, Fascination, The Sound of the Crowd, Love Action, Together in Electric Dreams… jatkanko?) syö sen kädestä. (Antti Lähde)

#25 Kanye West – Eeppisintä popjuhlaa koskaan (2011)

Kanye Westin kolmas ja toistaiseksi viimeinen Suomen-keikka (tekstin virhe korjattu, kiitos tarkkaavaisille lukijoille! – edit. huom.) muistetaan Ramirent-nosturista ja kovan tuulen aiheuttamasta viivästyksestä, mutta myös siitä, että se oli aivan järjettömän kova yhdistelmä Westin egomaniaa, itkettävää kauneutta ja Monsterin kaltaisia hillittömiä rap- ja pophittejä.

Muistaakseni kolmannelle tunnille venynyt keikka on eittämättä Flow-historian eeppisin, ja sen ylittämiseen on tänä vuonna edes etäisiä mahdollisuuksia ainoastaan Kendrick Lamarilla.

Ramirentille Kanyen keikkaan osallistuminen oli varmasti parasta brändäystä koskaan. (Markus Hilden)