Sun Rooms

81 Synteettisesti sykkivää ja pakahduttavan kaunista falsettilaulantaa maalailevilla levyillään aiemmin tarjonnut Active Child jatkaa muutoin tutuilla linjoilla, mutta kappaleissa on heitetty turha hienostelu ja orkestraalisuus pois. Rapor on puhdasta poppia, vaikka alkaakin instrumentaalituokiokuvalla. Avausraidan jälkeen kuullaan tämän vuoden tyylipuhtain pop-suora. Kiimaisen suoraviivainen Subtle, jumalaisen kauniinhaikea Feeling Is Gone ja Ellie Gouldingin vierailulla höystetty Silhouette ovat kaikki kappaleita, joille on vaikea keksiä vertailukohtaa. Ne ovat äärimmäisen tunnistettavia ja tarttuvia hittejä, mutta laulusuoritusten eteerisyys ja musiikin kiillotettu synteettisyys saavat ne soimaan listapoppia omaleimaisemmin. Aivan samoihin mestaruusluokan suorituksiin EP:n kaksi viimeistä kappaletta eivät yllä, mutta ylitarjonnasta kärsivän indie-elektrokentän valtaosaan verrattuna nekin ovat onnistumisia. Miksi Pat Grossi ei malttanut kynäillä vielä muutamaa helmeä lisää? Kyllä näitä kuuntelisi kokonaisen albumin verran. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Dismemberment Plan – Uncanney Valley

Partisan

59 Ei sen näin pitänyt mennä. Dismemberment Planin ilmoittaessa uudesta levystään olisi voinut tuottaa vedonlyönnissäkin pieniä kertoimia: tässä on bändi, joka saattaisi oikein mainiosti läimäyttää todella hyvän paluulevyn. Kukaan ei vain vaivautunut tarkistamaan laulaja Travis Morrisonin näkemystä – tai oikeastaan edes vahtimaan mitä ihmettä hän edes aikoisi sanoa. Ehkä tilanne on hänellekin viime vuosikymmenen kanonisoinnin varjossa painostava, mutta Uncanney Valley on täynnä yliyrittämistä. Pahaksi onneksi sokeista pisteitä ennen inspiroitunut laulaja ei ole tunnistanut ideoita, jotka olisivat joutaneet jo demovaiheessa romukoppaan. Kerrottavaa on taas paljon, kuten kaikilla Planin levyillä, mutta se on yksinkertaisesti kamalaa. Sitaatteja tuskin tarvitaan, tai jos sellaista toivotte, totean että Daddy Was a Real Cool Dancer on valitettavasti sanoitusten tasoa ennakoiva kappaleen nimi. Bändin esityksissä ei ole moitittavaa – se on yhä kulmikasta groovea nopeasti tunnistettavilla melodiakuluilla, mutta laulajan ja bändin välissä on pieni kuilu. Kun Morrison jakaa valokeilan muiden kanssa tasaisesti, voi yhä syntyä pieniä ihmeitä – Waitin’, Invisible ja Lookin’ ovat tästä esimerkkejä – mutta ilman miehen turhauttavaa yliyrittämistä Uncanney Valley voisi olla jotain paljon parempaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

James Ferraro – NYC, Hell 3:00AM

Hippos in Tanks

68 Leikkisiä, sekoilevia, välillä yksinkertaisen junnaavia ja toisinaan internet-ajan äänimaisemista sampleja lainaavia maailailujaan jatkava Ferraro on parhaimmillaan äärimmäisen huvittavaa ja innostavaa musiikkia tuottava visionääri. Pahimmillaan hän taas on samaa ideaa tolkuttoman kauan kierrättävä jumittaja. Kaiken tekemisensä keskiössä Ferrarolla tuntuu olevan ajan hengessä kiinni oleminen ja tietty ympäröivän median ja laitekakofonian uudelleenrakentaminen soljuviksi sävelteoksiksi. Mutta siinä missä Kanye West, Lady Gaga tai Drake rakentavat ultratuotettua, kaiken tällä hetkellä käytettävissä olevan teknologisen ja musiikillisen osaamisen symbioosiksi kutovaa pop-musiikkia, Ferraron kotikutoiset kollaasit punovat toimistojen ja virtuaalimaailmojen äänimaisemat katkonaisiin koukkuihin ja viittausten ryppäisiin. Ferraron oivaltavaa, mutta ajoittain ylimitoitettua äänimattoa kuunnellessa odottaa aina seuraavaa yllätystä, joita tällä kertaa on levyllä vähän. Lyhyehköistä kappaleista olisi ollut varaa karsia enemmänkin, niin hiomattomia timantteja levy on pullollaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Iro Haarla Sextet – Kolibri

Tum Records

79 Kotimaisen jazzin veteraanirouvan Iro Haarlan viime vuoden seikkailuista muistettaneen suurenmoinen sovitustyö Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi -albumilla. Jos levyn avara äänikuva miellytti, löytää jonkinlaista kodikkuutta myös Haarlan johtaman kuusikon maisemasta. Trumpetisti Verneri ”Pekan poika” Pohjolan ja pasunisti Jari Hongiston kaltaisia luottomiehiä sisältävä sekstetti on pysynyt Kolibri-debyyttilevyllään Haarlan signatuurisoundille uskollisena. Nämä balladinomaiset sävellykset lipuvat eteenpäin kuin purjevene tyvenen yli, antaen äänten leijailla laakeassa tilassa höyhenten lailla. Sillä lintujahan täällä ollaan bongailemassa: avausraita Nightjar (eli yökehrääjä) on kuvaillun kaltaista, oppikirjamaista Haarlaa. Piano helisee jäisesti ja saksofoni hönkii viimaa. En ihmettelisi, jos Talk Talkin kaksi viimeistä levyä olisivat Haarlalle tuttuja. Kvintettinä toteutetun edellislevy Vespersin talvisesta minimalismista Kolibri on kuitenkin lehahdus eteenpäin. Nimiteos sekä John Coltrane -henkistä teemaa kuljettava Legend of Cranes yltyvät varsin arvaamattomaksi freeksi. Jälkimmäisen improtörmäilyssä äänten pöheikön syövereistä nousevat saksofonisti Kari Heinilän kurki-imitaatiot. 12-minuuttinen Procession etenee varsin raskaalla poljennolla, ja myös Spirit Bear löntystää kuin, noh, unelias karhu. Sen torvisatsissa kuulee Sketches of Spain-ajan Gil Evansia. Kolibrin riehakkaimpia hetkiä latistaa hienoinen pidättyväisyys, mutta lyyrinen meditaatio ja jännitteiden rakentaminen ovat Haarlalla edelleen hallussa. Siksi Kolibri soveltuu edeltäjänsä tapaan erinomaiseksi syystalven sohvallaretkotusmusiikiksi. (Mikael Mattila)

Midlake – Antiphon

Bella Union

68 Partaansa mumisemista taiteenlajin tehnyt Tim Smith jätti Midlaken viime syksynä. Teksasilaisyhtye päätti aloittaa puhtaalta pöydältä: laulajan kanssa viime vuodet työstetyt biisiaihiot saivat mennä roskikseen, minkä jälkeen joukon jatkoksi pestattiin kaksi uutta soittajaa. Ilmeisesti Tim Smith oli jonkinasteinen diktaattori – niin erilaiselta Midlake nyt neljännellä albumillaan kuulostaa. Midlake soi aiempaa demokraattisemmin ja tasapainoisemmin, mikä on rokkihommissa vain harvoin hyvä asia. Jos bändi parhaalla albumillaan The Trials of Van Occupantherilla (2006) todella ”soittaa”, niin nyt se ”soittelee”. Ei uusi Midlake kuitenkaan huono ole. Se on hiukan entistä progressiivisempi, tosin aika turvallisella tavalla; mitään suuria irtiottoja Antiphonilla ei kuulla. Rumpali McKenzie Smith soittaa aiempaa polveilevammin, ehkä hieman jazzahtavammin, laulumelodiat ja -stemmat ovat kitaristi Eric Pulidon johdolla sitä vastoin aiempaa selkeämpiä ja linjakkaampia. Occupanterin puuroisesti pörisevään softrock-americanaan verrattuna Midlake kuulostaa nyt kirkkaammalta ja kuulaammalta, jos nyt ei miltään Porcupine Treeltä kuitenkaan. Monelle Midlake-fanille Antiphon jääneekin etäiseksi, mutta progressiivisen brittirockin (Genesis, Pink Floyd, myös Radiohead) ystävät voivat saada yhtyeestä itselleen uuden suosikin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nickelback – The Best of Nickelback Volume 1

Roadrunner

15 Nickelbackin uusi kokoelmalevy sisältää seuraavat kappaleet: 1) Biisi jonka Mother’s Union yritti kieltää ennen kuin Chad Kroeger veti niitä kaikkia turpaan. 2) Biisi jonka tahdissa exäsi halusi aina tehdä sitä. 3) Biisi joka on Rockstar Energy Drink Mayhem Festivalin virallinen tunnuskappale tänäkin vuonna. 4) Biisi joka sävellettiin Alabaman kansallislauluksi kunnes Kroegerille selvisi, ettei se ole maa. 5) Tiedättekö yhtään muuta bändiä jolla riittäisi hittimateriaalia kahdelle cd:lle? 6) Biisi joka nousi ykköseksi Home Depotin sinkku- ja t-paita-kampanjan avulla. 7) Kansivihkoon esseen kirjoittanut roudari ”Bubba” kertoo, että tämä biisi saa hänet aina itkemään, koska bändi on saanut niin hiton paljon enemmän pesää kuin hän voi koskaan edes kuvitella. 8) Yläasteella oli sellainen vähän kouluampujan oloinen tyyppi jolla oli tämä soittoäänenä. 9) Biisi jonka myötä Nickelback lopulta saavutti kriitikoiden yksimielisen suosion Etelämantereella. 10) Tätä sinkkua myyneet levykaupat ovat nykyään USA:n liittovaltion Superfund-ohjelman alla. 11) Biisi jonka L’Osservatore Romano äänesti ykköseksi Helvetissä soivien kappaleiden listalla. 12) Kuningatar perui tämän biisin kuultuaan Nickelbackin jäsenten Kanadan kansalaisuuden ja otti Big Lurchin vaihdossa tilalle. 13) Björkin ja Nickelbackin duetto. 14) Biisi joka teki Nickelbackista kotitalousnimen Guantanamon vankien keskuudessa. 15) 18 vuotta on uskomattoman pitkä aika bändille olla kasassa. Siis oikeasti pitkä. 16) Biisi joka sai tajuamaan että maailmassa ei ole tarpeeksi vahvoja huumeita. 17) Biisi jonka takia Nickelback ei voi enää keikkailla Saksassa, Israelissa eikä Puolassa. 18) Biisi jonka Candlebox veti oikeuteen plagiaattina. 19) Something In Your Mouth. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Of Montreal – Lousy With Sylvianbriar

Polyvinyl

72 Kevin Barnes lienee tajunnut, että yhä harvempi kuulija jaksaa viime vuosien Of Montreal -levyjä. Paralytic Stalksin päämäärättömän maksimalismin jälkeen on onneksi tullut aika karsia soundia moottorisahalla, ja Lousy With Sylvianbriar on jokaisella tavalla riman nosto ja huomattavasti armollisempaa kuultavaa. Vaikutteita poimitaan nyt myös Laurel Canyonin äänimaailmasta – kutsuttakoon Lousy With Sylvianbriaria suuntaa-antavasti Of Montrealin soft-rock-levyksi. Tuotannon vähäeleisin se ainakin on. Fugitive Air, Belle Glade Missionaries, Colossus ja Amphibian Days laiskottelevat auringossa yksinkertaisina, melodisina ja miellyttävinä – kaikki termejä, joita tähän bändiin ei ole muutaman levyn ajan voinut liittää. Ensiluokkaiset melodiat puuttuvat nytkin, mutta ärsytyskynnys jää kokonaan ylittämättä. Kiitos tästä: ehkä Of Montrealilla on sittenkin vielä tarjottavaa muuhunkin kuin alhaisen verenpaineen nostamiseen. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Sin Cos Tan – Afterlife

Solina

85 Sin Cos Tanin Limbo on suomalaisen musiikin historian hienoin kappale elektronisen popmusiikin tyylilajissa, etten paremmin sanoisi. Nuorgamin asteikolla kappale ansaitsee helposti sata pistettä sadasta, kenties muutaman enemmänkin. Limbossa on kaikki, mitä tyylipuhtaassa popklassikossa tuleekin olla: mielenkiinnon vangitseva säkeistö, lähes huomaamaton mutta täysin välttämätön väliosa ja ihan oikea kertosäe, jossa tekijöillä on ollut kristallinkirkas ajatus niin melodian, sanoituksen (”Hallelujah, here I come now / life has passed by somehow”) kuin toteutuksenkin (hienovarainen dynamiikan muutos kolmannen ja neljännen kierron välillä, josta kuulija ei selviä kananlihatta) suhteen. Simppeliä puuhaa siis, periaatteessa. Limbo on niin hyvä kappale, että Jori Hulkkonen ja Juho Paalosmaa olisivat aivan hyvin voineet tehdä sen äänitettyään ”nuorgamit” ja lopettaa huipulla, mutta niin vain kaksikko on mennyt ja väsännyt kakkosalbumilleen kymmeneen muutakin kappaletta – niin turhaa kuin se onkin. Afterlife ansaitsee kokonaisuudessaankin aplodit, vaikka pelaakin valttikorttinsa heti ensimmäisenä. Heatilla Hulkkonen rytmittelee Turun Timbalandina, Destroyer on yhtä nostatusta, Heart on a Plate a-luokan Pet Shop Boys -melankoliaa ja jopa levyn kököin esitys, pöhkönkankea Television, onnistuu herättämään mukavia muistikuvia Boys of Scandinaviasta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Son Lux – Lanterns

Joyful Noise

77 Ryan Lott on äärimmäisen lahjakas taiteilija, joka jo toisella albumillaan saavuttaa suvereeniuden tason, josta yhdeksänkymmentäyhdeksän maallista tomumajaa sadasta voi vain haaveilla. Son Lux -nimeä käyttävä amerikkalainen jää kuitenkin muutaman hengenvedon päähän ilmeisimmistä esikuvistaan, orkestraalista poppia ja elektronista minimalismia yhtä lailla ilmiömäisesti yhdistelevistä Sufjan Stevensistä ja Owen Pallettista. Makuasioitahan nämä, mutta siinä missä edellä mainitut raastavat sydämen kuulijan rinnasta fantastisilla sinfonioillaan, soi Son Luxin musiikki vielä tässä maailmassa. Äly toistaiseksi päihittää tunteen. Vaikka Lott laulaa asiaankuuluvasti ääni väristen ja tippa linssissa, jää hän musiikkinsa varjoon – ja melkoisen varjon se heittääkin, tuomiopäivän pasuunoineen, heinäsirkkojen lailla sirittävine jousineen, pöyhkeine Pink Floyd -kitaroineen, katedraalin kokoisine kirkkourkuineen ja rohisten ryskyvine hiphop-rytmeineen. Herkkyden ja maksimalismin välinen liitto tulee aina olemaan vaikea, mutta Son Lux on yksi harvoista artisteista, jotka sen pystyvät onnistuessaan siunaamaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Vatican Shadow – Remember Your Black Day

Hospital Productions

80 Luin taannoin GQ-lehden artikkelia, jossa amerikkalainen lennokkisodankäyntiin erikoistunut pilotti kertoi kokemuksistaan. Hän oli Yhdysvaltojen ilmavoimia palvellessaan ollut mukana tehtävissä, joiden tuottamien kuolonuhrien määrä oli 1 626 ihmistä. Ruumiiden joukossa oli niin taleban-sotureita kuin hänen oman arvionsa mukaan täysin sivullisia naisia ja lapsia. Juttu oli puistattavaa luettavaa niin modernin sodankäynnin kuvauksena kuin sotaan osallistuvien henkisen romahduksen kertomuksena. Vatican Shadow tekee musiikkia, joka on ainakin kappaleiden nimissä temaattisesti sidottu sotilastiedustelun, teknologisesti edistyneiden tappokoneiden ja moraalisen rappion ytimeen. Sitä luulisi, että lauluttoman, väkivaltaisen koneellisesti soivan musiikin ja näin suurien teemojen välinen yhteys jäisi helposti pinnalliseksi, mutta uusimmallaan artisti osoittaa jälleen, että musiikkinsa toimii kuin hyytävä muistijälki YouTube-videosta, jossa ohjus osuu kohteeseensa. Puistattavaa, mutta tarpeellista musiikkia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

ADIDAS ORIGINALS STAGE, PE 5.7. KLO 20.15. En tiedä miten hyvin Evil Stöön johtama KC/MD Mafia toimii livenä, joten meno on syytä tarkistaa nyt, kun Pikku-Herkon pajaribreikki sattuu juuri sopivaan rakoon tiukassa festariaikataulussa. Levyllähän Stöön ja supertuottaja Koksukoon dadaistinen parodia Memphis-räpistä on riemastuttanut jo vuosikausia. Kuinka hyvin istuu Stöön ikoninen hiihtopipo kesäiltaan?

Video ei ole enää saatavilla

#2 Kari Koivistoinen suitsuttaa Savagesia…

MAIN STAGE, PE 5.7. KLO 21.00. Rämisevät bassot, vihamieliset kiertävät kitarat, melodramaattiset rummut ja vainoharhainen vatsapohjasta kouraiseva lauluääni. Nyt on mahdollisuus ottaa Kuudennessa Aistissa post-punk-shotti, joka sisältää ensitreffien kaltaista hermostuneisuutta, pateettista synkistelyä ja aimo annoksen katkeransuloista mielihyvää. Tänä vuonna julkaistu loistava debyytti ja mainio keikkakunto varmistavat sen, että Savages on ehdottomasti yksi festarien tärpeistä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Anton Vanha-Majamaa miehittää Red Bull Garagen…

RED BULL GARAGE, PE 5.7. KLO 22.45 – SU 7.7. KLO 2.40. Kun koko maailma jännittää Kimi Räikkösen siirtymistä Red Bullille, siirtyy ainakin tämä festarikävijä viikonlopuksi Red Bullin autotalliin. Jos viime vuodesta voidaan mitään päätellä, luvassa on ilmaista energiajuomaa, ilmaista viinaa ja Jenni Dahlmanin näköisiä mannekiineja – eiköhän Kimikin oo jo täällä. Me kiskotaan Jäämiehen kanssa Michelin-tason perseet ja halaillaan Hopeajärven ja The Spoonshinersin tahtiin. Lopuksi vedetään rallia Helsingin ympäri ja huudellaan, että missä on tän kesän parhaat festarit, hä!?

Video ei ole enää saatavilla

#4 Visa Högmander hehkuttaa Cameraa…

SILTANEN, PE 5.7. KLO 23.30. Camera esittää tyylipuhdasta krautrockia suoraan Berliinin S-Bahn-asemien katveesta. Yhtye esiintyi viimeksi Suomessa maaliskuussa, Helsingin Foodstock-festivaaleilla, jossa se säesti 1970-luvun kokeellisen musiikin legendaa Michael Rotheria. Viime vuoden lopulla julkaistu verevä Radiate-debyytti on hyvä syy katsastaa saksalaiskolmikon livekunto – Kuudennessa Aistissa nähdään varmasti intensiivinen ja valovoimainen Camera.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Tapio Reinekoski liehakoi Laurel Haloa…

SALAMESTA, PE 5.7. KLO 0.45. Viime vuonna Laurel Halon Quarantine-albumi aiheutti pöhinää kaikkialla. Verrattain tuntematon dj loikkasi yhtäkkiä genrerajojen yläpuolelle. Levyillä biittinsä sivistyneiksi suitseva Laurel Halo osaa onneksi pitää avantgarden poissa paikoista, joihin se ei kuulu. Elävänä Laurel Halon jälkiuunitekno valuu sisäreisihikeä ja hivelee duurikoukuilla. Uusi Behind the Green Door -EP on festarin alla mainio muistutus siitä, että Laurel Halo käy muiden edellä niin levyllä kuin dj-pöydän takanakin.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Jarkko Immonen diggaa Dead Skeletonsia…

KUUDES LINJA, PE 5.7. KLO 1.00. Vuonna 1994 HIV oli yhtä kuin kuolemantuomio, jota islantilainen Jon Audarson koitti vuosia nopeuttaa viinalla ja huumeilla. Vuonna 2002 hän kuitenkin huomasi yhä hengittävänsä ja päätti kuolemisen sijaan alkaa elää. Syntyi Dead-taidekonsepti, johon Anton Newcomben (Brian Jonestown Massacre) avulla perustettu yhtye kuuluu. Deadin mantra on yksinkertainen: Se joka pelkää kuolemaa, ei voi nauttia elämästä.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Juha Merimaalle maistuu Yari…

SILTANEN, LA 6.7. KLO 23.30. Vuodesta 1985 tauolla olleen SE.-yhtyeen näkeminen elävänä lienee yhtä epätodennäköistä kuin asfaltin liikkuminen, joten kannattaa suunnata yhtyeen johtohahmo Yarin keikalle. Viime vuosina lähinnä elokuvamusiikkia tehnyt Yari keikkailee harvakseltaan, joten tämäkään tilaisuus tuskin toistuu ihan heti. Ja pakkohan se on katsastaa mies, joka on kirjoittanut nerokkaan kappaleen nimeltä Kari Peitsamo.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Antti Piirainen nauttii Nazoranaista…

KUUDES LINJA, LA 6.7. KLO 1.00. Haluatko upota synkkään metalliseen aukkoon? No tietysti haluat, kaikki itselleen rehelliset ihmiset haluavat kokea Nazoranain space rock / heavy metal -keitoksen nautittuna suoraan Kuudennen linjan hornankattilasta lauantai-aamuyönä. Keiji Haino manaa demonit kitaralla, Oren Ambarchi hakkaa kallot pirstaleiksi rummuillaan ja SunnO))):n Stephen O’Malley pyyhkii tuhkat lattialta maanjäristysbassollaan. Ethän unohda korvatulppia.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Matti Markkola suosittelee Simian Mobile Discoa…

NOKIA FACTORY, SU 7.7. KLO 02.30. Bileet.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Santtu Reinikainen liehakoi Le1fiä…

ADIDAS ORIGINALS STAGE, SU 7.7. KLO 20.15. New Yorkin viime vuonna pinnalle noussutta queer rap -skeneä edustaa festareilla peräti kaksi artistia: Le1f ja Zebra Katz. Heistä aiemminkin Suomessa vieraillut Le1f on räiskyvämpi ja musiikillisesti kiinnostavampi. Räpin stereotypiat saavat huutia, kun Le1f pyörittää lavalla pyllyään ja räppää siitä kuinka paljon tyttöjen machomiehet haluavat häntä bylsiä. Saatetaanpa hänet nähdä myös dragiin pukeutuneena.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Tommi Forsström toitottaa Negative Approachia…

BACK STAGE, SU 7.7. KLO 20.15. Yksi amerikkalaisen hardcoren vähemmän tunnetuista kulmakivistä, jonka verenhimoinen louhinta nosti aikoinaan musiikkityylin aggressiotason täysin uudelle tasolle. Monilla saman aikakauden yhtyeillä ikä on tylsistyttänyt kirveenterää, vaikuttaa Negative Approachin John Brannon vanhempana entistäkin mielipuolisemmalta. Kun hän sylkee mikrofoniin olevansa ”ready to fight”, lähtee jokainen terveellä itsesuojeluvaistolla varustettu yleisön edustaja vähin äänin livohkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Mikael Mattila mainostaa Chelsea Light Movingia…

MAIN STAGE, SU 7.7. KLO 21.00. Sinua varmasti kiinnostaa, missä Sonic Youth -hidalgo Thurston Moore on juuri nyt. Siispä koe tämä 1960-luvun avantgardeen tematiikassaan viittaava nelikko. Tämän lähemmäksi et Sonic Youthia pääse, sillä bändin helisevän romumetallinen soundi on hämmentävän lähellä luojaansa. Lee Ranaldon ja Kim Gordonin rooleja toimittavat monista friikkifolk-yhteyksistä tutut Keith Wood ja Samara Lubelski.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Niko Vartiainen vaahtoaa Demdike Staresta…

SALAMESTA, SU 7.7. KLO 23.00. Painostavaa. Kauhua. Dubia. Teknoa. Mitä? Lancasterilaiset Miles Whittaker ja Sean Canty ovat nimenneet yhtyeensä 1600-luvulla eläneen noidan mukaan. He soittavat synkeää, kaikuisaa teknon ja dubin sekamelskaa. On seassa vähän vanhaa kunnon junkkaakin. Väitetysti he näyttävät musiikin taustalla yleisölle pätkiä kauhuelokuvista. Samalla he lausuvat kirouksia, mystisiä viestejä, jotka nivoutuvat musiikin sekaan hypnoottisesti. Joudut transsiin, ja huudot ja rytmit vaivaavat sinua koko seuraavan viikon. Tämä kaikki tapahtuu sunnuntai-iltana. Älä välitä työnantajasi kysymyksistä, et ole enää maanantaina sama henkilö.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Tuomas Kokkoa vavisuttaa Vatican Shadow…

SALAMESTA 2. FLOOR, SU 7.7. KLO 2.45. Kokeellista elektronista musiikkia tekevän Tim Heckerin kanssa Helsingissä viime syksynä vieraillut Vatican Shadow, eli Dominick Fernow, päättää festivaalin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Synkkää ja minimalistista teknoa soittavan Fernow’n keikka on taatusti niin klaustrofobinen ja hikinen, että sen on pakko olla yksi festivaalin mieleenpainuvimmista musiikillisista kokemuksista.

Video ei ole enää saatavilla

Grouper heittäytyi aiempaakin eteerisemmäksi.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä reissueta, kokoelmaa tai ep:tä. Vuorossa Tapio Reinekoski.

Grouper: Violet Replacement: Sleep

Kitara-feedbackilla, juuri ja juuri henkäykseksi kiteytyvällä laululla sekä huurtuneilla melodian varjoilla valvetta parempia painajaisia tehnyt Grouper eli Liz Harris eteeristyi tänä vuonna entisestään. Abstraktin ääniluonnosteluteoksen Violet Replacementin toinen osa Sleep onnistuu tempussa, josta jokainen ambient-puoskari salaa haaveilee: antamaan ääniplacebon sijaan rauhoittavaa, joka herkistää kaikelle. Vajaan tunnin kestonsa aikana Sleep poimuttuu Harrisin mystisten c-kasettien kätköjen tarkkaan harkitusta ja huomaamatta huomion vievästä kerrostelusta tilaksi, jossa viettäisi aikansa kaikkein mieluiten. Toiston massasta alkaa erottua kuvioita, suuntaa jonnekin, tarkoitusta jollekin – onnea, jonka tarpeeseen havahtuu vasta kun äänet häviävät, nauhat loppuvat ja Harris kääntää viimeisenkin nupin kiinni.

Video ei ole enää saatavilla

…tai kokonaan Spotifystä.

Actress: R.I.P

Darren Cunninghamin rave-haudanavaus on edennyt ruumiinavausvaiheeseen. Hänen patologinsa Actress paloittelee ja siirtää mikroskoopin alle Brittein saarten housen, garagen, junglen, breakbeatin, dubstepin ja niiden kaikkien muidenkin tunnistettavat ihonriekaleet ja luunjämät. Jotkin levyn biitit tunnistaa enää hammaskarttojen avulla, toisinaan ne joutuu kuvittelemaan itse kaiken oheishälyn sekaan. Muutama kappale saa onneksi muutkin kuin nörtähtäneet hermoradat nytkymään. Ehkä seuraavaksi Actress kloonaa aineksistaan uuden Frankenstein-genren, joka täyttää MTV:n vuonna 2022.

Video ei ole enää saatavilla

Vatican Shadow: Ornamented Walls

Prurient-nimellä ja liian monella muulla aliaksella väkivaltaista suhinaa, pihinää ja kokaiinikuolemalta kuulostavaa painu nyt helvettiin siitä -noisea tehneen Dominick Fernow’n toistaiseksi miellyttävin projekti on Vatican Shadow. Heltymättömästä sekvensseri-jynkytyksestä, epätoivoisesta jihadista ja äärikristillisestä öljysodasta, piuhojen läpi ajetusta c-kasettisuhinasta ja spastisesta raivosta – niistä on vuoden ankein ja turmelluin livelevy tehty. Teknostakin saa käsitetaidetta, joka tuntuu ja haisee pahalta – ja jonka tahtiin hävettää liikahtaakaan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Annette Peacock: I’m The One

Yhdeksi suurimmista unohtuneista levyistä uudelleenjulkaisunsa myötä julistettu I’m The One on tyrmäävä ompelus free-jazzia, motownia, lällyä soulia ja syntikkaulinaa. Ensimmäisten joukossa Moog-syntetisaattorin lelukseen saanut ja sillä ääntään pistävästä hauraaksi luontevasti manipuloiva Annette Peacock taisi vuonna 1972 tehdä kaiken siistin ennen muita. Musiikin lisäksi hän taiteili avant-garde-nonparellien Albert Aylerin ja Salvador Dalín kanssa ja nai 19-vuotiaana basisti-demiurgi Gary Peacockin.

Video ei ole enää saatavilla