Tältä he näyttävät nykyään.

Tuula Amberlan kohtalokas gootti-post-punk-yhtye tekee uuden levyn – kahdenkymmenenviiden vuoden tauon jälkeen.

Viime kuukausien aikana olen aloittanut tämän arvion kirjoittamisen jo useamman kerran, mutta aina luopunut leikistä. Syy arvioinnin vaikeuteen ei suinkaan ole ollut se perinteisin, että käsissä oleva levy ei herättäisi mitään aistimuksia suuntaan tai toiseen eikä siitä keksisi mitään sanottavaa, vaan enemmänkin päinvastoin: Liikkuvien lasten uutuus on niin ristiriitainen, että minun on ollut todella vaikea muodostaa siihen stabiilia suhdetta tai luoda edes osittain pysyvää kokonaiskäsitystä levyn vahvuuksista ja heikkouksista.

Levy ajaa itsensä umpikujaan sata kertaa, mutta samalla pakenee helpon tuomion ansaa kuin rasvattu kana. Se kompuroi, kaatuilee ja tekee ärsyttäviä, jopa helppoja virheitä, mutta ilman näitä luultavasti katoaisi tyhjänpäiväisyyteen. Levyn ilmestymisen puolivuotispäivä kuitenkin häämöttää jo, joten on korkea aika tarttua pirua sarvista.

Kuluneena aikana olen peilannut suhdettani levyyn ja bändiin: toisaalta koettanut astua omien käsitysteni ulkopuolelle ja tarkastella musiikin ja kuulijan vuorovaikutusta etäännytetystä vinkkelistä, toisaalta mennä syvälle musiikkiin ja itseeni etsien kaiken ydintä, ja tässä on sekavan urakan sekava loppuraportti.

Liikkuvat lapset julkaisi 1980-luvulla kolme levyllistä riehakasta, kulmikasta ja kohtalokasta, goottihenkiseksi post-punkiksi kuvailtavaa suomenkielistä rockia. Sointi kumarsi Sielun veljien ja Tuomari Nurmion rämisevämmän puolen suuntaan, ja teksteissä piirtyi äkkiväärä ja synkkä maailma. Vaikka bändin laulaja Tuula Amberla tuli jo tuolloin tunnetummaksi soolohitistään Lulu (jota Nuorgamissakin on hehkutettu) kuin Liikkuvat lapset koskaan, on bändin kasarituotanto näin retrospektiivissä kestänyt aikaa paremmin kuin monen muun.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, vuonna 2011, bändiltä ilmestyi yhtäkkiä uusi studioalbumi. Välissä ehti tulla yksi varsin kattava kokoelmalevy, joka ei kuitenkaan ounastellut uuden musiikin julkaisemista. Ehkä tästäkin syystä Murhe & melankoliaan oli vaikea suhtautua – kyseessä kun ei todellakaan ole mikään itsetarkoituksellinen nostalgiatrippi tai vanhojen vibojen löysä lämmittely, vaan aidosti uusi ja eteenpäin katsova levy pitkäikäiseltä bändiltä, jonka levytystauko nyt vain sattui venähtämään neljännesvuosisadan mittaiseksi.

Levyn sävellys- ja tekstitystyö on ollut todellinen yhteisponnistus, sillä kaikki bändin jäsenet ovat tehneet molempia (fonisti Ränni Mäkistä lukuun ottamatta, joka on säveltänyt levyn päätösbiisin Sumussa). Näin pitkäikäisen porukan kohdalla ei liene yllätys, että levyn maailma pysyy tästä huolimatta vaivatta yhtenäisenä ja tunnistettavana – ja on pohjimmiltaan samantyyppinen kuin ennenkin.

Lohduttomuus, murhe, vänkyrät henkilöhahmot (kuten lasia syövä Timo tai ”pörröinen Hermanni”) ja tarve potkia vastaan muodostavat ison osan levyn tematiikasta. Jokin on kuitenkin muuttunut – kuten levyn nimikin osittain paljastaa, tietyn raivon tilalle on uinut seesteisempi melankolisuus.

Kun vielä Kakarakostossa (1986) uhottiin että ”minä johdatan joukkoni sen muurin luo missä sinulle kostan, kulta”, on uuden levyn kertoja enemmän tarkkailijan roolissa. Keskiössä ei enää ole tekijä, vaan ympäristö. Esimerkkinä mainittakoon yhden levyn kohokohdan, Savumaan, karut rivit:

”Kilpailee ja säätää lakeja,
mutta heikot tallaa jalkoihinsa
Kylmä ja kostea maa,
vain voittajat palkitaan”

Muutos on toisaalta luonnollisen kypsymisen tulosta; iän tuomaa ymmärrystä oman roolin pienuudesta ja sivullisuudesta maailman suuren väkkäräpyörän kierteissä. Henkilökohtaisemmat huomiot keskittyvät aiempaa enemmän oman rajallisuuden tunnistamiseen ja tunnustamiseen kuin maaniseen nuoruuden kaikkivoipaiseen uhoon:

”Mä jäin yksin makaamaan
olo vieras ja niin levoton”
(Vieras ja levoton)

Parhaimmillaan nämä inhimillisen kykenemättömyyden tavoittavat hetket ovat aseistariisuvan teräviä ja lakonisuudessaan ihania: erityisesti silloin, kun soitto on synkeää ja riehakasta, mutta ajatukset toimitetaan kuulijalle sopivan itseironian keinoin, esimerkiksi Piru irti -biisissä:

”Mä olen ylpee siitä mitä olen tehnyt
vaik’ kaikki asiat ei oo aina ihan hyvin mennyt”

Voittopokaali tässä sarjassa menee kuitenkin biisille Patsas postissa, jonka kiihkeä jytinä on ehkä lähimpänä Lasten alkuaikojen ankaruutta. Kertosäkeen vimma kohdistuu toisaalta kertojan pettymykseen yhteiskunnan logistisiin epäkohtiin, toisaalta oman laiskuudesta kumpuavaan turhautumiseen:

”Mä oon yksin kotona,
mul on patsas postissa
Kotiinkuljetuksesta ei enää toivoakaan,
pakko mennä hakemaan”

Toinen levyn teksteille leimallinen piirre on tietty kaksipiippuisuus: vaikka niissä pääosin on kutkuttavan viekas tunnelma, välillä jotkin kömmähtävät riimit ja oudot tai latteat sanavalinnat särähtävät korvaan. Kun tämä yhdistetään Amberlan tekniseen rajallisuuteen laulajana (tulkitsijana hän on onneksi aivan toista luokkaa), tunnelma herpaantuu ajoittain ainakin ensimmäisillä kuuntelukerroilla, kun kuopat tulevat odottamatta.

Efekti on suurimmaksi osaksi varmaankin tahallinen, ja pyrkii lyriikoiden korostamiseen, mutta ei aina pelaa bändin pussiin – tekstien ajoittainen irrallisuus ja tietynlainen ”häiritsevyys” antaa yhden syyn hätäiselle kuulijalle heittää levy takaisin hyllyyn. Näin kävi itsellenikin. Onko sitten nykykuuntelijan korva liian tottunut täydellisesti soljuviin vokaalikierteisiin, mene ja tiedä.

Melkeinpä parhaiten lyriikoiden sisällön ja toteutuksen ristiriita tulee esille heti avausbiisissä Aikojen alus. Koko levyn avaava säepari ”Kerran uutena vuotena mä näin kun Timo söi lasia / Se sano: ’Tää täytyy vaan pureskella huolella'” on kerrassaan mainio pelinavaus. Suupielet kääntyvät ylös, ja tekee mieli tietää mitä Timolle nykyään kuuluu, eri mukava kaveri kun varmasti on. Kertosäkeen eteerinen ”Tää on aikojen alus / uskooko kukaan /Aikojen alus / Tahdotko mukaan?” taas on niin jotenkin, no, pseudosyvällinen, pieneen ja hölmöön ”alus” ja ”alussa” -sanojen väliseen leikkiin perustuva pötkäle, että säkeistön rakentama rennon mukaansatempaava tunnelma hieman lässähtää.

Musiikillisesti bändi toimii taatun hyvin, ja erityisesti Ränni Mäkisen saksofonipierahtelut elävöittävät sovituksia kunniamaininnan arvoisesti. Huomionarvoista on myös, kuinka luomuksi levyn soundimaailma on jätetty – vaikka 1980-luvulla homman nimi oli ajanmukaisesti Siekkari-henkinen kolossaalinen kaiku ja armoton kitararäyhä, on uusi levy jätetty jopa raa’aksi ja paljaaksi. Taitaa olla sula mahdottomuus ikinä vangita hyvän bändin keikkaenergiaa täysin levylle, mutta Liikkuville lapsille täytyy nostaa hattua, että se ei ole lähtenyt hautaamaan omaa luontaista sointiaan studiossa, vaan levy luo vaikutelman bändistä, joka on mennyt huoneeseen ja soittanut itsekseen, aivan kuin ei olisi tiennyt lopputuloksen päätyvän äänitteeksi.

Välillä meno voi jonkun korvaan olla piirun verran ohutta, mutta esimerkiksi mainitun Piru irti -biisin basso- ja rumpuintron pienestä nykimisestä muotoutuva vastustamaton svengi on riittävä puolustuspuheenvuoro sille, miksi kaikkea ei aina kannata korjata hiirellä.

Soitannollisesti levyn komeimpia hetkiä ovat muun muassa Savumaa, joka kasvaa minimalistisesta kolistelusta pidätellyn rouhinnan kautta slaavilaistunnelmien kanssa flirttailevaan kertosäkeeseen, sekä rennon rempseästi rokkaava Punaposkinen.

Levyn konstailemattomuus saattaa näyttäytyä nopealla tutustumisella jonkinlaisena ”amatöörimäisyytenä”, mikä ei tämän bändin kohdalla voisi olla kauempana totuudesta – jälleen kerran vastakkain ovat modernin popmusiikin ylitarjonnan turruttamat korvat, jotka ovat tottuneet tuomitsemaan biisin huonoksi pelkän itseä välittömästi miellyttämättömän soundin tai liian pitkäksi käyvän kertosäkeen odottelun perusteella, ja vastaavasti muusikkojen rohkeus jättää näennäisyydet ja epäoleelliset, kosiskelevat täytteet lopputuoksesta ja tarjota luut luina ja lihat kilon paloissa.

Mielipiteeni levyn kohokohdista ja suvannoista, ylipäänsä levyn hyvyydestä ja sen paikasta ja tarpeellisuudesta nykyisessä popmusiikkikentässä verrattuna bändin omaan historialliseen jatkumoon, ovat vaihdelleet ympäri ämpäri ajan saatossa. Jonain päivänä olisin kehunut levyä katteetta, toisena lytännyt turhautuneisuudessani ilman kunnon perusteita. Yhtä kaikki, levy ei ole jättänyt rauhaan – olen palannut sen äärelle yhä uudestaan, välillä nauttien ja välillä yrittäen edes väkisin ymmärtää.

75 En voi edelleenkään sanoa, että Murhe & melankolia olisi alusta loppuun onnistunut, sillä se on epätasainen ja välillä kompuroiva kokonaisuus. Siitä kuitenkin paistaa tekijöiden rehellisyys itseään kohtaan ja kaikenlaisen turhan esittämisen vieroksunta. Siksi huononakin päivänä sitä on pakko arvostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Jukka Alihanka tiesi luoneensa jotain kestävää viimeistään siinä vaiheessa, kun hän Aku Ankka -sarjakuvalehteä lukiessaan huomasi maailman kuuluisimman siivekkään laulavan kylpyammeessaan: ”Hän rokkia rakastaa”.

Akun siteeraama säe on tietenkin peräisin laulusta nimeltä Lulu, Tuula Amberlan levyttämästä suomi-iskelmän klassikosta, jonka Jukka Alihanka sekä sävelsi että sanoitti.

Kesällä 1984 suomalainen iskelmä oli juhamatteineen, kakerandelineineen ja jamppatuomisineen sellaisessa aallonpohjassa, että jopa Pirkka-Pekka Peteliuksen rahkeet riittivät albumilistan ykköseksi. PPP teki tempun Velipuolikuu-sketsisarjasta tutuksi tulleella versiollaan 1930-luvun Muistan sua Elaine -kupletista.

Ajan iskelmätyyliin suhteutettuna Lulu oli jotain aivan muuta; outo, rohkea, vaarallinen ja viettelevä kummajainen toisesta maailmasta. Vaikka kappale näin jälkikäteen on mitä ilmeisin hitti, ei se omana aikanaan meinannut kelvata kellekään.

”Kauan kesti ennen kuin kukaan huoli”, Jukka Alihanka tiivistää kappaleen tarinan.

”Olin tarjonnut Lulua jo monelle artistille. Kaikki kuitenkin sanoivat, että ei tällaista voi laulaa.”

24-vuotias Tuula Amberla, turkulaisen Liikkuvat Lapset -postpunkyhtyeen laulaja, johon Alihanka oli tutustunut keikalla Tivoli-nimisessä salakapakassa, oli onneksi sitä mieltä, että kylläpäs voi.

1970-luvulla Alihanka oli kirjoittanut lauluja muun muassa Anneli Saaristolle. Miehen säveltäjäuran tunnetuin kappale alkoi syntyä mitä mitäänsanomattomimmissa merkeissä:

”Istuin sohvalla kaikessa rauhassa ja rämpyttelin kitaraa”, hän sanoo.

Kappaleen tekstin tarina on sentään kiinnostavampi: se perustuu taidemaalarina ja kuvanveistäjänä paremmin tunnetun Alpo Jaakolan Myrkkylaulu-nimiseen runoon.

Olennaisin Jaakolan runosta kappaleeseen suodattunut idea oli, että naisella on ”kolme mieltä”.

”Se on klassinen vertaus naisesta, joka oli minulle tuttu jo ennestään”, Alihanka sanoo.

”Nyttemmin voisin sanoa, että vieläkin enemmän niitä mieliä on.”

Esko Rahkosen lounastunti

Jukka Alihanka oivalsi Lulun mainiouden viimeistään silloin, kun hän soitti sen musiikkimoguli Rauno Lepistölle.

”Hän alkoi tanssia heti”, Alihanka sanoo.

Bingohalleilla vaurastunut Lepistö oli turkulaispersoona, joka 1970-luvun lopussa rakennutti kotikaupunkiinsa Studio 55 -levytysstudion ja jonka Selecta-levymerkin kautta Amberlan platinamyyntiin yltänyt Lulu-albumi lopulta julkaistiin.

”Rauno valitettavasti kuoli jo aikaa sitten. Olin arkunkantajana”, Alihanka kertoo.

”Rauno oli todella kova jätkä. Meinasin pudottaa oman arkun kulmani.”

Lulu äänitettiin – jos Alihankaa on uskominen – ”sillä aikaa, kun iskelmälegenda Esko Rahkonen oli ruokatunnilla”.

”Ei siinä paljon ehditty miettiä”, hän tokaisee.

Kappaleen ”isännän” arvonimen Alihanka antaa Ilpo Murtojärvelle, muun muassa progeyhtye Kaamoksessa vaikuttaneelle muusikolle, joka on sittemmin ansioitunut muun muassa elokuva- ja jazzmuusikkona.

Alihanka laskee myös Ilpo Murtojärven ”kovien jätkien” joukkoon.

”Hän on kovempi kuin ihmiset tietävätkään”, Alihanka murjaisee.

Omaleimaisen tekstin ohella toinen seikka, joka nostaa Lulun hyvyydestä erinomaisuuteen, on tietenkin kappaleen vetreä viulusoolo, jonka soittaa Ilkka Viljanen.

”Soolo oli minulle oleellinen elementti”, Alihankakin sanoo.

”Viulisti oli todella kova ja pärjäsi myöhemmin Helsingin kaupunginorkesterissa. Jossain vaiheessa hän menetti sormensa sirkkelissä, mutta taitaa vieläkin soittaa viulua. Lääketiede saa sentään jotain aikaan.”

Hienoa.

”Kansanmaku on yleensä oikeassa”

Lulun levyttämisestä on kulunut 27 vuotta. Alihanka on lauluun edelleen ”aika tyytyväinen”. Aikoinaan se avasi Alihangalle uusia ovia lauluntekijänä.

”Lulun jälkeen minun oli helpompi tehdä sellaisia biisejä, jotka myös julkaistiin”, hän sanoo.

Julkaistuja lauluja Alihangalla on noin 250. Miehen iskelmiä ovat esittäneet muun muassa Jussi Rainio, Anna Hanski ja Rainer Friman.

”Olen aina yrittänyt tehdä uutta tyyliä. Ei siinä kuitenkaan aina onnistu, Hyvin harvoin. Aina tuppaa matkimaan jotain”, hän sanoo.

Lulun menestys oli Alihangalle yllätys ja hän otti sen auliisti vastaan.

”En ole koskaan halveksinut niin sanottua kansanmakua, koska se on usein oikeassa. Lulun menestys oli kuitenkin yllättävää, koska se oli niin erikoinen ja sen teksti on aika raju”, hän sanoo.

”Kerran olin jossain Kankaanpäässä syömässä pihviä, kun bändi alkoi soittaa Lulua.  Hämmästyin, kun salin kaikki naiset lähtivät tanssimaan. Silloin tajusin, että tästä biisistä ehkä tulee jonkinasteinen hitti.”

Wikipedia mainitsee Alihangan ensisijaisesti lääkäriksi ja unitutkijaksi, vasta sen jälkeen sanoittajaksi ja säveltäjäksi. Viime vuosina hän onkin tehnyt musiikkia omien sanojensa mukaan ”turhan vähän”.

”Uusimman biisin nimi on Haulikko. Kukahan senkin koskaan laulaa”, hän kysyy.

Jukka Alihanka

Syntynyt Hartolassa 16.11.1949.

Sanoittaja ja säveltäjä, joka tunnetaan parhaiten Tuula Amberlalle, Anna Hanskille ja Anneli Saaristolle tekemistään kappaleista.

Teki vuonna 1987 sooloalbumin nimellä Susi-Artturi.

Säveltänyt musiikkia näytelmiin ja elokuviin. Sai Jussi-patsaan musiikistaan Juha Tapanisen elokuvaan Iskelmäprinssi (1991): ”Se on jo kerran pudonnut kirjahyllystä. mutta seisoo vielä jaloillaan.”

Lulu viidellä sanalla: ”Kauan kesti ennenkuin (sic) kukaan huoli.”

Mitä luin vuonna 1983: ”En paljon muuta kuin lääketiedettä. Sen jälkeen kyllä kaikenlaista, kuten filosofiaa. Huomasin, että muutkin kuin minä ihmettelevät elämää.”

Toivekappaleeni: ”Rollareita, Rollareita ja Rollareita.”

Video ei ole enää saatavilla

Pekka Haavisto. Onko se karaokemikki?

Mikä on soittolistasi nimi?

”Kairon lentoasema aamuyöllä. Makaan muovisten penkkien päällä selkä mutkalla. Olen tulossa Darfurista. Koti-ikävä vaivaa.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Kuuntelen paitsi musiikkia, myös sanoja. Listasta tuli ensin pidempi, nämä karsiutuivat loppuun. Olen aina ollut Hectorin, Juicen, Isokynän ja Baddingin kuuntelija. Ja tietenkin Pekka Strengin. Nyt valitsin listan, jossa melankolia ja iskelmän kepeys vuorottelevat. Pysyn paremmin hereillä. Kuuntelen myös savikiekkoja, ja niissä Juha Eirto on suuri suosikkini – Marokosta Sudaniin.”

Keille suosittelet soittolistaasi ja miksi?

”Ihmisille, joilla musiikkia kuunnellessa on pieni pilke silmäkulmassa. Ihmisille, jotka arvostavat hyviä tarinoita.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Punk-aikana olin Ebba Grönin fanittaja monien hyvien suomalaisten punkbändien ohella. En oikeastaan enää seurannut heitä, kun bändi muuttui Imperietiksi. Vuosia myöhemmin havahduin kuullessani Imperietin Bellman-tulkinnan Märk hur vår skugga. Iski kuin miljoona volttia. Otin mukaan myös Evert Tauben, koska Kinesiska muren on maailman ensimmäinen räppi. Eikä ruotsi niin huono kieli ole.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Olisin ottanut Pekka Strengin Magneettimiehen kuoleman, ja pidän Lee Marvinin Wandering Star -tulkinnasta, jota ei myöskään löytynyt. Vaikka Tapio Rautavaaralla, Kari Tapiolla ja Sielun Veljilläkin on hyvä versio biisistä.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Elämään tulee musiikkijaksoja, jolloin pattereita on hyvä ladata musiikkia kuuntelemalla. Kuuntelen sanoja, ja jotkut niistä muodostuvat todella tärkeiksi. Kun ajan vanhalla volkkarikuplalla hiekkatietä Teiskossa, ja radiossa soi Tuula Amberla, elämä ei juuri voisi olla parempaa. Istuin vähän aikaa sitten Fredrikintorilla Torissa syömässä, siellä oli dj:nä Tixa. Hauska yhdistelmä, ruokaa ja levymusiikkia. Tiksan levyistä jäi Kai Hyttinen mieleen.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Autiolle saarelle ottaisin mukaan Leonard Cohenin levyt. Viimeisin keikka Hartwall-areenalla oli hieno kokemus. Suuren artistin tunnistaa yksinkertaisuudesta ja vaatimattomuudesta. Onko lavalla nähty nöyrempää kiitosta kuin Cohen kumartamassa yleisölleen? Biiseistä esimerkiksi If It Be Your Will.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Ajankuvana Palefacen Helsinki – Shangri-La jää kyllä mieleen. Ja Riku Siivosen protestilaulu protestoijista. Uudet protestilaulajat voivat verrata kykyjään Tapio Rautavaaran Vanhan jermun purnaukseen.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Ostan vanhaan veivattavaan levysoittimeen joskus 78 rpm savikiekkoja vanhan tavaran liikkeistä. Autoon matkamusiikiksi CD-levyjä, aika usein huoltoasemilta.”

Spotify vai iTunes?

”Vaihdoin juuri iTunesin Spotifyyn. Ihan vain teidän takianne! Hyvin tuntuu pelittävän.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Kävin katsomassa Jukka Poikaa Tavastialla joulukuussa. Hyvin rullasi. Sen jälkeen mustalaismusiikkia ravintolassa.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Jumalten sodat ovat aina hankalia juttuja. Rauhanvälittäjänä en ota tässä vaiheessa kantaa.”

Pekka Haaviston soittolista

1. Laila ja Ritva Kinnunen: Pojat
2. Juha Eirto: Marokosta Sudaniin – El Cumbanchero –
3. Evert Taube: Kinesiska muren (Muren och böckerna)
4. Hector: Yhtenä iltana
5. Pirkko Mannola: Kuinka rakkaus alkoi
6. Juice Leskinen: Suloista ja haikeaa
7. Freud, Marx, Engels & Jung: Töölööseen
8. Olavi Virta: Poika varjoiselta kujalta – Guaglione –
9. Tuula Amberla: Onko se Lenin?
10. Imperiet – Märk hur vår skugga

Kuuntele Pekka Haaviston soittolista.