Green River. Mark Arm viihdyttää suomalaisia sanaleikkien ystäviä nostamalla kätensä ylös.

Green River -> Mudhoney

Vuonna 1984 perustettu Green River oli Seattlen grungebuumin kehtobändi, josta sikisi Mudhoney ja kierteen kautta Pearl Jam. Pari ep:tä ja yhden pitkäsoiton (Rehab Doll, 1988) julkaisseen Green Riverin meluisassa soinnissa kuuluu kummankin yhtyeen alkukantaisia vaikutteita, lähinnä garage punkia ja heavy rockia. Yhtyeen lopettaessa vuonna 1990 laulaja-kitaristi Mark Arm siirtyi ex-Green River -kitaristi Steve Turnerin kera mesoamaan Mudhoneyn yhä jatkuvaa garageräimintää. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard puolestaan perustivat traagisen lyhytikäisen, psykedeelisemmin ja suurieleisemmin itseään ilmaisseen Mother Love Bonen, joka edelsi Pearl Jamia.

Video ei ole enää saatavilla

Deep Wound –> Dinosaur Jr

J Mascis ja Lou Barlow perustivat vaihtoehtoisen kitararockin tärkeimpiin yhtyeisiin kuuluvan Dinosaur Jr:n vuonna 1984. Sitä ennen he soittivat lyhytikäiseksi jääneessä hardcore- ja noise-yhtyeessä Deep Woundissa, jonka virallinen levytysura jäi yhden ep-levyn ja parin irtobiisin mittaiseksi. Yhden kappaleen mittaisen live-comebackin huhtikuussa 2004 tehneen Deep Woundin vähäinen tuotanto on koottu tynnyrinpohjia myöten kahdelle yhtyeen mukaan nimetylle kokoelmalevylle vuosina 1997 ja 2006.

Video ei ole enää saatavilla

Treat Her Right –> Morphine

Ennen kuin Morphine keksi oman musiikillisen universuminsa, Mark Sandman ja aika ajoin Morphinessa rumpuja paukuttanut Bill Conway soittivat Uuden-Englannin alueella kulttisuosiota nauttineessa, Roy Headin vanhasta hittistä nimensä napanneessa ja vaihtoehtorockia sekä bluesia sekoittaneessa Treat Her Rightissa. Sandman soitti bändissä tittelillä ”low guitar”, joka toimi hyvänä harjoitusalustana miehen omaperäiseen basismiin myöhemässä ja huomattavasti menestyneemmässä bändissä. Sandmanin sisältänyt versio bändistä jätti jälkeensä kaksi levyä: Treat Her Right (1988) ja Tied To The Tracks (1989). Varsinkin jälkimmäinen on erittäin hyvä. Bändin omalaatuinen instrumentaatio antoi sille omanlaisensa soundin ja kolme lahjakasta säveltäjää (Mark Sandman, Jim Fitting, Dave Champagne) rutkasti vahvaa materiaalia. Harpisti Fitting soitti myöhemmin muun muassa The The -yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Goober & the Peas –> The White Stripes

The White Stripesin valloitettua maailman Jack Whitella on vielä riittänyt paukkuja soolouran käynnistämiseen ja kahden korkean profiilin yhtyeen (The Dead Weather, The Raconteurs) perustamiseen. Eikä White laiskotellut 1990-luvullakaan: The White Stripesin perustamisen jälkeenkin hän teki lyhyitä visiittejä useisiin detroitilaisbändeihin, sellaisiin kuin The Go, Two-Star Tabernacle ja The Hentchmen, ja levytti yhden EP:n The Upholsterers -duonsa kanssa. Whiten – tai itse asiassa tuolloin vielä John Gillisin – aivan ensimmäinen bändikiinnitys oli kuitenkin rumpalin pesti puolihumoristisessa countrypunkyhtyeessä Goober & the Peas. Whiten liittyessä yhtyeeseen bändi oli jo uransa loppusuoralla, mutta Whiten soittoa voi kuitenkin kuulla bändin ainoaksi jääneellä albumilla The Jet-Age Genius of Goober & the Peasillä (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Lifter Puller –> The Hold Steady

Klassista rockia, Replacementsin rempseyttä ja ensiluokkaisia sanoituksia yhdistelevä The Hold Steady herätti kriitikoiden kiinnostuksen jo esikoisalbumillaan Almost Killed Mellä (2004) ja sai ostavan yleisön kelkkaansa kolmannella albumillaan Boys and Girls in Americalla (2006). Bändin voimakaksikolla, laulaja-kitaristi Craig Finnillä ja kitaristi-basisti Tad Kublerilla, oli kuitenkin tuossa vaiheessa takanaan jo kymmenen vuotta turhauttavaa tarpomista vaihtoehtorockin keskinkertaisuuden suossa. Kaksikon edellinen bändi, vuonna 1994 perustettu Lifter Puller, tukeutui sekin Finnin vahvoihin sanoituksiin, mutta oli musiikillisesti lähempänä taiderockia ja kulmikasta post-punkia – kuitenkin puolen vuosikymmentä liian aikaisin saavuttaakseen kaupallista menestystä. Lifter Pullerilta julkaistiin kolme albumia, ja bändin lähes koko tuotannon saa haltuunsa näppärästi, kun hankki albumeista viimeisen, Fiestas and Fiascosin (2000), ja sen rinnalle kaksi ensimmäistä albumia ynnä rykelmän sekalaisia single- ja ep-raitoja niputtavan Soft Rock -kokoelman (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Inside Out –> Rage Against The Machine

Vuodet 1998–1991 Zack De La Rocha hioi poliittisia kulmahampaitaan ja räksyttävää laulutapaansa Inside Out -nimisessä hardcore punk -yhtyeessä. Inside Outin ainoaksi viralliseksi julkaisuksi jäi vuonna 1990 ilmestynyt EP No Spiritual Surrender, mutta bändi saavutti merkittävää kulttimainetta etenkin Yhdysvaltain länsirannikolla, jossa se väsymättömästi keikkaili. Inside Out oli väkevän kantaaottava yhtye siinä missä Rage Against the Machinekin, minkä sellaiset kappaleet kuin Fight for Life, Burning Fight, Blind Oppressor, Darkness of Greed ja – kyllä – Rage Against the Machine jo nimillään osoittavat. Samaan aikaan RATM-kitaristi Tom Morello etsi itseään funkilla ja glamilla metalliaan maustavassa Lock Up -yhtyeessä, josta ääni- ja kuvanäyte tässä.

Video ei ole enää saatavilla

Trööt-trö-trö-trö-trö-trööt-trööt.

Jalkapallofanien omima, Jack Whiten kirjoittama riffi on karannut omaan symboliseen sfääriinsä ja saanut tarinoiden muodostaman sädekehän.

”Ooo-o-o-o-o-oo-ooo
Ooo-o-o-o-o-oo-ooo”

On vuoden 2003 lokakuu. Belgialaisen Club Brugge -jalkapallojoukkueen fanit ovat kokoontuneet milanolaiseen baariin ennen illan ottelua, jossa Brugge haastaa italialaisjätti AC Milanin Mestareiden liigan lohkovaiheessa. Yhtäkkiä ravintolan kaiuttimista alkaa kuulua hypnoottinen, puoliakustisella kitaralla soitettu riffi, joka on laskettu oktaavia matalammalle Whammy-pedaalin avulla. Nousuhumalaiset jalkapallofanit alkavat laulaa riffin mukana.

”Ooo-o-o-o-o-oo-ooo
Ooo-o-o-o-o-oo-ooo”

Sillä hetkellä The White Stripesin Seven Nation Army karkaa tekijöidensä, Jack ja Meg Whiten, hallinnasta ja alkaa elää omaa elämäänsä. Se muuttuu kansanmusiikiksi ja suulliseksi perimätiedoksi.

Sinä lokakuisena iltana Club Brugge kaataa AC Milanin San Siron kolkolla stadionilla. Fanit tuovat Seven Nation Armyn riffin tuliaisina Belgiaan, jossa kappaletta aletaan soittaa otteluiden aikana Bruggen Jan Breydel -stadionilla. Fanit eivät ole kiinnostuneita kappaleen sanoituksista, sen kitarasoolosta tai Meg Whiten puisevasta rumputyöskentelystä. Vain sen riffissä on tarvittavaa voimaa. Tuo hämmentävä voimantunne resonoi koko kehossa, kun tarttuu vieruskavereita hartioista, hyppii ylös ja alas katsomossa ja yhtyy laulamaan matalaa, yksinkertaista melodiaa.

Kolmen vuoden päästä Club Brugge saa vuorostaan italialaisia vieraita, kun AS Roma saapuu Belgiaan pelaamaan Uefa Cupin ottelun. Roomalaiset siirtyvät ensimmäisellä puoliajalla johtoon omalla maalilla, mutta toisella puoliajalla Bruggen Javier Portillo tasoittaa. Stadion repeää ja Seven Nation Army kajahtaa ilmoille. Italialaiskannattajat kuuntelevat laulua hiljaisina.

74. minuutilla Simone Perrotta kuitenkin vie Rooman jälleen johtoon kulmapotkun jälkitilanteesta. Sen kannattajat varastavat belgialaisten maalilaulun itselleen, niin kuin suomalaiset Den Glider Inin vuonna 1995.

”Pooo-po-po-po-po-poo-pooo
Pooo-po-po-po-po-poo-pooo”

Laulu saa foneettisesti uuden otteen, mutta melodia ja tunne pysyvät ennallaan.

AS Roma voittaa 1–2. Roomalaisfanit vievät voitonlaulun mukanaan Italiaan. Seven Nation Army alkaa soida ikuisen kaupungin Stadio Olimpicolla.

Kesällä 2006 pelataan jalkapallon MM-kisat Saksassa. Seven Nation Armysta on tullut puolessa vuodessa Italian maajoukkueen epävirallinen hymni. Valmentaja Marcello Lippi, suuri sananmuunnosten ystävä, johdattaa joukkonsa aina finaalin asti, jossa vastaan asettuu Ranska. Finaali on ikimuistoinen. Zinedine Zidane pelaa myyttisen uransa viimeisen ottelun. Zizou upottaa seitsemännellä minuutilla rangaistuspotkun yläriman kautta, mutta Marco Materazzi tasoittaa pian. Myöhemmin Zidane puskee Materazzia päällään tämän haukuttua Zidanen siskoa. Zidane saa punaisen kortin. Italia voittaa maailmanmestaruuden pilkuilla. Tämän antiikin draamoja muistuttavan näytelmän taustalla onnesta seonnut Azzurri-fanien kuoro laulaa:

”Poo-po-po-po-po-poo-pooo
Pooo-po-po-po-po-poo-pooo”

Vuonna 2013 koko urheileva maailma käyttää Seven Nation Armyä tapahtumissaan tunnelman nostattamiseen. Seurauksena kukaan ei jaksa enää kuunnella sitä. Kuten Arttu Tolonen mainiosti totesi, on maailma syönyt kappaleen ja tulee pian sylkäisemään sen ulos. Tämän digestiivisen prosessin myötä kappale on kuitenkin karannut täysin omaan, symboliseen sfääriinsä ja saanut kirkkaan, tarinoiden muodostaman sädekehän. Ilmiö on 2000-luvun rock-musiikin kiinnostavimpia.

”Ooo-o-o-o-o-oo-ooo
Ooo-o-o-o-o-oo-ooo”

Nyt se soi sinun päässäsi.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The White Stripesilta äänestettiin myös kappaleita Ball and Biscuit ja Fell in Love With a Girl.

Älä murjota, Jack, oot säkin ihan näpsäkän näköinen jätkäks.

Ah, noita 2000-luvun alun vuosia, kun The White Stripes tuntui voittamattomalta. Jack Whitessa yhdistyivät hämmentävällä tavalla omiaan hautova nörtti ja kitarasankari, Meg taas oli jonkinlainen garagerock-söpöyden virallinen ruumiillistuma. Duon punavalkoinen estetiikka oli kaikkien aikojen rock-imagojen kärkipäässä, ja tietysti se teki muutaman levyllisen ihan sairaan toimivaa popiksi naamioitunutta rockmusiikkia (tai toisin päin).

Kyllä, minä olin kohtalaisen omistautunut White Stripes -fani. Tuolloisen autotalliaallon äijämäisemmistä ryhmistä en piitannut paskaakaan, ja miksi olisinkaan, kun Jack ja Meg tarjosivat paljon parempia biisejä ja paljon kutkuttavampia mielikuvia vailla äijämäisyyden häivääkään.

Tämä kaikki sijoittuu elämässäni aikavälille 2001-2003. Se alkoi siitä, kun näin televisiosta Fell In Love With a Girl -biisin nerokkaan videon. Piti hankkia White Blood Cells, jota tulikin popitettua huolella siihen asti, kun Elephant ilmestyi keväällä 2003. Tämähän oli aikansa suurtapaus. Elephant ei silti ollut ihan niin hyvä levy kuin edeltäjänsä, ja vähitellen innostus alkoi laantua, vaikka ei sammunutkaan kokonaan.

Ennen White Blood Cellsiä White Stripesistä ei ollut Suomessa kuullut juuri kukaan – en minäkään. Monen muun tavoin tutustuin duon kahteen ensimmäiseen levyyn vasta sen jälkeen. Ensimmäinen on epätasainen, mutta parhaimmillaan erinomainen raakile, vuoden 2000 De Stijl taas Jackin ja Megin taiteellinen läpimurto. You’re Pretty Good Looking (For a Girl) on sen avauskappale, selvästi alle kaksiminuuttinen tiivistämisen mestarinäyte, jossa on jo kaikki se, minkä takia maailma näihin eksentrikkoihin hieman myöhemmin ihastui.

Niin hyvä kuin biisi onkin, ehkä tärkeintä siinä on otsikko ja sen huikea sulkumerkkien käyttö. Että siis Jack White puhuttelee jotakuta, joka on hyvännäköinen – tytöksi? Heteroseksuaalisen rakkauslaulun lähtöpositioksi tämä on mieleenpainuva. Siinä on sitä leikkikenttänaivismia, jonka White veti näillä varhaisilla klassikkolevyillä poikkeuksellisen uskottavasti; hän tuntui oikeasti tavoittavan keskenkasvuisen pojan tavan katsoa maailmaa. Silloinhan tytöt tietysti ovatkin toisaalta kiinnostavia, mutta toisaalta vähättelyn ja yliolkaisuuden kohteita.

Toinen Whitelle tyypillinen moodi, epämääräisen vihainen häiriintyneisyys, tulee esiin itse tekstissä, jossa otsikko/avausrivi jatkuu: ”But your back is so broken.” Teksti liikkuu muutenkin siinä dadan rajamailla, mutta selväksi tulee ainakin se, että kertoja toisaalta suhtautuu epäilyksellä tyttöön, joka on antanut muiden poikien kuljetella itseään ulkona, ostaa juttuja ja “varastaa ajatuksensa”. Toisaalta hän kuitenkin on ihastunut tyttöön ja “the future’s wide open”. Loppuvaikutelmaksi jää, että eiköhän tämä kissa-hiiri-leikki jonkinlaiseen ujoon pussailuun pääty.

Ylimääräistä hupia saatiin silloin 2000-luvun alussa kuvittelemalla, että biisissä laulettaisiinkin: “You’re pretty good looking, four-eyed girl.”

Ihan mahdolliselta Jack White -läpältä sekin kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

Jack White III ei ainoastaan kirjoittanut ja esittänyt 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen hienointa blues-rockia. Hän teki sen tyylillä.

Keikarimainen White tietää sen itsekin. Fanisivujen haastattelussa hän määritteli taiteensa oleellisiksi osiksi paitsi musiikin myös valokuvat. Hän kuitenkin unohti jotain. Vielä musta-valko-punaista estetiikkaa tärkeämpää hänen uralleen ovat olleet tarinat. Ja niiden kertomisen hän osaa.

Jo White Stripes duon esitteleminen sisarusparina oli mainio tarina, joka vain parani sen osoittauduttua täydeksi humpuukiksi.

Viimeisellä kiertueellaan White kiitteli vuolaasti yleisöään ”itsensä ja siskonsa puolesta” kuin etelän herrasmies ikään. Paitsi ettei hän tietenkään ole Etelästä. White kasvoi Detroitissa, joka on yksi Yhdysvaltojen pohjoisimpia suurkaupunkeja.

Myöskään Whiten nimensä perään välillä rustaamalla kolmosella ei ole perusteita. Hänen sukupuustaan ei löydä Jack White I tai Jack White II –nimisiä henkilöitä. Eikä edes Jack White III:a. Jackin oikea sukunimi on Gillis.

Ei kannatakaan ihmetellä, että White nimesi superyhtyeensä tarinankertojiksi (Raconteurs). Voi vain ihailla ratkaisun tyylikkyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Jack ja Meg White Jim Jarmuschin elokuvassa Coffee & Cigarettes

Janina oli nuorempana Suomen kovin Kelly Family -fani.

(Nuorgamin sisäisen sekaannuksen vuoksi RKP:tä edustaa tässä juttusarjassa kaksi ehdokasta.)

Janina Mackiewicz, 27, konsultti, RKP (157 – Helsinki)

www.janina2011.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Uskalla olla.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Tässä on muutamia suosikkiartistejani, ja nämä biisit kuvaavat eri tunnetiloja ja muistoja.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Suosittelen listaa kaikille, jotka haluavat fiilistellä tai vaipua pohdiskelutilaan.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Musen Unintended. Olen suuri Muse-fani, ja tämä kappale koskettaa aina syvästi, koska siinä on tunteet vahvasti mukana. Muistan vielä heidän keikallaan Helsingissä miten kauniilta kappale kuulosti livenä. Voin kuunnella kyseistä kappaletta uudestaan ja uudestaan ja laulaa mukana.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, mitä ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Hih, kyllä. Olin joskus pienenä varmaan Suomen suurin Kelly Family -fani, ja vannoin silloin, että heidän kappaleensa I Can’t Help Myself pysyisi aina suosikkinani.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen paljon musiikkia, harvemmin tosin radiosta. Aina kun olen kotona, pistän musiikkia soimaan. Ystäväpiiriini kuuluu paljon musiikin harrastajia ja intoilijoita, joten musiikin kuuntelu on syvästi iskostunut myös minuun. Lenkille en voi mennä ilman musiikkia ja lenkkimusiikkina toimii mahtavasti Gaslight Anthem, jonka yksi biisi myös löytyy listaltani.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Olen aivan hurahtanut Museen. He soittavat loistavasti sanoitettua ja sovitettua musiikkia sekä ovat fantastisia live-esiintyjiä. Varmana kakkosena tulee Radiohead, joka yhdistää minut niihin henkilöihin joiden kanssa olen jakanut ilot ja surut.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Ystävieni muodostama Carmen & The Devil -duo. He soittavat amerikkalaista folkin inspiroimaa musiikkia, ja uskon, että heistä vielä kuullaan paljon.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”En ole nyt pitkään aikaan ostanut, mutta yleensä ostan cd-levyjä. Ostan siksi, että pidän musiikista, ja haluan tukea artistia. Kannatan varsinkin kotimaisten pienempien bändien levyjen ostamista.”

Spotify vai iTunes?

”Nykyään Spotify”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Kävin viimeksi kolmisen viikkoa sitten vuoden naistulokas-Emmalla palkitun Yonan keikalla Korjaamolla Helsingissä. Yleisö oli mukavasti mukana, ja pidin Yonan spontaanista ja herkästä esiintymistavasta.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Kisa jatkuu edelleen.”

Janina Mackiewiczin soittolista

1. Muse – Unintended
2. The Killers – Mr. Brightside
3. The White Stripes – Seven Nation Army
4. Patrick Wolf – The Magic Position
5. Neil Young – Heart of Gold
6. Green Day – Good Riddance (Time of Your Life)
7. Amy Winehouse – Back to Black
8. The Gaslight Anthem – The ’59 Sound
9. Radiohead – Karma Police
10. Chisu – Miehistä viis!

Kuuntele Janina Mackiewiczin soittolista.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen musiikillista ilmanalaa olennaisesti määrittäneet The White Stripes, The Streets ja LCD Soundsystem ohittivat sen sijaan maaliviivan kädet pystyssä ja hymy huulillaan.

Mike Skinnerin viimeinen The Streets -nimellä levyttämä albumi Computers & Blues oli pakottoman kuuloinen kokonaisuus, joka parhaimmillaan muistutti vuonna 2002 päitä sekoittaneen Original Pirate Material -esikoisen nerokkuudesta.

LCD Soundsystemin jäähyväislevy This Is Happening oli monipuolisuudessaan sovelias lopetus Losing My Edge -klassikkosinglen käynnistämälle musiikkinörttiyden ja rytmisen ilottelun odysseialle. Lopullisen pisteen matkalle James Murphy (kuvassa) kumppaneineen laittoi viidellä New Yorkin -keikalla.

The White Stripesin pitkä hiljaiselo puolestaan katkesi helmikuiseen tiedotteeseen. Yhtyeen viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäi Conan O’Brienin viimeinen The Tonight Show -lähetys kevällä 2009.

Duon fanit eivät siis saaneet jäähyväiskiertuetta tai -levyä, mutta Jack Whiten kirjoittama tiedote tiivisti täydellisesti sen, miksi yhtyeiden joskus kannattaa lopettaa:

”…to preserve what is beautiful and special about the band and have it stay that way.”

Hyvin sanottu, Jack. Kiitos sinulle ja Megille. Mikelle ja Jamesille myös.

Video ei ole enää saatavilla

The White Stripes – We’re Going to Be Friends

Video ei ole enää saatavilla

LCD Soundsystem – Dance Y’rself Clean

Video ei ole enää saatavilla

The Streets – Going Through Hell