”The Nationalin leimallisin tavaramerkki oli alusta asti selvä: Matt Berningerin punaviininhuuruinen, välillä epäselvän mumiseva ja elämään kyllästynyt syvä baritoniääni.”

Kappale, jolla The National lakoniselta ja punaviinipöhnäiseltä kuulostavan Matt Berningerin johdolla viimeistään sementoi paikkansa 2000-luvun isoimpien indiesuosikkien joukossa.

”I was carried to Ohio in a swarm of bees
I never married but Ohio don’t remember me”

Vuonna 2007 julkaistu The Nationalin viides studioalbumi Boxer oli jotain täysin uutta. Bändi oli minulle uusi tuttavuus, samoin musiikkityylinsä, josta löytyi paljon tuttuja elementtejä, mutta muotokieli oli raikas ja viehättävä.

Samana vuonna julkaistiin kaksi elämäni tärkeimpien levyjen kärkikymmenikössä olevaa albumia: Boxer ja Radioheadin In Rainbows. Radiohead oli tuossa vaiheessa jo vanha tuttu, joka onnistui päivittämään itsensä naittamalla sinänsä tylsästi mutta kovin täydellisesti yhteen konemusiikin ja melodisen melankolisen kitaraindien – tavalla, jonka vain Radiohead osaa.

The National oli uusi tuttavuus. Fake Empiren herättämä mielenkiinto syveni pian lähes pakkomielteiseksi. Boxerista löytyi jatkuvasti jotain uutta ja kiinnostavaa. Sen myötä oli otettava haltuun yhtyeen aiempi tuotanto, josta löytyikin rutkasti hienoa materiaalia, vaikka mikään muu levyistä ei Boxerin tasolle yltänytkään.

Yhtyeen leimallisin tavaramerkki oli alusta asti selvä: Matt Berningerin punaviininhuuruinen, välillä epäselvän mumiseva ja elämään kyllästynyt syvä baritoniääni.

Vuoden 2010 keväällä odotukset The Nationalin viidettä studioalbumia kohtaan olivat maltilliset. Voisiko uusi levy mitenkään vetää vertoja valtavan ison vaikutuksen tehneelle Boxerille?

Ennusmerkit olivat lupaavat. High Violet -albumin ykkössingle Bloodbuzz Ohio nosti maltilliset odotukset pykälää, ehkä jopa kahta korkeammalle. Rumpali Bryan Devendorfin nykivä komppi yhdistettynä Dessnerin kitaristikaksosten Aaronin ja Brycen pitkiin sävelmaalailuihin sekä Berningerin hieman aiempaakin syvempään baritoniin ja katkeransuloiseen sanoitukseen oli täydellisen toimiva kombo.

”I still owe money to the money to the money I owe
I never thought about love when I thought about home
I still owe money to the money to the money I owe
The floors are falling out from everybody I know”

Yhden tulkinnan mukaan Bloodbuzz Ohio on laskuhumalainen hatunnosto kertojan juurille, joihin ei tunnu liittyvän lämpimiä muistoja, vaikka kappale sykkiikin eteenpäin nostattavasti.

Tuo samankaltainen laskuhumalainen tunnelma pätee myös moneen suomalaiseen paikkakuntaan, joissa ihmisillä on juurensa. Noilla paikkakunnilla oli varmasti hienoa kasvaa aikuiseksi, mutta vielä hienompaa oli muuttaa pois. Jotain velkaa noita juuria kohtaan tietenkin on, mutta ei niitä läheskään aina mielellään muistele. Ei edes punaviininhuuruisessa laskuhumalassa.

Nousseista odotuksista huolimatta High Violet ei lopulta yltänyt Boxerin tasolle, vaikka Bloodbuzz Ohio on yksi The Nationalin avainteoksista. Se on pakahduttava kappale, jossa Matt Berningerin lakoninen baritoni kohtaa julkaisuajankohtana ja sen jälkeisenä ajanjaksona ehkä uransa suurimman momentumin keskellä olleen indieyhtyeen kuulaan soinnin.

Video ei ole enää saatavilla

The National Ruisrockissa 2008. Kaikki kuvat: Tomi Palsa.

Nuorgamin Hannu Linkola, Visa Högmander, Tuomas Kokko ja Matti Markkola arvioivat jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille kaikki The Nationalin tähänastiset keikat Suomessa.

Indiekonkareihin lukeutuva yhdysvaltalainen The National esiintyy Sideways-sunnuntaina jo kahdeksatta kertaa Suomessa. Urallaan seitsemän studioalbumia julkaissut yhtye tunnetaan erityisesti Matt Berningerin syvästä baritoniäänestä sekä melankolisista kappaleistaan.

Neljä nuorgamilaista kävi läpi jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille jokaisen The Nationalin tähänastisista Suomen-keikoista. Mitä jäi käteen?

#1 Sunnuntai 6.7.2008 Turku, Ruisrock

The National esiintyi Ruisrockin Telttalavalla sunnuntai-iltana. Muistan aiemmin päivällä jääneeni junasta Kupittaan asemalla ja heittäneeni matkatavarani tuolloin Turussa asuneen ystäväni luokse. Yhtyeen Boxer-albumi oli ilmestynyt noin vuotta aiemmin eli tiesin, mitä illalta saattoi odottaa. Nyt muistikuvani ovat haalistuneet, koska keikasta on jo kymmenen vuotta.

Muistan ainoastaan hartaan Fake Empire -kappaleen ja sen, että seisoin keikan ajan teltan takaosassa. The Nationalin jälkeen viereisellä Niittylavalla esiintyi Interpol. En voi vieläkään uskoa, että Ruisrock onnistui järjestämään nuo yhtyeet peräkkäisiksi esiintyjiksi. (Tuomas Kokko)

#2 Sunnuntai 2.8.2009 Korso, Ankkarock

Ankkarock 2009.

Vuoden 2009 Ankkarockissa – kyllä, luit oikein, Vantaan kekkerithän buukkasi viimeisinä vuosinaan melko runsaasti indietä ohjelmistoonsa – sunnuntaina alkuillasta esiintynyt The National oli urallaan välivaiheessa.

Se ei ollut enää pelkkä indieharrastajien sisäpiirisuosikki, mutta ei toisaalta myöskään se päälavojen möhömagneetti, joka se nykyään on. Laulaja Matt Berninger ei ollut vielä kehittynyt huippuunsa ”viinipullo kädessä köpöttelevä kirjallisuudenlehtori” -karismassaan. Eikä yhtye ollut Suomessa esiintymässä ensimmäistä kertaa. Ei siis mitään erityisen jännää millään tavoin.

Näistä(kin) syistä muistikuvat The Nationalin Ankkarock-vedosta ovat kovin hatarat. Paikalla tuli kyllä oltua, musiikista nautittua ja yhtyeestä pidettyä. Matt Berninger taisi jo tuolloin muistuttaa melko harvalukuista (Sonata Arctica tms. päälavojen suosikki taisi soittaa samaan aikaan?) yleisöä ennen Fake Empirea, että älkää yrittäkö taputtaa mukana.

Huomattavasti paremmin ovat jääneet tunteina ja kokemuksia mieleen tämän jälkeen tulleet Kultsan sisäkeikat – ja vuonna 2009 vielä kovin epätodennäköisiltä tuntuneet – myöhemmät isot päälavakeikat. Jos jollakin on painavaa sanottavaa The Nationalin keikasta Ankkarockissa, niin kertokoot kommenttina! (Matti Markkola)

#3 Torstai 3.3.2011 Helsinki, Kulttuuritalo

Kulttuuritalo 2011.

Isäni kuoli pari viikkoa ennen kuin The National saapui Kulttuuritalolle. Suruni keskellä en osannut odottaa konserttia. Pikemminkin olin vähällä jättää sen kokonaan väliin. Maailmani oli kutistunut pahvilaatikoiksi, jotka hapersivat rakkaimmatkin muistot esinekuonaksi. Tuon maailman keskellä ajatus ihmislaumoista ja voimakkaista äänistä tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.

Lopulta päätin kuitenkin lähteä. Järkeilin, että konsertin sivuuttaminen harmittaisi jälkikäteen liikaa; siitä tulisi varjo kaiken sen ylle, mitä halusin pitää valossa. Toisaalta uskoin myös saavani musiikista lohtua. Mitä enemmän tunteitani tarkastelin, sitä yksiselitteisemmin löysin niistä jokaisen The Nationalin lauluista. Surun turvallisuus, muistojen herättämät ristiriidat, apea hämmästys elämän edessä, kauhistus ajan kulumisesta – jokainen tuntemus sai samettisen, lohdullisenkin musiikillisen muodon sillä levyllä, johon pakenin todellisuutta lähes päivittäin. High Violet (2010) oli kasvanut jo edellisenä vuonna yhdeksi rakkaimmista äänitteistäni. Kuoleman äärellä sen sielullisuus sai suorastaan raamatullisia mittasuhteita.

Onneksi menin. En ole varmaan koskaan seurannut mitään keikkaa niin syvästi itseeni sulkeutuneena mutta silti pakahduttavan intensiivisesti. Oli järisyttävää nähdä, miten kaikki elintärkeiksi muuttuneet kappaleet lihallistuivat edessäni, tarttuivat olkapäistä ja kuljettivat päättäväisesti kohti puhtautta. Ja vähintään yhtä vavahduttavaa oli todistaa, miten vaivattomasti soittajat saivat jokaisen äänen kuulostamaan kaikessa ylimaallisuudessaankin kuin arjen pieneltä nautinnolta.

Leijuin koko konsertin ajan jossakin ilmaisun ääritasojen välillä, tuskan ja euforian rajapinnalla, osin kiinni ruumiissani, osin kaukana sen ulkopuolella. ”Tunnetilojen fyysinen idealisaatio”, näin muistan miettineeni. Se oli ehkä ainoa ajatukseni koko keikan aikana.

Kaikki meni ohi nopeasti, aivan kuin hetket olisivat määrittyneet tunnetiloina sen sijasta että olisivat tunnustautuneet aikayksiköiksi. Kaikki vain tapahtui, yksi vaikutelma synnytti seuraavan. Kokonaisuus määrittyi sanojen tuolla puolen, konkreettisiksi muistoiksi jäi vain muutama ote yhtyeen sävelkirjan kultaisimmilta sivuilta.

Avausraitana soineen Runawayn euforinen pehmeys, rullaus joka sai voimansa lähes näkymättömistä liikkeistä. Bryan Devendorfin liikkeiden valaistunut tasaisuus hänen kasvattaessaan Bloodbuzz Ohiota holtittomaksi liekkimereksi. Valkoviinipulloon silmät kiinni sukeltaneen Matt Bernignerin hahmo Lemonworldin äärellä. Dessnerin kaksosten hohdokas hyväntuulisuus kappaleesta toiseen. Ja Sorrow’n yleistunnelma, joka kehystyi ympärilleni kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat.

Toki konsertissa oli myös jännitteensä. Usein se oli lähtöisin Berningeristä, jonka tyynen pinnan alla vaani purkautumistaan odottava maanisuus. Keikan kuluessa laulajan purkaukset laajenivat muutamista hallitsemattomista tyrskähdyksistä vaarallisesti raivonneisiin kertosäkeisiin. Huipentumansa Berningerin messu saavutti miehen paiskattua konsertin kuluessa tyhjentyneen viinipullon kulisseihin ja lähdettyä hortoilemaan yleisön sekaan Mr. Novemberin aikana. Kierrettyään ylälehterit laulaja katosi Kulttuuritalon käytäville, joista kuului lähinnä itkunsekaista huutelua hänen yrittäessä sovittaa tunnetilansa soiton kiehuntaan. Tuolla hetkellä Berningerin tuska oli omaani.

Ja sitten, lähes odottamatta, laulaja seisoikin taas lavan etureunassa, yhtyeensä kehystämänä, vailla mikrofonia, hiljentämässä yleisöä viimeistä numeroa varten. Vanderlyle Crybaby Geeks soi täysin akustisesti, transsimaisen hellänä, leikaten samalla hiljaisuutta terävämmin kuin yksikään sähköinen kappale. Laulun aikana The National muuttui kannattelijasta kannateltavaksi, suli lopullisesti yhteen laulujensa kanssa, polvistui loputtomien kiitosten eteen. Ja yleisö nosti orkesterin lattialta katon tasolle – ei, korkeammallekin, jonnekin sinne missä musiikki antaa elämälle merkityksen eikä toisin päin.

Saattoi orkesteri poseeratakin. Mutta sitä en enää nähnyt. Silmissäni oli kyynelsumu. Tunteista viimeinenkin pääsi vapaaksi. (Hannu Linkola)

#4 Perjantai 8.7.2011 Turku, Ruisrock

Ruisrock 2011.

Näin The Nationalin livenä ensimmäisen kerran Helsingin Kulttuuritalolla torstai-iltana 3. maaliskuuta 2011. Olin innostunut yhtyeen musiikista kuultuani Boxer-albumin (2007). Vuonna 2010 julkaistu High Violet vahvisti The Nationalin asemaa yhtenä tärkeimmistä ”uusista” nimistä, ja ensimmäinen näkemäni yhtyeen keikka vahvisti kiintymystä sitä kohtaan.

Toinen näkemäni The National -keikka vahvisti tuota kiintymystä vielä vähän lisää. Yhtye oli aloittanut jälkimmäisen Kulttuuritalon keikoistaan Boxerin Start a War -kappaleella, joka on yksi rakkaimpia kappaleita albumilta. Tieto luonnollisesti harmitti, vaikka ensimmäisellä Kultsan keikalla, jossa olin paikalla, avauksena kuultu Runaway oli sekin maaginen.

Harmitus kuitenkin katosi täysin Ruissalossa heinäkuisena perjantai-iltana. Kun The National aloitti keikkansa Ruisrockin Rantalavalla, ilta-aurinko oli hiljalleen laskemassa. Ja yhtye aloitti keikan Start a Warilla. Upea, upea, upea hetki. Kyllä, roska saattoi mennä silmään ja silmäkulma saattoi kostua.

Lavalla nähtiin vieraana suomalaisviulisti Pekka Kuusisto. Kuusiston viulu oli aluksi kovin alas miksattu, mutta keikan edetessä se toi hienoa väriä kappaleisiin, vaikka yleisöön vaikuttikin siltä, etteivät bändi ja Kuusisto olleet sopineet etukäteen mitään; ohjeistuksen saattoi veikata olleen tyyliä ”soita jotain sopivaa”. Pekkahan soitti.

Keikasta ja bändistä välittyi hövelin kesäinen ilo. Lopulta laulaja Matt Berninger huipensi keikan seikkaillen totuttuun tapaan yleisön seassa Terrible Loven aikana ja juosten lopulta vaatteet päällä mereen.

Vuonna 2011 Suomessa kahteen kertaan nähty The National oli keikoillaan keskellä selkeästi totuttua suuremman yleisön vakuuttanutta hurmosta. Yllätysmomentti oli vahva, eikä yhtye ole myöhemmillä Suomen-keikoillaan yltänyt samaan euforiseen lataukseen. (Visa Högmander)

#5 Torstai 31.10.2013 Helsinki, Jäähalli

Helsingin jäähalli 2013.

Jos The National saapui keväällä 2011 Suomeen suurempana ja tunnustetumpana kuin koskaan, saattoi kaksi vuotta myöhemmin huomata tuulen kääntyneen. Keväällä 2013 ilmestynyt Trouble Will Find Me oli jakanut mielipiteitä ja yhtyeeseen liittynyt löytämisen riemu laantunut lähes kokonaan.

Orkesterista puhuttiin edelleen, sen liikkeet kiinnostivat ihmisiä ja sen musiikki tunnustettiin lajissaan ainutlaatuiseksi. Mutta samalla kommenteissa oli mukana velvollisuudentuntoa ja kritiikin soraa. Yhtye ei ollut enää ylittänyt odotuksia, vaan kivunnut korkeintaan niiden tasolle. Jatkuvasti uutta janoavassa populaarikulttuurissa tämä oli askel taaksepäin.

Ja toden totta, olihan Trouble Will Find Me vaikea levy, ristiriitainen. Parhaimmillaan loistokas, koskettava ja kekseliäs. Mutta samalla raskas, manerisoitunut ja liikettä välttelevä. Lauluissa oli arvokasta ”ottakaa tai jättäkää” -asennetta, mutta myös tahmeita hetkiä, joita herkkä mieli tulkitsi orastavaksi merkiksi siitä, ettei yhtye voisi enää koskaan saavuttaa edellisten vuosien täydellisyyttään.

Viisikon vierailu Helsingin jäähallissa tuntui konkretisoivan kaiken tämän. The National soitti pitkän, parhaimmillaan omistautuneen konsertin, jonka aikana se oikeutti jokaisen syyn rakastaa itseään. Miehistö oli samanaikaisesti täydellisesti läsnä mutta myös kiehtovan tavoittamaton. Matt Berningerin hahmo loi muusikoiden ja yleisön välille yhteyden, jossa pienikin murahdus välitti monta olennaista tunnetta, vaikka jätti valtaosan kysymyksistä vaille vastausta. Ja settilista virittyi etenkin konsertin loppupuolella joukoksi hienosyisiä ajallisia kaaria, joissa yhdistyi Cherry Treen (2004) ja Alligatorin (2005) aikainen itsensä löytäminen sekä Trouble Will Find Men rutinoituneen korkea suoritustaso.

Mutta taianomaiseksi tunnelma ei noussut missään vaiheessa. Pikemminkin konsertti oli välillä suorastaan puiseva. Uusi materiaali puuroutui liian usein kuminaksi, josta erottui tuttu syke, mutta joka ei kyennyt perustelemaan itseään nyanssitasolla. Kaksi vuotta aiemmin villinneestä arvaamattomuuden tunteesta ja takariviin asti välittyneestä latauksesta oli jäljellä vain ripe.

Huolellisuuden taustalla kajastanut spontaanius oli vaihtunut perusvarmaan suorittamiseen, jolla saatiin draaman kaari elämään, mutta joka ei jättänyt tulkinnalle tai etsimiselle sijaa. Käsikirjoituksensa rivien väliin yhtye päästi vain toisinaan, esimerkiksi intoutuessaan tapailemaan Hard to Findin teemaa esityspaikan kunniaksi – kappaleen työnimenä oli kuulemma ollut tovin aikaa ”Helsinki”. Tuon syvemmälle lauluihin se ei kuitenkaan näyttänyt tietä.

Ehkä osa vaikutelmasta menee jäähallin piikkiin. Siinä missä monet eturivissä seisseet ystäväni kehuivat niin soundimaailmaa kuin sovitusten tarkkuutta, jouduin itse toteamaan kuinka kitararakennelmien hienovaraiset täyt typistyivät hallin betonirakenteisiin kauan ennen kuin saavuttivat ihmismeren viimeisen poukaman. Kokemukset eivät siis olleet yhteismitallisia.

Mutta vaikka vika olisi ollut olosuhteissa pikemminkin kuin The Nationalissa, tuntui asetelma kuvaavalta. Kaksi vuotta aiemmin hurmos oli ollut kollektiivista ja kietonut sisälleen niin soittajat kuin kuulijatkin. Nyt konsertti hajosi yksittäisiksi vaikutelmiksi, jotka eivät täysin keskustelleet keskenään.

Oli vaikea olla tulkitsematta tuota merkiksi jostakin. (Hannu Linkola)

#6 Lauantai 9.8.2014 Helsinki, Flow Festival

Flow Festival 2014.

Kun The National esiintyi kesällä 2014 Flow’n päälavalla, kaikki oli kohdallaan. Kuu paistoi päälavan takana pilvettömältä taivaalta ja kainalossa oli kaunis kesäheila, jonka kanssa pälyiltiin yleisömassan keskellä ympärillemme, että huomaakohan kukaan meitä.

Keväällä 2014 julkaistu Trouble Will Find Me oli levynä odotuksiin nähden pettymys, mutta kun I Need My Girl soi noissa olosuhteissa loppukesäisen täydellisenä elokuun iltana, pettymys oli ehkä kaukaisin mahdollinen mielessä pyörinyt sana. Kontrasti I Need My Girlin ja sen jälkeen soineen synkeän jylhän This Is the Last Timen välillä tuntui isolta.

Tuon asetelman lisäksi keikasta jäi päällimmäisenä mieleen The Nationalin rutiini. Yhtye suoritti keikan tyylillä, mutta jos illassa ei olisi ollut muita tasoja, keikka olisi saattanut tuntua pettymykseltä.

The National on onnistunut sementoimaan asemansa yhtenä suosikkiyhtyeistä yhdellä täydellisellä (Boxer) ja yhdellä liki täydellisellä albumilla (High Violet). Flow’ssa 2014 lavalla nähtiin valttikorttinsa jo paljastanut yhtye, mutta yhtyeen viime vuonna ilmestynyt seitsemäs albumi Sleep Well Beast saa jälleen odottamaan innolla The Nationalin keikan näkemistä. (Visa Högmander)

The National esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10. kesäkuuta.

”The Nationalin High Violet oli bändin kansainvälinen läpimurto ja parasta, mitä ohiolaisryhmä on saanut aikaan. ”

Itsesääliä ulkoavaruudessa The Nationalin High Violetilta, joka kuuluu ”paskasti menee” -levyjen ehdottomaan aateliin.

”Sorrow’s a girl inside my cake”

Edesmenneen Stephen Hawkingin mukaan maailmankaikkeutemme syntyi ajattomassa, kaksiulotteisessa tilassa, jossa mitkään fysiikan lait eivät päteneet. Neljätoista miljardia vuotta myöhemmin lillumme monimutkaisen, kolmiulotteisen hologrammin sisuksissa, jossa tätä nykyä jylläävät Murphyn lakien lisäksi myös fysiikan vastaavat.

Ihmisenä olemisen tragedioita on se, että kun löydämme jotain hyvää ja arvokasta, meitä neuvotaan pitämään siitä kiinni. Tämä samalla, kun Telluksemme linkoaa meitä 1 700 kilometrin tuntivauhdilla ja linnunrata laajenee 500 metriä sekunnissa.

Yritä siinä sitten tasapainotella chakroja lootusasennossa ja olla harmoniassa universumin kanssa, kun samalla parikymmentä kertaa aurinkoamme kookkaammat mustat aukot tuhoavat ympärillämme SOS:ää vilkuttavia tähtiä ja röyhtäilevät ylensyöneinä kaasuja ulos.

Mutta kukapa tässä ehtii murehtia suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian yhteensopimattomuutta. Hetkeksi kun kääntää selkänsä, sitä löytää sen verran Fiskarsin metallia lapaluiden välissä, että kellahtaa selälleen. Sitten sosiaalisen median diileri piippaa ja paljastaa, että sinulle rakkain ihminen olikin elämäsi suurin virhe.

Maassa maaten, ilmat pihalla, yrität haukkoa henkeä ja mietit, ettei tästä nouse enää koskaan. Siitä alkaa usvainen matka, jossa yhdestä rutiinipäivästä selviytyminen tai edes sohvalta nouseminen ei tunnu onnistuvan. Selviytymiseen on monia keinoja ja yksi niistä on adoptoida levy, josta tulee vaikean elämänvaiheen soundtrack.

Paskasti menee -levyjen ehdotonta aatelia on The Nationalin High Violet. Se on bändin kansainvälinen läpimurto ja parasta, mitä ohiolaisryhmä on saanut aikaan.

Miksi High Violet on sitten surutyöhön ja masennukseen niin osuva? Ensinnäkin siinä on juhamietomaista, ihan mahtavaa rypemistä heti levyn avauskappaleesta Terrible Lovesta lähtien.

Se ei kuitenkaan ole mitään kakkosraidan Sorrow’n rinnalla. Sorrow lähtee liikkeelle levottomalla hi-hatin nakutuksella, saa kaverikseen alakuloisen kitaran ja lopulta entisen graafisen suunnittelijan repeilevän äänen.

”Sorrow found me when I was young / Sorrow waited, sorrow won”

No niin, sehän lähti kivasti liikkeelle! Ja bileet sen kuin jatkuvat:

”Sorrow, they put me on the pill / It’s in my honey, it’s in my milk”

Mutta onko kappale itse asiassa niin yksioikoinen täysilaidallinen ahdistusta kuin antaa olettaa? Toki se on masentava, mutta myös tunnelmallinen, melodramaattinen ja romanttinen. Sisältääpä se myös viittauksen kundien suosikkivaatemerkkiin (Rag & Bones) ja palan huumoria.

Sydänsurussa rypeminen, huumorin löytäminen ja yhden levyn repeatillä paukuttaminen voi sopivina annoksina nostaa varsin syvästäkin kuopasta. Ja jos oikein etsimällä etsii, löytää taivaalle katsomalla monia, jopa romanttisia asioita. Kun kaksi tietyn tyyppistä metallia koskettaa toisiaan avaruudessa, ne kiinnittyvät toisiinsa ikuisesti.

Video ei ole enää saatavilla

The National / Mr. November Matt Berninger, 31.10.2013 Jäähalli, Helsinki.

Mahtavaa marraskuuta, ihmiset!

The National. Scott Devendorf toisena oikealla.

Kuudennen albuminsa Trouble Will Find Men toukokuussa julkaissut yhdysvaltalainen The National esiintyy torstai-iltana Suomessa kuudetta kertaa. Laulaja Matt Berningerin ja kahden veljeskaksikon (Aaron ja Bryce Dessner sekä Bryan ja Scott Devendorf) muodostama brooklyniläisyhtye ei yltänyt tuoreimmalla levyllään sen edeltäjien High Violetin (2010) ja Boxerin (2007) tasolle, mutta Trouble Will Find Me on osoittautunut pitkässä juoksussa kuitenkin yksittäisten helmiensä varassa eläväksi, keskivertoa paremmaksi kokonaisuudeksi.

Kuluvan vuoden aikana The National on ehtinyt tehdä jo paljon. Yhtye esitti Sorrow-kappaleen kuuden tunnin aikana 105 kertaa peräkkäin New Yorkin modernin taiteen museon taideinstallaatiossa. Laulaja Matt Berningerin Tom-veljen ohjaama Mistaken for Strangers -dokumenttielokuva keräsi kiitteleviä arvioita teattereihin saavuttuaan. The National on lisäksi kiertänyt pitkin poikin Pohjois-Amerikkaa sekä Euroopan kesäfestivaaleilla.

Yhtyeen maailmankiertueen syksyinen Euroopan-osio käynnistyi lauantaina Norjan Trondheimista. Ennen tuota keikkaa bändi piti reilun viikon tauon kiertämisestä. Yhtyeen basisti Scott Devendorf vastasi Nuorgamin toimituskunnan edustajan puheluun kotonaan Brooklynissä.

Mitä kuuluu, Scott?

”Hyvää, kiitos! On mukavaa hengähtää ja käydä kotona välillä, viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa.”

Mitkä ovat olleet vuoden 2013 kohokohtia tähän asti?

”Oijoi, niitä on ollut paljon. Trouble Will Find Men ilmestyminen, tietysti. Kesän esiintyminen Roskilden festivaaleilla. Keikka ’kotikentällä’ Brooklynissä, Barclays Centerissä (18 000 katsojaa vetävä monitoimiareena). Elokuiset keikat Kaliforniassa. Kohokohtia on ollut paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Millaisia kiertueen tähänastiset keikat ovat olleet?

”Pitkiä. Olemme soittaneet omilla, ei-festarikeikoillamme parituntisia settejä. Mukana on runsaasti uusimman levyn biisejä, luonnollisesti, sekä vaihteleva valikoima kappaleita Boxerilta, High Violetilta ja Alligatorilta (2005).”

Soitatteko kahden ensimmäisen albumin biisejä enää lainkaan?

”Tällä kiertueella emme ole tainneet niitä soitella. Vanhin viime aikoina keikkasetissä mukana ollut biisi taitaa olla Cherry Tree -ep:ltä löytyvä Wasp Nest.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaleita on tällä hetkellä hauskinta soittaa?

”Heh, kaikkia uuden levyn kappaleita. Olemme vaihdelleet settilistaa lähes joka ilta ja Trouble Will Find Men biiseistä keikoilla on soitettu itse asiassa kaikkia muita paitsi päätösbiisiä Hard to Find. Se ei vaan ole löytänyt vielä oikeaa keikkamuotoaan. Hauskinta on ollut soittaa Demonsia. Se on mukavan kimurantti kappale soittaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Onko keikalla luvassa yllätyksiä?

”Keikkailun myötä kappaleet toimivat koko ajan paremmin ja paremmin. Esimerkiksi Sea of Love rullaa hemmetin hyvin. Vanhemmista biiseistä olemme ottaneet ohjelmistoon Boxer-levyn Adan. Sitä on tosi kiva soittaa. Keikan visuaalisuus tulee varmasti yllättämään. Esiinnymme tällä kiertueella entistä isoimmissa paikoissa. Lavalla on suuret videotaulut, visuaalisuus on isossa osassa.”

Video ei ole enää saatavilla

Esiinnyitte Suomessa viimeksi Ruisrockissa kesällä 2011. Millaisia muistoja Suomen-keikoistanne on jäänyt?

”Ruisrockin keikasta on jäänyt mieleen paljonkin. Esiinnyimme rantalavalla, paikka oli todella kaunis. Viimeisen biisin, Terrible Loven aikana Matt (Berninger, laulaja) kiipesi tapansa mukaan yleisöön ja lopulta meni mereen uimaan. Ei, emme olleet lainkaan huolissamme, hän osaa kyllä uida. Matka lentokentältä festivaalialueelle oli tosi mukava. Maanne on erittäin kaunis kesäaikaan. Ja toki muutenkin. Suomessa meidät on otettu joka kerta hyvin vastaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Graceless-biisin musiikkivideo näyttää siltä, että sitä tehdessä on ollut varmasti hauskaa. Oliko näin?

”Kyllä. Oli se hauskaa, mutta myös erittäin rankkaa. Kohtauksia kuvattiin useaan kertaan, joku meistä taisi saada pienen aivotärähdyksenkin kaatuessaan vesiliukumäessä. Ja vaikka videolla saattaa näyttää siltä, emme juoneet oikeasti kauhean paljon olutta.”

Video ei ole enää saatavilla

Miltä The Nationalin tulevaisuudensuunnitelmat näyttävät?

”Keikkailu täyttää kalenterin näillä näkymin ainakin vuoden 2014 syksyyn asti. Syksyllä kierrämme Euroopassa, sitten on taas vuorossa muutamia keikkoja kotimaassamme ja ensi vuoden alussa kierrämme ainakin Australiassa. Kesällä 2014 kierrämme festivaaleja. Välillä vedämme henkeä ja vietämme aikaa omissa oloissamme.”

Kyllästyttääkö kiertue-elämä?

”Kiertäminen ei ole käynyt tylsäksi, koska olemme pitäneet välillä kunnon taukoja. Uutta materiaalia alamme miettiä sitten joskus. Niin pitkälle emme ole vielä miettineet asioita. Trouble Will Find Me -studiosessioista jäi yli kappaleita, voi olla, että julkaisemme ne vielä jossain muodossa.”

Video ei ole enää saatavilla

Entä missä The National menee kymmenen vuoden päästä?

”Vaikea kysymys. Teemme musiikkia. Esiinnymme. Oli miten oli, toivottavasti nautimme siitä, mitä ikinä teemmekin.”

The National Helsingin jäähallissa torstaina 31. lokakuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Miesten muoti kuluvana keväänä on ajatonta, mutta virallisuutta voi rikkoa hillityllä parralla.

The National on vuonna 1999 Ohion Cincinnatissa perustettu, kuusi studioalbumia julkaissut indie rock -yhtye.

Ja hemmetin hyvä sellainen.

Suomalaisten suosikkiyhtyeeksi bändi nousi vuonna 2007 julkaistulla Boxer-albumilla, jolla on muun muassa Nuorgamin mielestä 2000-luvun toiseksi paras pophelmi, Fake Empire.

Yhtye on esiintynyt maassamme viisi kertaa. Kuudes kerta tulee torstaina 31.10. 2013 Helsingin Jäähallissa. Nuorgam tulee olemaan paikalla. Tietysti.

Haluatko sinäkin?

Jos kyllä, kerro meille rakkain tai tärkein The National -muistosi. Se voi olla vaikka se kerta, kun kuulit yhtyeestä ensimmäistä kertaa. Jonkun keikoista huippuhetki. Tai se tunne, kun High Violet -albumi avautui sinulle. Mikä tahansa.

Kirjoita The National -muistosi tämän artikkelin kommenttina perjantaihin 25.10. klo 15.00 mennessä. Kaikkien muiston jakaneiden kesken arvotaan liput The Nationalin Helsingin keikalle.

SKABA OHI! ONNITTELUT, MATTI JA TUOMAS!

Kuvateksti.

The Nationalin uljain kappale on hienovarainen oikeamielisen cityliberaaliuden kritiikki.

Stay out super late tonight
Picking apples, making pies
Put a little something in our lemonade
And take it with us

The Nationalin Fake Empire on kahdeksan vuotta ja kuukauden eläneen, noin 180 000 biisinkuuntelua sisältävän last.fm-tilini kuunnelluin kappale. Mutta en kirjoita nyt siitä.

The Nationalin Fake Empire oli myös se kappale, jonka suomalainen musiikkimedia nosti Boxer-levyn ilmestyessä esiin käytännössä jokaisessa arvioissa höystettynä kohtuuttomin ylisanoin. Tai niin muistijälkeni sanovat. Mutta en kirjoita siitäkään. Saati googlaa, olinko oikeassa.

Sen sijaan Fake Empire on The Nationalin diskografiassa kappale, jossa yleinen on jokaisessa suhteessa yksityistä edellä. Vaikka kappale rakentuu selvästi kahden ihmisen yhdessäolon ympärille, se on ennen kaikkea kuva ideologisen simulaation ajasta, neliminuuttinen 2010-luvun suurkaupunkielämän illusorisuudesta.

The Nationalin Matt Berninger sanoi The Quietusin haastattelussa, että Fake Empire kertoo disilluusioiden ja apatian tuhoamasta sukupolvesta, jolle ympäröivä maailma on ahdistava ja monimutkainen tuote ja joka sen vuoksi keskittyy luisteleviin homoballerinoihin ja söpöihin pikkulintuihin. Tietämättömyys on autuutta, kunhan on kivaa.

Se maalaa sen oikeamielisyyden kuplan, joka kuvaa ahdistavan hyvin myös helsinkiläistä, Instagram-filteröityä urbaania elämää. Siihen ikuisen ravintolapäivän maailmaan kuuluvat niin minulla on oikeus -kulutuskulttuuri kuin mustavalkoinen Hyvien Asioiden puolustaminen ja pakkomielle sulkea korvansa omaan oikeamielisyytensä sisältämiltä ristiriidoilta.

Berningerin maalaama Fake Empire on se lifestyle-vasemmistolaisuuden mädättämä maailma, jossa on tärkeämpää julistaa ensin olevansa feministi ja pohtia sen jälkeen, mitä se oikeasti tarkoittaa ja miten ristiriidassa se on oman käytöksen kanssa. Ja saman analogian voi liittää liki mihin tahansa muuhun cityliberaaliin arvoon valveutuneesta kulutuksesta eksotiikanpalvontaan.

Siihen nähden, miten The Nationalista on muodostunut varsinkin Suomessa turvaindien perikuva ja Fake Empirestä sen rakastetuin kappale, Berningerin teksti on harvinaisen kitkerästi stereotyyppisimpiä National-faneja piiskaava puheenvuoro.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Nationalilta äänestettiin myös kappaleita About Today, Anyone’s Ghost, Lemonworld, Secret Meeting, Slow Show, Sorrow ja Start a War.

Miesten muoti kuluvana keväänä on ajatonta, mutta virallisuutta voi rikkoa hillityllä parralla.

The National jalostaa melankoliapoppinsa kansainväliseen luokkaan uudella albumillaan, väittää Samuli Knuuti. Oskari Onninen on hieman eri mieltä.

SK: Maailman kuluneimpia kliseitä on sanoa, että eskimoilla on milloin-mikäkin-määrä sanoja lumelle. The National sen sijaan on loihtinut jo kuuden albumillisen verran synonyymeja romanttisille epäonnistumisille. Laulaja Matt Berningerin ääneen kiteytyvät kaikki tytöt (tai pojat), joita et ikinä tullut suudelleeksi, kaikki hukatut mahdollisuudet, kaikki väärät valinnat, kaikki ne tilaisuudet jotka menivät ja jotka tajusit tilaisuuksiksi vasta kun ne olivat menneet.

Mitä pidemmälle The Nationalin ura on edennyt, sitä selvemmin Berninger on leimannut itsensä Morrisseyn sielunkumppaniksi – Bona Dragin mainitseminen kappaleessa Pink Rabbits on itseään painavampi tunnustus. Mutta siinä missä Morrissey on aina ollut androgyyni, Berninger on traaginen ja pesunkestävä hetero: tästä kielivät paitsi kappaleisiin sirotellut naisten nimet myös niin vettynyt itsesääli, johon vain naisten hylkäämät miehet pystyvät.

On helppoa ajatella The Nationalin tekevän samaa albumia yhä uudelleen, mutta vanhoihin albumeihin palaaminen todistaa oletuksen vääräksi. Läpimurtolevyt Alligator (2005) ja Boxer (2007) ovat hyvin tiheitä levyjä, paljon rosoisempia ja särmikkäämpiä kuin kaksi viimeisintä, ja Berningerin laulajahahmon ulosannissa oli vielä sosiopatiaa ja itseensä kompastelevaa monisanaisuutta. Kun Richey Edwards ei ole enää keskuudessamme, kuka muu tunkisi kertosäkeeseen sanat:

”Just another another uninnocent
inelegant fall into the unmagnificent lives of adults”?

OO: Vaikka The Nationaliin ovat aina liittyneet edellä mainitut romanttiset epäonnistumiset, Matt Berninger on pysynyt kaikesta viileän etäällä – kunnes nyt. Uusi albumi Trouble Will Find Me on yhtä keski-ikäistyvän miehen suruaariaa ja hiljaista itsesääliä, jota juodaan alas kirjahyllyjen verhoamassa brooklynilaisasunnossa laatupunaviinin kanssa. Ne tunteet ja aikuistumiskivut, orastavat erot ja nuoruuden katoaminen, jotka olivat High Violetilla (2010) pala kurkussa, vuotavat nyt Berningerin silmistä vetenä ja värisyttäisivät hänen ääntään, jos hän kykenisi niin sävykkääseen tulkintaan.

Sosiopatian katoaminen on tehnyt The Nationalista indierock-vastineen Juha Itkosen empatiaproosalle (ilmaisusta kiitos Tommi Melenderille). Vaikka The National on siirtynyt kovin itkosmaisista sukupolvi- ja kasvuteemoista pari pykälää yksinäistä lasinpohjan tuijottamista kohti, Berningerin tekstit elävät siitä, että ne tähtäävät tunnereaktioihin välillä turhankin paljon. Särkynyt tila tulee toki parhaimmillaan liki ja koskettaa, kuten Berningerin purkaessa alakuloisen keski-ikäisen alentunutta liikuttumiskykyä Don’t Swallow the Cap -kappaleessa: ”To see me cry / play Let It Be / or Nevermind”.

Muutoin Trouble Will Find Me ruotii enemmän terapeutinsohvalla käytäviä keskusteluja höystäen niitä – jälleen itkosmaisilla popmusiikkiviittauksilla – kuin sitä urbaanin elonkuvan tyhjyyttä, johon Nationalissa oli aiemmin helppo rakastua. Siihen nähden on erityisen outoa, että levyn kappaleet on täytetty tekstillä selvästi aiempaa tiiviimmin.

SK: Trouble Will Find Me -albumilla Berninger ja taustabändinsä on virtaviivaistanut ilmaisuaan. Mestarillinen High Violet omalla tavallaan kolkutti mestaruussarjan portteja, mutta koska The National elää alisuorittamisesta, megasuosio jäi tulematta. He ovat tuomittuja jäämään ikuisesti R.E.M.:ksi ennen The One I Lovea, ennen Losing My Religionia.

Trouble Will Find Me tuntuukin aluksi pettymykseltä, sillä sekään ei tarjoile niitä kaivattuja hittejä. Mutta The Nationalin nerous onkin kumulatiivista, kiintymys bändiin kertyy elimistöön levy levyltä. Demons, Graceless ja Humiliation ovat silkkaa poptaidetta, kappaleet ovat synkkiä kuin nimensä, mutta Berninger silti laulaa ne pilke silmäkulmassa. ”When I walk into the room, I don’t light it up”, kuuluu yksi säe ja toinen: ”I don’t have a sunny side to face this.” Ja kukapa muu saisi säkeen ”I was a white girl in a park full of white girls” kuulostamaan traagisemmalta kuin parrakas amerikkalaismies?

OO: Mutta eikö The National oikeastaan jo ole mestaruussarjassa, vaikka Losing My Religion on jäänyt ja myös jäävä siltä tekemättä? Bändi on kuitenkin kolmen viimeisen levyn sarjallaan noussut Radioheadin ja Arcade Firen sukuiseksi indien suureksi pyhäksi. Toisin sanoen siis yhtyeeksi, johon suuren konsensuksen on hankala suhtautua hymistelyä nihkeämmin. Ja kun bändiä katsoo tämän statuksen kautta, kumulatiivinen nerous ei riitä. Tekee Berninger mitä tahansa, hän on tehnyt kaiken sen paremmin jo joskus aiemmin.

Trouble Will Find Men paras neljännes, johon kuuluvat Don’t Swallow the Capin lisäksi levyn surullisuuden kaunein ilmentymä Fireproof, Nationalin ideaa suorastaan platonisella puhtaudella esittelevä Sea of Love sekä päätöskolmikko, ovat kappaleita, joiden pitäisi olla Nationalille rutiinia, arkisia itsestäänselvyyksiä kuin kauluspaitojen silittäminen ja satunnaiset juoksulenkit Central Parkissa.

SK: Trouble Will Find Me on ylipitkä ja omaan napaansa tuijottava levy, mutta niin on suuri osa sen kohderyhmästäkin. Kuten minä. Vaikka se ei ole bändin paras levy, se on silti tarpeellinen luku bändin fantastiseen historiaan. Maailma olisi huonompi paikka ilman Don’t Swallow The Capin ja This Is The Last Timen kaltaisia kappaleita.

Toisin kuin vaikkapa aikalaisensa Grizzly Bear tai Tame Impala, The National iskee suoraan vyön alle, tavoittelee suoraa emotionaalista reaktiota. Siksi se on tullut tänne pysyäkseen, ja siksi sitä inhoavat ne, joille viileys on itseisarvo ja keino pakastaa itsensä tuntemasta mitään.

OO: En todellakaan käy kiistämään sitä, etteikö Trouble Will Find Me olisi tarpeellinen luku Nationalin suureen suurkaupunkiromaaniin. Sen sijaan se on luku, joka pakottaa pelkäämään sitä, että seuraavat neljäsataa sivua märehditään samaa, vaikka kerronnan struktuuri ja juonenrakenteet ovat olleet tuttuja jo edellisten sivusatojen ajan. Vaikka National ei ole ikinä lukeutunut indierockin ekstrovertteihin, Trouble Will Find Me on bändin uran käpertynein ja masentunein albumi. Samalla se on myös tekijöidensä heikoin täyspitkä kymmeneen vuoteen. Se, kuinka levy pakottaa siitäkin huolimatta hymistelyyn ja nyökyttelyyn, osoittaa, että Nationalin konseptissa on kuluneisuudestaan huolimatta jotain erityistä.

Trouble Will Find Me käy oppikirjanäytteeksi indierock-bändin henkisestä sekä fyysisestä keski-iänkriisistä – kypsymisestä, joka on kääntynyt itseään vastaan. Albumi herättää tietysti tunteita eri tavoin kuin lukuisten kollegayhtyeiden tuotokset, mutta kaikki ne tunteet ovat tuttuja viimeisen kolmen levyn ajalta. Vaikka National ei ole kulkenut tätä tietä vielä loppuun, sen jokainen liikennevaloristeys on muuttunut toisensa näköiseksi. Ostaisit, Matt, seuraavaksi vaikka moottoripyörän. Tai edes sitalopraamia.

76Dialogin lopputulos jotakuinkin: The National on viimeistään nyt tullut jäädäkseen, mutta silti sen pitäisi keksiä jotain uutta. Päätä siitä sitten. Kokonaispisteytys on Knuutin 82 ja Onnisen 70 pisteen keskiarvo.

Video ei ole enää saatavilla

The National oli pukeutunut parhaisiinsa Nuorgamin armottoman raadin kohdatessaan.

Suomalaisen indieväen suursuosikiksi noussut The National julkaisi maanantaina ensimmäisen singlen tulevalta, toukokuun 21. päivänä julkaistavalta Trouble Will Find Me -albumilta. Nuorgamin raati kertoo, mistä Demons oli kotoisin – jos mistään.

”The Nationalin yksipuolisuus alkoi kummitella High Violetilla aika pahasti, ja Demons on bändin ensimmäinen biisi, joka ei tee minkäänlaista vaikutusta. Ei siinä päällisin puolin vikoja ole: tätähän tämä on ollut Sad Songs for Dirty Loversista lähtien ilman suurempia muutoksia – biisinkirjoituskynä on toki hioutunut, mutta tämä olisi auttamatta tipahtanut pois neljältä edelliseltä National-levyltä.

Toisaalta, jos joku olisi esitellyt biisin vanhana b-puolena, niin olisin varmasti mennyt lankaan. Samat teemat, mutta vailla muistettavaa melodiaa tai rytmiä. Toisin sanoen, The National vailla elämänlankojaan. Nyrkkisääntö on toki se, että jos on vain yksi temppu ja sen tekee hyvin, niin se voi viedä pitkälle. Demonsin perusteella temppu alkaa olla käytetty loppuun, eikä Matt Berninger pysty nylkemään itsestään tarpeeksi pelastaakseen demo[nsin]tasoista tekelettä.” (Antti Piirainen)

* * *

”Kaava on yhtyeelle tuttu, hirvittävän rikkaan äänipaletin entistä syvemmistä syövereistä Matt Berninger murisee loputtoman haikeita ja suruisia sanoja (joiden mietin ensin kuulostavan lähinnä The National -pastissilta, mutta eipä oikeastaan). Kappale kuulostaa tismalleen niin hyvältä kuin odotinkin, sävellys ei vaan lukeudu yhtyeen vahvimpiin: siinä, missä High Violetilta julkaistu Bloodbuzz Ohio muodosti lopulta koko levyn tunneytimen, tuntuu Demons enemmän maistiaiselta jostakin, josta ei vielä saa lainkaan otetta.
Harvaa julkaisupäivää olen niin paljon odottanut, kuin 21. toukokuuta. Osin pelonsekaisin tuntein: näin mielettömän vahvaan diskografiaan en kaipaisi yhtään puolivillaista jatkoa. Ja hei, ostakaa pliis niitä lokakuisen keikan lippuja, ettei tarvitse puolityhjässä jäähallissa nyyhkiä.” (Anton Vanha-Majamaa)

* * *

”Jos biisin nimi antaakin odottaa niin sanottua synkkää lunastusta, itse biisi kuulostaa pikemminkin tutulta, turvalliselta ja mukavuudenhaluiselta. Ja ainakin ensi alkuun myös aika yksipuiselta jollotukselta, joka päättyy juuri, kun sen odottaa alkavan kasvaa ja hiipiä ihon alle.

The National pelaa nyt varman päälle, rauhoittelee vanhoja faneja sen sijaan, että yrittäisi hurmata uusia. Demonsissa on vähän sellaista fiilistä, että kestokuuntelussa se saattaa pikemminkin parantua kuin kadottaa lopunkin kiinnostavuutensa. En silti osaa toivoa, että tämä olisi edustava esimerkki albumin tarjonnasta.” (Niko Peltonen)

* * *

”Ensin huomio kiinnittyi läpi biisin jatkuvaan, nykivään 7/8-tahtilajiin. Toisella kuuntelulla kuulaaseen äänimaisemaan. Kolmas kuuntelu käänsi huomion Matt Berningerin laulaman melodian tasapaksuuteen. Samaan aikaan mieleen muistui edellisten levyjen ensimaistiaisten (Fake Empire ja Bloodbuzz Ohio) suun auki loksauttanut fiilis. Ei tässä samaa ole, ei. Tässäkö se hartaasti odotettu ensisipaisu nyt todella oli?

Pian alkoi kuitenkin mietityttää, mitä Berninger lauloikaan kiusallisesta salaisesta rakkaudesta (’I’m going through an awkward phase / I am secretly in love with / Everyone that I grew up with’). Tuli olo, että tämä pitää kuunnella uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Suu ei loksahda auki, mutta The Nationalin perinteiset valttikortit, kaihoisan raukea ja melankolinen tunnelma sekä hiljalleen paljastuva koukuttavuus ovat sittenkin läsnä. Demons on maltillinen ja kerta kerralta enemmän avautuva ensipuraisu, joka pitää odotukset tulevaa levyä kohtaan korkealla.” (Visa Högmander)

* * *

”Hullaannuin The Nationaliin kolmisen vuotta sitten eli High Violetin aikoihin, ja opin silloin rakastamaan sekä sen että Boxerin kuulasta äänimaisemaa. Sen päällä Matt Berningerin ääni kuulosti siltä kuin hän tarinoisi yhtä aikaa sekä konserttisalille että jälkikasvulleen takan ääressä. Sama taika on tässäkin läsnä, sillä tuotanto on äärimmäisen komeaa ja bändi jolkottaa hassussa tahtilajissa ihailtavan laiskasti. Harmi vain, että biisi herää eloon vasta c-osassa.

National kuulostaa Nationalilta, ja sävellys on tuttuun tapaan äärimmäisen minimalistinen. Tällä kertaa resepti tuottaa kuitenkin aika vähän mitään kiinnostavaa. Jos tämä on houkuttelevinta mitä veljesparit ja Berninger ovat tällä kertaa saaneet aikaiseksi, niin äh, mutta haluan luottaa siihen, että kyseessä on albumikokonaisuuteen upotettuna lopulliseen loistoonsa nouseva slovari.” (Mikael Mattila)

The National Helsingin jäähallissa 31.10.

The National / Matt Berninger 2.8.2009 Ankkarock, Korso.

Aaron ja Bryce Dessner – vain sukulaiset ja National-superfanit osaavat sanoa kumpi on kumpi.

The Nationalin konsertteja ja haastatteluja seuranneena en voi mitenkään uskoa, että Dessnerin veljeksiä harmittaisi, jos he saisivat tietää tulleensa niputetuksi yhdeksi neroksi tässä juttusarjassa.

Aaron voisi toki harmistuakin, sillä suurin osa yhtyeen musiikista on hänen käsialaansa. Toisaalta Nationalin tunnetuin laulu Fake Empire on Brycen sävellys.

Joka tapauksessa niin lavalla kuin julkisuudessakin Dessnerin veljeskaksikko tuntuu täydentävän toisiaan ja nauttivan täysin rinnoin uuden luomisesta yhdessä, oli kyse sitten Nationalin musiikista, levy-yhtiö Brasslandin pyörittämisestä tai The Long Countin kaltaisesta poikkitaiteellisesta projektista. Aikaa on löytynyt myös esimerkiksi erinomaisen Dark Was the Night -kokoelman tuottamiseen.

Viininhuuruisesta talviunesta herännyttä nallekarhua lavalla muistuttava Matt Berninger ja hänen kryptiset sanoituksensa ovat suuri osa Nationalin viehätystä.

Mattilla ja viinipullolla olisi kuitenkin melkoisen yksinäistä ilman Dessnerin veljesten uljaita sävellyksiä, puhumattakaan heidän kitarakuvioistaan, jotka yltävät avantgardistisesta melusta mieltäylentävään pophelinään.

The National on löytänyt Amerikan musiikilliselta kartalta paikan, jossa urbaani melankolia ja sydänmaiden karu romantiikka kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Muut yhtyeen jäsenet olivat varmasti retkikunnassa mukana, mutta veikkaanpa, että Bryce toi kartan ja velipoika Aaron kompassin.

Video ei ole enää saatavilla

Justin Vernon (Bon Iver) ja Aaron & Bryce Dessner – Big Red Machine

Elbow saa Hannu Linkolan sydämen väpättämään.

Elbow’lla ja The Nationalilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat tavattoman hienoja yhtyeitä, joiden ansiosta maailma on monta klassikkotason kappaletta rikkaampi. Kummallakin on takanaan pitkä ja ansiokas ura, joka kohosi kaupalliseen kliimaksiinsa vasta neljännen albumin kohdalla. Yhtyeiden viimeisimmät, viidennet, levyt ovat monen mielestä heidän parhaansa.

Lisäksi kumpikin orkesteri saapuu Ruisrockiin, The National suomalaisten vanhana tuttuna, Elbow uutena ja äärimmäisen odotettuna vieraana.

The National saa Oskari Onnisen sisuskalut suhisemaan.

Orkesterit myös eroavat toisistaan. National esiintyy Ruisrockissa perjantaina, Elbow lauantaina. Ne, jotka pääsevät paikalle vain toisena päivänä, ovat vaikean valinnan edessä: kumpaan rahat kannattaa sijoittaa? Tilanteen ratkaisemiseksi orkesterit kutsuttiin kaksintaisteluun Nuorgamin kylänraitille. Katsaus yhtyeiden perimmäiseen olemukseen kertokoon valintatilanteeseen joutuneelle, kumman ilmaisu ja tunnelma ovat lähempänä omaa mielenmaisemaa.

Argumenttien kilvassa kyynärpäällä sohii Hannu Linkola, kansallisrintamaa edustaa Oskari Onninen. Voita väliin levittää päätuomarin ominaisuudessa Samuli Knuuti, mies jonka uskollisen ystävyyden kumpikin orkesteri on lunastanut.

Erä 1: Diskografia

Hannu Linkola: Levyn tekeminen on nykyään helppoa. Niinpä markkinoilta löytyy läjäpäin kiekkoja, joilla on kiinnostava soundi, mutta onneton kappalemateriaali, ja vielä enemmän levyjä, joiden soundissakaan ei ole näkemystä. Siksi on helppo arvostaa yhtyettä, jolla oli aikoinaan malttia hioutua valmiiksi ennen ensimmäistäkään levyä. Elbow’n diskografia kielii huolellisuudesta. Jos yhtyeen onnistumistarkkuutta mallintaa diagrammina, voi käyrään ilmestyvän v:n aihion tulkita korkeintaan sävyvaihteluksi ikimuistoisen ja hyvän välillä. Tällä hetkellä suunta on hieman täydellisestä ylöspäin. Myyntimenestykseksi osoittautunut Seldom Seen Kid (2008) toi yhtyeen ilmaisuun tuoreita vivahteita ja harras tulokas Built a Rocket Boys! paljastui klassikoksi jo syntyessään. Kun listaa täydennetään yhdellä kaikkien aikojen esikoisalbumeista (Asleep in the Back, 2001), on orkesteri ylisanansa ansainnut. Huono yhtye tekee huonoja levyjä, hyvä yhtye hyviä. Elbow’n laaduntarkkailulinjastolla ei ole nukuttu silmäystäkään.

Video ei ole enää saatavilla

Oskari Onninen: Ensimmäinen ep on harvoin paras. Ensimmäinen albumikaan on harvoin paras. Ensimmäisestä demosta puhumattakaan. The National on kypsynyt perinteisesti. Bändin ensimmäinen klassikkotason albumi oli sen kolmas, vuonna 2005 ilmestynyt Alligator. Sitä edeltäneet The National ja Sad Songs for Dirty Lovers sisälsivät korkeintaan viitteitä tulevasta, ja vuoden 2004 Cherry Tree EP jo pieniä annoksia loistavuutta About Today -biisin muodossa. Mutta mitä tulee albumijulkaisuihin, Alligatorin jälkeen The National ei ole saanut aikaiseksi yhden yhtä kauneusvirhettä. Bändin viimeisen viiden vuoden laatutason näkee jo siitä, ettei yleistä konsensusta parhaasta albumista ole. Niin paljon kuin Elbow’ta arvostankin, en voi hyvällä tahdollakaan väittää, että se – tai juuri mikään muukaan yhtye – olisi pystynyt samanlaiseen värisuoraan 2000-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Knuuti: Asetelma on sikäli epäreilu, että Elbow pääsi studioon vasta vuosikymmenen epäonnen, turhien toiveiden ja pään seinään iskemisen jälkeen. Niinpä Asleep in yhe Back oli jo synnytyslaitokselta palatessaan täydellinen kuin – todellakin, takapenkille nukahtanut vauva – kun taas Nationalin ensiaskelissa oli sympaattisen mutta helposti sivuutettavan harrastusprojektin makua. (Jos Amerikassa pelattaisiin sählyä, The Nationalia ei ehkä koskaan olisi syntynytkään). The Nationalin viimeinen albumikolmikko on toki huima, mutta Elbow nappaa tämän erän kyynärpään mitalla, koska sen ainoa himmeä hetki on ”vain” ihan kelvollinen Leaders of the Free World (2005).

Tilanne: Elbow 1 – The National 0

Erä 2: Yhtyeen syvin olemus

HL: Rockmaailmassa nenäkkäät ja julkeat pääsevät pinnalle varmemmin kuin maltilliset ja harkitsevat. Onneksi pinnalla käy kova tuuli. Se jättää jäljelle ne yhtyeet, joiden ilmaisua kantavat kestävämmät hyveet. Elbow’n avainsanoja ovat kypsyys ja rauhallisuus. Yhtyeen levyt ja kappaleet ovat hitaasti aukeavia taideteoksia, joiden jokainen osa tuntuu perustellulta. Tunnelma on usein lähes pysähtynyt ja niin pitää olla kuulijankin. Vasta silloin löytyy orkesterin lopullinen ilmavuus, sovitusten taiten laadittu nerokkuus, sävelten pohjimmainen kauneus. Orkesteri on tehnyt ilmaisustaan pienen saarekkeen, jonne kantautuvat brittiläisen musiikkiperimän etäisimmät soinnit, mutta jossa maailman hälyt eivät estä yhtyettä rakentamasta yhä syvempiä ja hienompia kuvaelmia. Tietyssä eristyneisyydessäänkään Elbow ei tunnu etäiseltä tai luoksepääsemättömältä. Yhtye on ylevä ja uljas, mutta samalla kuin vanha kaveri, jonka kanssa voisi suoria koko illaksi baariin. Tuona iltana kaulailtaisiin paljon.

Video ei ole enää saatavilla

OO: The National on Brooklynista. Se kuuluu bändin musiikissa täysin – ei tosin siinä mielessä, että se heijastelisi aikansa trendejä, kuten brooklynilaisbändeillä on tapana. Sen sijaan The Nationalissa soi lyriikkapainotteisen amerikkalaisrockin perinne aina Bruce Springsteenistä Lambchopiin, ja urbaania mielenmaisemaa heijastelevat tekstit pohjaavat nimenomaan amerikkalaiseen kulttuurikenttään. Samalla bändin tekstit ovat kasvaneet nyt jo nelikymppisen Matt Berningerin mukana. Hänen teksteissään on aina kuulunut aikuistumiseen liittyvä nostalgia: ajat kaksikymppisenä ovat ohitse. Toisaalta bändi on ollut rivien välissä myös huomattavan poliittinen, kuten Mr. November tai Squalor Victoria osoittavat. Keskeisin Nationalin tuntomerkki on kuitenkin kappaleiden eleettömyys, joka saa ne kestämään kuuntelua loputtomiin. Biisien koukut eivät tee itsestään numeroa, eikä bändin levyistä yksikään aukea heti, mutta niin vain niiden tummasävyinen metropolimelankolia jaksaa koskettaa vielä vuosienkin intensiivisen suhteen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Kuten argumentoijamme ansiokkaasti jo esittelivät, ottelu Elbow’n ja The Nationalin kesken on matsi englantilaisen ja amerikkalaisen indieperinteen välillä. Elbow’n kaverit ovat ulkoiselta hahmoltaan selkeästi ladeja, mutta mikään heidän habituksessaan tai käytöksessään ei vihjaa englantilaisen jäbäkulttuurin negatiivisiin puoliin: aggressiivisuuteen, machismoon, ignoranttiuteen. ”Natikan” heput taas voi kuvitella paperbackeineen lähibaariin hipelöimään etikettiä irti Samuel Adamsin lagerista ja katsomaan hajamielisesti äänettömällä pyörivää baseballia. Tämä ero kuvastuu myös teksteissä, sillä Elbow on liikuttavan suora, kun taas The National kiehtovan samea. Pinnan voisi antaa kummalle hyvänsä, mutta menköön Nationalille sen takia, etteivät yhtyeen tekstit tyhjene kymmenellekään kuulemalla. Ja pelkään pahoin, että Elbow’n jätkien puheesta voisi olla vaikeampi saada selvää. Plus että Nationalin seurueessa saisi varmasti helpommin naisia. Mikä ei nyt sinänsä ole niin tärkeätä. Ei lainkaan.

Tilanne: Elbow 1 – The National 1

Erä 3: Keulahahmo

HL: Guy Garvey pärjäisi varmasti ilman keulakuvan roolia, mutta Elbow ei pärjäisi ilman häntä keulakuvanaan. Miehestä on lähtöisin yhtyeen leimallisin tuntomerkki, hauras ja riipaiseva tenori, joka välittää niin olemisen tuskaa kuin uskonnollista hurmostakin. Garvey ottaa tilansa kuiskaamalla, mutta halutessaan hän kasvattaa laulunsa vuolaaksi virraksi, josta tunne ei lopu koskaan. Laulun alta paljastuvat sanat: tunnustukselliset kuvaelmat, joita onnistuneet metaforat maustavat. Garvey ei suostu ironisoimaan, vaikka ei ole vapaa brittiläisestä pisteliäisyydestäkään. Hänen tekstinsä tulevat lähelle, ne ovat kuin lohduttava taputus olkapäälle. Niissä on empatiaa, myötäelämistä ja sijaiskärsijyyttä, heikon puolelle asettuvaa poliittista virettä. Ja rivien takaa paistaa hatara aurinko. Sanojensa rinnalla Garvey esiintyy sellaisena kuin on. Hieman pulskana, charmantisti boheemina hahmona, joka voisi vaikkapa ajaa taksia, ellei rock olisi pelastanut häntä tavanomaisuudelta. Ja hän rockia.

Video ei ole enää saatavilla

OO: The Nationalin urbaanissa intellektualismissa on yksi esteettinen särö. Ja se särö eli solisti Matt Berninger nostaa yhtyeen kirkkaasti kollegoidensa yläpuolelle tekemällä kirjallisesta vaarallista. Vaikka The National on lähtökohtaisesti viimeisen päälle tyylikäs yhtye, Berningerin darrapartainen ja viinipöhnäinen habitus tuo siihen juuri tarvittavat 12 senttilitraa dekadenssia. Keikoilla mies karjuu ja kiipeilee yleisön seassa. Vaikkei sitä tyyppibrooklynilaisesta preesensistä heti uskoisi, Berningerissä on enemmän rocktähteä kuin monessa oikeassa rocktähdessä. Mikä tärkeintä, ulkoisten avujen ja esiintymistavan lisäksi myös sisäinen puoli on kunnossa. Berninger on tekstittäjänä älykäs ja monitasoinen, ja hänen maagisilla taajuuksilla väräjävä baritoninsa on selkein Nationalin musiikkia määrittävä tekijä. Nämäkin molemmat elementtejä, joista useimpien yhtyeiden keulakuvilla ei ole kumpaakaan.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Olen pahoillani, mutta tässä on lumierän makua. Niin paljon kuin ”Natikan” musiikkia olenkin rakastanut ja kaksi kertaa yhtyeen keikallakin nähnyt, en suoraan sanoen muista miltä Matt Berninger näyttää. Hän voisi ryöstää kotimatkalla laukkuni bändinsä T-paita yllä, mutta en silti osaisi kertoa poliisille muuta kuin että, rosmolla oli The Nationalin paita yllään. Matt on hieno laulaja ja tekstittäjä, mutta keulahahmoksi hänestä ei näillä eväillä ole. Guy Garvey ei kovin paljon filmaattisempi ole, mutta ainakin hän on seissyt Q-lehden kannessa kotka olkapäällään, ja se on aika kova juttu se.

Tilanne: Elbow 2 – The National 1

Erä 4: Volyymitaso

HL: Kun kirjoitan tätä, aamu herää venytellen. Elbow soi hiljaisella stereoissani ja osoittaa samalla yhden erityispiirteensä: orkesterin musiikille on mahdotonta löytää oikeaa kuunteluvolyymiä – ja juuri siksi se on erityisen tenhoavaa. Yhtye karttaa mukavuutta ja kompressointia. Se rakastaa pieniä kudelmia, jotka räjähtävät massiiviseksi ryöpyksi tunnetilan sitä vaatiessa. Vaikka hiljainen kuuntelu leikkaa yhtyeen lakikorkeudesta muutaman mitan pois, se auttaa löytämään yhtyeen varsinaisen selkärangan. Orkesteria on määritelty lähes kaikkien aikalaistensa tavoin kitaroiden kautta, mutta äänivallit ovat sittenkin vain kuorrutusta varsinaisen sydämen ympärillä. Jopa laajat kosketinmatot ja Garveyn laulu tuntuvat kumartavan musiikin ydinelementille. Kappaleiden iskevyys, pehmeys, keinunta – mikään näistä ei olisi mahdollista ilman läpeensä virheettömiä bassoraitoja. Kun nämä tekstuurit lopulta huomaa, alkaa väistämättä ihmetellä, miksei Elbow’ta pidetä sen enempää bassorockbändinä.

Video ei ole enää saatavilla

OO: Kun kirjoitan tätä, on yö. The National soi hiljaisella stereoissani ja osoittaa samalla yhden erityispiirteensä: se kuulostaa uskomattoman hyvältä myös hiljaisella. Harvemmin Nationalia kuunnellessa tulee edes mieleen kääntää volyymipötikkää ääriasentoon. Bändin määräävin elementti on sen kappaleiden välittämä raukea mielentila, johon on helppo päästä sisälle, kun musiikki soi hiljaa. Kun äänenvoimakkuutta lisää, Bryan Devendorfin oivaltavan epäkeskojen rumpukomppien ja Berningerin äänen muodostamista seasta alkaa löytyä loputtomasti vivahteita. Nationalin sovituksiin olennaisesti kuuluvien jousien ja torvien sijaan bändin musiikin tärkeimmät häivähdykset ovat Dessnerin veljesten Brycen ja Aaronin kitarat, jotka on miksattu juuri niin alas, ettei niihin meinaa kiinnittää huomiota. Kun kitaratekstuurit lopulta huomaa, alkaa väistämättä ihmetellä, miksei The Nationalia pidetä sen enempää kitararockbändinä.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Tämä on kiinnostava osio, sillä Elbow ja The National ovat selvästi matkalla ristikkäisiin suuntiin. Siinä missä Elbow’n Build a Rocket Boys! on suorastaan sakraalinen ja hymnaalinen levy, täynnä katedraalien hiljaisuutta ja ällistystä, The Nationalin High Violet on jo bussissa matkalla stadionille. Niin viettelevä kuin The Nationalin soundi juovuttavimmillaan voikin olla, annan tässäkin kategoriassa ääneni Elbow’lle, jonka taita hallita äänitilaa tuo mieleen Peter Gabrielin (jos tämä ei olisi kavunnut sisään omaan anukseensa). Ihailtavaa on myös Elbow’n kappaleiden skaala Coldplay-henkisistä stadionballadeista kiliseviin sarkasmiodysseioihin.

Tilanne: Elbow 3 – The National 1

Jatkoaika: Bonusmateriaali

HL: Elbow’n musiikkia voi kuluttaa sieltä täältä näykkien, parhaat kappaleet poimien. Tai sitten yhtyeestä voi nauttia kokonaisvaltaisena taideteoksena, jonka jokainen osatekijä on olennainen. Vaikka levyt rakentuvat kokonaisuuden ehdoilla, ovat myös kokonaisuudesta erilleen hakatut kappaleet ensiluokkaisia osoituksia yhtyeen luovuudesta. Elbow’sta saa terävän ja kiinnostavan kuvan, vaikka kuuntelisi vain b-puolia ja muita levyjen ulkopuolelle jääneitä kappaleita. Usein ne ovat jonkin kokonaisuuden osan hahmotelmia, monella tavoin mielikuvituksellisia teoksia. Tai sitten mukana on ripaus huumoria, luovuuden iloisempaa puolta. Brittipopin historiasta toimintafilosofiaansa ammentavan yhtyeen arvon mukaisesti Elbow panostaa b-puoliin edelleen. Sen singlet ovat pieniä varjokuvia vieressään seisovasta albumista – rosoisia, huojuvia, mutta palkitsevia. Kerättävää ja etsittävää riittää, sillä levyjen ulkopuolelle on jäänyt lähemmäs 100 laulua. Lähes jokainen niistä on palkinto löytäjälleen.

Video ei ole enää saatavilla

OO: Myönnän aluksi sen, että olen albumipuristi. Keskeisin musiikinkulutusformaattini on se noin kymmenen kappaleen annos, aina kuunneltuna samassa järjestyksessä ja kokonaisuutena. Tartun yksittäiseen biisiin keskeltä levyä vain hyvin harvoin. Väitän, että tämän vuoksi minun on ollut niin helppo kiintyä The Nationaliin. Vaikka bändin kaikki biisit toimisivat myös täysin satunnaisesti järjestettyinä – varsinkin, kun Alligator, Boxer ja High Violet ovat tyylillisesti täysin yhtenäisiä – ne avautuvat nimenomaan albumeina. Siitäkin huolimatta, että jokaiselta yhtyeen kolmelta uusimmalta levyltä löytyy yksi kappale (Mr. November, Fake Empire ja Bloodbuzz Ohio), jota voi sopivan herkässä tilassa hehkuttaa universumin kauneimmaksi. B-puolia National on läiskinyt bonus- ja ep-levyille. Lähtökohtaisesti nämä kappaleet ovat ylijäämää ja bonussälää, joita ilman pärjää muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Exile Vilify ja About Todayn liveversio etunenässä) fanikin. Mieluummin toki näin päin kuin siten, että joutuisi harmittelemaan albumeilta puuttuvia ässäbiisejä.

Video ei ole enää saatavilla

SK: Maidon ja hunajan maassa täytyy aina syödä lautanen tyhjäksi, ja siksi jenkkibändien b-puolet ja bonusraidat ovat yleensä silkkoja tähteitä. Englannissa puolestaan on totuttu jo perunanälänhädän päivistä siihen, että toisinaan toiseksi paras on parasta mitä voi saada ja ettei sellaista roskakoria olekaan, josta ei voisi teoriassa tiaraa löytää. Pinna siis Elbow’lle.

Lopputulos: Elbow 4 – The National 1

Jos Ruisrockissa koettiin innokkaat mutta ujohkot ensitreffit, joita seurasi uusi tapaaminen Ankkarockissa vuotta myöhemmin, niin tänä keväänä Suomen ja Nationalin suhde täydellistyi.

Kulttuuritalolla nähtiin kahtena maaliskuisena iltana äärimmäisen sympaattinen ja taitava yhtye, jonka ympärillä väreili sekä suuruuden että inhimillisyyden aura.

Dessnerin kitaristiveljekset Aaron ja Bryce nostivat eeppisen Fake Empiren lopussa soittimiensa kaulat ilmaan vailla häpeän häivääkään. Sen vastapainoksi ainaisen viininhuuruinen laulaja Matt Berninger onnistui sekoamaan kuvioissaan muutamaankin otteeseen.

Tunnelma oli taianomainen.

Seuraavan kerran National saapuu Suomeen ensi kesänä, jälleen Ruisrockin vieraaksi. Olkoon tuo kohtaaminen vielä kauniimpi ja kiihkeämpi.

Yksi festivaali-illan etukäteen kiinnostavimmista kappaleista on Think You Can Wait, The Visitor -ohjaaja Thomas McCarthyn ylistetyssä draamakomediassa Win Win soiva uunituore National-balladi.

Video ei ole enää saatavilla

The National – England (Kulttuuritalolla 3.3.2011)

Video ei ole enää saatavilla

The National – Think You Can Wait