”Siinä näkee värien koko spektrin silmät kiinni, makusilmut tuntevat maukkaimman keitoksen vailla mitään kielen päällä.”

Tämähän on luonnos. Tässä on kertosäe, säkeistö, kertosäe ja toinen säkeistö, ja kertosäettä sitten loput.

”I got my hopes up again, oh no, not again
Feels like we only go backwards, darling”

Jotenkin tämä on venytetty kolmeen minuuttiin, vaikka aineksia on ehkä puoleentoista. G, D, C ja niin edespäin. e-molli, D, taas E ja sitten a-molli. Ollaanko tässä jossain musiikintunnilla? Ei ihme, että sama kappale tehtiin Argentiinassa jo parikymmentä vuotta aiemmin, ja on varmasti tehty muuallakin.

Mutta ulkokuori pettää. Tame Impalan läpimurtolevy Lonerismilla esityksen ensi kuulemalta varastavat studion äärimmilleen valjastava Apocalypse Dreams ja junan lailla etenevä Elephant, kun Feels Like We Only Go Backwards jää lallattelumaisuudessaan lähes välisoitoksi pidempien kappaleiden keskellä.

Kappale onkin käytännössä hieman väännelty The Beatlesin Baby, You’re A Rich Man, johon on lisätty The Beach Boysin lauluharmonioita ja Todd Rundgrenin taikapölyä miksauspöydän takaa.

Tai ei oikeastaan vain yhden, vaan ennemminkin kolmen tai kolmentoista Todd Rundgrenin. Kaikki alkaa kappaleen soidessa näkyä useina eri kappaleena – ääriviivoja ei enää erota.

Sillä niin huumaavaksi on Kevin Parker luonut kappaleen maailman: siinä näkee värien koko spektrin silmät kiinni, makusilmut tuntevat maukkaimman keitoksen vailla mitään kielen päällä ja jalat ovat vajoamassa juoksuhiekkaan keskellä Senaatintoria. Ja silloin tuntuu, että me aina vain taaksepäin…

”Seed of all this indecision isn’t me, oh no, cause I decided long ago
But that’s the way it seems to go when trying so hard to get to something real”

Kyllä, tämä on luonnos – luonnos, joka on taivaankappaleita studiossa järjestelemällä saatu upeaksi, aina vain rewind-napin painamista vaativaksi taideteokseksi. Opetushallitukselle tiedoksi: jos tämä saa yhdenkään musiikkiluokkalaisen innostumaan äänimiestaiteen mahdollisuuksista, antakaa mennä vain seuraavassa opetussuunnitelmassa.

Miltä tuntuukaan olla yksi niin kauniista ihmisistä, Kevin?

Video ei ole enää saatavilla

”3:12 onward is just freaking amazing. I love it.”

Kymmenen YouTube-kommentoijaa kertoo, miksi Tame Impalan Let It Happen on 60. paras popkappale maailmassa 2010-luvulla. Kommentit Nuorgamin kirjoittajan.

#1

”They should play this video at the beginning to every flight into Australia while the pilot tells you to sit back and relax.”
– Dom’s Sketch Cast, 2 vuotta sitten

Hyvä idea, Domppa! Siinä pääsisi “oikeaan tunnelmaan” (biisin puolesta, ei ehkä videon, jos olet lentopelkoinen… toisaalta kappalekin taitaa kertoa kuolemasta? Hmmm…) Lento täältä Suomesta Australiaan tosin kestää jotain 312 tuntia, joten ehkä kappaletta pitäis soittaa myös ennen laskeutumista?

#2

”This song constantly reminds me of my uncle, who pass away of a sudden heart attack, almost two years ago. It’s a beautiful song, thank you for make something so tragic into something melodius and artistic.”
– Carlos Oñate, 5 kuukautta sitten

Olen pahoillani menetyksestäsi, Carlos. Mutta jos näin hieno kappale tuo mieleesi enosi, hän taisi olla aika mahtava tyyppi!

#3

”3:12 onward is just freaking amazing. I love it.”
– Simon and Martina, 2 vuotta sitten

Samaa mieltä, Simon ja Martina! Siitä alkaa se ”loppuvyörytys”, ”toinen tuleminen” tai miksi Let It Happenin eeppistä loppua voisikaan sanoa. Freaking amazing! Toivottavasti olette kuulleet myös biisin lähes kahdeksan minuuttia pitkän levyversion, jossa vyöryä ”pidätellään” pidempään, mutta toisaalta, kun se alkaa, ”sitä vaan tulee sieltä”!

#4

”fav band after floyd”
– fadli aldjufri, 3 kuukautta sitten

”Floyd” eli Pink Floyd otaksun, fadli? Ymmärrän, että tässä on paljon sellaista, joka vetoaa ”progen ystäviin”, mutta aika rohkea lausunto silti! Itse keksin paljon muitakin todella hyviä bändejä kuin ”Floydit” ja ”Tame”!

#5

”In a recent study (Aware study by Dr Sam Parnia) it has been proved that some patient who had cardiac arrest had vivid hallucinations up to 3 minutes after their heart stopped beating. One patient confirmed seing the nurse and hearing the defibrilator in a dream like state while he was presumed dead. Pretty cool stuff.”
– Thenomaic, 5 kuukautta sitten

Pretty cool indeed, Thenomaic!

#6

”you dont need weed to get high, all you need is Tame Impala”
– Cassie Lojingau, 1 vuosi sitten

Nokkelasti sanailtu, Cassie!

#7

”This song means a lot to me, although I do not have one specific memory to it. The sound, feeling and atmosphere are just magical. AMAZING. (almost) makes me cry”
– Simon Bauke, 7 kuukautta sitten

Samaa mieltä, Simon Bauke! (Siitäkin asiasta.)

#8

”Best Tame Impala song”
– Lil TryH, 1 kuukausi sitten

Samaa mieltä, Lil TryH!

#9

”Someone needs to loop 3:11 to 4:06. Infinity.”
– T mult, 2 vuotta sitten

Samaa mieltä, T mult!

#10

”Only been a couple of years but I’m positive this is one of the best songs of the decade”
– Doctor Geek, 1 vuosi sitten

Itse asiassa, Doctor Geek, jos Nuorgamin väeltä kysytään, Let It Happen on vuosikymmenen 60. paras biisi, mutta itse olisin nostanut tämän vieläkin korkeammalle!

Video ei ole enää saatavilla

Tui tui, miten söpöjä Tame Impalan pojat ovatkaan.

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Iida Sofia Hirvonen.

Grimes: Visions

Ihmiset ovat kovasti syytelleet Grimesia tekotaiteellisuudesta ja pinnallisuudesta. Tuntuu masentavalta, että häntä pidetään epäaitona Tumblr-tyttönä vain siksi, että hän vaihtaa usein hiustyyliä, pukeutuu eksentrisesti tai antaa harkittuja haastatteluvastauksia. Olen kuunnellut Visionsia vuoden levyistä varmasti eniten, joten se oli helppo sijoittaa ykköseksi. Oblivion on hauska bilebiisi, joka kertoo siitä, kuinka seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunutta naista pelottaa kulkea öisin yksin ulkona. Mitä muuta tällaisen hitin tekeminen osoittaisi kuin rohkeutta?

Video ei ole enää saatavilla

Mac DeMarco: 2

Mac DeMarco leikkii olevansa oman elämänsä Jonathan Richman tai Stephen Malkmus tai joku ysäriteinileffan hyypiö. Kukaan ei kuitenkaan syytä häntä teennäisyydestä samalla tapaa kuin Grimesia, koska hän on harvahampainen mies. 2 on täynnä unisia oodeja sohvallamakaamiselle, tytöille ja halvalle tupakalle. Se nousi Kurt Vilen viimevuotisen albumin tavoin kuin puun takaa vuoden laiskottelusuosikiksi. Tosin DeMarco kirjoittaa parempia biisejä kuin Kurt. Toivon, että hänelle tarjoilaan ilmaisia savukkeita. Onhan hän kuvannut Viceroy-merkille ilmaisen mainoksen.

Video ei ole enää saatavilla

Tame Impala: Lonerism

Lonerism vaikutti aluksi ärsyttävältä, koska sen kansi näyttää jollakin instamaticilla kuvatulta. Pelotti, että levy sisältäisi liiankin tasaista ja salonkikelpoista Mojo-ihmisten musaa, josta on hilotettu kaikki särmä pois. Helteiseltä hifiprogelta Lonerism kuulostaakin, mutta silti upealta, kuin johonkin taikapataan pudonneelta. Ei Tame Impalaa voi verrata Pink Floydiin tai King Crimsoniin, mutta kuka nyt uusia dinosauruksia kaipaisi? 2000-luvulla on aivan turha yrittääkään väsätä ”klassikkoa” tai definitiivisiä classic rock-eepoksia.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS: Dean Blunt: The Narcissist II

Dean Bluntin & Inga Copelandin Black Is Beautiful olisi voinut ihan hyvin päätyä ylläolevalle kolmen levyn listalle. Harva musiikki kuulostaa tänä päivänä tuoreelta, ja on vaikea määritellä, mikä tekee Dean Bluntin hajoilevasta dubhuurusta niin uuden ja koukuttavan kuuloista. Se pitää vain kuunnella!

Video ei ole enää saatavilla

Fullsteam 

75Disco Ensemble on hieno sinkkubändi ja siinä mielessä myös klassinen rockbändi, jolla on hienot edellytykset menestykselle uudessa, pikkuhiljaa albumimitasta fokustaaan pois siirtävästä ääniteteollisuudesta. Bändin historiasta löytyy hienoja täysosumakappaleita, kuten Black Euro, We Might Fall Apart, Bad Luck Charm ja Pitch Black Cloud.  Täysosumien listan voidaan lisätä myös kärkikahinoihin yltävä uuden levyn ensimmäinen sinkku Second Soul. Disco Ensemble saavuttaa uudella levyllä myös sen maailmoja ja stadioneja syleilevän soundin, johon edellisellä pyrittiin. Jukka Immonen osaa asiansa.  Second Soul on ehdottomasti kirkasotsaisin poppis levyllä. Muissa huomionarvoisissa biiseissä ollaan ehkä hiukan lähempänä bändin juuria. I’ve Seen The Future on oivallisen toimiva esimerkki siitä miten paatos naitetaan ylitsevuotavaan energiaan. Instrumentaaliväliosan heavy-viitteille plussaa. Levyn päättävä Your Shadow on myös yksi bändin historian hienoimpia hetkiä. Warriors on kokonaisuutena vahvin Disco Ensemble sitten First Aid Kitin ja levyllä soittaa hyvällä tavalla huomattavasti aikuisempi bändi. Muuten, viimeistään tällä levyllä on myös aika selvä, että Miikka Koivisto on yksi maamme parhaita rock-laulajia.    (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Fresh & Onlys – Long Slow Dance

Souterrain Transmissions

73 The Fresh & Onlys olisi helpointa määritellä The Smithsiksi vailla taikaa. Silti sen musiikissa on oma jännittävä taustavireensä. Lakonisen dramatiikan sijasta yhtye luottaa neljännellä albumillaan avoimeen, melodisesti ehyeen pateettisuuteen. Sen maailma on tumma, mutta samalla pehmeä ja häiriötön. Laulut rullaavat järkähtämättä eteenpäin, kitarat punoutuvat sulosuruksi ja Tim Cohen laulaa erotarinoita omistautuneesti. Long Slow Dancelta onkin helppo löytää yhtymäkohtia niin War on Drugsin hiekkapölyiseen rullaukseen, Cats on Firen litterääriin romantiikkaan kuin Weeping Willowsin tunneahdettuun melankoliaankin. Välillä yhtyeen järkähtämättömässä tyylitajussa ja perinnetietoisissa viittauksissa häivähtää Echo & The Bunnymen, välillä jopa suomalaisen rautalangan kaiho. Vaikka The Fresh & Onlys’n soinnista tekee mieli etsiä enemmän verrokkeja kuin yhtyeen omaa ääntä, ei näillä lähtökohdilla voi epäonnistua kovinkaan pahoin – varsinkaan kun nauhalle on tarttunut monta ensiluokkaista sävellystä. Jos yhtye seuraa yksinäistä tähteään, sillä on edellytykset vaikka mihin. Tällaiselle vaarattomaksi jalostuneelle surumielisyydelle löytyy aina sijansa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Kardemimmit – Autio huvila

Frigg

77 En ole taipuvainen syysmasennukseen, mutta Kardemimmien kolmosalbumin nimikappale, Antti Järvelän sävellys Lauri Pohjanpään runoon lähestulkoon aiheuttaa sellaista. Vaan nythän ollaan elokuun haikeuden sijaan jo lokakuussa, joten ahdistus loppuvasta kesästä ei tunnu yhtä vahvana. Silti villasukanpehmyt neliäänilaulu kanteleenhelinän säestämänä maalaa melankolista kuvaa syksyn kalpeassa auringossa yksinään lahoavasta huvilasta jotenkin puistattavasti. Kuin näkisi mätänevässä pihakeinussa yksinään hyräilevän pikkutytön, joka puoli vuosisataa sitten hukkui lähirannan äkkisyvään. Melkoista stoalaista pysähtyneisyyttä levy henkii muutenkin, ja ala-asteiästä asti yhdessä soittaneet Jutta Rahmel, Maija Pokela sekä Leeni ja Anna Wegelius kuulostavatkin edelleen melkein viisivuotiailta. Kuin Joanna Newsom debyyttilevyllään. Loppua myöten intensiteetti nousee Röntyskälaulujen ja unkarilaisen Häpeään joutunut tyttö-tarinan avulla, ja etenkin ensinmainittu rempseän karjalaisine teksteineen istuukin vähän ristiriitaisesti muuten melko antiräväkkään ilmaisuun. Toisaalta päätösraidalla kuolevat niin päähenkilö kuin tämän mielitiettykin. Ehkä pienieleinen hempeys on taittumassa pehmeästä satumaailmasta kohti jotakin tummempaa? Joka tapauksessa kolmilevyinen Kardemimmien saaga versoo yhä ylemmäs. (Mikael Mattila)

Metz – s/t

Sub Pop

79 Metzin musiikki on ihanaa, pieninä annoksina. Kanadalaisyhtyeen käsitys punkrockista on ämpärillinen liisteriä, johon on piilotetty 167 partaterää – yhtä monta kuin sen nimettömän esikoisalbumin kappaleet keskimäärin sekunteina kestävät. Metzille riittää usein yksi nuotti, joskus yksi sointu ja yksin riffikin. Bändin kappaleissa on sävyjä, mutta ne ovat kaikki harmaanruskehtavia ja hyvin lähellä toistiaan. Levyn parhaat kappaleet ovat jo nimiensä puolesta hilpeitä – Headache, Wasted, Rats – ja yhdistävät Shellacin ja Jesus Lizardin parhaat puolet raikkaalla ja ihmisruumista armotta rankaisevalla tavalla. Metzin ainoa ongelma on, mitä tämän jälkeen, sillä tavallaan kaikki tarpeellinen on esikoislevyn myötä jo sanottu. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ochre Room – Evening Coming In

Lumpeela julkaisut

70 Ahkerasti keikkaileva tamperelainen folkrock-tulokas saa puhtaat paperit esikoisalbumistaan. Bändin vahvuus on laulaja Lauri Myllymäki, jolla kieltämättä on maneerinsa, mutta ainakin ne ovat eri maneerit kuin 99,9 prosentilla suomalaislaulajista. Myllymäen äänessä on Ron Sexsmithin raukeaa alavireisyyttä, mutta myös Turin Brakesin Olly Knightsin täsmällistä pistävyyttä. Parhaimmillaan Myllymäki – ja sitä myötä koko Ochre Room – on, kun häntä tukee kirkasääninen Minttu Tervaharju. Laulajaparin täydellisesti toisiinsa sulautuvat äänenvärit nostavat hieman tavanomaisemmankin sävellyksen, kuten A Little Cloudin, toiselle tasolle. Ochre Roomin americanan-makuinen folkrock on kokonaisuudessaan vielä hieman liian mukavuudenhaluista, vaikka hyvää hakua Calexicon laajakangasmaisemiin onkin kuultavissa. Only Love Can Break Your Heartin hengessä valssaava Blue Ribbon on maukkain herkku levyllä, joka on oiva lisä paitsi bändin omaan, myös tasaisesti profiiliaan nostavan Lumpeela julkaisujen katalogiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pöläkkä – Pöläkkä

Kansanmusiikki-instituutti

84 Kokkolan ammattikorkeakoulun kansanmusiikkiosastolla perustetun Pöläkän riippakivenä saattaa olla se, että se on ”vain” vuosikurssibändi ja täten hajoaa omille teilleen jahka sen jäsenet koulusta valmistuvat. Tämä on sääli, sillä latteusautomaattina sanoisin tämän hieman pöhkösti nimetyn bändin musiikin olevan ”kiehtovan määrittelemätön keitos”. Vaan voi, osanneeko tuota muutenkaan luonnehtia? Kuusikon (johon kuuluu mm. Kuorosodan voittaneen kuoron johtaja Marita Pasanen) raikkaasti soundaava multi-instrumentalismi venyttelee perinnemusiikin saumoja häikäilemättömästi Kumman vian kaltaisista ilmiselvistä radiohiteistä pariin Mike Oldfieldin hyviltä hetkiltä kuulostavaan instrumentaaliin sekä huikean melodramaattiseen operetti-restauraatioon Saarijärven Paavosta, joka kuulostaa siltä kuin Edgard Varèse ja Reverend Bizarre olisi päästetty säveltämään Bohemian Rhapsodya. Bändin moniääninen laulu ei välttämättä ole mitään beachboysia, mutta parhaimmillaan tämä suora kailotus kuulostaa hyvinkin jylhältä. Päävokalistina loistaa Pasasen lisäksi Henri Uusitalo, jonka mahtaileva hevipaatos vain viimeistelee klangin. Pitkästä aikaa nykykamubändi, joka on lähtenyt tavoittelemaan pop-estetiikkaa, siinä hillittömän hyvin onnistuen. Jos neuvoisin jotakuta popnörttiä kuuntelemaan tämän vuoden kansanmusiikkitarjonnasta yhden levyn, ojentaisin hänelle Pöläkkää. (Mikael Mattila)

Tame Impala – Lonerism

Modular Recordings

88 Tame Impala pystyy perustelemaan nimensä antiloopin ketteryydellä, mutta mitään kesyä australialaismuusikko Kevin Parkerin varaan rakentuneessa yhtyeessä ei ole. Kakkosalbumillaan Parker vyöryttää ilmoille järeän ilmavia äänikollaaseja, joissa soi 1970-luku, mutta jollaisia vain 2010-luku voi synnyttää. Lonerism sukeltelee samoissa happoaltaissa Animal Collectiven kanssa, mutta käyttää äänikuvan vääristymiä lisämausteena sen sijasta, että tekisi keskittymishäiriöistä tavaramerkkinsä. Surrealistisimpienkin kuvaelmien pohjalta löytyy rouhea, mantramainen soitto, jota tuotanto murjoo riemukkaan kylmäverisesti. Vaikka sävellykset ovat lähinnä tekosyitä hukuttautua instrumentalisoinnin rimmikkoon, pitää kokonaisuus otteessaan. Levyn piilokauniit melodiat pysäyttävät ajan ja kaleidoskooppisina laajenevat kuvaelmat tekevät elämän aikakapselissa mielenkiintoiseksi. Parker onkin tekemisissä samojen voimien kanssa kuin Forest Fire viimevuotisella Staring at the X -mestariteoksellaan. Hän potkaisee kuulijan perspektiivin vinoon, repii kartat ja tarjoutuu sen jälkeen oppaaksi. Kun Lonerism virtaa sähkönä ruumiin läpi, ei tarjousta tahdo kyseenalaistaa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tilly and the Wall – Heavy Mood

Team Love Records

55 Pohjimmiltaan Tilly and the Wallissa kiinnostaa lähinnä yhtyeen konsepti. Tuhansista muista keskitason indiebändeistä poiketen yhtye höystää rytmiraitojaan steppinumeroilla. Suoranaiseksi taivaassa solmituksi liitoksi yhdistelmä ei kuitenkaan kasva. Vaikka ronskin kitara- ja konepohjan takaa kuuluvat tömistelyt ja naputukset ovat sinällään kiehtovia, jäävät elementit usein irrallisiksi. Yrittämisen voi palkita muutamalla lisäkuuntelulla, mutta kovin syvään suhteeseen ei yhtyeen neljäskään levy houkuttele. Varsinkin alkupuolella, hapuillessaan odottamatta Primal Screamin suuntaan, Tilly and the Wall huojuu lähellä kuilun reunaa. Levyn kuluessa yhtye löytää onneksi omimman tonttinsa, ja Echo My Loven, Youthin sekä Defendersin muodostama jylhänhaikea päätöstroikka herättää aidon kiinnostuksen. Vaikka Heavy Mood pinnistelee kohokohtiensa myötä niukin naukin plussan puolelle, alkaa orkesterille hahmottua lopullinen paikka mieleni musiikkikartalla. Haluaisin edelleen uskoa Tilly and the Wallin potentiaaliin, mutta tällaisten levyjen myötä yhtye mieltyy vastaisuudessakin vain ”bändiksi, jossa on se steppaaja”. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Ved – s/t

Adrian Recordings

77 Kuuntelin VEDin nimettömän albumin neljä kertaa ennen kuin otin selvää, mistä yhtyeessä on kyse. Sen instrumentaalisessa musiikissa oli harvinaista salaperäisyyttä, jota en halunnut häivyttää kaikenkertovalla googlauksella. Johtolankoja oli tasan yksi: kolmannen kappaleen nimi (Din egen spegelbild) ja sen alussa kuultava puhesample eivät olisi voineet vihjata yhtään vahvemmin rakkaaseen länsinaapuriimme Ruotsiin. Kun lopulta googlasin VEDin, totesin, että vain yhdellä yhtyeen jäsenellä on parta – lähes kaikilla sentään jonkinlaiset viiksiksi tulkittavat. Hämmästyin, sillä malmöläiseksi paljastuneen yhtyeen musiikki on erittäin karvaista. Se on samalla tavalla hauskaa kuin oikein iso ja pärisevä parta; siinä on sattumia italialaisista kauhuelokuvista, pyramidien katveessa svengaavista blues-kameleista sekä ruotsalaisista dokumenttielokuvista, jotka kertovat pienistä kalastajakylistä, 1900-luvun villaneulemuodista ja/tai kreikkalaisista amatööritähtitieteilijöistä. Levy ei voisi olla yhtään viileämmällä tavalla proge tai psyke, vaikka sen kanteen olisi painettu Pekka Laineen kuva. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Verma – Exu

Verma

80 Chicagolaisen stoner-kvartetin uusin julkaisu on kuin Amon Düül II keikkailemassa hikisellä prätkäklubilla kaljatuoppien pyörremyrskyä väistellen. Progeilu suoristuu pakostakin etuvetoiseksi riffittelyksi, kuin johonkin olisi kiire, mutta hitaat vaikuttaisivat yhä verenkierrossa. Näin tiivistyy oudossa aikaluupissa eteen ja taakse tahmeasti kelautuvaa nauhakaikujen sinfoniaa, parhaimmillaan raskasta kuin mannerlaattojen hankautuminen toisiinsa jossain siellä San Andreasin liitoksen tienoilla, mistä tällainen tavara normaalisti Tulee. Lyyriset teemat liikkuvat genrelle ominaisesti taas maailmanloppujen, hirmumyrskyjen ja räjähtävien vuorien tornadovyöhykkeellä. Raju levy, mutta saarnasiko esimerkiksi Led Zeppelin koskaan ilmastonmuutoksesta? Ei, senkin nörtit! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Johanna Kustannus julkaisee syyskuun alussa jatko-osan Kotiteollisuuden neljän vuoden takaiselle Sotakoira-cover-albumille. Mikko Karmilan tuottaman ja miksaaman levyn ensimmäinen single on tämä Appendix-laina.

Video ei ole enää saatavilla

Tame Impala – Apocalypse Dreams

Kevin Parkeriin henkilöityvä australialainen indiepsykedeliatulokas herätti innostusta kahden vuoden takaisella Innerspeaker-esikoisellaan, jonka julkaisi muun muassa Cut Copyn ja Ladyhawken levy-yhtiönä tunnettu Modular Recordings. Todd Rundgren -vaikutteinen kakkosalbumi Lonerism ilmestyy lokakuussa.

Video ei ole enää saatavilla

Blur – Under the Westway

Albumin viimeksi vuonna 2003 julkaissut Blur jatkaa asteittaista paluutaan. Brittipoplegenda julkaisi heinäkuun alussa singleinä kaksi uutta kappaletta, The Puritanin ja Under the Westwayn, jotka on kirjoitettu Lontoon olympialaisten päättäjäisiä varten. Tässä niistä jälkimmäinen.

Video ei ole enää saatavilla

No Doubt – Settle Down

Ska-popin suursuosikki palaa peräti yhdentoista vuoden mittaiseksi venähtäneeltä tauolta, jonka aikana laulaja Gwen Stefani ehti pyöräyttää kaksi sooloalbumia – ja kaksi lasta. Syyskuun lopussa ilmestyvän Push and Shoven ovat tuottaneet Mark ”Spike” Stent ja Diplo.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nowhere

Jack Tatumiin henkilöityvä yhdysvaltalainen dreampopyhtye löi komeasti läpi vuoden 2010 esikoisalbumillaan Geminillä. Nowhere on ensimmäinen single elokuun lopussa ilmestyvältä Nocturnelta, jonka julkaisee Captured Tracks. Suomeen Wild Nothing saapuu 11. marraskuuta.

Video ei ole enää saatavilla