Aina eteenpäin kulkeva Talk Talk.

1980-luvun alun syntsapopbändin, jonka laulaja toteaa jo ensilevyn julkaisun aikoihin lempilaulajakseen Otis Reddingin, suosikkibiisintekijäkseen Burt Bacharachin ja parhaaksi bändiksi Canin, ei voi kuvitella pysyvän kovinkaan selkeästi ajalleen tyypillisissä muoteissa. Lapsipsykologiksi aikonut Mark Hollis, basisti Paul Webb, rumpali Lee Harris ja kosketinsoittaja Simon Brenner perustivat Talk Talkin syntsapop-aallon lähestyessä huippuaan.

Kymmenen vuoden mittainen ura alkoi lähes hännystelevien soundien parissa, mutta siitä alkoi kehityskaari, jollaisia on nähty populaarimusiikissa vain muutama. Sen ääripäät, The Party’s Over ja Laughing Stock, ovat täysin eri ulottuvuuksista kotoisin. Vain Mark Hollisin dramaattinen tenoriääni yhdistää niitä.

Viisi hienoa levyä, mutta ne kaikki ovat niin erilaisia! Mihin niistä juuri sinun tulisi tutustua? Onneksi Nuorgam voi auttaa tässä, vaikka senssipalstamme perustaminen peruuntui jo ennen julkistamistaan serverin kaaduttua täytyttyään luovien yksinäisisten musiikkikriitikoiden profiileista. 

De La Soul oli usein oikeassa, mutta kerran hekin erehtyivät: the magic number on itse asiassa five.

Viiden kysymyksen testi: mikä Talk Talk -levy sopii minulle parhaiten?

1. Lauantai-iltaani kuuluu…

a) Kiireinen klubi tanssilattioineen vailla turhia syvällisyyksiä
b) Luotettavan kaveripiirin kotibileet, joista siirrymme bilepaikkaan
c) Hienostuneen keskustelun sävyttämä illallinen
d) Hiljentyminen ja meditaatio teepannun seurassa
e) Syvällinen filosofinen mietiskely, pään kaljuksi ajeleminen

2. Unelmadeittini on…

a) Simon LeBon

b) Se Korkeasaaren nuori eläintenhoitaja
c) Florence Nightingale
d) Dalai Lama
e) Michel Foucault

3. Eniten inhoamani käytöspiirre on…

a) Turha puhuminen
b) Kovasydämisyys
c) Syntetisaattorifetisismi
d) Hengellisyyden puute
e) Turhamaisuus, kevytmielisyys ja ilo

4. Lempijuomani on…

a) Mikä olikaan halvinta?
b) Punaviini ja omat kyyneleeni
c) Luomutee tai itse ideoimani viidenkymmenen vihanneksen smoothie
d) Kirkkaasta vuoripurosta soljuva vesi (myös kastemalja sopii)
e) Ayahuasca

5. Pahin pelkoni on…

a) Ettei jatkopaikkaa löydy
b) Ettei mielitiettyni huomaakaan minua
c) Ettei kukaan ajattele lapsia
d) Kirkkojen julkisivuremontin budjettileikkaukset tai ohjelmansiirtoketjun mittaustauko kesken meditaationauhan
e) Massiviset luonnonmullistukset tai puun kaatuminen ikkunasta sisään

Eniten A-vastauksia: The Party’s Over (1982)

76 Bileet loppu? Hmm, kun syntsapopin kaanonissa oudon aliarvostettu nimibiisi ampaisee käyntiin, efekti on kylläkin päinvastainen. Se on myös ainoa kerta, kun Talk Talkin levyn sisällön voi arvata ensimmäisistä kymmenestä sekunnista, mutta niinhän suuri osa popmusiikista toimii.

Mutkat on vedetty suoriksi, tai todennäköisesti niitä ei missään vaiheessa ole edes ehtinyt muodostua. Turhia syvällisyyksiä ei myöskään tarvitse odottaa, mutta kenkävalinta on syytä tehdä harkiten – vaikka levyn A-puoli ei lyö Rion vastaavaa tykitystä pois laudalta, nimibiisi, It’s So Serious, Today ja Hate lätkivät koukkuja sen minkä ehtivät.

Myöhemmin bändi teki selväksi, että The Party’s Over oli suuri kompromissi, ja tarkoituksenmukaiset siirrot tehtiin heti seuraavalle levylle. Have You Heard the News saisi suuntaa-antavan aseman uudessa tyylissä. Mutta The Party’s Over on yhä bilevalmis paketti, eikä lähellekään niin huono kuin joskus annetaan ymmärtää.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten B-vastauksia: It’s My Life (1984)

84 Duran Duranin entiseltä lämppäriltä tuskin odotti klassikkolevyä? It’s My Life kuitenkin nousee heittämällä kaikkien järkevienkin odotusten yli. Simon Brenner päätti lähteä ennen levyntekoa, ja multi-instrumentalisti Tim Friese-Greene liittyi epävirallisena jäsenenä bändiin. Hänestä tuli vuosien mittaan Hollisin tärkein yhteistyökumppani.

Kaikella kunnioituksella The Party’s Overia kohtaan on todettava, että hienostuneemmat bileet alkavat vasta, kun Dum Dum Girlin moniosainen rytmi ja kevyen rymisevä kertosäe pyyhkivät lattiaa Talk Talkin koko siihenastisella tuotannolla. Sen jälkeen iskee levyn monipuolisuus ja laatu: näissä yhdeksässä laulussa ei ole yhtään väliinputoajaa. Niin paljon kuin nimibiisi onkin saanut rakkautta Nuorgamissa, The Last Time ja Call in the Night Boy ovat lähes yhtä loistokkaita: moniulotteisempia, kehittyneempiä mutta yhä tappavan suoria iskuiltaan.

Slovaripuolella koetaan myös huomattavaa kehitystä: Renee on synkkä ja dramaattinen kuuden minuutin matelija, Tomorrow Startedin melankoliassa ja Does Caroline Know’n tematiikassa voi nähdä paljon viitteitä siitä, kuinka Talk Talk tähtäisi vieläkin korkeammalle kuin tämän unohdetun klassikkolevyn tasolle.

Niin, mitäs ehjän ja syvällisemmän kokonaisuuden jälkeen sitten tekisi?

Video ei ole enää saatavilla

Eniten C-vastauksia: The Colour of Spring (1986)

87 …no, esimerkiksi hieman kokeellisemman mutta vähintään yhtä vahvan levyn. Studiossa alkaa olla kiireistä The Colour of Springillä, kun parhaimmillaan viisi soittajaa on vastuussa pelkästä rytmiosiosta. Jotain tahdottiin myös jättää pois – syntsaa ei löydy enää ollenkaan, ja se päätös tulisi pitämään vastedeskin.

Kaksi hiljaista ja odottamatonta hetkeä avaa valtavasti lisää maastoa: April 5th ja Chameleon Day luopuvat rytmisoittimista ja lähtevät käsi kädessä kohti Pyhän Augustiniuksen kirkkoa paremman ambienssin toivossa. Vielä pari vuotta menisi, ennen kuin EMI suostuisi rahoittamaan näiden kappaleiden tyylisen levyn – nyt pysytään vielä popin parissa.

Mutta ei se kuulosta enää juurikaan tavanomaiselta popmusiikilta. Melodioiltaan kyllä, mutta instrumentaatio alkaa muistuttaa orkesterilämpiöstä varastettujen soitinten listaa. 

Aiemmalle koukuttelulle täällä ei anneta enää paljoakaan painoarvoa. Kunnianhimoisemmat numerot ovat aiheiltaan astetta alakuloisempia ja myös levyn parasta antia. Näistä Living in Another World juoksee kruunu päässä kauimmaksi: polyrytmien ja hyökkäysvalmiudessa olevan urun tuoma etukeno asettaa Talk Talkin muuan toisen, puhuvista päistä koostuvan bändin eurooppalaiseksi vastineeksi. Harppujen ja särisevän kitaran kannattelema I Don’t Believe You tarjoaa dramatiikkaa hitaammassa tahtilajissa.

Kanonisoitu näkemys levystä taiteellisemman ja popimman uravaiheiden yhdistäjänä vaatii hieman tarkastelua. On aivan totta, että suurin osa The Colour of Springistä on vielä hyräiltävissä, mutta helpoiten lähestyttävä materiaali tuntuu myös yllättävän hengettömältä ja yksiulotteiselta. Kummatkin hittisinglet, Life’s What You Make It ja Give It Up, eivät kiipeä kyseisen esteen yli. Musiikillisesti en valita kummastakaan, mutta yksiulotteinen sanoma on akilleen kantapää aina erittäin vakavan oloiselle bändille.

Valitettavasti huteja on useampia. Happiness Is Easyn lapsikuoro on osittain hellyttävä, mutta todella kömpelö, eikä Living in Another Worldin häiritsevä, sanaton taustalaulu tuo myöskään lisäarvostusta.

Kirkasotsaisuus oikeutetaan viimeisellä yrittämällä, kun Time It’s Time luo sittemmin profeetalliselta tuntuvia vastapareja. Valtavat kertosäkeet hukutetaan Carl Orffin O Fortunaa muistuttaviin, tuhoa ennakoiviin altaisiin, mutta lopulta kourallinen nokkahuilunsoittajia pääsee karkuun mitä viattomimman kolmen nuotin melodian kanssa. Uhkarohkea sucker punch, ja paperilta luettuna jälleen paatoksen rajamaille osuvaa, mutta toimii aivan uskomattoman hyvin.

Pienestä varautuneisuudesta huolimatta The Colour of Spring oli suurenmoinen onnistuminen – tai oikeastaan aika lailla lasten leikkiä seuraavan levyn näkökulmasta.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten D-vastauksia: Spirit of Eden (1988)

98 Kun biisinkirjoitukseen kyllästyy, on hyvä vuokrata kirkko. Sinne voi kutsua muusikoita improvisoimaan kynttilänvalossa, viettää reilu vuosi kasaamalla nauhaviidakosta uudenlaisia ääniveistoksia, tehdä levy-yhtiön pomon lääkäristä huomattavasti rikkaampi, peruuttaa kaikki live-esiintymiset, saada aikaan oikeusjuttu ”liian epäkaupallisesta levystä” – ja jäädä musiikin historiaan keksimällä uusi tyylilaji.

Vuodesta 1988 eteenpäin Talk Talk hylkii perinteisiä kappalerakenteita kuin väärältä veriryhmältä saatua siirrettä. Se aloittaa säkenöivän polkunsa puhtaasta hiljaisuudesta, joka rikotaan kirkonmenot keskeyttävillä ujeltavilla huuliharpuilla. Mark Hollis kuiskaa ensimmäiset sanat vasta lähellä kolmen minuutin rajapyykkiä; siinä vaiheessa moni Talk Talkin alkuajan biiseistä olisi jo ehtinyt loppua.

”Oh yeah, the world’s turned upside down” – n
ähtävästi vitsailu ei päässyt vieläkään prioriteetiksi, koska maailma kääntyy todellakin ylösalaisin, tai ainakin sisäänpäin. Verrattuna Talk Talkin viisi vuotta aiempaan tuotantoon, tätä ei voi kuvitellakaan saman bändin työksi.

Levyn kauneus on yhä tyrmäävää ja nöyräksi tekevää: lumoava Eden avautuu The Rainbow’n päättävistä kitaranuoteista kuin nopeutetun luontovideon terälehdet ennen kuin Desire yllättää vielä suuremmin elein – tunnelma pirstaloituu kahden rumpalin ja meluaallon hyökätessä takavasemmalta. Nuo kolme kappaletta muodostavat kahdenkymmenen minuutin mykistävän kokonaisuuden, eikä kyseiseltä tieltä siirrytä minnekään, kun loppulevyä sulostuttaa Inheritancen ylevyys, Talk Talkin musertavin ja kaunein veto I Believe in You ja lopullinen kiitollisuudenjulistus nimeltä Wealth.

Spirit of Eden ei kuitenkaan Mark Hollisin mukaan ole enempää kuin humanitaarista musiikkia. Se armon ja lohdun määrä mitä neljäänkymmeneen minuuttiin saadaan mahtumaan on kuitenkin hämmentävä.

Jos joku nyt vielä miettii, niin tämä liki täydellinen kokonaisuus lienee se ensimmäinen postrock-levy. Se teki allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen herkässä iässä, mutta sekään ei ole Talk Talkin korkein saavutus.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten E-vastauksia: Laughing Stock (1991)

100 Hei, mahtavaa nähdä tuttuja! Tämä on minunkin valintani. Ai niin, pitää olla melko vakavalla mielellä nyt…

Tässä valtavassa äänimassassa on helvetisti pieniä palasia, ja sitä on mahdotonta rajata mihinkään tyyliin: se on jo pintapuolisesti näiden määritelmien ulkopuolella. Ajallisesti sen määrittely pysyy yhtä lailla helvetin hankalana. Mikä tahansa hetki viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta kuulostaa järkevältä.

Jos Spirit of Eden tuntui siistityltä ja vapauttavalta, Laughing Stock on vaihdellen joko tahriva tai kieroutunut. Sen lähes kestämätön jännite purkautuu usein häiritsevillä tavoilla, jos ollenkaan. Useammin joutuu kasvotusten kuuntelukokemuksen tuottamien jatkuvien patoutumisten kanssa. Parhaana esimerkkinä tästä tarjottakoon pahamaineinen nauhankatkaisu-lopetus Ascension Dayn jylinälle.

Tällä levyllä pienetkin halkeamat näkyvät ilmeisen tiedostetusti, ja harvat teemat tuntuvat ennalta suunnitelluilta, toisin kuin Edenin loppuunsa hiotussa kokonaisuudessa. Sen tietää jo Myrhhmanin tilkkutäkkimaisesta rakenteesta – useimmat nuotit tuntuvat osuvan sattumanvaraisiin kohtiin kuin sadepisarat. Eikä sekään tunnu paljolta Tapheadin rinnalla, missä mustaa vettä hyökyvästä ambientmerestä pilkistelee tuomiopäivän trumpetteja.

Maalailevuus saavuttaa huippunsa After the Floodin ulvovassa feedback-soolossa, jota kuunnellessa voi visioida murtuvia patoja ja valtavia vesimassoja. Musiikkia, joka saa ihmisen tuntumaan piskuiselta. Tuudittelua ei ole tarjolla New Grassin loisteliaan lasihymnin tuolla puolella, vaan uran päättävä Runeii koostuu kaukana säksättävän kirjoituskoneen, pianon ja kaikuvan kitaran verkosta. Se on poikkeuksellisen karu ja nöyryyttävä hetki, mutta täydellinen levylle, joka on soundtrack elämän epämukavammille realiteeteille.

Pidät sitä sitten hyvänä tai huonona asiana, niin luulen, etten kirjoittaisi musiikista yhtään mitään, ellen olisi kuullut Laughing Stockia, jonka jokainen sekunti on latautunut jostain tuntemattomasta voimasta. Eikä se vieläkään kuulosta juuri miltään muulta musiikilta.

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Talk Talk – hittejä manageriportaan pyynnöstä.

Tarina on tuttuakin tutumpi. Bändi on studiossa, levyn raidat lähes purkissa ja joku sikaria pureva levy-yhtiöpamppu tai tuottaja miettii, että levy tarvitsee sinkun. ”You know… for the kids!”

Black Sabbathin Paranoid tulee ensimmäisenä mieleen. Sävelletty studion nurkassa, kun tuota aikaa nyt sattui olemaan…

Talk Talkin kohdalla asialla oli bändin manageriosasto. Mark Hollis ja Tim Friese-Greene ottivat haasteen vastaan.

Life’s What You Make It kasattiin erilaisista ilmassa olleista palasista The Colour of Springin viime metreillä. Rumpukuvio referoi Kate Bushia ja pianon bassokulku svengaa kuin hirvi suonsilmässä. Talk Talkin funk on ihanan tervaista ja raskasta. Upottavaa. Kappaleen kruunaa loistava kitarariffi.

Mark Hollisin sanoitus on klassista hölynpölyä. Se on varmasti kirjoitettu vartissa. Otetaan fraasi ”life’s what you make it” suoraan painajaisten elämänhallintaoppaasta ja ladotaan sen perään jonoon itsestäänselviä riimejä.

Ei se mitään. Tärkeintä on se, että hölynpöly vedetään kiihkolla.

Life’s What You Make It oli minulle porttihuume Talk Talkin maailmaan, johon upposin totaalisesti viimeistään Laughing Stockin myötä. Colour of Springin aikuispoppi jää usein levyä edeltäneen romanttisen synapainotteisen popin ja sitä seuranneen täysivaltaisen taiteilun varjoon. The Colour of Spring on kuitenkin hieno levy ja Life’s What You Make It suorastaan upea lisä pakon edessä tehtyjen popmestariteosten kaanoniin.

Video ei ole enää saatavilla

A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan yhdeksäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu The Flying Lizardsin Sex Machine, joka oli listan 29:s. Kappaleen videon voit katsoa tästä.

Vuoden 1984 Top 30 (no okei, Top 29)

1. A-Ha – Take on Me
2. Don Henley – The Boys of Summer
3. Talk Talk – It’s My Life
4. Van Halen – Jump
5. Prince – When Doves Cry
6. The Cars – Drive
7. Cocteau Twins – Lorelei
8. The Replacements – Unsatisfied
9. Echo & the Bunnymen – The Killing Moon
10. Bronski Beat – Smalltown Boy
11. Sade – Smooth Operator
12. Bruce Springsteen & The E Street Band – Dancing in the Dark
13. The Smiths – What Difference Does It Make?
14. Alphaville – Forever Young
15. The Chills – Pink Frost
16. Bryan Adams – Run to You
17. Modern Talking – You’re My Heart, You’re My Soul
18. U2 – The Unforgettable Fire
19. Corey Hart – Sunglasses at Night
20. Madonna – Material Girl
21. The Style Council – Shout to the Top
22. Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)
23. Nik Kershaw – The Riddle
24. The Jesus & Mary Chain – Upside Down
25. Killing Joke – Eighties
26. The Minutemen – Corona
27. Propaganda – Dr. Mabuse
28. Scritti Politti – Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)
29. The Fall – C.R.E.E.P.

Linkki soittolistaan tästä.

Mark Hollis (edessä) on mies, joka piristyy eläintarhassa.

Talk Talkin It’s My Life saattaa olla kaikkien aikojen paras It’s My Life -niminen kappale. Samalla nimellä ovat operoineet ainakin The Animals, Dr. Alban, Agnostic Front ja tietenkin Bon Jovi, vaihtelevin tuloksin.

Silti yksikään muu It’s My Life ei kykene suodattamaan sinällään kliseistä otsikkoa ja aihetta popklassikoksi niin onnistuneesti kuin Mark Hollis yhtyeineen. Vaikka yhdistäähän tätä ja Bon Jovia toki massiivisen maailmojasyleilevä kertosäe, jonka voi kuvitella niin monen fanin kaulatusten kailotettavaksi stadionin pimenevässä illassa.

Talk Talk tosin rakentaa kliimaksia Bon Jovia tyylitajuisemmin. Säkeistö tulee esiin hiljalleen, nousee nostattavaan bridgeen ja lopulta purkautuu Hollisin ulinaan: ”It’s my life, don’t you forget”.

Ja onhan John Bongiovi Jr:n stailatulla amerikkalaisen rokkarin arkkityypillä ja Hollisin introvertillä kuikelomaisuudella eroa kuin Timo Soinin ja Eva Biaudet’n näkemyksillä pakkoruotsista. Kun taas katsoo Hollisin liveolemusta 1980-luvun puolivälistä, ovat pyöreät aurinkolasit ja silmillä hapsottava tukka melko ilmiselvää ysäriä.

Talk Talk olikin aina vähintään viisi vuotta aikaansa edellä. Sen lisäksi, että bändi teki uransa loppupuolella post-rockia vuosia ennen kuin termi edes keksittiin, oli It’s My Lifessakin jotain sellaista, joka ei puhutellut aikalaisia – ainakaan Britanniassa.

Yhdysvalloissa kappale sai ilmestymisvuonnaan hieman paremman vastaanoton ja nousi jopa klubilistojen ykköseksi, mutta jonkinlaisen hittistatuksen se sai vasta vuonna 1990, kun se julkaistiin uudelleen kokoelman kylkiäisenä – ja sinkkuna jo kolmatta kertaa. Tällöin bändi oli tosin jo muuttanut tyylinsä impressionistisempaan ja minimalistisempaan suuntaan.

”Funny how I find myself in love with you
If I could buy my reasoning I’d pay to lose
One half won’t do I’ve asked myself
How much do you commit yourself?”

It’s My Lifen teema on melko tavanomainen, mutta Mark Hollis ei alentuisi edes näin tarttuvan pophitin edessä menemään siitä aidan matalimmasta kohdasta. Sillä vaikka laulun voi nähdä kommentoivan itsenäisyyden tarvetta parisuhteessa, on siinä myös viitteitä rakkaudesta, joka jää vaille vastausta.

”It’s my life Don’t you forget
It’s my life It never ends”

Hollis laulaa olevansa kiintynyt johonkuhun, muttei selkeästi tiedä miten päin olla. Hän pohtii jatkuvasti miten vakavasti tämä rakkauden kohde asian ottaa. Samalla hän kohdistaa epävarmuuden myös itseensä: ”I’ve asked myself”. Kertosäke viestittääkin yhtä aikaa liiallisen sitoutumisen vaarallisuutta sekä sitä, ettei päähenkilön päähän tunnu muuta pohtimista mahtuvan.

”Funny how I blind myself
I never knew if I was sometimes played upon
Afraid to lose, I’d tell myself what good you do
Convince myself”

Toisessa säkeistössä Hollis vaikuttaa viisastuneen, eikä anna enää menettämisen pelon saattaa häntä tilanteeseen, jossa hän tulee petetyksi. Onko säkeistö kuitenkin jo kyynisyyden kyllästämä – onko henkilö jo siinä ahdistavassa tilanteessa, ettei anna itsensä enää rakastua keneenkään?

Silti kertosäe palaa aina yhtä voimaannuttavana ja luo kuvan, että elämän polut ovat lopulta vain jo ainoastaan henkilön itsensä käsissä. Yksi nerokkaimmista asioista kappaleessa onkin juuri tämä kertosäkeen merkityksen muuntuminen kappaleen edetessä. ”It’s my life, don’t you forget”. Ja mehän emme unohda.

It’s My Life on niin ikään maailman paras neliminuuttinen musiikin keinoin tehty luontodokumentti. Eläinten oikeuksien puolestapuhujina ja hanakoina perinteisten musiikkivideoiden vastustajina tunnettu orkesteri sisällytti kappaleen videoon lukuisan määrän videomateriaalia luontofilmeistä.

Välillä kamera zoomailee eläintarhassa käyskentelevään vakavaan Mark Hollisiin. Vaikka minua kyllä ihmetyttää, miten kukaan voi norsujen ja kirahvien keskellä noin murjottaa. Kenties Hollisin hahmo on yrittänyt piristää itseään pienellä visiitillä eläintarhaan, mutta muistanutkin, että täällähän hän rakastettunsakin kanssa kävi? Vai päänniikö eläinten ystävää itse eläintarha instituutiona?

Hollisin suun eteen ilmestyvä musta palkki taas alleviivaa bändin teesin: mehän emme auo suitamme musavideoilla.

Loppua myöden tulkintani kertosäkeen merkityksen muuntumisesta saa tosin tukea, sillä Hollisin kivikasvoillakin alkaa pikkuhiljaa värehtiä hymynkare. Ehkä virtahepoperheet, orangit, flamingot ja lopun iltaruskoa vasten piirtyvä kengurunpoikanen saavat kuin saavatkin Hollisin hyvälle tuulelle.

It’s My Lifen videon viestihän on siis selkeä: menkää ihmiset eläintarhaan, se piristää!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Koska syntymäaikani asettuu vasta It’s My Lifen kolmannen singlelohkaisu tienoille, elin aluksi siinä käsityksessä, että No Doubtin versio kappaleesta on se alkuperäinen. Vaikken Gwen Stefanin tulkinnasta erityisemmin pidäkään, on bridgessä ja kertosäkeessä jotain viehättävän kasarimadonnamaista. Ja onhan tuo kertosäe tässäkin aivan ylimaallinen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Vieläkin ylimaallisempi on tosin tämä Talk Talkin itsensä livetulkinta vuodelta 1986. Vaikea on keksiä kovinkaan monta hienompaa asiaa kuin Mark Hollisin äänialan rajoilla huojuva tulkinta ja energia.

Video ei ole enää saatavilla