Scott Walker. Ei ollut tunnettu rumuudestaan.

Jonkin aikaa sitten kuulin 14-vuotiaan Scotty Engelin ensinauhoituksen nimeltä When Is a Boy a Man. Kävi ilmi, että kappaleen nimi on todellakin hyvä kysymys: jo tuossa iässä laulajan ääni on häkellyttävä, aikalaisiaan paljon kypsempi baritoni. Englantiin muuttanut, Ohiosta kotoisin oleva Noel Scott Engel ei voinut välttyä menestykseltä. Ei tuollaisen äänen kanssa! Kuin tähtiin kirjoitetulla tavalla The Walker Brothers -niminen nuorukaistrio nousi Englannissa listojen kärkeen muutaman vuoden ajaksi. Hetken aikaa Scott, Gary ja John olivat yhtä tunnettuja kuin The Beatles.

Mutta julkisuus ei koskaan sopinut Scott Walkerille. Jo bändin noustessa teini-idolien kastiin nähtiin useita odottamattomia, syrjään vetäytyvän persoonan ilmentymiä. Bändärit jäivät Johnin ja Garyn armoille. Genet’n tai Sartren kirjaa mukanaan kantamalla jotkut saattoivat päästä lähemmäksi menestyksen pinnallisuutta hylkivää, usein syvästi masentunutta Scottia. Näistä yksinäisyyden syövereistä syntyi musiikkia, jonka faneihin voidaan lukea muun muassa Jarvis Cocker, Brian Eno, David Sylvian, Marc Almond, Julian Cope, Tindersticks, Radiohead ja David Bowie, joka coveroi useampia Walkerin kappaleita uransa alkuvaiheessa ja myönsi Lodgerin ja Scary Monstersin olevan vahvassa kiitollisuudenvelassa Nite Flightsille.

Artistiselta kannalta mietittynä voi käydä vaikeaksi löytää hankalampaa kuvailtavaa. Walkerin musiikki on yhtä aikaa ylettömän tunnelatauksen ja ilmaisun kannattelemaa, mutta teatraalisuudessaan hurjimmillaan lähes täysin abstraktia. Lähestymisen avuksi tuodaan siitä syystä Walker Brothersin lauluja, siilä tuotannosta löytyvät niin ensimmäinen, teatraalinen vaihe kuin myöhempi, hankala ja kokeellinen suunta. Meidän tarvitsee vain katsoa sydäntensärkijätrion alku- ja loppupistettä. Ensimmäistä reittiä kulkijoille ovenavausmusiikkina voidaan laittaa yksi Walker Brothersin suurimmista hiteistä, Make It Easy on Yourself, ja saamme pienen suuntaviitan Scottin soolouran ensimmäiseen vaiheeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Soolouralleen lähdettyään Walkerin suurin vaikute tuli Englannin kanaalin toiselta puolelta gallialaisen angstin mestari Jacques Breliltä, jonka tuotannosta noukittiin soololevyille kymmenisen eriskummallista numeroa. Walkerin hurrikaanibaritonin käsissä nuo laulut pysyivät orkesterivoittoisina, massiivisten ahdistuksen portretteina – se tuskin yllättää, ettei psykedelian ajan saavuttama Englanti oikein tiennyt mitä tehdä, vaikka aluksi entisen bändin suosio kannattelikin levynmyyntiä kiitettävästi. Mutta vuosi vuodelta entinen teini-idoli vajosi yhä syvemmälle unohdukseen, julkaisten 1970-luvun puolivälin tienoilla neljä lähes kuuntelukelvotonta levyä.

Uran toinen vaihe alkoi vasta vuonna 1978, mutta 35 vuotta myöhemminkin se tuntuu shokeeraavalta. Walker Brothers päätti vuonna 1975 aloittaa alusta, ja vuoden sisään kuultiinkin kaksi epätasaista mutta hyvin myynyttä levyä. Seuraavaan vuoteen mennessä jäsenet olivat saaneet toisistaan toisen kerrankin tarpeeksi ja päättivät lähteä omiin suuntiinsa viimeisen jäähyväislevyn jälkeen.

Hittikimaran sijaan kaikki kolme kasasivat omia kappalettaan levylle nimeltä Nite Flights. Siinä vaiheessa Scott Walker heitti pois kaiken sen mistä hänet oli tunnettu. Nuo neljä kappaletta olivat post-punkin tuolla puolella: riipivä avant-discovirsi Shutout, uhkaava mutta täydellinen Nite Flights, kuusiminuuttinen Pinochetin kidutuskammio The Electrician ja happoinen noisefunk-turpiinveto Fat Mama Kick aloittavat uran toisen ja huomattavasti haastavamman vaiheen.

Vai miltä tämä teistä kuulostaa?

Video ei ole enää saatavilla

Vaihe I: 1967–74

Scott (1967)

86 Jo ensimmäiset askeleet soolouralla tuntuivat huomattavasti oudommilta ja röyhkeämmiltä kuin mitä Walker Brothers olisi koskaan esittänyt. Lähes jokainen laulu vuotaa sydänverta tai käy läpi erilaisia irvokkaita sieluntuskia orkesterin vahvistaessa ylitsevuotavaa tunnemaailmaa.

Suurin pommi tiputetaan heti aluksi. Megalomania on varsin pieni sana kuvaamaan Mathildea. Ratsuväki hyökkää päälle heti ensisekunneilla. Viimeinen säkeistö vie helvettiin ja sieltä ulos. Tyrmistyttävä nostatus heittää keskelle yhtä euforisimmista lopetuksista millekään biisille koskaan. Draaman tasoa ei voi edes kuvailla sanoin, ja tyrmistystä vielä vähemmän. Popmusiikkia? Ei helvetissä. Mutta ainakin kaikki tärkeimmät elementit on lyöty pöytään heti kerralla.

Kaksi Walkerin omista kappaleista on levyn vahvinta materiaalia. Montague Terrace ja Such a Small Love todistavat kuinka hyvin esikuvien tunnelataukset ja melodiat oli jo tässä vaiheessa sisäistetty. Kaiken kaikkiaan yhdeksän numeroa oli lainattuja, ja niiden käsittelytapa hyvin samanlainen: Jacques Brelin kuoleman ja irstauden peittämät kappaleet säilyttivät intensiteettinsä ja valmiiksi melankoliset balladit tulkittiin itkunsekaisina katumustöinä.

Iso miinus Scottille siitä, että neljästä viiteen biisiä levyllä tuntuu pelkältä täytteeltä. Se on pieni mutta silmiinpistävä tahra uran ensimmäisessä vaiheessa.

Video ei ole enää saatavilla

Scott 2 (1968)

93 Scott päätyi jotenkin brittilistojen kolmannelle sijalle. Se kertonee enemmän Walker Brothersin suosiosta, mutta Scott 2 sisälsi jopa hittisinglen, ja valtasi listan ykköspaikan joksikin aikaa.

Jos ensilevy oli yksinäinen, juopunut ja yllättävän mieltynyt kalanpäihin, ainakin täällä saa aikaa viettää kaikenkarvaisen joukkion kanssa. Karvakasojen kohtalot vaihtelevat: poikkeuksellisen ilkeä naisvihakabaree-numero The Girls and the Dogs päättyy koiran kannalta ikävästi.

Brel-coverit kytkeytyvät vahvasti teatraaliseen fantasiointiin, mutta tarkempi katsaus osoittaa levyn olevan häikäilemättömän groteski, ja suurimman osan ajasta myös hurjan misogynian kourissa. Jos The Girls and the Dogs kuvasi naiset syöjättärinä, niin The Girls from the Streets näkee kaiken kauppatavarana ja manipulaatiolla saavutettavana – kyyneleetkin ovat vain nesteeksi tiivistyneitä valheita. Tango nimeltä Next on mitä irvokkain hyväksikäyttö-, irstaus- ja uhrifantasia. Täällä lupaukset tehdään tippurin oireita tuijottaen, ja itsensä tuleen sytyttäminen on ainoa tapa kumartaa ja poistua sadistisen seksin näyttämöltä – Nextin kertojan tapauksessa tuo näyttämö käsittää koko elämän. (Tosin Walkerinkin versio on melko konservatiivinen verrattuna The Sensational Alex Harvey Bandin hulluuteen.)

Levyn single Jackie kuuluu Brel-covereiden eliittiin, vaikka BBC läimäytti esityskiellon oopiumin ja transvestismin kuvausten takia. Tim Hardinilta lainataan tällä kertaa Black Sheep Boy, ja versio lienee paras olemassa olevista. Mutta Walker loistaa omilla biiseillään. The Amorous Humphrey Plugg on väsyneen perheenisän yöllinen seikkailu punaisten lyhtyjen alueella, ja Plastic Palace People käy kolkuttelemassa niitä ovia, joista kuljettaisiin uran toiseen osaan. Viimeiset neljä kappaletta häviävät pakostakin laadussa, mutta valinnat ovat tällä kertaa viisaampia ja Walker antaa niille kaikkensa. 

Intensiteetti on kaikin puolin rajuin ensimmäisestä neljästä levystä, ja sen saattelemana Scott 2 on niistä myös paras.

Video ei ole enää saatavilla

Scott 3 (1969)

77 Kolmas räävitön kiekko ei kuulunut enää suunnitelmiin, vaan teemat kevenevät muutaman pykälän. Epätasaisuus tulee yhä pistävämmäksi kuin ennen, erityisesti levyn alkupuolen loiston vuoksi.

Viisi klassikkoa, monumentaalinen It’s Raining Today, leikkisä Copenhagen, Rosemaryn kotipainajainen, outo epäilyttävä Big Louise ja ratsuväen paluu We Came Through, avaavat Scott 3:n vahvasti, mutta pian vauhti hiljenee pahemman kerran. Butterfly, Winter Night ja Two Weeks Since You’ve Been Gone käyvät suoraa tietä unohduksen kaivoon, josta niitä ei yleensä jaksa noukkia kuunneltaviksi. Loppupuolelta vain haudan takaa kostonsa saavuttava Funeral Tango tarjoaa tarpeeksi palaten edellisen levyn vainoharhaiseen luottamuspulaan. Niin hyvältä kuin ajatus Brelin Ne Me Quitte Pasista tuntuukin Walkerin laulamana, versio on turhin kaikista lainakappaleista. Väsymyksen sävyttämä levy ei kykene ylläpitämään standardeja, mutta sen parhaissa lauluissa löytyy yhä ikivihreyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Scott 4 (1970)

86 Myyntiluvut alkoivat käydä huolestuttavan pieniksi. Syystä tai toisesta singlejulkaisut jäivät tekemättä, ja yksi Scottin kehutuimmista levyistä jäi kokonaan listojen ulkopuolelle. Yleensä tämä levy nostetaan ylimmälle sijalle ensimmäisestä neljästä.

Olen vahvasti eri mieltä: Scott 4 on ehkä muita tarkempi kuvaus artistista itsestään, mutta siinä ei ole samaa elinvoimaa kuin kahdessa ensimmäisessä levyssä. Vasta-argumentteja on toki helppo keksiä: kokonaisuutena tämä on niistä tasalaatuisin, ja kun biisilistasta löytyy Ingmar Bergmanin inspiroima The Seventh Seal, futuristinen Boy Child ja upea Duchess, on ymmärrettävää, että joillekin tässä tiivistyy Scott Walkerin henki. Mutta levyn tahti pysyy jatkuvasti keskitempoisena ja puuduttaa kuulijaa aika ajoin. Myös äänimaailma käy sameaksi, eivätkä Angels of Ashes, On Your Own Again tai Get Behind Me ole mitenkään persoonallisia, vaan pahaenteisiä merkkejä pian alkavasta laskusuhdanteesta.

Hero of the War taas on kaikkea muuta – nuoren sotasankarin vastaanottokuvaus on täynnä pistäviä yksityiskohtia äidin tuskasta, uskottomasta naisesta ja sotilaallisen ihannoinnin typeryydestä. The Old Man’s Back Again (Dedicated to the Neo-Stalinist Regime) menee vielä pidemmälle, osoittaen että Walkerin kunnianhimo oli kulkenut repivän barokkipopin ulkopuolelle.

Pienistä vioistaan huolimatta Scott 4 on yhä essentiaalinen levytys, eikä sitä kannata jättää hankkimatta.

Video ei ole enää saatavilla

’Til the Band Comes In (1970)

73 Walker oli pulassa Scott 4:n tipahdettua unohduksiin heti julkaisunsa jälkeen. Levy-yhtiön painostus hittijulkaisuun alkoikin kasvaa.

Walkerin 1970-luvun levyistä vain ensimmäinen, ’Til the Band Comes In, kestää päivänvaloa. Kymmenen kappaletta alkuperäismateriaalia ja muutaman coverin sisältänyt levy ei vieläkään ole artistin itsensä suosiossa, eikä sen materiaali pärjää edellisten levyjen parhaimmistolle kaiken aikaa, mutta ei se ansaitse tuntemattomuuttakaan.

Alkuperäisistä Little Thingsin turmakuvailun voitokas tömistely ja Thanks for Chicago Mr. Jamesin namusedälle osoitettu jäähyväiskirje pitävät pintansa parhaiten. Stripparitarina Joe tulee vahvasti perässä (hmm), ja Cowbells Shakin’, Jean the Machine ja Time Operator ovat nekin kuuntelunsa ansainneet.

Coverpuolella saadaan suunnilleen 50/5 -annos erinomaisuutta ja kamaluutta. Jimmie Rodgersin It’s Over ansaitsee kunniaa, kun taas Kenny Rodgersin Reuben James on puhtaasti kamala. Siitä voinee päätellä, ettei ’Til the Band Comes In ole sekään tasainen levy, mutta varmasti vähiten kuultu Walkerin sooloista. Se ansaitsee enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

The Moviegoer (1972) / Any Day Now (1973) / Stretch (1973) / We Had It All (1974)

?? Tämän jälkeen syntyikin sarja, joka muistuttaa syvänmerensukellusta. Neljä levyllistä pelkkiä covereita – joista parhaimmatkin vain ihan siedettäviä. Koska näitä neljää levyä ei ole oikein edes saatavilla, eikä niiltä löydy kuulemisen arvoista materiaalia, voimme tyytyä lyhyeen kappaleeseen näistä kaikista. Luit juuri kyseisen kappaleen.

Kokeile omalla vastuulla Scottin coveria Caetano Veloson Maria Bethania -klassikosta.

Video ei ole enää saatavilla

Vaihe II: 1978–

Climate of Hunter (1984)

88 Nite Flightsin hurjistelun jälkeen olisi voinut odottaa vaikka mitä, mutta ambient rock ei varmaankaan liene ensimmäinen arvaus.

Manageri tiedusteli näihin Walkerin kuulumisia ja viimeaikaisia tekemisiä. Scott ilmoitti maalaavansa, ja kysymys muuttui heti: vesi- vai öljyväreillä? Vastaus tähän oli laadukas seinämaali – Walker oli aloittanut talojen maalaamisen. Climate of Hunter on enemmänkin sivutyö maalaiskartanon seinän rinnalla, mutta myös arveluttavimpia soundtrackeja maalin kuivumiselle. Cromagnon-paimenet tulevat esiin jo Rawhiden kummallisissa tarinoissa, joita 1980-luvun rocktausta ei tee yhtään tavallisemmiksi.

Toisaalta, Six esittelee seinät ylös- ja alaspäin kulkevina tasoina hallusinoivan syntetisaattorin valossa, ja Dealer on käsittämättömän raskas balladi täynnä inhottavaa kuvastoa, jossa kuolleet nousevat haudoistaan ja aivot kiehuvat ulos kalloista. Vahva, fosforipitoinen maali voisi auttaa pitämään moiset vaivaantumisen aiheuttajat pois tuvasta. Sleepwalkers Woman muistuttaa hieman ensimmäistä uravaihetta, mutta se keskittyy tekstuuriin eikä melodiaan. Three julkaistiin jopa singlenä (taustalaulajana muuan Billy Ocean), mutta levy ei myynyt juuri mitään. Tuskin sitä haettiinkaan.

Poikkeuksellisen ihana kahden säkeistön balladi Blanket Roll Blues tuo muuan Mark Knopflerin kitaroineen vierailulle. Se lienee hiljaisin hetki Scott Walkerin tuotannossa.

”When I crossed the river
with a heavy blanket roll
I took nobody with me
not a soul

I took a few provisions
some for comfort, some for cold
but I took nobody with me
not a soul”

Siitähän tässä urassa on koko ajan ollut kyse. Climate of Hunter on hieno tapa jatkaa itsensä uudelleenmäärittelyä.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin terveysviraston ilmoitus

Climate of Hunterin jälkeen Scott katosi jälleen yhdentoista vuoden ajaksi. Ainoa julkisuuden hetki nähtiin, kun hän vieraili Britvic-yhtiön appelsiinimehumainoksessa. Hänet voi nähdä kohdassa 0:20 siemailemassa päivän c-vitamiiniannostaan. Sinunkin on hyvä juoda lasillinen tänään.

Video ei ole enää saatavilla

Tilt (1995)

98 Tilt on ylivoimaisesti hankalin kuvailtava. Ensinnäkin, se tarjoaa laajalti samaa instrumentaatiota kuin 1960-luvun tuotanto, mutta käyttötavat ovat muuttuneet. Ne eivät silti ole suoranaisia vastakohtia: melodia ei muutu puhtaaksi dissonanssiksi. Mutta kokonaisuutena se on häiriintynein peto, jonka Walker koskaan päästänyt ilmoille. The Driftin kauhu on muutaman kuuntelun jälkeen tunnistettavaa ja suoraviivaista, mutta Tilt on epäselvä ja varjoisa vielä vuosienkin kuuntelun jälkeen. Levyn sisältö ei selkene, mutta yksittäiskokemuksen tuoma vaikutus vie tarpeeksi pitkälle, että kuuntelija voi muodostaa omat tulkintansa.

Synkimpien eurooppalaisten taidelauluperinteiden ruokkima Tilt läpikäy historian tahroja. Farmer in the City omistetaan murhatulle ohjaajalle Pier Paolo Pasolinille. The Cockfighterin raivokas avant-rock sotkee Adolf Eichmannin ja Kuningatar Carolinen oikeudenkäynnit ujeltavaa taifuunia muistuttavaan vimmaansa.

Ainoastaan Farmer in the City ja Bouncer See Bouncerin väliosa voisivat sopia uran alkuvaiheisiin. Kauimmaksi siitä kulkeutuvat Face on Breastin viemärirakkauslaulu, Bolivia ’95:n terrori ja The Patriotin kummallisuus. Tuossa viimeisessä huilun ja patarummun kutsun ja vastauksen kuultuaan Walker ylistää Lüzerner Zeitung -päivälehteä kuin se olisi viimeinen asia, jonka hän saisi eläessään sanoa. Abstraktio on huipussaan, ja vanhat fanit epäuskoisia.

Tiltiä ei voi suositella ensikosketuksena muille kuin parkkiintuneille avant-gardetyylittelyn faneille, mutta ainakin minulle se on pysynyt vahvimpana Walker-levynä kohta kymmenen vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

The Drift (2006)

89 Silkkihansikkaat katosivat tässä vaiheessa lopullisesti. Ymmärrän kyllä, en itsekään haluaisi sotkea hyviä hanskoja harrastustoiminnan, kuten siankyljen pieksämisen, lomassa. The Drift on karmiva kokemus. Sen vaurioituneissa… öhm, biiseissä kuullaan totaalisen pelottoman artistin häiriintyneimmät ideat.

Tässä on Nite Flightsin perintö, johon Climate of Hunter ja Tilt eivät tarttuneet. Mussolini ja Petacchi saavat kahdentoista minuutin Clarassa ruumiinvalvojaiset helvetistä, Elvis keskustelee kuolleen kaksoisveljensä kanssa 9/11-tapahtumista, ja aasi saa turpiinsa Galwayn kadulla Jolson & Jonesin apokalypsissä. Jos haluat karkoittaa ihmisiä mahdollisimman kauas, lyö tämä soimaan. He eivät häiritse sinua vähään aikaan – toisin kuin seuraavan yön unesi.



The Drift on sadistinen levy, ja sopii lähinnä ihmisyyden hirveimpien kokemusten soundtrackiksi. Bakteeritarina Cue räjähtää silmille ennen viittä minuuttia ja vaikutukset voivat olla laksatiivisia. Mutta ei Walker ollut huumorintajuaan menettänyt: Donald Rumsfeldille omistettu The Escape sisältää mitä kahjoimman syntetisaattoriosion ja lopulta Repe Sorsa -imitaation, jota kannattelee hiipivä kuuhirviöurku. Samalla tavalla Psoriatic sisältää lähimmäksi tanssimusiikkia pääsevän dada-koukun, joka luonnollisestikin hävitetään maanrakoon heti tilaisuuden salliessa.

Huolimatta siitä kuinka tutuksi se lopulta käy, The Drift on pelottavimpia levyjä keneltäkään, koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bish Bosch (2012)

78 Bish Bosch on Walkerin kauhukabinetin toistaiseksi viimeisin osa. Kirjoitin siitä noin vuosi sitten arvion Nuorgamiin, ja mielipiteeni on pysynyt melko samanlaisena. Muutaman lisäpisteen tarjoan!

Video ei ole enää saatavilla

Scott Walker ei päästä helpolla – itseäänkään.

Tervetuloa takaisin synkän intuition maailmaan.

Vain kuusi vuotta? Scott Walker tuntuu hätäilevän, eikö yksitoista ole ollut varsin hyvä pesäero edellisiin töihin? Ja minne ihmeeseen The Driftin jälkeen voi edes kulkea?

Kysymys aiheuttaa kummallisen tyhjiön. Walkerin uran toiselle puoliskolle löytää vain harvoja vertailukohtia, esimerkiksi Nicon The Marble Indexin ja Tim Buckleyn Starsailorin. Levyjä, jotka hylkäävät kaiken logiikan seuratakseen arvaamatonta intuitiota. Jos Bish Boschille yrittää etsiä muita standardeja, ne tulevat akselilta Nite Fights–The Drift. Teoreettinen vastine voisi olla löydettävissä psykologi RD Laingin anti-psykiatria-liikkeestä: mikään ei ole väärin, kaikki on hyväksyttävää.

Viisaasti Walker suuntaakin viime levyn jääräpäisen kauhukabinetin molemmille puolille, vähentäen armottomiin järkytyksiin perustuvaa etenemistä ja katsastaen myös vähemmän synkkiä äänivaihtoehtoja. Lopputulos on rakenteellisesti huomattavan erilainen: kappaleet sulavat eritoten levyn ensimmäisellä puoliskolla toisiinsa, sisältäen osia ja teemoja, jotka sopisivat niin ympäroiviin kappaleisiin kuin välillä jopa Tiltille tai Climate of Hunterille. Samasta kankaasta tämäkin on tehty.

Mistä sitten on kyse juttujen kannalta? Valmistautukaa viettämään useampi tunti wikipedian parissa, tutkien kääpiötähtiä, hovinarreja, natsien pakenemisia ja diktaattoreja. Tässä on ehkä ensimmäinen tätä sukupolvea kuvaava tietosanakirja-addiktin märkä uni. Mutta kuinka pitkälle se kantaa?

Ei pitkälle: se on vailla musiikillista puoliskoaan. Tällä kertaa intuitio olisi kaivannut enemmän järjestelmällisyyttä. Edellisiä levyjä yhdisti monta temaattista valintaa: Climate of Hunterin unilääkeambient, Tiltin moderni taidelaulu ja The Driftin palapelimäisyys. Bish Bosch ei ole niin yhtenäinen – palaset ovat paljon pienempiä. Se tekee kokonaisuudesta paikoitellen liiankin hajotetun, kääntyen varjon lailla isäntäänsä vastaan. Corps De Blah sisältää piereskelyä, mutta se tuntuu täysin tarpeettomalta ja enemmänkin tylsältä. En ikinä olisi odottanut sanovani moista Scott Walkerin myöhäistuotannosta.

Paljon odotettu kitaratyöskentely tuo paljon väriä levylle. Välillä se tarjoaa epämukavaa tekstuuria, toisinaan taas stoner-riffittelyä. Tämä uusi elementti myös rikkoo kokonaisuuksia – se tuntuu ajoittain liiankin päälleliimatulta.

Tämä ei tarkoita, että Bish Bosch olisi mitenkään äänellisesti tai tarinallisesti köyhä. STSS1416 + 13B (Zercon, a Flagpole Sitter) on enemmänkin kokonainen sirkus kuin yhtenäinen kaksikymmentäminuuttinen, mutta onnistuu tuomaan kaikki puolet Walkerin tuotannosta viimeisen 35 vuoden ajalta yhden nimen alle. Kulkiessaan kymmenien osien lävitse se ehtii käsitellä useampien imperiumeiden tuhot ja surrealistiset sanankäänteet. Kompleksia muistuttava vertaus kituvasta hovinarrista ja lipputangon nokassa istuvista viihdyttäjistä kääntyy lopulta Walkeria itseään vastaan: tässä on artisti, jonka työt ovat valtava kontrasti vertaisiinsa. Teorisoijat voivat katsella 1960-luvun teini-idolia, joka on kulkenut skaalan toiseen päähän vain haukkuakseen omaa historiaansa mustan huumorin saattelemana – Zercon on, hassua kyllä, täynnä kummallisia kielikuvia, jotka ovat lähes siteeraausvalmiita. Se on myös levyn ehdoton keskipiste.

Ensimmäinen kuultu maistiainen Epizootics! on paljon lähempänätanssimusiikkia kuin voisi odottaa. Sen Tubax-koukku (!) ja maaniset rytmit on asetettu Walkerin novellimaiseen tarinaan kolonialistin vihasta Havaijia kohtaan, mutta se myös vahvistaa Bish Boschin suurimman kompastuskiven: tämä on yksinkertaisesti musiikkia, jota on helppo ihailla, mutta hankala rakastaa. Yllätysmomentin kadottua Tiltin ja The Driftin välissä se jättää kuuntelijan hieman kylmäksi.

Nicolae Ceausescun linssiinsä kohdistava The Day the ’Conducator’ Died (An Xmas Song) on levyn suuri onnistuminen: persoonallisuudenpiirteitä kartoittavaa lomaketta tuskaisena toistava Walker maalaa ehkä kuvaa Romanian diktaattorista – tai sitten ei. Varmaa on se, että levyn ainoa oikea kertosäe on joulupäivänä 1989 tapahtuneen teloituksen kuvaus. Kukaan ei odottanut lupaa ampua. Alati painostavammaksi käyvät kulkuset päättävät Bish Boschin 73-minuuttisen tykityksen joululaulun soidessa.

75 Kukaan muu ei ole koskaan tehnyt tällaista musiikkia, mutta Scott Walkerille Bish Bosch on jo neljäs tämän nyt jo haalistuvan tunnelman levy. Tarttumapintaa on hankala löytää artistin kurottaessa liian kauas. Levyn musta huumori tuntuu välillä ilottomalta vitsailulta, kokeellisuudelta vailla sille sopivaa kontekstia. Lopputulos on turhauttavan etäinen.

Video ei ole enää saatavilla

Asan kaksi Foetida-mixtapea saavan jatkoa Use Your Illusion III:lla, joka on edeltäjistään poiketen ehta studioalbumi. Roihis Musikan julkaisemasta levystä julkaistaan kuitenkin vain 500 kappaleen painos.

Video ei ole enää saatavilla

Wiz Khalifa – O.N.I.F.C.

Yhdysvaltalaisen popräppärin albumin nimi muodostuu sanoista ”Only Nigga In First Class”. Elokuulta joulukuulle siirretyllä levyllä vierailevat muun muassa The Weeknd, Pharrell Williams ja Cam’Ron. Tuottajantaitojaan pääsevät puolestaan esittelemään muun muassa Benny Blanco, Stargate ja will.i.am.

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan nimipäivät – Kuusi kuppia kahvia ja yksi kokis

Kovasikajuttu-dokumenttielokuvan tähtien tuleva albumi on kokoelmalevy, jolla kuullaan bändin aikaisempien kappaleiden lisäksi kaksi uutta biisiä. Airiston Punk-levyt ottaa levystä 500 kappaleen vinyyli- ja 2 000 kappaleen cd-painoksen.

Willy Mason – Carry On

Hädintuskin täysikäisenä brittilistan top 40:een esikoisalbumillaan Where the Humans Eatilla ja sen Oxygen-hittisinglellä noussut newyorkilainen julkaisee kolmannen albuminsa Fiction Recordsin kautta. Dan Careyn (Bat for Lashes, Hot Chip, M.I.A.) tuottamalla Carry Onilla Masonin folk-pohjaisessa musiikkiin on sekoitettu aiempaa enemmän dub- ja reggae-sävyjä. Edellisen albuminsa viisi vuotta sitten julkaissutta Masonia kuultiin hiljattain brittitulokkaan Lianne La Havasin esikoisalbumilla.

Video ei ole enää saatavilla

Memory Tapes – Grace/Confusion

Newjerseyläinen koneartisti Dayve Hawk julkaisee kolmen vuoden sisään kolmannen albuminsa Memory Tapes -nimellä. Carparkin kautta ilmestyvällä Grace/Confusionilla on Hawkin mukaan vaikutteita avaruusrockista ja klassisesta elektrosta. Levyn ensimmäinen maistiainen on yli 8-minuuttinen Sheila.

Video ei ole enää saatavilla

Scott Walker – Bish Bosch

Bish Bosch on 1960-luvulla supertähteyteen The Walker Brothersin myötä nousseen Scott Walkerin neljästoista sooloalbumi ja toinen sen jälkeen, kun hän 2000-luvun alussa solmi levytyssopimuksen 4AD-levy-yhtiön kanssa. Yksi levyn tärkeimmistä innoittajista on ollut – kuten nimestäkin voi päätellä – hollantilainen renessanssiajan taidemaalari Hieronymous Bosch.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisee muun muassa Brädi, Mylene Farmer, Olly Murs, Seaming ja Vanderbuyst.

Jerry Lee Lewisilla on yhä whole lotta shakin’ goin’ on. Ja kuumat paikat.

Kansallisen veteraanipäivän kunniaksi Nuorgam päätti muistaa rockin ja popin veteraaneja, jotka ovat näyttäneet pitkän tauon jälkeen tekemillään huippualbumeilla, että vanhakin voi vertyä.

Kukin talkoisiin osallistunut nuorgamilainen valitsi suosikkinsa omasta levyhyllystään täysin subjektiivisesti seuraavin kriteerein: artistilla tai bändillä tuli olla mittarissa vähintään muutaman vuosikymmenen mittainen ura ja edellisestä oikeasti laadukkaasta albumista piti olla kulunut toistakymmentä vuotta.

Jane Birkin – Fictions (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Vuonna 1968 levytetystä Jane Birkin/Serge Gainsbourg -albumista ja sen avaavasta teeskenneltyjen orgasmien ikonista Je t’aime… moi non plus. Serge Suuren suurin ja kaunein rakastaja on tuntenut kaikki 17-vuotiaasta asti. Pop-, kulttuuri- ja muotikuningatar näytteli ja levytti silloin kun huvitti, ja Ranska himoitsi – perässään maailma.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 koitti Fictions: covereita Kate Bushilta, Tom Waitsilta ja Neil Youngilta sekä vain ja ainoastaan Birkinin esitettäväksi tarkoitettuja tilaustöitä muun muassa – voi kyllä – Beth Gibbonsilta, Rufus Wainwrightilta, The Divine Comedyn Neil Hannonilta ja The Magic Numbersilta. Siellä täällä soittaa Smith Johnny Marr.

Ohuella mutta kaikkiin hillityn sävyihin virheettömästi pukeutuvalla ja epäinhimillisesti ikääntyneellä äänellään ja olemuksellaan Birkin ottaa omakseen kaiken. Gibbonsin My Secretissa soi tekijänsä Portisheadista tuttu melodraama taltutettuna Birkinin sydänsuruiseen charmiin. Homessa Neil Hannonin ylimieliseen dekadenssiin suodattuu salamavalojen aiheuttama päänsärky ja hotellihuoneikävä. Magic Numbersin Steal Me a Dreamia haluaisi lohduttaa aamuun asti. Mansikka samppanjassa on kuitenkin Neil Youngin Harvest Moon. Jos Birkin ja yhtye eivät rakastaisi jokaista hellimäänsä sekuntia, versio olisi hävytön. (Tapio Reinekoski)

Kolme parasta kappaletta: Harvest Moon, My Secret, Alice

Video ei ole enää saatavilla

Lindsey Buckingham – Under the Skin (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Ilman Lindsey Buckinghamin tuotantoa ja sovitusideoita Fleetwood Macin jenkkiversion popvaistot eivät ole olleet puoliakaan siitä, mitä ne olivat miehen ollessa bändissä 1975–87. Buckinghamin soolona alkunsa saanut Tango in the Night oli myös kaupallisesti bändin viimeinen iso albumi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Buckinghamin sooloura on ollut kaupallisesti vaatimaton. Out of the Cradle (1992) oli kuin henkilökohtaisempi Tango in the Night, mutta levy-yhtiön panostuksesta (muun muassa neljä musiikkivideota) huolimatta täysi floppi.

Buckingham ei julkaissut soolona mitään 14 vuoteen, mutta perusti perheen ja palasi Fleetwood Maciin. Under the Skin on muuttuneen miehen tuotos. Tuntuu kuin Buckingham olisi hyväksynyt ”pelkän” kulttisuosionsa ja karistanut pahimmat demoninsa. Yli kymmenen vuoden aikavälillä äänitetyt kappaleet muodostavat tätä muutosta heijastavan akustisen kokonaisuuden, joka etenee Not Too Laten itseinhosta Flying Down Juniperin hyväksyntään. Esillä ovat vanhenemisen paremmat puolet, sillä Buckingham on muuten yhtä leikittelevä ja intohimoinen kuin ennenkin.

Älä unohda myöhempiä soololevyjä Gift of Screws ja Seeds We Sow. Ne tuovat Under the Skinin formaattiin rokkia ja vähän enemmän outoilua. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Show You How, Shut Us Down, Flying Down Juniper

Video ei ole enää saatavilla

Devo – Something for Everybody (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! (1978), Duty Now for the Future (1979) sekä Freedom of Choice (1980). Perinteisiä rokkisoittimia, syntikoita, futurista soundia ja omalaatuista huumoriaan yhdistelevä Devo-yhtye perustettiin jo vuonna 1972. Parhaiten heidät muistetaan hassuista hatuista. Hassujen hattujen lisäksi monet muistavat 1970-luvun lopulla ilmestyneet levyt, joilta löytyy monia ässävetoja kuten Whip It ja Mongoloid.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Bändin luuli jo vaipuneen ikitauolle albumien suhteen, koska vuoden 1990 Smooth Noodle Maps -levyn jälkeen uusia levyjä ei ilmestynyt 20 vuoteen. Vuonna 2010 ilmestyi kuitenkin Something for Everybody. Levy todistaa, että noiden hassujen hattujen alta löytyy vielä roppakaupalla ideoita hyviksi biiseiksi.

Levy ei ole mestariteos, sen varmaan kaikki myöntävät. Se on epätasainen ja siinä muutama yhdentekevä biisi. Silti se sisältää monta mainiota biisiä, jotka ovat saavat tanssijalan vipattamaan paremmin kuin suurin osa ylivakavista nykypoppareista. Soundit on päivitetty nykyaikaan, mutta jälki kuulostaa edelleen Devolta. Tykein biisi levyltä on ehdottomasti What We Do, jonka bassoriffissä on enemmän groovea kuin tusinassa hirviä. Humat Rocket ei jää kauaksi eikä levyn avausraita Fresh. Devon viimeisin levy todistaa sen, että myös vanha voi kuulostaa tuoreelta 2010-luvulla ja musiikki voi olla hauskaa ilman, että se vaikuttaa musiikin laatuun. Hienoa jälkeä, ja jos minulla olisi Devo-hattu, se nousisi nyt ilmaan. (Tero Uuttana)

Kolme parasta kappaletta: What We Do, Human Rocket, Fresh

Video ei ole enää saatavilla

Elvis Costello & Burt Bacharach – Painted from Memory (1998)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Burt Bacharach tuskin esittelyjä kaipaa. Legendaarisen laulunkirjoittajan sellaiset klassikkokappaleet, kuten The Look of Love, (They Long to Be) Close to You, What the World Needs Now Is Love, Raindrops Keep Falling on My Head ja lukemattomat muut, ovat osa popmusiikin ystävien yleissivistystä. Lähes yhtä legendaarinen Elvis Costello muistetaan erityisesti sellaisista uuden aallon klassikoista, kuten My Aim Is True, Armed Forces ja Get Happy!!.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: 1990-luvun Bacharach-renessanssin huipentumana vuonna 1998 julkaistu Painted from Memory on uljas ja hienostuneen melodinen levy, joka pursuilee surua, mustasukkaisuutta, pettymyksiä, yksinäisten öiden lohduttomuutta ja rakkautta, joka natisee eletyn elämän painolastin alla. Tällä juuri oikealla tavalla aikuisella levyllä Costello ja Bacharach täydentävät toisiaan upeasti – Costello tuo Bacharachin hienoihin melodioihin ja sovituksiin särmää, jota niissä ei aikaisemmin ole ollut. Parhaimmillaan tuloksena on kummankin uran hienointa musiikkia. Erityisesti alun perin Grace of My Heart -elokuvaan sävelletty ylvään surumielinen God Give Me Strength kuuluu kummankin osallisen hienoimpien luomusten joukkoon. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: God Give Me Strength, My Thief, The Sweetest Punch

http://www.dailymotion.com/video/x154so_burt-bacharach-elvis-costello-god-g_music?search_algo=1

Roky Erickson & Okkervil River – True Love Cast Out All Evil (2010)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: 13th Floor Elevatorsin psykedeliaklassikoista The Psychedelic Sounds of… ja Easter Everywhere sekä suoraviivaisempaa hard rock -otetta sekä kauhu- ja sci-fi-aiheisia sanoituksia sisältäneistä soololevyistä, kuten I Think of Demons ja The Evil One.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2010 julkaistu True Love Cast Out All Evil oli uskomaton paluu Ericksonilta, jonka monet olivat jo luokitelleet menetetyksi tapaukseksi. 1960-luvun lopulta asti mielenterveysongelmista kärsinyt Erickson oli harhaillut vuosikymmeniä eksyksissä harhojen ja paranoian kiusaamana. Silloin tällöin häneltä ilmestyi epämääräisiä levytyksiä, joista harvoista hän sai rojalteja lainkaan. 2000-luvun alussa Erickson kuitenkin aloitti hitaan paluunsa elävien kirjoihin ja musiikin pariin veljensä Sumner Ericksonin avustuksella. Uuden nousun kruunasi hieno Okkervil River -yhtyeen kanssa äänitetty True Love Cast Out All Evil, joka varmisti Ericksonin paikan rockhistoriassa – ei sekopäisenä LSD:n uhrina, vaan mestarillisena laulaja-laulunkirjoittajana. Se on juureva, kaunis ja seesteinen levy, jonka tekijä on selvästi reissussa rähjääntynyt ja käynyt pelottavan lähellä kadotusta. Albumilta kuulee surun ja katumuksen, mutta myös selviytyjän voitokkaan riemun. (Kimmo Vanhatalo)

Kolme parasta kappaletta: Goodbye Sweet Dreams, True Love Cast Out All Evil, Forever

Video ei ole enää saatavilla

Elton John – Songs from the West Coast (2001)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Kaikkien mielestä Elton John levytti merkittävimmät albuminsa 1970-luvulla ja on vaikea väittää vastaan, kun diskografiassa koreilevat Elton John (1970), Honky Château (1972), Don’t Shoot Me I’m Only the Piano Player (1973), Goodbye Yellow Brick Road (1973) sekä Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboy (1975).

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Elton Johnin 90-luku oli kaupallisesti kasaria menestyksekkäämpi, mutta yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta taiteellisesti yhtä köykäinen. Candle in the Wind ’97 -single myi käsittämättömän paljon, mutta teki Johnille kriitikoiden silmissä hallaa, kuten myös leffa- ja musikaaliprojektit sekä The Big Picture (1997), monien mielestä hänen uransa kehnoin albumi.

Songs from the West Coastia inspiroivat kantri, ystävä Rufus Wainwright sekä Ryan Adamsin Heartbreaker. Pitkästä aikaa Johnin sävellykset palvelivat kappaleita: melodiat olivat täyteläisiä, kiitos tuottaja Patrick Leonardin, ja Bernie Taupinin sanoituskynä teroitettu huippukuntoon. Disney-krapulasta ei ollut enää jälkeäkään. Lisäksi singlelohkaisut osuivat täydellisesti nappiin. (Markus Hilden)

Kolme parasta kappaletta: I Want Love, Mansfield, This Train Don’t Stop There Anymore

Video ei ole enää saatavilla

Booker T. Jones – The Road from Memphis (2011)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Booker T & MG’s -yhtyeen tunnetuimman albumin Green Onions (1962) lisäksi Booker T ja kumppanit muistetaan muun muassa lukuisien Stax-yhtiölle levyttäneiden soul-legendojen klassikkoalbumeilta.

Miksi pitäisi muistaa tästä levystä: Vuonna 2009 Booker T palasi parrasvaloihin pitkän tauon jälkeen hienolla Potato Hole -albumillaan, jolla kosketinvirtuoosia säestivät Drive-By Truckersin southernrokkarit. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä The Road from Memphisillä maestro pisti The Rootsin tukemana vielä paremmaksi. Tuloksena edeltäjäänsä luontevammin ja tiukemmin groovaava albumi. Huippuluokan soittajajoukon keulilla vierailee huippusolisteja Sharon Jonesista Matt Berningeriin ja Lou Reediin. (Tuomo Yrttiaho)

Kolme parasta biisiä: Rent Party, Representing Memphis, Progress

Video ei ole enää saatavilla

Jerry Lee Lewis – Last Man Standing (2006)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Jerry Lee Lewis kuului rock’n rollin ensimmäiseen vuosikurssiin. Sun-yhtiölle 1950-luvulla levytetyt hitit Whole Lotta Shakin’ Goin’ On, Great Balls of Fire ja High School Confidential ovat kulmakiviä, joiden varaan rock on rakennettu.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Vuonna 2006 Jerry Lee oli oli 71-vuotias oldies-kiertueiden kehäraakki ja todella viimeinen mies pystyssä: Johnny Cashin kuoltua hän oli viimeinen elossa oleva Sunin rocktähti. Jerry Leen edellisestä levystä oli 11 vuotta ja edellisestä hyvästä liki kolme vuosikymmentä.

Takakantta lukemalla levy vaikuttaa tavanomaiselta nostalgiakiekolta: 21 duettoa 21 ”supertähden” kanssa, mukana niin Ringo kuin Kid Rock. Jo ensimmäinen kappale, Jimmy Pagen kanssa esitetty Led Zeppelinin Rock’n Roll, iskee kuitenkin luun kurkkuun. Jerry Lee soittaa pianoa kuin riivattu ja ottaa kappaleen röyhkeästi itselleen. Loput vieraista eivät pärjää sen paremmin: Jerry vie itselleen niin rokit kuin balladit ja tönii niin Bruce Springsteenin kuin B.B. Kingin tylysti sivuun valokeilasta.

Tappajan paluu ei jäänyt huomaamatta: Last Man Standing on Jerry Leen parhaiten myynyt albumi kautta aikain. (Juha Merimaa)

Kolme parasta kappaletta: Rock’n Roll, Twilight, Travellin’ Band

Video ei ole enää saatavilla

Frank Sinatra – She Shot Me Down (1981)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Maineikkaista konseptialbumeista, jotka Sinatra levytti Capitolille 1950-luvulla. Omalle Reprise-levymerkille tehdyissä on klassikkoja niissäkin, kenties viimeisenä virallisena Brasilian säveltäjäneron kanssa tehty Francis Albert Sinatra and Antonio Carlos Jobim (1967).

Sitten Sinatran kriittinen tähti olikin laskussa. Levyille mahtui aivan liikaa kyseenalaisia versioita päivän pophiteistä uusien standardien löytämisen toivossa. Konsertti-comebackeilla rahastamisesta tuli legendalle päätoimi, etenkin kun loistelias Watertown (1970) floppasi.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Tätä edeltänyt triplalevy Trilogy (1980) oli outo, Sinatraan itseensä viittaava pöhöprojekti. She Shot Me Down on rehellinen paluu 50-luvun baariballadeihin, ja ne tulevat eläkeikäiseltä luontevammin kuin swing-biisien swagger. Frank itkee kaljaansa, sytyttää savukkeen ja me kuuntelemme nojatuolissa kananlihalla kuten ennenkin. Mies, jonka ääni on 30 vuotta kuulostanut kaiken kokeneelta, ei uusia temppuja kaipaa. Yksi säe Sinatran suusta tekee nuoremmat komeljanttarit tarpeettomiksi. Tyttären 60-luvulla versioima Sonny Bonon Bang Bang on täydellinen ”uudempi” biisivalinta. (Gaius Turunen)

Kolme parasta kappaletta: Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Monday Morning Quarterback, The Gal That Got Away/It Never Entered My Mind (Medley)

Video ei ole enää saatavilla

Scott Walker – Tilt (1995)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Walker Brothersin hiteistä ja neljästä ensimmäisestä soololevystään.

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Walker Brothersien painajaismainen The Electrician ja Climate of Hunter antoivat jo odottaa Scott Walkerin uran uskomattominta teosta. 60-luvun fanit kaikkoavat kirkuen Tiltin soidessa. Tämä kuun pimeältä puolelta leiskuva synkkä, oopperamainen melutaidelaulujen mekka tarjoaa yhdeksän hullua lempiviisua. Ja kun maailmanloppu koittaa, tämä on sen taustanauha. Mitään vastaavanlaista ei ole julkaistu, lukuun ottamatta ehkä Walkerin omaa The Driftiä.
Musiikin käänteet ovat äkillisiä ja rajuja. The Cockfighter puhkeaa raamatullisten heinäsirkkojen industrial-diskoksi. Face on Breast on mutaisen kaivon pohjalta nouseva rakkauslaulu, joka ajoittain heitetään kirkuvien, kaiutettujen vihellysten sekaan. Bolivia ’95:n kitarat kuulostavat pahantuulisilta palavilta pensailta.

Itse hallusinoivan profeettamme dementoitunut impressionismi upottaa Tiltin kaikki tekstit kryptisyyden Styx-virtaan. Osa niistä on selkeitä uhkauksia (”Those tooth fairies, wait ’til they get here” ja ”Lemon bloody coal, gonna sponge you down”) ja osa jopa ystävällistä – Manhattanissa Walker nostaa hattua kaikille kansanryhmille valtavan kirkkourun loisteessa. Mutta aivoruohoa, silmäkaasua ja muita päivittäisasioita löytyy kaikista kappaleista.

Levyn parhaiten kiteyttävä teos The Patriot (A Single) luettelee angstisesti vaateostoksia, kunnes kertosäe, joka kuulostaa lähinnä partaveitsisiivin varustettujen kyyhkysten parvelta antaa tilaa kutsu-ja-vastaus -osiolle, joka toteutetaan piccolohuilulla ja patarummulla – Walkerin ylistäessä Luzerner Zeitung -päivälehteä.
Sen jokaista sekuntia värittää ideoiden supernova. Tilt on lempilevyni, ja Scott Walkerin uran parhaiten määrittelevä teos. (Antti Piirainen)

Kolme parasta kappaletta: The Cockfighter, Face on Breast, The Patriot (A Single)

Video ei ole enää saatavilla

Van Halen – A Different Kind of Truth (2012)

Mistä levyistä ensisijaisesti muistetaan: Van Halen (1978), 1984 (1984)

Miksi pitäisi muistaa myös tästä levystä: Parinkymmenen todella ankean vuoden jälkeen kitaravelho Eddie Van Halen sai sovittua kultakauden solisti David Lee Rothin kanssa välinsä. Totutusti Eddie piti rumpaliveljensä Alexin mukana ja kaappasi poispotkitun basisti Michael Anthonyn tilalle poikansa Wolfgangin. Kauhulla odotettu paluu osoittautui kunniakkaaksi. Rohkeaa sinänsä, että bändi ei tukeutunut hittilevynsä 1984:n synavetoiseen soundiin, vaan räimii alku-uransa tyylin mukaista piinkovaa hard rock -boogieta vastustamattomalla tatsilla. Eddien soolot ja riffit ovat ensiluokkaisia ja edelleen harvinaisen kekseliästä kitarointia. Alexin omaleimaisen jämerä rumputyö imee mukanaan ja hyvin suoriutuva Lee Roth on ikääntyessään yhä karismaattisempi laulaja.

Vaikka yhtye onkin materiaalin suhteen kaivellut muinaisia demolaarejaan, levyn rautaista otetta ei käy kiistäminen. Riehakkuudessa ja biiseiltään levy päihittää kaikki vuoden 1984 jälkeen tehdyt Van Halen -äänitteet mennen tullen – ja pyyhkii samalla uuden ajan imitoijilla pöytää hymy korvissa. (Kimmo K. Koskinen)

Kolme parasta kappaletta: She’s the Woman, China Town, As Is

Video ei ole enää saatavilla

Musorgski pukeutuu Halloweenina vappunenään.

Halloween perinteisiin kuulluvat niin sanotut Monster Mash -henkiset rallit, joita soittaa tiskijukka, jonka taiteilijanimestä osan muodostaa jokin eläin, mutta ei kuitenkaan kapybara. Rallit soivat radiosta, jonka design on läheistä sukua 1950-luvusta kertovien elokuvien lavastettuihin diner-ravintoloihin.

Tämä soittolista on aivan jotain muuta. Totuus on, että klassisen musiikin aihealueet ja niistä revityt musiikilliset tunnetilat ovat usein paljon pelottavampia kuin pahinkaan, usein sarjakuvamainen äärimetalli.

Eikä kyse ole aina kauhusta. Myös muun laatuiset atmosfäärit ovat hernerokkaakin sakeampia. Klassisen musiikin rankimpia vetoja onkin usein käytetty elokuvissa, varsinkin Kubrickin tapaisten oman tien kulkijoiden toimesta, jotka tykkäävät herättää äärimmäisiä reaktioita katsojissaan.

Nuorgam esittää toisenlaisen, todellisen ja sen ainoan oikean Halloween-soittolistan, jonka avulla voitte herättää naapurustonne lapsissa äärimmäisiä reaktioita. Kuuntele soittolista artikkelin lopusta, jos uskallat!

Aulis Sallinen: Vintern var hård
Vesi muuttui mustaksi ja jäätyi. Asiat olivat niin huonosti, että lauantaita juhlittiin vain joka toinen lauantai.

Wolfgang Amadeus Mozart: Dies Irae (Requiem)
Raivon päivä, jona maailmamme hajoaa tuhkaksi.

Sergei Prokofjev: Pskov in Flames
Pskovin kaupunki palaa tunnelmallisesti.

Andouni Armenian lament 1915
Kodittoman armenialaisen valitus vuonna 1915 alkaneen kansanmurhan jälkeen.

Modest Musorgski: Kananjalkainen mökki (Baba Jaga)
Mökissä asui noita, joka söi metsään eksyneitä lapsia.

Henry Cowell: The Banshee
Bansheen itku ja valitus ennustavat läheisesi kuolemaa.

Leo Ornstein: Suicide in an Airplane
Nuottiklusterit saivat luojansa Leon epäilemään omaa mielenterveyttään.

Edgar Varese: Deserts
Pariisissa tapahtuneen ensiesityksen jälkeen Varesea ei enää koskaan kutsuttu Pariisiin…

El Male Rahahim
Shlomo Katz lauloi tämän laulun natsiupseerille keskitysleirillä, joka liikuttui siitä niin, että päästi hänet pakenemaan.

Alfred Schnittke: 4. Concerto grosso
Neuvostobyrokratian ikeessä sävellettyä modernia musiikkia.

Dimitri Šostakovitš: Sinfonia nro 8 c-molli op. 65 ”Stalingrad”
Leningradin piirityksestä selviytynyt ja Stalinin vainoja jo kokenut sekä tulevaisuudessa odottava säveltäjä vuodattaa tuomitsee 1900-luvun.

Frederic Chopin: Hautajaismarssi (Sonaatti nro. 2)
Tiivistunnelmaiset hautajaiset.

Wolfgang Amadeus Mozart: Don Giovanni, ossia il dissoluto punito
Moraalitonta elämää viettänyt Don Giovanni saa kutsun liittyä Paholaisen seuraan helvettiin saatuaan viimeisen mahdollisuuden katua.

Scott Walker: Farmer in the City
Mitä tämä maanviljelijä oikeasti tekee kaupungissa? Tässä on kyse jostain muusta kuin huutokaupasta…

Modest Musorgski: Yö autiolla vuorella
Yö oli barbaarinen ja villi, ehkä delirium tremensin seurauksena.

Gustav Holst: Mars (Planeetat)
Mars on sodan jumala.

Krzysztof Penderecki: De Natura Sonoris nro 1
Puolalainen säveltäjä tutkii äänen luonnetta ja toteaa sen aika pelottavaksi.

Bela Bartok: Musiikkia jousille, lyömäsoittimille ja celestalle
Tästä Kubrick tykkäsi… ja Jack Torrance.

Krzysztof Penderecki: Valituslaulu Hiroshiman uhreille
Nimi kertoo kaiken.

Suicide: Frankie Teardrop
Elämän on ihan sairaan vittumaista touhua.

Karlheinz Stockhausen: Gesang Der Jünglinge
Kuningas Nebukadnessar heittää Sadrakin, Mesakin ja Abed-Negon uuniin.

Franz Liszt: Totentanz
Kuolemantanssi.

Kuuntele soittolista tästä – JOS USKALLAT!

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.