Se kääntelehtii ja poukkoilee kuin kevättuuli – huolettomana, aurinkoisena ja onnellisena. Vuonna 1992 julkaistun toisen levynsä Going Blank Againin toisella singlellä Twisterellalla oxfordilainen Ride tuntuu onnistuneen vangitsemaan huolettoman kesäpäivän 3 minuuttiin 42 sekuntiin helisevää kitarapoppia.

Vaikka Ride muistetaan parhaiten lysergisestä kitarasurinastaan, se ei koskaan varsinaisesti piilotellut rakkauttaan klassista kitarapoppia kohtaan – jumituksen ja särön myrskypilvien takaa pilkotti alusta asti pakahduttavien popmelodioiden aurinko. Silti Twisterella on poikkeuksellinen kappale yhtyeen tuotannossa, laulu, jolla kaikki esteet puhtaan popin tieltä on sysätty sivuun. Jälkeenpäin katsottuna se on kuin välkehtivä puro, joka johtaisi pian kylmiin kiviin syöksyvään putoukseen.

Kuten Samuli Knuuti kertoi kirjoittaessaan vuoden 1990 Ride-popklassikko Vapour Trailista, Riden ura teki nolon mahalaskun hienon lähtölaukauksen ja häikäisevän nousun jälkeen. Vuonna 1990 julkaistu Nowhere ei ole pelkästään shoegazing-genren perusteos, vaan ihka oikea rockin klassikkolevy. Edeltäjäänsä hiukan popimpi Going Blank Again piti tason korkealla, mutta tämän jälkeen yhtye sotkeutui laimeaan retrorockiin ja pian arvostus ja ihailu muuttuivat pilkaksi.

Brittipopin tasapainoillessa oman suosionsa yhä kapenevalla huipulla vuonna 1996 julkaistiin väsyneen yhtyeen viimeinen levy. Tarantula oli nolo lopetus hienosti alkaneelle uralle – Ride oli jo ilmoittanut hajonneensa ennen sen julkaisua, ja innottomasti retrorokkaileva levy poistettiin Creation-levy-yhtiön katalogista vain viikko ilmestymisensä jälkeen.

Muiden Riden jäsenten matka jatkui kohti unohdusta, mutta laulaja/kitaristi Andy Bellin kohtalo oli kenties vielä kurjempi – lahjakas laulunkirjoittaja ja aikansa kitaramusiikin uudistaja päätyi lyhytikäisen Hurricane #1 -yhtyeen jälkeen soittamaan bassoa Oasiksen myöhäiskokoonpanoon ja lopulta veivaamaan Liam Gallagherin Beady Eyeen keksinkertaista retrorockia.

Vuonna 1992 kuitenkin näytti vielä siltä, että kaikki oli mahdollista. Grunge saattoi lähettää synkästi murisevia varoitusääniä lännestä meren takaa ja brittipop oli vain parin vuoden päässä, mutta hetken Ride shoegazing-virkaveljineen näytti popin tulevaisuudelta. Vain tuossa hetkessä Twisterellan kaltainen harvinainen kukka saattoi kukkia – ironiasta vapaa ja teeskentelemätön popkappale, joka oli samalla sekä klassinen että ajaton. Grungen valtakaudella se oli kuin aurinkoläikkä betonin ja piikkilangan keskellä.

Riden toisen laulaja-kitaristin Mark Gardenerin kirjoittama kappale saattoi kertoa kemikaaleilla saavutetusta euforiasta, mutta se on niin viattoman ja pelkistetyn oloinen, että sitä on vaikea mieltää huumebiisiksi. Dekadenssi on Twisterellasta niin kaukana, että ehkäpä kyse on kuitenkin rakkauden aiheuttamasta kemiallisesta reaktiosta aivoissa Gardenerin laulaessa:

”Any minute you will feel
The chemistry
Vibrations in the brain
Can’t ever be explained”

Ei ole mikään ihme, että Twisterellan sanoma jää tekstin tasolla epämääräiseksi. Riden vahvuus ei koskaan ollut sanoituksissa – useimmiten ne tulvivat psykedeelistä hölynpölyä. Mutta Twisterella ei oikeastaan edes kaipaa lyriikoita, Gardener voisi yhtä hyvin vain lallatella – onnen tunne, euforia ja lämpö ovat kuultavissa jo pelkässä musiikissakin. Twisterellan koukkukaan ei ole oikeastaan laulussa, kuten popkappaleissa yleensä, vaan Bellin kantrirock-henkisessä riemukkaan hyppelehtivässä kitarakuviossa.

Twisterella on liki täydellinen kitarapopin muotovalio, joka pysäyttää ajan siihen hetkeen, kun kaikki näyttää mahdolliselta. Se on kappale, joka sopii siihen, kun ihastus ensi kerran puhkeaa kukkaansa. Siihen, kun ajat autolla kohti uutta kaupunkia, jossa odottaa perhosia vatsanpohjaan tuova loistava tulevaisuus. Siihen, kun valmistaudutaan viikonloppuun täynnä arvoituksia ja mahdollisuuksia. Hetkeen juuri ennen.

Parasta on, ettei karu todellisuus voi koskaan pilata tätä hetkeä – 222 sekuntia puhdasta iloa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vaikka Riden musiikki oli muuttunut vuoteen 1994 mennessä armottoman retroksi, ei lopputulos aina ollut välttämättä huono, kuten Carnival of Light -levyn tarttuva I Don’t Know Where It Comes From osoittaa:

Video ei ole enää saatavilla

Ride devoluutionsa päätepisteessä, uransa alussa.

”First you form a smile
I watch you for a while
You are a vapour trail
In a deep blue sky”

Rockissa valitettavan usein evoluutio kulkee väärään suuntaan. Ja harvan muusikon de-evoluutiokehitys on yhtä murheellinen kuin kitaristi Andy Bellin, joka nykyisin työskentelee avantgarde-ensemble Beady Eyen riveissä.

Kelatkaamme aikaa manuaalisesti taaksepäin kuin c-kasettia kuulakärkikynällä. Aluksi vastaan tulevat Oasisin lopun aikojen seniliteettivuodet, sitten mitättömän Hurricane #1 -yhtyeen kaksi albumia brittipopin jälkimainingeissa ja lopulta Ride-yhtyeen tylsästä retrorockista komeaan alkuun terapeuttisesti takaperin keriytyvä ura.

Kaikki kaksikymppiset luulevat olevansa koskemattomia, niin myös neljän oxfordilaisnuorukaisen muodostama Ride, joka vuosina 1990–1991 julkaisi viidentoista kuukauden sisällä neljä EP-levyä ja Nowhere-albumin, joilla päällekkäisyyttä on vain yhden kappaleen (Dreams Burn Down) verran.

Nämä yhteensä 23 suurimmaksi osaksi ensiluokkaista kappaletta tekivät hetkessä Ridestä parjatun shoegaze-buumin edelläkävijän. Nykyään Rideä kuunnellessa musiikissa on helppo havaita kaksi erilaista kerrostumaa: monissa kappaleissa päällimmäisenä on poikien innostus My Bloody Valentinen feedback-sinfonioihin, muuta jos efektipedaalikääreet kuorii pois, alta löytyy vahva rakkaus 1960-luvun helinärockin melodioihin, Byrdsiin ja Creationiin ja sen sellaisiin bändeihin, jotka vielä baggyn ja acid housen valtakautena olivat kovin epätrendikkäitä esikuvia.

Erityisen selvästi Riden perinnetietoisuus on havaittavissa Nowheren suloisessa päätöskappaleessa Vapour Trail. Vaikka rummut on Madchesterin hengessä miksattu poikkeuksellisen pintaan, tuulikellojen lailla helisevät kitarat ja Mark Gardenerin vokaaliäänteitä viattomasti venyttelevä (tyyli, joka poikkeaa täysin Liam Gallagherin öykkärimäisestä tavasta kurittaa jokaista vokaaliäännettä kuin tuopin kaatanutta pubitunkeilijaa) ääni luovat vaikutelman psykedeelisestä ja suorastaan hippihenkisestä transsendenssistä.

Tekstillisesti ja tunnelmallisesti Vapour Trailista voi vetää selkeän viivan myös The Curen emotionaalisiin rapsodioihin. Niin avoin ja hetkessä kiinni kappale on, se on piknik, jolla seuralaisen hymy sokaisee aurinkoakin tehokkaammin. Sitä kuunnellessa tekee mieli sulkea silmänsä, nojautua taaksepäin ja tuntea musiikin lämmön kasvolihaksillaan.

Vapour Trail on myös ihailtavan kirjaimellisesti toteutettu biisi. Gardenerin laulu loppuu jo kappaleen puolivälissä ja seuraa pitkä outro, jonka aikana kitarat ja rummut hiljalleen häipyvät kappaleen sineen niin että lopulta höyryjuovaksi äänitaivaalle jää vain sello, joka kuulostaa maailman viimeiseltä lajinsa edustajalta.

Video ei ole enää saatavilla