Drive-By Truckers tekee pistokeikan Eurooppaan 25. elokuuta Amsterdamissa järjestettäville Once In a Blue Moon -festivaaleille. Patterson Hood (kesk.) ja Mike Cooley (toinen oik.) tuskin malttavat odottaa.

Drive-By Truckers jos kuka osaa kertoa tarinoita. Parhaimmillaan bändi tuntuu enemmänkin säveltävän novelleja kuin kirjoittavan lauluja.

Yhdysvaltain etelä kiehtoo minua suunnattomasti. Tuntuu, ettei mikään muu maailmankolkka ole saavuttanut populaarikulttuurissa yhtä latautunutta, myyttistä ja luonteeltaan tavoittamatonta asemaa. Kiinnostukseni etelään (kuten Yhdysvaltojen kaakkoissektoria tässä jutussa kutsun kätevyyden nimissä) alkoi varhaisteininä soul- ja r&b-innostuksestani noin 20 vuotta sitten ja onkin liittynyt ihan viime vuosiin asti ensisijaisesti populaarikulttuuriin. William Faulkner, Otis Redding, Truman Capote ja Candi Staton olivat ja ovat suuria etelän romanssejani.

Alueen todellinen historia poliittisine virtauksineen ja sosioekonomisine suhdanteineen ei kuitenkaan kiinnostanut mystiikannälkäistä lukutoukkaa. Edes ihmisoikeusaktivismin ja rotuerottelun brutaali ja räiskyvä historia ei itsessään kutkuttanut tarpeeksi: en lukenut ihmisoikeustaistelijoiden elämäkertoja, vaan ahmin taiteilijoiden heistä kertomia tarinoita. Yliopistossa yritin opiskella etelän historiaa, mutta luennoista ei jäänyt mieleen juuri muuta kuin että jotkin natiiviheimot kasvattivat ruoakseen perunaa ja marsuja.

Vika ei ollut opinnoissa, vaan totaalisen perverssissä suhteessani etelään. Alitajuisesti varmaan pelkäsin taian katoamista – että jos otan asioiden todellista tolasta liiaksi selvää, rakastamani myyttinen ja ristiriitaisuuksissaan lumoava etelä, joka päähäni oli muodostunut, lakkaisi olemasta. Idioottimaista totta kai, mutta niin kai me ihmiset välillä idiootteja olemme.

Sitten löysin bändin nimeltä Drive-By Truckers ja kaikki muuttui.

Tärkein ensin: Drive-By Truckers jos kuka osaa kertoa tarinoita. Parhaimmillaan bändi tuntuu enemmänkin säveltävän novelleja kuin kirjoittavan lauluja. Samaan kerronnalliseen briljanssiin yltää harva aikalaisyhtye tai -artisti. (Yksi näistä harvoista – Mark Kozelekin ja ehkä James McMurtryn lisäksi – on hävyttömän aliarvostettu oregonilaisbändi Richmond Fontaine, jonka kanssa Drive-By Truckersilla on yllättävä yhteinen historia. Aiheesta lisää tuonnempana.)

Drive-By Truckers on kuitenkin enemmän kuin piinkova tarinan iskijä: Alabaman Muscle Shoalsista kotoisin oleva yhtye on koko yli 20-vuotisen uransa ajan tarkastellut, kritisoinut, repinyt, vihannut ja rakastanut kotiseutuaan ja etelää poikkeuksellisen tarkkanäköisesti ja älykkäästi. Kun tämä älykkyys yhdistyy kolmen särökitaran mouruavaan riffittelyyn ja läskiin 1970-lukulaiseen rytmiikkaan, on lopputulos ainutlaatuinen ristisiitos svengaavaa blue collar -rockia, lyyristä kauneutta ja ajatuksen kirkkautta.

Truckers myös tarjosi kipeästi kaipaamani samastuttavan näkökulman etelän historiaan. Tutustuessani bändin tuotantoon tajusin pian, että juuri perspektiivin puute oli hiertänyt minun ja etelän suhdetta. Kaikki mikä minua etelässä kiinnosti, oli jotain mennyttä ja myyttistä. Etelä näyttäytyi minulle kiehtovana, muttei missään nimessä samastuttavana. Se oli kuin toinen maailma jossain oman todellisuuteni ulkopuolella, ja ihailemani jo kuolleet taiteilijat enemmänkin kuin Nick Caven laulujen hahmoja kuin oikeita ihmisiä. Truckers tarkastelee etelää ajallisesti samasta perspektiivistä, mutta keskeltä oikean etelän nykyisyyttä.

Etelän kaksijakoisuus

”Proud of the glory, stare down the shame
That’s the duality of the southern thing”
(Southern Thing, Southern Rock Opera, 2001)

Bändin perustajat Patterson Hood ja Mike Cooley elivät lapsuutensa 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa keskellä sekä kevyen musiikin että etelän keskeistä historiaa tajuamatta sitä itse. Hoodin isä David Hood oli nyttemmin legendaarisen Muscle Shoals -studion vähintään yhtä legendaarisen The Swampers -studiobändin basisti, jonka normaaliin päivärutiiniin kuului äänittää biisejä Wilson Pickettin, Aretha Franklinin ja Candi Statonin kaltaisten ikonien kanssa.

Hoodien näkökulmasta se oli kuitenkin duuni muiden joukossa. Studiossa valkoinen bändi ja tuottaja tekivät tiivistä yhteistyötä mustien artistien kanssa, mikä ei sen ajan Alabamassa ollut mitenkään itsestään selvää, mutta arkea nuoren Pattersonin perheessä. Hood sanookin kappaleessa The Three Great Alabama Icons, että heidän kodissaan ”rasismi oli vain jotain mistä puhuttiin tv:ssä”.

Kotiseudun rasistisuus, toisaalta sen ennenkuulumattoman rikas ja edistyksellinen kulttuurituotanto sekä muualta tulevien ihmisten penseä ja yleistävä suhtautuminen ”etelän punaniskoihin” alkoi valjeta kaksikolle vasta myöhemmin. Olla valkoinen ja kotoisin Alabamasta tarkoitti tulla leimatuksi rasistiseksi juntiksi, vaikka olisi sanoutunut irti kaikesta siihen liittyvästä ja halunnut vain olla ylpeä kotiseutunsa kulttuurisesta annista.

DBT:n läpimurtolevy, vuonna 2001 julkaistu mammuttiprojekti Southern Rock Opera käsitteli tätä kaksijakoisuutta perin juurin ja paalutti bändin tekstilliset maalitolpat syvälle etelän soiseen maaperään. Levy kertoo bändistä haaveilevan nimettömän alabamalaispojan kautta legendaarisen southern rock -yhtye Lynyrd Skynyrdin tarinan päättyen vuoden 1977 kohtalokkaaseen lento-onnettomuuteen, joka vaati laulaja Ronnie Van Zantin, kitaristi Steve Gainesin ja taustalaulaja Cassie Gainesin hengen.

Aihevalinta saattaa kuulostaa vielä levyn nimeäkin banaalimmalta [kyseessä ei onneksi ole mikään oikea ”rock-ooppera” – toim. huom.], mutta lähemmin tarkasteltuna se on täydellinen. Skynyrdissa kulminoitui etelän ristiriitaisuus: bändi oli joukko punaniskaisuudestaan ylpeitä ryyppääviä tappelupukareita Floridasta, jotka kuitenkin vastustivat rotuerottelua. Tällainen kaksijakoisuus ei mahtunut monenkaan päähän, ei fanien eikä vihamiesten, ja Skynyrd assosioitiin jatkuvasti rotuerottelukysymyksessä konservatiivien puolelle.

Tilannetta ei helpottanut, että bändi käytti itsepintaisesti konfederaattilippua osana visuaalista ilmettään korostaakseen ylpeyttä kotiseudustaan. On vaikea kuvitella, miten symbolisesti latautunut kyseinen rätti on varmasti ollut 1970-luvun Alabamassa, kun sen asema populaarikulttuurisena symbolina on hankala vielä tänäkin päivänä ympäri maailmaa – myös Suomessa. Kun Pekka Laine aiemmin tässä kussa kirjoitti Nuorgamiin ansiokkaan artikkelin ”rockabillyn virheistä”, nousi lippuasia esiin. Yllättävä määrä sosiaalisen median kommentoijista koki tarpeelliseksi kirjoittautua sanallisesti irti lipun edustamasta rasismista ja muusta nurkkapatrioottisesta ”The south will rise again” -älämölöstä. USA:n sisällissodan reliikki kantaa olemuksessaan outoa poleemista voimaa. Lipun voi viedä etelästä, muttei etelää lipusta.

Kuuluisin esimerkki Skynyrdin poliittisesta väärinymmärtämisestä on jättihitti Sweet Home Alabama. Van Zant kirjoitti biisin vastauksena Neil Youngin Alabama– ja Southern Man -kappaleille, joissa Young kritisoi etelän rotupolitiikkaa. Sweet Home Alabama tulkittiin välittömästi konservatiivisen rotupolitiikan fanfaariksi ja Van Zant ja Young maalattiin lehdissä vihamiehiksi, vaikka todellisuudessa he olivat hyviä ystäviä ja samalla puolella rotukysymyksessä – Van Zantin tarkoitus oli Sweet Home Alabamalla vain huomauttaa maailmalle ja kanadalaiselle Youngille, etteivät kaikki etelän valkoiset ole rasistisia juntteja – iso osa heistäkin inhoaa ultrakonservatiivista kuvernööri Wallacea (sanoituksen maininta Wallacesta on poikkeuksellisen väärinymmärretty).

Temaattisesti levy on syväluotaava tutkielma etelän kaksinaisuudesta: häpeä ja ylpeys, unelmat ja näköalattomuus, rotuerottelu ja ihmisoikeusaktivismi vetävät jatkuvasti köyttä eikä voittajia löydy. Kuten Allmusic.comin kriitikko Hal Horowitz kirjoittaa, Southern Rock Opera on pakollista kuunneltavaa paitsi genren faneille, myös kaikille 1970-luvun Yhdysvaltain etelän historiasta kiinnostuneille.

Suorasukaisin historian oppitunti levyllä on The Three Great Alabama Icons.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Youngin ja Ronnie Van Zantin suhteesta kerrotaan kappaleessa Ronnie and Neil.

Video ei ole enää saatavilla

Silta yli padotun virran

”They powered up the city with hydro-electric juice
Now we got more electricity than we can ever use”
(Uncle Frank)

Aina etelän ristiriitaisuudet eivät ole yhtä räikeitä ja näkyviä kuin ihmisoikeuskysymysten kohdalla. Vuoden 1999 levyllä Pizza Deliverance (okei, alkumetreillä levyjen nimeäminen ei ollut bändin vahvuus) on Mike Cooleyn kappale Uncle Frank, joka kertoo Yhdysvaltain ensimmäisestä liittovaltion vesivoimayhtiöstä TVA:sta (Tennessee Valley Authority) ja sen toiminnan vaikutuksista etelän asukkaisiin 1930-luvulla. Yhtiö perustettiin parantamaan ja modernisoimaan kituvan alueen elinoloja ja ennen kaikkea tuomaan sähköä etelään.

Vesivoimalat kuitenkin tarvitsevat toimiakseen patoja, ja patojen rakentaminen tarkoittaa aiemmin kuivien alueiden täyttymistä vedellä. Noin 15 000 perhettä joutui 1930-luvulla jättämään maansa ja kotinsa.

Uncle Frank on Mike Cooleyn kappaleeksi harvinaisen suora ja selväsanainen (yleensä hänen tekstinsä ovat monitulkintaisempia ja leikittelevämpiä kuin Hoodin, jonka kynästä muun muassa Three Alabama Icons ja Ronnie and Neil ovat). Tarina on kuin John Steinbeckin romaanista: valtio tulee, vie maat ja lupaa luku- ja kirjoitustaidottomalle sotaveteraanille työtä korvauksena kodin jättämisestä. Lupaukset eivät kuitenkaan toteudu ja lähtemishaluton veteraani hirttää itsensä keittiössään.

Kappale ei itsessään nosta esiin mitään oivaltavaa ympäristö- tai sosiaalipoliittista ristiriitaa. Sen aika tuli kymmenen vuotta myöhemmin.

Uncle Frank on mukana vuonna 2009 julkaistulla The Fine Print -kokoelmalevyllä. Heti sen perään on laitettu aiemmin julkaisematon kappale TVA. Sen on tehnyt Jason Isbell, vaihtoehtokantrin tämän hetken suurin tähti, joka soitti Truckersissa vuodet 2001–2007 ennen lähtemistä soolouralleen.

Laulussa tämän päivän kertoja muistelee nuoruuttaan TVA:n rakentaman padon katveessa: helliä hetkiä rakkaan kanssa, kalastelua, isoisän tarinoita tämän omasta isästä, joka oli rakentamassa patoa, ja sitä miten presidentti Roosevelt vastasi isoisoäidin kirjeeseen. Kappale kommentoi TVA:n toimintaa siis aikalaisemme näkökulmasta: jonkun, joka on saanut nauttia massiivisten ja rajujen uudistustoimien kaikista hedelmistä.

Kumpikin kappale on yhtä totta. Kumpikaan ei ole enemmän oikeassa kuin toinen, vaikka ne ovat räikeässä ristiriidassa keskenään. Tämän Drive-By Truckers haluaa meille näyttää laittamalla kaksi TVA-aiheista kappalettaan levylle peräkkäin. Ympäristötieteilijä Jeff Opperman kirjoittaa blogitekstissään Rivers, Dams, and Drive-By Truckers (12.4.2017) aiheesta hienosti: molemmat kappaleet kertovat meidän todellisuudestamme ja elävät totuuksina rinnakkain, vaikka yhteiselo onkin hiertävää.

Video ei ole enää saatavilla

Hyvien puolella machoja vastaan

”It’s Decoration Day
And I got a family in Mobile Bay
And they’ve never seen my Daddy’s grave
But that don’t bother me, it ain’t marked anyway”
(Decoration Day)

Eräs puoli Truckersin maailmankuvassa on yksiselitteinen: konservatiivinen republikaanien Amerikka on paha, jota vastaan on taisteltava kaikin keinoin. Truckers on ollut alusta asti vahvasti poliittinen yhtye, ja kutsuukin itseään leikkisästi ”Vastarintaliikkeen bailubändiksi” (”We’re the dance band for the resistance” on Hoodin vakiolausahduksia hänen esitellessä yhtyettä keikoilla).

Poliittisuus on iän myötä vain korostunut: bändin viimeisin levy, vuoden 2016 An American Band on sen kaikkein vihaisin, ajankohtaisin ja poliittisin kannanotto. Löyhät aselait ja rasismi ovat levyn keskeisiä teemoja, ja ne ovat toki olleet pitkään tapetilla etelässäkin, mutta kritiikki koskee koko maata. Tästä vihjaa jo levyn kansikuva, puolitankoon vedetty Yhdysvaltain lippu.

Guns of Umpqua kertoo Oregonissa vuonna 2015 tapahtuneesta kouluammuskelusta (”We’re all standing in the shadows of our noblest intentions of something more / than being shot in a classroom in Oregon”). What It Means puolestaan on kaunistelematon kannanotto maata riivaavaa etnistä väkivaltaa vastaan (”I mean Barack Obama won and you can choose where to eat / But you don’t see too many white kids lying bleeding on the street”). Levyn suorimmat tilitykset ovat niin häkellyttävän koruttomia ja yksiselitteisiä, että niitä turha ruotia. Suosittelen tutustumaan.

Näitä uuden levyn tykistökeskityksiä lukuun ottamatta Truckers on kuitenkin aina tarjoillut jyrkätkin kannanottonsa tyylikkäästi tarinan keinoin ja ovelasti konservatiivien omaa kuvastoa ja perinteisiä käsityksiä hyväksikäyttäen. Erityisen hyökkäyksen kohteena on etelän perinteissä ja mielikuvissa sitkeästi elävä machokulttuuri, jossa miehet elättävät perheen ja vapaa-ajallaan ryyppäävät, käyvät huorissa ja puolustavat suvun kunniaa väkivallan keinoin.

Poliittisuus on usein rivien välissä: samoin kuin Skynyrd aikanaan, bändi asettaa itsensä alttiiksi väärinkäsityksille laulamalla juuri näistä machohahmoista, mutta sillä on tärkeä etu puolellaan: DBT on tässä pelissä monin verroin Skynyrdiä taitavampi. Ehkä kaikkein taitavin. Teema on bändin tuotannossa niin keskeisessä roolissa, että otetaan esimerkki jokaiselta biisintekijältä.

Jason Isbell – Decoration Day (Decoration Day, 2003)

Decoration Day, nykyisin Memorial Day, on Yhdysvaltojen vastine kaatuneiden muistopäivälle – sillä erotuksella, että se on kansallinen vapaapäivä ja silloin todella käydään haudoilla perheen kanssa.

Kappale kertoo kahden suvun, Hillien ja Lawsonien väkivaltaisesta vihanpidosta. Kertoja, yksi Lawsonin perheen pojista, ei tiedä riidan alkuperäistä syytä, sillä se alkoi ennen hänen syntymäänsä. Kertojan isä kuolee toisen suvun luotiin, mutta sen sijaan, että kertoja perinteiden mukaisesti puolustaisi sukunsa kunniaa jatkamalla koston kierrettä, hän kirjoittautuu ulos koko sotkusta ja kiroaa sukunsa, isänsä etunenässä, niin sanotusti helvettiin:

”It’s Decoration Day
And I’ve a mind to go spit on his grave
If I was a Hill I’d have put him away
And I’d fight ’til the last Lawson’s last living day”

Isbell on myöhemmin kertonut kappaleen perustuvan tarinoihin, joita hänen suvussaan kerrottiin. Kappale on säilynyt Isbellin keikkasetissä näihin päiviin asti.

Video ei ole enää saatavilla

Patterson Hood – Putting People On the Moon (The Dirty South, 2004)

Reaganin ajan Amerikkaan sijoittuva kappale on Truckersin rakastetuimpia. Pääosassa on eteläinen arkkityyppi, herravihasta käyttövoimaa ammentava hulttio, joka ei vähästä lannistu. Autotehdas suljetaan ja työttömyys iskee. Valkoisen talon herrasväkeä eivät kansan syvien rivien ongelmat kiinnosta, mutta vaimo ja lapsi on ruokittava. Luovana ja aloitteellisena miehenä kertoja alkaakin myydä huumeita ja kaikki on taas hyvin – kunnes vaimo sairastuu syöpään:

”Mary Alice got cancer, just like everybody here
Seems everyone I know is gettin’ cancer every year
And we can’t afford no insurance, I been 10 years unemployed
So she didn’t get no chemo and our lives they was destroyed
And nothin’ ever changes, just the cemetery gets more full”

Vaimo kuolee. Kertoja jättää huumebisneksen ja menee töihin Wal-Martiin pitääkseen edes lapsen leivän syrjässä kiinni. Lopun aikaa hän kuluttaa kiroamalla poliitikkoja ja tv-evankelistoja.

Kappale on tietysti ensisijaisesti kritiikkiä USA:n terveydenhuoltojärjestelmää ja sosiaalipolitiikkaa kohtaan, mutta kertojan kutistaminen rennosta etelän rebelistä halpamarketin hyllyjä täytteleväksi yksinhuoltajaleskeksi on hieno kuvaelma etelän myyttien ja realismin suhteesta: rakastettavat pikkurikolliset pärjäävät usein lauluissa ja iltasaduissa paremmin kuin tosielämässä.

Mike Cooley – Birthday Boy (The Big To-Do, 2010)

Eteläisen machokulttuurin perinteinen kuvasto on sovinistista ja ilotyttö sen naiskuvista ikonisimpia. Tarinoissa uhkea prostituoitu pyyhkii murheet raskaan työn raatajan mielestä taitavan ammatinharjoittajan ottein ja nauttii machomiehen taholta samanlaista alentavaa näennäisarvostusta kuin plantaasin omistaja saattaa suoda talon vanhimmalle värilliselle palvelijalle.

Truckers on leikitellyt ilotyttökuvastolla muuallakin (esimerkiksi antamalla vuoden 2011 kokoelmalevylle nimen Ugly Buildings, Whores and Politicians ja kappaleessa World of Hurt, jonka Hood avaa lausahduksella ”once upon a time, my advice to you would have been go out and find yourself a whore”), mutta Cooleyn Birthday Boy on ikonin murjomisessa aivan omaa luokkaansa. Itse en pysty kuuntelemaan kappaletta liikuttumatta.

Kertoja on ikääntyvä ilolintu Miss Trixie, jonka palveluksia on tilattu lahjaksi nuorelle syntymäpäiväsankarille, kun on lähdetty vähän jätkissä huoriin:

”Which one’s the birthday boy?
she said, I ain’t got all night
What’d your momma name you?
You can call me what you like”

Miss Trixie kuitenkin näkee pojan läpi ja ymmärtää, ettei tämä taida ihan tajuta mitä on tekemässä:

”Got a girlfriend, don’t you, boy?
Nervous hands can’t lie
Married men don’t ask how much
Single ones ain’t buying
One day you’ve got everything
The next day it’s all broke
Let Miss Trixie sit up front
Let her wipe your nose”

Miss Trixie säälii poikaa siinä määrin, että päättää kertoa tälle hieman elämän realiteeteista:

”Working for the money like you got eight hands
Flat on your back under a mean old man
Just thinking happy thoughts and breathing deep”

Tässä kohtaa minun panssarini murtuu, joka kerta. Todellinen pommi tulee kuitenkin Trixien loppupuheenvuorossa:

”Pretty girls from the smallest towns
Get remembered like storms and droughts
That old men talk about for years to come
I guess that’s why they give us names
So a few old men can say
They saw us rain when we were young”

Minulle kappaleen voima on kahdessa asiassa. Ensiksikin nuoren pojan ja Trixien kohtaaminen toimii täydellisenä symbolina myytin ja todellisuuden erolle; poika näkee Trixien etelän machokuvaston ikonisena ilotyttönä. Osana maailmaa, jossa jätkät lähtevät syntymäpäivillä huoriin ja kaikilla on hauskaa. Trixien asettaminen tarinan kertojaksi tekee hänestä kuitenkin oikean ihmisen tuskineen ja taakkoineen, ja ikoninen kuva iskeytyy säröiksi. Sängyn laidalla istuvat vierekkäin etelän myytti ja todellisuus, ja vain toinen niistä on oikeasti olemassa.

Toiseksi Cooleyn teksti on minusta yksinkertaisesti upea. Empatian määrä, jota kappaletta kuunnellessani koen Miss Trixietä kohtaan, on lähes sietämätön. Lisäksi Cooley kutistaa etelän sovinistisen perinnön ovelasti ”muutaman vanhan miehen” horinoiksi ja muisteloiksi, mikä tuo biisiin yllättävän toiveikkaan twistin: ehkä ajat ja asenteet voivat muuttua.

Video ei ole enää saatavilla

Etelä, ikuisesti

Kritiikki, syytökset, pettymykset, hampaiden kiristely ja vittuilu – rakkautta se kaikki on, beibi.

”Ever Southern in my carriage, ever southern in my stance
In the Irish of my complexion and the Scottish in my dance
In the way I bang my head against my daily circumstance

Let this blue eyed southern devil take you out upon the prowl
With decadence and charm we’ll take it into town
Tell you stories of our fathers and the glories of our house
Always told a little slower, ever south.”
(Ever South, An American Band, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! (se Richmond Fontaine)

Kuten mainitsin, on Richmond Fontaine yksi harvoista aikalaisyhtyeistä, jotka mielestäni yltävät tarinamuotoisessa lyriikassa DBT:n tasolle. Tyyleissä on eroa: siinä missä Truckersin tekstit tuovat mieleen Faulknerin ja Steinbeckin romaanit, on Richmond Fontaine tyylillisesti lähempänä Raymond Carverin ja Alice Munron musertavan humaania novellikerrontaa.

Yhtyeiden välillä vallitsee muitakin yhteyksiä kuin tarinaniskennän taito. Richmond Fontainen laulaja-lauluntekijä Willy Vlautin, myös arvostettu romaanikirjailija, on sanonut haastattelussa Drive-By Truckersin olevan ainoa yhtye, jossa hän olisi halunnut soittaa RF:n lisäksi. Samassa yhteydessä Vlautin mainitsi suosikkikappaleekseen DBT:ltä Jason Isbellin biisin Outfit, joka kertoo isästä, joka ei halua poikansa seuraavan jalanjäljissään maalarina. Vlautin sanoi itkeneensä, kun kuuli kappaleen ensimmäisen kerran, sillä hänellä itsellään ”on kokemusta talojen maalaamisesta”.

Video ei ole enää saatavilla

Vlautin kertoo omista kokemuksista pensselin varressa kappaleessa I Fell Into Painting Houses in Phoenix, Arizona.

Video ei ole enää saatavilla

Tarinan mukaan Patterson Hood sattui puolestaan lukemaan Vlautinin romaanin Lean On Pete (2010) ja ihastui teokseen niin paljon, että alkoi kirjoitella kirjeitä Vlautinille. Heistä tuli Hoodin sanojen mukaan ”kirjakavereita”.

Vuonna 2014 Vlautin lähetti uuden romaaninsa The Free luettavaksi Hoodille, joka kirjan innoittamana kirjoitti DBT:n samana vuonna ilmestyneelle albumille English Oceans kappaleen Pauline Hawkins, joka kertoo The Freen samannimisestä päähenkilöstä.

Seuraavana vuonna Patterson Hood perheineen teki ison päätöksen ja muutti Portlandiin, Oregoniin, jossa myös Willy Vlautin asuu. Lehtitietojen mukaan miehet ovat nykyään hyviä ystäviä ja viettävät yhdessä aikaa kaupungin kuppiloissa.

Heidän yhteisiä musiikillisia tuotoksiaan odotellessa aion avata avoimen yliopiston kurssiesitteen uudemman kerran.

Richmond Fontainen Willy Vlautin (toinen oikealla) on ensisijaisesti kirjailija ja vasta sen jälkeen muusikko.

Richmond Fontainen suurin vahvuus on samalla sen heikkous. Sen lauluntekijä Willy Vlautin on nimittäin kirjailija.

Toki Vlautin on myös lauluntekijä, kitaristi ja omalla tavallaan hieno laulaja, mutta pääasiallisesti kirjailija, silti. Kolme romaania julkaisseen Vlautinin helmasynti on, että hän lähestyy lauluntekstejä klassisen narratiivin kautta, kertoo aina tarinaa, miltei tympäännyttävän uskollisesti. Vahvimmillaan tämä muotissa pysyminen tuottaa huikeita lopputuloksia (The Fitzgerald -albumin The Janitor), heikoimmillaan se puuduttaa ja tekee kappaleista jähmeitä, sanoihin tukeutuvia ja tukehtuvia.

The High Country on molempia näistä. Albumi on konseptiltaan eräänlainen musikaali-kuunnelma, jossa tarinaa kuljetetaan niin laulujen kuin monologien ja äänimaisemien kautta. Pieneen Yhdysvaltojen luoteisrannikon metsurikylään sijoittuva tarina nostaa esiin Vlautinin suosimia teemoja: epäonnistumisia, päihteitä, raakuuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja kaksi rakastavaista, jotka yrittävät nousta tämän kaiken yläpuolelle.

Tekstinä The High Country soljuu kuin Twin Peaks Raymond Carverin kirjoittamana. Lynchiläisten outouksien tilalla on jotain vielä karmivampaa: todellisuus.

Portlandilaisen Richmond Fontainen tuotannossa on kaksi The High Countryyn verrattavaa aiempaa teosta, Post to Wire ja The Fitzgerald. Jos Post to Wire on enemmän tai vähemmän sisarteos Vlautinin ensimmäiselle romaanille The Motel Lifelle, on The Fitzgerald itsenäinen ja eheä teos, omalla tavallaan yhtyeen hienoin saavutus. Kuten Nick Cave Boatman’s Callilla, häivytti Vlautin The Fitzgeraldilla yhtyeensä minimiin, akustisiin kitaroihin, hiljaiseen bassoon ja vispilöillä letargisesti siveltyihin rumpuihin. Tai vaihtoehtoisesti: yhtye ymmärsi Vlautinia niin paljon, että tajusi astua sivuun ja antaa tarinoiden nousta pintaan.

The High Country ei ole yhtä harras. Musiikillisesti sillä on enemmän yhteyksiä Post to Wireen (yhteistä levyille ovat myös musiikilliset välisoitot ja tarinan kuljettaminen hahmojen välispiikkien ja postikorttien sisäisen monologin kautta), sillä myös tällä levyllä Richmond Fontaine maalaa täydellä paletilla, eikä vaan harmaan eri sävyillä.

Tarinan kannalta on huojentavaa, että tyttöä esittämään on otettu Deborah Kelly, joka tosin fraseeraa täsmälleen samalla tavalla kuin Vlautin. Vlautin laulaa kaikki muut kappaleet, ja välillä pari paikallista pirinarkkarin kuuloista kaveria kinastelee kuulostaen samalta kuin Dylan Carlson kuulostaa Nick Broomfieldin dokumentissa Kurt & Courtney.

Kurtin haamu kummittelee myös kappaleessa Angus King Tries to Leave the House, joka vie huomion Portlandista pohjoiseen, jonnekin Seattlen ja Aberdeenin välille. Vlautin (eli kappaleen nimessä mainittu King) toistaa kappaleen ainoaa lausetta ”I’m gonna leave the house” samalla haavoitetun eläimen epätoivolla, jolla Kurt Cobain nosti niskavillojamme, saman passiivisaggressiivisen runttauksen jauhaessa taustalla. Hieno hetki, osittain siksi, että kappaleen joka solusta kuulee, ettei talosta tosiaankaan pääse ulos.

The High Countryn ongelma on, että näitä musiikillisia kohokohtia on hyvin harvassa. Levylle on eksynyt oikeastaan vain yksi klassikkotason kappale, Lost in the Trees, jonka yhtye on viisaasti irrottanut singleksi.

Viisaria se väräyttää varmasti siksi, että se on sumuisen ja alakuloisen levyn verevin veto. Basso pumppaa kuin piripäissään, kitarat sirkkelöivät kuin metsureista kertovalla levyllä kuuluukin.

Kappale alkaa hienosti, hieman samalla tavalla kuten Pink Floydin Wish You Were Here. Autoradiosta kappaleita etsivä, mutiseva hahmo kelaa läpi toinen toistaan tragikoomisemman kuuloisia kantribiisejä, kunnes päätyy fantastisen korniin kappaleeseen Timber Tom (”They call me Timber-Tom / I’ve been a loggin’ man since I got back from ’Nam”), joka – kuten ilmeisesti muutkin puoliksi kuullut pastissit – on yhtyeen omaa tuotantoa. Viime kiertueella sitä lauloi basisti Andy Harding.

Tämän jälkeen hahmo toteaa turhautuneesti ”Gimme a break / This one’s even worse”, josta jäntevä ja maaninen Lost in the Trees viimein lähtee.

”It was getting dark in the sea of trees
Everyone was tripping except me
Amber couldn’t quit talking
’cause she was high on speed
Kevin was listening to a mix tape of Judas Priest
Crystal couldn’t stop laughing then she
took off her clothes
We were all pretty fucked up”

Vlautin maalaa tilannekuvaa ja taustoja mestarillisilla, pienillä siveltimenvedoilla. Judas Priestin pudottaminen tässä yhteydessä on nerokas kikka, sillä se nostaa heti mieleen ne itsensä yhtyeen musiikin tahtiin tappaneet teinit. Hieman kärjistämällä syntyy kuva Kevinistä kaverina, joka oli liian tyhmä tappaakseen itsensä. Tämä ikuinen sivuosanesittäjä on vain yksi The High Countryn läpi vaeltavista elävistä kuolleista.

The High Country on karmiva paikka. Kaikki vetävät huumeita, rakkaus on sadistista omistamista, väkivalta tuntuu olevan ainoa ratkaisu ja epäonni pannaan kiertämään. Metsä toimii levyn loppupuolella eräänlaisena kreikkalaisena kuorona, joka humisee omaa surumielistä melodiaansa ihmisten törttöillessä ja haudatessa ruumiita sen siimekseen.

69 Richmond Fontaine seuraa jo toistamiseen seurannut esikuvansa American Music Clubin esimerkkiä julkaisemalla suuren kaupallisen läpimurron hetkellä uransa epäkaupallisimman levyn. The Fitzgerald sössi suorastaan ihailtavasti kaiken Post to Wiren herätäämän kiinnostuksen ja High Country toistaa tempun vieläkin läpäisemättömämmällä materiaalilla. Lopputulos ei ole missään nimessä huono, mutta ensikertalaisen suosittelisin aloittavan jostain aivan muualta.

Video ei ole enää saatavilla