Uuteen nousuun, John Lydon tuumaa.

Tietokilpailukysymys. Mikä yhdistää jazz-tuottaja Bill Laswellia, tilulilukitaristi Steve Vaita, Miles Davisin luottorumpalia Tony Williamsia sekä japanilaista kokeellisen elektroniikan pioneeria Ryuichi Sakamotoa?

Nyt on ehkä helppoa katsoa otsikkoa ja keksiä vastaus, mutta olisiko ilman sitä tullut ensimmäisenä mieleen Public Image Ltd:n Rise? Laswell tuotti biisin ja muut olivat soittajina John Lydonin taustalla, kun solvaus- ja syljeskelykykyinen punapää otti kantaa vuonna 1986 kovinkin ajankohtaiseen aiheeseen eli Etelä-Afrikan rotusortoon.

John Lydonin vuonna 1978 perustettu Public Image Ltd oli vähitellen hajonnut tähden ympäriltä, ja viidettä studioalbumiaan – joka sai nokkelasti nimen Album – tähti työsti enemmänkin sooloalbumina. Soittajiksi valikoitui edellä mainittujen lisäksi muun muassa ruotsalainen jazz-basisti Jonas Hellborg sekä Cream-rumpali Ginger Baker, joka ei tosin soita Rise-singlellä eli yhtyeen suurimmalla hitillä.

Sex Pistols -aikoinaan Lydon halveksi lähes kaikkea, joten jazz-miesten tai Cream-konkarin näkyminen soittajatiedoissa vain kahdeksan vuotta Sex Pistolsin hajoamisen jälkeen vaikutti kovastikin oudolta.

Musiikillisesti Rise alkoi olla jo aika kaukana postpunkista, mutta Lydonin vihainen fraseeraus muistutti menneisyydestä. Video puolestaan muistuttaa, että vuonna 1986 puvut olivat isoja.

Video ei ole enää saatavilla

New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

Pahimpien musique concrete -höyryjen hälvettyä PiL oivalsi, että kaupallisuus on rautaa.

Popmusiikin historiassa tunnetaan monia kohtalaisen ärjyjä, vauhdikkaalla liirrolla suoritettuja 90 asteen käännöksiä. Tässä on PiLin oma ”drift”, suoritettu sopivasti Tokiossa äänitetyn livealbumin höyryillä.

Se klassikkokokoonpano, joka saa popnörtin pöksyt tutisemaan bassosta tänäkin päivänä, oli historiaa. Jah Wobble oli lähtenyt aikaa sitten, Keith Levene häipynyt yhden uuden levyn masterit kainalossaan.

Flowers of Romance oli niin poikkitaiteellinen ja musique concrete -päissään tehty, ettei kukaan sitä tajunnut, mutta ei toisaalta osannut inhotakaan. Se koostui enimmäkseen rummutuksesta ja Lydonin ujelluksesta, hälyllä maustettuna. Phil Collins tosin kuulemma rakasti levyn rumpusoundeja. Älyttömän hyvä levy.

Mutta sitten tuli This Is Not a Love Song.

Kappale on kuin tehty amerikkalaisen autoilun ääniraidaksi. Sanoisin sitä propulsiiviseksi, jos kyseistä jargonadjektiivia ei olisi jo käytetty täällä. Itsepintaisen taiteellisesta bändistä kuoriutuu pikkuhiljaa popjyrä. Ensimmäinen askel on This Is Not a Love Songin sinkkuversio.

Lydon kuulostaa yhä vain ja ainoastaan itseltään, mutta rummut hakkaavat biisiä eteenpäin tanssittavalla energialla ja rujosti peukutettu basso on virtaviivaisen aggressiivinen. Synat ovat paljon velkaa Pere Ubun Allen Ravenstinelle. Kertosäkeen hokema on nerokkaan yksinkertainen.

Kappale äänitettiin uudestaan vielä popimpana versiona This Is What You Want… This Is What You Get -levylle. Nyt basso sopisi jo Level 42 -levylle, torvistemmat ja synatekstuurit Gap Bandin tai Cameon valtavirtafunkiin.

Muutos oli viety loppuun, ja tästä eteenpäin maailmalla oli käsissään tyystin erilainen ja kaupallisempi PiL. Mutta kaupallisuus ei ollut kompromissia, kuten joitain vuosia myöhemmin ilmestyvä loistava Album/Compact Disc/Cassette todistaisi. Kaupallisuus oli rautaa.

Gang of Four ja This Is Not a Love Song olivat mukana synnyttämässä soundia, jota jatkossa veivät omiin suuntiinsa Red Hot Chili Peppers, Fishbone, Jane’s Addiction ja Primus.

Mutta 2000-luvulle tultaessa valtavirtamusiikki alkoikin kuulostaa enemmän vuoden 1983 PiLiltä kuin sen jälkeen tulleilta, samaa vakoa kyntäviltä orkestereilta. Kuunnelkaa nämä kolme esimerkkiä ja miettikää äänimaisemaa, jossa elämme, LMFAOsta Maskineniin ja Justiceen.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla