Thåströmin tuima katse.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea tämän vuoden levyjulkaisua ja halutessaan yhtä reissueta tai ep:tä päälle. Vuorossa Mikael Mattila.

Thåström – Beväpna dig med vingar

Ebba Grönin maestrona ja ”Ruotsin Ismo Alankona” tunnettu nero nousi yllättävän äkkiä yhdeksi suosikkilauluntekijöistäni, ja kieltämättä mainittua Alankoa korkeammalle pykälälle omassa arvostushierarkiassani. On kaiketi uskottavampaa, kun Folkhemmetin kiiltokuvauniversumista paljastuu Joakin Thåströmin kaltaisia ulkoringin edustajia. Beväpna dig med vingarin soundi pureutuu teolliseen kalkkeeseen ja tummaan film noir-kuvastoon, mutta lopputulos on yllättävän kuulasta kuultavaa. Levyllä iskelmätähdet tukeutuvat yhä Raamattuun, pornolehtiin ja viinaan, mutta esimerkiksi nimikappale ja Samarkanda kääntävät öisen Berliini-soundin suorastaan optimistiseksi. Tarinoista välittyy välillä poikkeuksellinen ilo ja lämmin nostalgia. ”Huomenna kaikki paranee”, kuiskaa naisääni Låt dom regnassa. Vaan siihen asti Thåström toteuttaa sitä traagista ristiriitaa, jossa yhden miehen apeudesta syntyy vuodesta toiseen suurenmoisia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kuusumun Profeetta – Huutoja hiljaisesta huoneesta

Vuoden 2008 Lyhtykuja oli raskas ja syntikkasäksätyksessään jopa vieraannuttava, ainakin bändin orgaanisempaan soundiin tottuneen näkökulmasta. Hiljaisen huoneen huudot kaikuvat halki profeettain tuotannon, koostaen bändin aiemmista elementeistä jälleen uudenlaisen, mutta silti selkeästi Kuusumun Profeetalta kuulostavan lopputuloksen. Kappalemateriaali on melkoisen tummasävytteistä ja melankolista ja ehkä juuri siksi säkkipimeät syysillat kuluivatkin tämän levyn myötä rattoisasti, lumen hiljaista maahan satamista odotellessa. Mika Rätön sadunomainen tarinointi universaaleista yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja menetyksen tunteista tarjoillaan slaavilaisella mollipaatoksella sekä videopelimelodiikalla. Välillä levyn raskasmielisyys lipsahtaa jo pelottavan puolelle, mutta koskettavaa ja kaunista tämä ulosanti on joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Pöläkkä – Pöläkkä

Kokkolalaisista kansanmusiikkiopiskelijoista koostuva Pöläkkä ei anna opiskelijuutensa kuulua lopputuloksessa ainakaan negatiivisessa mielessä. Pikemminkin bändin akateeminen viimeistelemättömyys on vain hyve: kuusikko on naittanut pop-estetiikan ja perinnesoundin jotain Lauri Tähkää etevämmin ja lisännyt mukaan pari maalailevaa instrumentaalikuvaelmaa sekä yhden avantgarde-operetin Saarijärven Paavosta. Kirjavan, kanteleista, banjoista, jouhikoista ja ties mistä koostuvan klangin viimeistelevät vielä reteät yhteislaulut. Olen hokenut levyn ilmestymisestä saakka, että jos popnörtille pitäisi yksi kansanmusiikkijulkaisu menneen vuoden tarjonnasta ojentaa, olisi luontevin valinta levyllinen Pöläkkää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Absoluuttinen Nollapiste – Suljettu

Jos olisin arvioinut tämän uusintapainoksen Nuorgamissa, olisi se sanut kunnian olla sivuston ensimmäinen täydet pisteet saanut levy. D-puolen demot ovat kiinnostava dokumentti mestariteoksen luomistyöstä, ja kuulostaahan vinyyli aina paremmalta, vaikka muusikoiden.nettiin kaiketi nämä horinat Spotify-aikakaudella kuuluvatkin. Suljettu on kuin traaginen, lama-Suomen maaseudun ahdasmielisyyttä kuvaava sukupolviromaani. 23-vuotiaan Tommi Liimatan eepos on yhä hätkähdyttävän näkemyksellinen kokonaisuus, joka suodattaa rovaniemeläisnäkökulmasta nähdyn suomalaisen mielenlaadun liikuttavasti isän ja pojan kipeän suhteen muotoon, irvokkaan pikkukylän toimiessa tragedian näyttämönä. Nykyäänhän kaikki tarinankertojat ovat paenneet Kallioon, joten saa nähdä, onko uusia Liimattoja enää tulossa.

Video ei ole enää saatavilla

Fullsteam 

75Disco Ensemble on hieno sinkkubändi ja siinä mielessä myös klassinen rockbändi, jolla on hienot edellytykset menestykselle uudessa, pikkuhiljaa albumimitasta fokustaaan pois siirtävästä ääniteteollisuudesta. Bändin historiasta löytyy hienoja täysosumakappaleita, kuten Black Euro, We Might Fall Apart, Bad Luck Charm ja Pitch Black Cloud.  Täysosumien listan voidaan lisätä myös kärkikahinoihin yltävä uuden levyn ensimmäinen sinkku Second Soul. Disco Ensemble saavuttaa uudella levyllä myös sen maailmoja ja stadioneja syleilevän soundin, johon edellisellä pyrittiin. Jukka Immonen osaa asiansa.  Second Soul on ehdottomasti kirkasotsaisin poppis levyllä. Muissa huomionarvoisissa biiseissä ollaan ehkä hiukan lähempänä bändin juuria. I’ve Seen The Future on oivallisen toimiva esimerkki siitä miten paatos naitetaan ylitsevuotavaan energiaan. Instrumentaaliväliosan heavy-viitteille plussaa. Levyn päättävä Your Shadow on myös yksi bändin historian hienoimpia hetkiä. Warriors on kokonaisuutena vahvin Disco Ensemble sitten First Aid Kitin ja levyllä soittaa hyvällä tavalla huomattavasti aikuisempi bändi. Muuten, viimeistään tällä levyllä on myös aika selvä, että Miikka Koivisto on yksi maamme parhaita rock-laulajia.    (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Fresh & Onlys – Long Slow Dance

Souterrain Transmissions

73 The Fresh & Onlys olisi helpointa määritellä The Smithsiksi vailla taikaa. Silti sen musiikissa on oma jännittävä taustavireensä. Lakonisen dramatiikan sijasta yhtye luottaa neljännellä albumillaan avoimeen, melodisesti ehyeen pateettisuuteen. Sen maailma on tumma, mutta samalla pehmeä ja häiriötön. Laulut rullaavat järkähtämättä eteenpäin, kitarat punoutuvat sulosuruksi ja Tim Cohen laulaa erotarinoita omistautuneesti. Long Slow Dancelta onkin helppo löytää yhtymäkohtia niin War on Drugsin hiekkapölyiseen rullaukseen, Cats on Firen litterääriin romantiikkaan kuin Weeping Willowsin tunneahdettuun melankoliaankin. Välillä yhtyeen järkähtämättömässä tyylitajussa ja perinnetietoisissa viittauksissa häivähtää Echo & The Bunnymen, välillä jopa suomalaisen rautalangan kaiho. Vaikka The Fresh & Onlys’n soinnista tekee mieli etsiä enemmän verrokkeja kuin yhtyeen omaa ääntä, ei näillä lähtökohdilla voi epäonnistua kovinkaan pahoin – varsinkaan kun nauhalle on tarttunut monta ensiluokkaista sävellystä. Jos yhtye seuraa yksinäistä tähteään, sillä on edellytykset vaikka mihin. Tällaiselle vaarattomaksi jalostuneelle surumielisyydelle löytyy aina sijansa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Kardemimmit – Autio huvila

Frigg

77 En ole taipuvainen syysmasennukseen, mutta Kardemimmien kolmosalbumin nimikappale, Antti Järvelän sävellys Lauri Pohjanpään runoon lähestulkoon aiheuttaa sellaista. Vaan nythän ollaan elokuun haikeuden sijaan jo lokakuussa, joten ahdistus loppuvasta kesästä ei tunnu yhtä vahvana. Silti villasukanpehmyt neliäänilaulu kanteleenhelinän säestämänä maalaa melankolista kuvaa syksyn kalpeassa auringossa yksinään lahoavasta huvilasta jotenkin puistattavasti. Kuin näkisi mätänevässä pihakeinussa yksinään hyräilevän pikkutytön, joka puoli vuosisataa sitten hukkui lähirannan äkkisyvään. Melkoista stoalaista pysähtyneisyyttä levy henkii muutenkin, ja ala-asteiästä asti yhdessä soittaneet Jutta Rahmel, Maija Pokela sekä Leeni ja Anna Wegelius kuulostavatkin edelleen melkein viisivuotiailta. Kuin Joanna Newsom debyyttilevyllään. Loppua myöten intensiteetti nousee Röntyskälaulujen ja unkarilaisen Häpeään joutunut tyttö-tarinan avulla, ja etenkin ensinmainittu rempseän karjalaisine teksteineen istuukin vähän ristiriitaisesti muuten melko antiräväkkään ilmaisuun. Toisaalta päätösraidalla kuolevat niin päähenkilö kuin tämän mielitiettykin. Ehkä pienieleinen hempeys on taittumassa pehmeästä satumaailmasta kohti jotakin tummempaa? Joka tapauksessa kolmilevyinen Kardemimmien saaga versoo yhä ylemmäs. (Mikael Mattila)

Metz – s/t

Sub Pop

79 Metzin musiikki on ihanaa, pieninä annoksina. Kanadalaisyhtyeen käsitys punkrockista on ämpärillinen liisteriä, johon on piilotetty 167 partaterää – yhtä monta kuin sen nimettömän esikoisalbumin kappaleet keskimäärin sekunteina kestävät. Metzille riittää usein yksi nuotti, joskus yksi sointu ja yksin riffikin. Bändin kappaleissa on sävyjä, mutta ne ovat kaikki harmaanruskehtavia ja hyvin lähellä toistiaan. Levyn parhaat kappaleet ovat jo nimiensä puolesta hilpeitä – Headache, Wasted, Rats – ja yhdistävät Shellacin ja Jesus Lizardin parhaat puolet raikkaalla ja ihmisruumista armotta rankaisevalla tavalla. Metzin ainoa ongelma on, mitä tämän jälkeen, sillä tavallaan kaikki tarpeellinen on esikoislevyn myötä jo sanottu. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ochre Room – Evening Coming In

Lumpeela julkaisut

70 Ahkerasti keikkaileva tamperelainen folkrock-tulokas saa puhtaat paperit esikoisalbumistaan. Bändin vahvuus on laulaja Lauri Myllymäki, jolla kieltämättä on maneerinsa, mutta ainakin ne ovat eri maneerit kuin 99,9 prosentilla suomalaislaulajista. Myllymäen äänessä on Ron Sexsmithin raukeaa alavireisyyttä, mutta myös Turin Brakesin Olly Knightsin täsmällistä pistävyyttä. Parhaimmillaan Myllymäki – ja sitä myötä koko Ochre Room – on, kun häntä tukee kirkasääninen Minttu Tervaharju. Laulajaparin täydellisesti toisiinsa sulautuvat äänenvärit nostavat hieman tavanomaisemmankin sävellyksen, kuten A Little Cloudin, toiselle tasolle. Ochre Roomin americanan-makuinen folkrock on kokonaisuudessaan vielä hieman liian mukavuudenhaluista, vaikka hyvää hakua Calexicon laajakangasmaisemiin onkin kuultavissa. Only Love Can Break Your Heartin hengessä valssaava Blue Ribbon on maukkain herkku levyllä, joka on oiva lisä paitsi bändin omaan, myös tasaisesti profiiliaan nostavan Lumpeela julkaisujen katalogiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pöläkkä – Pöläkkä

Kansanmusiikki-instituutti

84 Kokkolan ammattikorkeakoulun kansanmusiikkiosastolla perustetun Pöläkän riippakivenä saattaa olla se, että se on ”vain” vuosikurssibändi ja täten hajoaa omille teilleen jahka sen jäsenet koulusta valmistuvat. Tämä on sääli, sillä latteusautomaattina sanoisin tämän hieman pöhkösti nimetyn bändin musiikin olevan ”kiehtovan määrittelemätön keitos”. Vaan voi, osanneeko tuota muutenkaan luonnehtia? Kuusikon (johon kuuluu mm. Kuorosodan voittaneen kuoron johtaja Marita Pasanen) raikkaasti soundaava multi-instrumentalismi venyttelee perinnemusiikin saumoja häikäilemättömästi Kumman vian kaltaisista ilmiselvistä radiohiteistä pariin Mike Oldfieldin hyviltä hetkiltä kuulostavaan instrumentaaliin sekä huikean melodramaattiseen operetti-restauraatioon Saarijärven Paavosta, joka kuulostaa siltä kuin Edgard Varèse ja Reverend Bizarre olisi päästetty säveltämään Bohemian Rhapsodya. Bändin moniääninen laulu ei välttämättä ole mitään beachboysia, mutta parhaimmillaan tämä suora kailotus kuulostaa hyvinkin jylhältä. Päävokalistina loistaa Pasasen lisäksi Henri Uusitalo, jonka mahtaileva hevipaatos vain viimeistelee klangin. Pitkästä aikaa nykykamubändi, joka on lähtenyt tavoittelemaan pop-estetiikkaa, siinä hillittömän hyvin onnistuen. Jos neuvoisin jotakuta popnörttiä kuuntelemaan tämän vuoden kansanmusiikkitarjonnasta yhden levyn, ojentaisin hänelle Pöläkkää. (Mikael Mattila)

Tame Impala – Lonerism

Modular Recordings

88 Tame Impala pystyy perustelemaan nimensä antiloopin ketteryydellä, mutta mitään kesyä australialaismuusikko Kevin Parkerin varaan rakentuneessa yhtyeessä ei ole. Kakkosalbumillaan Parker vyöryttää ilmoille järeän ilmavia äänikollaaseja, joissa soi 1970-luku, mutta jollaisia vain 2010-luku voi synnyttää. Lonerism sukeltelee samoissa happoaltaissa Animal Collectiven kanssa, mutta käyttää äänikuvan vääristymiä lisämausteena sen sijasta, että tekisi keskittymishäiriöistä tavaramerkkinsä. Surrealistisimpienkin kuvaelmien pohjalta löytyy rouhea, mantramainen soitto, jota tuotanto murjoo riemukkaan kylmäverisesti. Vaikka sävellykset ovat lähinnä tekosyitä hukuttautua instrumentalisoinnin rimmikkoon, pitää kokonaisuus otteessaan. Levyn piilokauniit melodiat pysäyttävät ajan ja kaleidoskooppisina laajenevat kuvaelmat tekevät elämän aikakapselissa mielenkiintoiseksi. Parker onkin tekemisissä samojen voimien kanssa kuin Forest Fire viimevuotisella Staring at the X -mestariteoksellaan. Hän potkaisee kuulijan perspektiivin vinoon, repii kartat ja tarjoutuu sen jälkeen oppaaksi. Kun Lonerism virtaa sähkönä ruumiin läpi, ei tarjousta tahdo kyseenalaistaa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tilly and the Wall – Heavy Mood

Team Love Records

55 Pohjimmiltaan Tilly and the Wallissa kiinnostaa lähinnä yhtyeen konsepti. Tuhansista muista keskitason indiebändeistä poiketen yhtye höystää rytmiraitojaan steppinumeroilla. Suoranaiseksi taivaassa solmituksi liitoksi yhdistelmä ei kuitenkaan kasva. Vaikka ronskin kitara- ja konepohjan takaa kuuluvat tömistelyt ja naputukset ovat sinällään kiehtovia, jäävät elementit usein irrallisiksi. Yrittämisen voi palkita muutamalla lisäkuuntelulla, mutta kovin syvään suhteeseen ei yhtyeen neljäskään levy houkuttele. Varsinkin alkupuolella, hapuillessaan odottamatta Primal Screamin suuntaan, Tilly and the Wall huojuu lähellä kuilun reunaa. Levyn kuluessa yhtye löytää onneksi omimman tonttinsa, ja Echo My Loven, Youthin sekä Defendersin muodostama jylhänhaikea päätöstroikka herättää aidon kiinnostuksen. Vaikka Heavy Mood pinnistelee kohokohtiensa myötä niukin naukin plussan puolelle, alkaa orkesterille hahmottua lopullinen paikka mieleni musiikkikartalla. Haluaisin edelleen uskoa Tilly and the Wallin potentiaaliin, mutta tällaisten levyjen myötä yhtye mieltyy vastaisuudessakin vain ”bändiksi, jossa on se steppaaja”. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Ved – s/t

Adrian Recordings

77 Kuuntelin VEDin nimettömän albumin neljä kertaa ennen kuin otin selvää, mistä yhtyeessä on kyse. Sen instrumentaalisessa musiikissa oli harvinaista salaperäisyyttä, jota en halunnut häivyttää kaikenkertovalla googlauksella. Johtolankoja oli tasan yksi: kolmannen kappaleen nimi (Din egen spegelbild) ja sen alussa kuultava puhesample eivät olisi voineet vihjata yhtään vahvemmin rakkaaseen länsinaapuriimme Ruotsiin. Kun lopulta googlasin VEDin, totesin, että vain yhdellä yhtyeen jäsenellä on parta – lähes kaikilla sentään jonkinlaiset viiksiksi tulkittavat. Hämmästyin, sillä malmöläiseksi paljastuneen yhtyeen musiikki on erittäin karvaista. Se on samalla tavalla hauskaa kuin oikein iso ja pärisevä parta; siinä on sattumia italialaisista kauhuelokuvista, pyramidien katveessa svengaavista blues-kameleista sekä ruotsalaisista dokumenttielokuvista, jotka kertovat pienistä kalastajakylistä, 1900-luvun villaneulemuodista ja/tai kreikkalaisista amatööritähtitieteilijöistä. Levy ei voisi olla yhtään viileämmällä tavalla proge tai psyke, vaikka sen kanteen olisi painettu Pekka Laineen kuva. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Verma – Exu

Verma

80 Chicagolaisen stoner-kvartetin uusin julkaisu on kuin Amon Düül II keikkailemassa hikisellä prätkäklubilla kaljatuoppien pyörremyrskyä väistellen. Progeilu suoristuu pakostakin etuvetoiseksi riffittelyksi, kuin johonkin olisi kiire, mutta hitaat vaikuttaisivat yhä verenkierrossa. Näin tiivistyy oudossa aikaluupissa eteen ja taakse tahmeasti kelautuvaa nauhakaikujen sinfoniaa, parhaimmillaan raskasta kuin mannerlaattojen hankautuminen toisiinsa jossain siellä San Andreasin liitoksen tienoilla, mistä tällainen tavara normaalisti Tulee. Lyyriset teemat liikkuvat genrelle ominaisesti taas maailmanloppujen, hirmumyrskyjen ja räjähtävien vuorien tornadovyöhykkeellä. Raju levy, mutta saarnasiko esimerkiksi Led Zeppelin koskaan ilmastonmuutoksesta? Ei, senkin nörtit! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla