Paul Buchanan – mies, ääni ja komeusrypyt.

Kun etenee kävelyvauhdilla, on maailma kauniimpi.

Tämä on harvinaisen nöyrä levy. The Blue Nile on 31 vuoden aikana julkaissut neljä studioalbumia. Laulajansa Paul Buchanan tietää varmasti, että 56-vuotiaana ei moni soolouraa enää aloittele. Eikä myöskään kahdeksan vuotta emobändin viimeisimmän (ja mahdollisesti viimeisen) levyn jälkeen.

Mutta Blue Nilea palvovat ovat tottuneet odottamaan, kun palkintona on aina ollut 40 minuuttia mitä tuskaisinta ja tyylikkäintä aikuispoppia, korkeimpana huippunaan Buchananin ääni. Joka osaa pidätellä oikeissa kohdissa ja särkeä sydämen huudollaan silloin, kun kuulija sitä kaipaa.

Suurimmaksi osaksi pelkällä pianolla säestetty Mid-Air antaa olettaa, etteivät pitkät tauot levyjen välissä johdu välttämättä perfektionismista. Buchananin aiheet tuntuvat vaativan kypsyttelyä, ja hänen laulunsa syntyvät silloin, kun tavoitteena on tehdä jotain aivan muuta. Kummallista kyllä, osa Mid-Airista oli mahdollisesti menossa Shirley Mansonin nyt kuopatulle soololevylle.

Mid-Airin vaatimattomuus on Blue Nile -fanillekin häkellyttävää. Neljätoista 2–3-minuuttista luonnosmaista kappaletta, jotka eivät pidä paljoa melua itsestään. Loogisimmat vertailukohdat ovat Blue Nilen alastomimmat hetket: Easter Parade, From a Late Night Train, Family Life. Itkuhan niistä tulee, mutta jaksaako tätä koko levyllisen?

Rakenteellisesti lähin sukulainen Mid-Airille on Nick Draken Pink Moon: lyhyitä kappaleita, jotka tukevat toisiaan kokonaisuutena. Kuulijalta (ainakin minulta) tämä voi vaatia paljonkin. Tätä levyä ei kannata kuunnella vähänkään rauhattomana, sillä muuten biisit saattavat vaikuttaa samankaltaiselta mössöltä.

Jotkut näistä hahmotelmista toimivat vain Buchananin tulkinnanlahjojen varassa. Siellä täällä esiintyvät kevyet syntetisaattorikerrokset muistuttavat Blue Nilen ekonomiasta. Koskettimet ovat niin taka-alalle miksattuja ja riisuttuja, että tuntuu kuin Buchanan kunnioittaisi tällä kahden bändikaverinsa poissaoloa. Biisit ovat myös sanoituksellisesti niukkoja, joten kuulijalle jää paljon tulkinnanvaraa.

Buchananilla on rohkeutta pysähtyä yksityiskohtien äärelle. Mid-Airin sisäpussissa on yksi levyn inspiraatioista: valot palamassa julkisivun ikkunoissa aamuyöllä. Miksi nämä ihmiset valvovat? Mitä he ajattelevat? Half the Worldin kertoja on ylhäällä, koska hän yrittää pitää parisuhdettaan elossa, takertuen pieniin yhteisiin muistoihin (”For the snowfall out on main street… for St. Martha in the hallway…”). Ja lopulta isompiin.

”For the starlight in my suitcase
and for the good things
don’t leave”

Entä Two Childrenin pariskunta, jonka Buchanan kuuli (varmasti vaivaantuneena) riitelevän kadulla lapset mukanaan? Tästä huomiosta kasvaa säkeistöjä, joissa parin tarina kulkee lapsuudesta (”We are like two children”) vanhemmuuden vääristyneisiin lupauksiin (”Now we have two children”). Viipyilevä, kaiken turhan riisuva piano on tähän toistuvaan kuvaan juuri oikea säestys. Yksityiskohtien niukkuus ja Buchananin alitulkitseva laulu tekevät dramaattisemmatkin säeparit (”Ask me if I am grateful, watch as I fall down to my knees”) kliseettömiksi.

Mid-Airin ensimmäinen puolisko käsittelee juuri ihmissuhdeongelmia lyhyiden hetkien kautta. Tinseltown in the Rainin nuoruuden rakastumiselle ei ole enää tilaa. Kokemus ei silti ole raskas, vaan jopa tuskan hetket ovat Buchananin maailmassa osa ihmiselon huumaavuutta. Ja lopussa toiveikkuus pääsee voitolle.

Buchanan on haastatteluissa maininnut yhdeksi Mid-Airin vaikuttajaksi läheisen ystävänsä kuoleman. Tähän suorasti viittaavaa ei levyltä löydy, kenties lohdullista päätösraitaa After Darkia lukuun ottamatta.

”Didn’t I tell you
Everything you wanted
But I loved you
And I love you after dark”

Buchanan on myös kertonut, että poismennyt ystävä olisi todennäköisesti kiusannut Buchanania armottomasti, mikäli Mid-Air olisi suruvoittoinen. Samankaltainen tunne tulee nyt minulle. Näin Blue Nilen livenä vuonna 2006 ja kokemus oli samaa jumaluutta kuin levyillä. Välispiikeissä puhui kuitenkin vaatimaton ja ennen kaikkea vitsaileva Buchanan. Mies ei ollutkaan mikään melankolian mestari, vaan harvinaisen lähestyttävä ihminen. Joka varmaan vaivaantuisi tästäkin arvostelusta.

83Vaatimaton ja musertavan kaunis klassikonpoikanen. Parin biisiluonnoksen keskinkertaisuus jättää Mid-Airin kuitenkin leijumaan kilometrin Blue Nilen alapuolelle.

Video ei ole enää saatavilla