Pahimpien musique concrete -höyryjen hälvettyä PiL oivalsi, että kaupallisuus on rautaa.

Popmusiikin historiassa tunnetaan monia kohtalaisen ärjyjä, vauhdikkaalla liirrolla suoritettuja 90 asteen käännöksiä. Tässä on PiLin oma ”drift”, suoritettu sopivasti Tokiossa äänitetyn livealbumin höyryillä.

Se klassikkokokoonpano, joka saa popnörtin pöksyt tutisemaan bassosta tänäkin päivänä, oli historiaa. Jah Wobble oli lähtenyt aikaa sitten, Keith Levene häipynyt yhden uuden levyn masterit kainalossaan.

Flowers of Romance oli niin poikkitaiteellinen ja musique concrete -päissään tehty, ettei kukaan sitä tajunnut, mutta ei toisaalta osannut inhotakaan. Se koostui enimmäkseen rummutuksesta ja Lydonin ujelluksesta, hälyllä maustettuna. Phil Collins tosin kuulemma rakasti levyn rumpusoundeja. Älyttömän hyvä levy.

Mutta sitten tuli This Is Not a Love Song.

Kappale on kuin tehty amerikkalaisen autoilun ääniraidaksi. Sanoisin sitä propulsiiviseksi, jos kyseistä jargonadjektiivia ei olisi jo käytetty täällä. Itsepintaisen taiteellisesta bändistä kuoriutuu pikkuhiljaa popjyrä. Ensimmäinen askel on This Is Not a Love Songin sinkkuversio.

Lydon kuulostaa yhä vain ja ainoastaan itseltään, mutta rummut hakkaavat biisiä eteenpäin tanssittavalla energialla ja rujosti peukutettu basso on virtaviivaisen aggressiivinen. Synat ovat paljon velkaa Pere Ubun Allen Ravenstinelle. Kertosäkeen hokema on nerokkaan yksinkertainen.

Kappale äänitettiin uudestaan vielä popimpana versiona This Is What You Want… This Is What You Get -levylle. Nyt basso sopisi jo Level 42 -levylle, torvistemmat ja synatekstuurit Gap Bandin tai Cameon valtavirtafunkiin.

Muutos oli viety loppuun, ja tästä eteenpäin maailmalla oli käsissään tyystin erilainen ja kaupallisempi PiL. Mutta kaupallisuus ei ollut kompromissia, kuten joitain vuosia myöhemmin ilmestyvä loistava Album/Compact Disc/Cassette todistaisi. Kaupallisuus oli rautaa.

Gang of Four ja This Is Not a Love Song olivat mukana synnyttämässä soundia, jota jatkossa veivät omiin suuntiinsa Red Hot Chili Peppers, Fishbone, Jane’s Addiction ja Primus.

Mutta 2000-luvulle tultaessa valtavirtamusiikki alkoikin kuulostaa enemmän vuoden 1983 PiLiltä kuin sen jälkeen tulleilta, samaa vakoa kyntäviltä orkestereilta. Kuunnelkaa nämä kolme esimerkkiä ja miettikää äänimaisemaa, jossa elämme, LMFAOsta Maskineniin ja Justiceen.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla