Pub rockin maksiimi: Dr. Feelgood baaritiskillä.

Täryjyrän hienovaraisuudella punkille tietä lanannut rock & rollin, countryn ja valkoisen rhythm & bluesin äpärälapsi pubrock roihusi hetken kirkkaalla liekillä brittiläisissä pubeissa ja isommillakin areenoilla. Southendin Canvey Islandin ja Lontoon liepeille keskittynyt skene pitäytyi perusasioissa ja enimmäkseen kolmen soinnun rakenteissa.

Pubrockin raaka energisyys ja maanläheinen asenne hahmotteli punkille selkeät suuntaviivat. Punkin ja pubrockin liitti yhteen viimeistään Stiff Records. Tarinan mukaan pubrock-ikoni Lee Brilleaux lainasi brittipunkin ja uuden aallon kenties merkittävimmän levy-yhtiön syntyyn tarvittavat punnat sen perustajalle Jake Rivieralle.

Lontoon skidien kulotuksen savumerkit kantautuivat Suomeenkin Dr. Feelgoodin matkassa. Monen pitkätukkaisen progejampan haavi jäi lopullisesti auki viimeistään Kaivopuiston tai Kuusrockin keikalla vuonna 1975. Kitaristi Wilko Johnsonin maaninen tempoilu ja Lee Brilleaux’n veneen alta kaivettu, vähemmän hienostunut eleganssi istuivat suomalaiseen kansanluonteeseen kuin nyrkki naamaan nakkikioskilla.

Dr.Feelgood: She Does It Right

Dr. Feelgood on pubrockin äärimmäinen ilmentymä ja ehdottomasti merkittävin bändi. Canvey Islandin nelikko oli kitaroitaan kryptisissä tahtilajeissa runkkaavien proge-dinosaurusten ja kokaiinipöllyissään mahtailevien stadionluokan rocktähtien näivettämässä ilmapiirissä pitkään kaivattu, raikas tuulahdus. Spastisesti sätkivän vokalisti Lee Brilleaux’n ja konekiväärisarjoja Telecasteristaan ampuvan Wilko Johnsonin erinapainen magnetismi sysäsi bändin hurjaan liikkeeseen.

Muutamassa vuodessa retkue raivasi tiensä pubin nurkasta listolle. Jo alkuvuonna 1975 ilmestyneen debyyttialbumi Down by the Jettyn nerokkaan kivikautinen tuotanto pelkisti bändin raakuuden helposti sulateltavaan muotoon. Keikoilla Wilkon maaninen vaeltelu, intensiivinen tuijotus ja täysin jäljittelemätön kitarointi yhdistyi Lee Brilleaux’n syvästi läsnä olevaan, epileptiseen lavapresenssiin tavalla, joka hakee yhä vertaistaan.

Tämän ilkeämpää ja autenttisempaa ei valkoinen rhythm & blues ole koskaan ollut, ennen tai jälkeen. Modfather Paul Wellerin alkuaikojen kitaroinnissa on selkeästi havaittavissa Wilkon ja Dr. Feelgoodin vaikutus, kuten The Jamin ensilevyllä muutenkin.

Sittemmin Dr. Feelgood muuttui kitaristivaihdosten siivittämänä vain surulliseksi tribuuttibändiksi ja karikatyyriksi itsestään.

Video ei ole enää saatavilla

Eddie & Hot Rods: Get Out of Denver

Monesti epämääräisiin ja löysiin punkbändeihin virheellisesti rinnastettava Eddie & the Hot Rods oli elämänsä iskussa vuonna 1976 pukatessaan ulos ensimmäiset julkaisunsa. Live at the Marquee -ep sisälsi muun muassa rajun luennan Bob Segerin Get Out of Denveristä. Bändin tornadonkierroksilla puhkuva korkeaoktaaninen rypistys sai Segerin näyttämään betonisaappaissa liejuun jämähtäneeltä vanhalta hipiltä.

Laulaja Barrie Mastersin terrierin intensiteetillä puhkuva räksytys ja kitaristi Dave Higgsin Chuck Berryn lickejä estotta toiseen potenssiin korottava kitarointi antaa tulkinnalle lähes rikollisen draivin. Jo aiemmin arvaamattoman käytöksensä vuoksi potkut saaneen Lew Lewisin amalgaamit kuulijan hampaista kuoriva harppu sysää alla olevan linkin versiossa vielä pykälää armottomamman ylivaihteen silmään.

Myöhemmin bändi siirtyi miehistönvaihdosten kautta selkeämmin kohti keskitien rockia ja sai aikaan muutaman hitinkin kappaleillaan Quit This Town ja Do Anything You Wanna Do. Jälkimmäisen versioi suomeksi Pelle Miljoona & 1980 nimellä Lähdetään kiitämään.

Bändin alkuaikojen veretseisauttavan intensiteetin takuumies Lew Lewis poistui vahvuudesta jo ennen Teenage Depression -esikoisalbumia. Oman bändinsä pyörittämisen ohessa mies vieraili myöhemmin muun muassa The Clashin Sandinistalla. Lee Brilleaux’n alun perin koulima Canvey Islandin arvaamaton harppumies sai vuosien linnatuomion ryöstettyään postin leikkiaseella vuonna 1987.

Video ei ole enää saatavilla

Ducks Deluxe: Coast to Coast

Pubrockin alkuperäisiin suunnannäyttäjiin kuulunut Ducks Deluxe teki ensimmäisen julkaisunsa RCA-yhtiölle 1973. Lyhyen, mutta merkittävän uran luonut bändi oli skenen vakiokalustoa ja eräänlainen hauduttamo. Bändin hajottua vuonna 1975 Andy McMaster ja Nick Garvey liittyivät Motorsiin, joka sai hitin Airport-biisillään vuonna 1978. Samaisessa yhtyeessä vaikutti myös powerpop-nero Bram Tchaikovsky.

Kitaristi Martin Belmont liittyi Graham Parkerin The Rumour -yhtyeeseen ja soitti sen jälkeen muun muassa Nick Lowen kelkassa. Myös pubrockin perusmies ja ikoni Brinsley Schwarz ehti soittaa bändissä lyhyen jakson ennen sen hajoamista.

Video ei ole enää saatavilla

Legend: Cross Country

Pubrockin keskeinen, varhainen tyyli ja eetos kiteytyy Mickey Juppissa. Southendin pieni suuri mies oli varhainen suunnannäyttäjä aikalaisilleen. Legendin ”Red Boot” -albumina tunnettu kiekko veti ladut, joita moni skenen perushahmo enemmän tai vähemmän seurasi. Juppin kirjoittamaa materiaalia ovat hyödyntäneet muun muassa Dr. Feelgood, Nick Lowe ja Dave Edmunds.

Lowen vuonna 1978 Stiffille tuottaman ensimmäisen sooloalbumin Juppanesen ykköspuolen rouheista taustoista vastasi Rockpile. Toisen puolen levystä tuotti Procol Harumin Gary Brooker eri miehityksellä. Edes Chris Speddingin kitarointi ei pelasta vanhan hipin laimeaa tuotantojälkeä.

Kotimaisista voimista ainakin muuan Antti Hulkko arvostaa Juppia. Foxfield Junction -biisi löytyy Building on Tradition -levyltä ja on kuultu keikkaseteissä, viimeksi surullisenkuuluisan The Real McCoy Bandin toimesta. Eero ja Jussi ovat levyttäneet Cheque Book -biisin nimellä Skitta pussiin.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Lowe: Heart of the City

Brittiläisen pubrockin kummisetä ja punkin kätilönä muun muassa Stiff Recordsin tuottajan pallilta käsin operoinut Nick Lowe oli mukana jo skenen alkuajoista lähtien, Brinsley Schwarzin basistina. Suurin odotuksin ladattu bändi kutistui omaan hahmottomuuteensa jättäen jälkeensä muutaman klassikon, kuten sittemmin Elvis Costellon versioiman (What’s So Funny ’Bout) Peace, Love & Understandingin.

Eksentristä countrysoulin kuningasta Jim Fordia ihaillut hongankolistaja sai punkin energisyydestä potkua omalle soolouralleen. Vuoden 1978 Jesus of Cool -soolodebyytiltä löytyvä Heart of the City voidaankin nähdä viimeisenä irtiottona ja popin mestarin kunnianosoituksena pubrockin kunniakkaalle historialle.

Mukana matkassa oli myös toinen pubrockin keskeinen hahmo, entinen Love Sculpture -kepittäjä Dave Edmunds. Levyn taustajoukoista kehkeytyi pienen mutkan kautta superkokoonpano Rockpile, jonka Seconds of Pleasure -albumi kuuluu skenen klassikoihin.

Lowen kahdella ensimmäisellä sooloalbumilla ja myös parilla Edmundsin 1970-luvun lopun levyllä soitti käytännössä Rockpile. Kellon tarkkuudella raksuttava rumpali Terry Williams nähtiin sittemmin hiukan rauhallisemmissa tunnelmissa hikinauhapäisen Mark Knopflerin matkassa Dire Straitsin kokoonpanossa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Pubrock Suomessa eli juna Ouluun meni jo

Pubrock oli peribrittiläinen ilmiö, jota ei pidä sekoittaa samoihin aikoihin maailmalla velloneeseen rock & roll revivaliin, vaikka lähtökohdat yhteneväiset olivatkin. Sen laineet toki löivät tänne pohjolan perukoillekin. Kotimaisista aikalaisbändeistä monet varmasti saivat vaikutteita erityisesti Dr. Feelgoodilta.

Koko kansan boogiejyrä Hurriganes liippaa läheltä pubrockin perinnettä. Stadilainen paalujunttaus, boogien ja ylikierroksilla käyvän bluesin sekä vanhan liiton rock & rollin liitto haiskahti vahvasti pubrockilta varsinkin Ile Kallion käskyttäessä kitaraa. Komppikäsi kävi Piratesin Mick Greenin ja Wilko Johnsonin malliin varsin kerkevästi varsinkin Hot Wheelsin ja Live in Stockholm -äänitteen aikoina.

Video ei ole enää saatavilla

Tarina kertoo Nick Lowen vierailleen talvella 1978 Suomessa ihan studiossa asti. Mukana kitaran varressa heilui Albert Järvinen. Kotimaassaan hurjaa suosiota nauttinut brittiretkue kävi myös lämmittelemässä Royalsia Raumalla ja Siikaisissa, natiivien ihmetellessä menoa ilmeisen välinpitämättöminä.

Loven studiolla tehtyjä höyryisen seurueen äänityksiä ei ole julkaistu tai ainakaan allekirjoittaneen korviin kantautunut. Jake Riviera ja Lowe ehdottelivat samalla reissulla Albertin uudeksi työnantajaksi Dr. Feelgoodia, mutta hanke kaatui.

Yllättäen Oulusta kuoriutui kuitenkin muutaman vuoden viiveellä pubrockin kotimainen mekka 1970-luvun loppuvuosina. Ramblers-yhtyeessä kitaran varressa uraansa aloitteli muuan Riku Mattila. Samaisesta kaupungista tuli toinenkin, vielä nuoremmista pojista koostuva Spiders, joka työsti myös rätväkkää pubrockiksi miellettävää materiaalia.

Video ei ole enää saatavilla

Sittemmin pubrockia on lämmitellyt moni muukin orkesteri. Kyseessä on kuitenkin useimmiten eli poikkeuksetta pubin nurkkaan juuttunut keski-ikäisten äijien tribuuttibändi vailla omaa materiaalia.

Merge

80 Tiukasti Erich Bachmanniin henkilöityvä Crooked Fingers on julkaissut pitkin 2000-luvun alkua levyjä, joiden surumielinen indiepop ei ole koskaan oikein kelvannut huomion keskipisteeksi. Ysäri-indietä tahkoneesta Archers of Loafista tutun Bachmannin musiiki on ikään kuin vältellyt suurinta melua ja kausittain vaihtelevia trendejä. Nyt kuudenteen Crooked Fingers -albumiinsa ehtinyt Bachmann onkin saanut rauhassa jalostaa musiikkiaan mieleiseensä suuntaan ja uusi Breaks in the Armor lienee tähän mennessä vahvin osoitus Bachmannin kyvyistä. Edeltäjiensä tapaan se ei ole albumi, joka heti ensikuulemalla paljastaisi kuuntelijalleen kaikki arvokkaimmat salaisuutensa. Sen sijaan se on jälleen kerran albumi, joka pikkuhiljaa hivuttautuu suojauksen lävitse Typhoonin, Went to the Cityn ja Your Acopalypsen kaltaisten kappaleiden avulla. Hieno The Counterfeiter on puolestaan yksi parhaista – ja tarttuvimmista – kappaleista, mitä Bachmann on urallaan tehnyt. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Dominant Legs – Invitation

Lefse
81 Sanfranciscolaisten Ryan Williams Lynchin ja Hannah Huntin yhtye soittaa ihanan sliipattua ja salakavalasti svengaavaa indiepoppia, joka on tasapainoinen cocktail valkoisen miehen funkia, muovista konepoppia, hienostunutta aikuispoppia ja indierock-estetiikkaa. Duon esikoisalbumilta puuttuvat maatajärisyttävät huippuhetket, mutta biisien perustaso on erittäin korkealla. Singlebiisi Hoop of Love kuulostaa Wolf Paradelta tulkitsemassa Fleetwood Macin Tango in the Nightia. 2 New Thoughts About U:lla bändi soi puolestaan napakasti kuin Whitest Boy Alive – Steve Winwoodin urheiluruutu-henkisillä syntikkasoundeilla höystettynä. JJ:stä muistuttavat karibialaisrytmittelyt (Where We Trip the Light) ja puolihärskit Doobie Brothers -riffit (She Can Boss Me Around) täydentävät viime vuosikymmenten popista tietäväisesti ammentavan kokonaisuuden, joka hurmaa luontevuudellaan ja vaivattomuudellaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Dum Dum Girls – Only in Dreams

Sub Pop
72 Kannessa on mustavalkoinen valokuva, jossa ruumiistaan irtoava nainen nivoo yhteen harhan ja nostalgian. Kuva on upotettu vaaleanpunaiseen taustaan kuin makeilevaan uneen. Kansi ei voisi paremmin summata musiikin osatekijöitä. Juuri tällainen eri aikatasoilla leikkivä pinnallisen kauneuden, riipaisevan kaipauksen ja tavoitehakuisesti juonellistuvan menneisyyden sekamelska tekee Dum Dum Girlsin 1960-lukulaisesta popista hieman elementtejään suurempaa. Orkesteri kulkee uskollisesti The Ronettesin avaamaa latua, mutta höystää sointiaan ripauksella Siouxsie and the Bansheesin dramatiikkaa ja The Raveonettesin kohinaa. Taiten surisevien melodioiden ja naiivin rytmiikan seassa Dee Dee Pennyn kalseantunteikas ääni viettelee kuin uuteen nuoruuteensa havahtuva Chrissie Hynde. Vaikka vain osa lauluista tavoittaa ne tragiikan syvyydet, jotka saavat kannen valokuvan elämään, houkuttelee levy pariinsa kerta toisensa jälkeen. Hienoisessa yksiulotteisuudessaankin Only in Dreams on täydellinen albumi hämärtyviin hetkiin, joiden kauneus ei sanoiksi taivu ja joiden onnellisuudessa on jo syntyvän muiston surumielinen sävy. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Golden Filter – Syndromes

Perfectly Isolated
80 The Golden Filterin Voluspa oli yksi viime vuoden hienoimpia teoksia alisuorittajadiscon saralla ja albumia ennakoinut Solid Gold -single suoranainen mestariteos. Newyorkilaisduo seuraa esikoistaan hieman yllättäen ep:llä, joka on soundtrack norjalaisohjaaja Kristoffer Borglin Syndromes-lyhytelokuvaan. Ep on tyylikäs kokonaisuus, joka viilaa The Golden Filterin peilipallosoundia tunnelmallisempaan ja orgaanisempaan suuntaan. Avauskappale Mother kolisee kuin Lykke Lin moderni klassikko I Follow Rivers, Syn on pahaenteistä taiderockia suoraan 4AD-levy-yhtiön katalogista ja Shake hatunnosto Vangeliksen ja Giorgio Moroderin scifi-soundtrackeille. Juuri parempaa välityötä ei lupaavan esikoisalbumin tehneeltä yhtyeeltä voi odottaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Markéta Irglová – Anar

Anti

55 Once-elokuvasta ja yhteistyöstään Glen Hansardin kanssa tunnettu Markéta Irglová ei soolodebytillään juuri yllätä. Anar on samankaltaista pianovetoista tunnelmointia kuin The Swell Seasonin albumeillakin on kuultu. Sinänsä kauniisti soivan albumin heikkoutena voikin pitää sitä, ettei Irglová tunnu ottavan minkäänlaisia riskejä. Kaikesta kuulee, että klassisen koulutuksen käynyt muusikko hallitsee äänensä ja instrumenttinsa, ja ongelmat ovatkin enimmäkseen laulunkirjoituspuolella. Kaksitoista haurasta ja toisiaan muistuttavaa pianoballadia samalle albumille tungettuna turruttaa aistit, eikä Anarille jää neutraalia taustamusiikkia kummempaa tehtävää. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kele – The Hunter EP

Wichita

40 Bloc Partyn suosio tuntuu nojaavan muutoin kitarapainotteisemman musiikkinsa joukossa lähinnä yhteen menestyksekkääseen tanssihittiin, Fluxiin. Yhtyeen nokkamies Kele Okereke onkin nokkelana miehenä päättänyt puuhata sooloprojektinaan eepeellisen pelkkää sitä. The Hunter EP on jatkoa Kelen viime vuonna julkaisemalle pitkäsoitolle The Boxerille. The Boxerkin vaikutti hieman väkisintehdyltä, mutta nyt tältä uudelta EP:ltä puuttuuvat ne vähäisetkin koukut ja ulottuvuudet, joita vielä Kelen kokonaiselta albumilta onnistui vaivalla löytämään. Koneet ovat syrjäyttäneet aidot instrumentit kokonaan, mikä vaikuttaa tässä tapauksessa lähinnä tylsistyttävästi. Kele kerää toki kuuntelijoita vanhojen Bloc Party -fanien joukosta, mutta muuten kohderyhmää on erittäin vaikea paikantaa. The Hunterin tanssijumputukset kun ovat liian undergroundia Onnelaan, mutta aivan liian mitäänsanomatonta huttua Lauantaidiskoon. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Nick Lowe – The Old Magic

Nick Lowe Ltd.

76 Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan Nick Lowe on aina levyn julkaistessaan kuulostanut olevan samassa elämäntilanteessa: äskettäin eronnut, hieman surullinen, kuitenkin jo uuden tilanteen hyväksynyt. Välillä katkeruus iskee pintaan, välillä on jo toivoa uudestakin rakkaudesta. Nämä tunteet brittiveteraani pukee sielukkaaksi kantrimusiikiksi, jota kuuntelee täysin sujuvasti. Lowe laulaa vähäeleisesti mutta tunteella, taustamuusikot ovat raudanlujia ammattilaisia, kappaleet pieniä timantteja. Miehellä on silmää pienelle pakan sekoittamiselle: vähiin valuvia vuosia käsittelevä Checkout Time on kepeä hölkkä, House for Salessa kantrin vakioaihe, tyhjäksi jäänyt talo, on vankila, josta pitikin päästä pois. Kaikkiin mielentiloihin seesteinen ja hyvin aikuinen The Old Magic ei sovi, sunnuntaiaamuihin kyllä. Kyytipojaksi suositellaan laadukasta jasmiiniteetä tai vahvaa kahvia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Megafaun – Megafaun

Crammed Discs
92 Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: kaikilla Megafaunin jäsenillä on parta. Pohjoiscarolinalainen trio kyntää samaa juurevan americanan vakoa kuin kymmenet muut 2000-luvun karvaiset amerikkalaisbändit Midlakesta My Morning Jacketiin – ja tekee sen häikäisevän hyvin. Megafaun on kaikkea muuta kuin umpimielistä retroilua: bändin eväät ovat hurmaavalla tavalla levällään ja sen kolmannella albumilla voi kuulla muistumia niin Girlsin krapulaisista balladeista (You Are the Light), Neil Young kohtaa Sonic Youthin -kitarahurmoksesta (yli 8-minuuttinen Get Right), The Bandin ja Grateful Deadin stemmataivaasta (Real Slow), heinälatoon lukitusta TV on the Radiosta (elektrosävyinen These Words), Terry Callierin boheemista bluesfolkista (Scorned) kuin Ray Daviesin ja Todd Rundgrenin popneroudesta (huikea Second Friend). Albumin loppupuolella Megafaunin ote on hiukan herpaantua, mutta itsevarmuutta uhkuen bändi on säästänyt viime metreille kaksi todellista herkkupalaa: State/Meantin, joka herkistää banjollaan ja Bon Iver -falsetillaan, sekä Everythingin, joka käynnistyy hienostuneena kamarifolkina vain paisuakseen letkeäksi, countryrock-henkiseksi yhteislauluksi. Parhautta! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lee ”Scratch” Perry – Rise Again

M.O.D. Technologies

81 Lee ”Scratch” Perry on 75-vuotias. Viimeisen kolmen vuoden aikana hän on julkaissut kuusi levyä. Tuottaja Bill Laswellin kanssa tehty Rise Again on pirteintä Perryä sitten 1980-luvun Adrian Sherwood -yhteistyön. Tuottajana Perry mullisti maailman. Dub, sämpläys ja monet muut äänitykseen liittyvät innovaatiot saivat alkunsa miehen töistä ja Black Ark -studiosta. Studion Perry poltti 1980-luvulla. Siitä lähtien parhaat työt ovat syntyneet muiden ohjauksessa. Rise Againilla kaikki tähdet asettuvat pitkästä aikaa oikeille paikoille reggae-taivaankannella. Lyriikat ovat tuttua tajunnanvirtaa, mutta rationaalisia suvantoja on sopivasti. Useimmilla viime aikojen levyillä niitä ei ole ollut yhtään. Levyn soundi on kuin päivitetty versio Perryn omasta, ja sävellykset ovat kautta linjan kovia. Yhtään täytepalaa ei löydy. Levy vilisee kovan luokan soittajia P-Funk-kosketinsoittaja Bernie Worrellista rumpalilegenda Sly Dunbariin. Uudempaa polvea edustavat TV on the Radion Tunde Adebimpe ja erikoismaininnan ansaitseva etiopialainen laulajatar Gigi Shibabaw, jonka laulusuoritus nostaa Orthodoxin omaan luokkaansa näinkin kovalla levyllä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Real Estate – Days

Domino
66 Korva on juuri käpertynyt hieman turtaan tilaan mukavuusalueen keskivaiheille, kun se havahtuu odottamatta. Kirpaiseva ja kuulas It’s Real nousee kappalemassan keskeltä kuin tulipunainen aurinko kohmeisena pakkasaamuna. Hauraista elementeistä jalostuu syvätunnelmainen helmi, jonka yksinkertaisessa kaiussa on jotakin iätöntä. Sääli, että kappaleen ainutlaatuisuus korostuu osin tahattomasti muun materiaalin rinnalla. Real Estate särpii kakkosalbumillaan hartaasti Teenage Fanclubin melodialähteestä, mutta jää yksiulotteisen estetiikkansa ja rajallisen nyanssivarantonsa vangiksi. Horjahdellen etenevät laulut ovat herttaisia, ajoittain upottaviakin, mutta samalla liian yksitotisia, jotta yhtyeen kotikutoiseen ja kauhtuneen kauniiseen sävelmaailmaan pääsisi kunnolla kiinni. Lupauksia Real Estate kuitenkin herättää. Jos yhtye keskittyy jatkossa kappaleiden dynamiikkaan läpisoittelun sijasta, se voi kuin vahingossa luoda jotakin suurta. Yhtyeen potentiaalin rinnalla Days tuntuu satunnaisin onnistumisin rikastetulta hahmotelmalta, josta on vaikea sanoa, ovatko hyvät laulut levyn pelastus vai keskinkertaisuus sen surma. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

”l love the sound of breaking glass /
Especially when I’m lonely /
l need the noises of destruction /
When there’s nothing new”

Soolouransa alkutaipaleella Nick Lowe kunnostautui erityisesti vallalla oleville popkulttuurin trendeille irvimisessä. Lowe ”kosti” David Bowielle sukunimensä leikkelyn julkaisemalla Low-albumin vastaiskuksi EP:n nimeltään Bowi, kun hän teki Jesus of Cool -albumilleen kappaleen (I Love the Sound Of) Breaking Glass.

Kappaleen otsikossa itsessään on jo viittaus Bowien Low-albumin kappaleeseen Breaking Glass, ja musiikillisesti Lowe oli ammentanut siihen Sound and Visionista. Peräkkäin kuunneltuna Lowen ja Bowien kappaleet ovatkin hämmentävää kuultavaa.

Lowen mukailee kappaleen esikuvaa suorastaan nerokkaasti. Kappaleiden välinen yhteys selviää kuuntelijalle heti, mutta plagioinnista ei voi puhua. (I Love the Sound Of) Breaking Glass ei ole alisteinen Bowien Sound and Visionille, vaan omilla vahvuuksillaan valloittava pop-sävellys.

Poukkoilevan pianon ja basson varaan rakentuva teos saa seurakseen Lowen pidättäytyneen laulun. Kappale on alusta loppuun hymyn korviin tuovien ääniaaltojen täyttämä. Erityisen riemukas on pianistin soolo, joka muistuttaa ruotsinlaivoista, joissa saattaa kohdata maireasti hymyilevän herrasmiehen valkoisen flyygelin ääressä.

Kappale kuulostaa irtonaiselta, ja sen hiukan taiteellisemman popin puolelle kurottava muotokieli on hauska poikkeus Lowen tuotannossa, joka muutoin luottaa rockin perusasioihin. Ehkä kappale onkin Lowen vitsi, joka menee täysin allekirjoittaneelta ohitse. En ole täysin hahmottanut, miksi Lowe on käynyt Bowielle kuittailemaan, mutta (I Love the Sound Of) Breaking Glass on mestariteos myös minulle vieraaksi jäävän kontekstinsa ulkopuolella.

Kappale nousi Iso-Britannian singlelistalla seitsemänneksi.

Video ei ole enää saatavilla

”I remember on night the kid cut off his right arm /
In a fit to save a bit of power”

Pubrockyhtye Brinsley Schwarz hajosi vuonna 1975. So It Goes oli sen raunioista selvinneen Nick Lowen ensimmäinen soolosingle. Samalla se oli punkin ja uuden aallon merkittävimpiin levy-yhtiöihin kuuluneen Stiff Recordsin ensimmäinen julkaisu. Nimensä So It Goes on napannut Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 –romaanista ja siinä usein käytetystä ilmauksesta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Thin Lizzyn Boys Are Back in Town -hitin tapaan So It Goes lainaa kimmoisan rytminsä Steely Danin varhaisesta hitistä Reelin’ in the Years (1973).

Video ei ole enää saatavilla