”Kuvassa kaikki on vielä hyvin.”

Ennemmin kuin konkreettinen katu Nick Caven nykyisessä kotikaupungissa, Jubilee Street on paikka laulajan mielikuvituksesta. Tai kaukaa historiasta.

”On Jubilee Street
There was a girl named Bee
She had a history
But she had no past”

Jubilee Street on katu Nick Caven nykyisessä kotikaupungissa Brightonissa, Englannissa. Keskeisestä sijainnistaan huolimatta katu kulutti vuosikymmeniä epäonnisen kaupunkisuunnittelun tuottamana urbaanina jättömaana. Prostituoidusta kertovassa kappaleessa Jubilee Street on värikäs paheiden koti.

Todellisuudessa katu näyttää nykyään ilottomalta. Sen varrelta löytyy pikaruokaloita ja ketjukahviloita. Yo Sushi, Pizza Express ja Starbucks. Cave on itse todennut että laulun Jubilee Street on pikemminkin paikka hänen mielikuvituksestaan. Tai kaukaa historiasta.

”And here I come up the hill
I’m pushing my wheel of love
I got love in my tummy
And a tiny little pain”

Push the Sky Away -albumin kannen valokuvassa, Dominique Issermanin vangitsemassa satunnaisessa hetkessä, ollaan niinikään Brightonissa, Caven kodissa.

Caven vaimo, Susie Bick, näyttää tanssivan korkeassa huoneessa. Hän leijuu alasti, hiukset kasvoillaan. Cave on jo saanut päälleen tutun mustan pukunsa ja valkoisen kauluspaitansa – kuvittelen, että hetki on varhainen aamupäivä – ja työntää auki asunnon Yrjöjen aikakauden ikkunaluukkuja.

Kuvan tunnelma on epätodellinen. Huone näyttää typötyhjältä, avaralta kuin meri, ja päivänvalo tunkeutuu asuntoon puoliväkisin ikkunaluukkujen raoista. Melkein voi kuulla kiviseen rantaan lyövät aallot, maistaa suolaiset pärskeet ja tuntea kylmän, kirkkaan ilman ihollaan.

Kuvassa on jotain rauhoittavaa ja lohdullista. Ja myös levy, ja kappale Jubilee Street, on raskaitakin aiheita käsitellessään usein seesteisen rauhallinen, jopa kepeä. Onko Nick Cave, vanha manaaja, löytänyt rauhan sielulleen tuulisesta merenrantakaupungista Englannin Kanaalin reunalta?

Kuvassa kaikki on vielä hyvin.

”I am transforming
I am vibrating
I am glowing
I am flying
Look at me now”

On silti vaikea kuunnella levyä muistamatta mitä sitten tapahtui.

Vuonna 2015 Caven poika putosi Brightonissa kalliolta kohtalokkain seurauksin. Traaginen kuolema kuuluu niin mykistävänä painona seuraavalla Skeleton Tree -albumilla, että se tuntuu, kuin musta aukko, taivuttavan massallaan aikaakin ja virittävän Push the Sky Awaylle tulevaisuudesta käsin traagisen alavireen. (Jarkko Immonen kirjoitti aiemmin tässä juttusarjassa upeasti Skeleton Treen Jesus Alone -kappaleesta.)

Mutta Jubilee Streetillä kaikki on yhä kevyempää, ja valo tunkeutuu ikkunaluukkujen läpi. Cave voi rennosti tarinoida prostituoiduista, antisankareista ja värikkäistä kaduista, omaan hieman fantastiseen ja vinksahtaneeseen sävyynsä.

Jubilee Street on alakuloinen ja nostalginen. Se kertoo surullisista hahmoista, muttei ole samalla tavalla aggressiivinen kuin Caven vanhat anti-sankaritarinat. Kappaleessa soi rakkaus kotikaupunkiin ja sen historiaan, väreineen ja varjoineen.

Video ei ole enää saatavilla

”Nick Cave on tehnyt useita kappaleita, joiden nimessä mainitaan kristinuskon Jeesus, mutta toisin kuin Jesus Alone, nimikkeet ovat olleet tavalla tai toisella groteskisti nyrjäytettyjä.”

Nick Caven pojan kuolemaa seurannut Skeleton Tree on minimalistinen, kaikesta miellyttämisenhalusta riisuttu surun tutkielma, ja Jesus Alone sen lohduttomin kappale.

”You believe in God, but you get no special dispensation for this belief now
You’re an old man sitting by a fire, hear the mist rolling off the sea
You’re a distant memory in the mind of your creator, don’t you see?”

Jesus Alone on kappale, jota on vaikea unohtaa, kun sen on kerran kuullut. Sen kyllä tunnistaa välittömästi Nick Cave & the Bad Seedsin teokseksi, askeettinen ja rytmiikkaa pakoileva sovitus kuulostaa päällisin puolin jopa luonnolliselta jatkumolta edellisen Push the Sky Away -albumin äänimaailmalle.

Mutta jokin kappaleessa häiritsee. Se on epätavallisen viimeistelemättömän kuuloinen, jotenkin epäkesko ja luonnosmainen. Normaalisti Cave yhtyeineen rakentelee kitaristi-viulisti-multi-instrumentalisti Warren Ellisin johdolla pidäteltyjä jännitteitä ja hitaita, huomaamattomia crescendoja kappaleeseen kuin kappaleeseen taitavammin kuin kukaan toinen. Jesus Alone antaa kuitenkin ymmärtää jo ennen kuin laulu alkaa, että mitään nostatusta, hidasta falloksen pystyyn manaamista tai katarsista ei ole tulossa.

Tunnelma on lakoninen ja lannistunut, jotain mikä jää jäljelle, kun inhimilliset tunteet ovat ehtyneet. Ihan kuin levyltä valuva ääni ei olisi oikein edes musiikkia. Aistit turruttavan monotonisen surinan rikkovat vain harvat, taustalle katoavat hiljaiset perkussiot ja Ellisin masinoimat ohuet ujellukset. Elementit tuntuvat korostavan sitä kaikkea, mitä ei ole. Hiljaisuus tulee joskus todeksi vasta kun sen rikkoo.

Heinäkuussa 2015 Nick Caven poika putosi kalliolta perheen kotikaupungissa Brightonissa Englannissa ja kuoli. Seuraavana vuonna ilmestyi levy Skeleton Tree, jonka Jesus Alone avaa. Levy on minimalistinen, kaikesta miellyttämisenhalusta riisuttu surun tutkielma, ja Jesus Alone on sen lohduttomin kappale.

Levyn promoaminen hoidettiin lähes täysin sen tekemisestä kertovalla dokumenttielokuvalla One More Time With Feeling. Cave ei ymmärrettävästi halunnut antaa haastatteluja eikä varsinkaan vastata niihin kysymyksiin, joihin olisi kaikkein kärkkäimmin epäilemättä penätty vastauksia. Dokumentissakin silmin nähden ahdistunut Cave pääasiassa välttelee kameraa tai laulaa studiossa silmät kiinni, usein lattialla istuen.

Tekstissä Cave ei kuitenkaan yritä taikoa virtahepoa olohuoneesta näkymättömiin, vaan päinvastoin kääntää kaikki lamput sitä kohti heti ensimmäisissä säkeissä:

”You fell from the sky
Crash landed in a field
Near the river Adur”

Adur-joki ja sen suistoalue sijaitsevat Brightonin kupeessa. Ensisäkeillä Cave tuntuu sanovan ympärillään kaarteleville hyeenoille: ”Minä jaan kyllä nämä kokemukset kanssanne, jos vain maltatte mielenne ja annatte minun tehdä sen omalla tavallani.”

Teksti kuitenkin muuttaa suuntaa. Putoaminen synnyttää uutta elämää: kukat puhkeavat kukkaan ja karitsat puskevat maailmaan äitiensä kohduista. Ääriviivat alkavat piirtyä: onko putoaja sittenkin Jeesus?

Seuraavissa säkeistöissä kohtaamme liudan hahmoja, jotka ovat erilaisten hallitsemattomien tilanteiden pyörteissä: nuori mies on peittynyt vereen joka ei ole hänen omaansa, nuori tyttö täynnä kiellettyä energiaa välkehtii pimeydessä, narkkari makaa selällään tijuanalaisessa hotellissa. Heitä kaikkia puhutellaan yksikön toisessa persoonassa, joka englanniksi käy myös passiivista: sinä. Tuo popmusiikin ikuinen enigma. Pronomini toistuu yksirivisessä kertosäkeessä:

”With my voice I’m calling you.”

Minä kutsun sinua. Kuka kutsuu ketä? Kertoja kutsuu heitä kaikkia, kappaleen kaikkia sinuksi nimitettyjä. Pronominivalinta avaa lauluun teologisen, ehkä teosofisenkin haavan, josta työntää tähystin sisään.

Kliseen mukaan ateistinkin sormet hakeutuvat huomaamatta rituaaliseen asentoon ja katse kääntyy vaivihkaa korkeuksiin, jos vain tarpeeksi koetellaan. Taustalla on kristinuskon käsite ristin teologiasta, Jumalan vasemman ja oikean käden työstä. Vasemmalla kädellään Jumala lyö maahan, nöyryyttää, koettelee ja tyhjentää ihmisen. Oikealla kädellään hän sitten täyttää tyhjän kuoren rakkaudella ja viisaudella.

Julmat sanonnat, kuten ”ei kellekään anneta enempää taakkaa kuin pystyy kantamaan” ja ”ihmisen ei kuulukaan ymmärtää Jumalaa, uskoa vain”, perustuvat tähän ajatukseen.

Cave on koko uransa käynyt teksteissään jaakobinpainia sen kanssa, miten suhtautua uskoon ja uskontoihin. Ristin teologian perusajatus toistuu ristiriitojen ytimessä. Lopputulokset ovat usein räävittömiä, karnevalistisia, houreisia, väkivaltaisia ja hirvittävän viihdyttäviä, kuten Caven esikoisromaanissa And the Ass Saw the Angel (suom. Kun aasintamma näki Herran enkelin) vuodelta 1989, jossa mykkä poika Euchrid Eucrow rakastuu prostituoituun ja joutuu sadistisen uskonlahkon vainoamaksi.

Cave on tehnyt useita kappaleita, joiden nimessä mainitaan kristinuskon Jeesus, mutta toisin kuin Jesus Alone, nimikkeet ovat olleet tavalla tai toisella groteskisti nyrjäytettyjä: Big Jesus Trash Can vuodelta 1981. Jesus of the Moon vuodelta 2008. Kaikille näille teoksille (pois lukien Jesus Alone) on yhteistä paitsi uskonnollinen kuvasto, myös vahva eskapismi, joka leimaa Caven koko tuotantoa.

Dokumenttielokuvassa 20,000 Days on Earth Cave kertoo, kuinka hän kirjoittaa joka päivä toimistossaan tekstiä ja siten lisää yksityiskohtia ja värejä maailmaan, jota on luonut, tutkinut ja kartoittanut päänsä sisällä koko uransa. Formaatista ja teoksesta riippumatta ”Saint Nick” on ollut meille aina kuin Peter Pan, joka teksteillään lennättää meidät toiseen maailmaan. Emme ehkä tiedä mikä maailma se tarkalleen on, mutta sillä ei ole väliä, keskeistä on että se maailma ei ole omamme.

Jesus Alone ei lennätä ketään mihinkään. Ja juuri siksi se on niin häiritsevä, niin vaikea unohtaa.

Tarinankertoja, joka on koko uransa yrittänyt löytää tasapainoa uskonasioissa tekstiensä kautta, joutuu kohtamaan traumoista pahimman, oman lapsen kuoleman. Hän kirjoittaa laulun, jossa kertoja etsii Jumalaa kaltaisistaan lyödyistä, hämmentyneistä hahmoista, jotka ristin teologian mukaan Jumalan kuuluisi täyttää rakkaudellaan, vihjata suunta ja merkitys.

Kaikesta päätellen mitään ei kuitenkaan kuulu. Mitään ei tapahdu. Tulokseton etsintä, epätoivo, ymmärtämättömyys ja mykkä kauhu tukahduttavat kertojan elämänhalun ja uskon tavalla, joka on varattu meidän maailmassamme selittämättömiä hirveyksiä kohtaaville ihmisille.

Ei melodraamaa, nousuja tai laskuja. Ei mielikuvitusmatkaa toisaalle, ei imaisevaa tarinaa ja fantastista loppukohtausta.

Kertoja päätyy ainoaan loogisen johtopäätökseen: hädän hetkellä Jumala hylkää, ei pelasta. Ehkä itse Jeesuskin on saanut tuta saman?

Lopuksi kertoja kuitenkin esittää laulun hahmoille avoimen kutsun liittyä seuraan odottamaan. Odottamaan mitä, sitä ei tiedetä.

”Let us sit together until the moment comes”

Mitään ei tapahdu.

Video ei ole enää saatavilla

”Ensin pienet blossit. Sitten saatan vaikka tappaa sinut, koska olet niin kaunis.”

22.9.1957 Australiassa, Warracknabealissa syntynyt Nicholas Edward Cave on rockin suurimpia kulttiartisteja kautta aikojen. Caven tuimailmeinen, vanhahtavalla tavalla synkkä hahmo on tuttu monelle sellaisellekin, jotka eivät ole koskaan kuunnelleet herran musiikkia. Hän on niitä rockin aatelisia, jotka ovat kyenneet raivaamaan itselleen pysyvän paikan siellä, missä artistin on luultavasti mielekkäintä olla – ”vaihtoehtoisten” nimien terävimmässä kärjessä, mutta kaukana niistä kuvioista, joissa tavoitellaan ykköshittejä ja miljoonien albumimyyntiä.

Tällainen ei onnistu ilman selvää, välittömästi tunnistettavaa visiota, mutta yleensä se ei onnistu myöskään ilman rohkeutta kehittää tuota visiota, antaa sen elää ajan mukana. Cavella tätä rohkeutta on ollut. Helmikuussa ilmestynyt Push The Sky Away kuulostaa kovin erilaiselta kuin Birthday Partyn ensilevytykset, mutta oletettavasti ummikkokin löytäisi niistä jotain samaa – vaikkapa taustalla jonkinlaisena pohjavireenä aina kulkevan ruhjotun bluesin. Tai sitten ihan vain Caven artistipersoonan, läsnäolon. Se on jotain epämääräistä ja hankalasti käsitteellistettävää, mutta kyllä sen aistii. Kaksikymppinen Cave oli vihaisempi ja enemmän sekaisin kuin 55-vuotias, mutta melodraaman ja mustan huumorin yhdistäminen ja maailman rujon laitapuolen tarkasteleminen leimaa lähes kaikkia hänen tekemisiään.

Tässä vaiheessa on todettava, että kuten eräissä aiemmissakin diskografiajutuissa, nyt on kyse melko kritiikittömästä fanin ylistyslaulusta. Caven musiikki on seurannut minua lähes 18 vuoden ajan, siitä asti, kun Where The Wild Roses Grow -murhaballadi ensimmäisen kerran osui silmiini MTV:n videovirrassa. Jotkin Cave-levyt ovat minulle tärkeämpiä kuin toiset, mutta yhtään keskinkertaista en onnistu varsinaisten studioalbumien joukosta löytämään. On myös huomattava, että fanienkin keskuudessa on helppo saada aikaan kiivas väittely eri pitkäsoittojen meriiteistä – yhdelle hurja varhaistuotanto on sitä ainoaa oikeaa, toinen arvostaa 2000-luvun ”kypsää” Cavea.

Tämä diskografia on järjestetty osin vähän mielivaltaisestikin kolmeen eri ”paremmuuskategoriaan”, mutta olen pyrkinyt esittelemään artistin uran eri vaiheita tasapuolisesti ja kuvailemaan, millaisissa tunnelmissa milloinkin liikutaan.

Lukija voi sitten tehdä omat arvostelmansa. Kuunneltavaa lähes 35 vuoden tuotannossa riittää.

Olen rajannut artikkelin käsittelemään ensisijaisesti Bad Seedsin ja Grindermanin studiolevyjä. Nekin muodostavat nälkävuoden mittaisen julkaisuluettelon, jonka lisäksi Cave on puuhaillut ennen Bad Seedsiä ja myöhemmin siinä ohessa kaikenlaista muutakin. Sitä sivutaan lopussa lyhyesti.

 Tutustu näihin heti

 The Firstborn Is Dead (1985)

Bad Seedsin toinen levy jalostaa esikoisella hahmotellut ideat kiteytyneempään ja vähemmän kaoottiseen muotoon. Tässä vaiheessa Cave ei oikeastaan ajatellut biisilähtöisesti – tai ehkä Firstbornin pitkät, narkoottisesti matelevat goottibluesit pitäisi mieltää biisien luurangoiksi, tarkoituksella lihoista kalutuiksi. Levyn tekemisen aikaan Cave pyöri Berliinissä huumekoukussa ja kehitti pakkomielteen Amerikan syvän etelän mytologiseen maisemaan ja jostain syystä erityisesti Elvikseen. Uhkaava avausraita Tupelo, vaihtoehtoinen luomiskertomus ja albumin kirkkain yksittäinen helmi, innoittuukin juuri kuninkaan synnyinyöstä ja hänen kuolleena syntyneestä kaksoisveljestään.

Yleensäkin Cave ja hyytävän vähäeleisesti soittava yhtye maalaavat synkkää ja surrealistista kuvaa kammottavaksi vääristyneestä bluesmaisemasta. Kun sekaisin oleva taiteilijamme kanavoi sokeaa blueslegendaa Blind Lemon Jefferson -mestariteoksella, tuntuu kuulijastakin siltä kuin noutaja tulisi minä hetkenä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

The Good Son (1990)

Viisi vuotta myöhemmin Caven biisinkirjoitustyyli oli kehittynyt pari astetta perinteisempään suuntaan ja Bad Seedsin soundi rikastunut ja saanut uusia sävyjä. The Good Son saattoi järkyttää tuonaikaisia Cave-faneja jo avausraidallaan: Foi Na Cruz on harras, kuorostemmoille sovitettu laulu, joka kuulostaa lähinnä virreltä. Seesteinen rakkausballadi Ship Song lie ollut vielä kovempi pala, mutta sävellyksen yksiselitteinen hienous silasi siitä nopeasti Cave-klassikon. Toinen ikivihreä on pitkäaikaisen sidekickin Blixa Bargeldin kanssa duetoitu The Weeping Song – kosketinvetoinen herkistely sekin, mutta tekstiltään pykälää vittumaisempi.

Koko albumi on timanttisten sävellysten juhlaa, ja toki esimerkiksi maanisella The Witness Song -bluesvariaatiolla annetaan palaa jyrkemmälläkin otteella. Cave-levyksi The Good Son on suorastaan valoisa, ja se kuulostaa joka nuotiltaan huiman innoittuneelta. Tässä vaiheessa miehen uraa paras mahdollinen veto.

Video ei ole enää saatavilla

Henry’s Dream (1992)

Neil Youngin luottotuottajana kunnostautuneen David Briggsin kanssa tehty The Good Sonin seuraaja on sikäli mielenkiintoinen levy, että tiettävästi Cave itse ei sitä juuri arvosta. Egot taisivat törmäillä albumia tehtäessä. Briggs harrasti tunnetusti rujoa soundimaailmaa, ja edeltäjäänsä verrattuna Henry’s Dream onkin romuluinen ja kolkko teos, kuin preerian autiokaupungin laitamilla ympäripäissään hortoileva langanlaiha saarnamies. Sen vinoutuneet ja Caven mittapuullakin synkät tarinat hyötyvät kuitenkin tästä kuivakkuudesta.

Puhtaasti biisimateriaaliltaan levy ei ehkä ole miehemme parhaita – kun kappaleita on vain yhdeksän, Christina The Astonishing -pyhimystarinan sisällyttäminen joukkoon ei tunnu mielekkäältä – mutta kokonaisuus toimii ja kouraisee. Dynamiikkaa tuo sitten levyn loppupuolella yksi Caven upeimmista romanttis-traagisista balladeista, mustan samettinen Loom Of The Land.

Henry’s Dream saattaa olla levy valikoituun makuun, mutta ansaitsee paikkansa diskografian kärkipäässä siksikin, että se on ehkä viimeinen albumi, jolla kuullaan alkuaikojen sekopäissään hourailevaa ja aidosti pelottavaa Cavea. Mikä ei tietenkään tarkoita, että hyvä musiikki olisi loppunut tähän.

Video ei ole enää saatavilla

Let Love In (1994)

Nimittäin heti seuraava Bad Seedsin studiolevy on se, jonka ase ohimolla tivattaessa nimeäisin Caven kirkkaimmaksi mestariteokseksi. Millään muotoa seestynyttä Cavea ei tämäkään rakkauden, kuoleman, päihteiden ja väkivallan täyttämä laulukokoelma edusta, mutta täyteläinen, iso soundi jatkaa sillä tiellä, jolle oli jo The Good Sonin myötä astuttu.

Toinen albumia leimaava seikka on artistin tuolloinen asuinkaupunki, slummien ja kuolemanvaarallisten rikollisten São Paulo. Let Love In on puolillaan tarinoita tosielämän rikoksista ja väkivallasta, vaikka esimerkiksi ikimuistoisella Red Right Handilla aihepiiri saakin vanhatestamentillista myyttistä hohtoa. Silti albumin tekstit tuntuvat todellisemmilta ja enemmän moderniin maailmaan kytkeytyviltä kuin 80-luvun Caven visiot vanhasta, verenkarvaisesta kansantarinoiden maailmasta.

Ennen kaikkea Let Love In on silti käytännössä täydellinen biisikokoelma, jonka tyylillinen skaala ulottuu ylellisesti sovitetuista balladeista vimmaiseen rokkaukseen. Tällä levyllä klassisen kauden Bad Seeds on jumalaisimmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

No More Shall We Part (2001)

Tuottelias artistimme piti vuosituhannen vaihteessa uransa pisimmän levytystauon: neljän vuoden aikana ilmestyi vain kokoelma, jolta ei löydy uusia biisejä. Paluu tapahtuikin melkoinen magnum opus kainalossa. No More Shall We Part on levy, joka ei taida miellyttää jääräpäisimpiä Birthday Party -faneja, mutta allekirjoittaneelle se näyttäytyy hätkähdyttävän laulunkirjoitus- ja sovitustaidon lopputuloksena.

Toisin sanoen se jatkaa musiikillista päälinjaa, jonka Cave oli valinnut jo vuosia aikaisemmin – mutta kerrontaperspektiivi on nyt erilainen. Vereslihaisen henkilökohtaisen The Boatman’s Callin jälkeen lauluntekijä on saanut omat asiansa järjestykseen ja vetäytynyt ikkunaansa tarkkailemaan maailman kauneutta ja julmuutta. Upea avausraita As I Sat Sadly By Her Side valaisee juuri tätä ulkopuolelle asettuvaa näkökulmaa. Toki esimerkiksi nimiballadi kuulostaa vilpittömältä, joskin hieman vittumaiselta uskollisuudenvalalta, mutta siinäkin pääosaan nousee ihan vain taito kirjoittaa tällainenkin laulu.

Kuvaan kuuluu, että levyn pääosin pitkät biisit kulkevat hautajaiskulkueen hitaudella ja määrätietoisuudella. Rokki ei todellakaan soi. Instrumenteista pääosassa ovat koskettimet. Viileän analyyttinen tummasävyisyys saattaisi vieraannuttaa, ellei Cave taustajoukkoineen olisi niin kertakaikkisen hyvä siinä, mitä tekee.

Video ei ole enää saatavilla

Tutustu näihin seuraavaksi

Your Funeral, My Trial (1986)

Anakronistisessa tupla-ep-formaatissa aikanaan julkaistu levy toimii cd-bonuksineen hyvin tavallisena albuminakin. Pääosin se on loogista jatkoa ensimmäisille Bad Seeds -levyille – tumma kauneus vuorottelee raivopäisen kohkaamisen kanssa – mutta synkeän pidättelevä nimiballadi viittoo tietä eteenpäin.

Ennen kaikkea julkaisu kannattaa kuitenkin ottaa haltuun huikean The Carnyn takia. Junnaava folk-eepos on Caven uran parhaita biisejä, muodoltaan täysin omaperäinen ja tekstiltään miehen Southern Gothic -pakkomielteen ällistyttävä huipentuma, jota voisi analysoida loputtomiin.

Video ei ole enää saatavilla

Tender Prey (1988)

Levy sijoittuu täsmällisesti varhaisen Bad Seeds -musiikin ja The Good Sonin väliin. Sen bluesrockit ovat aiempaa jäsentyneempiä, ja lomassa kuullaan balladeita, jotka ovat melodisia, mutta edelleen poikkeuksetta synkkää kertomaa. Materiaali on keskimäärin erittäin hyvää, mutta albumi muistetaan ennen kaikkea The Mercy Seat -klassikosta, joka on kiistatta Caven elämää suurempia biisejä eikä tyhjenny mihinkään parin virkkeen kuvaukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Murder Ballads (1996)

Oma Cave-fanitukseni alkoi siis tästä, ja ensi-ihastuksella on toki aina paikkansa ihmisen sydämessä. Murder Balladsia on silti hieman hankala rankata tiettyyn kohtaan Caven diskografiaa. Ainakin se poikkeaa kaikista muista Bad Seeds -levyistä. Se on konseptin ehdoilla tehty albumi, ja itse konseptihan on nerokas: kommentoida, päivittää ja laajentaa Cavelle rakasta murhaballadiperinnettä.

Levyllä on useita klassikoita, mutta varsinkin loppupuolella, biisimateriaalin tason hieman notkahtaessa, se tuntuu huonona päivänä lähtökohtiensa vangilta. No, Murder Balladsia ja sitä iki-ihanaa villiruusubiisiä on ainakin kiittäminen miehen musiikin tuomisesta lukemattomiin uusiin korviin.

Video ei ole enää saatavilla

The Boatman’s Call (1997)

Murder Balladsia seurasi vain vuoden kuluttua lähtökohdiltaan täysin päinvastainen levy. Useammankin huonosti päättyneen naisjutun innoittama The Boatman’s Call on syntynyt ilmeisen pakottavasta henkilökohtaisesta tarpeesta. Paljaat tunteet vaativat ilmiasukseen paljasta musiikkia: albumi on vähäeleinen, karu, niukasti säestetty, täysin akustinen ja koostuu pelkistä balladeista. Kannen rehellisen rosoinen mustavalkokuva Cavesta kertoo oikeastaan kaiken olennaisen. Into My Arms ja pari muutakin biisiä ovat klassikkoja, ja Caven kyky sanallistaa tällaiset helposti kliseiden armoille joutuvat tunteet herättää kunnioitusta. Toisaalta The Boatman’s Call on kiistatta melko raskasta kuunneltavaa, eikä sovi ihan mihin tahansa tilanteeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Abattoir Blues / Lyre Of Orpheus (2004)

Kuten nimi antaa ymmärtää, tässä on kyse periaatteessa kahdesta levystä, jotka julkaistiin samassa paketissa. Voi toki kysyä, onko se kuulijan näkökulmasta eri asia kuin tupla-albumi.

No, useimmat cd-aikakauden tuplalevyt ovat huonoja ideoita, mutta Cavella oli menossa tuottelias kausi, eikä yhteensä 17 biisin mittainen paketti ole mikään hahmoton möhkäle. Biisimateriaalin puolesta se on itse asiassa parasta 2000-luvun Cavea. Tyylillinen kirjo ulottuu rockin runttauksesta viihteellisiin balladeihin, mutta lähes kaikki toimii sataprosenttisesti. Leimallisena mausteena useassa biisissä kuullaan gospel-kuoroa, joka vie varsinkin hiuksia nostattavan hienon O Children -synkistelyeepoksen uudelle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Push The Sky Away (2013)

Ensimmäinen Bad Seeds -levy viiteen vuoteen vei Caven lauluntekoa taas uuteen suuntaan. Levyn vähäeleinen ilmaisu ja puolittain puhutut lauluraidat karttavat niin ilmeisintä melodisuutta kuin räväkkää bändimusisointiakin. Kestokuuntelussa albumi osoittautuu vangitsevaksi ja yhä uusia hienovaraisia yksityiskohtia sisältäväksi. Cave on monella biisillä sarkastisimmillaan, mutta kauneuttakin löytyy riittämiin. Omaperäinen ja erinomainen levy, joka voi nousta lopulta diskografiassa vaikka kuinka korkealle.

Video ei ole enää saatavilla

Tutustu näihinkin

From Her To Eternity (1984)

Bad Seedsin debyytti on kaoottinen, raivopäinen, uhkaava ja epätoivoinen levy, joka on varmasti kuulostanut juppiaikakauden nousuvaiheessa toiselta planeetalta tulleelta. Helppoa kuunneltavaa se ei ole, monin paikoin vaikuttavaa kylläkin. Hiipivä versio Leonard Cohenin Avalanchesta ja levyn kohokohdaksi nouseva nyrjähtänyt nimibiisi tarjoavat hieman tarttumapintaa. Cd-painokselta löytyy myös samoihin aikoihin singlenä ilmestynyt, yllättävän perinteinen tulkinta Elviksen In The Ghettosta.

Video ei ole enää saatavilla

Kicking Against The Pricks (1986)

Cave tykkää levyttää covereita ja on siinä lajissa vielä aika hyväkin. Esimerkiksi B-Sides And Rarities -boksilta löytyvä tulkinta Neil Youngin Helplessistä on loistava, ja onhan niitä versioita tunnetusti itse albumeillakin. Kicking Against The Pricks koostuukin sitten pelkästään covereista, eikä ole tarpeellisinta Cavea. Ei se silti huonokaan ole, joskin pari vetoa olisi voinut karsia.

Helmistä esimerkiksi vanhan Muddy Water -bluesin melodramaattinen sovitus on loistava. Vastaavia obskuriteetteja voisi olla enemmän. Sen sijaan Hey Joen uusi kerranta ei tuo maailmaan mitään olennaista lisää.

Video ei ole enää saatavilla

Nocturama (2003)

Kaksijakoinen levy, jonka balladiosasto lipsahtaa välillä yllättävän pliisun viihteellisyyden puolelle, mutta joka sisältää toisaalta tulenpalavan raakaa rokkausta (Dead Man In My Bed ja15-minuuttisessa älyttömyydessään huikea Babe I’m On Fire). Eihän tämäkään ole lähelläkään paskaa, mutta Bad Seedsin levyistä olen tottunut pitämään Nocturamaa vähiten hienona.

Video ei ole enää saatavilla

Grinderman (2007)

Myöhempien aikojen Bad Seedsin jäsenistä koottiin erillinen äijätrio, jolle Cave kanavoi testosteroninkatkuisen materiaalinsa. Grinderman ammentaa bluesperinteestä ja meluisammasta rockista ja äijäilee ohjelmallisesti, mutta itseironisesti. No Pussy Blues on jo klassikko, mutta ensimmäisen Grinderman-levyn materiaali on muutenkin vahvaa, ja seassa on sopivina annoksina seesteisyyttäkin. Hieno levy, ehkä paras tähän viimeiseen kategoriaan päätyneistä.

Video ei ole enää saatavilla

Dig, Lazarus, Dig! (2008)

Viimeistään Push The Sky Awayn ilmestyessä alkoi tuntua siltä, että tätä lähes yhtä erinomaista albumia vähän aliarvostetaan. Meno on maksimalistisempaa kuin tämän molemmin puolin ilmestyneillä Grinderman-levyillä, mutta kupletin juoni on silti pitkälti rock. Tekstit virnuilevat vinosti niin uskonnolle kuin taiteilijan ja yleisön suhteellekin, hienoja biisejä riittää. Ehkä levyn ongelmaksi koettiin, ettei se edusta Caven tuotannossa mitään tiettyä ääripäätä tai tunnu muutenkaan statementilta.

Video ei ole enää saatavilla

Grinderman 2 (2010)

Partaisten ja rasvaisten äijien kakkoslevylläkin on ystävänsä, ja kyllähän näistä tyypeistä ääntä lähtee toisellakin kierroksella. Oma ongelmani albumin kanssa johtuu biisien puutteesta. Joku voisi väittää tätä pointin hukkaamiseksi – lienee makuasia, pitääkö tämänsorttista runttausta ilman kuningaskappaleita mitenkään äärettömän kiinnostavana. Joka tapauksessa allekirjoittaneen soittimessa Grinderman 2 on viettänyt vielä selvästi vähemmän aikaa kuin Nocturama.

Video ei ole enää saatavilla

Muut tekemiset

Boys Next Door ja Birthday Party

Caven ensimmäisen levyttäneen bändin Boys Next Doorin albumi Door (1979) on paikoin oikeinkin hyvää uutta aaltoa tai post punkia. Ei se aikakauden muun vastaavan kaman seasta silti kummemmin erotu. Caven myöhemmiltä tekemisiltä se ei kuulosta juuri lainkaan.

Hyvää syntymäpäivää sinulle, rakkain…

Boys Next Door muuntautui pikaisesti Birthday Partyksi, jonka kolmen albumin ja muutaman ep:n mittaisella tuotannolla onkin sitten vankka klassikkomaine. Yhtye kehitti autotallirockista ja bluesista maanisen, junnaavan ja vankkumattoman epämelodisen ja äänekkään mutaation, joka tekee vaikutuksen silkalla intensiteetillään. Bad Seedsistä Birthday Party eroaa keskeisimmin siinä, että se oli niin sanotusti oikea bändi ja teki musiikkiaan bändisoiton ehdoilla. Caven vauhko vokalistipersoona vie hommaa eteenpäin, mutta laulunkirjoittajana hän löysi itsensä vasta omilleen lähdettyään.

Birthday Partyn albumeista paras on se viimeinen, Junkyard (1982), joka hetkittäin ennakoi jo tulevaa, jäsennellympää ilmaisua. Sen täydennykseksi kelpaa vaikkapa 90-luvun alussa julkaistu Hits-kokoelma, jonka nimi on kyllä harvinaisen epäkuvaava. Useimmat yhtyeen huippuhetkistä se kuitenkin sisältää.

Video ei ole enää saatavilla

Live ja kokoelmat

Bad Seedsiltä on julkaistu yksi virallinen livelevy, Live Seeds (1993). Se onkin erittäin hyvä lajissaan: tämä oli klassisen kokoonpanon kulta-aikaa, ja Cave tuntuu usein olevan tulossa stereoista ulos. Paikan päällähän tämä meininki olisi tietysti pitänyt todistaa. Mukana on muualta löytymätön ja hyvä versio Nina Simonen Gold Ringistä.

The Best Of (1998) ei sisällä uusia biisejä ja soveltuu lähinnä lahjaksi äidille tai seurustelukumppanille, jota yrität koukuttaa Caven musiikkiin. Sitä vastoin kolmen levyn B-Sides And Rarities (2005) on ehdottoman suositeltava. Silloin, kun single oli vielä voimissaan, Cave haaskasi pikkulevyille tolkuttoman nerokkaita biisejä. Esimerkiksi villiruususingleltä löytyvä The Ballad Of Robert Moore And Betty Coltrane olisi varmaan Murder Balladsin paras esitys, jos se olisi albumille päätynyt. Lisäksi mukana on useita soundtrackeille ja tribuuttilevyille tehtyjä, enimmäkseen oikein hyviä covereita.

Grinderman 2 RMX (2012), remix-levy Caven ehkä vähiten nerokkaasta levystä, on omituinen idea. Kiekko on silti ihan kiinnostava ja ainakin riittävän erilainen kuin alkuteos.

Video ei ole enää saatavilla

Elokuva ja kirjallisuus

Soundtrackien parissa Cave on puuhaillut jo 90-luvun alusta asti, ja näitä on julkaistu levyinäkin. No, te tiedätte, millaisia soundtrack-levyt ovat. Harvoin ne ovat tarpeellisia leffasta irrotettuna. Joitakin yksittäisiä olennaisuuksia löytyy, esimerkiksi The Proposition -soundtrackilta (2006) löytyvä Rider Song on hieno biisi.

Mainittu pätkä oli Caven debyytti käsikirjoittajana, ja tämäkin rooli häneltä näyttäisi taittuvan hyvin. Niin Proposition kuin Lawlesskin (2012) ovat toimivia väkivaltaisia rymistelyjä, toinen Australian, toinen syvän etelän takamailta. Testaamatta on, sujuisiko muunkinlainen ilmaisu.

Kirjallisuuden puolella Cave on poikennut mukavuusalueeltaan kauemmas. And The Ass Saw The Angel -esikoisromaanin (1988) hallusinatorinen delta-angsti tosin liikkuu pitkälti samoissa tunnelmissa kuin ensimmäiset Bad Seeds -levyt. Ei mikään helppo kirja, mutta varsin väkevä. 20 vuotta myöhemmin The Death Of Bunny Munro (2009) olikin sitten jotain aivan muuta. Hirtehinen ja groteski äijäilysatiiri sisältää hauskat hetkensä, mutta ei se nyt kovin suurta kirjallisuutta ole.

Aivan lopuksi mainittakoon vielä elokuviin liittyen yksi olennainen Cave-hetki: Bad Seedsin live-esitys From Her To Eternitystä Wim Vendersin klassikkoleffassa Der Himmel über Berlin (1987). Kohtaus löytyy vaikkapa YouTubesta ja on varmasti parhaita livemusiikin käyttöjä elokuvassa.

Video ei ole enää saatavilla

Susie Bickin vieressä istuu hiljaa surullinen mies.

Kappale jauhoista, joita Nick Cave on syljeskellyt suustaan viimeiset kaksitoista vuotta.

”God does not care for your benevolence
any more than he cares for the lack of it in others
Nor does he care for you to sit
At windows in judgment of the world he created”

Mitä Nick Cavesta oli jäljellä uuvuttavan parisuhteen ja lumpiot murskanneen eron (PJ Harvey ja Boatman’s Call), kaihoksi kuihtuneen katkeruuden, keski-ikäistymisen ja jumalasuhteeseenkin iskeneen lannistuksen jälkeen?

Ainakin miehellä oli vuonna 2001 uusi vaimo, jonka kanssa saattoi viimein katsoa kissanpentu sylissä maailman kauneutta ikkunan läpi. Kukaan ei onneksi osaa tehdä siitä yhtä saatanan vaikeaa kuin Cave.

Blixa Bargeldin sahaavasta kitarasta pianon ja pensselisudittujen rumpujen kanssa nouseva kappale kasvaa tasaisen varmasti koko mittansa. Tekstissä draama taas poukkoilee henkilöstä ja maailmannäkökulmasta toiseen. Riita ei ota puhjetakseen, kytee vain niin kauan, että on aika olla hiljaa. Taustajousien määrästä voisi päätellä, että rakkautta on.

Nainen näkee ikkunasta kaikki ja kaiken merimiehistä ja papeista komeettoihin – kaunista ja ihmeellistä, vähän kuten mekin tässä.

”All are there forever falling
Falling lovely and amazing”

Eikö vain olekin, Nick?

Saattaa ollakin, mutta ei tietenkään ole. Katuojassa me makaamme, eikä kukaan näe tähtiä, eikä meitä jalkojensa alla. Ahneutta ja välinpitämättömyyttä, kaikki tyynni.

”But watch the one falling in the street
See him gesture to his neighbors
See him trampled beneath their feet
All outward motion connects to nothing
For each is concerned with their immediate need
Witness the man reaching up from the gutter
See the other one stumbling on who cannot see”

Nick Cave 2009. (Kuva: Tomi Palsa.)

Kissakin hyppää pois Caven sylistä. Nainen on hiljaa hiuksiensa takana ja vetää verhot kiinni. Nielaisee kai pari kertaa. Ja sanoo sanat, joita Cave ei ole itsestään saanut koskaan ulos.

”When will you ever learn
that what happens there beyond the glass
is simply none of your concern?
God has given you but one heart
You are not a home for the hearts of your brothers

And God does not care for your benevolence
anymore than he cares for the lack of it in others
Nor does he care for you to sit
at windows in judgment of the world he created
while sorrows pile up around you
ugly, useless, and over-inflated”

Turha esittää inhohumaania heikkojen ja sairaiden puolustajaa, teeskentelijä. Paljonko hurskastelusi on maailmaa korjannut? Tai jumalasi ottanut arvostelustasi opikseen?

”At which she turned her head away
Great tears leaping from her eyes
I could not wipe the smile from my face
As I sat sadly by her side”

Katoaako mies ryöpytyksen jälkeen vinoillen suupieleensä, kuten luojansakin? Vai onko hänet viimein saatu hiljaiseksi? Ja näkemään itsensä kokoisenaan – tai tuntemaan pakotonta tyytyväisyyttä siitä, että joku viimein näkee hänen lävitseen?

Vai kieriskeleekö mies omahyvissään siitä, että sai pienellä kikalla elämänkumppaninsa lamattua samaan passiiviseen kyynisyyteen kuin itsensäkin?

Miksi sitten oot niin suruinen? Koska taisit hävitä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Nick Cave & the Bad Seedsiltä äänestettiin myös kappaleita Sweetheart Come ja We Came Along This Road.

Nick Cave, kahta kalapuikkoa kevyempänä.

Push The Sky Away heittelee ristiriitojen solmuja poispäin työntyvältä taivaalta. Se on samalla yksi Nick Cave & The Bad Seedsin vakuuttavimmista levyistä.

Populaarimusiikki ei ole kovinkaan vanha ilmiö. Tässä vaiheessa taas näyttää tapahtuvan jotain ennennäkemätöntä, kun monet pitkäaikaiset suosikit julkaisevat vielä neljännelläkin vuosikymmenellään relevanttia materiaalia. Nick Cave on jo pitkään kuulunut rockin tarinankertojien eliittiin, mutta laatu tai tahti ei näytä vieläkään horjuvan. Push the Sky Away on jälleen yksi osoitus kestävyydestä.

Sekään ei nouse esteeksi, että Mick Harvey, joka on toiminut Caven rinnalla aina The Birthday Partyn rähjäisyydestä asti, on päättänyt yhteistyön. Harveyn puuttuminen korvautuu sillä, että bändiin takaisin palannut Barry Adamson saa synkkine bassokuvioineen paljon enemmän tilaa ja Warren Ellis kietoo jousiensa ympärille suurimman osan näistä yhdeksästä harmaasta laulusta.

Päällisin puolin lähes groteski kansi, jossa Cave raottaa makuuhuoneen verhoa, kun Susie Bick kulkee kasvonsa peittäen huoneen lävitse, paljastaa vielä enemmän värimaailmansa avulla – haaleiden sävyjen kavalkadi, jonka läsnäolijoiden tummat vaatteet ja hiukset rikkovat. Tältä Push the Sky Away kuulostaa: aggressio on minimissään, mutta jännite on keskeisessä roolissa. Musiikkia se värittää koko levyn ajan: äänimaisema on koko ajan kevyen uhkaava.

Tietty hermostuneisuus ja päättymisten puute ei koske pelkästään musiikkia, vaan myös tekstin moniulotteisuutta. Water’s Edgen kertoja näyttäytyy uhkakuvia rakkauden pimeältä puolelta kertovana kylänvanhimpana, We No Who U R vannoo anteeksiantamattomuutensa nimiin, Wide Lovely Eyesin kumppani vilkuttaa hyvästiksi ja Jubilee Streetin [anti-]sankaritar on jo haudattu hyvän aikaa sitten. Menetys ja kaipuu jotain kadonnutta kohtaan vallitsee lähes kaikkialla, vailla minkäänlaista päätöstä.

Ja vaikka taivaankansi mainitaan levyn nimessä, tärkein elementti on vesi. Nuoret neidot kokoontuvat sen äärelle, ja merenneitojen rauhoittava pyrstönläpsyttelykin tapahtuu rantakivillä. Katkeruudessa sitä hengitetään peltojen yllä keinuvana usvana. Esimerkkejä voisi nostaa ainakin kymmenen, mutta yleistävästi tuntuu kuin kertoja ei syystä tai toisesta pääsisi siihen käsiksi. Tematiikkaa olisi helppo arvuutella pidemmällekin, mutta niin kyyneleet kuin sateetkin ehtivät kostuttaa tarinoita.

Higgs Boson Blues tuo kaikkeen hetkellisen vapauden. Kulttuuriviittaukset heittelevät Robert Johnsonin viime vuosien kvanttifysiikan löytöjen ja poptähtien sekaan. Spontaanius ja villit mielikuvat johtavat myös siihen, että biisin lopussa sanat suunnataan selvästi yhä paikalla olevaa naishahmoa kohtaan. Se on ainoa onnellinen lopetus ja kaikin puolin hieman irrallaan ympäristöstään. Laatua en toki mene kiistämään, päinvastoin: se on Jubilee Streetin ohella kovinta tässä paketissa.

Levyn lopussa yhtä aikaa pettyneen, sisuuntuneen ja päättäväisen kuuloinen Cave miettii työntävänsä taivaankantta kauemmaksi itsestään. Ehkä siksi, että sitä ennen on jo kuultu monta tarinaa vailla rauhoittavaa loppua. Silloin on pakko saada lisätilaa jo pelkästään oman mielensä kaaoksen takia. Elinvuosia on todennäköisesti enemmän takana kuin edessä. Kun on nähnyt jo puolikkaan vuosisadan näinkin tarkoin silmin, moinen fantasia on helposti sallittavissa. Push The Sky Away häipyy kappaleena levynkanttakin sumeampiin vesiin, ja ennen kuin edes huomaa, se on päättynyt.

86 Ikääntyminen ja kyynisyys sekä kaikki aika, jonka välillä ne on koettu, sopivat Push The Sky Awayn viiteenkymmeneen minuuttiin mitä parhaiten.

Video ei ole enää saatavilla

Harmaa on hyvä väri on ensimmäinen single Fullsteam Recordsin helmikuussa julkaisemalta uudelta Ismo Alanko -albumilta. Alankoa säestävät uudella levyllä kitaristi Jussi Jaakonaho, basisti Mikko Mäkelä ja rumpali Niko Votkin. Kiertueelle lähtee mukaan myös multi-instrumentalisti Juho Viljanen.

Video ei ole enää saatavilla

Haloo Helsinki! – Huuda

Ratas Music Group julkaisee Haloo Helsinki! -yhtyeen neljännen ja vielä nimeämättömän studioalbumin 8. helmikuuta. Levy on ensimmäinen, jolle yhtyeen jäsenet ovat kirjoittanut kaikki kappaleet. Kitaristi Leo Hakasen YleX:llä ”kaupunkimaiseksi” kuvaileman albumin ensimmäisen singlen video käytiin kuvaamassa New Yorkissa.

Video ei ole enää saatavilla

Big Boi – Mama Told Me (feat. Kelly Rowland)

Hiphop-duo OutKastin normaalimpana pidetty osapuoli Antwan André Patton julkaisee tällä viikolla toisen sooloalbuminsa Vicious Lies and Dangerous Rumorsin, jolla vierailevat muun muassa räppärit Killer Mike ja Big K.R.I.T, indierockyhtye Wavves sekä ruotsalainen Little Dragon. Mama Told Me -videobiisissä feattaa puolestaan Destiny’s Childista tuttu Kelly Rowland.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave & the Bad Seeds – We No Who U R

Grindermanin haudannut Nick Cave palaa 18. helmikuuta uudella Push the Sky Away -albumilla. Kyse on internetin inspiroimasta levystä, jolle Cave kertoo etsineensä ideoita tutkimalla Googlen ja Wikipedian syövereitä ilman lähdekritiikkiä. Lopputulos kuulostaa Caven mukaan ”keskoskaapissa olevalta haamulapselta, jolle Warren Ellis soittaa sydänääniä”.

Video ei ole enää saatavilla

Unknown Mortal Orchestra – Swim and Sleep (Like a Shark)

Jagjaguwar julkaisee 8. helmikuuta Unknown Mortal Orchestran toisen albumin, jonka nimi on ytimekkäästi II. Uusiseelantilaisen Ruban Nielsonin omaleimainen tanssipopyhtye liikkuu kakkosalbumillaan lähemmäs klassista rockia – tai ainakin Nielson on maininnut levyn merkittävimmiksi vaikuttajiksi Pink Floydin, The Beatlesin ja Led Zeppelinin.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave, maailmanlopun messias.

Nick Cavea ei varsinaisesti iloisten laulujen tekijänä tunnetakaan, mutta yleensä hän leikkaa synkistelyään mustanpuhuvalla huumorilla tai draamallisuudella, joka ohjaa osan huomiosta tarinoiden sisällöstä niiden kerrontatapaan. Hänen groteskit murhaballadinsakin ovat vähintään tiettyyn pisteeseen asti tyylilajiharjoituksia.

Niinpä jos minun pitäisi pitkän linjan fanina nimetä synkin yksittäinen Cave-biisi, valitsisin tämän hautajaistunnelmaisen eepoksen, joka päättää Abattoir Blues / The Lyre Of Orpheus -tuplalevyn. Se ei kerro narratiivia, vaan vihjailee rivien välissä synkimpään kuviteltavissa olevaan laulunaiheeseen: maailmanloppuun.

O Children on Bad Seedsia vähiten rockbändimäisimmillään, viimeisen päälle sovitettu 7-minuuttinen teos, jossa Caven kaikesta ylimääräisestä teatraalisuudesta vapaata laulua tukee loppua kohti yhä enemmän tilaa saava gospelkuoron murheellinen luterilaisversio. Kappale käy jatkuvasti painostavammaksi, kuin paksua mustaa peittoa vedettäisiin määrätietoisesti koko maailman ylle. Samaa tunnelmaa henkii tekstikin: kauhunsekaista odotusta, varmuutta siitä, että todella pahoja asioita alkaa tapahtua aivan juuri nyt. Ja niitä alkaa tapahtua siksi, että me olemme tehneet väärin ja ansainneet sen.

Tekstin lapsia olemme me ihmiset, jotka olemme typeryydessämme leikkineet planeetalla vähän turhan varomattomasti – ja nyt on liian myöhäistä.

Lopun kuoro-osuudet ovat käänteinen katarsis, joka jättää epätoivon kuulijan hallitsevaksi tunteeksi. Levy päättyy, maailma loppuu, marraskuu alkaa.

“Hey little train! We are all jumping on
The train that goes to the Kingdom
We’re happy, Ma, we’re having fun
and the train ain’t even left the station”

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave, ennen kuin hänestä tuli itseään reflektoiva viiksivallu.

Keinuvasti hiippaileva rytmi. Viekkaita, varovaisia askeleita kielletyllä maaperällä. Yökerhomaisen likainen orgaani, joka pauhaa välillä hylätyn kirkon urkujen voimalla. Jossain kaukana kumisevat kellot kohtalokkaasti kuin vanhassa westernissä ikään. Red Right Handiin on kuvattuna paholaisen hetki:

”Take a little walk to the edge of town
Go across the tracks
Where the viaduct looms
like a bird of doom
As it shifts and cracks
Where secrets lie in the border fires
in the humming wires
Hey man, you know
you’re never coming back
Past the square, past the bridge
past the mills, past the stacks
On a gathering storm comes
a tall handsome man
In a dusty black coat with
a red right hand”

Let Love Inin ilmestyessä 1994 entisestä post punk -häiriköstä oli tullut alternativen ikoni, kirjallisesti suuntautuneiden goottien kotitalousnimi ja kriitikoiden kehuma rocklyriikan pelastaja. Suosiosta todisti sekin, että Red Right Hand -single löysi tiensä lukuisiin elokuviin ja televisiosarjoihin. Nick Cave oli ansaitusti muotoutumassa instituutioksi.

Jälkeenpäin tarkastellen kaksi perässä seurannutta albumia näyttävät tutkielmilta siitä, mihin ulottuvuuksiin Cave pystyisi henkilöhahmoaan venyttämään. Murder Ballads synkeili kuolemateemoilla ja väkivallalla niin mässäilevästi, että hieno laulukokonaisuus sai myös itseparodisia sävyjä. Tuon paisuneen projektin jälkeen mestarillinen The Boatman’s Call riisui kaikki ylimääräiset tehokeinot ja esitteli nöyrtyneen Caven kumartuneena hartaana pianonsa ääreen.

Näitä vastakkaisia lähestymistapoja Cave on sittemmin pyrkinyt yhdistelemään kaikessa myöhemmässä tuotannossaan – välillä kuin tasapainoon pyrkivä jakomielitautinen. Grindermanin räjähtävä energia ja Nocturaman juustoisat radioballadit ovat kaksi eri puolta kokonaisteoksesta, joka hajosi Let Love Inin aikoihin.

Tuo teos oli artisti itse. Sisimmässään Cave on ollut aina tarinankertoja, eikä hänen suurinta luomustaan, romanttista lyyrikkosankaria, ole nähty sitten Red Right Handin. Samalla ovat kadonneet hänen mittavuudessaan lähes novellimaisina purskahtelevat veriset kertomuksensa, elokuvallisen tarkkaan maalatut tunnelmakuvansa ja kaikkialla leijuva, mahtipontinen mutta tehokas dekadenssi.

Red Right Hand on on matka kaupungin pimeälle puolelle, missä painajaismaisia asioita tapahtuu ja rappio koristellaan (miehen nykytuotannossa jatkuvasti vaimentuvalla) arkaaisen bluesin kuvastolla. Sielun myyminen, vihreä paperitukku, maisemakuvaus kuin syvän etelän gotiikasta. Mielessään kuulija voi seurata päähenkilön jokaista askelta syvemmälle varjoihin.

Tärkein hahmo tässä kuvaelmassa on juuri Nick Cave: ei kaikkitietävä, vaan kaiken jo nähnyt kertoja, jonka silmät seisovat liian syvällä riivatuissa kasvoissa kuin varoittaen, että sinä voit olla seuraava. Tässä ei esiinny elämäänsä ja kokemuksiaan summittaisen sentimentaalisesti kertaava lauluntekijä, vaan kokonaisvaltaisen fantasian kirjoittava ja siinä itsekin sisällä elävä, detaljeihin tarraava demoni, joka ohjailee jokaista yksityiskohtaa tuomitussa äänimaalauksessaan.

Red Right Hand on Nick Caven auteur-kauden viimeinen mestariteos.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Cave on mieltynyt ”punaisen, oikean käden” kielikuvaan. Miltonilta lainattu motiivi esiintyy myös Murder Balladsilla. Levyn avaavan Song of Joyn on arveltu olevan eräänlainen Red Right Handin jatko-osa.

Video ei ole enää saatavilla

Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave, raunio.

Vuonna 1988 Nick Cave asui badseedseineen Länsi-Berliinissä. Taustayhtyeen kokoonpano oli kenties legendaarisimmillaan ennen Warren Ellisin liittymistä ryhmään. Siinä soittivat Caven uskollinen aseenkantaja Mick Harvey, Einstürzende Neubautenin saksalainen vastakulttuuri-ikoni Blixa Bargeld, pitkäaikainen rumpali Thomas Wydler sekä lyhyemmät urat bändissä tehneet Roland Wolf ja Kid Congo Powers.

Cave oli 1980-luvun lopussa voimakkaassa heroiinikoukussa. Oikeastaan koko Länsi-Berliinin musiikkiskene oli hyvin huumevetoinen. Mick Harvey on spekuloinut eräässä haastattelussaan, että puhtaan ja voimakkaan heroiinin helppo saatavuus olisi ollut DDR:n juoni pääkaupunkinsa länsiosan täydelliselle rappioittamiselle. Jätän kyseisen salaliittoteorian ilman sen suurempaa huomiota.

Ainakin Cave oli raunio. Huumeongelmien lisäksi hän paini taiteellisten vaikeuksien kanssa. Miehen ensimmäinen romaani, Kun aasintamma näki herran enkelin oli tuottanut suuria synnytuski. Se oli kuitenkin hiljalleen valmistumassa ja julkaistaisiin seuraavana vuonna.

Romaanin lukeminen voi osoittautua sangen vastenmieliseksi. Se valottaa osaltaan Caven sielunmaisemaa tuona aikana. William Faulknerilta ja Flannery O’Connorilta ilmaisukeinojaan lainaavan tekstin tyylin barokkinen runsaus, ahdistavat delirium-näyt, makaaberi naturalistisuus ja jopa pakkomielteinen kiinnostus Vanhan testamentin myytteihin ovat piirteitä, jotka jättivät tuosta prosessista pysyvän jäljen myös Caven laulunkirjoittamiseen.

Vuonna 1988 Bad Seeds sai valmiiksi sen astisen uransa kenties koherenteimman albumikokonaisuuden, Tender Preyn. Se äänitettiin osaksi legendaarisisessa Hansa-studiossa, jossa yksitoista vuotta aikaisemmin olivat syntyneet Iggy Popin ja David Bowien Berliinin-kauden mestariteokset. Osa kappaleista saatettiin valmiiksi Lontoossa. Tuottajana toimi Bad Seedsin vakiyhteistyökumppani Flood.

Tender Preyllä on sellaisia synkkiä helmiä kuin Deanna ja City of Refuge, mutta parhaiten se muistetaan avauskappaleestaan The Mercy Seatistä. Minulle Mercy Seat vastaa Nick Caven kirjoittamien laulujen arkkityyppiä. Se on musiikillisesti yksinkertainen nojaten A-osissaan kahden soinnun vaihteluun. Kertosäkeen neljän soinnun kierto tuntuu tällöin lähes melodiselta vallankumoukselta. Teksti sen sijaan on nerokaan rikas, monitulkintainen ja täynnä erilaisia intertekstuaalisia viittauksia Raamattuun. Mercy Seat tavoittaa täydellisesti ja lopullisesti sen paranoidisen ja myyttisen countryn painajaismaailman, jota Cave oli koko siihen astisen uransa tavoitellut. Samaa voidaan toki sanoa hänen konserttiensa edeltävästä kulmakivestä, Tupelosta.

Mercy Seatin lähtötilanteessa murhasta syytetty kertoja odottaa sellissään kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Hän on uhmakas ja kiistää tekonsa:

”Of which I am nearly wholly innocent, you know
And I’ll say it again
I… am… not… afraid… to… die”

Kuolemantuomio on määrä suorittaa sähkötuolissa. Sähkötuoli ja kappaleen nimi, suomeksi armonistuin, muodostavat tekstin ydinparalleelin. Armonistuin esiintyy toisessa Mooseksen kirjassa. Se on liitonarkun kansi, jonka kaksi kerubia peittävät siivillään ja sillä istuen jumala ottaa vastaan ristillä kuolleen poikansa. Liitonarkkuun puolestaan on sijoitettu juutalaisten laki. Armonistuin on Caven tekstissä taivaallinen vastine maalliselle sähkötuolille.

”In Heaven his throne is made of gold
The ark of His testament is stowed
A throne of which I’m told all history does unfold
Down here it’s made of wood and wire
And my body is on fire
And God is never far away”

Jollain tasolla Caven narsistinen kertojapersoona siis yhdistää itsensä Jeesukseen ja vertaa omaa kuolemantuomiotaan tämän ristiinnaulitsemiseen. Vielä sellissä istuessaan hän muistelee Jeesuksen kärsimyshistoriaa ja naureskelee ironialle, joka syntyy, kun puuseppä syntyy ja kuolee toimialansa tuotteille: seimeen ja ristille.

Armonistuin, jonka luo kertoja uskoo pääsevänsä, sisältää siis lain. Laki: oikea, väärä ja niiden perusteella tuomitseminen ovat Mercy Seatin tärkeimpiä teemoja. Cave toistaa useaan otteeseen lainausta Mooseksen kolmannen kirjan 24. luvusta:

”An eye for an eye
And a tooth for a tooth”

… tai vaihtoehtoisesti: ”A truth for a truth”. Kertoja on puolestaan nimennyt vasemman ja oikean kätensä hyväksi ja pahaksi. Pahalla kädellä hän tappaa, oikealla antaa elää. Kertoja siis on murhan tehdessään pyrkinyt samaaan asemaan kuin Jumala tuomitessaan sieluja loppusijoituspaikkoihinsa armonistuimella istuen. Koska hän on maallisella vaelluksellaan pyrkinyt ottaamaan jumalallisen päätäntävallan, on hänet itsensä nyt tuomittava. Tämä on viittaus raamatun jakeeseen Jaak. 4:11: ”Älkää panetelko toisianne, veljet. Joka panettelee veljeään tai tuomitsee hänet, puhuu lakia vastaan ja tuomitsee lain. Mutta jos tuomitset lain, et ole lain noudattaja, vaan sen tuomari.”

Kuten sanottu, alkuun kertoja kapinoi tuomiotaan vastaan ja väittää olevansa syytön murhaan. Siitä huolimatta hänet istutetaan sähkötuoliin ja virrat kytketään päälle. Sähkötuoli, armonistuin, hehkuu ja savuaa, palaa ja sulaa. Lopulta, aivan tekstin viimeisessä lauseessa, usean monotonisena toistuneen kertosäkeen jälkeen, kertoja murtuu ja tunnustaa:

”But I’m afraid I told a lie”

Murhan kieltäminen ja pitkä tunnustamiseen ja kuolemaan johtava kituminen muodostaa kappaleeseen keskeisen jännitteen. Tuon tekstin sisäisen jännitteen Bad Seeds onnistuu loisteliaasti tavoittamaan myös musiikillisesti.

Alkuun kappale kuulostaa yhtyeelle tyypilliseltä goottipostpunkilta. Mick Harvey lyö bassoa rumpukapulalla, Cave takoo kahta sointua tahtien ensimmäisillä iskuilla ja Bargeld tuottaa häiriöääniä kitarastaan. Kertosäkeessä Wydlerin virveliniskut kuitenkin aloittavat koko kappaleen kestävän crescendon. Jouset ilmaantuvat juhlavina, mutta pelottavina äänimaailmaan. Tunnelma tiivistyy ja tiivistyy. Mieleen piirtyy sähkötuolissa sätkivä hahmo, joka lähestyy loppuaan.

Lopulta päädytään pakahduttavaan äänivyöryyn, jota on vaikea kuunnella ahdistumatta.

Tender Preyn versio ei kuitenkaan ole suosikkini monista Mercy Seatin variaatioista. Kappale on säilynyt Bad Seedsin ohjelmistossa julkaisustaan aina tähän päivään. Keikkatilanteessa se muuttui varsin nopeasti melodisemmaksi ja on kehittynyt läpi yhtyeen uran. Tulevat ja menevät muusikot ovat tuoneet siihen oman lisänsä, ja nykyään se on usein Caven konserttien sykähdyttävin ja vaikuttavin hetki.

Crescendon vaikutus on voimistunut, kun lähtövoimakkuutta on hiljennetty aloittamalla kappale pelkällä akustisella kitaralla. Lisäksi urku on vaihtunut flyygeliin ja Caven kehittynyt crooner-ääni löytää melodiasta enemmän nyansseja.

The Mercy Seatin merkitystä ja arvoa korostaa sen cover-historia. Tunnetuimman version teki tietenkin Johnny Cash kolmannelle American-levylleen. Samalla yksi ympyrä sulkeutui: Cash on kenties Caven uraa eniten inspiroinut lauluntekijä, jolta yleisten esteettisten vaikutteiden lisäksi oli lainattu Bad Seedsin toiselle levylle Wanted Man -kappale. Se, että mestari osoitti tällä tavoin kunnioitusta oppipojalleen, nosti Caven ainakin omissa silmissäni lopullisesti suurimpien laulunkirjoittajien joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yksi The Mercy Seatin evoluution huippukohdista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Johnny Cashin tunnettu versio.

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Nick Cave, Elviksen myytin lumoissa.

Vuonna 1984 Nick Cave ja muut Bad Seedsin jäsenet majailivat eurooppalaisen dekadenssin pääkaupungissa Berliinissä. Ainakin laulusolistin harrastuksiin kuului tiettävästi opiaattityyppisten kovien huumeiden vetäminen.

Elokuvallisen goottinälkäkurjen näköinen Cave täytti syksyllä 27 ja olisi elämäntapojensa puolesta voinut hyvin liittyä myyttisessä iässä kuolleiden kerhoon. Ei siis ihme, että hän tunsi pakkomielteistä kiinnostusta rock’n’rollin ja bluesin legendaariseen menneisyyteen ja ennen kaikkea itse kuninkaaseen, Elvikseen.

Tämä tiivistyy seuraavan vuoden puolella ilmestyneeseen kakkoslevyyn The Firstborn Is Dead. Vimmaisen ja synkeän myyttisyyden leimaamasta albumista ei voi puhua pudottelematta nimiä: Blind Lemon Jefferson, Bob Dylan, John Lee Hooker…

Ja sitten on Tupelo, levyn avausraita, singlebiisi ja ylivoimaisesti tunnetuin esitys, johon Cave purki koko Elvis-obsessionsa. Tarkemmin sanottuna kappaleen tekstissä sekoittuu kaksi mytologis-historiallista tapahtumaa: Tupelon pikkukaupunkia 1927 kohdannut tuhotulva ja Elvis Presleyn syntymä samassa kaupungissa 8. tammikuuta 1935.

Lähtökohta: rock on tunnetusti paholaisen musiikkia. Ja jos näin on, se kai ansaitsee oman luomiskertomuksensa tai ilmestyskirjansa, tai molemmat samaan tarinaan yhdistettyinä.

Tätä Cave on lähtenyt tavoittelemaan, ja siinä onnistunutkin. Metafyysinen pahuus lähestyy näkökentän rajamailla biisin avaavasta ukkosen jyrähtelystä ja Barry Adamsonin uhkaavana möyryävästä bassoriffistä alkaen. Ja sitten Cave aloittaa saarnansa blueshahmoa ja murhamiestä Leadbellyä mukaillen:

”Look-a-look a yonder! A big black cloud come! Oh comes to Tupelo!”

Taivaan portit aukeavat ja kaatavat lastinsa pikkukaupunkiin, jota kohtaa yhtä merkityksellinen sattumus kuin erästäkin Betlehemiä 1935 vuotta aikaisemmin. Mutta onko nyt syytä puhua armon sijaan kirouksesta?

Kyllä vain: Cave sanoo sen ihan suoraan.

”The Beast it cometh down, Tupelo bound”

Linnut eivät lennä, kalat eivät ui eivätkä kanat muni. Peltikattoisessa mökissä makaa synnyttävä nainen kuin Maria tallissaan, olkivuode tekemässä kehdon virkaa, mutta vierellään pullo ja pieni laatikko. Syntyy lapsi, kuolleena. Mutta syntyy toinenkin lapsi ja elää.

Esikoinen, Jesse Garon, asetetaan laatikkoon, joka suljetaan silkkinauhalla ja haudataan. Toisena tullut, Elvis Aaron, jää henkiin, äitinsä keinutettavaksi. Kenties ottaa ensi töikseen huikan siitä pullosta. Ja se suuri pahuus, rock’n’roll, on kotiutunut Tupeloon ja maailmaan.

Caven kiinnostus Elviksen synnyinmyyttiin ja kuolleena syntyneeseen esikoiseen kytkeytyy yhtä lailla raamatulliseen näkemykseen esikoisuuden merkityksestä kuin rockin mytologiseen ulottuvuuteen. Jos rockin historia olisi leirinuotiotarina, musiikinlajin olisi pannut alulle tämä kaksosensa elinvoiman jo kohdussa riistänyt käenpoika – poika joka riisti väärydellä itselleen esikoisosan.

Ei ihme, että tuloksena oli paholaisen musiikki, mutta ei vain paholaisen, vaan kaikkien erilaisten, toistaitoisten, halveksittujen ja kartettujen musiikki. Nuorison musiikki. Tupelon kaoottisen myrsky-yön keskellä lapset ovat niitä, jotka aistivat jonkin uuden, heille kuuluvan syntyneen.

”But the little children know
They listen to the beating of their blood
The Sandman’s mud!”

”Pikkulapset tietävät” on klassinen bluesmotiivi, ja niitä Tupelo on puolillaan. John Lee Hookerin tunnettu samanniminen blues (siitä tosielämän tulvasta) lienee toiminut Caven tärkeimpänä lähtökohtana.

Voidaankin huomauttaa, että niin rockin syntymästä kuin biisi kertookin, tarvittavan vanhatestamentillisuuden ja Southern Gothic -kuvaston lauluntekijä on löytänyt juuri bluesista. Myös musiikillisesti Tupelo edustaa goottilaisittain tehostettua blueskaavan päivitystä.

Bad Seedsien tausta postpunkin parissa kuuluu lähinnä Mick Harveyn tribaalihenkisessä rumpukompissa. Adamson ja Harvey pitävät biisin määrätietoisen uhkaavalla radalla, ja Caven eläytyvä lead-vokaali saa tukea bänditovereiden valittavasta taustalaulusta.

Lopputuloksena on Bad Seedsin haasteellisen varhaistuotannon kiteytynein esitys, jota on kierrätetty kokoelmilla ja livesetissä siitä asti. Soitettiin se vuoden 2009 Provinssirockissakin, ja vannon, että seesteinen kesäilta tummeni ensi sointujen jyrähdellessä ja taivaanrantaan ilmestyi mustia pilviä.

Tämä on fakta, sanoivat säätiedotteet tuolta päivältä Seinäjoen ilmanaloista mitä hyvänsä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus I!

John Lee Hookerin Tupelo.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Caven Elvis-pakkomielle näkyi jo Bad Seedsin ensimmäisellä singlellä, joka on tummasävyinen katuojaversio kuninkaan myöhäiskauden hitistä.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?

Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä Mariachi El Bronx on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen The Bronxin jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.

Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi Nuorgam esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.

Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat Tommi Forsström, Jarkko Immonen, Jani Järvinen, Joni Kling, Samuli Knuuti, Hannu Linkola, Antti Lähde, Juha Merimaa, Arttu Tolonen, Mikko Valo ja Anton Vanha-Majamaa.

Harmittomat

Parliament vs. Funkadelic

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias George Clinton perusti doowop-lauluyhtye The Parliamentsin. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.

Sitten? Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin Sly Stonen ja James Brownin funkjamien ja Jimi Hendrixin happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä Bootsy’s Rubber Band ja Brides of Funkenstein. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.

Mikä yhdistää? Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.

Kumpi voittaa? Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.

Skitsofreniaprosentti? 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti Bootsy Collins ja Maceo Parkerin johtama puhallinsektio Horny Horns), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.

Video ei ole enää saatavilla

Supergrass vs. The Hotrats

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (Ride, Radiohead, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla Monkees-henkisestä Alright-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.

Sitten? Gaz Coombes, Danny Goffey ja tuottaja Nigel Godrich muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi Turn Ons julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.

Mikä yhdistää? The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa The Velvet Undergroundilta, The Kinksiltä, Roxy Musicilta, David Bowielta ja Gang of Fourilta. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.

Kumpi voittaa? Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.

Skitsofreniaprosentti? 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne vs. Cola Boy

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.

Sitten? Tarinan mukaan Bob Stanley ja Pete Wiggs halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. Sarah Cracknellin kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. 7 Ways to Love -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin Janey Lee Grace, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.

Mikä yhdistää? Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.

Kumpi voittaa? Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle He Is Cola kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen ”bändi” teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun 7 Ways to Love singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.

Skitsofreniaprosentti? 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna 7 Ways to Love sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä He’s on the Phonen tapaista eurojuustoakin.

Video ei ole enää saatavilla

Hardy Nilsson vs. Tommy 16

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.

Sitten? Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi Shauna. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen Jan Pettersonin sijaan äänessä oli enimmäkseen Urban Holmberg.

Mikä yhdistää? Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen Pennilessinkin julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.

Kumpi voittaa? Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. Kielisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

22-Pistepirkko vs. The Others

Video ei ole enää saatavilla

Ensin?  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?

Sitten? Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua Rally of Love -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen Link Wrayn, The Kinksin ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.

Mikä yhdistää? Reino Helismaan legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.

Kumpi voittaa? 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.

Video ei ole enää saatavilla

Modest Mouse vs. Ugly Casanova

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.

Sitten? Tarinan mukaan mies nimeltä Edgar E. Graham ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen Isaac Brock päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (Sharpen Your Teeth, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.

Mikä yhdistää? Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa Sharpen Your Teethillä. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin 180° South soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.

Kumpi voittaa? Tasapeli. Ugly Casanovan Barnacles on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja Sharpen Your Teeth kaikkea muuta kuin kuriositeetti

Skitsofreniaprosentti? 4 %. Sharpen Your Teeth on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.

Video ei ole enää saatavilla

XTC vs. The Dukes of Stratosphear

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.

Sitten? XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten Jefferson Airplanelle, The Zombiesille ja The Small Facesille.

Mikä yhdistää? The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.

Kumpi voittaa? XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin tai Senses Working Overtimen tasoisten kappaleiden kanssa.

Skitsofreniaprosentti? 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day vs. Foxboro Hot Tubs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali Tré Cool liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi Kerplunkin julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien Rancidin ja The Offspringin ohella.

Sitten? Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 American Idiot- albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi Kevin Prestonilla höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.

Mikä yhdistää? Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.

Kumpi voittaa? Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.

Skitsofreniaprosentti? 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.

Video ei ole enää saatavilla

Black Keys vs. Blakroc

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.

Sitten? Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.

Mikä yhdistää? Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että Dan Auerbachin sijaan äänessä ovat räppärit, kuten Mos Def, Raekwon ja Pharaohe Monch.

Kumpi voittaa? Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.

Skitsofreniaprosentti? 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi & Gehenna

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.

Sitten? Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen Leputation of Slavesin. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&b-yhtye Pimpline & the Definitesina ja natsiparodia Adolf und Die Frei Scheissena. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle Onnenpyörä (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi & Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä Mustalla laatikolla (1991).

Mikä yhdistää? Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.

Kumpi voittaa? Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.

Skitsofreniaprosentti? 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax vs. S.O.D.

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi Scott ”Not” Ian.

Sitten? S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (Danny Lilker), rumpalista (Charlie Benante) ja alkuaikojen roudarista (Billy Milano). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi Speak English Or Die (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 Bigger Than the Devil -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.

Mikä yhdistää? Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.

Kumpi voittaa? Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.

Skitsofreniaprosentti? 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.

Video ei ole enää saatavilla

Sonic Youth vs. Ciccone Youth

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä Thurston Moorea ja Kim Gordonia. Kiitos 1981–2011.

Sitten? Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi Madonnan sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (Into the Groovy, 1986) ja yhden albumin (Whitey Album, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja Robert Palmerin hittien sekä hiphopin parissa (Making the Nature Scene).

Mikä yhdistää? Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna Minutemenin Mike Wattilla. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.

Kumpi voittaa? Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. Whitey Albumin kappaleista esimerkiksi Macbeth on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.

Skitsofreniaprosentti? 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi Whitey Album olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund vs. Bergman Rock

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.

Sitten? Vuonna 2001 ilmestynyt Stenålder kan börja tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin Thomas Öbergin vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.

Mikä yhdistää? Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.

Kumpi voittaa? Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin I’m a Crabin ja Jimin kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.

Skitsofreniaprosentti? 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.

Video ei ole enää saatavilla

NoMeansNo vs. Hanson Brothers

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on Wrightin veljespari Rob (basso) ja John (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.

Sitten? Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: Ramones-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.

Mikä yhdistää? Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.

Kumpi voittaa? Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.

Skitsofreniaprosentti? 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.

Video ei ole enää saatavilla

Huolestuttavat

U2 vs. Passengers

Video ei ole enää saatavilla

Sitten? Nelikko päätti värvätä hovituottajansa Brian Enon Passengersin
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin
Original Soundtracks 1 nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –
”musiikkia kuvitteellisiin elokuviin”, U2-levyjä maalailevampaa ja
instrumentaalisempaa materiaalia. ”Menossa mukana” olivat myös tuottaja Howie
B. ja Luciano Pavarotti, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta
muistuttaneella Miss Sarajevo -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden
kehnosti, ja Adam Clayton ja Larry Mullen Jr ovatkin myöhemmin teilanneet
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.

Mikä yhdistää? Tietty Bonon ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä
muutenkin suureellinen ote. Ero Zooropaan ei loppujen lopuksi ollut kovin
huikea.

Kumpi voittaa? U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on
vaikea sotia laivastoa avstaan.

Skitsofreniaprosentti? 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen
Holi-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon
suurempi.

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengo vs. Condo Fucks

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? ”37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”. Satiirisen uutislehden The Onionin otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.

Sitten? Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi Fuckbook, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa The Small Facesilta, Richard Helliltä, The Kinksiltä, Sladelta ja The Beach Boysilta.

Mikä yhdistää? Fuckbookin paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.

Kumpi voittaa? Yo La Tengo tietysti. Fuckbook on toki hauska kuriositeetti.

Skitsofreniaprosentti? 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (Kid ja Georgia Condo).

Video ei ole enää saatavilla

Giant Robot vs. Giant Räbät

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin Tuomas Toivosen älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään Superweekend, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.

Sitten? Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (Asa, Pyhimys, Jontti, Hannibal, Jodarok) kesken.

Mikä yhdistää? Kim Rantalan svengaavat koskettimet, Tolosen veljesparin ja Petro Niiniluodon maltilla maalailevat kielisoittimet sekä Mamba Abdissa Assefan täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.

Kumpi voittaa? 1. erä on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä Superweekend vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi Crushing You With Styleltä ja Domesticityltä niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.

Skitsofreniaprosentti? 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, Shakan ja Lännen Jukan kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave & the Bad Seeds vs. Grinderman

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja Mick Harvey tunsivat toisensa The Birthday Partysta ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen Warren Ellisin kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti From Her to Eternitystä aina uusimpaan albumiin Dig, Lazarus, Dig!!!:iin.

Sitten? Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun Mini Seeds, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen Grinderman 2 sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.

Mikä yhdistää? Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.

Kumpi voittaa? Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.

Skitsofreniaprosentti? 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.

Sitten? Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.

Mikä yhdistää? Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.

Kumpi voittaa? Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.

Skitsofreniaprosentti? 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.

Video ei ole enää saatavilla

Ozric Tentacles vs. Eat Static

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. Steve Hillagen kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi Strangeitude ja single Sploosh! jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.

Sitten? Vuonna 1994 rumpali Merv Pepler ja kosketinsoittaja Joie Hinton jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin Simon Posfordin kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.

Mikä yhdistää? Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?

Kumpi voittaa? Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.

Skitsofreniaprosentti? 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin Hawkwind ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Front Line Assembly vs. Delerium

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Bill Leebin perustama kanadalainen industrial- ja
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen
teolliseen metelöintiin.

Sitten? Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi
bändikollegansa Rhys Fulberin kanssa julkaista rinta rinnan emobändin
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997
Karma-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä
naisartisteja, kuten Lisa Gerrardin ja Sarah McLachlanin kujertamaan
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta Enigmaa.

Mikä yhdistää? Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin
varhaislevyillä.

Kumpi voittaa? Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus
hissimusisointiin.

Skitsofreniaprosentti? 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kumikameli vs. Eläkeläiset

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa YUP, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Eläin, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.

Sitten? Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.

Mikä yhdistää? Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen ”huumori” ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.

Kumpi voittaa? Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.

Skitsofreniaprosentti? 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Pelle Miljoonaa pyytämästä yhtyettä lämppärikseen Matkalle tuntemattomaan -kiertueelle talvella 1981–82.

Sitten? Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun Creedence Clearwater Revivalin klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu Onnenpoika (Fortunate Son) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös Status Quon ja Led Zeppelinin versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.

Mikä yhdistää? Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo Jatsin syvimmällä olemuksella (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi Ankkuli oli versio CCR:n Walking on the Waterista.

Kumpi voittaa? Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi Onnenpojan yli Kauppaopiston naisten?

Skitsofreniaprosentti? 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vs. Mariachi El Bronx

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, Black Flagin, Stoogesin ja Motörheadin hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.

Sitten? Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.

Mikä yhdistää? Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi Loven folkpsykedeliaklassikosta Alone Again Or tai arizonalaisen Calexicon levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.

Kumpi voittaa? Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.

Skitsofreniaprosentti? 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Erikoistapaus!

The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.

Sitten? Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.

Mikä yhdistää? The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut nom de guerret. Ei voi tietää!

Mikä voittaa? Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Skitsofreniaprosentti? 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Video ei ole enää saatavilla