Häirikkökarhu viihtyy myös indiediskon tanssilattialla – mutta toisaalta kukapa meistä ei heikkona hetkenään leppeänä kesäyönä siideripäissään viihtyisi.

Häirikkökarhu piinasi indiebändejä läpi koko 00-luvun, eikä kukaan tehnyt asialle mitään. Me selvitimme karhun rötökset vuodesta 2001 lähtien, ja katso mitä siitä lopulta seurasi.

Jokainen meistä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä elänyt ja popmusiikkia seurannut on mitä luultavimmin nähnyt joskus erään tietyn karhun piinaamassa indiebändejä sen enempää asiaan huomiota kiinnittämättä.

Koska 00-luvun musiikkivideoista 91 % sisältää ihmisen jonkinlaisessa eläinpuvussa “toikkaroimassa”, Karhu pysyi unnoticed vuosikausia elättäen itsensä lukitsemattomista roskiksista landfill-indietä dyykkaamalla.

Vaikka pihapiiriin eksyneiden karhujen aiheuttamat hyökkäykset jäävät meillä 4–6 tapaukseen vuodessa, on vastaavia kohtaamisia maailmalla saattanut landfill-indien kultakaudella sattua sadoista tuhansiin, satoihintuhansiin ellei jopa tuhansiin satoihin miljardeihin tuhansiin vuodessa, arvioidaan Karhun käytöstä Etelä-Uudenmaan riistanhoitoyhdistyksessä.

2001: Nuhjuinen alku

Karhu häiriköi ensimmäisen kerran liftareita vuonna 2001 New Orderin musiikkivideolla. Karhu harhautti tässä vaiheessa vielä riistanhoitoa pukeutumalla ihmiseksi, joka pukeutuu karhuksi. Vielä vuosia myöhemminkin Karhun asua ja olemusta on kritisoitu niin nuhjuiseksi ja “epäuskottavaksi”, ettei moni edes usko sen olevan karhu, vaan ainoastaan indiebändien lapsellinen ja halpamaisesti ihmisyyttä vieroksuva päähänpisto.

Video ei ole enää saatavilla

2002: Liftaten Liverpooliin

Liftausretkiensä myötä karhu ajautui ilmeisesti liian lähelle asutusta ja vuonna 2002 se ärhenteli Merseysiden rannoilla The Coral -yhtyeelle, koska heillä oli kalapuikkovoileipiä taskuissaan. Kalapuikot olivat tärkeä elinkeino Merseysiden väestölle, sillä he olivat syöneet niitä vuonna 1958 – kolme vuotta kalapuikon keksimisen jälkeen – puhjenneesta ensimmäisestä turskasodasta lähtien. Karhu kuitenkin halusi osansa. Seurauksena oli vakava välirikko.

Video ei ole enää saatavilla

2005: Rapakon toiselle puolelle

Sen jälkeen Karhu tiettävästi muutti Yhdysvaltoihin, koska oli kuullut siellä olevan paljon kansallispuistoja, joissa matkailijat ruokkivat karhuja suklaapatukoilla, vaahtokarkkitäytteisillä uunijamsseilla, dobergekakuilla sekä katkarapugumbolla. Kusetusta. Kansallispuiston sijaan karhu päätyi Los Angelesiin: siellä se jahtasi We Are Scientists -yhtyettä raivostuneena yhtyeen nimestä, kuten vuodelta 2005 oleva kuvamateriaali osoittaa.

Video ei ole enää saatavilla

2007: Huumehelvetti

Los Angelesin roskiksista syöminen johti pitkään, sekavaan ja huumehelvetilliseen vaiheeseen karhun elämässä. Seuraava havainto karhusta on vasta vuodelta 2007 Of Montrealin videolla Heimdalsgate Like a Promethean Curse, jossa päihdeongelmainen karhu nähtiin tanssimassa sekavana kalliissa puvussa.

Video ei ole enää saatavilla

2008: Vuosikymmenen krapula

Myös tweepopkolmikko Vivian Girlsillä oli kestämistä karhussa. Vuoden 2008 Tell the World -videon on myöhemmin tulkittu painajaisnäkymäisine kuvastoineen kertovan millaista oli työskennellä huumekoukussa olevan Karhun kanssa ja miten tämän rooli bändin esikoislevyn tuottajana oli lähes olematon. Jos Karhu krapulaltaan edes ilmaantui studioon, toi se mukanaan sekavan joukon hännystelijöitä ja historiallisten hahmojen impersonaattoreita juhlimaan ja kuvitteli edelleen bailaavansa Of Montrealin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

2018: Missä ”hän” on nyt?

Vivian Girls sai kuitenkin kusipääkarhun vakuutettua siitä, että tämän tähtihetket olivat jo ohi ja se oli itse pilannut maineensa. Bändi ravisteli karhua hartioista ja suostutteli sen hakeutumaan Mayo Clinicille majoneesihoitoon. Siellä karhu söi kuusisataa purkkia majoneesia ja tiettävästi rasvakerroksen turvin vaipui hibernoimaan, sillä havainnot karhun vaiheista päättyvät tähän.

Paitsi että eivät pääty: juttumme julkaisun jälkeen saimme paljon palautetta ja havaintoja Karhun whereaboutseista. Yleisövihjeiden perusteella poliisi saikin vihdoin huhtikuussa 2018 karhun kiinni Lohjalta ja käski sen mennä vankilaan. Saimme kuvamateriaalia Karhusta karhuvankilassa: Karhu katuu tekojaan ja on oppinut tavoille.

via GIPHY

New Order laulaa: ”E niin kuin ekstaa… ei kun Englanti.”

Kesäkuun loppu 2012, jalkapallon EM-kisat huipentumassa ja Nuorgam viimeistelemässä vuoden 1990 popklassikkosarjaansa. Joskus kohtalo tarjoaa niin ilmeistä nappisyöttöä, että siitä ei voi laukoa ohi.

Siksi hämmennys olikin melkoinen, kun Nuorgam möhli tuhannen taalan paikkansa ja ykkössijalle raahattiin jostain puun takaa Sinead O’Connorin kammottava Nothing Compares 2 U, kappale, jota olin aina inhonnut. Tämä vaikutti henkilökohtaiselta loukkaukselta. Mutta usein viimeisillä hetkillä, ”kuolinvuoteella”, iskee katumus; jotain on tullut tehtyä väärin ja josko sen voisi korjata, pyytää anteeksi vääryyttä vielä, kun se on mahdollista. Niinpä Nuorgamin lopetellessa toimintaansa allekirjoittanutta pyydettiin kertomaan se todellinen ykkönen.

New Order on bändi, joka tuskin esittelyjä kaipaa. Yhtye syntyi Joy Divisionin jäännöksistä laulaja Ian Curtisin tehtyä surullisenkuuluisan lopullisen ratkaisunsa toukokuussa 1980. Jäljelle jääneet jäsenet päättivät jatkaa yhdessä uudella nimellä. Vähitellen 1980-luvun aikana yhtye hieman haparoiden loi oman soundinsa, julkaisi viisi loistavaa albumia ja ison tukun kuolemattomia singlejä.

Vuoden 1983 maksisinglellä Blue Monday yhtye karisti viimeisetkin menneisyyden tomut niskastaan kiehtovalla rytmikoneleikittelyllään. Tuloksena oli kaikkien aikojen myydyin 12″-single, jonka ensipainos huhujen mukaan tuotti tappiota, koska Peter Savillen suunnitteleman, tietokonediskettiä muistuttavan kannen reikien tekeminen tuli niin kalliiksi. Tarina kertoo myös, ettei yhtyeellä ollut edes kirjallista levytyssopimusta, ainoastaan suullinen herrasmiessopimus pienen Factory-levy-yhtiön kanssa. Mutta Factorylla bändi pysyi silti yhtiön loppuun asti.

1990-luvulle tultaessa moni asia kuitenkin muuttui. Factoryn kultakausi jäi taakse ja toiminta loppui konkurssiin. New Orderista oli kasvanut iso ja suosittu bändi, joka oli yhdistellyt taitavasti indierockia tanssittaviin konerytmeihin. Taiteellinen alamäki oli kuitenkin alkamassa, bändin jäsenten välille syntyi riitoja. Ensimmäinen isolle yhtiölle tehty albumi Republic oli taiteellinen pettymys, olkoonkin että sen ensimmäinen single Regret saattoi olla koko 1990-luvun paras biisi. Mutta tätä ennen, vuonna 1990 yhtye ehti vielä tehdä yhden napakympin, viimeisen julkaisunsa Factorylle ja samalla ainoan listaykkösensä. Kappale oli nimeltään World In Motion.

Levy oli Englannin jalkapallojoukkueen virallinen kisabiisi, ja sen esittäjäksi oli merkitty EnglandNewOrder. Mukana olivat muun muassa koomikko Keith Allen ja joukko Englannin joukkueen pelaajia, joista John Barnes pääsi levylle räppäämään. Itse kappale on vetävine housepianoineen ja innostavan, mutta samalla haikeanmelodisen kertosäkeensä voimin huikea näyttö yhtyeen kyvyistä tehdä täydellisiä pop-biisejä.

”Love’s got the world in motion
And I know what we can do
Love’s got the world in motion
And I can’t believe it’s true”

Vaikka allekirjoittanut ei mikään jalkapalloharrastaja olekaan, niin biisissä vain tuntuu tiivistyvän jotain olennaista. Sen tahdissa kelpaisi kannustaa joukkuetta. Vaikka laulu on kepeän hauska, siinä on jotain pakahduttavan aitoa fiilistä, joka melkein saa meikäläisenkin kirmaamaan viheriöille pallon perään.

”We’re playing for England {In-ger-land}
We’re playing the song
We’re singing for England {In-ger-land}
Arrivederci it’s one on one”

Sääli vain, että Englanti jäi neljänneksi vuoden 1990 Italian kisoissa. Kappaletta onkin pidetty joissain piireissä jopa jonkinlaisena novelty-hittinä. Itse olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että World In Motion ansaitsee paikkansa Blue Mondayn, The Perfect Kissin, True Faithin, Regretin ja muiden suurimpien New Order -klassikoiden rinnalla.

Eikä vain niiden, sillä – sanokaa mitä sanotte – kyseessä on vuoden 1990 ehdottomasti hienoin ja paras biisi, suuri popklassikko ja mestariteos, johon tulen tuskin koskaan kyllästymään. Ja ehkä vielä jonain päivänä Barney ja Hooky tekevät sovinnon, ja kappale kuullaan livenä heidän Helsingin-keikallaan. Unelmia ei voi koskaan olla liikaa.

”When something’s good
It’s never gone”

Video ei ole enää saatavilla

Kristalli hajoaa helposti, New Order vaati vähän enemmän vääntöä.

New Orderin viimeinen suuri klassikkosingle.

”We’re like crystal
we break easy”

New Orderissa ei ole koskaan ollut kyse Suurista Ajatuksista. Otetaan nyt vaikka Crystal: Bernard Sumner tuntuu höpisevän ensimmäisiä mieleensä tulevia sanoja, jotka liittyvät ongelmalliseen parisuhdetilanteeseen. Ilmeisesti mimmi on jättämässä kertojan, mutta Pop-Sanakirjasta satunnaisperiaatteella poimituista säkeistä ei ota selvää, mikä tämä kuvio nyt on. Vihaa ja katkeruutta tuntuisi olevan ilmassa.

Sitten tämä puetaan euforiseksi tanssirockbiisiksi, jonka sävellyksellinen ilmiasu tuo enemmänkin mieleen kuusitoistakesäisen ensimmäisen tosirakkauden kirvoittamat euforian tunteet. 6 minuuttinsa ja 50 sekuntinsa loppupuolella Crystal hylkääkin sanat kokonaan ja keskittyy nostattamaan hyvän olon hyökyaaltoa aina vain korkeammalle. Ja siinähän New Order on aina ollut hyvä. Se on kyennyt esittämään epämääräisen apeaa ja jyräämään maailman tanssilattiat alleen siinä sivussa.

Vuonna 2001, tällä biisillä, se kykeni siihen viimeistä kertaa.

Alla oli kahdeksan vuoden levytystauko melko yhdentekevine sivuprojekteineen. Paluusingle julkaistiin maailmaan, joka oli juuri julistamassa The Strokesin ja The White Stripesin kuumimmiksi jutuiksi tyyliin ever. Tässä ympäristössä New Orderilla ei ollut juuri mahdollisuuksia kuulostaa ajanmukaiselta, joten järkevä valinta oli pyrkiä ajattomuuteen. Crystal päivittääkin yhtyeen 1980-luvun hittien pitkiä versioita ja 90-luvun alun Ibiza-vaihetta sopivan huomaamattomasti uuteen aikaan. Soundi on aiempaa jykevämpi, kitarat ovat aiempaa äänekkäämpiä. Mutta syntikat soivat kuulaina ja kaiken ytimessä on klassinen pop-anthem ajalta, jolloin hittilistoilla menestyminen vaati vielä melodioita.

Ikonisten comebackien ainesta: helvetin hyvä biisi, jossa on riittävästi vanhaa ja ripaus uutta. Joka saa ensi kuulemalla hyppimään tasajalkaa ja muistamaan, miksi juuri tätä bändiä tuli rakastettua.

Niin se näytti olevan menossa, mutta ei sitten kuitenkaan. Singleä seurannut Get Ready -albumi jäi ihan kivan asteelle, ja vuoden 2005 Waiting For The Siren’s Callia en oikeastaan enää muista. Viime vuosien riitaisa sekasotku ja eri osapuolien tahoillaan toteuttamat rahastuskiertueet tuntuvat lähinnä parodialta popin historiankirjan surkuhupaisimmista luvuista.

Ehkä siksi Crystal – minun New Orderini joutsenlaulu – soi kaikessa ekstaattisuudessaan sittenkin oudon surumielisenä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

New Orderilta äänestettiin myös kappaletta Krafty.

New Orderissa on aina hauskaa. On on.

Mitä tekisit sen jälkeen kun yhtyeesi on julkaissut kaksi suoralta kädeltä klassikkostatuksen ansaitsevaa levyä, ura on hurjassa nosteessa, ja orkesterisi enigmaattinen laulaja päättää lähteä tästä maailmasta oman käden kautta? Kitaristi Bernard Sumner, basisti Peter Hook ja rumpali Stephen Morris joutuivat tämän kysymyksen eteen keväällä 1980 Ian Curtisin siirryttyä Valhallan hiippakuntaan. Onneksi he päättivät yrittää uudestaan, vaihtaen nimensä ja tyylinsä. Joy Divisionin vakuumipakattu klaustofobia sai jäädä lähtökohdaksi, mutta tyyliä oli laajennettava. Morrisin tyttöystävä Gillian Gilbert pestattiin kosketinsoittajaksi ja kolmikon ura sai jatkua nimellä New Order.

Miettikää mainitsemiani neljää henkilöä yhtenäisenä yksikkönä, sillä he jakavat parrasvalon tasa-arvoisesti. New Orderin ääridemokraattinen joustavuus ja tasapaino eivät olleet missään nimessä ainoat asiat, jotka johtivat suuruuteen – tärkeänä lisänä oli aivan uudenlainen visio konemusiikin ja rockin yhdistelmästä: yhtyeen ensimmäisen vuosikymmenen huippukohdat eivät ole pelkästään oman aikakautensa määrittäviä mestariteoksia, vaan kokonaisen tyylin peruskiviä. Rockyhtye tanssimusiikissa -konsepti on lähtöisin pitkälti täältä, ja kukaan ei vienyt sitä niin pitkälle tai tehnyt sitä niin tasaisen loistavasti kuin New Order.

Mutta kaikkea ei tehty tanssilattiaa varten, ja tässä onkin Manchesterin kaksipäisen kotkan ydin. Uraauurtavat 12”-singlet eivät päätyneet ennen vuoden 2008 remasteroitujen levyjen julkaisua pitkäsoitoille. Ennen näitä levyjä avain yhtyeen tuotantoon oli täydellinen kokoelma Substance, jonka roolia ei voinut haastaa. Uudelleenjulkaisujen jälkeen tilanne ei ole aivan sama, ja kehotankin hankkimaan vuosien 1981–89 levyistä tuoreet painokset. Substance ei siltikään käy turhaksi – se on kappale kappaleelta täyttä taivasta, remasteroitu tai ei.

KIITETTÄVÄT

Substance (1987)

Substance on yksinkertaisesti Graalin malja, täydellinen kuvaus New Orderista tanssimusiikin pioneereina. Sen ensimmäinen levy on joka suhteessa virheetön. Se on tarpeellinen tupla myös siksi, että se kertoo täysin eri tarinan kuin yhtyeen levyt. Täällä ne ovat: Ceremony, Everything’s Gone Green, Temptation, Blue Monday, Thieves Like Us, The Perfect Kiss, State of the Nation, Bizarre Love Triangle ja True Faith. Kahdeksan ylimaallisen loistavaa, loputtoman tanssittavaa klassikkoa, joista monen parhaat versiot ovat ainoastaan tällä kokoelmalla.

Tupla toiselta levyltä taas voi tutkia bändin pimeää puolta: tänne on haudattu yön pimeisiin hetkiin aina sopivat In a Lonely Place, Procession, Cries & Whispers, Hurt, Murder ja 1963.

Kun remasteroidut painokset New Orderin levyistä ilmestyivät, jäi Substance altavastaajan asemaan: siitä on olemassa vain 25 vuotta vanha painos. Silti, en keksi yhtä ainoaa syytä miksi se ei kuuluisi jokaisen 1980-luvun musiikista yhtään kiinnostuneen levyhyllyyn. Mutta muistakaa, nämä ovat pidennettyjä remixejä – jos haluatte lyhyet pophitit, vuoden 2005 Singles on siihen tarpeeseen sopivin.

Video ei ole enää saatavilla

Power, Corruption & Lies (1983)

Jos yksi New Orderin levyistä tulee nostaa ylitse muiden, se on vajaat kaksi kuukautta Blue Mondayn jälkeen ilmestynyt Power, Corruption & Lies. Eikä se edes kaipaa koko Blue Mondayta tehdäkseen lähtemättömän vaikutuksen.

Power, Corruption & Lies ei ole paljoakaan pirteämpi levy kuin Closer tai Movement, mutta epätoivon sijaan se kylpee kaiken peittävässä kyynisyydessä. Osumatarkkuuden ollessa korkeimmillaan bändin historiassa kuulija saa kahdeksan loistobiisiä: The Village polyrytmeineen on New Orderia tarttuvimmillaan, 586 ja Ultraviolence vievät materiaalia yhä elektronisempaan suuntaan, ja Leave Me Alone on ensimmäinen Temptationin kaavaa yhtä hyvin käyttävä laulu. Levyn ehdoton mestariteos on kuusiminuuttinen krauttihuurre Your Silent Face joka ei vaivaudu antamaan enempää kuin kaksi synkkää säkeistöä ja sokaisevalta auringonvalolta kuulostavan instrumentaalikertosäkeen.

Power, Corruption & Lies yhdistää New Orderin lähtökohdat ja antaa selvän suuntaviitan tulevaan.

Video ei ole enää saatavilla

Brotherhood (1986)

Low-Lifen teknoilut jätettiin hetkeksi marinoitumaan Brotherhoodin takia. Syntsat saivat jäädä taaemmaksi ja New Order indiebändinä sai luvan näyttää kyntensä levyn alkupuoliskolla – Paradise, Weirdo, As It Is When It Was, Broken Promise ja Way of Life tuottavat perättäin asetettuna melkoisen euforianpuuskan. Jokaisessa on ensikuulemalta tarttuva melodia ja mukaansatempaavuus. Konevoittoisemman jälkipuoliskon toimiessa myös hyvin tuloksena on kokonaisuus, joka haasraa Power, Corruption & Liesin aseman yhtyeen parhaana levynä.

Nykyperspektiivistä tarkasteltuna Brotherhood on kestänyt selvästi paremmin aikaa kuin muut viidestä ensimmäisestä levystä, ja New Orderin kitaravoittoinen puoli tulee sillä esille kaikkein parhaiten.

Video ei ole enää saatavilla

Movement (1981)

Vaikka kyse onkin pienistä liikkeistä, Movement on paljon enemmän kuin pelkkä Ian Curtisin ruumiinvalvojaisista saatu krapula. Soundeiltaan se on vähemmän klaustrofobista ja useampaankin suuntaan avautuvaa kuin Joy Division – lähes kaikkiin kappaleisiin on sisällytetty ainakin pari yllättävää käännettä, jotka rikkovat monotonisuuden vaaran. The Him vaihtelee tribaalirumpujen ja räjähdyksien välillä rajummin kuin Joy Division koskaan, ja Truth on varovainen elektronisen instrumentaation koe. Ja jos Chosen Time, I.C.B sekä Doubts Even Here kuulostavat täysin Joy Divisionilta niin mitäs siitä, tämä bändihän sattuu omistamaan kyseisen tyylin ja toteuttamaan sitä yhä mainiosti.

Movement jää hieman etäiseksi ja kylmäksi, mutta oli välimatka miten pitkä tahansa, sen hienous on nähtävissä. Tätä New Order oli ilkeimmillään, ja siksi myös melko ainutkertaista – Movementin jälkeen yhtyeen ura hahmottui paljon pirteämpien tunnelmien ympärille.

Samaan aikaan julkaistuilla singleillä piilee useampikin todella tärkeä kappale: ensin klassikkosingle Ceremony ja sen b-puoli In a Lonely Place, joka on post-punkin pelottavimpia kuusiminuuttisia. Everything’s Gone Green on yhtyeen ensimmäinen kunnon kastautuminen konemusiikkiin. Yksi kappale tältä ajalta on lopulta ylitse muiden: Temptation. Tuo katkeransuloinen kulmakivi hioi huippuunsa iloa purskahtelevan musiikin ja haikean tunnelman yhdistelmän; kaava jonka orkesteri tuli toistamaan ainakin kymmenisen kertaa lähes yhtä hyvin tuloksin. Sitä voinee pitää New Orderin soundin ilmentymänä.

Sitäkin suuremman vaikutuksen teki artikkelin julkaisupäivänä 30-vuotispäiväänsä viettävä Blue Monday, jolle Nuorgam onkin antanut jo varsin paljon ylistystä.

Video ei ole enää saatavilla

HYVÄT

Low-Life (1985)

Tai, ”se levy joka avasi peliä”. Hyvin avasikin: Love Vigilantes on selkeydeltään ja suoraviivaisuudeltaan iso hyppy edellisistä töistä, ja sitä seuraa lyhyenäkin versiona voitokas The Perfect Kiss. Sunrise on bändin parhaita paluumatkoja post-punkiin: sen kuusiminuuttinen tykittely ennen ambientia lähentelevää Elegiaa muodostaa mainion kontrastin levyn keskellä. Lopussa Sub-Culture ja Face Up vievät aloitetun tehtävän kunnialla loppuun, ja New Orderista oli viimeinkin muodostunut helpommin lähestyttävä popbändi. Low-Lifen äänimaailma on kärsinyt todella pahasti, ja seuraavalle levylle valittiinkin onneksi orgaanisempi lähestymistapa.

The Perfect Kiss tuntuu kuitenkin rampautuneelta ja katkonaiselta alle viisiminuuttisena, ja syy siihen selviää aika pian kun kuulee pidemmän version – ja koska niitäkin on useita, tarkennan puhuvani siitä pari sekuntia yli kahdeksan minuutin kestävästä versiosta. Jos 1980-luvun parasta 12-tuumaista etsitään niin en keksi yhtään kappaletta joka pystyisi haastamaan sitä. Täysin selittämättömistä syistä Low-Lifen bonuslevy sisältää surkeasti remasteroidun yhdeksänminuuttisen, joka onnistuu katkaisemaan siivet lopun kaksiminuuttisesta jumaluudesta. Paras versio löytyy Substancelta.

The Perfect Kissin työnimi? ”My Cock’s as Big as the M1” tietysti.

Video ei ole enää saatavilla

Technique (1989)

Acid house nousi Brotherhoodin jälkeen pian parrasvaloihin, ja New Orderille ei ollut ongelma tehdä levyä, joka sopisi täydellisesti ajan vaatimuksiin. Ainoa miinus? Fine Time, joka onkin pahemman kerran vanhentunut. Heti sen jälkeen ollaan taas onneksi totutun loistavalla tiellä, ja Technique lienee kaikkein tanssittavin levy, jonka New Order koskaan teki. Sen parhaat hetket, Love Less, Round & Round, Run, Vanishing Point ja Dream Attack ovat ehdotonta kuultavaa.

Noin paljon ylistystä, miksi vain hyvä arvosana? Jaksan kornia kasarisyntsaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Suuremman sietokyvyn omaavat kuulijat voivat nostaa Techniquen mielessään kiitettävien lohkoon saman tien.

Technique nosti New Orderin suosiota ennestään, ja vuonna 1990 saatiin kuulla jalkapallon maailmanmestaruuskisoja varten tehty World In Motion – New Orderin ainoa singlelistan ykkössijoitus. Bändin taidot olisivat varmasti muutenkin vieneet biisin top kymppiin heittämällä.

Video ei ole enää saatavilla

Get Ready (2001)

Pitkän tauon jälkeen yhtyeen jäsenet eivät enää muistaneet toistensa sormia kauloillaan, vaan yrittivät uudestaan. Get Ready onkin selkeä nousu Republicin laahauksesta. Sumnerin kitara pääsee esille paljon enemmän kuin millään levyllä sitten Brotherhoodin a-puolen, ja tuo musiikkiin huomattavasti lisätekstuuria. Primitive Notionin, Slow Jamin ja Turn My Wayn pohjana ei olekaan Peter Hookin loputon ketteryys. Mikään kappale kuitenkaan nouse tähtiin saakka, mutta Get Ready on tasaisen miellyttävä.

Levyn tunnetuimmat raidat ovat singlet 60 Miles an Hour ja Crystal – voitte testata mieltymystänne Get Readyyn näiden kahden avulla.

Video ei ole enää saatavilla

Waiting for the Sirens’ Call (2005)

Uran oletettavasti viimeinen levy vetää nuorallatanssiesityksen, mutta pienestä horjumisesta huolimatta albumilta löytyy paljonkin ilon aihetta.

Who’s Joe ja Dracula’s Castle eivät kuulu niihin ilonaiheisiin – ne tuntuvat enemmänkin luovan ummetuksen monumenteiltä. Mutta se tuskin haittaa – nimikkokappale osuu samaan kultasuoneen mihin Temptation lähes 25 vuotta sitten. Muut singlet, Krafty, Jetstream ja Turn muodostavat mainion neljän suoran. Working Overtime päättää levyn nopealla kolmen minuutin pyrähdyksellä. Waiting for the Sirens’ Call kuulostaa parhaimmillaan yhtä spontaanilta ja helppokulkuiselta kuin klassikkolevytkin.

Video ei ole enää saatavilla

VÄLT[ET]TÄVÄT:

Republic (1993)

Neljä vuotta Techniquen jälkeen kauppoihin saapui Republic, joka on korkeista listasijoituksistaan ja myyntiluvuistaan huolimatta ehkä New Orderin hengettömin julkaisu. Tässä vaiheessa bändi laahaa jo jälkijunassa, koukut puuttuvat ja juuri mikään ei erotu edukseen. Edes singlet eivät aina onnistu – Ruined in a Day on keskinkertainen ja Spooky puhtaasti nolo. Loput levystä on New Orderia automaattiohjauksella vailla inspiraatiota.

Sameus katoaa vain hetkeksi – ensimmäinen single, Regret, on bändin kruununjalokiviä, ja sen uudelleenkuunteluarvo on sen verran korkealla että sen tarkistamiseksi on hyvä etsiä kaukoputki. Tälläkin laululla New Order tosin onnistui ampumaan itseään pahasti jalkaan asettamalla sen levyn avaajaksi.

Republicin kiertue oli bändin kemian kannalta katastrofaalinen, ja Reading Festivalin keikan jälkeen tulikin ilmoitus siitä, että New Order on toistaiseksi tauolla. Akkujen lataaminen kesti kahdeksan vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

Wichita

64 Jos helsinkiläisklubi Hori Smoku järjestäisi kilpailun, jossa etsitään vuoden 2013 ”horismokumaisinta” yhtyettä, kalifornialaiskvartetti Fidlar olisi lähellä voittoa. Yhtye kirjoittaa nimensä isoilla kirjaimilla ja suosii samaa suorasukaisuutta musiikissaan, joka on riemukkaasti ja pidättelemättömästi surisevaa garagepunkpurkkaa ilman tolkun häivääkään. Fidlar tuntuu heristelevän välinpitämättömyyden keskisormea vähän kaikille, myös kuulijoilleen. Jo biisien nimet – Whore, Max Can’t Surf, Blackout Stout – paljastavat bändin ajattelevan, että mitä sitä suotta itseään rokkihommilla stressaamaan. Fidlar ei pärjää millään osa-alueella esimerkiksi Ty Segallille, mutta virnistelee ja lällättelee suunnilleen yhtä viihdyttävästi kuin Cheap Time. Neljätoista biisiä tätä tavaraa on tietysti aivan liikaa, mutta toisaalta ryppäästä löytyy herkkupala jokaiselle räminän ystävälle, on hän sitten kalleellaan Crampsin (Cheap Beer), Black Lipsin (No Waves), The Hivesin (Stoked and Broke) tai Motörheadin (White on White) suuntaan. Levyn paras biisi on Wake Bake Skate, mutta ei sekään countrypunkissaan Talmud Beachille pärjää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Matti – Pakkotoistolla

Playground Music

50 Ennen kuin MySpace ja Soundcloud ottivat vallan, Mikseri.net-palvelu oli kotimaisille harrastelijamuusikoille keskeinen väylä musiikkinsa julkaisemiseen. Nopeasti syntyi suomiräpin alagenre: niin sanottu Mikseri-räppi. Ilmausta käytettiin synonyyminä persoonattomille räppäreille, jotka yrittivät surutta jäljitellä esikuviaan. Helsinkiläisen Matin debyyttialbumi tuo mieleen Mikseri-räpin kulta-ajat. Levyllä on hiilipaperikopioita Ruudolfin tuotannosta (Rillaillen, Fleiwaa), JVG:n urheiluläpistä (Bulk, Douppi) ja Rähinä Recordsin artistien levyiltä tutusta ”Parikymppinen mies hiljentyy miettimään elämänsä kipupisteitä ja saavutuksia” -räpistä (Juhani, Syvällä). Matin ongelma on siis omaperäisyyden puuttuminen. Kuntosalitreeniä käsittelevillä läpillä ja kengännauhabudjetilla kuvatuilla musiikkivideoilla Matti on jo saavuttanut YouTube-suosiota, mutta albumikokonaisuus ei pysy kasassa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

New Order – Lost Sirens

Rhino

62 New Order ja bändistä eronnut Peter Hook väänsivät näistä Waiting for the Sirens’ Callin (2005) seuraajalle tarkoitetuista, jo vuosikymmenen vanhoista biiseistä kättä pitkään. Kahdeksanraitaisen albumin julkaisusta ilahtunevat vain fanit. Täsmäosumasinkku jää uupumaan, eivätkä muusikotkaan tästä paljoa hyödy. Bändi äänittää jo uutta materiaalia promoamisen sijaan ja Hookin revanssi jää valjuksi, koska mies on kertonut olleensa alkoholivieroituksessa osan äänitysajasta eikä hänen ylärekisteribassoaan täysipainoisesti levyllä kuulu. Bernard Sumnerin harjoittaessa tuttua sanahelinää on mieluummin taas keskityttävä itse musiikkiin, joka ei paranna Sirens’ Callista kuin lyhyemmällä kokonaiskestollaan. Minulle edukseen erottuvat Tore Johanssonin tuottama köyhän miehen Chic-purkkapoppis Sugarcane ja vanhoja synasoundeja kierrättävä Hellbent. Anemiaan putoaa laahustava Recoil, joka jotenkin tekee jopa Scott Walkerin Seventh Seal -samplestaan tylsän. Seireenien sijaan kyseessä on kuitenkin niin tasapäisen keskiverto lammaslauma, että sinun suosikkisi poikennevat näistä. Faniminälleni Lost Sirens on kulahtanut pehmolelu, jota en kehtaa heittää pois, vaan johon käpertynen ja kiintynen hieman nykyistä tiukemmin. Laitan arvosanan tähän ennen yhteensulautumista. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pascal Pinon – Twosomeness

Morr Music

68 Hoidetaan se väistämätön vertaus alta pois heti kärkeen: Pascal Pinon on ”Islannin First Aid Kit”. Ei tosin niinkään musiikkinsa vaan kokoonpanonsa puolesta: 1920-luvulla kuolleen kaksipäisen sirkuskummajaisen mukaan nimetyn yhtyeen muodostaa niukin naukin täysikäinen kaksospari Jófríður ja Ásthildur Ákadóttir, joiden musiikki on torkkupeiton lämmittämään puolielektronista folkpoppia. Jos Múm ei olisi Islannista, kutsuisin Pascal Pinonia ”Islannin Múmiksi”. Nyt joudun supisemaan jotain epämääräistä ”jäätiköiden CocoRosiesta” ja ”makuuhuone-Sigur Rósista”. On yhtä lailla huvittavaa kuin väistämätöntä, että Twosomenessin julkaisee berliiniläinen Morr Music. Se on nimittäin julkaissut tämän levyn monta kertaa aikaisemminkin, tosin vuosituhannen vaihteessa ja toisten esittäjien nimissä. Oikein kiva albumihan tämä on, mutta sen yksipuolisuus ja sävellyksellinen heppoisuus alkaa paljastua viimeistään kolmannella kuuntelulla. Avausraita Ekki Vanmeta jää kuitenkin korvien väliin lupauksena paremmasta; se on äärimmäisen kaunis ja soittorasian sulokkuudella kilisevä musiikillinen kissanpentu. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sammal – s/t

Svart Records

80 Sammalen kohdalla puhutaan hämmentävän paljon Love Recordsista. Se kertoo mielestäni perspektiivivirheestä. Suomessa lähes kaikki 1970-lukulaiselta kuulostava musiikki isketään säälimättä tuon yläkäsitteen alle, vaikka se imisi aivan yhtä paljon vaikutteita maailmalla hippikrapulan luvattuna vuosikymmenenä vallalla olleista virtauksista. Esimerkiksi Sammalen hienon debyytin pärähtäessä soimaan ensimmäiset mielleyhtymät Fillmore Eastin lavalle, eivät Kultsalle. Toisaalla ilmassa leijuu vahvana Tony Iommin henki, ei Jukka Tolosen. Hammondin kurituksessa on enemmän Jon Lordia kuin Jukka Gustavsonia. Kyllä Love Records on levyllä läsnä, varsinkin Piirpaukeen mieleen tuovassa kansanmusahenkisessä ja elävästi Kokki Kolmosen mieleen tuovassa instrumentaalissa Jäniksen vuosi. Levyn huippukohta on sijoitettu heti alkuun. Puolikuu on hieno pieni haters gonna hate -rykäys. Sitä seuraa 9-minuuttinen Esox Lucius, jossa on kuultavissa uudempiakin vaikutteita. Kertsin melodia voisi sopia esimerkiksi Ulverin myöhempien aikojen levyille. Tai se olisi voinut tulla Mikael Åkerfeldtin kynästä. Ajassa 3.15 bändi iskee boogie-vaihteen silmään. Kaiken kaikkiaan Sammalen debyytti on oivallinen levy, jolla yhdistellään erilaisia karvapäisiä minigenrejä luontevalla tavalla. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Scarlet Youth – The Everchanging View

Homesick

74 Raukean melankolinen, synteettisiä ääniä kohteliaasti säröisiin kitaroihin yhdistelevä melodinen pop on hiipinyt vaivihkaa yhdeksi suomalaisen indien eturivin ilmaisukeinoista: viime sesongilla Burning Hearts ja Delay Trees, alkavalla puolestaan Neøv ja Paperfangs – ja tässä välissä vielä Scarlet Youth. Toiseen albumiinsa ehtinyt helsinkiläisyhtye kuulostaa hyvällä tavalla nuorelta ja aloittelevalta bändiltä, vaikka sen kokoonpanossa on soittajia ties mistä, The Everchanging View’n sisältämän musiikin kannalta täysin merkityksettömistä yhtyeistä. Scarlet Youth huokuu samanlaista punaposkista viattomuutta kuin oletetut esikuvansa. Sen musiikissa – niin kuin edellä mainittujen kotimaisten kollegoidensakin musiikissa – kuulee New Orderin kotikutoista rytmikkyyttä, Slowdiven kissanpentu-shoegazea sekä Field Micen ja/tai Belle & Sebastianin haikeita huokauksia. Sama resepti on vienyt länsinaapurista maailmalle muun muassa Radio Deptin. Scarlet Youthin tasavahvasta (ja vähän tasapaksusta) biisiyhdeksiköstä paras käyntikortti moisten haaveiden toteuttamiseen on singlenäkin julkaistu What It’s Worth. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tuuttimörkö – Tuuttimörkö on totta

Monsp Records

82 “Tää ei oo hiphop-renessanssi, tää on vaan tällanen levy”, Tuuttimörkö räppää debyyttialbuminsa Tuuttis tulee, oletko valmis? -avausraidalla. Fintelligensin muinaiseen debyyttiin viittaava rivi tiivistää Tuuttimörön maailman. Siellä nukkuminen kiinnostaa enemmän kuin töihin meneminen. Siellä matkustetaan 1800-luvulla vanhentuneilla metrolipuilla, kuten Mä kävelen tätä kävelyä –raidalla. Musiikillisella janalla Tuuttimörkö sijoittuu DJ Kridlokkin ja Eevil Stöön puoliväliin. Tuuttimörkö ei piehtaroi synkkyydessä, kuten DJ Kridlokk, mutta ei myöskään rakenna itsestään samanlaista sarjakuvahahmoa kuin Eevil Stöö. Lopputuloksena on helposti lähestyttävä albumi, joka välttelee onnistuneesti huumoriräpin leimaa. DJ Kridlokkin tuotanto pitää levyä pinnalla niinäkin hetkinä, kun Tuuttimörön ulosanti jää sisällöttömäksi sanahelinäksi. Synkästä Memphis-henkisestä tuotannostaan tunnettu DJ Kridlokk näyttää tällä levyllä itsestään uuden, valoisamman puolen. Albumin jälkimmäisellä puoliskolla on selkeitä täyteraitoja, mutta esimerkiksi Totuus ja Pitkät vitut blogosfääriin ovat kuluvan talven kovinta suomiräppiä. Tuuttimörkö on kieltämättä omalaatuinen räppäri, mutta hän tarvitsee onnistuakseen DJ Kridlokkin tasoisen tuottajan. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

New Order – kaikki hyvin valtakunnassa?

Stop. Pikakelaus. Play.

VIIMEKSI NEWORDERSTORYSSA TAPAHTUNUTTA: New Orderin paluusingle Crystal antaa vääriä lupauksia loistokkaasta 2000-luvusta. Albumit Get Ready (2001) ja Waiting for the Sirens’ Call (2005) ovat vain ”ihan kivoja”. Se ei riitä, kun joskus on ollut paras. Peter Hook jättää bändin vuoden 2006 Etelä-Amerikan kiertueen jälkeen ja antaa Myspace-kiihkoilullaan varoittavan esimerkin siitä, miten popmuusikkojen ei tule käyttää sosiaalista mediaa. Gillian Gilbert palaa bändiin 13 vuoden poissaolon jälkeen ja se jatkaa…*VOUVAUS*

Ei tämä nyt onnistunut. Kelataan vielä taaemmas.

VIIMEKSI NEWORDERSTORYSSA TAPAHTUNUTTA: Substancen (1987) ja Techniquen (1989) läpimurto antaa ounastella New Orderille suurta menestystä Yhdysvalloissa. Pitkien kiertueiden sijaan bändi julkaisee World in Motionin, umpibrittimäisimmän singlensä, ja keskittyy sivuprojekteihin. Paluu yhteen tapahtuu Republic-albumilla (1993), jonka teon aikana vanhat koulukaverit Hooky ja Bernard Sumner taas riitelevät. Manageri Rob Gretton pitää rivit suorina eikä päästä mediaa kehittyvälle haaskalle. Seuraa lisää sivuprojekteja.

”Just wait till tomorrow
I guess that’s what they all say
just before they fall apart”

Suosikkibändistään on vaikea luopua. Heikkoina hetkinä sille toivoisi elämää sen loogista loppua pitemmälle. Muulloin sille toivoisi kerronnallisesti tyydyttävää loppua. Minä en mielelläni muistele Rob Grettonin kuolemaa seuranneita 2000-luvun New Order -sotkuja. Ne ovat elämää, säännötöntä ja rakenteetonta kaaosta, eivätkä ne tarjoa tilaisuutta samanlaiseen täyttymykselliseen päätökseen kuin Regret.

Jos omaksun yhtä tiukan linjan kuin ne, jotka paraikaa väittävät, ettei New Orderia voi olla ilman Hookya, niin New Order loppuu vuonna 1993. Ydinnelikosta ei Gillian Gilbertiä ole enää (perhesyistä ja sairauksista johtuen) kuultu myöhemmillä julkaisuilla. Voimme vielä tiukentaa rajausta ja nimetä Regretin viimeiseksi New Order -kappaleeksi. Republicin muut biisit ovat lähempänä bändin sivuprojekteja Electronicia ja The Other Twota ja Hookyn tavaramerkkibasso on niissä vain levytyssopimuksen sanelema lisä.

Republicin tunnelmista heijastuu Factory Recordsin sotkujen aikainen pessimismi ja uskonpuute. Albumi, jonka työnimi oli vitsikäs Carry on New Order, ei naurattanut edes tekijöitään.

Popyhtyeen uran kauniiseen loppuun taivuttaminen on tietenkin vain harhaisen fantasialeikkiä, kirkkaimman mahdollisen viimeisen biisin hakemista. Regret on silti Crystalin valheita parempi loppu, sillä bändin jäsenillä oli vielä 1990-luvulla paljon annettavaa. Electronic, The Other Two ja Monaco julkaisivat laadukkaita levyjä, joista olisi voinut koostaa kolmisen loistavaa New Orderin ysärialbumia. Parempi tämä toisen todellisuuden fantasia kuin Crystalin uutta alkua seurannut pettymys.

”Maybe I’ve forgotten
the name and the address
of everyone I’ve ever known
it’s nothing I regret”

Kuseeko Bernard Sumner bändikumppaniensa juomiin heti suuren paluusinglen alussa? Samuli Knuutin ja Niko Peltosen Nuorgamin torilla yhä kaikuvat äänet varoittavat lukemasta liikoja Sumnerin sanoituksellisiin hajalaukauksiin. Regret kuitenkin kertoo jotain New Orderin tuolloisesta tilasta. Aikuistuminen on uhka, joka pyrkii tuhoamaan popmusiikillisen olemuksesi heti, kun raotat hieman maskejasi. Eikä se sovi New Orderille.

New Order oli kultakautenaan kuitenkin teinimäisen ilkikurinen bändi. Factory Recordsin huolitellun visuaalisuuden taustalta löytyi neljä maanläheistä ihmistä, joiden keikat saattoivat romahtaa epävireiseen sekoiluun aina sen mukaan, kummalle puolelle kolikko kunakin iltana putosi. Sumner muunteli sanojaan alatyylisiksi ja Hooky nähtiin aika ajoin yleisössä kurmottamassa uhoajia, jotka eivät olleet tyytyneet pelkkään suunaukomiseen. Osa siitä arvoituksellisuudesta, jonka olemme New Orderin ympärille rakentaneet, johtuu juuri siitä, ettemme itse nähneet heitä keikalla 1980-luvulla.

Minä rakastan tätä vuosikymmenen vaihteessa häivyntänsä aloittanutta ensimmäistä versiota New Orderista. Regret tuntuu tuotannollisessa puhtoisuudessaan liian aikuiselta, liian ammattimaiselta. Nämä piirteet pysyivät vielä World in Motionista poissa, kiitos John Barnesin välttävän rapsuorituksen. On osuvaa, että Bernard Sumner ihannoi itse Regretissä aikuistumista.

”I was upset you see
Almost all the time
[…]
I was a short fuse
Burning all the time”

Kukapa ei haluaisi aikuistua ja irtautua, jos lähinuoruudessa on vain sekasotkua, vanhoja ystäviä, jotka tunnetaan liian hyvin, ja omia rasittavasti sinkoilevia tunteita. Kaikkein newordermaisimmat sanat ovat kuitenkin kertosäkeessä.

”I would like a place I could call my own
Have a conversation on the telephone”

Kuka muu käyttäisi luontevasti näin banaaleja riimejä tai asettuisi vielä 37-vuotiaana teini-ikäisen asemaan? Ammattimaisuus saa sittenkin särönsä. Jossain on se raja, jolloin Bernard Sumnerin erikoislaatuiset tekstit lakkaavat olemasta viehättäviä oikkuja ja muuttuvat varhaisseniiliyden oireiksi. Olemme vielä sen paremmalla puolella.

Soinniltaan Regret on yllättävän bändiharmoninen. Hookyn basso dominoi sitä pöyhkeästi ja ihastuttavasti. Gilbert ja Sumner vuoropuhelevat introssa ja etenkin Sumnerin C-soinnun ympärillä laiskasti räpeltävä riffi on mahtava; niin yksinkertainen idea, että sitä ei mikään tosikitaristi kehtaisi keksiä. Bändin ainoa muusikko Steve Morris on luotettava, kekseliäs itsensä. Kaikki vielä hyvin, ennen kuin Republic paljastaa muun sisältönsä.

Olemme katsoneet VHS-kasettiamme kuva kuvalta kuin Twin Peaksia. Miltä nyt näyttää tilannekomedia Neworderstory?

Sarja on ollut musiikin maailmassa harvinainen matka pimeydestä valoon. Tätä tarinaa ei muilla bändeillä ole koko uran mitassa tarjota: kuinka musertavan surullisesta menetyksestä voi kamppailla valoon ja normalisoida itsensä – nimenomaan siksi, että omaa olemassaoloaan ei halua redusoida samojen menneiden kohtausten toistoksi – vaikka jotain korvaamatonta puuttuu. Entisten synkistelijöiden tekemä jalkapallokannatuslaulu World in Motion päättää tämän matkan ja saa homman vaikuttamaan vitsiltä. Kuin nerokas televisiosarjan kausifinaali, jossa katsoja laitetaan arvioimaan kokonaisuus uudestaan.

Lopputekstit vilkkuvat. Niiden alla näemme muutaman minuutin tagin, Regretin. Sarjan hahmot näytetään vastuullisina, haalistuvina aikuisina. Kohtaus toimii, koska se on lyhyt ja tämä on juuri sitä, mitä katsoja ei koskaan halunnut hahmoille tapahtuvan. Sitten New Order luikahtaa takakautta pihalle, juuri kun aikuisuus on saamassa siitä otteen.

”It’s the school exam,
the kids have run away”

Käytän vielä viimeisen korttini. Regret on musiikillisesti hyvin Ceremonyn kaltainen ja esimerkiksi niiden kertosäkeet ovat kuin veljeksiä. New Order on itse tiedostanut tämän, sillä 2000-luvulla kappaleet ovat seuranneet keikkaseteissä lähes poikkeuksetta toisiaan. Nuorta, nälkäistä ja tunteiltaan sekaista jässiä katsoo peilistä merkkivaatteisiin pukeutunut nelikymppinen. Molemmat vieroksuvat toisiaan hieman, mutta tiedostavat myös, että toisessa tuntuu olevan jotain tuttua.

!Just wait till tomorrow
I guess that’s what they all say
just before they fall apart!

– Ian. Sinäkö siinä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Virallinen video unohtuu varmaan monelta heti, kun on nähnyt tämän Santa Monicassa kuvatun… no, katsokaa itse.

Video ei ole enää saatavilla

New Order, taas!

New Orderin esiintymistiheys klassikkolistoillamme kertoo suoria sanoja siitä, millainen pop-kynä yhtyeellä oli hallussaan. True Faith on se kappale, jolla tämän tosiseikan saa parhaiten demonstroitua ummikolle. Ei ole sattumaa, että se oli ilmestyessään New Orderin isoin listamenestys siihen asti. Minut se vangitsi erinäisiä vuosia myöhemmin, tietysti tuon ysärinuoren kultaisen vasikan, Music Televisionin, kautta.

Ensimmäisenä jäi nimittäin mieleen video, jossa surrealistiset hahmot läimivät toisiaan avokämmenellä naamaan hektisen sähkörumpubiitin tahtiin. Sen symboliikka ei ole avautunut vieläkään, mutta jäähän sitä tuijottamaan.

Hieman myöhemmin alkoi kiehtoa eräs tietty sanoituskohta:

”When I was a very small boy
very small boys talked to me
Now that we’ve grown up together
they’re afraid of what they see”

Onpa hienosti ja kryptisesti sanottu, mietin. Aistin säkeissä tavallisesta lapsesta erilaiseksi nuoreksi kasvaneen tyypin ahdistusta elinpiirinsä kapeudesta. Istuin rovaniemeläisen kerrostalon yläkerran huoneessa kirjoittamassa novelleja ja tiedostin, etteivät ala-asteaikaiset kaverini ymmärtäisi uusista kiinnostuksenkohteistani mitään. Pidin True Faithia syvällisenä kertomuksena ulkopuolisuudesta ja muun ihmiskunnan suhteen tunnetusta sovittamattomasta ristiriidasta.

Vähänpä silloin tajusin, että alkuperäisessä versiossa sitaatin viimeinen säe kuului “they’re all taking drugs with me” ja että koko kappale on silkkaa aktiivisen viihdekäyttäjän comedown-tilitystä. Hacienda-klubi oli niin kovin kaukana Rovaniemeltä.

Tässä tiivistyykin se ihana ristiriita New Orderin ytimessä: jäbäthän eivät ole mitään älyköitä, vaikka heille sitä pop-vaistoa onkin jaettu avokätisesti. Ian Curtisin kuoleman jälkeen perustettu yhtye tuntuu monesti pyrkineen ajatustasolla Joy Divisionin vastakohdaksi eli bilebändiksi, mutta jossain, viimeistään Bernard Sumnerin laulumelodioissa, pohjoisenglantilainen melankolia tunkee väkisinkin esiin. Juuri tällaisista yhtälöistä nerokas popmusiikki syntyy.

Suhteessa aikakauden trendeihin New Order asemoitui monesti parhaalla mahdollisella tavalla: se tarttui niihin juuri siinä kohtaa, kun ne alkoivat hivuttautua maan alta mainstreamiin. Tämä on vaativa laji, ja siinä pärjäämisestä syntyy ikonisia klassikkoja. True Faithin tuotti Stephen Hague, joka tehtaili samaan aikaan Pet Shop Boysin kanssa vuoden 1987 kaikkein nerokkainta poppia. Hänen kädenjälkensä taitaa kuulua eniten siinä täysin vastaansanomattomassa biitissä. Yhtye soitteli sitten päälle normaalin euforisen cocktailinsa kitaroita, bassoja ja koskettimia. Lopputulos kuulostaa Stock-Aitken-Watermanilta, joka on vaihtanut valmisruoat luomuun.

Toisin sanoen suunnilleen parhaalta konseptilta, mitä popilla on tarjota.

Video ei ole enää saatavilla

New Order haikailee entistensä perään.

Toisinaan minulla on tunne, että 1980-luvun syntikkapop on parasta koskaan tehtyä musiikkia. Useimmiten tämän tunteen aiheuttaa New Order. Tuona vuosikymmenenä bändi oli vuodesta toiseen melkoinen hittitehtailija. Olihan niitä: Ceremony, Temptation, Blue Monday, Perfect Kiss ja tietenkin Bizarre Love Triangle.

Ei siis yllätä, että kaikki edellämainitut klassikot sisältävä Substance-tuplakokoelman ykkös-cd onkin yksi hienoimpia kokonaisuuksia, mitä tuon vuosikymmenen annista on levynkansien väliin saatu.

Koen Bizarre Love Trianglen eräänlaiseksi Blue Mondayn ja Perfect Kissin sisarbiisiksi. Kaikissa kolmessa yhdistyy bändin yksinkertainen mutta niin nerokas tapa rakentaa sävellyksiä.

Tarkoitan nimenomaan Substancen versioita, ne kun ovat itselleni tutuimpia ja rakkaimpia. Koska kokoelma koostuu enimmäkseen kappaleiden 12”-versioista, saavat ne enemmän aikaa kehittyä ja rakentua – vailla radioformaatin kahleita.

New Orderia julkaisseen Factoryn toimintatavat tiedetään: sinkuista julkaistiin monta eri versiota, eivätkä niiden kataloginumerot noudattaneet minkäänlaista järjestystä.

Oikeastaan yllätyin, kun ensi kertaa kuulin Bizarre Love Trianglen sinkkuversion. Onhan se enemmän ehkä bändiltä itseltään soundaava, siinä kun on 12-tuumaiseen verrattuna hivenen orgaanisempi ote – lähinnä kiitos Peter Hookin ikonisen bassosoundin. Mutta Substancen versioon tottuneelle vajaaseen neljään minuuttiin tiivistetty kokonaisuus kuulostaa täyteen ängetyltä.

Rakennelmia New Orderin monoliittiset hitit nimenomaan ovat. Ne alkavat jostakin pienestä aihiosta ja esittelevät eri teemat variaatioineen, jotka lopulta suureellisesti lomittuvat keskenään. Teemojen rakentelu on kuin barokkimusiikkia synapopin muotoon muutettuna – vaan ei kuitenkaan barokkipoppia.

Tämänkin kappaleen sokkelina on jo Blue Mondaysta tuttu yksinäinen bassorumpu. Sen päälle rakentuu ensin rumpali Stephen Morrisille ominainen hihat-säksätys ja sitten pisaroiden lailla tipahteleva syntikka. Lopulta mukaan tulee itse teema, aina yhtä kirkasotsaisen videopelimäiseltä kuulostava. Laukkaava basso on taas Blue Mondaylta kalskahtava.

Vasta minuutin ja kahdenkymmenen sekunnin kohdalla Bernard Sumner avaa suunsa:

”Every time I think of you
I feel shot right through with a bolt of blue
It’s no problem of mine
But it’s a problem I find
Living a life that I can’t leave behind”

Kerrankin New Order -hitti, jonka otsikolla ja tekstillä on yhteys ja jonka tekstissä on jopa järkeä! Pirteän sävellyksen taakse kätkeytyy outo kolmiodraama, jossa päähenkilö ilmeisesti elää suhteellisen onnellisessa suhteessa, mutta haikailee silti entisen heilansa perään.

Kertosäe tulee ensimmäistä kertaa vaivihkaa, kuin vain nopeana esittelynä. Joka tapauksessa se kiteyttää Sumnerin päähahmon toiveikkuuden siitä, että uudessakin suhteessa kriiseihin joutuva exä tajuaisi vanhan suolan janottavuuden. Hänen on tehtävä aloite, ei päähenkilön. Kuinka itsekkään pelkurimaista, mutta silti niin ahdistavan realistista!

Ainahan me toivomme ja odotamme, että joku muu tekisi ratkaisevat siirrot puolestamme ja kykenisi ennakoimaan omat tavoitteemme ja suunnitelmamme. Silti sisimmässämme tiedämme, ettei se toinen kuitenkaan ajattele niin kuin haluaisimme.

”Every time I see you falling
I get down on my knees and pray
I’m waiting for that final moment
You say the words that I can’t say”

Kun tämän kaiken käärii vielä massiivisen upean synatykityksen kääreeseen, jossa yhden ja saman sointukierron sisällä rakennetaan uusia teemoja vanhojen päälle ja sukelletaan perfectkissmäisiin lehmänkellokilkutuksiin, on jälleen yksi pop-melodraama syntynyt. Kappale ei jätä yhtään osaansa tai melodiansa puolitiehen, vaan ottaa kaiken irti jokaisen synariffin huipuista ja laaksoista. Ja tuleehan siellä loppupuolella vielä kertosäe komean vocoderin läpi!

Bizarre Love Trianglen olemuksen merkittävänä taideteoksena sinetöi Factoryn luottokansisuunnttelija Peter Savillen abstraktissa minimalismissaan kiehtova kansitaide, joka käärii tämän mustan kiekon sisäänsä. Siinä ne ovat: pastellivärisenä tähtisumuna kuultava metallin pinta ja katalogitunnus FAC-… öö, 163? Vai 26?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kappaleen lukuisista covereista ei yksikään pysty vetämään vertoja alkuperäisen juhlavuudelle, mutta eipä vastaan ole juuri tullutkaan tuollaista tunnelmaa tavoittelevaa tulkintaa. Ja ehkä näin on parempi. Sen sijaan kappaleesta onkin usein haluttu riisua kaikki massiivisuus pois, ja tuoda se esiin mahdollisimman paljaana.

Tässä Frenten tulkinnassa kieltämättä paljastuu kappaleen sävellyksellinen yksinkertaisuus ja se, miten New Orderin tapana oli kasata kappaleiden sovitukset mahdollisimman monikerroksisiksi, lukuisia melodiakulkuja hyödyntäen. Joskus hyvä biisi on jotain paljon muutakin kuin vain sointukierto.

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

New Order – tyhmiä älyköitä vai fiksuja idiootteja?

“My friend took his final breath
Now I know the perfect kiss is the kiss of death”

En ole koskaan osannut päättää, oliko New Order kultakautenaan maailman tyhmin älykäs yhtye vai maailman älykkäin tyhmä yhtye.

Mitään ei tosin ollut niin helppoa huijata kuin suomalaista teiniä 1980-luvulla. Ja olihan manchesterilaisnelikko myös paketoinnin mestari.

Heillä oli takanaan maailman coolein levy-yhtiö Factory, maailman coolein kansisuunnittelija Peter Saville ja kiehtovan kimurantteja poplaulun muotokieltä vääristäviä periaatteita: kappaleen nimellä oli harvoin mitään yhteyttä biisin tekstiin, singlekappaleita ei sisällytetty albumeille eikä levyjen kansissa ei ollut edes minimimäärää informaatiota, sillä usein puuttui joko levyn tai bändin nimi tai biisilista – tai useampi niistä.

The Perfect Kiss onkin kaikin puolin täydellinen jo artefaktina. Singlen kansi on monoliittimäisen hopeanharmaa, etukannessa lukee pystysuuntaan vain ”Perfect” ja takakannessa ”Kiss The” aivan kuin nimi olisi kietaistu nauhaksi kannen ympärille.

Sisältä löytyvä kappale on popkappaleen rakentamisen mestarinäyte: kappaleen eri ainesosat perkussiosta syntikoihin esitellään yksi kerrallaan jo valmiiksi odottamaan biisin suureellista finaalia, jossa ne lopulta kerrostuvat, ketjuuntuvat ja kolaroivat. Syntyvä vaikutelma voisi olla yhtä etäinen ja aritmeettisen kylmä kuin Savillen kansitaidekin, elleivät osaset olisi kaikki itsessaan niin sykähdyttävän viskeraalisia.

Lopullisen särön pinnan eheyteen iskee kuitenkin laulaja Bernard Sumner, jonka laulua olisi ehkä kilteintä kuvata itseoppineeksi. Korvaan ei osu vain laulutapa vaan myös se mitä lauletaan:

“I stood there beside myself
Thinking hard about the weather
Then came by a friend of mine
Suggested we go out together”

Viisitoistavuotiaan hämääminen on kuin taklaisi päivänkakkaran, eikä siis ihme, että vuonna 1985 kappaleen avaussäkeet kuulostivat suurelta eksistentiaaliselta viisaudelta.

Myöhemmän tiedon ja elämänkokemuksen valossa on kuitenkin mahdotonta olla huomaamatta, että Sumner vain toimi niin kuin hän aina toimi: lauloi horjuvalla äänellään ihan mitä sylki suuhun toi. Vai kuinka usein itse seisoskelet poissa tolaltasi ajattelemassa kuumeisesti säätä?

New Orderin kontekstissa Sumner on kuitenkin maailman paras laulaja ja tekstittäjä. Hänen amatöörimäisyytensä toimii inhimillisenä kontrastina mekaaniselle musiikille, ja hänen hölynpölyisyytensä pitää kappaleiden jalat maassa. Jos Sumner olisi yhtään älykkäämpi tai tietoisempi sanoittaja, New Orderin musiikki menettäisi suuren osan viehätyksestään.

Sumnerin panos palauttaa mieleen sen, että New Orderin miehet (ja nainen) eivät ole akateemisia snobeja tai musiikillisia strukturalisteja vaan todellisuudessa pubeja ja klubeja rakastavia työläisromantikkoja, joilla on vain sattumalta liki autistinen kyky rakentaa epätodennäköisistä palikoista nerokkaita poplauluja.

Perfect Kiss ei ole bändin tunnetuimpia lauluja, vaikka hienoimpia se on. Englannissa se ei päässyt edes Top 40 -listalle, mikä johtuu ehkä Savillen kuluttajaepäystävällisestä kannesta, kappaleen rakenteen monimutkaisuudesta tai kertosäkeen puuttumisesta. Se ei siis ole Blue Mondayn, True Faithin, Regretin tai edes Bizarre Love Trianglen kaltainen ikivihreä, mutta omalla tavallaan se on täydellinen kuin suudelma. Kappale, jolle pitäisi pystyttää patsas, ellei se jo itsessään olisi sellainen.

Vaikka Perfect Kiss oli ensimmäinen New Orderin studioalbumilla kuultava single, kappaleen julkaisuhistoria on bändille ominaiseen tapaan hyvin sekava. Liki yhdeksänminuuttisessa maksiversiossa on kolme säkeistöä, joista single- ja albumiversioille mahtuivat ainoastaan kaksi ensimmäistä; roskiin siis joutui biisin nimen sisältävä ja selittävä kolmas.

Jonathan Demme kuvasi biisille videon, jolla kuultava versio sisältää ensimmäisen ja kolmannen säkeistön sekä poikkeaa muutenkin rakenteeltaan. Alkuperäistä 12-tuumaisen versiota puolestaan jouduttiin saksimaan loppupäästä 44 sekuntia, jotta kappale mahtui Substance-kokoelmalle, eikä kömpelöä editiä ole korjattu myöhemmille painoksille, joille puuttuva osa olisi ollut teknisesti mahdollista mahduttaa. Näistä kaikista versioista definitiivisenä saa pitää ihan täsmälleen sitä mikä huvittaa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Osataan sitä suudella Taiwanissakin.

Video ei ole enää saatavilla

New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

New Order oli Donna Summerinsa ja Kraftwerkinsa kuunnellut.

Tum-tum-tututututututu-tum-tum-tum-tum

Kaikki ne tuntevat, New Orderin Blue Mondayn (FAC73) sydämenlyönnit. Sen joka neljäs sekunti rytmihäiriön saavan, Donna Summerin Our Loven inspiroiman tykytyksen, joka tuo aina mukanaan seitsemän ja puoli minuuttia täydellistä klassikkokappaletta.

Ei ole itsestään selvää tai oikeastaan edes merkityksellistä, onko Blue Monday New Orderin paras kappale – itse kallistun helposti lempeämmin kitaraisten Regretin tai The Perfect Kissin suuntaan.

Bändin vallankumouksellisin kappale se silti on.

Blue Mondayhin kiteytyy niin Factory-levy-yhtiön julkaisupoliittinen ideologia kuin newyorkilaisen klubikulttuurin rantautuminen syntikkapopin valtaamaan Iso-Britanniaan. Lisäksi se on New Orderin suurin listamenestys ja maailman myydyin 12-tuumainen sinkku. Kuten moni muukaan New Order -hitti, millekään yhtyeen studioalbumeista Blue Monday ei päätynyt.

Vuonna 1981 New Orderin jäsenistö innostui New Yorkin klubimusiikista ja italodiscosta. Seuraavana vuonna Manchesteriin yritettiin rekonstruktoida Atlantin takaiset tanssilattiat, kun Factory avasi ravepesäkkeeksi sittemmin kasvaneen legendaarisen Haçienda-klubin.

Tämän kehityksen alkuvaiheet huipentuivat Blue Mondayhin. Rumpukoneet New Order oli löytänyt jo Everything’s Gone Green -singlellä. Sitä ja vuoden 1982 Temptation-klassikkosinkkua leimanneen, post-punkahtavan kolkkouden bändin oli hikoillut soundistaan New Yorkin diskoissa.

Diskolle on elementeiltään velkaa myös Blue Mondayn sielu. Donna Summerin konekivääribiitti jyskyttää. Rumpukoneesta suollettu basso ja syntikkamelodia muodostavat taivaallisen symbioosin, jota värittävät paikoin Kraftwerkin Uraniumista lainatut syntikkamatot ja Peter Hookin samaan melodiaan hetkiksi yhtyvä kitaramallinen basso.

Vasta ajassa 2:06 vuoron saavat Bernard Sumnerin eleetön ääni ja teksti kuin suoraan bändin Joy Divisionin synkistämästä menneisyydestä.

”How does it feel
To treat me like you do
When you’ve laid laid your hands upon me
And told me who you are

I thought I was mistaken
I thought I heard your words
Tell me how do I feel
Tell me now how do I feel”

Kaikessa on kyse niinkin vähäisistä asioista kuin jumalaisesta melodiakierrosta, joka ratsastaa vääjäämättömästi nakuttavan biitin kyydissä läpi diskovalojen välkkeen. Kertosäkeitä ei tarvitse, jos jännite syntyy ja kiristää ilmankin.

Vähintään yhtä hienoa kuin itse kappalekin on tapa, jolla se julkaistiin. Anthony Wilson oli syvästi viehättynyt situationismista ja dadaismista. Factory-levy-yhtiöstä hän pyrki rakentamaan Martin Hannettin ja Pete Savillen avustuksella duchampilaisen absurdia kokonaistaideteosta. Factory ei tehnyt sopimuksia tai tavoitellut voittoa, tärkeintä oli musiikki.

New Order toi Factorylle enemmistön sen varoista. Ne käytettiin tuotantokulujen kattamiseen ja Haçiendan – jonka nimi viittasi situationistien Haçienda must be built -sloganiin – ylläpitoon.

Kataloginumerot eivät menneet järjestyksessä tai koskeneet vain levyjä. Omat järjestysnumeronsa saivat niin Haçienda-klubi (FAC51), Factoryn nettisivu (FAC421) kuin Haçiendan kellarissa elänyt kissa (FAC191) ja yhtiön apulaisjohtaja Rob Grettonin saama hammaslääkäriraportti (FAC99).

Factoryn pyrkimys irtautua markkinavoimista ja tehdä musiikkia ilman sen suurempaa bisnestä huipentui Blue Mondayn 12-tuumaisen singleversion ensipainokseen. Savillen suunnittelema, kuvioleikattu ja minimalistinen kansi oli niin kallis tuottaa, että jokainen myyty single tuotti yhtiölle tappiota.

Siinä missä Blue Monday oli syöstä Factoryn vararikkoon – ennen kuin singleä alettiin myydä myös valmistuskuluiltaan normaalilla, leikkaamattomalla kannella – se singautti New Orderin yhä syvemmälle New Yorkin klubiviidakkoon.

Factoryn New Yorkin -vastaava Michael Shamberg ehdotti Blue Mondayn ja sitä seuranneen Power, Corruption and Lies -albumin julkaisseelle yhtyeelle, että heidän tulisi työskennellä kovassa huudossa olleen ja ajan klubisoundia määrittäneen nykiläisklubituottaja Arthur Bakerin kanssa.

Myöhemmin New Orderin hovituottajaksi muodostunut Baker tuottikin jo bändin seuraavat singlet, Yhdysvalloissa Blue Mondaytakin suuremmaksi crossover-hitiksi nousseen Confusionin ja Thieves Like Usin.

Blue Mondaysta ilmestyi vielä vuosina 1988 ja 1995 päivitetyt versiot, joista ensimmäinen nokitti originaalin yhdeksättä sijaa nousemalla singlelistalla peräti kolmanneksi.

Blue Mondayn vallankumouksellisuus tiivistyy siihen, miten vaikea on keksiä kappaletta, joka olisi kestänyt ajan ja digitalisoitumisen hammasta viimeiset 28 vuotta sitä paremmin.

Tai miettiä kappaletta, jonka kirjoittamisesta meidän aikamme tanssimusiikin revolutionistin James Murphyn voisi kuvitella enemmän unelmoivan.

Siksi Blue Monday tuo paperplanesien, youngfolksien ja kidsien liikasoiton eltaannuttamille tanssilattioille joka kerta mukanaan autuuden – riippumatta siitä, kuinka freejazz-sooloisaan tilaan sitä on itsensä saattanut.

Video ei ole enää saatavilla

ABC oli parhaimmillaan heti esikoisalbumillaan Lexicon of Love, joka poiki The Look of Loven lisäksi hitit Poison Arrow ja All of My Heart.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu Joan Jett & the Blackheartsin kappale I Love Rock N Roll. Lisätäksemme karkeaa merisuolaa märkiviin haavoihinne, olemme sisällyttäneet soittolistalle kappaleesta The Rock Mastersin (älkää kysykö) perin hidiöösin version.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Split Enzin Six Months Leaky Boatsista kuullaan Extravagenza-albumilla julkaistu live-versio vuodelta 1993, kun taas Bow Wow Wow’n I Want Candysta kuullaan myöhemmin uudelleen äänitetty versio.

Näiden kolmen kappaleen alkuperäiset versiot voit kuunnella Youtuben avulla tästä (Joan Jett), tästä (Split Enz) ja tästä (Bow Wow Wow).

Vuoden 1982 Top 30

1. ABC – The Look of Love
2. Michael Jackson – Billie Jean
3. Madness – Our House
4. Violent Femmes – Blister in the Sun
5. The Clash – Rock the Casbah
6. Yazoo – Don’t Go
7. Dexys Midnight Runners – Come On Eileen
8. Grandmaster Flash & The Furious Five – The Message
9. Prince – Little Red Corvette
10. Lords of the New Church – Russian Roulette
11. Roxy Music – More Than This
12. New Order – Temptation
13. Billy Idol – White Wedding
14. Tears for Fears – Mad World
15. Carly Simon – Why
16. Toto – Africa
17. Associates – Party Fears Two
18. Duran Duran – Hungry Like the Wolf
19. Simple Minds – New Gold Dream (81-82-83-84)
20. Prefab Sprout – Lions in My Own Garden (Exit Someone)
21. Blancmange – Living on the Ceiling
22. Orange Juice – Rip It Up
23. Patrice Rushen – Forget Me Nots
24. Split Enz – Six Months in a Leaky Boat
25. Bow Wow Wow – I Want Candy
26. The Rock Masters – I Love Rock N Roll (Joan Jett)
27. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
28. The Pale Fountains – Thank You
29. Eurythmics – Love Is a Stranger
30. Kid Creole & The Coconuts – Stool Pigeon

Linkki soittolistaan tästä.

New Orderin kohdalla jaksetaan väitellä siitä, onko nerokas popyhtye ennen muuta sinkku- vai albumibändi. Valitsetko Substancen, (The Best of) New Orderin ja Singles-kokoelman vai kietoudutko mieluummin Low-Lifeen, Techniqueen, Power, Corruption & Liesiin ja Brotherhoodin b-puoleen?

Selvää on joka tapauksessa se, että osa yhtyeen loistavimmista biiseistä ei koskaan päässyt studioalbumeille eikä osa singleiksi. Molempi siis parempi – vai mitä?

New Orderin uran alkupäästä ehdittiin Nuorgamin vuoden 1981 hittejä kartoittaneessa sarjassa noteerata jo loistelias debyyttisingle Ceremony, jonka Marie Antoinette -elokuva nosti uudelleen tämän päivän indiediskojen vakiotanssittajaksi. Bändin uran alkupään niin ikään loistava neljäs single Temptation sai vielä vahvemman ylösnousemuksen kappaleen oltua mukana Danny Boylen sukupolvi- ja brittipop-klassikkoelokuva Trainspottingin (1996) menestysääniraidalla.

Elokuvassa Mark Rentonin pokaama (vai toisin päin) Diane hyräilee kappaletta ottaessaan kylvyn. Muistathan? Tietysti muistat:

”Oh, you’ve got green eyes
Oh, you’ve got blue eyes
Oh, you’ve got grey eyes
And I’ve never seen anyone quite like you before
No, I’ve never met anyone quite like you before”

Siihen ei ollut mitään lisättävää. Humalaista onnea, upeasti takovia, paiskovia ja tanssittavia komppeja, falsettiulinaa, huikea melodia, kitaroita, säkenöintiä, euforiaa. Täydellinen popsingle.

Video ei ole enää saatavilla

Kuten Ceremony, myös Temptation julkaistiin kahtena eri versiona samalla kataloginumeroilla (FAC 63). Julkaisupäivä oli 10. toukokuuta 1982. Iskevämpi seitsemäntuumaisen versio tuli soittaa 33 ⅓-nopeudella kappaleen pitkästä kestosta (5.21) johtuen. Lemppoisammin etenevä 12-tuumaisen singlen versio oli luonnollisesti vielä pitempi, 8 minuuttia 47 sekuntia.

Maksisinglen intron aikana, noin 50 sekunnin kohdalla, voi kuulla epämääräisen huudon. Tämä johtuu tarinan mukaan siitä, että bändin soittajat työnsivät lumipallon laulaja Bernard Sumnerin paidan alle kesken äänityksen.

Kaksi versiota ei tietenkään ollut riittävästi, vaan yhtye äänitti biisin vielä uusiksi vuoden 1987 Substance-singlekokoelmaa ja toistamiseen vuoden 1998 Retro-boksia varten. Substancen dynaaminen ja aiempia helpommin lähestyttävä versio muistetaan juuri Trainspottingista.

New Orderin kerrotaan soittaneen Temptationia keikoillaan enemmän kuin mitään toista kappaletta. Nimimerkki ”Gaius Turunen” osasi vinkata Nuorgamin Ceremony-jutun yhteydessä, että New Order olisi esittänyt Temptationin ensimmäistä kertaa elävänä Kulttuuritalon-keikallaan 6.9.1981. Ooh!

Suomi ja New Order – kuulen pophistorian siipien havinaa!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Ceremony hämärtää rajaa New Orderin ja sitä edeltäneen Joy Divisionin välillä.

Miksi Ceremony on niin loistava kappale, yksi parhaista?

Olen romantikkona antanut selittää itselleni perimmäisen syyn juontavan siitä, että kappale on elämänlanka loistavien Joy Divisionin ja New Orderin välillä. Joy Division kirjoitti kappaleen, New Order äänitti ja julkaisi sen.

Kärjistäen: mukana ovat kahden jättiläisen parhaat elementit neljään ja puoleen minuuttiin tiivistettynä sekä rautaisella, nautittavan yksinkertaisella popsävellyksellä kuorrutettuna. Joy Divisionia popeimmillaan (newordermaisimmillaan), New Orderia rockeimmillaan (joydivisionmaisimmillaan). Helpoiten lähestyttävää Joy Divisionia, kitararockaavinta ja postpunkeinta New Orderia.

Poplaulu täynnä riehaannuttavaa kitaranräimettä, jälkipunkin kolhoa, tehokasta ja vaappuvaa diskokomppia, aavemaista etäännytettyä mökötyslaulua sekä New Orderin pop- ja tanssikuninkuutta enteileviä elementtejä: pumppaavaa bassoa, New Order -tavaramerkin naukuvia kitarariffejä. Kaikua.

Ihanaa jälkeähän siitä syntyy.

Muutos on hyvästä. Kriiseistä syntyy, toisinaan, ikuisuuteen kurottavaa taidetta.

Video ei ole enää saatavilla

Ceremony on yksi viimeisiä kappaleita, jotka Joy Division kirjoitti ennen Ian Curtisin kuolemaa. Erään tiedon mukaan kappale syntyi vain viikkoja ennen Curtisin itsemurhaa.

Kappaleen tekstit ovat Curtisin käsialaa. Wikipedia listaa kappaleesta kolme äänitettyä Joy Division -versiota: Still-albumin liveversion (Birminghamin yliopistolta Joy Divisionin viimeisestä konsertista 2.5.1980, 16 päivää ennen Curtisin kuolemaa), Heart and Soul -boksilla mukana olevan harjoitusnauhoitteen huhti-toukokuulta 1980 sekä 2.5.1980 soundcheckissä äänitetty versio, joka löytyy ilmeisesti vain bootlegina.

Curtisin kuoleman jälkeen perustettu New Order äänitti Ceremonyn ja julkaisi sen ensisinglenään. Yhtye julkaisi kappaleen kahtena eri versiona vuonna 1981, maaliskuussa (kesto n. 4:34) ja syyskuussa (n. 4:23). Molemmilla singleillä on sama kataloginumero, FAC33.

Molemmat tuotti Martin Hannett. Laulusta vastasi kitaristi Bernard Sumner. Syyskuun versiolla kitaraa soittaa pian singlen julkaisun jälkeen yhtyeeseen liittynyt Gillian Gilbert. Maaliskuun versio julkaistiin ensi kertaa cd:llä vasta vuoden 2005 Singles-kokoelmalla.

Itselläni kolhon kaunis Ceremony näyttäisi löytyvän viideltä eri vinyylijulkaisulta – cd-versioista puhumattakaan. 12-tuumaiseni on laatua, jossa vinyyliin on etsattu teksti ”watching love grow – forever”.

”Watching forever, forever
Watching love grow, forever
Letting me know, forever”

Ceremony on kokenut viime vuosina melkoisen ylösnousemuksen, minkä voi havaita ainakin helsinkiläisissä indiediskoissa. Kiitos siitä mennee Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuvalle, jonka hienolla, new wavea, post-punkia, indietä ja barokkimusiikkia yhdistävällä ääniraidalla Ceremony loistaa Gang of Fourin, Siouxsie & the Bansheesin ja The Curen sekä uudemmista poppareista esimerkiksi The Strokesin ja The Radio Deptin rinnalla. Mukana on myös Antonio Vivaldia ja Jean-Philippe Rameauta.

Elokuvan hienoin idea tuntui olleen juuri railakkaan indiemusiikin yhdistäminen kuviin Versailles’n palatsin kermakakkuhovista ja villikkokuningattaren kiihkeästä hedonistisesta juhlinnasta. Post-punkin kaunis ja kiihkeä kapina puki nuoren, kapinoivan kuningattaren elämänmyrskyjä.

Marie Antoinette -elokuvassa kuullaan Ceremonyn 12-tuumainen versio, kun taas trailerissa seitsemäntuumaisen vinyylin versio.

Bonus!

Radioheadilla on hyvä tyylitaju. Marraskuussa 2007, pian In Rainbowsin julkaisun jälkeen, yhtye juoksutti radiohead.tv-osoitteessa Oxfordin studiostaan Thumbs_Down -sessiot. Netistä löytyvässä taltioinnissa Thom Yorke ja kumppanit esittivät hienon ja uskollisen mutta radioheadmaisen version Ceremonystä. Sessioissa kuultiin myös Radioheadin näkemykset Björkin Unravelista sekä The Smithsin The Headmaster Ritualista yhtyeen omien kappaleiden ja dj-sekoilun jatkoksi.

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.