J. Karjalainen

J. Karjalainen, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Olen kuunnellut Neil Youngin musiikkia 1970-luvulta asti. Mikään hc-fani en ole koskaan ollut, mutta jotkut kappaleista ovat kolahtaneet tosi kovaa. Miehen käsittämättömän laajan tuotannon tunnen vain osittain.

Neil Young on yksi amerikkalaisen singer-songwriter -perinteen jättiläisistä, joiden harteilla minäkin seison omia lauluja tehdessäni.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”Tykkään Harvest-albumista (1972). Heart of Gold ja Old Man ovat mielettömän kauniita, ajattomia biisejä.”

Video ei ole enää saatavilla

Anssi Kela

Anssi Kela, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Neil Young merkitsee minulle paljon. Olen ammentanut paljon hänen tekemisistään, sekä musiikista yleensä että yksittäisistä biiseistä, mutta eniten asennepuolelta. Hän kulkee omia teitään. Esimerkiksi uusimmalla levylläni ei musiikillisesti ehkä kuulu Young-vaikutteita, mutta tekemisen puolella kyllä. Levy näyttää muodostuvan urallani käännekohdaksi, vähän kuten Neil Youngilla Trans-albumi (1982) muinoin.

Young on tehnyt urallaan ratkaisuja, jotka eivät ole olleet välttämättä sitä, mitä hänen yleisönsä on odottanut. Hän on ottanut riskejä, eikä ole kulkenut tuttuja ja turvallisia teitä. Joskus riskien ottaminen on kuitenkin paljon turvallisempaa.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”Tähän kysymykseen en pysty antamaan vastausta, jonka pystyisin allekirjoittamaan huomenna. Mutta tällä hetkellä se tärkein on Rockin’ in the Free World. Rock-kappaleen arkkityyppi, jossa teksti ja soiton rockmeininki tukevat toisiaan. Se on myös samalla tavalla väärinymmärretty kuin Springsteenin Born in the USA. Etenkin Youngin ja Crazy Horsen biisistä Saturday Night Livessa muinoin esittämä tulkinta, joka tuntuu puskevan väkisin tv-ruudusta läpi – se teki vaikutuksen.”

Video ei ole enää saatavilla

Markus Nordenstreng

Markus Nordenstreng, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Olen kuunnellut Youngia tauotta teinivuosista saakka ja hepun vaikutus alkaa olla yhtä alitajuista kuin Beatlesin tai Bob Dylanin konsanaan. Jokaisen Youngin uuden levyn olen hankkinut julkaisupäivänä, joskus jopa etukäteen, ja kuunnellut ajatuksella läpi – oli sitten kyseessä masterpiece tai, Youngia vapaasti lainatakseni, piece of crap. Miehen diskografia on varsin lavea ja epätasainenkin, mutta tylsäksi sitä ei voi kritisoida. Haluaisin nähdä toisen 1960-luvulla aloittaneen ja yhtä profiloituneen rock-artistin, joka olisi ollut kykeneväinen levyttämään kahdeksan vuoden sisällä grunge-kantria á la Country Home, rockabillyä á la Everybody’s Rockin’, elektropopia á la Transformer Man ja protestifolkia á la Rockin’ in the Free World. Lou Reed ja David Bowie lienevät tässä mielessä ainoat Youngille vertailukelpoiset kameleontti-ikätoverit.

Neil Young on mielestäni kiinnostava yhdistelmä äärimmäistä intensiteettiä, kunnianhimoa, taiteellista ennakkoluulottomuutta ja ajoittain hulluuteen venyvää perfektionismiä. Ei sovi unohtaa sitäkään, miten hieno muusikko mies on. Mun kirjoissa Young on ehkä ollut se kaikista tärkein kitaristiesikuva.

Muistan elävästi sen, kun tapasin Youngin naamatusten ensi kertaa vuonna 1993. En aluksi tajunnut Youngin edes olevan kanssani samassa paikassa, mutta sen hepun presencen tuntee ennen pitkää nahoissaan – vähän kuin istuisi samassa huoneessa Darth Vaderin kanssa. Youngin pimeä intensiteetti purkautuu parhaimmillaan äärimmäisen intohimoisena musiikkina, mutta on kolikolla toinenkin puoli. Olen ollut läsnä Youngin yhtyeen treeneissä maestron huutaessa pää punaisena taustalaulajana toimineelle vaimolleen. Veikkaan, että soittaminen Crazy Horsessakaan ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”Potentiaalisia kandidaatteja on satamäärin, mutta jos yksi pitää valita niin sanotaan vaikka Birds, albumilta After the Goldrush. Kyseessä on yksi popmusiikin kaikkien aikojen kauneimmista levytyksistä. Se esitys on koskettanut mua siitä asti, kun levyn kuulin ensi kertaa joskus 14–15-kesäisenä. Olen itsekin laulanut biisiä, mutta silti mulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä Birds itse asiassa kertoo. Siinä biisissä esiintyy kuitenkin mielestäni se kaikista hienoin piirre Youngin musiikissa eli harmonia. Jos voin vielä toisen biisin tähän lisätä niin se voisi olla Like a Hurricane, jossa harmonia on yhdistetty esimerkillisellä tavalla Crazy Horsen säröiseen, ajoittain kakofoniseenkin äänivalliin.”

Video ei ole enää saatavilla

Tokela

Tokela, mitä Neil Young merkitsee sinulle ja miksi?

”Minun ja Neil Youngin välinen suhde ei ole kauhean syvällinen. Nuoruudessani en piitannut sen tyyppisestä musiikista, mutta toki isoimmat hittibiisit olen tuntenut. Ensimmäisen kerran tajusin Youngin olevan hemmetin lahjakas muusikko, kun näin 1990-luvulla MTV Unplugged -ohjelman, jossa hän esitti erilaisia versioita hiteistään. En omista yhtään Neil Youngin levyä. Crosby, Stills, Nash & Young -levyjä, kyllä, mutta heräsin miehen musiikilliseen hienouteen melko myöhään.”

Mikä Neil Youngin kappale on sinulle tärkein? Miksi?

”MTV Unplugged -ohjelmassa Young esitti todella vaikuttavan version Like a Hurricanesta itseään uruilla säestäen. Toinen suosikki on Cinnamon Girl.”

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & Crazy Horse esiintyvät Helsinki Classic Festivalilla Kaisaniemessä maanantaina 5. elokuuta. Lämmittelijöinä J. Karjalainen sekä Latebirds All Stars feat. Anssi Kela, Tokela, Jonna Tervomaa ja Tuomo Prättälä.

Syvään…

”Olen tosi kiitollinen, että minulla on yhä Crazy Horse. Täytyy koputtaa puuta. Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää” – Neil Young (Muistelmat, Like 2012)

Siinä se on, oikeastaan, pähkinänkuoressa, mestarin omin sanoin. Tai, itseasiassa: Crazy Horse ON se pähkinänkuori.

Vaikka Neil Young on tehnyt musiikkia lukemattomien eri kokoonpanojen kanssa ja lukuisilla tyyleillä, on hänen musiikkinsa makein siemen jossain sen pörisevän fuzz-myrskyn keskipisteessä, jonka Crazy Horse nostaa. Crazy Horsen kanssa jammaillessaan Topangan kodissaan vuonna 1969 Young löysi oman soundinsa, joka syntyy täysille väännetystä pienestä Fender Deluxe -putkivahvistimesta ja kolhiutuneesta, mustaksi maalatusta ja frankesteinmaiseksi tuunatusta Les Paul -sähkökitarasta, Old Blackistä.

Näistä Young on pitänyt kiinni, niin instrumenteista kuin muusikoistakin. Hienosäätöjä on tehty, mutta perusasiat pysyvät. Crazy Horse on se lähtöpiste johon Young aina palaa, niin epätodennäköiseltä kuin se sapattivuosien aikana tuntuukin. Jokaisen vocoder-kokeilun ja kymmenmiehisten kantriorkesterien jälkeen Youngin alkaa jossakin vaiheessa tehdä mieli Horsen zenmäisen simppeliin seuraan.

Crazy Horse on niin yksinkertainen, ettei sitä voi jäljentää. Kaikki siinä vaikuttavat muusikot ovat hädin tuskin muusikoita, vaan pikemminkin amatöörejä, joilla on vuosikymmenien kokemus.

Mutta kyse ei kenties olekaan musiikista.

…syvään…

Toinen vaistojaan seuraava rockin kameleontti, niinkin epätodennäköinen fani kuin David Bowie sanoi ymmärtäneensä Crazy Horsen vasta nähtyään yhtyeen livenä, sillä kiertueella jota elokuva ja live-levy Year of The Horse (1997) dokumentoivat. Bowie hätkähti tajutessaan, että yhtyeen jammatessa jotain pitkää jumituskohtaa ei lavalla ollutkaan enää neljää rockmuusikkoa, vaan jotain paljon alkukantaisempaa.

Kun Bowie katsoi noita ukkoja, jotka päät painuneena etsivät sitä rytmillistä taskua ja tasoa, jossa kaikki loksahtaa kohdalleen, alkoi prosessi selittyä: nämä neljä shamaania olivat kerääntyneet noitarummun ääreen, matkalle transsiin, yhteyteen henkien kanssa. Kuten Year of The Horsen kanteen yhtyeen ympärille piirretty ympyrä osoittaa, kyse on piiristä, alueesta jossa voimat risteävät, tulevat yhteen.

Crazy Horse ei siis missään tapauksessa ole pelkkä taustabändi. Kyse ei ole komppiryhmästä, jonka päälle egomaanikko sooloilee itsekritiikittömästi. Mitä tahansa pidempää jamia (vasta pidemmissä jameissa Hevonen pääsee todella laukkaan, ja näin on ollut debyyttilevystä asti [vrt. Down By The River, Cowgirl In The Sand]) kuunnellessa käy ilmeiseksi, että Young on vain osa yhtyettä.

Vuonna 1975 mukaan tullut rytmikitaristi Frank ”Poncho” Sampedro ei kenties ole Danny Whitten, mutta hänen soitossaan on sama rytminen elementti kuin Whittenillä: se lukkiutuu, mutta liikkuu alati. Poncho kommentoi Youngin sooloja rakentamalla niiden ympärille alati uusia rytmisiä kuvioita, vetäen mattoa mestarin alta ja pitäen hänet varpaillaan. Sampedro on kaleidoskooppi, joka asettaa Horsen musiikin liikkeeseen.

Basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina tekevät pitkälti samaa. Heidän roolinsa on ankkuroida soitto, mutta he tekevät sen täysin omalla tavallaan. Nämä miehet kyllästyvät nopeasti, vetelevät lonkalta huonolta tuntuvia ja mitään muusikkomaista rakennetta tai logiikkaa seuraamattomia ratkaisuja, jotka ovat joskus kamalia, mutta usein nerokkaita. Yhtäkin nuottia voi varioida, saada sen soimaan eri tavoin, luoda sen läpi mittaamattomia emotionaalisia maailmoja ja ääripäitä, kuten Billy Talbot Loose Changen lopussa todistaa.

Ja sitten on se, mikä jää jonnekin rivien väliin. Tarvitsee vain katsoa Jim Jarmuschin Year of The Horsessa käyttämää 1970-luvulla kuvattua arkistomateriaalia ja kaikki valkenee: Crazy Horse on myös poikakerho, jengi sanan typerimmässä mielessä. Hihittävät aikuiset miehet ja punastuttavat eufinismit kertovat omaa myötähävettävää mutta niin humaania tarinaansa.

Kuunnelkaa vaikkapa julkaisemattomalle Homegrownille äänitetty, mutta sittemmin American Stars ’n Barsilla (1977) julkaistu Saddle Up The Palomino. ”I wanna lick the platter / the gravy doesn’t matter” on kenties tökeröintä suuseksistä kirjoitettua materiaalia koskaan. Turhaan ei Nicolette Larson hihittele kappaleen alussa.

Ihmisiä ne ovat, loppupeleissä. Epätäydellisiä ja typeriä, oikukkaita ja nerokkaita, ja siksi niin kiinnostavia.

…syvempään!

Sulje silmät ja astu kehään, anna henkien tulla läpi. Seuraa meitä, Hannua ja Jeania, kahta vannoutunutta heppapoikaa, kun koetamme löytää ne hetket, joina pää tyhjenee ja on vain Crazy Horse. Tämä lista on subjektiivinen ja virheellinen, pitkä kuin nälkävuosi, järjetön ja perusteltu, ammattitaidoton ja visiönäärinen. ”En tiedä, tuleeko jutusta sulava tai tyylikäs, mutta sydäntä siinä on. Ja sopivasti kompastelua. Todellinen Crazy Horse”, kirjoitti Hannu kun oli saanut Jeanin ensimmäiset vedokset ja lisännyt niihin omansa. Eipä olisi sitä Jeankaan osannut sanoa paremmin.

Hyppää siis satulaan. Mutta muista… “DON’T SPOOK THE HORSE!”

Baby, Let’s Go Down Town (Tonight’s The Night, 1973)

Kaksi sanaa: Danny Whitten. Tästä se alkaa.

Tai itse asiassa tässä vaiheessa se on jo ohi: Whitten on kuollut, Crazy Horse näyttää olevan kuolettavasti haavoittunut ja rampautunut.

Isku on kolossaalinen. Whitten oli Youngille Stephen Stillsiin (Buffalo Springfield ja CSN&Y) verrattava sparrauspartneri, ehdottomasti yksi keskeisiä innoituksen lähteitä sille, että Crazy Horsesta ylipäänsä tuli Youngin bändi.

Horse oli alunperin Dannyn yhtye, Danny & The Memories. Doo wop -ryhmänä aloittanut bändi tarttui pian The Beatlesin läpilyönnin jälkeen kitaroihin, joskin hyvännäköinen blondi nokkamies Danny Whitten säilytti johtajan asemansa. Ja miksi ei: ylivertainen kitaristi, aikakauden sapluunaan sopiva ääni, ja vielä niin terävä sävelkynä, että siitä lähti niinkin upeaa materiaalia kuin Rod Stewartille massiivisen hitin tuonut I Don’t Want To Talk About It.

Danny Whitten on se tyhjyys Crazy Horsen keskipisteessä, joka selittää kaiken. Whitten oli syy palata syyllisenä talleille, ja syy lähteä taas itsepäisenä laumasta. Young on harvoin puhunut Whittenistä, mutta tärkeämpää on se sävy millä hän kuomastaan puhuu. Siinä on surua, mutta siinä on myös aina ripaus syyllisyyttä. Youngin suurimman hitin Heart of Goldin hieman kolkko velipoika ja sancho panza, The Needle and the Damage Done, kertoo nimenomaan Whittenistä. ”Every junkie is like a setting sun”, laulaa Neil, ja koettaa päästää itseään kuin koiraa veräjästä.

Ei auta, Neiler, ei auta. Tosiasia on, että veit Dannyn bändin, ja sekös sinua syö.

”Walk on, talk on, baby tell no lies / Don’t you be caught with a tear in your eye”, laittaa Young ystävänsä laulamaan, itselleen. Kiero jätkä.

Merkittävää on, että siinä Whittenin ja CSN&Y:n roudarin, Bruce Berryn, kuolemien ruumiinvalvojaisissa, joka kuumeinen Tonight’s The Night on, tämä kappale tulee A-puolen toiseksi viimeisenä, juuri ennen Mellow My Mindin pörheäksi turrutettua pehmeyttä.

Se on kuin todelta tuntuva takauma painajaisen keskellä, kahta kipeämpi koska on niin lämmin ja todellinen.

Fillmore Eastilla maaliskuun 6.–7. päivä 1970 äänitetty liveveto onkin juuri sitä, todellinen kummitus. Itse keikka julkaistiin kokonaisuudessaan vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, mutta Baby, Let’s Go Down Town näki päivänvalon juuri tuona nimenomaisena live-versiona jo Tonight’s The Nightilla.

Huomionarvoisaa on, että Danny Whitten laulaa leadia. Hieman stillsmäinen blues-äänellä, riivaajan mustelmille hakkaamana.

Kappaleen kipein kohta tulee säkeistön toisessa osassa, jossa Young laulaa taustoja, haamuharmoniaa.

”Sure enough
they’ll be sellin’ stuff
When the moon begins to rise.
Pretty bad when
you’re dealin’ with the man
And the light shines in your eyes.”

Whittenin kanssa harmonioiva ”sho enuff, they’ll be sellin’ stuff” saattaa hyvin olla kipeimpiä lauseita ja esityksiä Youngin kaanonissa.

Young on itse väittänyt, ettei hän tiennyt Whittenin heroiiniongelmista. Luulenpa että hän tiesi, muttei halunnut tietää.

Kun kuuntelee tuon kohdan, oivaltaa että näin oli.

Video ei ole enää saatavilla

Like a Hurricane (American Stars ‘n Bars, 1977)

Arvostatko musiikissa yli kaiken sulavuutta, iskuntarkaksi yhteispeliksi nakuteltua rytmiikkaa, teemasta toiseen kantavia vuolaita juoksutuksia? Et taida pahemmin innostua Like a Hurricanesta.

Siinä on nimittäin laulu, jossa ei ole ulkoisesti mitään tyylikästä. Laulu, jossa yhtye peittää vähäisimmänkin teknisen osaamisensa ruven ja mäiskeen alle.

Crazy Horse kahdeksaan ilkeään minuuttiin kiteytettynä.

Ja mitä noihin minuutteihin sisältyykään? Harmoninen, tunteikaskin sävelteema on tärvelty kiduttavan terävällä soundilla ja itsepintaisen suurpiirteisellä rytmityksellä. Youngin tulkinta kuulostaa vettä valuvan koiran sävelpuolelta anomukselta päästä sisään rajuilman alta. Rummut mäiskyttävät yksinkertaisemmin kuin lupa sallii, mutta meinaavat silti kompastua omiin jalkoihinsa. Kitaroiden komppaus on kasa fragmentteja, yrityksiä tarrautua kelluvaan runkoon. Soolot juoksevat syttä kohti laput silmillä.

Ja ne iskut. Däk-däk-däk. Tuo kuulostaa samalta kuin juoksisi sadan metrin aidat hyppäämättä kertaakaan. Moiseen ei pystyisi edes auttavataitoinen lukiolaisbändi.

Eikä kukaan muukaan. Vain Neil Youngilla ja Crazy Horsella on otsaa ja ylpeyttä lähettää tällainen kappale maailmalle sietämättömän tietoisina siitä, että nauhalle on tallentunut kyseenalaistamaton klassikko.

Like a Hurricane on kuin rantakiville lahonnut puuvene, joka valellaan bensiinillä, sytytetään liekkeihin ja työnnetään kesäyössä viimeiselle matkalleen. Se lipuu matkaan kivuliaasti, tuomittuna, vailla mahdollisuutta palata.

Mutta keskellä selkää puhuri tarttuu siihen, nostaa liekit yhä korkeammiksi ja paiskaa ruuhen rantaan. Maahan lentää kipinä, se sytyttää pensaan, sitten puun, sitten koko metsän. Inferno räjähtää ilmoille hetkessä, koko ranta palaa ja taivas on punainen. Loimun nujertamat puut kaatuvat maahan yksi kerrallaan.

Däk-däk-däk.

Kulo on kaunis katsella, vaikka sen tietää olevan kuolemaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Powderfinger (Rust Never Sleeps, 1979)

Kohtalonyhteys. Sitähän se on, kun musiikki luutuu koko yhtyeen selkärangaksi ja muuttuu soittajien tavaksi kommunikoida keskenään. Puhe ei voi koskaan viedä niin lähelle ja kosketus voi tuntua tavoitehakuiselta. Mutta musiikki, se on kielenä puhdas. Ja sitä kieltä Crazy Horse puhuu.

Yhteisen kielen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteistä ymmärrystä. Kielen voi taivuttaa nyansseiksi, joita joku toinen samaa kieltä rakastava ei voi sietää. Sitten riidellään. Mutta yhteisöllisyyttä riita ei murra, musiikin siteet pitävät soittajat jatkuvasti kasassa, omana maailmanaan, joka on arkea asukkailleen mutta ylimaallista muille.

Ajan mittaan tällainen yhteys muuttaa musiikin ääniksi, joiden luo keho hakeutuu, vaikka ajatukset olisivat muualla. Reagoinnista tulee vaistonvaraista. Jos Sampedrolle, Talbotille ja Molinalle soitettaisiin tuhat sattumanvaraisten kitaristien lyömää sattumanvaraista sointua, he tunnistaisivat joukosta sen yhden, jonka soittaa Neil Young. Ruumis vastaisi siihen kauan ennen kuin mieli osaisi seurata.

Siksi Crazy Horse on ennen kaikkea liveorkesteri, jolta Young on täysin perustellusti julkaissut lukuisia keikkataltiointeja. Jokainen niistä on omanlaisensa sukellus, eri päivien ja aikakausien mielialoja välittävä kokonaisuus. Juuri näiltä levyiltä voi löytää ne sekunnin murto-osat, jolloin musiikki kasvaa opetellun kaavan toistamista suuremmaksi; hetket joina yhteinen kieli löytyy kuin varkain.

Neil Young/Crazy Tourilla vuonna 1978 taltioitu Rust Never Sleeps on täynnä näitä hetkiä. Vaikka yleisön äänet on redusoitu monin paikoin pois – toki sopivan huolimattomasti aavemaisen tunnelman takaamiseksi – musiikista kuulee, että nyt soitetaan isossa hallissa. The Beatles soitti aikoinaan keikat kuulematta omaa soittoaan yleisön alta. Crazy Horse kääntää asetelman päälaelleen, se jättää jäljelle vain itsensä, paljaana keskellä olosuhteita joissa särkymisen mahdollisuus on aina läsnä.

Epämukavuusalue. Siellä ystävyys punnitaan. Se on jatkuvaa vaaran uhmaamista askeleilla, jotka määrittävät kuka jatkaa matkaa ja kuka jää. Kun maa jalkojen alla alkaa vettyä, on aika jatkaa vielä syvemmälle. Sillä siellä on uusi laulu, Powderfinger.

Young lyö kitarastaan taustaäänen ja parkaisee ilmoille pysäyttävän alkusäkeen.

”Look out, mama, there’s a white boat coming up the river”

Hyökkäys suorastaan huutaa yhtyeeltä räjähdysmäistä heittäytymistä mukaan. Mutta kuinka käykään – nanosekunnin ajan tuntuu kuin jokainen soittaja olisi vasta palaamassa ajatuksistaan. Ensimmäinen tahti aloituksen jälkeen on suorastaan varovainen. Kukin arkailee iskujaan.

Mikä ihana antikliimaksi.

Mutta sieltä se löytyy, yhteinen ääni. Muutamalla lyönnillä se kasvaa täyteen mittaansa, sovitun kaltaiseksi. Yksi Youngin hienoimmista kappaleista on täydessä käynnissä. Mutta laulun arvokkain hetki – se on täynnä epävarmuutta, jopa välinpitämättömyyttä. Pieni arkailu tulvii vakuuksia siitä että kappaleessa ei ole mitään ulkokohtaista, vaan kaikki tulee selkärangasta.

Kunhan joku ensin vähän ravistelee.

Video ei ole enää saatavilla

Motor City (Re-ac-tor, 1981)

1980-luvun alussa Neil Young katsoi merta. Se oli ollut pitkään tyyni. Nyt pinta kuitenkin väreili. Jotain oli tapahtumassa, uusi aalto. ”Miksipäs ei”, mies tuumasi ja hyppäsi aallon vietäväksi. Alkoi pitkä ja omituinen matka, jonka tarpeellisuudesta keskustellaan edelleen.

Tällaiselle matkalle Young ei halunnut ilman verenperimäänsä. Hän kutsui tutkimusretkensä ensimmäiselle etapille mukaansa ne miehet, jotka takaisivat musiikin pysyvän kiinni myös menneisyydessä; miehet joiden hän tiesi pystyvän kaikkeen olennaista kadottamatta.

Syntyi Re-ac-tor, levyllinen vanhaa Crazy Horse -otetta uuden aallon kolholla äänimaailmalla leikattuna. Levyn räikeän graafinen kansi kertoi siitä kaiken olennaisen. Vaikka tilaa riitti Southern Pacificin ja Get Back On Itin kaltaiselle avoimelle nostalgialle, levyn runkona olivat T-Bonen ja Rapid Transitin kaltaiset äänikokeet, joiden juoneksi riitti loputtomiin toistettu lonksuva efektiikka ja sattumanvaraisesti murahdellut sanafragmentit.

Levy ennusti vain vuoden päässä olevaa Transia, Youngin ristiriitaisimpana pidettyä levyä. Ja levy ennusti koko Youngin omituista, mutta kiistatta kokeilunhaluista 1980-lukua. Mutta samalla se tarrasi kiinni menneeseen, pastissitaiteen uhallakin. Historia oli käytävä nopeasti läpi ennen kuin uuteen saattoi upota. Tässä tilanteessa vain yksi yhtye saattoi auttaa Youngia.

Re-ac-toria ei lueta Youngin mestariteosten joukkoon, mutta olennainen levy se on. Harva kiekko osoittaa yhtä hyvin, miten sitkeä ja joustava yhtye Crazy Horse on aikain saatossa ollut. Re-ac-torilla yhtye ottaa mukisematta käsiteltäväkseen tyylin toisensa jälkeen, vanhaa kunnioittaen, uutta pelkäämättä, ja takoo koko köntin yhtenäiseksi harkoksi poikkeuksellisen terävällä ja tarkalla otteella. Opera Starin pompöösistä glam rockista Shotsin repaleiseen dramatiikkaan ulottuvan matkan aikana tekee mieli pitää korvat avoinna koko ajan. Postmodernin ja traditionaalisen – jopa raskaan ja kevyen – kontrasti on tällä kiekolla jyrkimmillään, mutta aina oudon looginen.

Re-ac-tor on hyvä levy. Ehkäpä Youngin hauskin.

Juuri Re-ac-toria kannattaa lähestyä kokonaistaideteoksena – jos Youngin kokonaistaideteokseksi määrittyvää uraa on ylipäänsä syytä pilkkoa levykokonaisuuksiksi. Albumi poukkoilee ja rönsyilee pahimman kerran, mutta siitä on vaikea irrottaa yhtään raitaa kokonaisuuden kärsimättä.

Poimitaan kuitenkin yksi – Motor City, tuo hymyillen kokoon rassattu kunnianosoitus Detroitin kaupungille ja yhdysvaltalaiselle autokulttuurille, joka kantaa itsekeskeisellä ruohonjuuritasolla huolta kaikesta siitä, mistä Detroitin konkurssi myöhemmin rakentui. Young viritti tämän autoilun ja nurkkapatriotismin omituiseen kohtalonyhteyteen imeytyneen kappaleen suorastaan hulvattomaan iskuun kiertäessään Yhdysvaltoja 1980-luvulla International Harvesters -countrybändin kanssa, mutta riipaisevimmin kappale puree Crazy Horsen käsittelyssä, osana Re-ac-torin futuristista äänimaailmaa.

Laulu on kuin jäänne. Muistuma ajasta, joka Detroitin synnytti, keskellä aikaa, joka tuli väistämättä nujertamaan Detroitin. Crazy Horse ymmärtää nämä kerrosumat täydellisesti. Soiton irtonaisuudessa soivat perinteet, ilkikurisissa nyansseissa uusi aika. Musiikki jyrää sileän asfaltin Youngin sydämellisesti rienaavan laulun alle. Ja Young nauttii täysin rinnoin roolistaan paikalleen jämähtäneenä sinifarkkuna, joka mittaa leveäkaistaisia teitä ruosteensyömällä romuraudallaan haluamattakaan ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu.

Auto ajaa maailman halki samalla kun maailma ajaa auton ohi.

Laulussa on jotain niin inhimillistä että sattuu.

Video ei ole enää saatavilla

White Line (Ragged Glory, 1990)

Neil Young on harvoin ollut tiivistämisen mestari. Pelkistää hän on kyllä osannut kautta uransa, mutta usein lähinnä kontrastina johonkin massiivisempaan, osana renessanssimaista ilmaisun runsautta, jossa hiljaisuus määrittyy ympäröivien äänien kautta ja epäonnistumisetkin säästetään kaiken varalta.

Niinpä hänen laulunsa ovat usein pitkiä. Tai todella pitkiä. Vaikka Youngin käsittelyssä kymmenen tai 20 minuuttia kuluu kuin huomaamatta, se ei tee noista minuuteista yhtään lyhyempiä. Ja vaikka miehen mammuttimaisimmat kappaleet kantavat ylpeänä ja vaivatta minuuttien painon, ei yksikään niistä luultavasti kärsisi typistämisestä. Vaikka mistäpä sitä tietää.

Myös Crazy Horsella on harvoin kiire minnekään. Ajatellaan vaikkapa Youngin toisen kultakauden käynnistänyttä Ragged Glorya, jolla mies ratsuineen loikkasi pois kummalliselta 1980-luvultaan. Kymmenen kappaletta simppeleintä rockia pienellä country-hölkällä ja murealla uhkakuvaballadismilla kyllästettynä. Ei juuri uusia ideoita, ei monimutkaisia rakenteita, ei liikaa sointuja. Ja kappaleiden pituudet – 7.04, 8.27, 10.03, 10.18…

Jo seitsenminuuttinen avausraita Country Home kertoo mitä tuleman pitää. Ronski rock jyrsii maata sivuilleen katsomatta ja suoralta linjaltaan poikkeamatta. Sen jälkeen kakkosraita White Line tuntuu vain lisäävän kierroksia. Klassisen Young-megalomanian ainekset roikkuvat ilmassa yrmeäkulmaisen ukkospilven tavoin. Molina jyskyttää yksitotisesti eteenpäin, kitarat seuraavat irtonaisesti mukana. Laulussa on tunnetta ja kertosäkeen loppu sulaa kauniisti leadiin, jolla on varaa jatkua, jatkua, jatkua.

Aika on menettämässä merkitystään. Noitakehän kaari väreilee orkesterin ympärillä.

Kun säkeet ja kertosäkeet on toistettu pariin kertaan, antaa kitara vihjeen soolosta. Teema kohoaa hieman ylemmäs, kaventuu. Komppi jauhaa tasaisena, itsevarmana siitä että kohta lähtee. Voimia kannattaa säästää, sillä tämä tulee taatusti kestämään. Yhtye ei ole sopinut suuntaa, se on siirtynyt vaistojen maailmaan.

Paitsi että. Parin tahdin jälkeen kaikki päästävät irti kuin yhteisestä ymmärryksestä. Kappale loppuu vailla vihjettä, vailla logiikkaa. Vain siksi että kaikki yhtäkkiä ymmärsivät että tämän soolon ei ole määrä syntyä, että tämän laulun ei ole määrä jatkua. Kolmen minuutin raja jää saavuttamatta.

Ei se ole luovuttamista. Se on perkeleen hienoa hetkessä elämistä.

Video ei ole enää saatavilla

F*#!in Up (Ragged Glory, 1990)

Ei biisi, joka kierrättää perinteisiä Horse -rakenteita Cinnamon Girlin ja Psychedelic Pillin tavoin.

Ei soolo, joka on Youngin yksi vihaisimpia.

Ei hymyilyttävät ”fuck up” -taustalaulut. Vaan…

…se minuutin feedback kappaleen lopussa.

Viimeisten pelliniskujen jälkeen kaikki kolme kitaraa jäävät värisemään avo-D.ssä, resonoiden jomottavasti jonkun vahingossa päälle unohtuneen tremolon kautta kuin paha päänsärky.

Hitaasti niiden rikas sointi väistyy ja tilalle tulee vahvistimien flatline, tasainen viiva joka kuulostaa kuolemalta. Kohdassa 5.29 Youngin vahvistin alkaa syöttää ääntä takaisin kitaraan (sen täytyy olla Old Black) ja nuotti nousee.

Se nousee edelleen, kunnes joku tönäisee ajassa 5.38 vahvistinta saaden aikaan jousikaiun särähdyksen, ylösnousemuksen joka pyöräyttää homman villiin nousuun ylöspäin, kolmiulotteistaa feedbackin monotonian, eroaa parvesta kuin yksi hävittäjä hautajaisten ylilennossa.

OK, tämä sivuaa jo kaanonia, sillä Ragged Gloryn yhteydessä puhuttiin nimenomaan näistä pitkään surisevista kappaleiden haamuista ja savuvanoista, mutta näillä kapinallisilla noise-keitailla 1980–1990-lukujen vaihteen sliipatussa pop-erämaassa Young ja Horse muistuttivat siitä, että ruoste ei koskaan lepää, että korroosio jatkuu. He lunastivat Cinnamon Girlin lopun murinan antaman lupauksen.

Levyä seuranneella kiertueella he kiersivät Sonic Youthin kanssa, ja kiertuetta dokumentoineen mielipuolisesti pörisevän Weld-livelevyn yhteydessä julkaistiin Arc, joka on ehkä täydellisin Crazy Horse -levy. Se on noin puolituntinen sarja yhteen editoituja feedback-lopetuksia ja yleisön mölyä, todellinen ääni-installaatio, joka täydellisessä maailmassa olisi julkaistu Zaireeka-tyyliin neljällä samaan aikaan huoneen eri nurkissa soitettavalla levyllä.

Ei heitä syyttä kutsuttu grungen kummisediksi.

Video ei ole enää saatavilla

Change Your Mind (Sleeps With Angels, 1994)

Rakkaus on moottori joka polttaa kaiken mitä meillä on. Sen eteen olemme valmiit uhraamaan kaiken, menemään polvillemme, tekeytymään naurunalaiseksi. Sen suojaan hakeudumme kun maailma kolhii, ja sitä varjelemme kaikella mitä meillä on.

Change Your Mind kertoo tästä. Kolmella säkeistöllä Young hahmottaa sen sanattomat ääriviivat, ja astuu sitten sen sisään.

Ensimmäinen soolo on varovainen, tutkiskeleva. Kuuden minuutin paikkeilla palataan säkeistöön, jonka jälkeen varsinainen kädenvääntö alkaa. Kun voimat alkavat loppua, Poncho ottaa hetkeksi viestikapulan antaen mestarin hengittää.

Young palaa päinvastaisesta suunnasta (aivan kuten myöhemmällä Walk Like A Giantilla), bassonuottien takaa.

Hiljaisuuksilla, kaiuilla ja matalilla äänillä pelaava osio on yksi Youngin levytetyn tuotannon hienoimpia, aamuyön hämärää ja hiljalleen voimistuvaa valoa.

Kun aamu vihdoin tulee, olemme makuuhuoneessa, toisen ihmisen tuoksu ihollamme. Rakkaus on fyysistä, käsinkosketeltavaa.

Kappaleen kaunein kohta tulee viimeisessä kertosäkeessä, ajassa 13.30. Kaikki kitarat saavuttavat viimein saman nuotin ja tempon, planeetat alkavat asettua jonoon. Kaiken nykimisen ja rimpuilun jälkeen saavutetaan harmonia. Tätä se on parhaimmillaan, rakkaus ja musiikki, rakkaus musiikkiin, musiikkia rakkaudesta.

Video ei ole enää saatavilla

Loose Change (Broken Arrow, 1996)

1990-luvun parjatuin Horse-levy on eittämättä Broken Arrow. Se on tavallaan mestarillisen Ragged Gloryn jatko-osa, mutta ”ilman biisejä”, jos kaikkein ilkeämielisintä kriitikkoa on syytä uskoa.

Pyh ja pah, sanon minä. Ne jotka eivät tätä levyä rakasta, eivät ymmärrä Crazy Horsea. Kiekon pitkiin ja hortoileviin jameihin on koodattu koko vanhan kaakin rento askellus, yhtyeen koko maailma.

Kakkoskappale Loose Change on täydellinen summaus tästä. Kolmen soinnun varaan yhtye pystyttää korttitalon, jonka ei pitäisi millään järjellä pysyä pystyssä. Young koettaa jopa puhaltaa sen kumoon huteralla huuliharppusoolollaan.

“Too many distractions
Got to get back home
Get into something solid
Get out of the zone”

Näin Young laulaa, ja luettelee rivien perään litanian erilaisia teitä jota on matkannut. Viimeinen lause puhuu paljon: ”some roads I was lost.”

Mennyt aikamuoto, ”olin”, on se jolla tässä on merkitystä. Ollessaan siinä missä Young on nyt, hän ei ole eksyksissä, lause implikoi tässä yhteydessä. Levyn nimi on Broken Arrow. Se on myös Youngin mittavan ranchin nimi. Siinä mielessä hän on kotona. Ja vielä kaiken lisäksi Crazy Horsen satulassa.

Youngin puoliksi meluun häviävää viimeistä lausetta seuraa kappaleen puolestavälistä (4.28) aina loppuun yhtä sointua junnaava transsi, jossa Crazy Horse puristaa olemuksestaan kaiken irti.

Ensin Young sooloilee, kiertelee parilla nuotilla pohjanuotin ympärillä, kaivelee taskustaan lantteja. Kuuden minuutin kohdalla jotain löytyy. Yhtye jää polkemaan paikalleen, yrittää linjata aurinkokuntansa planeettoja. Tämä on musiikillinen tuijotuskisa, katse vieruskaverin sieluun. Kaverin vain tuijottaa takaisin.

7.22 Molina soittaa epätoivoisena fillin, 7.39 Youngin pokka pettää ja tämä lähtee loppusooloon, 8.28 Talbot ja Molina ovat saaneet Youngin hienovaraisesta vhjeestä kiinni ja soittavat tyytyväisenä Bo Diddley -komppia. Etenkin Talbotin korskea, diskantissa särkyvä basso puristaa viimeisiäkin mehuja irti tuosta yhdestä nuotista, soittaa turhautumista ja riemua, iloa siitä että loputon kyntö kohta päättyy, mutta myös sitä, että se on jatkunut näin kauan.

Video ei ole enää saatavilla

Slip Away (Broken Arrow, 1996)

Harva yhtye on niin kiinteä yksikkö kuin Crazy Horse. Silti sen sointi jättää jatkuvasti tilan auki yksilölle. Itse asiassa vähissä ovat yhtyeet, joissa kappaleet ja yhteinen päämäärä sitovat soittajien käsiä yhtä vähän kuin Crazy Horsessa.

Tämän kuulee hyvässä ja pahassa. Useimmiten hyvässä. Ja kun sen kuulee pahassa, ei voi sittenkään olla varma, onko kyse niin epäonnistuneesta suorituksesta kuin äkkiseltään tahtoisi uskoa. Se, että harva yhtye jättää jälkeensä niin hiomatonta ja suurpiirteistä äänikuvaa kuin Crazy Horse, ei tarkoita sitä että yhtye tekisi asiat väärin. Se vain tekee ne täysin omalla tavallaan.

Tai oikeastaan jokainen yhtyeen jäsen tekee ne täysin omalla tavallaan.

Kuten Ralph Molina. Kaikilla teknisen osaamisen kriteereillä mies on suorastaan antisankari, painajainen rumpaliksi. Hänen komppinsa huojuvat, fillinsä pinoavat klapeja ja lopetuksensa pysäyttävät laulut taklaamalla ne maahan. Mies lyö peltiä silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun laulu sitä vaatii. Hänen oikea kätensä karkaa hi-hatilta ridelle kesken säkeistön ja palaa takaisin kertosäkeen seitsemännellä iskulla – vain siirtyäkseen muutamaa iskua myöhemmin takomaan lattiarumpua.

Ei, miehen soitossa ei ole aina vähäisintäkään järkeä. Mutta elämä siinä sykkii. Samalla kulmikkaalla otteellaan Molina selviää niin veltosta bluesista, seiniä kaatavasta rockista, haikeanhempeästä countrysta kuin höyryveturin lailla vispaavasta laukkakompistakin. Vaikka Molinan tahditus kumisee pikemminkin omassa letargisessa kuplassaan kuin kappaleen ytimessä, ei sitä voi olla oudolla tavalla ihailematta.

Sillä kuulostaisiko mikään Crazy Horsen rumpuraita paremmalta oikeaoppisesti ja teknisesti soitettuna? Ei niin.

Jokainen Molinan mukiloima tallenne ilmentää hurmaavasti miehen suoranaista piittaamattomuutta. Kaikesta. Mutta harvoin Molinakaan on liikkeellä yhtä puisin käsin kuin Broken Arrown Slip Awaylla. Mies kamppailee hidastempoisen rytmin kanssa kuin portimo, jonka ylisuuriin nyrkkeihin on sujautettu pieni Rubikin kuutio. Fillit läiskivät sinne tänne, olan takaa, lähes tauotta – Molinan mittakaavalla kappale on silkkaa rumpusooloa. Hän myötäilee kitaraa, nousee ja laskee sen mukana, kuin viimeisillä voimillaan. Mutta vaikka taipumisen tuntu on koko ajan läsnä, mies sinnittelee kunnialla loppuun, lestiään kertaakaan yliarvioimatta.

Koettakaapa saada oma soittonne kuulostamaan tuolta ilman että olette kolmen minuutin kohdalla valmiit jättämään leikin sikseen.

Kuten muidenkin Crazy Horsen jäsenten kohdalla, keskustelu siitä, onko Molina hyvä vai huono soittaja on täysin epäolennaista.

Hän on muusikko, jonka kapuloihin jää keikoilla syviä kynnenjälkiä.

Se on olennaista.

Puumerkki ja merkkejä puussa.

Video ei ole enää saatavilla

Be the Rain (Greendale, 2003)

Greendale. Itku sentään!

Parahdus ei liity niinkään Crazy Horseen kuin Neil Youngiin itseensä. Ja hänen rohkeuteensa roikuttaa kuulijaa löysässä hirressä loputtomiin, jos tarina sitä vaatii. Mutta ei Crazy Horsekaan ole aivan osaton. Tuskin mikään muu yhtye jaksaisi seurata Youngin visioita näin kauas mielekkään toteutuskelpoisuuden ulkopuolelle.

Greendale on pienoisnovelli kaupungista, joka löytyy kaikkialta Pohjois-Amerikasta, vaikka sijaitsee vain Youngin mielikuvituksessa. Tuon kaupungin keskuskatu on velttoa rockia, reuna-alueiden lakkautetut tehtaat surullisesti rapistuneita kitaroita, autojen moottorit ruosteisesti yskiviä rumpukomppeja ja nuhruisten lippujen värittämät porstuat laiskanpulskeaa bluesia.

Toisin sanoen kaupungissa ei tapahdu mitään. Kuten ei levylläkään. Silti tarina menee eteenpäin. Katse kohdistuu nuoreen mieheen, joka ampuu poliisin tietämättä oikein itsekään miksi. Katse kohdistuu vanhukseen, joka luopuu halustaan ymmärtää maailmaa voidakseen uskoa omaansa – liekö valokeilassa Young itse? Ja katse osuu teinityttöön, joka tahtoo kääntää maailman katseet Alaskaan pelastaakseen osavaltion luonnon – liekö Young kaivertanut tähänkin palan sisintään?

Crazy Horse kuljettaa kuuntelijat ilmeettömästi kaikkien näiden hahmojen ja heidän kauttaan syntyvien paikkojen luo. Se pysähtyy kohteliaalle etäisyydelle, sinne mistä katsotaan mutta missä ei tarvitse kiintyä. Ja välinpitämättömästi kiinnostuneiden katseiden edessä yhtye laahustaa tarjoamaan kyydin kaikille tarinan muodottomille stereotypioille kysymättä eleelläkään, tahtooko yleisö tosiaan seurata tätä näytöstä.

Greendale ei ole mestariteos. Se on osoitus suuresta kunnianhimosta, joka ei ole kuitenkaan riittänyt tekemään projektista aidosti pysäyttävää. Se on youngmaista vuolautta, intuitiota, lapsen intoa sekä musiikillista ja sanoituksellista jaarittelua, jonka omituinen karisma perustuu suoranaiseen puuduttavuuteen. Pikkukaupunkia mallintavana mielentilana levy on osuva, tahattomastikin.

Se on myös yksi osoitus Youngin tavasta murtaa pyhiksikin muodostuneita ykseyksiä musiikillisen näkemyksensä sitä vaatiessa. Greendalella Crazy Horse nilkutti kolmijalkaisena, sillä Young pudotti Sampedron satulasta ennen albumin nauhoituksia. Hänen mielestään levyn musiikki ei tarvinnut kuin yhden kitaran.

Aika härski veto, varsinkin kun keikoille Sampedro kelpasi taas mukaan.

Mutta se siitä. Sillä lopulta, kymmenien hukkaan valuneiden minuuttien, väljästi itsenäisten kappaleiden ja humalaisen lailla horjahdelleen juonenkuljetuksen jälkeen alkaa tapahtua, yhden ainoan kappaleen ajan. Young vääntää äänipotikkaa, etsii kitarastaan tehoriffin ja maiskauttaa ratsulleen. Vanha juhta havahtuu, liikahtaa, ottaa jalkapuolenakin laukka-askeleen ja on taas vauhdissa.

Young huutaa megafoniin, ihmiset nostavat katseensa maasta. Tuossa se menee, se hevonen, vielä kerran. Sen jäsenet ovat iän kangistamat, mutta lihakset muistavat vielä liikkeet. Näin se juoksi läpi hullun 1970-luvun, harja hulmuten, tomua kavioillaan jyrsien. Näin se palasi 1990-luvulla näyttääkseen orilaitumen tulokkaille, mitä rockin kapinallisuus todella on. Ja näin se juoksee jälleen, sanojen paino, äänien kuoro ja maailmantuska harteillaan. Alaskaan, tulevaisuuteen, jotta jotain jäisi jäljelle. Hullun lailla.

Long may you run.

Video ei ole enää saatavilla

Goin’ Home (Are You Passionate, 2002)

Tässä se on, päätepiste joka selittää kaiken, puhkaisee kehän.

Molinan komppi on kuin intiaanien sotarumpu. Siinä on jotain epäröimättömän kohtalokasta, perääntymättömän riitaisaa. ”Tänään on hyvä päivä kuolla”, se tuntuu sanovan, ratsastaen sillä kaikkein kliseisimmällä.

“On the hill where Custer was,
Making his last stand,
With the Indians all around,
And his gun in his hand.

Such a wind was blowing that day,
Through the battleground,
I could feel it in my hair,
As I turned towards downtown”

Crazy Horsen mytologiaan on aina kuulunut intiaanien mystiikka. Nuo Yhdysvaltain alkuperäiset ulkopuoliset, teollistuneen yhteiskunann raiteiden alle muserretut hipit ja luonnonlapset ovat läsnä jo yhtyeen nimessä. Crazy Horse, Tȟašúŋke Witkó, eli Hullu Hevonen (n.1840–5.9.1877) oli Oglala Lakota siouxien sotapäällikkö, yksi Custerin miehet Little Big Hornin taistelussa murskanneista päälliköistä. Tuo kukkula, johon kappaleen ensimmäinen lause viittaa, on nimenomaan Little Big Horn.

Yhdysvaltain intiaanit ovat aiemminkin tulleet esiin Youngin tuotannossa. Esimerkiksi Rust Never Sleepsilta löytyvä soolo-esitys Pocahontas tarkastelee tuon ensimmäisen valkoisen miehen maailmaan liitetyn intiaanineidon jälkeistä maailmaa niiden modernien kerrostumien kautta, joita sen päälle on kasaantunut.

Vuonna 2002 ilmestynyt Are You Passionate ei ole varsinaisesti Crazy Horse -levy (kävi kuten monta kertaa [Homegrown, Mirrorball jne.] aiemmin: Young levytti kappaleet jonkun toisen yhtyeen kanssa, vaikka oli treenannut niitä Crazy Horsen kanssa), mutta siltä löytyy yhtyen viimeinen elonhirnahdus ennen kymmenen vuoden hiljaisuutta (Sampedrottoman Greendalen nimittäminen Crazy Horse -levyksi on pohjimmiltaan kyseenalaista) ja sitä seurannutta 2010-luvun jälleenaktivoitumista.

Crazy Horse esitti tämän kappaleen viimeksi Suomessa vieraillessan (Hartwall Areenalla 2001), ja se oli yksi illan kohokohtia. Vaikka sanoista ei saanut silloin tarkkaan selvää, oli ilmeistä että Young ammesi samasta lähteestä kuin Pocahontasin kohdalla, sekoitti myyttiä, historiaa ja omakohtaista kokemusta.

“She made a turn on a wooden bridge,
Into the battleground,
With a thousand warriors on the ridge,
She tried to turn her radio down.

Battle drums were pounding,
All around her car,
She saw her clothes were changing,
Into sky and stars.

Going home, I’m going home”

Koti, mikä se koti on (kuin kaikuna jostain palaa mieleen Loose Changen ”got to get back home”)? Onko se Kanada, onko se kuolema? Onko se maantieteellinen paikka vai noitarummun keskipiste, jossa lattiatomin iskut vaivuttavat sinut transsiin, ja annat Les Paulin kaulalla soittamiesi nuottien lentää?

“Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää.”

Niinpä niin.

Video ei ole enää saatavilla

El-P, etäisesti James Murphyn näköinen mies.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuonna 2012 ilmestynyttä täyspitkää sekä halutessaan yhtä ep:tä tai reissueta. Vuorossa Niko Vartiainen.

El-P – Cancer 4 Cure

El-P eli Jaime Meline laittoi tänä vuonna ulos niin viimeistellyn ja hiotun levykaksikon, että vähemmästäkin olisi tullut ähky. Soololevynsä lisäksi Meline tuotti atlantalaisräppäri Killer Miken R.A.P. Musicin, jolla etelävaltio-rap, poliittinen raivo ja synkät New York -biitit lyövät kättä. Cancer 4 Curella El-P jatkaa samalla vainoharhaisella tieteisfiktiolinjalla, mistä hänet on opittu tuntemaan jo Funcrusherin ajoilta. Biittejä El-P on aina osannut takoa, ja levyn komeille instrumentaaleille on jätetty ansiosta tilaa. Vuoden 2007 I’ll Sleep When You’re Deadiin verrattuna Meline on nostanut tasoaan räppärinä eikä hän tällä kertaa vajoa yhtä pateettisille tasoille. Levy on Melinen soolouran paras ja lukuisista vieraista huolimatta se on täysin hänen näköisensä.

Video ei ole enää saatavilla

Various Artists – Don’t Break My Love: A Collection of Lost Memories from Sunset & Clown

…eli Nicolas Jaarin toinen, tai vähintäänkin puolestoista albumi. Jaarin johtaman Clown & Sunset -levymerkin kokoelmalevy oli kauan vuoden hankalimmin kuultavia julkaisuja – se julkaistiin maaliskuussa pienenä alumiinikuutiona, johon pystyi yhdistämään kaksi paria kuulokkeita. Väitetysti tuo 40 dollarin arvoinen metallikuutio, nimeltään The Prism, oli vielä hyvin hauras ja rikkoutui helposti. Onneksi Jaar ja kumppanit tulivat järkiinsä ja laittoivat kappalekokoelman myyntiin digitaalisessa muodossa marraskuun lopussa, sillä Don’t Break My Love -kokoelma kuuluu vuoden parhaimpiin. Kuunnellessa sitä voin jossain määrin ymmärtää julkaisumuodon: nämä kappaleet ovat tarkoitettu nimenomaan suoraan korviin annosteltavaksi. Levyn – tai kuution – huippukohta Avalanche on upea ja rauhallinen pianoballadi 2010-luvun elektroniseen musiikkiin yhdistettynä. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran Jaarin mahtavassa Essential Mixissä, luulin kuuntelevani Feistiä, niin hyvin Sasha Spielbergin laulu voisi The Reminderille sopia.

Neil Young & Crazy Horse – Psychedelic Pill

Puolitoista tuntia? Ja yksi lähes puolituntinen kappale? Eihän tämä ole vielä edes pitkä! Ja kyllähän Niilolle aikaa pitää löytyä. Psychedelic Pillille Young ja luottoyhtye Crazy Horse ovat löytäneet loistavan soittovireen ja erityisesti Ramada Innin ja Walk Like A Giantin kohdalla kuusi-seitsenkymppisten soittoniekkojen jameja kuuntelee hypnotisoituneena. Youngin tekstikynä ei kenties ole enää terävimmillään – Driftin’ Back sen todistaa – mutta kun soitto on näin hyvää, hiphop-hiukset ja mp3-valitukset unohtuvat.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Wilco – Roadcase

Joviaaleina miehinä Jeff Tweedy ja kumppanit ovat ottaneet jamibändeiltä tutun kaavan käyttöönsä ja ryhtyneet julkaisemaan keikkataltiointeja verkkosivuillaan: http://wilcoworld.net/#!/roadcases/ Jos olet jäänyt miettimään kaiholla livevetoa Impossible Germanysta ja Nels Clinen sooloja, ei tarvitse kuin mennä bändin sivuille ja ostaa taltiointi tiedostoina koneelle. Impossible Germany ja muutama muu biisi löytyvät jokaisesta settilistasta, oma suosikkini Poor Places on harvinaisempi. Mutta sekin löytyy. Tältä kuulostaa yksi maailman hienoimmista livebändeistä.

Video ei ole enää saatavilla

Tuokaa mulle Emmylou, tuokaa Bono, homma kyllä hoituu!

Tuottaja, populaarimusiikin mystisin hahmo. Aina John Hammondin ajoista asti on tarvittu levy-yhtiöiden talousosaston ja taiteilijioiden huurupäisimpien visioiden välille puskuriksi hahmoja, joiden bisnesmiehen silmän takaa pilkottaa taitelijan sielu ja muusikon korvat.

Phil Spector ja Brian Wilson tekivät popista sinfonisen taidemuodon ja George Martin näytti The Beatlesille Abbey Roadin mahdollisuudet, mutta 1980- ja 1990-luvuille tultaessa joka tuottajalle Trevor Hornista Mitchell Froomiin tuntui olevan tärkeimpää luoda oma soundi, josta tämä oli heti helposti tunnistettavissa.

Tuottajasta tuli brändi tai filtteri, jonka artisti saattoi ostaa päivittääkseen soundiaan.

Keneenkään tämä ei päde yhtä paljon kuin Daniel Lanoisiin.

Kanadalaissyntyinen Lanois (s. 1941) loi 1980-luvulla soundin, jota ovat enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi lainailleet popin ja rockin suuret nimet aina Bob Dylanista Neil Youngiin ja Peter Gabrielista Emmylou Harrisiin, puhumattakaan yhtyeistä, kuten U2 ja Neville Brothers, joista olet kuullut pitkälti Lanoisin ansiosta.

Mikä on muodikasta yhdellä viikolla on epämuodikasta seuraavalla, sen Lanois sai oppia 1990-luvun loppupuolella. Lanoisin viipyilevä, kaikuihin ja tilaa korostaviin efekteihin nojaava soundi kääntyi jossain vaiheessa häntä itseään vastaan: kaikkien hänen tuottamiensa artistien levyjen sanottiin pidemmän päälle kuulostavan samalta.

Toisen Bob Dylanin kanssa tehdyn levyn (Time Out of Mind, 1997) ja jälkijunassa soundinsa päivittäneen Emmylou Harrisin jälkeen Lanois tuntui vetäytyvän parrasvaloista. Viimeiseksi suureksi kultakauden Lanois-levyksi jäi Willie Nelsonin Teatro (1998).

New Orleansin rikkaasta musiikkiperimästä ammentaneen Acadiesta (1991) eteenpäin Lanois panosti muiden projektiensa ohella omaan soolouraansa, mutta kakkoslevyn For The Beauty of Wynonan (1993) jälkeen hän piti kymmenen vuoden tauon, jonka aikana ilmestyi vain soundtrackeja ja livelevy Cool Water. Vuonna 2003 ilmestynyt, kehuttu Shine rikkoi hetkeksi hiljaisuuden.

2000-luvulla hän on ylittänyt uutiskynnyksen lähinnä tuottamalla Killers-nokkamies Brandon Flowersin debyytin Flamingo (2010) ja tuomalla huomattavasti lisää botnea Neil Youngin soololevylle Le Noise. Siinä missä ensimmäinen on loogista jatkumoa Flowersin kasari-tripille (ja poiki tuottajanpestin myös emoyhtyeen viimeisimmälle levylle Battle Bornille, 2012), on jälkimmäisessä havaittavissa jonkinlaista halua uusiutua.

Viime vuosikymmenellä Lanois onkin tavallaan keskittynyt romuttamaan soundiaan ja etsimään sirpaleiden joukosta alkuperäisiä siemeniä (uransa alkupäästä löytyvien Brian Enon levyjen kaltainen instrumentaalilevy Belladonna) ja integroimaan itsensä pysyvään bändisoundiin (Black Dub, 2010).

Omaan taiteelliseen peiliinsä Lanois on katsonut parhaiten itsestään ja taiteestaan tekemässä dokumenttielokuvassa Here Is What Is.

Tiistaisen Tavastian-keikan kannalta on aiheellista kerrata pari Lanoisin uran huippuhetkeä, jotka tekivät hänestä sen mitä hän on.

#5 U2

Levy: The Unforgettable Fire (1984)
Kappale: The Unforgettable Fire

Video ei ole enää saatavilla

Työskenneltyään Brian Enon äänimiehenä tämän levyillä Ambient 4/On Land (1982) ja Apollo: Atmospheres and Soundtracks (1983) Lanois kuului siinä määrin Enon tiimiin, että otti nuoren miehen mukaan lähtiessään työstämään lupaavan irlantilaisbändin soundia ja poistamaan siitä itseriittoista ja itseensätukehtunutta vakavuutta ja tukkoisuutta.

Merkityksellinen lokaatio oli tyhjillään oleva Danesmoten kartano Rathfarnhamissa Irlannissa. Yhtye palasi rikospaikalle rikoskumppaneineen seuraavan levynsä eli Joshua Treen aikoihin, mutta lähes kaikki suuren läpimurron siemenet kylvettiin jo edellisen projektin aikana.

“Lanois the engineer-musician was crucial to the translation of ideas into sounds”, kirjoittaa Eamon Dunphy kirjassaan The Unforgettable Fire: The Story of U2 (Viking, 1987), mikä on sama kuin sanoisi, että pyörä pyörii, koska se on pyöreä.

Lanoisin status tällä nimenomaisella kappaleella on rikkoa Edgen tikuttava kitarasoundi, ja säilyttää siitä oikeastaan vaan delayn kaiut ja huiluäänet. Edge onkin sanonut haastattelussa, että kun yhtye lähti kiertueelle, joutui hän menemään levykauppaan ja ostamaan levyn opetellakseen omat osuutensa.

Kappaleen dynamo onkin pitkälti Larry Mullen Jr:n hieman epäkesko komppi, joka nykii hermostuneesti eteenpäin Adam Claytonin haaveillessa reggaesta taustalla. Eno ja Lanois lisäilevät Mullenin komppin staccattomaisia nuotteja koskettimilla.

Lopun jousikvartetti viimeistelee illuusion: tämä on modernia kamarimusiikkia.

Lanoisin suurin ansio tällä levyllä on lukita U2 tilaan, jossa se loputtoman nyrkinheristelyn asemesta kääntyy syvään, miltei joyceaaniseen introspektioon ja sisäiseen monologiin (fantastinen Elvis Presley & America), minkä ansiosta yhtye löysi sisältään jäätyneitä erämaita, pölyisiä kirkkoja, gospelin mustavalkoisen surun ja kantrimusiikin itsensä hengiltä ryypänneen haamun.

Yhtye palasi Enon ja Lanoisin huomaan klassikollaan Achtung Baby (1992) ja flopilla No Line on the Horizon (2009).

#4 Bob Dylan

Levy: Oh Mercy (1989)
Kappale: The Man in the Long Black Coat

Video ei ole enää saatavilla

Bono suositteli Lanoisia Dylanille. Tällaista oli hullu 1980-luku, märkäkorvat opastivat jättiläisiä.

Ja Bob vielä kuunteli.

“We hit it off. We had an understanding of what music was all about. It was thrilling to run into Daniel because he’s a very competent musician and he knows how to record with modern facilities… He managed to get my stage voice, something that other people working with me were never quite able to achieve”, analysoi Dylan Paul Williamsin kirjassa Bob Dylan: Performing Artist, 1986–1990 & Beyond (Omnibus, 2004)

Dylan etsi Lanoisin käsiinsä ja pamahti kiertueellaan New Orleansiin, jossa Lanois äänitti paikallisen legendan Neville Brothersin hetkeksi suuren yleisön tietoisuuteen nostanutta hittilevyä Yellow Moon (1989). Dylan ihastui Lanoisin prosessiin. Töitä tehtiin Studio on the Move -nimisessä tilassa (“It’s more a state of mind than a specific adress”, on Lanois itse kommentoinut), mikä käytännössä tarkoitti, että Lanois hoiti kaiken: vuokrasi atmosfäärisen tilan ja kokosi sinne oman tiiminsä äänimiehiä ja muusikoita.

Yellow Moon äänitettiin asunnossa EMLAH Courtissa, St. Charles Avenuella New Orleansissa, ja siellä myös Oh Mercyn sessiot alkoivat.

Dylan on myöhemmin kritisoinut Lanoisin menetelmiä, mutta ääni muuttui kellossa viimeistään, kun levy alkoi saada myönteisiä arvioita. Lanoisn mukaan Dylanin kriittisyys johtui pitkälti siitä, että Bob oli tottunut työskentelemään studiossa bändin kanssa, ikään kuin piiloutumaan sen taakse, sälyttäen osan vastuusta näkymättömille muusikoille.

Lanois laittoi Dylanin töihin. Miehet istuivat vastakkain ja soittivat kitaraa. Lanoisin silloisen filosofian kannalta oli tärkeitä saada kuvan keskialue (eli Dylanin ääni) fokukseen, ja täyttää loput myöhemmin.

Sessiot siirtyivät isoon siniseen taloon 1305 Soniat Streetillä New Orleansissa, jossa levyn kenties vaikuttavin kappale syntyi.

Prosessi näkyy läpi sen halkeamista. Lanois ja hänen luotto-äänimiehensä Malcolm Burn värittävät Dylanin sanoilla maalaama maisemaa. Kun Dylan laulaa “crickets are chirping”, on kuulija kuullut heinäsirkkoja ääniraidalla jo hetken aiemmin. Tremoloitu resonaattorikitara väreilee kuin helle tai kuume, korostaa pahanenteistä tunnelmaa. Dylanin kenties kautta aikain hienoin huuliharppubreikki halkaisee painajaismaisen maiseman kuin stiletti.

Dylan palasi Lanoisin huomaan levyllä myöhäisklassikollaan Time Out of Mind (1997) ja sai siitä Grammy-palkinnon.

#3 Emmylou Harris

Levy: Wrecking Ball (1995)
Kappale: Goodbye

Video ei ole enää saatavilla

Wrecking Ball äänitettiin Lanoisin tarinan varsinaisella pääkallopaikalla, Kingsway-studiolla New Orleansissa. Tämä 1860-luvulla rakennettu vanha italialaistyylinen huvila on tyypillisintä New Orleansia valurautaverantoineen, ja ehdottomasti yksi 1990-luvun tärkeimpiä osoitteita. Siellä on äänitetty muun muassa R.E.M:in Automatic For The People ja Blind Melonin Soup.

Talo oli toki myös Lanoisin koti, joten hän tunsi tilan kuin omat taskunsa. Harris kuvailee taloa eräänlaisena muusikon taivaana: joka puolella on toinen toistaan kiinnostavampia instrumentteja ja mielenkiintoisimpia huoneita. Levyn sessioista tehdyllä dokumentilla näkyy Lanoisin prosessin ulkomusiikillinen ulottuvuus, jota muut tuottajat imitoivat niin paljon, että siitä tuli miltei klisee. Tiedättehän: vanha viktoriaaninen talo, paljon isoja puisia huonekaluja ja isoja divaaneja, kynttilöitä kaikkialla. Suitsukkeet miltei haistaa tänne asti.

Musiikillisella puolella Lanois ja Burn olivat kenties vielä nerokkaampia. Valittuaan ensin pöyristyttävän upean nipun kappaleita Harrisille, he saivat neronleimauksen ja kutsuivat kappaleiden kirjoittajat studioon äänitysten ajaksi aina, jos mahdollista.

Vastikään vankilasta ja katkaisuhoidosta päässeen Steve Earlen kohdalla tulokset olivat huikaisevia. Earlen uran ehkä kipein ja tuskaisin kappale, Goodbye, kuvaa sitä pohjatonta surua, kun ei edes pysty muistamaan sanoiko rakkaalleen hyvästit viimeisellä kerralla, kun tämän näki.

Kappale oli Earlen testamentti omalle aineidenkäytölleen ja sekoilulleen. Harrisin ja Earlen pitkä yhteinen historia kuuluu molemminpuolisena kunnioituksena esityksen jokaisessa sekunnissa.

Viimeisin silaus Lanoisin velhon kykyihin oli tajuta laittaa Earle soittamaan kappaleen näennäisen yksinkertainen kitarakuvio ja kaiuttaa se jälkituotannossa katedraalien kokoiseksi resonaatioiden holvikirkoksi, jonka Harrisin enkelinääni täyttää kuin auringonvalo ensimmäisenä aamuna, jonka entinen narkki näkee selvinpäin.

Yksi 1990-luvun populaarimusiikin huikeimmista hetkistä.

#2 Neil Young

Levy: Le Noise (2010)
Kappale: Walk With Me

Annetaan Neilin kertoa itse:

“Vuonna 2010 päätin tehdä levyn Daniel Lanoisin kanssa. Olin aina pitänyt Danielia mielenkiintoisena ja luovana persoonana, joten soitin hänelle ja pyysin häntä tuottamaan uuden levyni. Kokoonnuimme Lanoisin talolle Los Angelesin Silver Lakeen ja ryhdyimme hommiin. Järjestelyt tekivät minuun vaikutuksen. Daniel oli pannut kuntoon muutaman huoneen soittamista varten, laittanut kamat paikoilleen ja asettanut esille jopa soittimia, joita voisin kokeilla.

Pidin matalasta soundista, jonka Dan taikoi esiin bassokielistäni. Hänellä tosiaan oli ideoita, joita en ollut kokeillut aiemmin. Jatkoimme parin kuunkierron [Young halusi äänittää levyä vain kasvavan ja täydenkuun aikana, koska oli huomamnut jo varhain, että “monet parhaista levytyksistäni on tehty täydekuun aikana – toim. huom.] ajan, ja sitten lähdin tien päälle. Tein soolokeikkoja käyttäen efektilaitteita, joita Dan ja Mark [Howard, Lanoisin äänitysteknikko] olivat rakentaneet kitaroitani varten.

Dan ja Mark tekivät hyvää jälkeä. Ratkaisut olivat luovia, ja soundista alkoi kehittyä hyvin ainutlaatuinen. Levy oli sekoitus sähköisiä ja akustisia sooloesityksiä ja jälkiäänityksiä. Nimesin albumin Le Noiseksi Danin mukaan. Se on kanadanranskalainen sanaleikki: englantilainen saattaisi lausua Danin nimen ’Lanois’.”

– Neil Young: Muistelmat (Like, 2012)

#1 Daniel Lanois

Levy: For The Beauty of Wynona (1993)
Kappale: The Collection of Marie Claire

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien tuottamiensa artistien takaa paljastuu mies, joka olisi oikeudenmukaisessa maailmassa yhtä suuri tähti kuin kaikki ne itsensä umpikujaan ajaneet ja ummikot, jotka tämä on kätilöinyt maailmaan. Kun kuuntelee Lanoisin sooloja Emmylou Harrisin Goodbyellä, tajuaa mistä Edgen klassinen kitarasoundi todella tulee.

Hyvä renki on usein kuitenkin huono isäntä. Lanoiisn oma musiikki on ehkä liian sisäinpäinkääntynyttä ja kummallista tavalliselle kuuntelijalle, ja häneltä ehkä puuttuu se viimeinen bravado, jolla todella lyödään läpi.

Mielenkiintoisinta Lanoisin omassa musiikissa on hänen oman kulttuuriperimänsä tiedostaminen. Kappaleissa risteilee usein englantia ja ranskaa sekaisin, ja niiden välissä myös musiikillinen maisema kantaa piirteitä kummastakin kulttuurista. Se, mikä debyytillä Acadie tuntuu hieman päälleliimatulta (Lanois on yhtä paljon cajun kuin Andy McCoy on mustalainen), on tällä kakkoslevyn avainraidalla osunut paljon lähemmäs maalia.

Labradorin niemimaan kalastajan rakkaudentunnustus montrealilaiselle kaupunkilaistytölle on samaan aikaan kirous ja rukous, yhteen puristettujen huulien välistä hiljaa mutistu omakuva. Pahanenteisyys loistaa jälleen halkeamista, aivan kuin Dylanin Man in The Long Black Coatilla.

BONUS!

Dokumentti Emmylou Harrisin Wrecking Ballin äänityksistä.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young on iloinen, että hänen kappaleitaan käännetään suomen kielelle. Oikeasti, on on.

On hyvin kliseistä sanoa maalmantähdestä näin, mutta jurossa Neil Youngissa on jotain suomalaista. Suorapuheinen kanadalainen on pyörinyt – 1980-luvun pieniä irtiottoja lukuunottamatta – hard rockin, countryn ja balladien välisessä kolmiossa lähes viisi vuosikymmentä ja tehnyt suomalaistenkin rakastamia kappaleita.

Siksi on kummallista, miten vähän Youngin tuotantoa on käännetty suomeksi. Kirka on esittänyt kaksi Youngin kappaletta, samoin Love Recordsille levyttänyt Avaruuslintu. Muut käännökset ovat olleet enemmän tai vähemmän satunnaisia.

Hittistatuksestaan huolimatta Rocking in the Free Worldin on kääntänyt suomeksi vain Hector, eikä hänkään saanut versiolleen julkaisuoikeutta. Hän on tosin esittänyt Vapaa maailma -kappaletta usein livenä. Käännöksenä se menee osastoon ”ihan hauska”. ”Vapaa maailma kun bailaa” -kertosäettä ei vain voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin onnistuneena.

Suurin osa Young-käännöksistä tehtiin luonnollisesti 1970-luvulla, mutta tälle listalle on päätynyt jopa kaksi 1990-luvulla tehtyä tulkintaa. Tuoreimpana Young-kääntäjänä on kunnostautunut Mustat Kalsarit -yhtyeen Juuso Paaso, jonka versio Zuma-levyn Cortez the Killeristä on yhtyeen Musta kasetti -julkaisulla. Cortez-suomennoksen voi katsoa YouTubesta. Varsinaista nauhoitettua versiota emme tähän hätään löytäneet, joten Cortez jäi pois tältä listalta.

Kenties surkuhuipaisin suomalaisista Neil-käännöksistä on Sigin Tähdenlento, joka on versio American Stars ’n’ Bars -levyn klassikkokappaleesta Like A Hurricane. Rumpufilleillä täytettty ja 1980-luvun stadionsfäärejä tavoitteleva kappale kaatuu monella tasolla. Erityisesti silloin, kun kertosäkeen ”I wanna love you but I’m getting blown away” -säe muuttuu suomen kielellä muotoon ”tahdon rakastella sua mut putoon pois”, alkaa kuulija vääntelehtiä tuolillaan vaivaantuneesti.

Tähdenlento ei listalle kelvannut, ei myöskään Vapaa maailma, mutta nämä viisi kappaletta kelpasivat.

#5 Avaruuslintu – Etelään (Southern Man)

”Tuuli kääntyy jo etelään
ristit roihuten käryää
mustain kyynelten huuto tää
joukkohautoihin heitetään”

Alun perin: Neil Youngin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuva Southern Man käsittelee mustien kohtelua Yhdysvaltain syvässä etelässä. Niilo pyytää etelän miehiä palauttamaan mustille heille kuuluvat oikeudet ja kunnian. Etelän miehet iskivät takaisin Sweet Home Alabaman muodossa, ja kappaleessa Young mainitaan jopa nimeltä. Lynyrd Skynyrdin ja Youngin välinen kanssakäyminen oli kuitenkin varsin veljellistä ja kunnioittavaa.

Suomeksi: Love Recordsin Avaruuslintu käänsi Southern Manin antirasistisen sanoman ja kontekstin suoraan suomen kielelle, kulttuuria vaihtamatta. Ristit palavat tässäkin versiossa. Ku Klux Klania vastaan oli helppo laulaa Suomessa, vaikka olisihan täällä ollut omiakin asioita käsiteltävänä – miten kääntyisi Southern Man vaikkapa saamelaisten oikeuksia käsitteleväksi lauluksi? Avaruuslinnun psykerock-sovitus ei ole kaikista onnistuneimpia, vaikka aikakauden henki siitä hyvin välittyykin.

#4 Kirka – Ihmeihminen (Heart of Gold)

Video ei ole enää saatavilla

”Jos menis pois nyt vaan ja yksin jäisin
ois muisto vain tuo ihmeihminen
mä hänet löytää taas yrittäisin
rakkain mulle tuo ihmeihminen
häntä tunne en”

Alun perin: Neil Youngin uran suurin hitti on saanut lukuisia tunnustuksia. Kanadalaisten mielestä se on kolmanneksi paras kanadalainen kappale kautta aikain. Tämän jälkeen Young ei tuntunut yrittävänkään tehdä yhtä populaareja kappaleita. Heart of Gold vei hänet omien sanojensa mukaan ”keskitielle, joka muuttui tylsäksi”, joten hän suuntasi ojaan. Oja- eli Ditch-trilogialla viitataan Youngin tuotannossa kolmeen Harvest-levyn jälkeen ilmestyneeseen levyyn.

Suomeksi: Alkuperäisestä ei ole tässä Kari Tuomisaaren käännöstyössä tietoakaan. Tässä ei kierretä maailmaa tai etsitä täyttymystä, vaan kummastellaan läheistä, yhtä aikaa tuttua ja outoa ihmistä. Tuomisaaren teksti olisi kenties toimivampi toisessa kontekstissa, sillä Youngin maineikkaaseen sävellykseen sovitettuna se tuntuu melko epäsopivalta. Kirka tulkitsee kappaleen kuitenkin loistavasti.

#3 Pienet Miehet – Kanelipuun alla (Cinnamon Girl)

Video ei ole enää saatavilla

”Aamulla taas tulee todellisuus
on kaunis kanelipuu unelmaa
koskaan en mä sua saa, saa, saa, saa”

Alun perin: Ensimmäisen Crazy Horsen kanssa tehdyn levyn avaava Cinnamon Girl on levyversiona Neil Youngin ja tämän varhaisen yhteistyökumppanin, kitaristi Danny Whittenin duetto. Alkuperäisen ”kanelitytön” on väitetty olevan folklaulaja Jean Ray.

Suomeksi: Alun perin Cinnamon Girlin suomensi Jarkko Laine, ja tuon version ovat esittäneet muun muassa Kirka ja Zero Nine -yhtyeen Martti Mäntyniemi. Pienet Miehet -yhtye levytti 1990-luvun alussa oman versionsa kappaleesta, mutta ei saanut sille julkaisuoikeutta. Sitä jaettiin yhtyeen lähipiirille seiskatuumaisena sinkkuna. Neil Youngia paljon kuunnellut laulaja-rumpali Jäky Järnefelt onnistui käännöksessään Lainetta paremmin, ja Pienten Miesten Young-tulkinnalle särmää tuo myös utuinen väliosa. Alkuperäisen kappaleen aihepiiri, tytöstä unelmointi, toistuu molemmissa suomennoksissa.

#2 Hector – Kerro vaan (Tell Me Why)

Kuuntele kappale Spotifystä. 

”Kerro vaan, kerro vaan,
mikset pysty itses kanssa sopimaan?
Ootko liian vanha saamaan
vai nuori luopumaan?”

Alun perin: After the Gold Rushilta löytyy yksi maailman parhaista avausraidoista. Tell Me Why on utuinen, ohikiitävä palanen yhdestä rockin ja myös Neil Youngin tuotannon pitkäaikaisista teemoista, nuoruuden pohtimisesta iän karttuessa. Albumilla se jää kenties turhan vähälle huomiolle A-puolen muiden hittien kanssa, mutta balladeista se on Neil Youngin parhaita.

Suomeksi: Hector piti sanoituksen hyvin samanlaisena. Kerro vaan hyödyntää samoja sydänlaivoja ja mustia ratsuja, joita Young oli käyttänyt alkuperäisessä. Suorat käännökset toimivat harvoin kielestä toiseen, mutta Hector onnistui tällä kertaa hyvin. Teemat, joita Young alkuperäisensä väänsi, toimivat ihan yhtä hyvin suomeksikin.

#1 Sir Elwoodin Hiljaiset Värit – Älä itke (Don’t Cry No Tears)

Video ei ole enää saatavilla

”Siis älä itke, älä itke mun vuokseni.
Älä enää mun vuokseni,
Sillä kaiken tämän jälkeen sä olet yhä ensimmäinen.
Jos sä huolisit mut vielä takaisin,
Niin sinua vain, sinua vain rakastaisin”

Alun perin: Young kirjoitti ensimmäisen version Zuma-levyn avausraidasta jo lukioikäisenä. Levyn pääteema on – jo mainittua Cortez the Killeriä lukuun ottamatta – rakkauden menettäminen ja eteenpäin katsominen. Väitetään, että levyn taustalla oli Youngin ero näyttelijä Carrie Snodgressistä. Don’t Cry No Tears on lyhyt ja simppeli Young-veisu parilla säkeistöllä, kertosäkeellä ja lyhyellä soololla, joka ei turhaan alleviivaa mitään. Samalla se oli paluu suoraviivaisuuteen Ditch-trilogian levyjen jälkeen.

Suomeksi: Älä itke -nimiseen muotoon Don’t Cry No Tearsin käänsi Ari Närhi. Tämän version on levyttänyt myös Närhen yhtye Kumma heppu ja lopunajan voidellut, mutta kaikkein tutuimmaksi se on tullut Sir Elwoodin Hiljaisten Värien versiona. Se onkin todennäköisesti Neil-käännöksistä tunnetuin. Muistan itse jopa yllättyneeni, että Älä itke on alun perin Neil Youngia, sillä niin vahvasti Juha Lehti ja kumppanit olivat tehneet kappaleesta omanlaisensa. Livenä äänitetyssä kappaleessa kitarat on korvattu pääosin sähköpianolla ja synteettisillä jousilla. Eniten nousee esille tietysti Lehden ääni, joka tuo kappaleeseen uutta syvyyttä Youngin melko yksinkertaiseen rokkaukseen verrattuna. Älä itke on suomenkielisten käännöskappaleiden aatelia.

Bonus!

Ei käännös, mutta suomalainen versiointi 1970-luvulta Cowgirl in the Sandista. Soittajina Myyrmäen yhteiskoulun oppilaat, muun muassa nykyinen Agents-mies Esa Pulliainen. Kyseessä on ensimmäinen LP, jolla Pulliainen soittaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Tänä vuonna ilmestyneellä Americana-levyllään Neil Young coveroi Crazy Horse -yhtyeensä kanssa vanhan kansanlaulun Gallows Polen. Sen on arveltu olevan alkuperältään suomalainen. Täällä se tunnetaan nimellä Lunastettava neito.

”Tehdäänpä mahdollisimman paska levy… Tästä se lähtee… And a one and a two…”

Kun Eppu Normaali muinoin vitsaili ulkomaisista bändeistä, joiden jäsenet julkaisevat soololevyjä yhtyeen ollessa tauolla, välähti Poko-pomo Epe Heleniuksella. Mikä olisikaan sen järjettömämpää kuin julkaista pino Eppu Normaali -johdannaisia soololevyjä? Ja mikä olisi sen johdonmukaisempaa kuin toteuttaa järjetön ajatus?

Tuumasta toimeen. Kesällä 1980 Eppu Normaalin jäsenet marssivat studioon työstämään soolomateriaaliaan, tosin kukin vain yhden singlen verran. Viisikon musiikillinen sielu, Pantse Syrjä, vastusti kuitenkin hanketta. Vaikka mies suostui lopulta osallistumaan projektiin, ilmaisi hän suhtautumisensa selväpiirteisesti. Miehen single koostui hirtehisistä kappaleista Hautausmaarock ja Ruumisautorock, ja valokuvansa sijasta hän luovutti singlen kanteen Mikko Saarelan laatiman, laulujen teemaa mukailevan piirroksen.

Tämä oli viimeisiä kertoja, kun Epe Helenius pääsi kiinteäksi osaksi Eppujen luovaa prosessia.

Esimerkki on vaatimaton, mutta kuvaa hyvin levy-yhtiöiden ja artistien vuoropuhelua. Kyse on samanlaisesta riippuvuuden ja omaehtoisuuden välisestä tasapainoilusta, joka leimaa murrosikäisen suhdetta vanhempiinsa. Artistit tahtovat korostaa yksilöllisyyttään, vapauttaan ja identiteettiään, mutta ovat samalla riippuvaisia yhtiön kukkarosta. Yleensä tasapaino säilyy ja kumpikin osapuoli hyötyy symbioottisesta suhteesta, mutta välillä salamat leiskuvat intressiristiriitojen purkautuessa. Myräköiden sijaiskärsijöiksi joutuvat usein ne, jotka rahoittavat viime kädessä sekä yhtiöiden että artistien toimintaa – levyjä ostavat musiikin ystävät.

Tässä artikkelissa Nuorgam luo katsauksen levyihin, joilla artistit ilmoittavat levy-yhtiölle jonkin olennaisen rajan ylittyneen. Näitä musiikillisia keskisormia ovat yleensä nostaneet muusikoiden halu suojella taiteellista riippumattomaan tai tarve levyttää itsensä irti kahlitsevasta sopimuksesta, mutta tarinat levyjen taustalla saattavat olla vieläkin monisyisempiä. Kuulijoiden tehtäväksi jää valita puoli, yrittää ymmärtää tai tyytyä ihmettelemään.

Valikoima on kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta levyjen pohjimmainen viesti on selvä: levy-yhtiön jätkät, pyyhkikää perseenne sopimuspapereihinne.

(kirjoittajat: Hannu Linkola, Antti Lähde, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Sami Sankilampi, Arttu Tolonen)

Mike Oldfield, not a Virgin anymore.

Van Morrison – Bang Masters (1967)

Mikä vitutti? Vuonna 1967 Van Morrisonilla meni hyvin. Hän oli juuri päässyt eroon hankalasta tuottajastaan Bert Bernsista, joka kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen vain 38-vuotiaana. Samalla hän vapautui Bersin Bang-levy-yhtiöstä  ja sai levytyssopimuksen Warnerilta, joka ei Bernsin lailla pakottanut laulajaa keinotekoiseen pop-muottiin. Onnen esteenä oli kuitenkin yksi ongelma. Morrisonin Bersin kanssa tekemä kustannussopimus velvoitti häntä kirjoittamaan vielä 36 laulua Bernsin lesken Ilenen kontrolloimalle WEB IV -kustannusyhtiölle.

Mitä tapahtui? Morrison teki uransa keljuimman tempun, marssi Bangin studioon kitaransa kanssa ja improvisoi luvatut 36 kappaletta yhdeltä istumalta. Noin 30 sekunnista puoleentoista minuuttiin ulottuvissa rallatuksissa versiodaan välillä La Bambaa, välillä jammaillaan tekeillä olleen Astral Weeksin (1968) teemoissa. Sanoitusten kutsuminen tajunnanvirraksi antaisi niille liikaa painoarvoa.

Miltä kuulostaa? Ilene Bernsin mielestä kappaleet eivät olleet julkaisukelpoisia ja ne jäivät hyllyyn. Myöhempinä aikoina ne ovat kuitenkin kelvanneet monille epämääräisille kokoelmille, milloin nimellä Bang-Masters, milloin Jam Session, milloin Brown-Eyed Beginnings. Kappaleiden laatua niiden uudelleenpaketointi ei ole valitettavasti nostanut.

Video ei ole enää saatavilla

Marvin Gaye – Here, My Dear (Tamla Records, 1978)

Mikä vitutti? Marvin Gaye meni naimisiin Tamla/Motown-pomo Berry Gordyn vanhemman sisaren Anna Gordyn kanssa vuonna 1964. Gordy oli Tamla/Motownilla töissä biisintekijänä ja muissa tehtävissä. Vuonna 1975 avioliitto oli jo autuaasti karilla ja eropaperit vetämässä. Kiitos Marvinin lukuisten addiktioiden, kuten kokaiinin sekä autojen ja asuntojen ostelun, miehellä ei ollut varaa maksaa Annalle parin yhteisen pojan elatusmaksuja. Niinpä Marvinin lakimies ehdotti, että Anna saisi puolet seuraavan levyn rojalteista. On helppo kuvitella miten rakentavasti pienehkön maan BKT:n verran nokkaansa imuroinut laulaja moiseen suhtautui.

Mitä tapahtui? Marvin aloitti hommat studiossa vuoden 1976 keväällä, tavoitteenaan tehdä paska levy. Hän päätyi kuitenkin uppoutumaan hommaan tosissaan ja puimaan lauluissa tunteitaan Annan kohtaan huomattavan rehellisellä ja paljaalla tavalla. Valmiille levylle tuli nimeksi hiukan katkera Here, My Dear ja sen ilmestyttyä Anna jopa harkitsi Marvinin haastamista oikeuteen yksityisyyden loukkaamisesta.

Miltä kuulostaa? Levy ei menestynyt ilmestyessään eivätkä sen varsin abstraktit melodiat miellyttäneet kriitikkoja. Albumi koki kuitenkin aikamoisen renessanssin uudelleenjulkaisun myötä 1990-luvulla. Nykyään se on tunnustettu soul-klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

Monty Python – Contractual Obligation Album (1980)

Mikä vitutti? Toimiminen Monty Python -nimikkeen alla ylipäätään. Hollywood houkutteli elokuvaohjaajan uraa aloittelevaa Terry Gilliamia, John Cleese teki Pitkä-Jussin majataloa ja Michael Palinillakin oli kysyntää näyttelijänä. Sopimus Charisma Recordsin kanssa edellytti kuitenkin vielä yhden albumin tekemistä. Ei olisi niinkään huvittanut, kuten levyn nimestä voi päätellä.

Mitä tapahtui? Koska levyn tekeminen jäi pitkälti koomikkoryhmän musikaalisimman jäsenen Eric Idlen sekä Python-elokuvissa ja The Rutlesissa mukana olleen Neil Innesin (Bonzo Dog Doo-Dah Band) harteille, on Contractual Obligation Album Python-levyistä selvästi musiikkipainotteisin. Ja jos sketsejä mukana onkin, ne ovat pääosin vanhojen ideoiden lämmittelyä.

Miltä kuulostaa? Ihan kohtalaiselta. Levyllä on monia Python-klassikoita, kuten Gracie Fieldsin Sing as We Go -kappaleen sävelmään perustuva Sit on My Face, poliittisen korrektiuden rajoja koetteleva Never Be Rude to an Arab sekä Nuorgamissa aiemminkin esitelty Suomi-postikortti Finland. Hämmentävin kappale on kuitenkin Farewell to John Denver, jossa Lasse Kurjen kaksoisolentonakin tunnettu amerikkalainen folklaulaja kuristetaan hengiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Never Be Rude to an Arab kuullaan Monty Pythonin Live at Hollywood Bowlissa Terry Jonesin esittämänä – lähes kokonaan.

Neil Young & The Shocking Pinks  – Everybody’s Rockin’ (1983)

Mikä vitutti? Neil Youngin ja Geffen Recordsin yhteinen taival lienee yksi musiikkihistorian surkuhupaisimmista. Levy-yhtiö ryhtyi ohjailemaan tähteään sopimuksen ensi metreiltä alkaen odottaen häneltä uutta Harvestia tilanteessa, jossa Young halusi lähinnä seurata aikaansa ja kokeilla rajojaan. Young vastasi huutoon peukaloimalla lähes valmiin Crazy Horse -levyn vokoderin ja konemaisten taustojen kirjomaksi Transiksi (1982). Tämän jälkeen hän ryhtyi työstämään perinnetietoista country-albumia. Kun Geffen hylkäsi uuden tarjokkaan ja vaati Youngilta perinteistä rock’n’roll -albumia, tulkitsi mies vaateen pirullisen kirjaimellisesti.

Mitä tapahtui? Young kampasi hiuksensa tötterölle, kasasi taustaryhmäkseen The Shocking Pinks -sekstetin, kirjoitti muutaman puolivillaisen rockabilly-kappaleen ja höysti kokonaisuutta satunnaisilla lainaviisuilla. Miehistö ehti uurastaa studiossa vain tuokion, kun Geffen vihelsi pelin poikki. Valmiiksi tehdyistä kappaleista koostettiin Everybody’s Rockin’, alle puoli tuntia kestävä hömelö tyylikokeilu, jonka sisällöstä kertovat parhaiten sellaiset kappaleiden nimet kuin Jellyroll Man ja Kinda Fonda Wanda. Farssin huipentumana Geffen haastoi Youngin oikeuteen ”epätunnusomaisen” musiikin kirjoittamisesta. Lopulta yhtiö veti syytteensä pois ja David Geffen pyysi Youngilta anteeksi – vain joutuakseen julkaisemaan nipun Youngin uran heikoimpia levyjä.

Miltä kuulostaa? Fiftari-rock kuulostaa fiftari-rockilta, onpa se levytetty millaisissa oloissa hyvänsä. Vaikka levy on kaukana Youngin huippuhetkistä, puoltaa se omituisella tavalla paikkansa kameleonttimaisen taiteilijan katalogissa. Young on tunnustanut albumin täydelliseksi välityöksi, mutta huomauttanut samalla sen olevan eräänlainen kunnianosoitus pinnallisuudessaankin hienolle musiikkiperinnölle. Ja rehellisyyden nimissä – vanhasta kappaleaihiosta työstetty singlelohkaisu Wonderin’ saattaa olla puolivillaisine videoineen jotakuinkin riemukkainta mitä Young on koskaan julkaissut.

Video ei ole enää saatavilla

Mike Oldfield – Amarok (Virgin, 1990)

Mikä vitutti? Multi-instrumentalismin ihmemiehen Mike Oldfieldin ja Virgin-moguli Richard Bransonin kaverillisina alkaneet välit olivat vuosien mittaan tulehtuneet ja alkaneet märkiä. Ihastuttavat arkkiviholliset taide ja raha alkoivat kiristää Oldfieldin ja miljardi-imperiumiksi kasvaneen Virginin suhdetta viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Oldfield oli Virginille tärkeä artisti, koska tämän Tubular Bells oli lafkalle vuonna 1973 valtaisa rahasampo ja mahdollisti Bransonin kaikenkarvaisia macho-tempauksia vuosien varrella. Jos Oldfield oli musiikillisesti suuruudenhullu, tuntui Branson elävän erinäisistä maailmanennätyssuorituksista.

Joka tapauksessa, Virgin painosti Oldfieldia tekemään helpompia, kolmen minuutin popkappaleita, joskin hänen annettiin säästää toinen levypuolisko tavaramerkinomaisille parikymmenminuuttisille sävellyksilleen. Virginin liikevaihdon paisuessa myös vaatimukset Oldfieldia kohtaan tiukentuivat ja synnyttivät vuonna 1989 väkinäisen kasaripop-turhakkeen Earth Movingin. Tämähän ei miellyttänyt taiteilijaa alkuunkaan.

Mitä tapahtui? Sen lisäksi, että Oldfieldilta haluttiin lyhyempiä kappaleita, häneltä toivottiin jonkinlaista jatko-osaa Tubular Bellsille. Kun hänen sopimuksensa Virginin kanssa oli myös päättymässä, päätti mies ottaa tilanteesta kaiken irti. Vuonna 1990 ei ilmestynyt Tubular Bells II:ta, vaan Amarok: tunnin kestävä sävellys, jota on kertakaikkisen mahdotonta pilkkoa sinkuiksi.

Trollauksena levy ansaitsee mitä suurimmat aplodit, sillä hengästyttävän mutkikas teemojen viidakko, väkivaltaiset dynamiikanvaihtelut, syntetisaattoreiden minimointi ja itsetarkoituksellisen hölmö soitinarsenaali (kaikkien muiden soittimien lisäksi myös mm. hammasharja, lelukoira ja ovi) kruunautuivat sillä, että levyllä soitettuja putkikelloja ei soitinluettelossa nimetty ”tubular bellsiksi”.

Tämän lisäksi Oldfield jemmaili täkyjä Virginin isokenkäisille pitkin levyä. Niistä tunnetuin lienee 47 minuutin kohdalla kuultava morsekoodi ”FUCK OFF RB” (tosin jostakin syystä juuri tämän kohdan sisältävä pätkä lohkaistiin Virginin julkaisemalle Elements-kokoelmalle). Sen lisäksi levyn pianosta forte fortissimoon hyppivät dynamiikanvaihtelut on kuuleman mukaan omistettu Virginin toiselle pomolle Simon Draperille, jotta tämä ajaisi levyä kuunnellessaan kovaäänisten kohtien soidessa ojaan.

Eikä keskarin heiluttelu tähän loppunut: vuotta myöhemmin ilmestynyt Heaven’s Open, Oldfieldin viimeinen Virgin-levy, päättyy hänen ”fuck off!”-naurahdukseensa. Kuin pisteenä i:n päällä Oldfieldin ensimmäinen Warnerille levyttämä albumi sai nimekseen Tubular Bells II. Valtavan nerokasta vittuilua!

Miltä kuulostaa? Mitä mainioimmalta! Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta Amarok on sangen koherentti kokonaisuus, ja pelkän hassuttelun sijaan oikeasti kunnianhimoinen teos. Se kulkee jonkin verran samankaltaisissa tunnelmissa kuin vuoden 1975 Ommadawn, mutta sotkee kelttiperimän lisäksi mukaan afrikkalaista musiikkia, sekä skottilaisen komediennen Janet Brownin erikoisen Margaret Thatcher -imitaation. Ylipäätään Oldfield halusi hylätä koneilla työskentelyn ja keskittyä ”käsin tehtyyn” musiikkiin. Lopputuloksena oli Oldfieldin uran suurin saavutus. Ei huono, noin vittuilulevyksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hatusta kiinni ja mukava asento, tässäpä mokoma mötkö kokonaisuudessaan!

Arm of Roger – The Ham and Its Lily (2002)

Mikä vitutti? Kun Grandaddy astui vuonna V2-levy-yhtiön leipiin loisteliaan Under the Western Freeway -debyyttinsä (1997) jälkeen, uskoi yhtiö saaneensa yhtyeestä todellisen kultasammon. Niinpä markkinointiportaassa odotettiin innolla orkesterin seuraavaa liikettä. Yhtiön edeskäyvät eivät kuitenkaan malttaneet kunnioittaa studiossa majailleiden suojattiensa taiteellista rauhaa. Yhtyeelle esitettiin toistuvia vihjailuja siitä, miten paljon paremmin sen musiikki olisi voinut menestyä, jos orkesteri olisi tinkinyt lo-fi-estetiikastaan ja kirjoittanut aidosti hittipotentiaalista materiaalia. Kun Jason Lytlen ja kumppanien sietoraja ylittyi, viisikko päätti toimittaa V2:lle runsaudensarven, jossa riittäisi pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Mitä tapahtui? Viimeisteltyään työn alla olleen albumin Grandaddy alkoi etsiä arkistojensa uumenista pahinta saastaa, mitä studiohumalat olivat saaneet sen välillä tuottamaan. Viattomimmillaan äänitteet koostuivat Signal to Snow Ratio -EP:n (1999) aikaisista raakileista, joilla yhtye etsi itselleen uusia tuotantomuotoja. Ankarimmillaan orkesteri puolestaan tarjoili sietokykyä koetelleita kollaaseja, joilla vuorottelivat hävyttömyydet, luuppimössöt ja muu äänisaasta. Suorimmaksi terveisiksi yhtiölleen miehistö lähetti kappaleen nimeltään I Like Lo-Fi Recordings. Ja vähintään yhtä johdonmukaisena päätöslauseena laulusikermälle soi The Pussy Song:

Goddamn my pussy?
Goddamn that pussy?
Who gets this pussy?
I get that pussy

Kun kokonaisuus oli kasassa, orkesteri viimeisteli sen huolella ja kiikutti levy-yhtiölle kiireisenä Fed-Ex-toimituksena. V2:n konttorissa Grandaddyn uutukaista kuunneltiin huolestuneina. Pohdittuaan muutaman palaverin ajan, millaiseen paskaan käsi tuli upotettua, yhtiön A&R-henkilö Kate Hyman jätti Lytlen vastaajaan viestin: ”Ok, paskiaiset. Missä se oikea levy on?”. Tällä kertaa Grandaddy toimitti yhtiölle hartaasti työstämänsä The Sophtware Slump -kaunokin (2000). Humalaisen koosteensa se julkaisi Sweat of the Alps -levymerkillään ilmoitettuaan albumin tekijäksi kuvitteellisen Arm of Roger -yhteen.

Miltä kuulostaa?  The Ham and Its Lilyn soidessa on helppo kuvitella levy-yhtiön edustajien kauhu. Levyä on vaikea ottaa todesta, mutta samalla se kuulostaa juuri sopivan viimeistellyltä ja tunnusomaiselta, jotta sen voisi kuvitella täysin hakoteille joutuneen yhtyeen suuruudenhulluksi purskahteluksi. Hämäysefektin täydellistämiseksi orkesteri oli vieläpä sijoittanut äänitteen alkupäähän ne kappaleet, jotka muistuttivat eniten oikeaa musiikkia – ja olivat oikeastaan Grandaddyn nerokasta parodiaa omasta itsestään. Nämä satunnaiset myönnytykset eivät tehneet levystä kuitenkaan käyttökelpoista. The Ham and Its Lily on juuri sellainen oksennus, jollaisen pitkä studiokuuri ja sen päättänyt juomaputki tuottaa. Yhtyeen huumori kutkuttaa muutaman kuuntelun ajan ja miehistön pidäkkeetön absurdismi tuottaa satunnaisia neronleimauksia (esim. Seven Days of the Week, Down with Animals), mutta pidemmän päälle levy altistaa suurelle määrälle närää ja turhautumista.

Video ei ole enää saatavilla

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Ruuvimeisseli perseessä (2010)

Mikä vitutti? Yhtye jauhoi omassa kellaristudiossaan pitkään seuraajaa vuoden 2009 levykaksikolle Vade Retro Satanus. Kun hommat olivat paketissa, levy lähetettiin Kioski-levy-yhtiöön. Levy-yhtiö kehui materiaalia loistavaksi – suorastaan klassikoksi. Parin päivän kuluttua lafkasta tuli kuitenkin soitto. Mielipide oli yhtäkkiä vaihtunut täysin päinvastaiseksi. Levy olikin täyttä kuraa ja julkaisukelvotonta paskaa. Levy-yhtiön edustaja ohjeisti bändiä muuttamaan linjaansa muun muassa seuraavin sanoin: ”Ottakaa se ruuvimeisseli pois perseestä!” Levy piti lähettää masterointiin samana päivänä, kun sukset menivät lopullisesti ristiin.

Mitä tapahtui? Pieteetillä tehdyn työn lyttäämisestä kimpaantuneena yhtye otti hatkat Kioskilta. Levy julkaisiin muutaman tapahtuneesta inspiraationsa saaneen lisäbiisin kera omakustanteena. Levymerkin nimeksi valikoitui Sitoutumaton Haistavittu Records. Myös albumin nimi muutettiin: Ruuvimeisseli perseessä. Yhtye kirjoitti tarinan julki lehdistötiedotteissaan. Näin koko sekamelska hyödynnettiin markkinoinnissa, johon bändillä ei ollut penniäkään rahaa.

Miltä kuulostaa? Klassikkomatskua. Yhtye jatkaa tutulla arvaamattomalla ja monisyisellä linjallaan. Materiaali vaihtelee punkista hempeilyyn, kuten aiemmillakin kiekoilla. THJKB:n vahvuus onkin monipuolisuus ja yllätyksellisyys. Olisi luullut levy-yhtiön ymmärtäneen tämän jo aiemman levykaksikon kohdalla. Kioski oli antanut bändille täyden taiteellisen vapauden, joten sen skitsofreenisen vaihtelevat
mielipiteet ihmetyttävät.

Video ei ole enää saatavilla

Moi, saammeko sohia työkaluillamme?

Jokaisen popkolumnistin työkalupakkiin kuuluvan henkkamaukka-mallin Born to Die -esikoisesta julkaistaan 12. marraskuuta ”Paradise Edition”. Sillä kuulemme muun muassa tämän kappaleen, jolla Del Reyn aisaparina on ollut Video Games -läpimurtohitin säveltäjä Justin Parker.

Video ei ole enää saatavilla

Wiz Khalifa – Remember You

Viime vuonna Mikkelin Jurassic Rockissa (!) esiintyneen Wiz Khalifan kakkosalbumin O.N.I.F.C.:n julkaisu siirrettiin hiljattain elokuulta joulukuulle. Samaan syssyyn levyltä lohkaistiin uusi single, Remember You, jolla vierailee maksimaalisen muodikas sekä huomattavan lahjakas The Weeknd. Kappaleen ovat tuottaneet Illangelo ja Dpat.

Video ei ole enää saatavilla

The D.O.T. – You Never Asked

Kymmenen vuotta sitten Mike “The Streets” Skinner oli niin kuuma, että Q-lehti rankkasi hänet ykköseksi kaikkien aikojen lauluntekijöiden listalla. Nyt Skinner tekee paluuta D.O.T.-duolla, jonka toinen osapuoli on The Music -yhtyeen Robert Harvey (The Music). And That -esikoisalbumi ilmestyy 22. lokakuuta. You Never Asked -singlellä vierailevat Danny Brown ja Clare Maguire.

Video ei ole enää saatavilla

Uhrijuhla – Liian kaukana

500 kg lihaa -yhtyeen rauniolle perustetun Uhrijuhlan nimetön esikoisalbumi ilmestyy 10. marraskuuta Svart Recordsin kautta. Liian kaukana -kappaleen videon on ohjannut Kauko Röyhkä ja kuvannut Olli Hurskainen.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & Crazy Horse – Walk Like a Giant

Lokakuun 30. päivänä ilmestyvä Psychedelic Pill on Neil Youngin kolmaskymmenesviides studioalbumi. Sen on enemmän kuin lokakuussa on päiviä – tänka på det. Kelkassa on myös Crazy Horse, kuten kesäkuisella Americana-albumillakin.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young tulkitsee.

25-vuotisjuhlaansa viettävä Rakkautta & Anarkiaa on suomalaiselle elokuvaihmiselle vuoden tärkein tapahtuma. Nytkin yli 180 elokuvaa kattavasta ohjelmistosta löytyy iso liuta vuoden tärkeimpiä filmejä. Leos Carax’n, Ken Loachin, Alexei Balabanovin, Takashi Miiken, David Cronenbergin, Richard Linklaterin ja William Friedkinin kaltaisten ohjaajien ohella festari tarjoaa hyvän kattauksen musiikkiaiheisia elokuvia. Eilen esiteltiin niistä kolme, tässä vielä kaksi lisää.

Esiteltyjen lisäksi on syytä mainita festareilla esitettävä Dylan Southernin ja Will Lovelacen ohjaama Shut Up and Play the Hits, jossa seurataan LCD Soundsystemin jäähyväiskonsertteja loppuunmyydyssä Madison Square Gardenissa. Nuorgamin kriitikkoraati ei valitettavasti saanut huippuodotettua dokkaria etukäteen katsottavaksi, mutta ensimmäinen näytös on jo lauantaina 22. syyskuuta. Lippuja löytyy kirjoitushetkellä vielä hyvin, joten nappaa kiinni, jos James Murphyn nerous kiinnostaa. Ehkä näet, mitä se parjattu Flow’n keikka olisi voinut olla, jos aurinko ei olisi paistanut silmiin.

NEIL YOUNG JOURNEYS (2011)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Yli 50-vuotisen uran tehneestä Neil Youngista on vuosien saatossa kuvattu lukuisia dokumentteja, niistä ehkä tunnetuimpana vuoden 2006 Neil Young: Heart of Gold. Vähemmälle huomiolle jäi R&A:ssakin nähty, vuonna 2009 valmistunut Neil Young Trunk Show, jonka virallista tallennejulkaisua odotetaan yhä.

Edellämainitut ohjannut Jonathan Demme (Uhrilampaat, Philadelphia) palaa lempiaiheensa pariin Neil Young Journeysilla, joka on kolmikosta vähäeleisin ja ehkä henkilökohtaisin. Sen selkärankana on artistin automatka lapsuutensa kotiseuduilla, ja väliin leikataan hänen soolona esittämiään kappaleita Toronton Massey Hallissa.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Kyllähän sitä. Youngin esiintymisessä vuorottelevat aiheiden suunnaton herkkyys ja vanhan miehen katkeruus. Biisilistaa hallitsee vuoden 2010 Le Noise, mutta Peaceful Valley Boulevardilla alkavaa koostetta puhkovat vanhat klassikot. Down By the River ja Ohio saavat arvoisensa tulkinnat, vaikka riisuttu lavaolemus ja leikelty ulosanti karsivat intensiteettiä.

NUORGAMIN TUOMIO

Demmen ote on dokumentissa harmittavan laiska. Vaivattomuus ja rosoisuus kääntyvät paikoin tympeydeksi, eikä lyhyen automatkan aikana ei päästä kovinkaan syvälle Youngin taiteilijaprofiiliin. Keikkataltioinneissa häiritsee kamerankäyttö: kuva on valtaosan ajasta kiinni Youngin kasvoissa, eikä ratkaisu toimi. Ohion lomaan leikattu kuvamontaasi poliisien surmaamista opiskelijoista on myös tökerö. Käsivaralta pienin resurssein kuvattu dokumentti haahuilee, päätymättä lopulta mihinkään.

Jollain tasolla tämä tietenkin natsaa Youngille, joka pysyttelee liki 70-vuotiaanakin vielä ahkerana, vaikka musiikin taso välillä heitteleekin.

NÄYTÖKSET:

Kinopalatsi 10: 23.9. klo 16.30. Kinopalatsi 7: 25.9. klo 12, 26.9. klo 19.

MARLEY (2012)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Robert Nesta ”Bob” Marley nousi lyhyessä ajassa jamaikalaisen reggaemusiikin pioneeriksi ja valloitti maailman ennen kuolemaansa syöpään vain 36-vuotiaana. Pitkään kaavaillun dokumentin ohjaajaksi valikoitui lopulta hienon The Last King of Scotlandin ohjannut Kevin Macdonald, jolla on taustaa myös dokkareissa (mm. Gestapo-dokkari My Enemy’s Enemy).

Liki kaksi- ja puolituntinen elokuva kertaa Marleyn elämän syntymästä kuolemaan valtavalla määrällä arkistomateriaalia. Kronologisesti kulkeva tarina saa puhtia myös lukuisista haastatteluista, joissa ääneen pääsevät Marleyn muusikkokollegat, ystävät ja sukulaiset.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

On ja ei. Bob Marleyn tarina on monelle tuttu, eikä Macdonaldin sinänsä ansiokas elokuva tuo siihen hirveästi uutta. Jos reggae on juttusi, tarjoaa Marley tietenkin hyvää fiilistelyä siitä, mitkä ovat jamaikalaisen rytmimusiikin juuret ja millainen sen sanansaattaja oli artistina ja ihmisenä. Harvinaista herkkua ovat varhaiset demoäänitykset No Woman, No Cryn kaltaisista klassikoista, sekä 1970-luvun haastattelunauhat muusikosta suosionsa huipulla.

NUORGAMIN TUOMIO

Macdonaldilla on osin epäkiitollinen tehtävä kronikoida valtavan artistin elämä yhteen pakettiin niin definitiivisesti, ettei toista dokkaria enää tarvittaisi. Onkin sääli, ettei filmistä löydy rosoja lainkaan. Saamme kyllä kuulla, kuinka Marley seikkaili naisten kanssa ja sai tusinan lapsia liki yhtä monen daamin kanssa. Tälle annetaan kuitenkin vapautus ihan vain siksi, että hän nyt oli niin komea ja charmikas. Myöskään reggae-kulttuurissa pesivää ahdasmielisyyttä (lue: homofobiaa) ei kaiveta esiin, koska Marley halutaan nähdä vastapoolien yhdistäjänä ja rakkauden sanansaattajana.

Tämä on tietenkin täysin OK, ja Marley ansaitsee paikkansa ammattitaidolla tehtynä dokumenttina yhdestä pop-musiikin suurista ikoneista. Se ei kuitenkaan uskalla kyseenalaistaa tavalla, johon 2010-lukulaisen silmät kykenisivät.

NÄYTÖKSET:

Bio Rex: 24.9. klo 21.

Lue jutun ensimmäinen osa tästä. Liput ja ohjelmatiedot löydät R&A-sivustolta.

Yhdysvaltalainen barokkipoppari nousi kotimaansa albumilistan top 10:een maaliskuussa julkaistulla kuudennella studiolevyllään Break It Yourselfillä, jonka ”sisarlevy” nyt ilmestyvä Hands of Glory on. Albumilla kuullaan vain yksi uusi Bird-originaali; pääosin levy koostuu cover-versioista country-klassikoista ja muokatuista versioista Break It Yourselfin kappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

Cody Chesnutt – Landing on a Hundred

Näitä levyjä me odotamme -juttusarjassamme arvioimme Cody Chesnuttin uuden studioalbumin julkaisutodennäköisyydeksi 68 prosenttia. Nyt, noin 15 kuukautta jutun julkaisun jälkeen, ilmestyy Landing on a Hundred, seuraaja miehen Headphone Masterpiece -esikoiselle, joka ilmestyi lähes tarkalleen kymmenen vuotta sitten. Komean parran kasvattaneen Chesnuttin levy rahoitettiin Kickstarterin avulla.

Video ei ole enää saatavilla

The Coup – Sorry to Bother You

Poliittisen hiphopin vasenta ja funkimpaa laitaa kyntävä The Coup aktivoituu jälleen levytysrintamallakin. Kerrassaan häikäisevää Pick a Bigger Weapon -albumia seurannut kuuden vuoden hiljaisuus katkeaa Boots Rileyn ja kumppaneiden julkaistessa kuudennen pitkäsoittonsa. Sorry to Bother Youn ovat tuottaneet Riley ja Damion Gallegosin.

Video ei ole enää saatavilla

Calvin Harris – 18 Months

Calvin Harris (jonka oikea nimi on hämmentävästi Adam Wiles) julkaisee odotetun seuraajan Britannia kultaa myyneelle kakkosalbumilleen Ready for the Weekendille, joka piipahti listaykkösenä ja poiki kaksi listaykkössingleä (Dance Wiv Me, I’m Not Alone). 18 Monthsia on pohjustettu jo peräti neljällä singlellä ja ennen levyn ilmestymistä ilmestyy vielä viideskin, Sweet Nothing, jolla laulaa Florence Welch. Levyn muita vierailijoita ovat muun muassa Kelis, Rihanna, Example, Ellie Goulding, Tinie Tempah ja Dizzee Rascal.

Video ei ole enää saatavilla

Ville Leinonen – Camp Crystal Lake

Popin ja avantgarden välillä kivuttomasti sukkuloivan lauluntekijän uusin levy on kesällä 2010 valmistunut äänimaisemateos, joka syntyi keikkamatkojen ja muiden reissujen saaliina. ”Pidän äänimaisemoiden dokumentoinnista ja mielikuvien yhdistelemisestä kaaoksesta järjestelmällisyyteen”, Leinonen kirjoittaa levyn saatteessa.

Video ei ole enää saatavilla

Mando Diao – Infruset

Yli 1,5 miljoonaa kappaletta viittä albumiaan myynyt ruotsalainen kitararockyhtye julkaisee ensimmäisen ruotsinkielisen albuminsa. Infruset perustuu ruotsalaisen runoilijan Gustaf Frödingen (1860–1911) teksteihin. Levyllä yhtye nostaa hattuaan myös Evert Tauben ja Cornelis Vreeswijkin kaltaisten ruotsalaisten lauluntekijöiden suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Soft Moon – Zeros

Eturivin indiepoplevy-yhtiöihin kuuluva Captured Tracks julkaisee toisen studioalbumin sanfranciscolaiselta postpunkyhtyeeltä The Soft Moonilta, joka on kasvanut Luis Vasquezin sooloprojektista viiden hengen kokoonpanoksi. Zerosilla on kymmenen kappaletta, ja albumin on tuottanut Monte Vallier (Young Prisms, Weekend).

Video ei ole enää saatavilla

Tracey Thorn – Tinsel and Lights

Everything But the Girlin laulajana ja Massive Attackin Protection-hitin äänenä tunnettu Tracey Thorn julkaisee joululevyn. Albumilla on muuta uusi kappale sekä nippu covereita muun muassa The Magnetic Fieldsin, Low’n, Randy Newmanin ja Sufjan Stevensin tuotannosta. Levyllä Thornia jeesaavat muun muassa EBTG-puoliso Ben Watt sekä Scritti Polittin Green Gartside.

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & Crazy Horse – Psychedelic Pill

Countryrockin tervaskanto julkaisee jo toisen albuminsa tänä vuonna. Kansanlauluja ja Woody Guthrien kaltaisia legendoja kierrättäneen Americanan jatkoksi ilmestyy Psychedelic Pill, ensimmäinen uusia biisejä sisältävä Crazy Horse -albumi sitten vuoden 2003 Greendalen. Tupla-albumilla on yhdeksän kappaletta, joista kaksi kestää reilun vartin ja kolmas lähes puoli tuntia.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisevat muun muassa Benga, Cee Lo Green, Eeliks:en, Indian Handcrafts, Jeijjo & Nupi, Bo Kaspers Orkester, Jesse Kaikuranta, Neurosis, New Garden Orchestra, Parkway Drive, Pelt, Andy Stott, Riku Torkkeli ja Chad Valley.

Bar/None

66 Halusin pitää Falling Off the Skysta. 1980-luvulla niukalle huomiolle jääneestä voimapopbändistä on ajan myötä tullut siinä määrin apteekinhyllynimi, että vuonna 2012 ilmestyessään uusi levy mahdollistaisi takautuvasti maksettavat karmapisteet. Siihen tämän albumin meriitit eivät kuitenkaan riitä. Muistutuksena Stands for Decibelsin ja Repercussionin nerokkuudesta kuullaan pari ihastuttavaa riffiä ja hienoa melodiaa. Pääosin sävellykset ovat kuitenkin tasapaksuja jankutuksia, joissa haiskahtaa härskiintyneen brittipopin apinointi. Tältä kuulostaa, kun insinööri yrittää takaisinmallintaa The Beatlesin musiikkia kuuntelemalla koko Oasiksen tuotannon. Lisäksi albumi on alusta loppuun miksattu amputaatiolääkärin innolla radiosoittoon soveltuvaksi torsoksi, jossa kaikki äänenkuvan ääripäät on hukattu jonnekin studion lattialle. Yökerhourkujen, lattarikitaran ja elokuvajousien ripottelu lattean tuotannon päälle ei auta kokonaisuutta nousemaan Goo Goo Dolls -kappaletta kiinnostavammaksi musiikilliseksi mätitahnaksi. Lisäksi: en viitsisi kuulla enää yhdeltäkään vanhalta suosikkiyhtyeeltä lyriikoita, joissa rakkauskirjeet on modernisoitu sähköposteiksi. Pyydän, lopettakaa se. Ette ole vielä niin vanhoja. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Garbage – Not Your Kind of People

Stun Volume

66 Minun on vaikea keksiä, miksi kukaan 2000-luvun kasvatti innostuisi Garbagen paluusta. Itse en voi kuitenkaan sivuuttaa yhtyeen viidettä albumia olankohautuksella, niin tiuhaan sen kaksi ensimmäistä levyä pyörivät muinoin soittimessani. Ja tutultahan tämä kuulostaa, monin paikoin hyvältäkin. Terävät kitarat ovat tallella, samoin tummaan luuppimuhennokseen sotkeutuvat rummut ja liisteripinnoitetut kertosäkeet. Shirley Manson sähisee ja syljeksii viehättävästi, kuin osoittaakseen että yhtye viihtyy haastajan roolissa. Intoa sykkivä Not Your Kind of People kuulostaakin levyltä, jonka Garbage on todella halunnut tehdä. Harmi kyllä, latausta on monin paikoin liikaakin. Albumilla on paljon kerroksia, mutta kiusallisen vähän korkeutta. Tyylipohjaltaan rikkaat kappaleet on paketoitu asennemakkaraksi ahtaaseen muovikuoreen, ja katkeamispisteeseen kiristetty tuotantoruuvi syö sävyjä jopa Mansonin laulusta. Jokin levyssä kuitenkin viehättää. Kun Manson huokailee levyn päätösraidalla ”when we’re gone we will remain”, tuntuu lause kontekstistaan irrotettunakin enemmän kuin heitolta. Vanha ystävä on tullut kylään, eikä hänen tarvitse lähteä sittenkään kun sanottava on loppunut. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Giant Giant Sand – Tucson

Fire Records

84 “Good luck suckers, I’m on my way”, Howe Gelb mörisee. Vaihtoehtocountryn ikihonka ei ole kuitenkaan iskemässä pensseleitään Arizonan santaan. Päinvastoin, hän on laajentanut vuonna 1985 perustamansa Giant Sandin kokoonpanoa niin, että sen nimeen on ilmestynyt yksi ”giant” lisää. Samalla hän on toteuttanut pitkäaikaisen unelmansa ja tehnyt uransa kunnianhimoisimman albumin: ”countryrockoopperan” miehestä, joka jättää kotikaupunkinsa ja lähtee etsimään sisäistä kerouaciansa. Tucson (Gelbin kotikaupunki) on yhdeksäntoista kappaleen mittainen matka Yhdysvaltain luoteisosien pölyisissä ja auringonpaahtamissa maisemissa. Tarina etenee luonnikkaasti polveillen alun uhmakkuudesta (bootsit jalassa svengaava Forever and a Day) melankolisten suvantojen (Giant Sandista aikoinaan siinneeltä Calexicolta erehdyttävästi kuulostava Undiscovered Country) ja viettelysten (esimerkillinen Peggy Lee -pastissi Ready or Not, jonka kähisee Lonna Kelley) kautta maaliinsa: Meksikon rajalle, jossa ”harmaantunutta mutta poikamaisen naiivia miestä” odottaa uusi joki (New River) ja uusi kulta (Caranito). Tucson on musiikillisesta traditionaalisuudestaan huolimatta hyvin kiehtova teos, jonka kauneus piilee yksityiskohdissa: Recovery Mission -balladin vähäeleinen lapsikuoro on esimerkiksi sellainen neronleimaus, josta pienten eleiden mestari Kurt Wagnerkin (Lambchop) olisi kateellinen. (Antti Lähde)

Gossip – A Joyful Noise

Columbia

41 Gossipin siirtyminen bluesahtavasta indierockista kohti elektronista tanssipoppia vaikutti sujuvan kivuttomasti: suurta läpimurtoa seuranneella Music for Men -albumilla (2009) oli paljon muitakin ilonaiheita kuin klubikansaa villinnyt Heavy Cross -hitti, ja Beth Ditton esikois-EP (2011) vihjasi aidosti karismaattisen diskodiivan synnystä. Siksi uuden A Joyful Noise -albumin ensimmäinen single Perfect World olikin niin suuri pettymys: hengetön diskopop, jossa ei ollut rahtustakaan Gossipille ominaista särmää. Valitettavasti Perfect World ei ollut vain työtapaturma, vaan sama ponnettomuus vaivaa koko albumia. A Joyful Noise pettää joka rintamalla: sävellykset ovat Don’t Playta lukuun ottamatta heikkoja tai mitäänsanomattomia ja lyriikat kautta linjan surkeita (”Just had your hair done, but when I ask you for the rent / Poor little rich girl, you don’t know where the money went”). Ditton laulukin on kummallisen voimatonta määkinää, eikä Xenomanian Brian Higginsin tuotanto tunnu istuvan kokonaiskuvaan sitten millään. Kakkossingle Move in the Right Direction sentään pumppaa innostavasti – kiitos tuottajanero Fred Falken – eikä Get Lostin kertosäkeen house-pianoihin voi olla rakastumatta, mutta käteen jää niin paljon yhdentekevää bulkkipoppia, ettei A Joyful Noiseen halua parin kuuntelukerran jälkeen enää tarttua. Floppi? Varmasti Yhdysvalloissa (#100) ja Iso-Britanniassa (#47), mutta ei missään tapauksessa Keski-Euroopassa, jossa albumi on noussut listakärkeen niin Sveitsissä (#1), Saksassa (#2) kuin Ranskassakin (#3). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ladyhawke – Anxiety

Modular

52 Nyt harmittaa. Phillipa ”Pip” Brownin eli Ladyhawken esikoislevy oli kolme vuotta sitten yksi tuoreen vuosituhannen sähköisimmistä poplevyistä, jonka jokainen kappale oli koukuttavaa purkkaa. 1980-luvun estetiikalla flirttailleen, sensuellia ahdinkoa huokuneen esikoisen jälkeen Ladyhawke palaa keskinkertaisella teoksella, jolla yhdentekevien jollotusten välistä pilkahtaa välillä se kiihko, kaipaus ja tyylitaju, jota esikoisella tarjoiltiin ähkyyn asti. Brownin äänessä on edelleen samaa erotiikalla ladattua haikeutta, ja biisit ovat kyllä sinällään ihan kivaa peruspoppia, mutta niistä valtaosa vaivaa tavanomaisuus ja soundimaailman yhdentekevyys. Kappaleissa on aiempaa enemmän perinteisen kitarapoppin kaikuja, ja niiden tempo on laskenut esikoisen vimmasta, mutta sovituksellisia koukkuja tai omaperäisiä sävellyksiä ei levylle ole saatu. Vaikka Anxietyn nimikkokappale on ihan tarttuva ralli ja sitä seuraava Cellophane erottuu kokonaisuudesta jylhän 1990-lukulaisittain surisevana balladina, on tämä eittämättä tylsin kuulemani pop-levy aikoihin. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Metric – Synthetica

Metric Music

76 Metricissä on kaikki ainekset “täydelliseksi” popyhtyeeksi, mutta vielä viidennellä albumillaankaan se ei pääse helmasynnistään eroon. Liian usein, kuten kanadalaisyhtyeen viidennen albumin nimikappaleessa, sen sinänsä napakka, dynaaminen ja virtaviivainen kitarapop laimenee mitäänsanomattomaksi ja särmättömäksi rallatteluksi, joka on lähempänä The Soundsia tai Republicaa kuin priimakauden Blondieta tai muita new wave -suuruuksia. Syntheticalla Metric kuitenkin useimmiten onnistuu ja parhaimmillaan, kuten Arcade Firen (tai Jori Sjöroosin yhtyeiden) pakahduttavaa mahtipontisuutta tavoittelevilla Breathing Under Waterilla ja Speed the Collapsella, jopa yltää lähelle todellista suuruutta. Karismaattinen laulaja Emily Haines on yksipuolisuudestaan huolimatta yhä yhtyeen ehdoton valttikortti. The Wanderlustilla hän saa duettokumppanikseen ankeasti märisevän Lou Reedin; vastaavia hämmennyksiä Metriciltä toivoisi enemmänkin. Kotimaassaan Kanadassa Metricin levyt ovat myyneet kultaa tai jopa platinaa – ja niin myynee Syntheticakin. Muun maailman on vaikea kuvitella lankeavan yhtyeen pauloihin tälläkään kertaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Variety Lights – Central Flow

Fire Records

67 Myydäkseen tämän albumin levykaupan nörtti kirjoittaa kannen Post-it-lappuun: ”David Baker, ex-Mercury Rev”. Psykedeelisen mumisijan paluuta on odoteltu kauan. Se Revin oikea ja alkuperäinen solisti on viettänyt 16 vuotta hiljaiseloa. Vuoden 1994 sulkeutuneen The World -albumin jälkeen nauhoituksia on syntynyt ainoastaan pöytälaatikkoon. Aisaparinaan Syd Barrettin mieleen tuovalla erakolla on uudessa projektissaan syntetisaattoriharrastaja Will MacLean, jonka luomat äänimaisemat ovat lopulta saaneet artistin ulos kuorestaan. Bakerin mukaan MacLeanin musiikki on sitä, mitä hän taustalleen eniten kaipaa: kaaosta. Kuulijalle tuo kaaos valitettavasti antaa vaikutelman väkinäisestä raapustelusta. Invisible Forestin ja Establishmentin kaltaisissa kappaleissa Bakerin ääni saa edelleen aikaan kylmiä väreitä selkäpiissä, mutta kaipaisi taustalleen muutakin kuin luonnosmaista ja hahmotonta elektronimusiikkia. Central Flow on kuumeinen, aurinkoontuijottelun häikäisevissä jälkikuvissa kummitteleva, turhan hajanainen kokonaisuus. Baker sentään työskentelee jo seuraavan projektinsa parissa, jonka myötä hän toivottavasti avaa vuosien mittaan kertyneitä arkistojaan. (Joni Kling)

Neil Young & Crazy Horse – Americana

Reprise

73 Neil Youngin diskografia on ensisijaisesti kokonaistaideteos ja vasta toissijaisesti kokoelma levyjä ja lauluja. Niinpä on yhtä loogista kuin hämmentävääkin, että mies päätyy purkittamaan Crazy Horsen kanssa levyllisen Clementinen ja Oh Susannah’n kaltaisia americana-standardeja – ja päättää albumin God Save the Queeniin. Kuten odottaa sopii, laulujen alkuperäisversiot ovat tavoitettavissa vain sanojen ja hajanaisten melodiateemojen kautta. Monin paikoin Young tovereineen on peukaloinut laulut täysin omannäköisikseen. Levyltä huokuu jamisessioiden puolivillainen tunnelma, mutta samalla pakoton viitekehys siivittää Crazy Horsen mainioon iskuun. Youngin tuotannon terävimpään kärkeen Americana ei toki kapua, mutta räpsäyttää sormille tervetulleen sähköiskun jostakin aikojen takaa, suoraan sydämestä. Levy on soitettu tunteella ja rakkaudella, huumorillakin, ja Young tuntuu olevan sen parissa paremmin selvillä päämääristään kuin muutamalla viimeisimmällä bändilevyllään. Niinpä en ihmettelisi, vaikka kätketyn kauneuden ja hataran harmonisuuden siivittämä Americana kasvaisi kiinteäksi osaksi alkaneen kesän taustanauhaani. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Monipuolinen Linda Ronstadt.

Punkin rysähtäessä läpi popmaailman porteista 1970-luvun lopulla se yllätti useimmat vanhan kaartin rocktähdet housut kintuissa. Lihavat vuodet tropiikin auringossa pöhöttyneitä levyjä tehden tai eeppiset stadionegotripit olivat kertaheitolla ohi.

Suurin osa näistä usein alle nelikymppisistä has-beeneistä vetäytyi kartanoihinsa murjottamaan, mutta jotkut veteraanit lähtivät rohkeasti tunnustelemaan uutta ja outoa maaperää. Tulokset eivät aina olleet loistavia, mutta useimmiten vähintäänkin kiinnostavia. Tulipa joistakin näistä veteraanien uutta aaltoa, punkia, post punkia ja aikansa tuoretta tanssimusiikkia kanavoivista albumeista oikeita klassikoitakin. Tässä kymmenen sellaista, tänään viisi ja huomenna loput.

#10 Billy Joel – Glass Houses (1980)

“Don’t waste your money on a new set of speakers,
You get more mileage from a cheap pair of sneakers.
Next phase, new wave, dance craze, anyways
It’s still rock and roll to me”

Billy Joel saattoi kappaleellaan It’s Still Rock and Roll to Me pilkata uuden aallon hipstereitä, mutta tämän uuden jäntevämmän ja yksinkertaisemman musiikin ansiosta hän innostui Glass Houses -levyllään karsimaan sävellyksistään turhan läskin ja löytämään niiden kirkkaimman popytimen. Aikaisemmin lähinnä pehmorockballadeistaan, kuten Honesty, She’s Always a Woman, Piano Man ja Just the Way You Are tunnettu Joel oli pahimmillaan lähes sietämättömän teennäinen, melodramaattinen ja pöyhkeä. Glass Housesilla hän keskittyi simppeliin rockiin ja lopputuloksena oli nasevia uuden aallon muovaamia rock-kappaleita, kuten You May Be Right, It’s Still Rock and Roll to Me, I Don’t Want to Be Alone, Sometimes a Fantasy ja All for Leyna. Teennäisyydestä Joel ei aivan onnistunut pääsemään eroon, mutta tarttuva ja iskevä Glass Houses oli joka tapauksessa kevyesti hänen uransa paras levy.

Ennen: Honesty

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: It’s Still Rock and Roll to Me

Video ei ole enää saatavilla

#9 Linda Ronstadt – Mad Love (1980)

1960-luvun lopulla Stone Poneys -yhtyeessä aloittaneesta Linda Ronstadtista oli 1970-luvun kuluessa tullut yksi kantrirockin sekä hienoimmista että suosituimmista tulkitsijoista. Ronstadtin suosio ei ollut laskemassa, vaan lakipisteessään, kun hän päätti kokeilla siipiään uuden aallon rockin ja power popin parissa. Taiteellisesti levoton Ronstadt oli jo edellisellä Living in the USA -levyllään versioinut Elvis Costellon Alisonin. Mad Lovelle hän levytti kolme Elvis Costellon sävellystä, kolme kappaletta The Creatonesilta, jonka laulaja-kitaristi Mark Goldenberg myös soitti levyllä, ja pari 1960-luvun klassikkoa, jotka hän esitti riemukkaan blondiemaisella tyylillä. Sellaisilla kappaleilla, kuten How Do I Make You?, I Can’t Let Go ja Girls Talk Ronstadt oli vastustamattoman pop. Hitureilla, kuten Costellon Party Girlillä ja Goldenbergin Justinella hän puolestaan osoitti olevansa yksi aikansa hienoimmista tulkitsijoista.

Ennen: I Can’t Help It If I’m Still in Love with You

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: How Do I Make You?

Video ei ole enää saatavilla

#8 Ronnie Spector – Siren (1980)

Vaikka Ronnie Spectorin The Ronettesin kanssa tekemillä tyttöbändiklassikoilla oli suuri vaikutus Ramonesin ja New York Dollsin kaltaisiin punkpioneereihin (ja sitä kautta lähes kaikkeen punkiin), oli Spector 1970-luvun loppupuolella tuuliajolla. Väkivaltainen avioliitto The Ronettes -klassikot(kin) tuottaneen Phil Spectorin kanssa oli päättynyt viimein eroon vuonna 1974, mutta Ronnien musiikkiura oli raunioina. Sairaalloisen mustasukkainen Phil ei ollut päästänyt vaimoaan edes ulos kartanostaan, saati sitten levytysstudioon. Poikkeuksena oli vain George Harrisonin kynäilemä single Try Some, Buy Some / Tandoori Chicken vuodelta 1971.

Erottuaan Spectorista Ronnie pääsi viimein käyttämään vaikuttavia laulutaitojaan ensin cover-versiolla Billy Joelin Say Goodbye to Hollywoodista, jonka taustalla soitti Bruce Springsteen & The E Street Band ja kolmisen vuotta myöhemmin täyspitkällä Sirenillä. Levyn tuotti 1960-luvulla vallankumouksellisesti omia soittimiaan soittaneen tyttöbändi Goldie & The Gingerbreadsin ex-vokalisti Genya Ravan, joka oli 1970-luvun lopulla päätynyt tuottajaksi New Yorkin punkpiireihin ja oli vastuussa muun muassa Dead Boysin klassisen Young, Loud and Snottyn soundeista.

Ravan oivalsi, että Spectorin New Yorkin katujen makuinen laulutyyli ja energinen tyttöbändipop olivat kuin tehty rakkausavioliittoon punkin kanssa ja niinpä Sirenillä soittivat muun muassa Dead Boys -kitaristi Cheetah Chrome sekä Mink Devillen ja Johnny Thudersin Heartbreakersin jäseniä. Albumin avainraita on versio Ramonesin Here Today, Gone Tomorrowista, mutta myös sellaiset kappaleet, kuten Tonight, Boys Will Be Boys, Hell of a Nerve ja Let Your Feelings Show saavat toivomaan, että Spector olisi saanut enemmän aikaiseksi 1980-luvulla. Hänen seuraavaa levyään saatiin odottaa seitsemän vuotta, ja sen jälkeen tahti on ollut yhtä verkkaista.

Ennen: The Ronettes – You Baby

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Here Today, Gone Tomorrow

Video ei ole enää saatavilla

#7 Neil Young – Trans (1982)

Neil Young on aina osannut muuttua aikojen mukana. Hänen levoton muusansa on vienyt hänet folkrockista kantrirockiin ja rennosta laulaja-laulunkirjoittajasoundista punkin kautta ”grungen isoisäksi”. 1980-luvulla hänen monipuolisuutensa kuitenkin vaikutti lähinnä suunnattomuudelta. Geffen jopa haastoi Youngin oikeuteen ”tyylillisesti epäedustavien” levyjen tekemisestä. Youngin Geffen-aikojen aloittanut futuristisen synteettinen Trans saattaa hyvinkin olla hänen kiistellyin levynsä. Vaikka se ei ole läheskään täydellinen, eikä se todellakaan ole edustava esimerkki Youngin musiikista, on se kuitenkin rohkea ja yllättävä levy, jolta löytyy muutama todellinen Young-klassikko. Little Thing Called Loven ja Like an Incan perinteisen kitararockin väliin on piilotettu sellaisia kiehtovan kauniita vocoder-efekteihin ja syntetisaattoriusvaan upotettuja elektronisia popkappaleita, kuten tanssittava Computer Age, devomainen We R In Control ja leijaileva Transformer Man.

Ennen: After the Gold Rush

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Transformer Man

Video ei ole enää saatavilla

#6 Rod Stewart – Tonight I’m Yours (1981)

Harva on pudonnut kriitikkojen silmissä niin kovaa ja korkealta kuin ”Rod the mod”. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa hän teki hienoja juurevia rock-levyjä sekä soolona että The Facesin kanssa, mutta vuosikymmenen lopulla hän suolsi ulos toinen toistaan laimeampia, tosin kaupallisesti menestyviä levyjä. Tonight I’m Yoursilla Stewart heräsi hetkeksi sitä edeltävien levyjen kokaiinin tahmeasta disco-rock-horroksesta ja päätti kokeilla muodikkaita uuden aallon soundeja. Haikean kauniilla Young Turksilla ja tarttuvasti nakuttavalla Tonight I’m Yours (Don’t Hurt Me):lla hän onnistui paremmin kuin hyvin. Vaikka versio Bob Dylanin Just Like a Womanista on hirveähkö ja Never Give Up on a Dream Stewartin suusta naurettavan falski, on Tonight I’m Yours hauska, raikas ja iskevä levy. Se tulisi olemaan myös Stewartin viimeinen oikeasti hyvä sellainen.

Ennen: Handbags and Gladrags

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Young Turks 

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Neil Young 07.08.2008 Hartwall Areena, Helsinki.

Helmilevyt

69 Karhumaurin tarinat ovat yhtä kuin nurmikolla makoileminen heinänkorsi suussa ja kädet pään takana. Oikeastaan jokainen biisi pyrkii luomaan huolettoman tunnelman, jossa kaikista elämän epäolennaisuuksista muodostuukin onnellisuus. Karhumaurin esikoisesitys on ilmeisesti tehty olohuoneessa kalsarit jalassa sunnuntaiaamuna. Kattilarummut tosin puuttuvat. Sapluuna on mies, kitara ja b-tai c-osassa mukaan ilmestyvä taustaorkesteri. Sovituksia lienee tehty studiossa, ainakin olen kuulevinani. Mitään taivaallista yhteensoittoa tämä ei ole, mutta tuskin sitä on haettukaan. Tuotannon nuhaisuus toisaalta sopii Maurin meininkiin, toisaalta siellä täällä biisi ei oikein jaksa kantaa loppuun saakka. Saimaalla vietetty päivä biisin aiheena ja kertosäkeenä melkein karkoittaa kuuntelemasta loppulevyä. Hyvää Karhumaurissa on kuitenkin se, ettei lyriikka kaikesta subjektiivisuudestaan huolimatta ala missään kohdin vituttaa. Kai tämä on sitten karheaa indiepoppia niihin sata ihmistä vetäviin pikkukuppiloihin. Ei mene voimasoittoon, mutten tätä Huuto.netiinkään vielä pistä. (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla

Mercury Rev – Deserter’s Songs Instrumental

Excelsior Melodies

61 Syyskuussa 1998 ilmestynyt Deserter’s Songs merkitsi käännettä Mercury Revin uralla. Sekavien levyjen ja huuruisen elämän ryvettämä yhtye ryhdisti sitä tehdessään rivinsä ja loi alkuperäisbasistinsa David Fridmannin tuottamana äänimaiseman, jossa vaihtoehtorockin jäljet peittyivät elokuvamaiseen epiikkaan. Sointi oli niin vahvaa ja ilmaisuvoimaista, että sekä yhtye että tuottaja jalostivat siitä itselleen tavaramerkin. Nyt merkkipaalua kunnioitetaan täyspitkällä instrumentaalireplikalla. Laulusta riisuttu albumi soi kuulaasti, kenties alkuperäistäkin visuaalisemmin. Levyn äänipatja on pehmeä ja kerronnallinen. Vaikka jälki on odottamattoman nautinnollista, soiton rikkumattomuuteen kaipaa inhimillisiä säröjä. Kiinnekohdattomaksi silottunut levy osoittaa kappaleiden persoonan rakentuneen sittenkin laulun kautta. Niinpä instrumentaaliversiolle voi lupailla lähinnä kuriositeettiarvoa, vaikka sen ymmärtää samalla ylvääksi tiivistelmäksi yhtyeen ja Fridmannin pohjimmaisesta visiosta. (Hannu Linkola)

Moby – Destroyed

Mute Records

40 Tätä levyä tullaan karsastamaan kahdesta syystä: se on Mobyn tekemä ja kuulostaa leimallisesti Mobylta. Artistin hyvät ja huonot puolet löytyvätkin sen kummemmin etsimättä. 1990-luvulle palautuva utuinen konepop kuulostaa vuoroin nostalgiselta, vuoroin aikansa eläneeltä. Albumin estetiikka tuo mieleen kliinisen ja onton suurkaupunkiutopian, mutta parhaiden hetkien haikea taustavire kertoo jostakin paljon inhimillisemmästä. Moby paljastaa levyn syntyneen unettomina hotelliöinä muun maailman nukkuessa. Väsynyt eristyneisyys välittyy eteerisenä ja irrallisena sointina, jota Moby juonellistaa levyn yhteydessä jaettavalla valokuvakirjalla. Virttyneiden jousien varaan rakentuvassa kokonaisuudessa on paljon kliseitä ja aivan liikaa kestoa, mutta olisi kohtuutonta väittää, etteikö levy kertoisi myös tekijänsä ammattitaidosta. Hetken aikaa, ennen kuin ilmaisun loputtomuus kääntyy itseään vastaan, levy vihjaa voivansa tarjota aamuauringon kaltaista lohtua yön tylppään yksinäisyyteen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tom Vek – Leisure Seizure

Island

59 Tom Vekin esikoisalbumi We Have Sound (2005) oli julkaisuvuotensa ilahduttavimpia lofi-pop-herkkuja. Sen ilmestymisen jälkeen Vek katosi kuin maan nielemänä. Kun lontoolaisen ihmelapsen kakkosalbumin nyt vihdoin ilmestyy, on hän ehtinyt varttua jo 30-vuotiaaksi. Leisure Seizure on pettymys; ei sen takia, että se on melodisesti ja laulullisesti yhtä köyhä ja maneerinen (Vek ei laula ”aroused” vaan markesmithmäisesti ”aroused-ah”) kuin We Have Sound, vaan sen takia, ettei uutta studiota vuosikaudet väkertänyt Vek ole keksinyt soundillisesti mitään uutta. Kitarat ovat Leisure Seizurella sivuosassa ja päärooleissa kuullaan analogisyntikoita ja kulmikkaita rytmejä, joiden väkinäisyys ja svengittömyys torpedoi levyn kappaleista useamman kuin kolme. Tom Vek paljastuu köyhän ja yhden miehen Tv on the Radioksi ja jättää lunastamatta kuuden vuoden aikana kasautuneet odotukset. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

YACHT – Shangri-La

DFA

62 YACHT onnistuu neljännellä albumillaan huomattavasti paremmin kuin hämmästyttävän positiivisesti vastaanotetulla See Mystery Lightsilla (2009), mutta duoksi (tuottaja Jona Bechtolt ja laulaja Claire L. Evans) vakiintunut portlandilaisyhtye ei edelläänkään löydä luontevaa jalansijaa listapopin, new waven ja kokeellisemman elektronisen musiikin kolmiossa. Hektinen singlebiisi Utopia esimerkiksi on varsin hyvä ralli, mutta uhkaa jämähtää ei-kenenkään maalle: toisaalta liian muovista noustakseen esikuviensa Devon ja The B-52’sin tasolle, toisaalta liian rämisevää ja epämääräistä pystyäkseen kilpailemaan Ting Ting Tingsin ja New Young Pony Clubin kaltaisten sliipattujen aikalaistensa kanssa. Yachtin läpitunkeva amatöörimäisyys on pikemminkin rasittavaa kuin sympaattista. Oireellista onkin, että bändi on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa joltain muulta kuin itseltään – milloin Metronomyltä (One Step), milloin LCD Soundsystemiltä (Paradise Engineering). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neil Young & the International Harvesters – A Treasure

Reprise
81 Neil Young jatkaa aarrejahtia arkistoissaan hyvällä menestyksellä. Tällä kertaa miehen käsiin on tarttunut nauhoja vuosien 1984 ja 1985 Yhdysvaltain-kiertueelta, jonka hän teki The International Harvesters -kokoonpanon kanssa. Pitkän linjan countrymuusikoista koostuva yhtye on hurjassa iskussa ja patistaa Youngin tulkitsemaan laulut täydellä sydämellä. Retkue osaa tyylilajinsa kaikki kikat, eikä yritäkään viedä kappaleita liian kauas juuriltaan. Perinteiden suvereenista hallinnasta huolimatta orkesteri on kiinnostavimmillaan silloin, kun se lähtee seikkailemaan sähköisemmän ilmaisun pariin. Niinpä kansilehtiseen painetussa keikka-arviossa kehuttua Powderfingeria huomaa kaipaavansa enemmän kuin muutamaa mukaan kelpuutettua kappaletta. Mestarillisen soiton ja kiinteän tunnelman lisäksi albumin täkyinä ovat viisi aiemmin julkaisematonta raitaa, joista jokainen puoltaa paikkaansa. Erityisesti levyn päättävä, hyytävän hieno Grey Riders osoittaa yksinäänkin albumin nimen perustelluksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Nyt kävi näin.

Mistä on suomalainen rock-festivaali tehty? Hyvästä meiningistä, koleista öistä, humalahakuisesta juomisesta, hassuista hatuista ja – viime hetken peruuntumisista.

Joka kesä joltain isolta festivaalilta peruu joku iso nimi. Jos se tapahtuu aivan viime tipassa, kuten Jónsi viime vuonna Flowssa, ei tilalle ehditä hankkia ketään, jolloin festivaali paikkaa puutosta aikataulumuutoksin.

Esimerkiksi, kun Pearl Jam perui Ruisrockin 1992, siirrettiin sen paikalle päälavalle kaikista maailman bändeistä Poverty Stinks. Se vitutti. Flowssa 2010 perunutta Jónsia paikkasi erinomaisen keikan heittänyt Caribou. Se ei niin vituttanut.

Pääsääntöisesti viime hetken peruuntumiset kuitenkin vituttavat aina. Erityisen paljon ne tekevät sitä, kun festivaalin tilalle järjestämä yhtye/artisti on aivan jotain muuta kuin se, jota on tullut paikalle katsomaan.

Nuorgam esittelee viisi karuinta Suomi-festareiden peruuntumista ja niiden korvaajaa.

5. The Coral –> Maj Karma (Provinssirock 2003)

Kaverikuvassa Maj Karma ja The Coral. Kuvaa manipuloitu. (Kuva: Denisse Islas)

Kesällä 2003 The Coral oli yksi englantilaisen kitararockin kuumimmista nimistä. Tieto siitä, että liverpoolilaisyhtye esiintyisi Törnävänsaaressa vain reilu kuukausi ennen odotetun kakkosalbuminsa Magic & Medicinen julkaisua, sai kaikkien vähänkään brittipoppia seuraavien mahlan juoksemaan, Antti Lähde muistelee ja muistelee lisää:

”Sama porukka odotti kieli pitkällä myös Junior Seniorin Suomen-ensi-iltaa. Tanskalaisen popkummajaisen Move Your Feet -single oli kuumaa kamaa indiediskoissa ja kuulosti etukäteen ajatellen vahvalta ehdokkaalta festivaalikesän Viralliseksi Teemabiisiksi.

Sitten väliin tulivat ”promootioesteet” (The Coral) ja ”logistiset ongelmat” (Junior Senior) – ja molempien bändien tiedotettiin peruuttaneen keikkansa. Ilmeisesti pettymyksen maksimoidakseen Provinssirock päätti hieroa karkeaa merisuolaa poppareiden vielä vuotaviin haavoihin ilmoittamalla yhtyeiden korvaaviksi esiintyjiksi kotimaisen indiepopskenen kaksi kärkinimeä: Maj Karman ja Peer Güntin.”

4. Neil Young –> Kolmas Nainen (Provinssirock 1997)

Neil Youngin Provinssi-peruutus on Suomen kaikkien aikojen kuuluisin viime hetken festariperuuntuminen. Tuhannet paikalle saapuneet Neil Young -fanit tulevat ikuisesti muistamaan syyn, jonka takia Neil Young perui. Niilo leikkasi sormeensa haavan tehdessään voileipää.

Youngin tilalle Provinssirock hankki pikavauhtia tuolloin jo lopettaneiden kirjoihin merkatun Kolmannen naisen. Se oli ihan ok paikkausyritys. Youngissa ja Kolmannessa naisessa on yhtä paljon samaa kuin ruutupaitoihin pukeutuvissa maajusseissa ja indienörteissä – eli jotain, mutta ei todellakaan riittävästi.

Neil Youngin seuraavaa Suomen-keikkaa saatiin odottaa neljä pitkää vuotta.

3. OutKast –> Ultra Bra (Provinssirock 2001)

Weezer, Tool, Manicsit, The Soundtrack of Our Lives… Vuonna 2001 Provinssirockin line-up oli erinomainen. Lähes täydellisen – sen ajan mittapuulla – siitä olisi tehnyt, jos perjantai-illan olisi päättänyt sinne buukattu esiintyjä, edellisenä vuonna loistavan Stankonian julkaissut, Erykah Badusta kertovalla Ms. Jackson -megahitillään listat valloittanut OutKast.

Mutta ei. OutKast perui. Syy: André 3000:n munuaisvaivat. Näinä Timo Jutilan nilkkatulehdusaikoina syy kuulostaa hyvin, hyvin epäluotettavalta.

Perjantain pääesiintyjäksi Provinssi pestasi pikavauhtia hiphop-kansan suosikkiyhtyeen Ultra Bran. Suuri festivaalikansa ei muutosta pistänyt pahakseen, sillä Ultra Bra oli tuolloin yksi Suomen suosituimpia esiintyjiä ja viimeisellä festarikesällään.

Mutta kumman haluaisit nyt sanoa nähneesi livenä, OutKastin vai Ultra Bran?

Kuten tästäkin jutusta voi huomata, niin kuin niin monta kertaa muulloinkin, vuosi oli Provinssille epäonninen. Samana vuonna perui myös Muse, jonka tilalle buukattiin My Vitriol, joka perui ja jota lopulta paikkasi Kemopetrol.

2. Amy Winehouse –> Sturm und Drang (Provinssirock 2007)

Sturm und Dranghouse. Kuvaa ei ole manipuloitu. Eikun, on sitä. (Kuva: Denisse Islas)

Ja taas Provinssirockia kohdannut vastoinkäyminen. Juha Merimaa raportoi:

”Vuoden 2007 piti olla naisten vuosi Provinssissa. Perjantaina esiintynyt Tori Amos jäi kuitenkin etäiseksi ja lauantain Patti Smith uhrasi liikaa keikastaan yhdentekevän Twelve-cover-levynsä materiaaliin.

Varsinainen pettymys odotti kuitenkin sunnuntaina, kun festariportteihin aamulla teipatut ilmoitukset kertoivat Amy Winehousen peruneen keikkansa.

Ihan puskista ilmoitus ei tullut. Winehouse oli tuolloin jatkuvasti otsikoissa sekoiluistaan ja tehnyt useamman no-shown jo aiemmin. Nyt oli kuitenkin vakuuteltu viimeiseen asti, että keikka todella tapahtuisi. Amyn kerrottiin saapuneen seurueineen Suomeen, mutta lopulta lääkäri oli kieltänyt laulamisen kurkkukivun vuoksi.

Uskokoon ken tahtoo. Ainakaan yhtään näköhavaintoa Amysta Suomessa ei koskaan päässyt lehdistöön asti. Myöhemmin asiaa muistellessaan myös Selmun edustaja arvioi, ettei soultähti päässyt Kööpenhaminaa lähemmäs Seinäjokea.

Kireällä aikataululla korvaajaksi haalittiin vaasalaisten heviteinien Sturm und Drang. En käynyt katsomassa. (Minä kävin. Sympatiat poitsuille, mutta kyllä lähinnä itketti. –vast. toim. huom.)

Illalla esiintyneen Scissor Sistersin keikalla veistä vielä kierrettiin haavassa. Laulaja Jake Shears ilmoitti yllätysesiintyjästä: neiti Amy Winehouse nousisi kohta heidän kanssaan lavalle.

Yleisön epäuskoista kohinaa seurasi kuitenkin punchline: ’Valitettavasti neiti Winehouse onkin kipeä. Olemme todella pahoillamme, mutta joudutte nyt tyytymään meihin’, Shears piruili.

Arvaa naurattiko.”

1. Dream Theater –> Suurlähettiläät
(Nummirock 1995)

No nyt on tuimaa äijää tarjolla! (Kuva: Denisse Islas)

Kuvittele, että olet suomussalmelainen progemetallin ystävä, joka on ajanut autossa seitsemän ja puoli tuntia, 530 kilometriä, päästäksesi juhannuksenviettoon keskelle Etelä-Pohjanmaata, keskelle ei-mitään, vain siksi, että siellä esiintyy suosikkiyhtyeesi Dream Theater.

Ja kun pääset paikalle, sinulle ilmoitetaan, että ei, James, John, John ja Mike eivät ole täällä, mutta meillä on JUSSU! Kyllä, näin on käynyt: kun Dream Theater on perunut, sitä paikkaamaan on tullut SUURLÄHETTILÄÄT.

Voi olla, että silloin päässäsi ovat soineet Suurlähettiläiden sen vuoden jättihitin Kuka pysäyttäisi kellot kertosäkeen sanat ”kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää” ja olet toivonut, että olisit pysynyt kotona.

”Once I thought I saw you in a crowded hazy bar /
dancing on the light from star to star”

Like a Hurricane ei ole suinkaan ainoa Neil Youngin 1970-luvulla kirjoittama klassikko. Siitä huolimatta se tuntuu jotenkin erityiseltä, Crazy Horsen magnum opukselta.

Kappale nauhoitettiin Zuman ilmestymisen aikoihin marraskuussa 1975, mutta Young panttasi sitä lähes kaksi vuotta, kunnes se julkaistiin American Stars ’n Barsilla.

Kappaleen lojuessa hyllyllä Young hankkiutui Crazy Horsensa kanssa huikeaan vireeseen. Like a Hurricane summaakin koko sen muotokielen, joka yhtyeelle kehittyi noina vuosina: kahdeksan minuutin tinkimätöntä esitystä kantaa romuluinen rytmiryhmä, oudolla tavalla vetoava sävel ja – no – hirmumyrskyn lailla riehuva kitara.

Soundin Olli Haavisto summasi kappaleen elementit aikalaisarviossaan täsmällisesti: ”Jälleen mahtavaa ’väärinsoittoa’, epätoivoisesti sävelmän koukeroita seuraavaa laulua ja tukeva komppi”.

Huima soitanta ja vaikuttavalla tavalla suurpiirteinen ulkoasu ovat jättäneet kappaleen tunnustuksellisuuden varjoonsa. Kuitenkin Like a Hurricane on melodialtaan ja sanoituksiltaan yksi kauneimpia Youngin kirjoittamia rakkauslauluja. Youngin toisinaan esittämät akustiset versiot konkretisoivat sen herkän sanoman.

Vaikka laulussa jää epäselväksi, onko tarinan loppu onnellinen, tuntuu sen riveiltä löytyvän valtava tunnelataus ja tukku avomielisyyttä:

”I am  just a dreamer, but you are just a dream /
You could have been anyone to me /
Before that moment you touched my lips /
That perfect feeling when time just slips /
Away between us on our foggy trip”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Like a Hurricane on kiinnostanut myös muita muusikoita. Etenkin countryn ja americanan kanssa veljeilevät artistit ovat ottaneet laulun omakseen. Brittiläinen The Mission on puolestaan osoittanut viisun taipuvan myös ehdaksi goottirockiksi. Kappale on kuulunut monenlaisina versioina myös Youngin omaan keikkasettiin. Onkin vaikea kuvitella, että tämä puhuri tyyntyisi koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Janina oli nuorempana Suomen kovin Kelly Family -fani.

(Nuorgamin sisäisen sekaannuksen vuoksi RKP:tä edustaa tässä juttusarjassa kaksi ehdokasta.)

Janina Mackiewicz, 27, konsultti, RKP (157 – Helsinki)

www.janina2011.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Uskalla olla.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Tässä on muutamia suosikkiartistejani, ja nämä biisit kuvaavat eri tunnetiloja ja muistoja.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Suosittelen listaa kaikille, jotka haluavat fiilistellä tai vaipua pohdiskelutilaan.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Musen Unintended. Olen suuri Muse-fani, ja tämä kappale koskettaa aina syvästi, koska siinä on tunteet vahvasti mukana. Muistan vielä heidän keikallaan Helsingissä miten kauniilta kappale kuulosti livenä. Voin kuunnella kyseistä kappaletta uudestaan ja uudestaan ja laulaa mukana.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, mitä ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Hih, kyllä. Olin joskus pienenä varmaan Suomen suurin Kelly Family -fani, ja vannoin silloin, että heidän kappaleensa I Can’t Help Myself pysyisi aina suosikkinani.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen paljon musiikkia, harvemmin tosin radiosta. Aina kun olen kotona, pistän musiikkia soimaan. Ystäväpiiriini kuuluu paljon musiikin harrastajia ja intoilijoita, joten musiikin kuuntelu on syvästi iskostunut myös minuun. Lenkille en voi mennä ilman musiikkia ja lenkkimusiikkina toimii mahtavasti Gaslight Anthem, jonka yksi biisi myös löytyy listaltani.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Olen aivan hurahtanut Museen. He soittavat loistavasti sanoitettua ja sovitettua musiikkia sekä ovat fantastisia live-esiintyjiä. Varmana kakkosena tulee Radiohead, joka yhdistää minut niihin henkilöihin joiden kanssa olen jakanut ilot ja surut.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Ystävieni muodostama Carmen & The Devil -duo. He soittavat amerikkalaista folkin inspiroimaa musiikkia, ja uskon, että heistä vielä kuullaan paljon.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”En ole nyt pitkään aikaan ostanut, mutta yleensä ostan cd-levyjä. Ostan siksi, että pidän musiikista, ja haluan tukea artistia. Kannatan varsinkin kotimaisten pienempien bändien levyjen ostamista.”

Spotify vai iTunes?

”Nykyään Spotify”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Kävin viimeksi kolmisen viikkoa sitten vuoden naistulokas-Emmalla palkitun Yonan keikalla Korjaamolla Helsingissä. Yleisö oli mukavasti mukana, ja pidin Yonan spontaanista ja herkästä esiintymistavasta.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Kisa jatkuu edelleen.”

Janina Mackiewiczin soittolista

1. Muse – Unintended
2. The Killers – Mr. Brightside
3. The White Stripes – Seven Nation Army
4. Patrick Wolf – The Magic Position
5. Neil Young – Heart of Gold
6. Green Day – Good Riddance (Time of Your Life)
7. Amy Winehouse – Back to Black
8. The Gaslight Anthem – The ’59 Sound
9. Radiohead – Karma Police
10. Chisu – Miehistä viis!

Kuuntele Janina Mackiewiczin soittolista.