<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Mummypowder</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/mummypowder/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=6.9.4</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/m/u/m/mummypowderjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/m/u/m/mummypowderjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#102 Mummypowder – Don&#8217;t Hold Your Breath (2004)</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/102-mummypowder-dont-hold-your-breath-2004/</link>
    <pubDate>Sun, 10 Jun 2012 08:00:27 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=28797</guid>
    <description><![CDATA[Mummypowderin musiikin hienojännitteisyys on tulos kirjaston musiikkiosastolla, divarin pahvilaatikoiden ja levysoittimen äärellä vietetyistä tunneista.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img fetchpriority="high" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-29049" class="size-full wp-image-29049" title="Mummypowder" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/06/Mummypowder.jpg" alt="Mummypowder, puhtaan popin asialla." width="560" height="423" /></a><p id="caption-attachment-29049" class="wp-caption-text">Mummypowder, puhtaan popin asialla.</p>
<p class="ingressi">Single Janne Lehtiseen henkilöityvän kitarapopyhtyeen kolmosalbumilta Consternation! Uproar! oli vastalause kaikenlaiselle uholle ja vouhotukselle. Ei järin populistinen hitti, mutta kelpasi animaatiovideoineen MTV:lle.</p>
<blockquote><p>“Everybody’s trying to be someone<br />
You know what they could be<br />
If they’d just stop wasting time<br />
Any day now, any minute now<br />
That’s what they always say<br />
Don’t hold your breath”</p></blockquote>
<p>Luin vuosia takaperin lehdestä <strong>Janne Lehtisen</strong> henkilökuvan, jossa hän kielsi kajonneensa heviin edes teini-ikäisenä ja puhui popin ulkopuolisista vaikutteista ”epäpuhtauksina”. Vakuudeksi oppineisuudestaan Lehtinen listasi suosikeikseen niin <strong>Loven</strong>, <strong>Bacharachin</strong> kuin <strong>Beatlesin</strong>.</p>
<p>Ensin ärsytti. Miten joku viitsii olla niin niuho? Pop on rento asia, jumalauta.</p>
<p>Saatuani käsiini Mummypowderin levyn <em>Consternation! Uproar!</em> (2004) aloin ymmärtää Lehtistä paremmin. Vaikka kaikenmoinen purismi on lähtökohtaisesti nihkeää, osoitti albumin sisältämä muotovalio kitarapop sen, että vaikutehygienialla on myös välineellinen arvonsa. Luominen on aina määrättyyn pisteeseen saakka jäljittelyä, ja jos päästää korviinsa vain priimaa, on hankalaa itse tehdä ihan kelvotonta.</p>
<p>Levyn ensimmäinen raita <em>Don’t Hold Your Breath</em> teki kerralla selväksi, että nyt on tehty läksyt huolella. Oli löytynyt erittäin raikas powerpop-helmi, jonka tehoa ei syönyt edes perin juurin konventionaalinen rakenne: säkeistö hiippaillaan pidätellen ja tarttuvassa kertosäkeessä polkaistaan volyymia kovemmalle, pikanttina lisänä yhtä nuottia kilkuttava piano. Kertsi maistui niin hyvältä, että kakkossäkeistö tuntui lähes piinaavan pitkältä.</p>
<p>Samoista komponenteista koottuja ralleja on tusinassa kolmetoista, mutta jokin Mummypowderin tapauksessa saa hitin maistumaan raikkaalta, näin kahdeksan vuotta ja monta monituista kuuntelukertaa myöhemminkin. Olisiko syynä Lehtisen hauras mutta paatoksellinen lauluääni ja sen melodioiden kanssa keskusteleva bassokuvio? Vai tekstin hillitty viisaus, joka hämmentää tulkintaa siitä, onko kyseessä iloinen vai melankolinen laulu? Onko tuottaja <strong>Nick Triani</strong> vetänyt jonkin ässän hihastaan? Onko pataan viskattu hyppysellinen muumiojauhetta?</p>
<p>Ehkä laulun toimivuuden takaava elementti ei ole mitään magiaa, vaan työnteolla saavutettu ymmärrys hyvän biisin mekaniikasta. Vuodesta 1996 koossa olleen ja yhä ainakin jossain määrin toimivan Mummypowderin musiikki on lähes akateemisen toimivaa kitarapoppia, jonka hienojännitteisyys on tulos kirjaston musiikkiosastolla, divarin pahvilaatikoiden ja levysoittimen äärellä vietetyistä tunneista, joiden mittaan ammennettu teoria on tuotu käytäntöön otekäden sormet vereslihalla.</p>
<p>Englantiakin äännetään niin virheettömästi, että tuntuu kuin Lehtinen provosoisi sisäänpäinlämpeneviä yleisöjä merten takana: kuvittelitteko, että vain teillä on mandaatti tähän touhuun?</p>
<p><em>Don’t Hold Your Breath</em> olisi omiaan välittämään sellaiset terveiset. Sen rivien väliin on kirjoitettu todisteet siitä, että vaikka englanniksi esitetty klassinen kitarapop on tyylilaji, joka ei verso luonnonvaraisena näillä raskautta ja melankoliaa suosivilla leveyspiireillä, kukoistaa se Mummypowderin julkaisuilla kesät ja talvet.</p>
<p><a href="http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&#038;v=4UGe19x8qsg">http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&#038;v=4UGe19x8qsg</a></p>
<h2>Samaan aikaan maailmalla</h2>
<p>1. maaliskuuta 2004 – Väkevien alkoholijuomien vero laski 40 prosenttia Suomessa.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/1/4/6/14654jpeg-100x100.jpeg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/1/4/6/14654jpeg-500x500-non.jpeg" />
    <title>Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/lisaa-unohtuneita-klassikoita/</link>
    <pubDate>Tue, 20 Mar 2012 08:00:55 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=25000</guid>
    <description><![CDATA[Toinen satsi aliarvostettuja kotimaisia levyjä!]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-25001" class="size-full wp-image-25001" title="Solitaire" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Solitaire.jpg" alt="Osta klassikko. Tai itke ja osta klassikko." width="500" height="375" /></a><p id="caption-attachment-25001" class="wp-caption-text">Osta klassikko. Tai itke ja osta klassikko.</p>
<p><a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/ystavat-toverit-ja-muita-suomi-indien-lahes-unohtuneita-klassikoita/">Kaksi viikkoa sitten julkaisimme artikkelin Suomi-indien lähes unholaan jääneistä klassikoista.</a> Artikkeli synnytti <em>Nuorgamin</em> torilla rutkasti keskustelua ja lopputuloksena koottiin toinen satsi aliarvostettuja levyjä, tällä kertaa hiukan harvemmalla kammalla. Mukana on kaikkea brittipopista speed metalliin ja hiphopista garagerockiin.</p>
<h2>CESSNA &#8211; BORDEAUX (1997)</h2>
<p><em>Antti Lähde</em></p>
<p><strong><img decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-25002 alignleft" title="CessnaKansi" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/CessnaKansi-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Tamperelaisyhtyettä ei voi pitää minään ajoituksen mestarina. Se harrasti twee-vinyylisingleiltä, obskuureista fanzineista ja New Yorkin protopunkkareilta opiskelemaansa anorakkipoppia aikana, jona indiepopyleisö himoitsi lähinnä <strong>Manic Street Preachersin</strong> ja <strong>The Verven</strong> euforisia anthemeja tai <strong>Sueden</strong> ja <strong>Placebon</strong> ”vaarallista” androgyniaa. Ei ihme, että<strong> Cessna</strong> löysi ymmärtäjänsä pääosin Suomen rajojen ulkopuolelta. Bändin levyjä julkaisivat sellaiset amerikkalaiset pienlevymerkit kuin Radio Khartoum, Jigsaw ja Fantastic, joista viimeisin julkaisi myös sittemmin arvoon arvaamattomaan (vai ansaitsemattomaan?) noussutta <strong>Black Tambourine</strong> -yhtyettä.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Cessnan 7-tuumaiset vinyylisinglet keräsivät kehuja aina Melody Makeria myöten (<em>My Blue Anglia</em> kuulosti lehden mukaan ”<strong>Pulpin</strong> tekemältä soundtrackilta 1960-luvun b-elokuvan takaa-ajokohtaukseen”), mutta ihastuttavimmillaan bändin lofi-pop oli esikoisalbumilla Bordeaux, jolla bändin vaikutteet (<strong>Gainsbourg</strong>, <strong>Field Mice</strong>, <strong>Jonathan Richman</strong>) löivät kättä viehättävän horjuvalla ja hapuilevalla tavalla. Ai missä formaatissa Bordeaux julkaistiin? 3-tuumaisena, leivinpaperimaiseen muovitaskuun käärittynä tupla-cd:nä, tietenkin!</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> <em>Non-Stop</em> on kellopelin kilahduksia ja villasukat jalassa rokkaavaa väliosaansa myöten silkkaa <strong>Velvet Undergroundin</strong> banaanilevyä. Eikä bändin tuotannosta löydy <em>tätä kaikkea mitä nyt on</em> paremmin kiteyttävää säettä kuin <em>”sometimes it feels so very ordinary, sometimes it feels extraordinary, yeah”</em>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=0nK_VD1shBc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/0nK_VD1shBc</a></p>
<h2>HÖYRY-KONE &#8211; HUONO PARTURI (1997)</h2>
<p><em>Mikael Johannes Mattila</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25016" title="cover_255718212009" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/cover_255718212009-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Mitä tulos saadaan, kun yhdistetään kamarimusiikki, raskaasti vyöryvä sellohevi, progen kiemuraisuus ja klassinen tenori? <strong>Höyry-koneen</strong> konsepti oli sanalla sanoen pähkähullu, mikä kuuluu myös poukkoilevassa, hulppean teatraalisessa ja mahtipontisessa soundissa. 90-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun toimineen orkesterin ilmaisussa kuulee vaikutteita <strong>Univers Zeron</strong> ja <strong>Magman</strong> kaltaisista dramaattisen kamariprogen legendoista, ja ehkä juuri kyvystä tuoda tämä obskyyri perinne uudenlaisena 90-luvulle poiki bändille kansainvälisen kulttisuosion. Vuosituhannen vaihteessa bändin rippeistä kasvoi <strong>Alamaailman Vasarat</strong>, sillä lähes kaikki bändin jäsenet <strong>Jarno Sarkulasta</strong> lähtien ovat vaikuttaneet molemmissa kokoonpanoissa.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Mikäli Vasaroiden ”kosher-kebab-jazz” on ennestään tuttua, ei ole vaikeaa vetää yhdysmerkkejä <em>Huonon parturin</em> ja Vasaroiden poukkoilun välille. Erottavin tekijä on toki noihin aikoihin uraansa aloitellun, sittemmin arvostetuksi oopperalaulajaksi nousseen <strong>Topi Lehtipuun</strong> komea lauluääni, joka taipuu eteerisellä avausraidalla gregoriaaniseen messuamiseen. Vasaroiden lähi-itävaikutteiden sijaan <em>Huono parturi</em> halailee enemmän klassismusiikillisia juuriaan, hullun lailla maalaten samoihin maisemiin <strong>King Crimsonin</strong> lailla raskaita äänivalleja. Massiivista, teatraalista, sopivan jakomielistä – kuten hyvän progen pitääkin olla.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Edelläkuvailtu rynnistys kuulostaa esimerkiksi tältä. Neuroottiset kitarakuviot ovat erehdyttävän robertfrippiä ja Topi Lehtipuu laulaa kovin surrealistisia näkyjä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=N3kUY5UijyE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/N3kUY5UijyE</a></p>
<h2>THE PANSIES &#8211; FEEL EASY (1997)</h2>
<p><em>Aleksi Kinnunen</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-full wp-image-25017" title="1046956815307260" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/1046956815307260.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="200" height="197" /></a>Mikä:</strong> <strong>Sam Shinglerin</strong>, <strong>Miia Keurulaisen</strong>, <strong>Marko Haikosen</strong>, <strong>Tommi Lehtosen</strong> sekä viimeisellä levyllä <strong>Juhana Lahtisen</strong> The Pansies (1993‒2000) on helposti hienoimpia suomalaisia englanninkielisiä kitarapopyhtyeitä. Bändi kulki neljällä albumillaan komean musiikkimatkan hennommasta ja söpöilevämmästä kohti ajattomampaa ja kolossaalisempaa. Japanissa asti ajan trendeihin istuneena sykähdyttäneen bändin ilmaisun ytimessä olivat valloittavan melodiset sävellykset, Keurulaisen ja Shinglerin stemmalaulu, puhaltimilla kuorrutetut helkkyvät kitarat, täyteläiset sovitukset sekä riemastuttavasta haikeaan vaihdelleet tunnelmat.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Yhtyeen voima pilkahteli jo <a href="http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/pansies_esiintyy_26028.html#media=26035 ">uran alkupuolella</a>, mutta sen edetessä yhtyeen musiikki alkoi koskettaa parhaimmillaan mykistävästi. Viimeistään kolmoslevy <em>Feel Easyn</em> (1997) ja yhtyeen joutsenlauluksi jääneen kunnianhimoisen <em>Solacen</em> (1998) jälkeen puheet pikkusievästä brittipopwannabe-jengistä alkoivat tuntua katteettomilta. Omassa soittimessani erityisesti <em>Feel Easylle</em> kertyi huimia kuuntelumääriä. Levy on mestarillinen kokoelma uljaan täyteläistä ja ‒ mikä tärkeintä ‒ nuorta kansainvälistä suomalaista1990-luvun popelämää hehkuvaa musiikkia. Albumin kitarapop henkii aidontuntuista nuorta onnea, toiveita, kaipuuta, unelmia, kuristavaa herkkyttä ja kauneutta. The Pansies onnistui pukemaan ainakin omaa elämääni säveliksi ja sanoiksi tärkeällä hetkellä.</p>
<p><strong>Kuuntele: </strong>Feel Easyn avausraita <em>Barely There</em> saattoi olla videobiisi, mutta yhtyeen ja albumin todellinen luonne nousee esiin sävellyksissä kuten <em>Drift Apart</em>, <em>Road Movie Scene</em>, <em>Moods</em> ja <em>Take Me to the Movies</em>. <em>Solace</em>-albumi jatkoi hurjaa sykähdyttämistä ja kyynelkanavien rassaamista esimerkiksi <em>Girl No-Onella</em>, <em>Dead Endillä</em> ja <em>Young Urban Failurella</em>.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=IllN7P7_Xdk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/IllN7P7_Xdk</a></p>
<h2>SOLITAIRE &#8211; RISING TO THE CHALLENGE (2002)</h2>
<p><em>Mervi Vuorela</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25015" title="15098" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/15098-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Suomalaisesta speed metallista puhuttaessa keskustelu tuppaa usein jämähtämään <strong>Stonen</strong> ja <strong>Airdashin</strong> kaltaisiin isoihin nimiin. Näin ei kuuluisi olla, sillä vuonna 1995 perustettu euralainen <strong>Solitaire</strong> on monia kollegoitaan ketterämpi, kasarimpi, campimpi ja yksinkertaisesti parempi. Neljä albumia julkaissut karvakvartetti on viime aikoina keskittynyt keikkailuun, mutta levyttänee (toivon mukaan) viidennen studiolevynsä vielä tämän vuoden puolella. Siihen asti, SPEED FUCKINGMETAL!</p>
<p><strong>Miksi:</strong> <strong>Exciterin</strong> hengessä kohkaava <em>Rising To The Challenge</em> on täydellinen esimerkki vanhan koulukunnan heavy metal -levystä, joka luottaa angstin sijasta iloon ja huumoriin. Rivakalla tempolla paiskittu speed &#8217;n&#8217; thrash -tykitys ei missään vaiheessa sorru amatöörimäisyyteen, vaan hallitsee suvereenisti niin genren kliseet kuin läpätkin. Aikakoneen (ei, ei se bändi) puutteessa tämä levy vie nopeimmin ja luotettavimmin takaisin 1980-luvulle.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> <em>Listen To The Priestissä</em> mennään kovaa, korkealta ja kimakasti ‒ aivan kuten oikeaoppisessa hevissä kuuluukin. Biisi voisi yhtä hyvin olla peräisin joltain Exciterin tai <strong>Agent Steelin</strong> levyltä, ja sehän kuulkaas passaa. Omaperäisyys olisikin enemmänkin synti kuin saavutus näissä hommissa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=GdhuOt2x_gs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/GdhuOt2x_gs</a></p>
<h2>ALL STARS &#8211; I&#8217;VE SEEN YOU ALL BEFORE (2003)</h2>
<p><em>Hannu Linkola</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="size-thumbnail wp-image-25003 alignleft" title="All Stars" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/All-Stars-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Kuvittelepa <strong>Jefferson Airplanen Grace Slick</strong> tunkkaiseen takahuoneeseen jonnekin 1960-luvun kääntöpuolelle. Monen päivän keikkarupeaman väsyttämä nainen kaatuu likaiselle sohvalle, käärii jointin ja neuloo silmänsä savulla umpeen. Hänen houreisissa aivoissaan pyörii säe motownilaista tyttöbändirockia, muutama tuoreeltaan laulettu vahva melodia sekä mahtipontinen kitarasoolo, jonka nainen aavistaa olevan etiäinen tulevaisuudesta. Unen rajamailla hänen alitajuntaansa ilmestyy lyhyt, parrakas ja kalju mies, joka velmusti mulkoillen ilmoittaa nimekseen Gösta. Menninkäinen hyräilee jotakin sietämättömän tarttuvaa melodiaa sanoilla, joista Slick ei ymmärrä mitään. Värssy vaivuttaa naisen syvään uneen ja sulattaa houretilan musiikilliset vaikutteet yhteen. Tietämättään Slick sukeltaa siihen kaasupalloon, josta helsinkiläinen <strong>All Stars</strong> sikisi 2000-luvun alussa.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Jatkapa ajatusleikkiä. Jalosta Slickin haaveksimat kappaleet levyksi, jossa ylväät sävelet ajetaan härskille törmäyskurssille omalaatuisen huumorin kyllästämien sanojen kanssa. Kuvittele ymmärtäväsi kokonaisuudesta jotain. Lisää sekoitukseen ohuen ohuet autotallisoundit, kulmikkaasti äännetty englanti ja epäyhtenäisyydessään looginen musiikillinen linja. Huomaatko löytäneesi jotakin kotikutoisuudessaan riemastuttavaa ja samalla lähtemättömän koskettavaa? Olet löytänyt All Starsin debyyttipitkäsoiton <em>I’ve Seen You All Before</em>.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Vaikka<em> I’ve Seen You All Beforen</em> ytimen muodostavat 2000-luvun alussa ajankohtaisilta kuulostaneet nuhruiset rock-palat, on levy hurmaavimmillaan ollessaan aidosti kaunis. Haaveillen psykedelisoiva<em> Big Dreams on the White Clouds</em> ei ole ainoastaan muistutus siitä, kuinka hienoa musiikkia All Stars parhaimmillaan teki. Se kertoo myös unelmoivalla soinnillaan, että kahden ja puolen levyn määrämittaan kangistuneella orkesterilla olisi voinut olla paljon enemmänkin sanottavaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=KHR7Ho9SYQ0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/KHR7Ho9SYQ0</a></p>
<h2>BOOMHAUER &#8211; WILD HUMAN CONDITION (2003)</h2>
<p><em>Tuomo Yrttiaho</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25014" title="boomhauer-wild_human_condition" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/boomhauer-wild_human_condition-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Turkulainen garage rock -trio julkaisi kolme albumia ja kaksi EP:tä pitkin 2000-luvun alkua, kunnes päätti uransa vuonna 2009. Ulkomaillakin kiertäneen yhtyeen jäseniä on kuultu myös muiden vuosituhannen taitteen varsinaissuomalaisten indiebändien riveissä.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Jos ei tyystin unohdettu, niin ainakin valitettavan aliarvostettu <em>Wild Human Condition</em> nosti Boomhauerin pieneksi hetkeksi kotimaisen vaihtoehtorockin mielenkiintoisimpien nimien joukkoon. Yhtyeen live-energian vanginnut debyyttialbumi oli juuri sitä, mitä 2000-luvun alun kotimainen rockmusiikki kaipasi.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Kun jamit on potkaistu kunnolla käyntiin, tulee alle kaksiminuuttisten räimeiden joukossa vastaan upea epätoivon ja toivon välillä horjuva <em>Gone</em>, joka tuo riehakkaalle albumille tarvittavan annoksen pimeää.</p>
<p><a href="http://open.spotify.com/track/0w4vMeygyWbFH8Kpcclbre" target="_blank">Kuuntele Spotifystä.</a></p>
<h2>DEEP TURTLE &#8211; TURKELE (2003)</h2>
<p><em>Tommi Forsström</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25013" title="deepturt" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/deepturt-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Porilaislähtöinen <strong>Deep Turtle</strong> on yksi suomalaisen vaihtoehtomusiikin kulmakivistä ja 1990-luvun routaisten polkujen tienraivaajista. Se on myös niitä harvoja suomalaisyhtyeitä, jotka voivat rehennellä soittaneensa session BBC:n<strong> John Peelin</strong> ohjelmaan. Yhtye ei missään nimessä ole unohdettu, mutta sen toisen tulemisen huikea tuotos, Turkele, ei jostain syystä ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Turkeleen lisäksi yhtyeen kitaristi-laulaja <strong>Pentti Dassum</strong> on jättänyt sormenjälkensä lukuisiin muihin suomalaisiin indie-levyihin äänittäjän ja miksaajan ominaisuudessa. Dassumin omituiseen maailmaan on voinut kurkistaa myös muun muassa <strong>Krokon</strong>, <strong>Umpion</strong>, <strong>Astro Can Caravanin</strong>, <strong>Transkaakon</strong>, <strong>Cosmo Jones Beat Machinen</strong> ja lukuisten muiden bändien tai projektien avulla.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Deep Turtle oli yhtyeenä henkeäsalpaava ilmestys: kolme virtuoosin tittelin vaivatta ansaitsevaa taituria leikittelemässä musiikin sääntöjen kanssa ja kirjoittamassa ne täysin uudestaan valtaisalla intensiteetillä. Yhtye oli ehdottomasti parhaimmillaan livenä, kun se antoi kuulijalle mahdollisuuden todistaa omin silmin ja korvin, että kolme ihmistä kykenee oikeasti tuottamaan niin uskomattoman määrän ääntä. Kuitenkin myös <em>Turkele</em>-EP:n lyhyeen mittaan on tallentunut huikean monisävyinen yhtye, jolla on rajaton kyky muokata musiikkia täysin mielensä mukaan.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Turkeleen kuuden kappaleen joukosta löytyy myös hämmentävän pop-sävyinen <em>Perdido</em>, joka syventää yhtyeen loputonta arvaamattomuutta entisestään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=73K5sb4SsIw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/73K5sb4SsIw</a></p>
<h2>KAUCAS &#8211; SAASTAA SUUSTA (2003)</h2>
<p><em>Anton Vanha-Majamaa</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25012" title="260px-Kcssaastaasuusta" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/260px-Kcssaastaasuusta-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Lappeenrannasta kaikui kummia, kun <strong>Kaucas</strong> julkaisi ensimmäisen studioalbuminsa vuonna 2003. <strong>Kontackton</strong> (aka. <strong>Laineen Kasperi</strong>), <strong>Tuomarin</strong>, <strong>Hahon</strong> ja <strong>Astran</strong> (aka. <strong>Hullu A</strong>) muodostama ryhmä takoi kylmää ja kaleaa hiphopia aikana, jolloin <strong>Fintelligens</strong> dominoi hittilistoja. Bad Vugumille levyttäneen ryhmän nihilismi ei miellyttänyt kaikkia.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> <em>Saastaa suusta</em> on antiteesi kaikelle sen ympärillä tapahtuneelle. Se on vihainen, pettymysten katkeroittama kairaus ihmisenä olemisen kääntöpuoleen. <em>”Muistot nousee esiin / tuhlasit kaiken menneeseen / ja viimeisen päivän käytit itseesi edelleen.”</em> Fokus ei ole pinnallisessa ympäristön kommentoinnissa, vaan menee syvemmälle olemassaolon metafyysisiin tasoihin. Samalla tekstit tekevät kunniaa kovien konsonanttien värittämälle Suomen kielelle: logiikka ja kielioppi ovat alisteisia sille, miltä viesti kuulostaa.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> <em>”Valutaan seinällä, eletään heinällä, Lappeenrannan kuona elämästä maksaa / Halutaan överöidä, elämä mitätöidä, Lappeenrannan kuona koomasta koomaan”</em>. Kuona on ehkä albumin assosiatiivisin, ja foneettisesti mielenkiintoisin hetki. Niljakkaasti eteenpäin valuva kappale ei anna armahdusta julmin siveltimenvedoin maalaamaltaan pienoistodellisuudelta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=HxMp0IeiIYk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/HxMp0IeiIYk</a></p>
<h2>AU PAIR &#8211; VOIKO TÄMÄ RAKKAUS OLLA SYNTI (2004)</h2>
<p><em>Antti Lähde</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25011" title="KONICA MINOLTA DIGITAL CAMERA" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/600full-voiko-tämä-rakkaus-olla-synti-cover-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Jyväskylässä vuonna 2001 perustettu kvartetti, joka maustaa &#8221;edistyksellistä&#8221; punkiaan funkilla, metallilla ja kierolla suomirockilla. <strong>Au Pairin</strong> soundi on kaukaa Kehä III:n ulkopuolelta: siinä kuuluu paitsi Savonlinnan, Joensuun ja Oulun kaltaisten kaupunkien myös kaikkein pienimmällä pistekoilla karttakirjoihin painettujen maatalousyhteisöjen ääni. Olennaisinta yhtyeen musiikissa ovat takakireästi ähkivän <strong>Timo Tuomaalan</strong> surrealistiset tekstit, joissa naiset ovat ihania, uhkeita ja saavuttamattomia emäntiä, ja työkoneet niin suuria ja mahtavia, että ne mahtuvat nipinnapin kylän suurimpaan navettaan. Vähemmän harhaiset tarinansa Tuomaala säästi <strong>Timo Rautiaiselle ja Trio Niskalaukaukselle</strong>, jonka hovisanoittajana hän toimi jo ennen Au Pairin perustamista.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> <strong>Radiopuhelimet</strong> voi hyvinkin olla maailman paras yhtye. Mutta onko maailmassa yhtään Radiopuhelimista inspiroitunutta yhtyettä, jonka musiikkia voisi irvistelemättä kuunnella? En tiedä onko enää (myöhemmillä levyillään myös Au Pair on lipsunut lähemmäs tyypillisen tympeää rankaisurockia), mutta ainakin vuonna 2004 oli. Tyrmäävän hauska <em>Voiko tämä rakkaus olla synti</em> jättää avoimeksi vain kaksi kysymystä: a) kumpi on kuumempi, Helena vai Marjaana; ja b) kumpi on huikeampi kappaleen nimi, <em>Berliinin kansainväliset ajoneuvomessut</em> vai <em>Lyhyt johdatus meijeriteollisuuteen</em>.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> <em>Marjaana</em> kertoo lestadiolaisperheen isorintaisesta tytöstä, jolla on kymmenen lasta, tiilitalo ja &#8221;pihalla kyntävä ylpeä isäntä&#8221;. Marjaana jakaa ihanaa armoaan niin saarnaajille, roskakuskeille kuin nuorille taksvärkkipojillekin <strong>–</strong> mutta ei välttämättä laulun kertojalle, jos Tuomaalan pakokauhuisen kiimaisesta laulusuorituksesta voi jotain päätellä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=XNPJoJZdBX4&#038;t=1m4s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/XNPJoJZdBX4</a></p>
<h2>LODGER &#8211; HI-FI HIGH LIGHTS DOWN LOW (2004)</h2>
<p><em>Hannu Linkola</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-full wp-image-25004" title="Lodger_hifi" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Lodger_hifi.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="200" height="200" /></a>Mikä:</strong> 2000-luvun alussa Pallopää irstaili itsensä ihmisten sydämiin. Tikku-ukon ruumiista ja biljardipallon kasvoista muodostunut animaatiohahmo tähditti syntisiä musiikkivideoita, jotka saavuttivat räjähdysmäisen nettisuosion. Hieman vähemmälle huomiolle jäi yhtye Pallopään takana. Helsinkiläinen <strong>Lodger</strong> keitteli <strong>Eelsin</strong> surumielisyydestä ja <strong>Beckin</strong> lakonisimmista hetkistä rappion tuoksuista soppaansa, jota sakeuttivat inhorealistiset sanoitukset. Parhaimmillaan yhtyeen piilokauniit melodiat viestivät niistä kuvitteellisista tunnontuskista, joita <strong>Teenage Fanclubin Norman Blake</strong> saattaisi käydä läpi, jos heräisi jonakin aamuna roskalaatikosta. Pallopään tehokkaasti promotoiman debyyttialbumin jälkeen yhtye virtaviivaisti mustavalkoista estetiikkaansa kakkosalbumillaan <em>How Vulgar</em> (2007), kunnes vetäytyi maan alle ja julisti kuherruskuukauden olevan ohi (<em>Honeymoon Is Over</em>, 2008).</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Menestysvideoissaan Lodger löysi ilmaisulleen niin täydellisen visuaalisen muodon, että musiikki oli vähällä jäädä animaation jalkoihin. Kuitenkin yhtyeen debyytti <em>Hi-fi High Lights Down Low</em> kestää ensiluokkaisesti myös kuvakielestä irrotetun tarkastelun. Levyn romuluinen äänimaailma ja <strong>Teemu Merilän</strong> letarginen laulanta alleviivaavat kappaleiden tunnevyyhtejä, joissa hirtehinen huumori on tragiikan syvin ilmimuoto. Albumi mukailee ällistyttävän tehokkaasti 1990-luvun amerikkalaisten vaihtoehtosuuruuksien nyansseja ja piilottaa riffi- ja soundivarkautensa popliinitakkinsa alle vain näennäisesti. Nuhruisesta julkikuvastaan huolimatta Lodger paljastaa debyytillään olleensa tarkkakorvainen ja itsetietoinen orkesteri, jonka musiikkia veivät eteenpäin sekä kunnianhimo että dekadentti haave elämäntapataiteilijuudesta.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Lodgerin musiikki on näkökulmasta riippuen hulvatonta tai lohdutonta. Ristiriidan lihallistaa tarttuva<em> I Love Death</em>, jonka jyrkkälinjainen rytmitys potkii laulun antisankaria kohti elämänsä ankeaa välitilinpäätöstä. Pölyn, lian, tyhjien pullojen ja kalmalta tuoksuvan lakanan keskeltä löytyy juuri sen verran lämpöä kuin ihminen tarvitsee elääkseen.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=BoFQV4jXun4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/BoFQV4jXun4</a></p>
<h2>MUMMYPOWDER &#8211; CONSTERNATION! UPROAR! (2004)</h2>
<p><em>Jarkko Immonen</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25010" title="cover" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/cover-220x220.png" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Suomen <strong>Teenage Fanclubiksikin</strong> kutsuttu <strong>Mummypowder</strong> on muun muassa <strong>Treeballin</strong> rumpupallilta ja Astrid Swanin taustabändistä tutun <strong>Janne Lehtisen</strong> yhtye. Mummypowder perustettiin jo 1990-luvun puolivälin jälkeen, ja vaikka yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä olivat arvostelumenestyksiä, vasta kolmas pitkäsoitto <em>Consternation! Uproar!</em> nosti bändin laajemmin ihmisten huulille. Levyä teki tunnetuksi etenkin <em>Don’t Hold Your Breath</em> -single, jonka mainio video pyöri MTV:lläkin. Kiekko julkaistiin myös Japanissa vuonna 2006. Bändin neljäs ja viimeisin albumi <em>Centuries Later</em> ilmestyi viime vuonna.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Levy tuli yhtäkkiä mieleeni tässä päivänä muuanna, kun kävin Iittalan tehtaanmyymälässä ‒ siellä kun oli sellaisia samanlaisia tyylikkäitä metallisia ostoskoreja kuin levyn kannessa. Pienen ”blast from the past” -horjahduksen siivittämänä muistin miten mainio bändi Mummypowder on, ja kuinka ihana on sen subjektiivisesti katsoen paras albumi. Heti kotiin päästyäni kuuntelin levyn läpi, ja muistin miksi rakastuin siihen kahdeksan vuotta sitten. Ajaton pop on ajatonta, sano! Kävin pikaisesti hankkimassa myös bändin viime vuonna ilmestyneen <em>Centuries Later</em>  -albumin, ja voi pojat, tatsi ei ole kadonnut vuosien varrella mihinkään! Mutta nyt puhutaan klassikoista, ja minulle <em>Consternation! Uproar!</em>  on mitä suurimmassa määrin juuri sitä.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Itseoikeutetusti kappale, joka nosti Mummyt kriitikkokuplasta kesämökkien terassien stereoihin: <em>Don’t Hold Your Breath</em>. Video on yksi parhaista.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/4UGe19x8qsg" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/4UGe19x8qsg</a></p>
<h2>SOUL TATTOO &#8211; SOUL TATTOO (2004)</h2>
<p><em>Arttu Tolonen</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-full wp-image-25009" title="soul_tattoo_album" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/soul_tattoo_album.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="219" /></a>Mikä:</strong> Vuonna 1985 Kontulassa perustettu <strong>Hearthill</strong> oli aikoinaan yksi Suomen parhaita bändejä, mutta sen toiminta alkoi hiipua 90-luvun puoliväliin tultaessa. Miehet menivät menojaan muihin bändeihin, biisintekijäksi, ääninäyttelijäksi ja niin edelleen. Vuonna 2003 laulaja <strong>J. Sydänmäki</strong> ja kitaristi <strong>Samuli Laiho</strong> alkoivat tehdä yhdessä biisejä ja päättivät perustaa uuden bändin, jonka miehistöksi muodostui Hearthillin viimeinen versio ilman viulisti <strong>Ufo Mustosta</strong> ‒ bassoa soitti siis <strong>Jukka Kiviniemi</strong> ja rumpuja <strong>Sasu Moilanen</strong>. Soul Tattoo julkaisi eponyymin debyyttinsä (2004) lisäksi vielä <em>Pile of Bonesin</em> (2006) ja <em>Malagan</em> (2006), mutta lopulta miehet menivät taas menojaan muihin bändeihin: biisintekijöiksi mm. Aasian markkinoille, Hollantiin soittamaan reggaeta ja ääninäyttelijäksi.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Soul Tattoo on hieno sekametelisoppa erilaisia vaikutteita, jotka sulatetaan kuulostamaan vain ja ainoastaan Soul Tattoolta. Biisimateriaali vaihtelee <strong>Dr.  Feelgood</strong> -tyylisestä kitararockin kovassa ytimessä tempoilevasta tuuttauksesta herkkääkin herkempään fiilistelyyn, joka tuo mieleen <strong>Jimmie Dale Gilmoren</strong>. Samuli Laihon syrjäinen paikka suomalaisten kitarasankarien panteonissa on rikos. Mies ei paljoa tiluttanut, mutta yhtä propulsiivista rytmikitaristia saa maasta hakea. Ja kun melodioita soitetaan, ne vedetään biisin ehdoilla. Niinpä levyllä ei ole yhtään heikkoa biisiä. Jotkut avautuvat hitaammin kuin toiset, mutta kaikki ovat vaivan arvoisia. Suvereenin bändisoiton lisäksi levyn jokainen kappale tarjoaa oman erikoisen maailmansa. Sydänmäen fantasmagoria peilailee hienosti sitä myyttien Amerikkaa, joka on olemassa vain kyseisen tekstittäjän päässä. <em>Soul Tattoo</em> on levy, jonka pariin voi palata kerta toisensa jälkeen. Aina löytyy uusia sävyjä ja jopa piilotettuja koukkuja, varsinkin Laihon kitarakudelmista.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Minulle <em>Soul Tattoo</em> on aina ollut talvinen levy. Lumi lentää katoilta pöllyten ja ruumiita tulee. Vainajat muuttuvat heti zombieiksi tai nappisilmäisiksi, nilkkoja pureskeleviksi pikku nukeiksi. <em>Scarecrow Jimmy</em> tulee ja vie.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=PjKMtR7sWCU" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PjKMtR7sWCU</a></p>
<h2>TIGERBOMBS &#8211; LOVES YOU (2004)</h2>
<p><em>Hannu Linkola</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25006" title="Tigerbombs" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/Tigerbombs-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Tamperelaiset <strong>Kido Retro</strong> ja <strong>Pepe Trouble</strong> ilmoittautuivat 2000-luvun alkuhämärissä Suomi-indien virallisiksi vadelmavenepakolaisiksi. Siinä missä yhtyeen aurinkosokerilla kuorrutettu rymistely olisi palkittu Ruotsissa yliopistoradioiden piikkipaikalla, sai orkesteri tyytyä Suomessa tuskin huomattavaan nyökkäykseen. Tämä ei kuitenkaan lannistanut ikuisen optimismin ja rakastuneen kuplinnan täyttämää kaksikkoa. He päästelivät halvoista koskettimistaan ja nuhjuisista kitaroistaan valloittavia sointukiertoja kolmen levyn verran, ja antoivat siinä sivussa teknistä tukeaan muun muassa <strong>Pintandwefallille</strong>. Tigerbombsin julistamaa ilosanomaa välitti myös Pepe Troublen kipparoima <strong>King of All the Animals</strong> -projekti, jonka mukiinmenevä <em>Paper Beats Rock</em> -albumi (2008) päästi ääneen kymmenittäin vierailevia artisteja <strong>Risto Ylihärsilästä T.V. Smithiin</strong>.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Tigerbombsin debyytti <em>Loves You</em> säteilee edelleen sellaista auteretta ja energiaa, jota suomalaisella indiekentällä on kuultu aivan liian harvoin. Levy tutkailee musiikillisesti, miltä ripeä vuoristorata-ajelu tuntuisi kahden viikon täytekakku- ja jaffadieetin jälkeen, mutta kietoo pikemmin hedonistiseen sokerikoukkuun kuin upottaa klähmäiseen ällötykseen. Koko sielullaan riemuitseva soitto, äänimaailman myötäsyntyinen maanläheisyys ja hymyn sivussa roikkuva vihje ilon riipaisevasta hetkellisyydestä jalostavat <em>Loves Youn</em> jotakuinkin täydelliseksi levyksi lajissaan.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Osuvimmin yhtyeen riemukkaan tee se itse -mentaliteetin ja siihen istuvan haavemaailman mallintaa vastustamaton <em>Over And Out</em>. Tämän parempaa ääniraitaa voi tuskin kuvitella ikuisilta tuntuville harharetkille kesäisillä hiekkateillä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=YmOwtbwr2xY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/YmOwtbwr2xY</a></p>
<h2>BOYS OF SCANDINAVIA &#8211; KILL THE PARTY (2005)</h2>
<p><em>Anton Vanha-Majamaa</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25008" title="51FNWEQSJFL._SL500_AA300_" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/51FNWEQSJFL._SL500_AA300_-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Kotimaisen tanssipunkin arkistoihin hautautunut helmi näki päivänvalon vuonna 2005 If Societyn julkaisemana.<strong> Juhana Lahtisen</strong>, <strong>Teemu Metsälän</strong> ja <strong>Tuomo Kuusen</strong> muodostama Boys of Scandinavia soittaa tummaa, bassovetoista tanssimusiikkia, jonka olisi pitänyt olla Pohjoismaiden isoin juttu. Sitä se ei ollut.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> <em>Kill The Party</em> kuulostaa siltä, kuin kolme nuoruusvuotensa ohittanutta jannua ottaisivat kotibileissä soittimet käsiinsä ja pistäisivät pystyyn itsesäälissä rypevävät <strong>Kraftwerk</strong>-jamisessiot. Levy ei ole pirteä, mutta hauska se on. Se on sitä, että tanssilattialla pyörität jotakuta jonka kasvoja et ihan näe, etkä varmaan haluaisi nähdä omiakaan kasvojasi, mutta ainakin itselläsi on tosi hauskaa.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Yksi albumin monista huippuhetkistä polkee itsesäälin ja herkullisen ääniraidan siivittämänä ja pyytää kohdettaan näyttämään, miksi tämä muka rakastaisi kertojaa. <em>”I got no confidence, I got no ambition / I got no will of my own, I got no imagination.”</em></p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=rYSiEJqK-HA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/rYSiEJqK-HA</a></p>
<h2>THE TUNES &#8211; BRIGHT YELLOW SUN (2005)</h2>
<p><em>Hannu Linkola </em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25005" title="TheTunes_Bright" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/TheTunes_Bright-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> <strong>The Tunesia</strong> mainostettiin ohimennen suomalaisena superyhtyeenä, ja tokipa kokoonpanosta löytyi rutiinia ja ammattitaitoa vaikka muille jakaa. <strong>Knipin</strong>, <strong>Markus Nordenstrengin</strong>, <strong>Heikki Tikan</strong> ja <strong>Rikki Londonin</strong> koalitio ei jäänyt kuitenkaan pelkäksi nimilitaniaksi, vaan muodosti soinnillisesti kiinteän ja yhtenäisen orkesterin – with a little help from their friends. <strong>George Harrisonin</strong> kunniaksi järjestetyn hyväntekeväisyyskonsertin yhteen tuoma nelikko purkitti levyllisen aurinkoisesti helisevää musiikkia, jossa <strong>The Beatlesin</strong> ja <strong>Kinksin</strong> harmoniauskollisuus yhdistyy vapautuneeseen soittoon ja kypsään äänimaailmaan. Vaikka projekti taisi jäädä kertaluontoiseksi, ei sen aurinko ole menettänyt vuosien varrella lämpöään. Yhtyeen musiikki toivottaa kevään vuosi toisensa jälkeen sydämellisesti tervetulleeksi.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> Yleensä superyhtyeiden levyt ovat järjestään pettymyksiä. <em>Bright Yellow Sun</em> on virkistävä ja hieman odottamatonkin poikkeus ‒ ehkä jo siksi että superyhtyeestä puhuminen tuntuu nimekkäästä kokoonpanosta huolimatta härskiltä liioittelulta. Pääosin Knipin ja Nordenstrengin kynäilemät kappaleet rullaavat vaivattomasti, ikään kuin muusikot olisivat unohtaneet kaiken ylimääräisen päästessään mielikuvamatkalle Merseyn rannoille. <em>Bright Yellow Sun</em> on pohjoisissa oloissa harvinaisen ehyt ja valoisa levy, jolla yksityiskohdat on hiottu huolellisesti, mutta jota ei ole vesitetty liialla puleerauksella.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Lauhkeanlempeä <em>See You Tomorrow</em> on ehkäpä onnistunein Suomessa koskaan levytetty <em>Rubber Soul</em> -pyrkyri. Kappale osoittaa, että oikeista elementeistä täydellä sydämellä koottu pop-musiikki ei tarvitse omaperäisyyttä edes sidosaineeksi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=Ow6oNmI9H1Q" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Ow6oNmI9H1Q</a></p>
<h2>RONSKIBIITTI &#8211; EIPÄ KESTÄ (2006)</h2>
<p><em>Arttu Tolonen</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-full wp-image-25018" title="14654" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/14654.jpeg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="200" height="200" /></a>Mikä: </strong>Minulla ei ole koskaan ollut järin tarkkaa kuvaa Ronskibiitistä. Turku on niin kaukana, että täytyy luottaa huhuihin ja ainakin omat yhteydet koko TKU10-juttuun ovat aika minimaaliset. Kai niitä on kolme tai jotain ja niistä <strong>Klaus Kustaaseen</strong> törmää muuallakin, kuten <strong>Chydeonen </strong>uusimman levyn hienolla <em>Auranrantasagalla</em>. Siellä ne ovat Turussa ja obsessoivat jotain sairaan kovaa biittiä tälläkin htekellä. Sitten julkaisevat uuden levyn kahdeksan vuoden päästä.</p>
<p><strong>Miksi: </strong>Ronskibiitti erottui heti tämän levyn julkaistuaan suomiräppilaumasta. Biitit ovat keskivertoa villimpiä. Elektronista menoa, mutta ilman klubivaikutteita, joita pääkaupunkiseudulla kuulee silloin kun halutaan ratsastaa konesoundeilla. Ronskilla on elektro verissä. Se on ehkä jotenkin turkulainen juttu&#8230; Joku suhde Mr Velcro Fasteneriin havaittavissa. TKU10-porukoista on myös löytynyt enemmän räppäreitä, jotka ovat valmiina lähtemään kielelliseen leikkiin ja vähän elvistelemään ulosannissaan, siinä missä aika iso osa suomalaisesta räpistä luottaa enemmän tarinankerrontaan. Ja turkulainen flow on hallussa. Muista kaupunkinsa tekijöistä Ronskin sitten erottaa hiukan aggressiivisempi särmä, joka välillä nostaa päätään. Ronskibiitti ovat oman tiensä kulkijoita olematta erikoisuutta tavoittelevia venkoilijoita.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> <em>R.O.N.S.K.I.</em> potkaisee levyn käyntiin tyylillä ja ottaa luulot pois.  &#8221;Räävittömän omaperästä nakutusta sekä kielellistä ilottelua&#8221;? No todellakin!</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=qEM5RJ8jmvQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/qEM5RJ8jmvQ</a></p>
<h2>BLACK AUDIO &#8211; CATAPULT (2007)</h2>
<p><em>Jean Ramsay</em></p>
<p><strong><img loading="lazy" decoding="async" class="alignleft size-thumbnail wp-image-25007" title="790r" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/03/790r-220x220.jpg" alt="Bordeaux ja lisää lähes unohtuneita suomalaisia klassikkolevyjä" width="220" height="220" /></a>Mikä:</strong> Eräänlainen suomalainen indie-superbändi, jossa on mukana monissa liemissä keitettyjä vastarannan neroja. Ydinkolmikko <strong>Ville Pirinen</strong> (mm. <strong>Deepspace Sexchange</strong>, <strong>Ornette Birks Makkonen</strong>, <strong>Steel Mammoth</strong>, <strong>Digitaalimiehet</strong>), Vesa Lankinen ja Antti Hämäläinen sai tällä neljännellä levyllään seurakseen monitaituri <strong>Arttu Tolosen</strong> (mm. <strong>Giant Robot</strong>, <strong>Them Bird Things</strong>, <strong>Gunswamp</strong>), joka on luovassa hulluudessaan täydellinen aisapari Lankisen hullulle tiedemiehelle. Livekokoonpanoon Catapultin myötä liittynyt <strong>Tommi Forsström</strong> (mm. If Society, Viola, Echo is Your Love) piiskasi raivokkaalla rumpujen soitollaan vokalisti Pirisen iggypopmaisiin hurjuuden tasoihin.</p>
<p><strong>Miksi:</strong> <em>Catapultilla</em> Black Audio on yksinkertaisesti enemmän kuin osiensa summa. Tolonen tuo mittavan soitinarsenaalinsa lisäksi keitokseen virheettömällä englanninkielellä varustetun hienon, hieman jmascismaisen lauluäänensä (<em>Last Wishes</em>). Biisimateriaali on kautta linjan ykkösluokkaista (<em>Elbow Out</em>, <em>Evil Wheels</em>, <em>Ball Lightning</em>), ja mielenkiintoiset vierailijat (mm. <strong>Janne Westerlund</strong>, <strong>Janne Laurila</strong> ja <strong>Hepa Halme</strong>) istuvat moni-ilmeisen yhtyeen ilmaisuun saumattomasti. Catapultin hiljainen työmyyrä on yhtyeen äänittäjä ja äänimies <strong>T-mu Korpipää</strong>, jonka merkitys näkyy siinä että hänet on levyllä merkitty miksauksen ohella myös sovittajaksi.</p>
<p><strong>Kuuntele:</strong> Levyn loppupuolen juggernaut <em>Ball Lighning</em> kasvoi livenä hiukset nostattavaksi freak-out&#8217;iksi, ja on sitä levylläkin. Tymäkkä riffi on todiste siitä, että kaiken outoilun alla Black Audio on nimenomaan rockbändi.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=WuZrF87n4vk&#038;feature=related" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/WuZrF87n4vk</a></p>
<p class="loppukaneetti">Edellinen satsi löytyy <a href="http://www.nrgm.fi/artikkelit/ystavat-toverit-ja-muita-suomi-indien-lahes-unohtuneita-klassikoita/">täältä</a>.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/l/i/t/littlescreamthegoldenrecordjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/l/i/t/littlescreamthegoldenrecordjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Minikritiikit, viikko 21</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/kritiikit/minikritiikit-viikko-21/</link>
    <pubDate>Mon, 23 May 2011 11:45:50 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Arviot]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=6135</guid>
    <description><![CDATA[Arvioituina Little Screamin, Leisure Societyn, Mummypowderin ja Pyhimyksen uudet albumit.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<h2>Leisure Society: Into the Murky Waters<br />
<em><span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;">Full Time Hobby</span></em></h2>
<p><span class="arvosana">76 </span><strong>Brian Eno</strong> ja <strong>Elbow’n Guy Garvey</strong> ovat lausuneet kauniita sanoja <strong>Leisure Societystä</strong>, toiseen albumiinsa ehtineestä brightonilaisyhtyeestä, jonka lankoja pitelee skeneveteraani <strong>Nick Hemming</strong> (mm. <strong>The Telescopes</strong>). <em>Into the Murky Waters</em> soikin suorastaan suvereenia barokkipoppia, jonka vain tietty hengettömyys estää nostamasta mestariluokkaan. Vaikka brittibändistä onkin kyse, löytyvät Leisure Societyn lähimmät hengenheimolaiset (<strong>Beirut</strong>, <strong>Sufjan Stevens</strong>) Atlantin toiselta puolelta. Levyn nimikappale yhdistää elokuvasäveltäjä <strong>Danny Elfmanin </strong>leikkisän goottilaisuuden raukeaan americana-rallatteluun. <em>You Could Keep Me Talking</em> on puolestaan barokkivalssi <strong>The Shinsin</strong> hengessä. Levyn napakimman poprallin <em>Dust on the Dancefloorin</em> soidessa on taasen tarkistettava, ettei levysoittimeen ole eksynyt <strong>Cats on Fire</strong>. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Y8HAmWbqgvs" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Y8HAmWbqgvs</a></p>
<h2>Little Scream: The Golden Record<br />
<em><span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;">Jagjaguwar</span></em></h2>
<p><span class="arvosana">87</span> <strong>Little Scream</strong> -nimen takana piilotteleva <strong>Laurel Sprengelmeye</strong> on jälleen yksi kimaltava kultakimpale Montrealin kukoistavasta artistikatraasta. Laulajattarella on hyvät suhteet, sillä esikoisalbumilla on mukana muusikoita muun muassa <strong>Arcade Firen</strong>, <strong>The Nationalin</strong> ja <strong>A Silver Mt. Zionin </strong>riveistä. Herkän voimakkaalla äänellään – <strong>Cat Power</strong> kohtaa <strong>Martha Wainwrightin</strong> – vangitseva Sprengelmeye mykistää ennen kaikkea kappaleiden tunnelmilla, jotka vaihtelevat harsomaisen hauraista (<em>The Lamb</em>) raastavan rujoihin (<em>Cannons</em>) ja taivaisiin kurottaviin (<em>Boatman</em>). Ilmavaksi ja hengittäväksi jätetyssä levyssä on viehättävyyttä, jota on vaikea pukea sanoiksi ja vielä vaikeampi pinnistelemällä tavoittaa. Loistava alku. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/3U9hW8x0v-A" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/3U9hW8x0v-A</a></p>
<h2>Mummypowder: Centuries Later<br />
<em><span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;">Grand Pop</span></em></h2>
<p><span class="arvosana">66</span> Mikäs sen ilahduttavampaa kuin että 2000-luvun alkupuolella maamme tyylikkäintä Amerikan-altsua tehnyt helsinkiläisyhtye palaa horroksesta, jossa se uinui seitsemän pitkää vuotta. <em>Centuries Later</em> ei valitettavasti ole messiaaninen paluu, joka piirtäisi suuntaviivat 2010-luvun suomalaiselle vaihtoehtorockille, vaan ennemminkin varovainen alkuverryttely, joka lähinnä muistuttaa <strong>Mummypowderin</strong> vahvuuksista (<strong>Janne Lehtisen</strong> ääni &lt;3 &lt;3), mutta ei kerro yhtyeestä mitään uutta. Parhaiden <strong>Pumpkins</strong>-balladien jylhyyttä henkivä <em>Can’t Own You</em>, simppeli voimapopralli <em>Face Down</em> ja levyn kaihoisasti keinahteleva nimikappale lupaavat, että Mummypowderista voi olla vielä suuriinkin tekoihin, kunhan yhtye saa pyyhkittyä viimeisetkin unihiekan rippeet silmäkulmistaan. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<h2>Pyhimys: Medium<br />
<span style="color: #444444; line-height: 24px; font-size: 16px;"><em>Monsp Records</em></span></h2>
<p><span class="arvosana">90</span> Nykypäivänä, jolloin musiikin matka artistin pääkopasta tallennettuun muotoon ja siitä kuuntelijoille kestää vähimmillään tunteja, pitkään haudotut mestariteokset alkavat olla vähissä. Tässä kuitenkin on sellainen. Vuodesta 2006 tekeillä ollut <em>Medium</em> on <strong>Pyhimyksen</strong> itsensäkin mielestä hänen pääteoksensa – ja on se ainakin pieni merkkiteos. Tällaista levyä ei tietenkään sovi tehdä läppärillä makuuhuoneessa; Medium onkin äänitetty livenä studiossa 8-henkisen bändin kanssa. Bändisoudin ilmavampi, kohdittain jopa 1970-lukulaisen loirilainen svengi tasoittaa mukavasti Pyhimyksen nuorallatanssia inhorealismin ja lyyrisyyden välillä. Se on myös tarpeen, sillä aiempien levyjen läpitunkeva nihilismi ei innostanut kuuntelemaan niitä pidemmän päälle. Musiikki tavoittaa samaa grooven ytimeen lukittunutta hurmosta kuin <strong>Asa</strong> livenä <strong>Jätkäjätkien</strong> kanssa parhaimmillaan – ja se on paljon sanottu. Sen lisäksi, että Pyhimys on taitavimmin elämästä nyky-yhteiskunnassa kirjoittava räppärimme, Medium taitaa olla tähän asti musikaalisin Suomessa tehty rap-levy. Ja tiedättehän mitä hyvän odottamisesta sanotaan. (<strong>Santtu Reinikainen</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/G5bEymIhi3w" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/G5bEymIhi3w</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
