Morrissey, Hectorin kaveri.

Kun vanha kärttypää jaksoi vielä kerran olla leikkisä.

”You have never been in love
until you’ve seen the sunlight thrown
over smashed human bones”

Seisoin Kaapelitehtaan täpötäyden suppilon eturivissä, kun Morrissey lauloi nämä säkeet ja tehosti vaikutelmaa suorittamalla ”smashed human bones” -sanojen kohdalla maailman dandymaisimman karatepotku-imitaation. Tilanteeseen toi oman pikantin lisänsä se, että olin melko vastikään ollut polvileikkauksessa ja tunsin kampurajalkoineni oloni melko epämukavaksi. Dandymaisinkin potku polvilumpioon olisi varmaankin rampauttanut minut lopullisesti. Täpötäyden Kaapelitehtaan eturivistä ei kuitenkaan pääse helposti pois, vaikka olisi täysin liikekuntoinenkin.

Oli alkuvuosi 2006. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa näkemäni Morrissey-keikka oli juuri alkanut. Tällaisten asioiden takia voi joutua vaarantamaan terveytensäkin. Avausbiisinä miehen jämäkän maskuliininen taustabändi soitti parhaan biisin hänen edelliseltä levyltään, tuolloin voittoisalta paluulta tuntuneelta You Are The Quarrylta. Kaikki Morrissey-maailmassa oli vaikeiden vuosien jälkeen taas hyvin.

Se piti paikkansa vain ohikiitävän hetken ajan. Jo Kaapelitehtaalla promottu Ringleader Of The Tormentors -levy oli epätasaisempi, ja sen jälkeen kärttyisä herrasmiehemme on julkaissut vain yhden levyn, umpipaskan Years Of Refusalin. Enemmän häntä näkee popmedioiden otsikoissa typerien ja perusteettoman vihamielisten lausuntojen tiimoilta. En tähän hätään muista, mitä ne ovat tarkemmin koskeneet, sillä olen yrittänyt unohtaa ne mahdollisimman pian.

Heippa hei, Morrissey. En usko, että tulet enää koskaan tekemään mitään kiinnostavaa. Ehkä jokaisessa nerossa on vain määräänsä asti neroutta, ja sinun maljasi tyhjentyi kesken, kun tuhlailit sitä hunajaa niin mielin määrin jo Smiths-aikoina.

Nyt oli ilmeisesti kuitenkin tarkoitus kirjoittaa First Of The Gang To Diesta, joka on ehkä viimeinen todellinen Morrissey-klassikko. Korkea sijoitus tällä listalla puhuu puolestaan. Harva kirjoittajistamme on äänestänyt jotain muuta biisiä Morrisseyn 2000-luvun tuotannosta.

Kappaleen klassikkouden kivijalka on tietysti vaivattoman tarttuva sävellys, joka sisältää kaikki oppikirjan mukaiset pophitin ainekset: mukaansa tempaavan säkeistön, kännissä hoilattavan kertosäkeen ja loppunostatuksena toimivan c-osan. Sellaisen sävellyksen päälle voi laittaa jousisovituksen ilman, että kukaan viitsisi siitä nillittää, ja niin tässä on tietysti tajuttu tehdäkin. Kaiken kaikkiaan: puhdasta, kepeää, löysin rantein mutta tiukalla otteella huuhdottua pop-kultaa.

Tämä riittää pitkälle, mutta ei perille asti. Mikään todella merkittävä Morrisseyn laulama biisi ei ole merkittävä ensisijaisesti sävellyksenä. Niiden olennaisuus kumpuaa artistin ristiriitaisesta ja loputtoman monitasoisesta persoonasta, joka on tietysti vuosien varrella muuttunutkin: Smiths-aikojen pateettisesta romantikosta tuli keski-ikäisenä itsevarma sarkasmin mestari, kunnes sekin sitten haalistui väsyttäväksi kätinäksi.

Tässä biisissä satiirikko on vielä kukoistuksessaan. Intentiona on parodioida niitä romanttisia oletuksia, jotka hyvinvoivilla, turvallisissa ympäristöissä elävillä ihmisillä on tapana kohdistaa levottomiin, väkivallan leimaamiin alueisiin ja niiden nuoriin, miespuolisiin asukkaisiin: ghettoihin, slummeihin, high-rise-helvetteihin, Comptoniin, Itä-Lontooseen, Itä-Helsinkiin, mitä näitä fantasiamaailmoja nyt on.

Kannattaa ehkä huomata, että tämä romantisointi on todennäköisesti Morrisseyn oma helmasynti: Smithsin tuotanto sisältää lukuisia viitteitä pahojen poikien ihannointiin, jossa on tietysti vahva seksuaalinen pohjavire.

Vanhempi Morrissey repii omat illuusionsa armotta kappaleiksi ja nauraa hyväntuulisesti päälle. First Of The Gang To Dien kerronta tapahtuu anonyymissä me-monikossa: fiktiiviset katujen romanttiset soturit siinä irvivät keskiluokalle, joka haluaa kokea betoniviidakon todellisuutta. Kyllä, törkeän pahoinpitelyn kohteeksi joutuminen on juuri sitä romantiikkaa. Ennen sitä kokemusta et ole elänyt täysillä!

Keskiössä on se, joka on poissa – ”Hector” (tarkoituksellisen älytön nimi alaluokkaiselle pikkurikolliselle ja viite siihen, miten Morrisseyn kaltaiset henkilöt värittävät kuvansa alaluokasta omien hyvinvointikokemustensa läpi), katujen sankari, joka saavutti sankaruutensa olemalla jenginsä ensimmäinen kaikessa: ensimmäinen ase kädessä, ensimmäinen vankilassa, ensimmäinen haudassa.

Siinä se romanttinen kohtalo, jota kannattaa tavoitella.

Ja sinä, vasemmistolainen, joka luulet ghettonuorten käyvän urheaa sotaa kapitalismin koneistoa vastaan. Sinulle Morrisseylla on asiaa c-osan toistuvassa laulatuksessa:

”And he stole from the rich and the poor
and the not-very-rich and the very poor
and he stole our hearts away”

Selviytymistaistelun keskellä on vaikea ajatella muuta kuin omaa etua. Luokkasodalla on suuri vaara typistyä porvariston fantasiaksi.

Hectoria ei ole olemassa. Ei koskaan ollutkaan.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Morrisseyltä äänestettiin myös kappaleita Irish Blood English Heart ja Let Me Kiss You.

Sillä aikaa kun sinä katsot muualle, minä uin lähemmäs.

Steven Patrick Morrisseysta on vietävän vaikea kirjoittaa tällä äidinkielellä, sen jälkeen kun muuan Antti Nylén on niin jo varsin monesti tehnyt. Eipä siinä, yhden miehen (sikäli mitä mainittu skribentti itseään haluaa koiraaksi mieltää) näkemyksiähän nekin pohdinnat vain ovat, mutta harvemmin on kotimaisessa kirjallisuudessa haluttu ketään brittiläistä poplaulajaa yhtä intohimoisesti kerrasta toiseen käsitellä.

Sekä Morrissey että Antti Nylén ovat molemmat välillä kiusaannuttavan rehellisiä (tai ainakin teksteillään antavat sellaisen kuvan) ja vakavamielisyydessään hieman hupsuja, mutta pidän heistä silti. Pidän myös siitä, miten varsin monella tuntemallani ihmisellä on jonkinlainen suhde Morrisseyhin. Mitä se kertoo tuttavapiiristäni on asia sinällään, mutta kiinnostavaa ilmiössä on Morrisseyn suorastaan ärsyttävä vaikutusvalta.

Itsellänikin oli jo mielipide hänestä, ennen kuin olin The Smithsiä tai hänen soolotuotantoaan pahemmin edes kuullut. Pidin tyyppiä rasittavana, pikkumaisena elitistinä. Itse asiassa ennakkokuva Nylénistä oli hieman samankaltainen.

Mutta sitten kuulin This Charming Manin, ja – Tove Janssonia mukaillen – kuinkas sitten kävikään? Olen tosin senkin jälkeen välillä pällistellyt sekä itse manchesteriläisretkun että hänen härmäläisen seuraajansa joitakin poskettomuuksia, mutta enimmäkseen olen kuitenkin itsekseni hykerrellyt kummankin verbaaliselle sarjatulelle. Kai he loppujen lopuksi ovat kanssani samalla puolella.

The More You Ignore Me, The Closer I Get on jo otsikkona esittäjälleen ominainen – jotenkin lapsellisen ilkikurinen. Tällaisia irvokkaita laulelmia löytyy Morrisseyn katalogista enemmänkin, ja sikäli luottosäveltäjä-kitarisi Boz Boorer on oivaltanut hänen teksteistään jotakin samaa kuin Smiths-aisapari Johnny Marr Girlfriend in a Coman kaltaisten hittien yhteydessä.

”Yeah, I’ve made up your mind
The more you ignore me
the closer I get
You’re wasting your time”

Tuntuu, kuin Morrisseysta olisi vanhemmuuttaan tullut ainakin oman itsensä suhteen yhä uhmakkaampi. Onhan hän luottanut omaan nerouteensa teinistä lähtien, mutta jatkuva omien haavoittuvuuksien esittely on vaihtunut henkilökohtaiseen voimaantumiseen. Tästä viimeistään muutaman vuoden takainen Years of Refusal rehvakkaine kitaravalleineen oli osoitus.

The More You Ignore Men sisältävä Vauxhall And I on taas musiikillisesti Morrisseyn seesteisimpiä levyjä, joskin juuri kyseinen biisi kuuluu levyn ekspressiivisempiin. Ehkä maanista stalkkeria kuvaavalla tekstillä oli oma vaikutuksensa. Kappaleessa Morrissey tuntuu täysin luottavan omaan voimaansa, mutta tällekin on oma syynsä:

”Beware!
I bear more grudges
than lonely high court judges
…
IT’S WAR”

Nimittäin, jos Morrissey on joitakin ihmisiä vihannut yhtä paljon kuin lihansyöjiä tai Margaret Thatcheria, niin entisiä bänditovereitaan. Smithsin rumpali ja basisti, Mike Joyce ja Andy Rourke ilmaisivat bändin hajottua tyytymättömyytensä siihen, miten heitä kohdeltiin kuin sessiomuusikoita, ja osoittivat saaneensa bändin rojalteista vain murto-osan Morrisseyhin ja Marriin verrattuna.

Ei siis muuta kuin raastupaan, ja tämähän ei jäänyt Morrisseyn ja Joycen tapauksessa ainoaksi kohtaamiseksi niissä merkeissä. Morrisseylle taas on jäänyt kaikista oikeusprosesseistaan vähintäänkin rapeapintainen ranskanleipä hampaankoloon, sillä hänen oikeuslaitokselle vittuilevista biiseistään voisi saada haalittua kokoelmalevyn jos toisenkin. Jos hän siinä samalla onnistuu sivaltamaan vielä joitakin muita epämiellyttäviksi kokemiaan tahoja, sen parempi. Vielä brutaalimpi hyökkäys Joycea vastaan oli vuoden 1997 Maladjusted-albumin päättävä Sorrow Will Come in the End. Tämä oli tehty puolestaan vuotta aiemmin käydyn oikeusväännön jälkimainingeissa.

Biisinä suhtaudun The More You Ignore Mehen samalla tavoin kuin NME aikoinaan: onhan se hieman väsähtäneen oloinen muotopuoli sinkku, etenkin verrattuna Why Don’t You Find Out For Yourselfin tai I Am Hated For Lovingin kaltaisiin osumiin, mutta ainakin se istuu Morrisseyn suureen saippuaoopperasaagaan, jossa yksi manchesteriläinen laulaja-runoilija heiluttaa sanansäiläänsä vasten ympäröivän maailman vihamielisyyttä. Tuli tulta vastaan, vai miten se meni?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Sharon Van Etten kieltämättä tulkitsee kappaleen huomiotaherättävämmin, mutta konteksti muuttuu etenkin sanoitusten suhteen hieman hullunkuriseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Editoijan bonus!

Morrissey on todistettavasti kissa.

Video ei ole enää saatavilla

Stephen, sinä vanha flirtti.

”Trudging slowly over wet sand
Back to the bench
Where your clothes were stolen”

Tässäpä teille tunnustus: en koskaan rakastanut The Smithsiä reaaliajassa.

Popissa on aina kyse kontekstista, ja minulle The Smithsin lyhyt mutta säkenöivä ura tapahtui juuri väärään aikaan. Kun esikoissingle Hand in Glove pulpahti pinnalle, popin maisemaa hallitsivat uusromantiikka ja futurismi, syntikkapop ja siitä älyllisesti dekonstruktoitu ”uusi pop”, joissa kaikissa mentiin representaatio edellä.

Kaiken tämän värikylläisyyden ja vaatteilla sekä aatteilla koreilun keskellä The Smiths näyttäytyi konservatismin vasta-iskuna. Ei syntetisaattoreita, ei musiikkivideoita, ei vaikutteita mustasta musiikista, sinkkujen ja albumien kansissa sävytettyjä mustavalkokuvia menneiden vuosikymmenten brittiläisistä kulttitähdistä. Kaiken koruttomuuden huippuna oli tietenkin yhtyeen nimi, ”Virtaset” englantilaisittain.

Niinpä annan teini-ikäiselle itselleni anteeksi, että kiinnostavasta keulakuvastaan huolimatta The Smiths tuntui välittömästi vaikutuksen tehnyttä How Soon Is Now? -kappaletta lukuun ottamatta hieman alikehitellyltä ja ylimainostetulta yhtyeeltä. Kunpa joku opettaisi tuota laulajapoikaa kunnolla käyttämään ääntään, ajattelin, ja iskisi taustalle kunnon muhkean popsoundin.

Ja katsos, keväällä 1988 näin kävikin! Kun The Smiths oli hajonnut sekavissa olosuhteissa, Morrissey yllätti kaikki – varmasti myös itsensä – levyttämällä puolen vuoden sisällä soolodebyyttinsä Viva Haten. Uutena laulunkirjoittajapartnerina oli nyt Smithsiä tuottanut Stephen Street ja kitaristina Vini Reilly (joka on myöhemmin väittänyt Streetin ryövänneen häneltä sävellyskrediitit, niin vahvasti hän osallistui kappaleiden tekoon).

Yhdessä kolmikko rakensi kiehtovan, monimuotoisen ja särmikkään albumikokonaisuuden, jonka kolmas kappale paljastui kohokohdaksi jo ensikuulemalla. Jylhä intro vetää perässään Morrisseyn uran siihen mennessä täyteläisintä jousisovitusta, joka kannattelee yhtä miehen uran klassisinta sanoitusta. Tekstin ydin on helposti summattavissa:

”This is the coastal town
That they forgot to close down
Armageddon – come Armageddon!”

Everyday Is Like Sundayssa kerrostuvat kaksi voimakasta mielikuvaa. Ensimmäisenä ovat Morrisseyn omat kokemukset englantilaisesta merenrantakaupungista sesongin ulkopuolella, pysähtyneestä ja väljähtäneestä maailmasta, jossa kaiken nähdyn päällä värjyy rasvatahrjoja kuin teessä, jota laulun puhuja kutsuu kuulijan nauttimaan.

Toinen taso on myös Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä vuonna 1993 innoittanut Nevil Shuten romaani Viimeisellä rannalla, jossa joukko henkiinjääneitä odottaa ydinlaskeuman saapumista näyttämöllä, jossa ainoa mitä voi enää tapahtua on loppu. Morrisseyn käsille laulussa laskeutuva ”outo pöly” onkin helposti tulkittavissa radioaktiiviseksi pölyksi, joka laskeutuu laulun ja laulajan alle kuin lumi, kuin unohdus.

Todella suuret poplaulut tunnistaa siitä, etteivät ne enää kuulu alkuperäiselle esittäjälleen. Morrisseyn poikkeuksellinen lahjakkuus tekstittäjänä ja mieltymys omintakeisiin sanavalintoihin sekä niiden rytmityksiin on tuominnut usein hänen kappaleensa ikuiseen yksityisomistukseen, mutta Everyday Is Like Sunday on poikkeus. Kappale on lentänyt jo vuosikymmeniä sitten luojansa käsistä ja kuuluu nyt maailmalle, jonka loppua se ikävystyneenä odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

Voiton vei lähes usainboltmaiseen tyyliin kuva The Flaming Lipsin Wayne Coynesta pallossa. ”Kuvasta tunnelma välittyy erityisen hienosti. Oi jospa oisin saanut olla mukana pyörittelemässä”, kuului eräs giffiä äänestäneen perustelu.

Toiseksi ilmaveivasi itsensä Morrissey-kuva, josta useampikin äänestäjä oli löytävinään erootillisia sävyjä, mutta jota myös sanoin ”koska Moz nyt vaan on Jumala, joka kuvassa lienee jo antanut Jeesukselle epämääräiset koskettelut anteeksi” parhaaksi perusteltiin.

Kolmanneksi ylsi, ja parhaan kotimaista artistia esittävän giffaahein tittelin voitti, Vesa-Matti ”Vesku” Loiri, josta eräs äänestäjä virkkomaan seuraavalla tavalla: ”Vesku paljastaa omassa giffaassaan piilotetun luontonsa elähtäneenä, karjahtelevana hedonistisena mässäilijänä.” Katsotaanpas:

Ruudun Flaming Lips -giffaasta originaalivedoksena (20 x 30 cm) voitti Siiri Hirsiaho. ”Hobitin näköinen mies muovikuplassa, voiko parempaa olla”, Siiri kysyi perustelussaan, ja me vastaamme, että ei voi olla! Onneksi olkoon, Siiri!

Lisäksi kaikkien äänestäneiden kesken arvottiin yksi kappale Tomi Palsan kuvat ja tunnelmat -valokuvakirjaa omistuskirjoituksella. Sen nappasi itselleen Maiju Ylipiessa.

Kiitos kaikille äänestäjille! Giffaa hei!

Pulpin nerous on aina ollut Jarvis Cockerin (keskellä) neroutta, Antti Nylén kirjoittaa.

I Olen yrittänyt – vannon – löytää äänitemusiikin alati karttuvasta kulttuuriperinnöstä muutakin suurenmoista kuin Morrisseyn ja Jarvis Cockerin – muitakin, joilla olisi täsmällinen äly, erehtymätön maku ja kaunis sielu ja jotka tahtoisin sulkea sydämeni vartioiduimpaan kammioon ja säilyttää siellä kuolemani hetkeen asti.

Bob Dylan on epäilemättä hyvä runoilija, mutta minulle hän ei ikävä kyllä, toistaiseksi, ole kertonut mitään minun elämästäni. Samaa sanoisin muistakin ”suurista”. Monet heistä ”heijastavat aikaansa”, vaikka taiteilijan pitäisi vain kertoa se, mikä hänen päästään tahtoo päästä ulos, sopipa se ajalle tai ei.

Kauan sitten David Bowie oli nero, mutta ei hän silloinkaan ollut Morrisseyn kaltainen taiteilija-lääkäri, jota ilman ei uskaltaisi elää. Tinkapaikassa Bowie saisi mennä. Jäisin kaipaamaan. Mutta elämä jatkuisi.

Saastasektori on tietenkin popmusiikissa valtava, eikä sitä tarvitse älyä ja makua etsittäessä yleensä vilkaistakaan: Lady Gaga on varmaan hauska ja persoonallinen tavaramerkki, mutta brändiin liitetty tuote voisi yhtä hyvin olla ekstrapehmeä, kauniisti kuvioitu vessapaperi kuin tiiviiksi jalostettu jumppajytä, jonka päälle on laulettu takakireitä sloganeita. Kummallakin tavaralla on toki käyttäjänsä. En vain kuulu heihin. Suosin karkeutta ja haurautta. Kaiken, niin jauhojen ja sokerin kuin popmusiikinkin pakkomielteinen raffinointi, valkaisu ja hiominen ovat länsimaisen kulttuuriasenteen vastenmielisimpiä piirteitä. Kaiken pitäisi olla puhdasta ja turvallista, sellaista, mikä ei jätä mieleen tai ruumiiseen mitään jälkeä.

Mutta ehkä minun on vaikea löytää popista todellista suuruutta siksikin, että en ymmärrä musiikista mitään. En tiedä, mitä millainenkin ääni merkitsee. En osaa puhua äänistä, koska en oikein ymmärrä, mitä ne sanovat minulle. Minulla ei ole popkriitikon vokabulaaria. Bassolinjat, riffit, arpeggio, mitä ne ovat? Instrumentaalikappaleita, kuten niin sanottua klassista musiikkia, kuuntelen kuin vieraskielistä puhetta: kuulostaapa hauskalta, soljuvalta.

Kun etsin lohtua äänitemusiikista, haluan todellisuudessa löytää vain jonkinlaista toisen asteen kirjallisuutta – sanoja, jotka ovat lihallisempia kuin painetut ja joiden lohdutusteho on juuri siksi suurempi. Kirjallisuutta muistelen. Äänitemusiikkia käytän, kuin huumeita.

Usein tunnen metafyysisen yksinäisyyden ja akuutin arvottomuuden puistatuksen, masennuksen pelottavan kouraisun enkä koskaan niinä hetkinä tunne tarvetta lukea jotakin Charles Baudelairen proosarunoa, koska muistan sen ulkoa; se riittää. Sen sijaan saan useinkin valtavan, pistävän halun kuunnella Dishesin tai A Little Soulin. Muistan nekin ulkoa, mutta lisäksi ja ennen kaikkea haluan aistia ne. Kun olen allapäin, haluan kuulla tutun äänen laulavan minulle:

”I’ve got some matches if you ever need a light”
(Pulp: Dishes)

Popmusiikin huumeenkaltaisuudesta puhutaan vähän. Ehkä se onkin aivan selvä asia kaikille. Suotta puhua.

Suotta mainita, ettei turvan ja lohdun hakeminen popmusiikista ole aivan terveellistä tai turvallista.

Video ei ole enää saatavilla

II Cocker, kuten Morrissey, on suuri halun laulaja. Mutta kuinka erilaisia he ovatkaan! Morrissey on universaali. Oikeastaan hän on halun filosofi ja teoreetikko, kenties suurin kautta aikojen.

Cocker taas on spesifi. Hän näyttää meille halun käytännön, ainakin yhden niistä. Jos puhuisin aikakauteni tieteellistä kieltä, sanoisin, että Jarvis Cocker ”analysoi heteroseksuaalisuutta”.

Hän on mies, joka on kiinnostunut naisista. Tai oikeastaan naisen ideasta. Kaikki hänen huokauksensa ja äkilliset sisäänhengityksensä, voihkaisunsa, jotka minulla on levyhyllyssä… ne kaipaavat Naista.

”She came from Greece / She had a thirst for knowledge”
(Pulp: Common People)

Common Peoplen farssi tietysti kasvaa siitä, että laulun molemmat osapuolet, Cocker ja taideopiskelijatyttö, haluavat idean, eivät suoranaisesti toisiaan. Tyttö haluaa ”maata tavallisten ihmisten kanssa”, Cocker taas suostuu tytön hassutuksiin oletettavasti siksi, että on niin kiinnostunut tytöistä.

Laulun asetelma ja jännite muuttuisivat radikaalisti, jos tavallisista ihmisistä kiinnostunut taideopiskelija olisikin poika. Ilman heteroeroottisen halun likaa siitä ehkä tulisi vain löysä, tiedostava moraliteetti.

Common People ei silti ole läheskään paras esimerkki Cockerin heteroseksuaalisesta systeemistä. Parempia on helppo luetella: Pencil Skirt, Sylvia, Inside Susan, Disco 2000, Little Girl (With Blue Eyes), The Night That Minnie Timperley Died, Underwear, It’s a Dirty World…

Cockerin toisen soololevyn elliptinen ja arvoituksellinen Angela on myös ilmeinen esimerkki: jo feminiiniseen nimeen tiivistyy jotakin naisen ideasta.

Laulussa ei tarvitse esiintyä naista lainkaan. Cocker loihtii sen laulun ilmatilaan poissaolostakin.

I’m a Man on varmaan selvin analyysi (heteromiehisen) halun luonteesta: se on irrationaalista ja loputonta:

”Your car can get up to a hundred and ten /
You’ve nowhere to go but you’ll go there again”
(Pulp: I’m a Man)

Naisen idea ei ole samanlainen kuin tuolin idea, jonka vaihtelevia ilmentymiä kaikki maailman tuolit ovat. Cockerin heteroerotiikka ei nimittäin ole filosofista vaan mystistä. Kaikki naaraspuoliset ihmiset eivät hänen silmissään ole varsinaisia naisia. Hänen halunsa ohittaa valtavan enemmistön ”naisista” täysin kylmästi. Kuulostaa kylmältä ja kyyniseltä, mutta siinä ei ole mitään omituista. Se on aivan tavallista.

Nainen todella on muuta kuin ihmislajin naaras. Tunnettu feministi Simone de Beauvoir ja tunnettu misogyyni Charles Baudelaire ovat siitä täsmälleen yhtä mieltä. Ja kun kirjailija Timo Hännikäinen – joka väittää uskovansa biologiseen sukupuolieroon – joutui julkisuuteen Ilman-kirjansa ilmestyttyä talvella 2009, hän suostui muun muassa City-lehden antamaan tehtävään, jossa piti merkitä lehdestä kaikki ne naiset, joita hän ”panisi”. Faktisesti hän valikoi lehden kuvista ne, joissa hänen mielestään oli nainen. Hän suoritti halupohjaisen sukupuolierottelun, ei tieteellistä.

Halun paradoksi on, että se kohdistuu aina johonkin, mikä ei ole sen varsinainen kohde. Idea on sen varsinainen kohde. Halu on paljon syvämietteisempää kuin seksuaalisuus, jonka voi määritellä nopeasti ja tyhjentävästi eläintieteen termein. Jos kirjailija olisi merkinnyt lehdestä ihmisiä heteroseksuaalisen logiikan mukaisesti, hän olisi tietenkin ympyröinyt kaikki, jotka näyttävät riittävästi naisilta.

Halu on aivan muuta. Se ei ole loogista vaan mystistä.

Cocker on väsymättä kirjoittanut lauluja miehen eroottis-romanttisesta kiinnostuksesta naista kohtaan. Se on epäilemättä maailman tavallisin ja käytetyin aihe, erityisesti lauluissa. Cockerin teksteistä tekee vahvoja se, ettei hän, toisin kuin typerämpi laulunikkari, väitä tai edes salaa usko tavallisen ja kliseisen aiheen olevan yksinkertainen, hauska tai nautinnollinen.

Hän esittää tavallisen, legitiimin, normaalin halun realistisesti – hän näyttää, miten epätoivoista, ikuiseen tyytymättömyyteen tuomittua, arveluttavaa, likaista ja häpeällistä se on. This Is Hardcore menee tässä pisimmälle. Sillä levyllä (ja erityisesti samanaikaisten singlejen b-puolilla: kuuntele Ladies’ Man tai The Professional!) itseinhon atmosfääri on yhdellä sanalla luonnehdittuna paksu.

Cocker kertoo, mitä tavallisuudesta versoo. Tavanomaisuuden, keskimääräisyyden ja normaaliuden kukat – Les Fleurs du normal – voivat olla hämmentäviä, outoja, rumia ja moraalittomia.

Video ei ole enää saatavilla

III Morrissey ja Cocker muistuttavat toisiaan siinäkin, että vaikka he ovat yhtyeissään aina sitoutuneet vahvaan jengimentaliteettin – Pulp ja The Smiths ovat molemmat eräänlaisia uusperheitä, kummajaisyhteisöjä, joille byrokraattien maailma ei mahda mitään (”We just want the right to be different, that’s all”) – heidän älynsä, makunsa ja sielunsa ovat kokonaan heidän. He ovat vahvoja yksinkin.

Morrissey on tietenkin jo ajat sitten todistanut sen lopullisesti (kun taas Johnny Marrin suurin taiteellinen saavutus vuoden 1987 jälkeen on ollut kitaran soittaminen Pet Shop Boysin Behaviour-levyllä), enkä usko kenenkään järki-ihmisen vaativan Cockeriltakaan muuta näyttöä kuin jo ilmestyneet kaksi soololevyä. Cocker-kaanonissa rankkaisin itse niistä ensimmäisen jaetulle ykkössijalle This Is Hardcoren kanssa.

Pulpin nerous on siis oikeastaan Cockerin neroutta – lähes kokonaan.

Sillä ehkä se pieni osa, jokin jännite tai frisson, joka tulee jostakin muualta, onkin hyvin tärkeä? Ehkä se on vain yhtyeen nimi, joka, kuten nimet aina, ”merkitsee kaikkea”, kuten Oscar Wilde tiesi?

Pulp ei ole koskaan hajonnut väkivaltaisesti, kuten vaikkapa The Smiths. Se on vain välillä ollut lepotilassa.

Se on sitä paitsi tehnyt jo monta comebackia. Ensimmäinen tapahtui vuonna 1994, kun His’n’Hers ilmestyi. Monta vuotta levyttäneestä hämärästä sheffieldiläisestä popyhtyeestä tuli äkkiä suosittu. Heti perään siitä tuli vielä suositumpi, niin suosittu, että se melkein hajosi. Toinen comeback oli vuoden 1998 This Is Hardcore, iloisen mainstream-suosion jälkeinen paluu synkkyyteen, Dogs Are Everywheren ja They Suffocate at Nightin kuviin.

Noin kolmas comeback tapahtuu nyt, kun Different Classin kokoonpano soittaa Euroopassa ja jossain muuallakin muutaman keikan.

En ajattele siitä paljon mitään. Pulp ei ole koskaan ollut osa mitän liikehdintää, mitään skeneä tai mitään ”aikaa”, jonka lohduton poissaolo nyt vaivaisi meitä, jotka olimme mukana jo edellisissä comebackeissa 1990-luvulla.

Pulp esiintyy tänään 27. toukokuuta Primavera Sound -festivaalilla Barcelonassa.

Morrissey 19.6.2004 Hultsfedin festivaali, Ruotsi. Morrisseyn kokoelmalevy The Very Best of Morrissey ilmestyy tänään.

Lue myös juttumme artisteista, joilta on julkaistu liikaa kokoelmia!

Morrissey, tuhma setä – kokoelmien julkaiseminen saa riittää!

Kun Morrissey ilmoitti julkaisevansa 25. huhtikuuta uuden kokoelmalevyn The Very Best of Morrissey, fanien leuat loksahtivat auki, joskaan eivät ihan artistin toivomasta syystä.

Voiko olla, ettei Morrissey muista edellisen julkaisunsa olleen myös kokoelma, viime levyjen b-puolikappaleita yhteen koonnut Swords (2009)? Ja että edellisestä varsinaisesta hittikokoelmastakaan ei ole aikaa kuin kolme vuotta?

Mikä turhauttavinta, uuden kokoelman kappalelista on kuin arpomalla laadittu, ja se ohittaa kokonaan indiepopin kummisedän viimeisen viidentoista vuoden aikaisen tuotannon.

Morrisseyn tapauksessa yksi selitys kokoelmien paljoudelle ja vaihtelevalle laadulle on jatkuvasti vaihtuva levy-yhtiö: Moz on soolouransa aikana levyttänyt ainakin kuudelle eri levymerkille.

Haluamme kuitenkin uskoa, että artistilla itselläänkin on päätösvaltaa sen suhteen, mitä hänen tuotannollaan tehdään. Niinpä olemme tässä artikkelissa tapojemme vastaisesti vähän ilkeitä Morrisseylle ja neljälle muulle artistille, jotka olemme valmiita asettamaan kokoelmienjulkaisukieltoon.

1. Kauko Röyhkä

Kauko Röyhkää on kutsuttu Suomen Morrisseyksi, eikä syyttä. Kumpikin miehistä tekee musiikillisesti sangen perinteistä mutta sanoituksiltaan haastavaa ja provosoivaa kitararockia, ja herrat ovat ilmeisiä sielunsukulaisia hiustyylin perusteella.

Sukulaisuutta löytyy myös kokoelmarintamalla. Röyhkältä on tämän vuosituhannen puolella julkaistu kuusi kokoelmaa, saman verran kuin varsinaisia studiolevyjä – ja niihin on laskettu mukaan yhteislevyt Riku Mattilan, Mikkelin kaupunginorkesterin ja Rättö & Lehtisalon kanssa.

Levy-yhtiöteknisistä syistä (Röyhkä on levyttänyt laskentatavasta riippuen ainakin viidelle eri merkille) johtuen suurin osa Röyhkän kokoelmista on perin turhauttavia.

Kauko Röyhkä & Narttu -kokoonpanon levytyksistä koottuja paketteja on neljä: Kulta-aika (1986), Extra (1988), Talo meren rannalla (1996) ja Menneisyyden taikaa etsimässä 1980–1990 (2009). 1990-luvun EMI-levytykset on niputettu kahdelle Pohjoinen taivas -kokoelmalle (1997 ja 2000), ja Ranka-merkille tehty parhaimmisto löytyy levyltä Selkäranka 1996–2004 (2004).

Näiden lisäksi on olemassa muun muassa kaksi 20 suosikkia -sarjassa julkaistua, ulkoasultaan melko karua kokoelmaa, Lauralle (1998) ja Talo meren rannalla (2002), jota ei missään nimessä pidä sekoittaa vuonna 1996 julkaistuun samannimiseen kokoelmaan!

Lähimmäksi koko uran järkevästi yhteen niputtavaa pakettia pääsevät Räyhähenki muistelee (2000) ja Lauluntekijä (2006), mutta ensimmäiseltä puuttuu mm. 80-luvun olennainen hitti Majavalakki, jälkimmäinen taas sivuuttaa hienon Jumalan lahja -albumin melkein kokonaan.

Kattavan Röyhkä-kokoelmaboksin kasaaminen viimein olisi kulttuuriteko ja säästäisi monen fanin hermoja.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 23/14

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Lauralle 8/14

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkä & Narttu – Lauralle (Tavastialla 1985)

2. Abba

Kokoelmistaan yhtye tunnetaan, voisi Abba vastata vinoiluumme. Yhtyeen myydyin levy – ja Abban kaikkia levyjä on myyty paljon – on kokoelma, Abba Gold: Greatest Hits (1992), joka kuuluu myös maailman kolmenkymmenen myydyimmän albumin joukkoon.

Vaikka yhtyeen jäsenet näyttäytyvätkin toisinaan julkisuudessa yhdessä, ja paluuhuhut kiertävät netissä tasaisin väliajoin, uutta musiikkia vuonna 1982 levytysuransa lopettaneelta Abbalta on turha odottaa.

Siltikään yhtyeeltä ei tarvitsisi jatkuvasti tupata markkinoille uusia kokoelmia. 2000-luvulla niitä on ilmestynyt jo kolme: The Definitive Collection (2001), 18 Hits (2005) ja Number Ones (2006). Jokaisella kolmella kokoelmalla esiintyviä kappaleita on yhdeksän, ja ABBA on 2000-luvun myötä julkaissut enemmän kokoelmalevyjä kuin studioalbumeja.

Sitä ei oikeuta edes yksi historian pisimmistä loistavien popsinglejen putkista.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 8/10

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Mamma Mia, SOS ja Waterloo 8/10

Video ei ole enää saatavilla

Abba – SOS (1975)

3. Dingo

On oletettavaa, että 80-luvun suosituimmalta suomalaisyhtyeeltä on julkaistu monta kokoelmaa, mutta Dingon suhdeluku kokoelmien ja studiolevyjen välillä uhmaa Abbaakin.

Dingo julkaisi loiston päivinään kolme albumia, joita seurasi yksi 90- ja kaksi 00-luvulla tehtyä paluulevyä. Kokoelmia bändiltä on sen sijaan julkaistu kahdeksan, eikä siinä kaikki. Jos otetaan huomioon, että kolme kokoelmista on tupla-cd:itä ja yksi jopa triplalevy, Dingon kuuden levyn mittainen ura on koottu kolmelletoista cd:lle.

Armoa voimme antaa sen verran, että myönnämme triplakokoelman Kunnian päivät 1983–1986 olevan laadukas boksi, joka niputtaa hyvin yhteen kaiken 80-luvun Dingo-materiaalin. Toisaalta taas jokainen yhtyeen kokoelmista ohittaa 2000-luvun levyt, joten voidaan hyvällä syyllä väittää, että Dingon neljästä ensimmäisestä albumista on koottu kolmetoista kokoelmalevyä.

Se on aivan varmasti liikaa.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 6/8

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Autiotalo, Sinä ja minä, Rio ohoi, Jokainen aamu, Levoton tuhkimo ja Nahkatakkinen tyttö 7/8

Video ei ole enää saatavilla

Dingo – Levoton tuhkimo (Helsingin jäähallissa 1986)

4. Aerosmith

Aerosmith malttoi odotella kuuden studioalbumin ajan ennen ensimmäisen kokoelmansa julkaisemista. Vuonna 1980 julkaistun Greatest Hitsin myötä portit aukesivat, ja sen jälkeen moniongelmaisilta stadionkukoilta on ilmestynyt enemmän kokoelmia kuin studiolevyjä.

Steven Tylerin, Joe Perryn ja kumppaneiden tapauksessa uran jatkuvasta uudelleenpaketoimisesta ei voi syyttää vaihtuvia levy-yhtiöitä: Aerosmith aloitti levytysuransa Columbian huomassa, ja yhtye palasi sinne hypättyään Geffenin kelkkaan vuosiksi 1985–1993.

Nämä kaksi yhtiötä ovat pitäneet huolta, etteivät Aerosmith-kokoelmat lopu maailmasta. 80-luvulla niitä julkaistiin kaksi, 90-luvulla neljä ja viime vuosikymmenellä kuusi (seitsemän, jos Young Lust -kokoelman uusintapainos Gold lasketaan mukaan).

Loogisesti päätellen tällä vuosikymmenellä on luvassa peräti kahdeksan kokoelmaa Bostonin pahoilta pojilta, ja kappas: ensimmäinen niistä, Tough Love: Best of the Ballads, onkin kaupoissa 10. toukokuuta!

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 14/13

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Dream On 8/13 (Walk this Way 4 kertaa Run-D.M.C:n kanssa levytettynä versiona ja 5 kertaa alkuperäisenä)

Video ei ole enää saatavilla

Aerosmith – Dream On (Riossa 1984)

5. Morrissey

Niin, Morrissey, jonka yhdestoista kokoelmalevy The Very Best of ilmestyy 25. huhtikuuta. The Smiths-solistin ura on täynnä vaihtelevan tasoisia ja vaihtelevaa tarkoitusta palvelevia kokoelmia.

Osalla niistä on olennainen rooli Morrisseyn diskografiassa, kuten Viva Hate -soolodebyytin (1988) sisarteoksella, alku-uran sinkut yhteen koonneella Bona Dragilla (1990) ja sen eräänlaisella jatko-osalla Swords, jonka harvinaiset raidat päihittävät kevyesti viimeisimmän Moz-albumin Years of Refusal (2009).

Suurin osa niistä on puolestaan aivan käsittämättömiä, kuten skitsofreeninen World of Morrissey (1995), joka ei osaa päättää ollako hittikokoelma vai keräilijöille suunnattu erikoisjulkaisu.

Surullisinta tilanteessa on, että miehen urasta olisi koottavissa erinomainen singlekokoelma. Sen sijaan luvassa on taas yksi turha ja omituinen Morrissey-levy lisää.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 9/11

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Suedehead ja Everyday Is Like Sunday 7/11

Video ei ole enää saatavilla

Morrissey – Suedehead (1988)

Kuka artisti tai mikä yhtye on mielestäsi pahin kokoelmarikollinen? Kerro se alla kommenteissa.