Dead Oceans

72 Motorista meteliä rakastava newyorkilaisduo on kolmannella albumillaan odotetun hilpeällä tuulella: silloin, kun laulaja Oliver Ackermann ei mökötä sellaisten teemojen kuin Fear, Mind Control ja Revenge parissa, hän laukoo joviaaleja icebreakereita, kuten “I want to die” kappaleessa Why I Can’t Cry Anymore. Worship on pieni pettymys verrattuna keväällä julkaistuun Onwards to the Wall -EP:hen, jolla A Place to Bury Strangersin teollisesti takovassa sirkkelirockissa oli tavallista enemmän melodiaa. Avauskappale Alone lupaa vielä paljon Raveonettesin kevyt-goottia ja Curven kevyt-industrialia nättiin poppiin yhdistäessään, mutta sen jälkeen levy taantuu odotetun yksipuoliseksi, joskin tehokkaaksi korvienpuhdistusssessioksi, joka lainailee vapaamielisesti niin Jesus & Mary Chainin kahden nuotin narkkaripoppia kuin Primal Screamin Exterminatorin brutaaleja särösinfonioita. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

DIIV– Oshin

Captured Tracks

75 Kun kuulin Beach Fossilsin keikkakitaristi Zachary Cole Smithin DIIV-yhtyeen vielä Dive-nimellä julkaistut singlet Humanin ja Sometimesin, aistin poikkeuksellista biisinkirjoituslahjakkuutta ja harmoniantajua. Kun täyspitkällä Smith priorisoi tunnelman biisien edelle, lopputulos tuntuu resurssien haaskuulta. Oshin on kuin 40-minuutin mittaan venytetty siima täynnä kitaran konemaisella tasaisuudella kutomaa kahdeksasosanuottien ketjua, jonka lähtökohdat ovat ennen kaikkea uneliaan impressionistiset. Smithin kaaviomainen kitaransoitto ja pyrkimykset täydellisiin harmonioihin muistuttavat lähtökohdiltaan Durutti Columnista, vaikka sävyt piirtyvät täysin erilaisina. Toiselta puolelta DIIVin velka Stereolabin hienomekaanisiin krautsävyihin on havaittavissa selkeästi. Levyn haikeussumu rakentuu tietoiseen minimalismiin. Tapettimainen äänivirta paljastaa detaljinsa vasta, kun se alkaa kiertyä kuulijan selkärangan ympäri. Silloin huomaa, että levyn harmaudessa Air Conditioning on nimensä mukainen tuulahdus raikasta ilmaa, Waitin kone sylkee vesihöyryn alta raskasta krautpakokaasua ja Doused huipentaa soljuvan unen takaa-ajokohtaukseen. Ilmiselvästi DIIVin kitaralinjat matkaavat vääjäämättä johonkin, mutta tärkeintä levyyn ihastumisen kannalta on, että määränpää jää pimentoon. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Echo Lake – Wild Peace

No Pain in Pop

64 Birminghamilaisyhtye on opiskellut kenkiintuijottelun alkeet esimerkillisesti ja luo kitaroiden, kaikupedaalien ja analogiurkujen avulla esikoisalbumillaan äänimaailmoita, joissa ei voi kuin viihtyä. Kuten niin monelle, myös Echo Lakelle ikimuistoisten kappaleiden säveltäminen osoittautuu kuitenkin lähes mahdottomaksi tehtäväksi; ryhdikäs Even the Blind nousee ylivertaisena esiin albumilla, jonka kappaleista suurin osa vesittyy viimeistään Linda Jarvisin löysän ja hengettömän, Cranesin Alison Shaw’n lapsekkuudesta muistuttavan laulun takia. Lupaavan bändin pitää pystyä ensi kerralla parempaan.(Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kiki Pau – Pines

Kiki Pau

79 Hattua pitää nostaa yhtyeelle, joka on näin ennakkoluulottomasti lähtenyt liikkeelle uuden albuminsa suhteen. Pelkästään digitaalisena julkaistu Kiki Paun uutukainen sisältää neljä varsinaista kappaletta, joiden yhteismitta yltää reiluun 40 minuuttiin. Onko tämä nyt jonkinlaista progeindiemusiikkia, oli niin tai näin, Pines yllättää aika suvereenisti. Pitkien kappaleiden säveltäminen on taitolaji. Kiki Pau on onnekseen onnistunut säilyttämään kokonaisuudessa ilmavuuden, ja paketti pysyy kasassa. Tunnelmasta toiseen seilaava materiaali olisi voitu julkaista omasta puolestani yhtenä tiedostona. Kohokohtia löytyy sieltä täältä, esimerkiksi toisen kappaleen Astronauttijan ajassa 5.51 alkava junnaava osa. Tokihan mieleen tulee välillä esimerkiksi The Mars Volta, mutta mitä sitten? Yllättävin suomalainen pitkäsoitto pitkään aikaan. (Petrus Koskimies)

Mission of Burma – Unsound

Fire Records

51 Mission of Burma oli ilman epäilyksen häivääkään yksi 1980-luvun alun parhaista kitararockyhtyeistä, ellei paras. Yhtye pani pillit pussiin vuonna 1983 laulaja Roger Millerin tinnutuksen takia, mutta teki kymmenen vuotta sitten täysimittaisen comebackin. Unsound on neljäs albumi paluun jälkeen – ja ensimmäinen, jonka soisi jäävän viimeiseksi. Siinä missä OnoffOn (2004), The Obliterati (2006) ja The Sound the Speed the Light (2009) kuulostivat raikkailta ja elinvoimaisilta, Mission of Burman vaikutuksen Guided by Voicesin, Fugazin ja The Constantinesin kaltaisiin yhtyeisiin selväksi tekeviltä veteraanirockin pieniltä aarrearkuilta, soi Unsound myötähävettävän kolhosti ja kulmikkaasti, Millerin pinnistelevän mylvinnän säestämänä. Albumin yhdestätoista kappaleesta vain Second Televisionissa ja 7’sissä on bostonilaiskvartetille ominaista rapeutta ja ketterää räväkkyyttä, muuten Unsound kompuroi eteenpäin kankeasti lompsuttaen kuin kolmijalkainen hurtta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pää kii – Inkkarit kanootissa EP

Airiston punklevyt

88 Jos Kakka-hätä 77 oli kotimaisen punkin pelastaja, on Pää kii suomalaisen rockin tuhoaja. Tai jotain. Varmaa on vain se, että aiemman Kalifornia Dreamin’ -singlen ohella Inkkarit kanootissa on siunatuinta rähinää pitkiin aikoihin: äärimmilleen viritetyn koneen hajoaminen kuulostaa tältä, mutta jotenkin osaset pysyvät kasassa. Kaikki eivät sen energiaa tule sulattamaan. Pää kiin kuunteleminen vaatii kosolti suolia ja tiettyä levydivarimaista anaalisuutta. Inkkarit kanootissa on musiikillinen vastine levykaupalle, jonka valikoimassa on ainoastaan henkilökunnan suosikkilevyjä ja kyltti tiskin yllä käskee asiakkaita pysymään hemmetin kaukana. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#30 Kasabian

Mikä? Eräs Iso-Britannian suurimmista rockbändeistä on onnistunut kasvamaan lad-rockin varjosta varteenotettavaksi yhtyeeksi.

Odotettu? Edellyttäen, että Kasabiania kuunnellaan Suomessa jossain muuallakin kuin tamperelaisissa brittipubeissa, ehkäpä vuoden 2006 läpimurtolevy Empiresta lähtien.

Tuleeko? Yhtyeen suosio tuntuu rajoittuvan lähinnä kotimaahansa, ja se onkin käynyt Skandinaviassa vain parilla festivaalikeikalla. Mahdollisesti joskus – Ruisrockiin tai Provinssiin.

Video ei ole enää saatavilla

#29 My Morning Jacket

Mikä? Jim Jamesin johtama kentuckylaisbändi, jonka musiikki on eklektisyydessään kuin avaruusromun seassa sinkoilevaa alt-countrya tulevaisuudesta.

Odotettu? ”2005: Grooveavaruusseikkailu” -tyyppisestä Z-albumista lähtien.

Tuleeko? Varmasti vielä joskus. Ja täyttää samalla Tavastian.

Video ei ole enää saatavilla

#28 Mariah Carey

Kuka? Nainen, ääni, hitit, hinkit.

Odotettu? 1990-luvun alusta alkaen, jolloin Carey pamahti popsoul-kuningattareksi.

Tuleeko? Tuskin, mutta piipahtihan Celine Dionkin.

Video ei ole enää saatavilla

#27 The Fall

Mikä? Vuonna 1976 perustettu pohjoisenglantilainen bändi, joka on toiminut vaihtelevalla miehistöllä siitä lähtien. Laulaja Mark E. Smith on ainoa vakituinen jäsen ja koko projektin pointti.

Odotettu? Vähintään 1980-luvulta saakka, jolloin bändi julkaisi klassikkoja, kuten Hex Enduction Hour ja This Nation’s Saving Grace.

Tuleeko? Se on aina mahdollista, vielä toistaiseksi. Tänä vuonna piti jo tulla, mutta kiertue peruuntui. Smith alkaa tulla vanhaksi…

Video ei ole enää saatavilla

#26 Stereolab

Mikä? Lontoolainen äänekkäästi ja krautvaikutteisesti suriseva tai bossanovan ja exotican tahtiin rytmittelevä indiepop-bändi.

Odotettu? Jo 21 vuotta.

Tuleeko? Ei. Stereolab jäi määrittelemättömälle tauolle vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

#25 The Strokes

Mikä? Vuosituhannen vaihteessa kitararockin ”pelastanut” newyorkilaiskvartetti.

Odotettu? Keväästä 2001 alkaen, jolloin bändin esikois-ep The Modern Age hullaannutti niin diskohileet kuin kriitikotkin.

Tuleeko? Vaikka ylihintainen onkin, niin eiköhän bändi vielä jonain päivänä nähdä Ruisrockin tai Provinssirockin päälavalla.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Beyoncé

Kuka? Modernin R&B:n kuningatar.

Odotettu? Sitten diivan tähdeksi tehneen Destiny’s Childin vuosituhannen vaihteen huippuvuosien.

Tuleeko? Elokuussa Beyoncé ilmoitti olevansa raskaana, joten ei ainakaan lähiaikoina.

Video ei ole enää saatavilla

#23 Coldplay

Mikä? Suurin 2000-luvulla aloittanut brittipop-yhtye. Yhdistelee maanläheisyyttä taiteellisuuteen ja maailmojasyleileviä melodioita rehtiin bändisoittoon.

Odotettu? Menestyksekkäästä Parachutes-debyytistä (2000) asti, mutta viimeistään suursuosioon nostaneesta A Rush of Blood to the Head -albumista (2002) lähtien.

Tuleeko? Tokkopa, koska kysyntää isommilla markkinoilla on riittämiin – paitsi tietenkin, jos Mylo Xyloto floppaa täysin ja bändi joutuu makkaraa leivälleen saadakseen kyntämään myös periferiassa.

Video ei ole enää saatavilla

#22 Neu!

Mikä? 1970-luvulla Kraftwerkin sivutuotteena syntynyt kitaristi-kosketinsoittaja Michael Rotherin ja rumpali Klaus Dingerin muodostama yhtye, joka oli luomassa krautrockia sellaisena kuin sen nyt tunnemme.

Odotettu? Neljä vuosikymmentä sitten tuskin kukaan odotteli Neu!:ta Suomeen, sillä yhtye ei tuolloin juuri menestynyt. Vuonna 2010 Rother jatkoi edesmenneen Dingerin perintöä soittamalla Neu!-materiaalia Hallogallo-nimen alla muun muassa Sonic Youth -rumpali Steve Shelleyn kanssa.

Tuleeko? Ei ainakaan ihan heti, sillä Hallogallo-kokoonpanon keikat päättyivät viime joulukuussa, ja tänä vuonna Rother on keskittynyt taideinstallaatioon Japanissa.

Video ei ole enää saatavilla

#21 Mission of Burma

Mikä? Hardcore- ja postpunkin optimaalinen risteytys, 1980-luvun alussa salaman lailla välähtänyt bostonilaisnyrkki.

Odotettu? Vuodesta 2002, jolloin bändi teki comebackin, josta tulikin yllättäen pysyvä.

Tuleeko? Viides studioalbumi tekeillä, joten mahdollista se on. Hengenheimolaisten Pere Ubun ja Gang of Fourin tämänvuotiset Suomen-visiitit antavat toivoa.

Video ei ole enää saatavilla

Hrrt hrrt, hurisee Mission of Burma.

Kimmo Vanhatalo: 1980-luvun amerikkalaista indierockia käsittelevässä kirjassaan Our Band Could Be Your Life: Scenes from the American Indie Underground, 1981–1991 Michael Azerrad maalaa lohduttoman kuvan Mission of Burman taipaleesta. Yhtyeelle ei juuri suotu menestystä sen kotikaupungin Bostonin ulkopuolella, ja sen ura tuntuikin koostuvan loputtomista tunneista hajoamispisteessä olevassa pakettiautonrämässä Amerikan valtateillä matkalla soittamaan pikkuklubeille ja olemattomalle yleisölle.

Hämmentävintä tässä on, että Mission of Burmalla oli kaikki menestyksen avaimet. Sen musiikki oli meluisaa, kulmikasta ja taiteellista, mutta samalla kuitenkin hyvinkin melodista. Etenkin basisti Clint Conley hallitsi tarttuvien kappaleiden kirjoittamisen. Hänen kynästään syntyivätkin Mission of Burman kaksi hienointa hetkeä: Academy Fight Song, joka käsiteltiin Popklassikot-sarjan aikaisemassa osassa, sekä yhtyeen epäilemättä tunnetuin kappale That’s When I Reach for My Revolver.

Sekä Ramonesia että avantgardea rakastanut Mission of Burma ei musiikissaan sortunut ilmeisimpiin ratkaisuihin ja sama pätee sen lyriikoihin. That’s When I Reach for My Revolver on taistelulaulu, kuten sen nostattava kertosäe antaakin ymmärtää, mutta sen älylliset ja vaikeaselkoiset sanoitukset eivät tee tämän oivaltamisesta kaikkein helpointa.

Punkin tavoin Mission of Burma oli vihainen, kriittinen ja kapinallinen. Toisin kuin punkkarit, se ei kuitenkaan tyytynyt suomimaan vain valtaapitäviä, saati lietsomaan epämääräistä anarkiaa. Se tiesi, että yksilön pahin vihollinen oli loppujen lopuksi hän itse. That’s When I Reach for My Revolverissa Conley suuntasi raivonsa alistavien johtajien lisäksi niitä kohtaan, jotka mukavuudenhalussaan valehtelevat itselleen. Sen maailmankuva on pessimistinen. Toivoakin on, mutta se on kuin hentoinen valonkajo horisontissa pimeyden keskellä.

Laulussa sen kertoja herää turvallisesta, mutta valheellisesta elämästään:

“Once I had my heroes
Once I had my dreams
But all of that is changed now
They’ve turned things inside out
The truth is not so comfortable, no”

Hänen on rikottava ympäristönsä asettamat rajat, sukellettava rohkeasti itsestään selvinä pidettyjen totuuksien tuolle puolen:

“And mother taught us patience
The virtues of restraint
And father taught us boundaries
Beyond which we must go
To find the secrets promised us, yeah“

Piiloutuminen ei voi olla ratkaisu, mutta totuuden kohtaaminen on tuskallista. Lopulta laulun kertoja tajuaa olevansa väheksytty ja alistettu:

“Tonight the sky is empty
But that is nothing new
Its dead eyes look upon us
And they tell me
We’re nothing
But slaves”

Olennaista kuitenkin on, ettei hän antaudu. That’s When I Reach for My Revolver on kutsu taisteluun, jossa ihmissydämessä piilevä henki kamppailee katkeraan loppuun saakka:

“That’s when I reach for my revolver
That’s when it all gets blown away
That’s when I reach for my revolver
The spirit fights to find its way”

Alun perin Signals, Calls, and Marches -ep:llä julkaistun kappaleen muoto on hyvinkin tuttu 1990-luvun vaihtoehtorockin ystäville. Sen yhdistelmä pahaenteisen rauhallista säkeistöä ja jännitteen purkavaa euforista kertosäettä on kaava, jonka Nirvana vei 1990-luvun alussa myyntilistojen huipulle synnyttäen vaihtoehtorockin valtavirtasuosion ja kaupallisen läpimurron.

Popmaailma ei kuitenkaan vielä ollut valmis hyväksymään Mission of Burman esi-indierockia kymmenen vuotta ennen grungen läpimurtoa, eikä sillä ollut asiaa myyntilistoille Adam & the Antsin, The Policen, Human Leaguen tai Phil Collinsin seuraan. Terävimmät korvat kuitenkin kuuntelivat, ja Mission of Burma innoitti yhtyeitä, kuten R.E.M., Fugazi, Sonic Youth ja Pixies, jotka valoivat 1980-luvun kuluessa amerikkalaisen indierockin perustukset.

Mission of Burma hajosi vuonna 1983 julkaistuaan vain yhden kokopitkän levyn, hienon Vs.:n (1982). Kitaristi-laulaja Roger Millerin vaikean tinnituksen katkaisema lupaava ura sai kuitenkin jatkoa 2002, kun yhtye palasi vastoin kaikkia odotuksia takaisin keikkalavoille. Sitten vuoden 2004 se on julkaissut kolme pitkäsoittoa, ja seuraavan albumin pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna.

____________________________

Arttu Tolonen: Suurin osa siitä lapsuuteni osasta, jotka asuin hoidetun ja jonkun muun kuin talkkarin huolenpitoa vaativan nurmikon vaikutuspiirissä, ajoittuivat ikävuosiin, joina lasta ei velvoiteta osallistumaan nurmen leikkaamiseen.

Leikkuu-urani rajoittuu siis vuosiin 1988-1990. Talo oli Wisconsinin osavaltion pääkaupungissa, Madisonissa.

Nurmikkoa oli onneksi vähän, sillä leikkuri oli sitä perinteistä työntömallia.

Hrrrt. Hrrrt. Hrrt.

Hrrrt. Hrrrt. Hrrt.

Tein ruohonleikkuuta varten 60-minuutin kasetin, jota kuuntelin poliittisilla tarroilla koristellulla Walkmanillani: ”Ei ydinvoimalle”, Antifa, ”Aseet ovat tosi ikäviä”, jne.

Kasetille äänitin vuorotellen kahta Mission of Burma -biisiä: Academy Fight Songia ja That’s When I Reach for My Revolveria.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Moby teki That’s When I Reach for My Revolverista laimean version vuonna 1996 ilmestyneelle ja lyttyyn haukutulle rock-levylleen Animal Rights. Pyhäinhäväistystä lähenteli jo se, että hän muutteli kappaleen sanoituksia, mutta kaiken huippu oli sen kertosäkeen muuttaminen MTV:n ja BBC:n pyynnöstä uudelleen nauhoitetussa versiossa muotoon That’s When I Realize It’s Over. Radion ja MTV:n kosiskelu soti kaikkea sitä vastaan, mitä Mission of Burma ja That’s When I Reach for My Revolver edustivat.

Video ei ole enää saatavilla

Mission of Burma ampaisi jo etukaarteeseen niin kovalla vauhdilla, että bändiä on turha syyttää myöhemmistä verkkaisemmista jaksoista.

On bändejä, jotka hiovat vuosia soundiaan kehittyäkseen sille nerouden tasolle, jolle joku suurempi kaitsemus on heidät viemässä. Hyvinä esimerkkeinä vaikka Sonic Youth ja The Flaming Lips, jotka molemmat olivat toki jo ensimmäisillä julkaisuillaan omat itsensä, mutta vaativat vuosikausia osuakseen todelliseen oman neroutensa ytimeen.

Sitten on Mission of Burma, joka jo ensimmäisellä seitsentuumaisella vinyylisinglellään Academy Fight Song / Max Ernst tyhjensi pajatson niin totaalisesti, että kaikkea yhtyeen sittemmin tekemää voidaan alisteisesti verrata siihen – jopa sillä tasolla, että muu materiaali muuttuu redundantiksi. Poikkeuksena toki ehkä se yksi pyssyaiheinen biisi, josta varmasti tässä juttusarjassa vielä myöhemmin luette.

Vaikka Mission of Burman ura jäikin kitaristinsa Roger Millerin tinnituksen takia lyhyeksi ja pitkäksi aikaa varsin huomaamattomaksi reunaviitteeksi rockin historiankirjoihin, voidaan Academy Fight Songin katsoa vaikuttaneen merkittävästi 1980-luvun amerikkalaiseen vaihtoehtomusiikkiin ja sitä kautta moneen tänä päivänä näkyvästi esillä olevaan artistiin. Peter Prescottin nyrjähtelevä rummutus, Roger Millerin terävästi iskevät kitarat ja Clint Conleyn eteenpäin nojaava sointupohjainen bassottelu ovat kuin suoraan 2000-luvun indierockin oppikirjan kolme ensimmäistä lukua.

On toki harmillista, että Mission of Burma onnistui niin täydellisesti jo ensiyrittämällä. Vaikka kuinka yhtyettä rakastan, ei mikään 2000-luvun ansaitun comebackin sinänsä varsin mallikelpoisista yrityksistä ole yltänyt lähellekään niitä korkeuksia, joihin Academy Fight Song tuoreeltaan ponnisti.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hämmentävää tosin on se, miten totaalisesti huonoimmillaankin harmittomia cover-versioita tekevä R.E.M. onnistuu hukkaamaan biisin nerouden vuoden 1989 versioinnillaan. Jos olet etsinyt syitä vihata Athensin poikia, saatoit juuri löytää yhden hyvän sellaisen.

Video ei ole enää saatavilla