Bryan Ferry – aina valmis ”lauteille”.

Alkukuusta listasimme artisteja tai bändejä, jotka eivät ponnista Suomi-neidon helmoista, mutta ovat syystä tai toisesta levyttäneet suomeksi. Innokkaat lukijat muistuttivat, että lisääkin löytyy – siispä Suomi laulettu, osa 2, olkaa niin hyvät!

#1 Déjà Voodoo – Hiekkaa Hietarannan

Mikä: Vuonna 1977 amerikkalainen The Ramones julkaisi aurinkoisen rantarallin Rockaway Beach, mistä Ne Luumäet teki yhdeksän vuotta myöhemmin suomenkielisen version nimellä Hiekkaa Hietarannan, jonka kahden vuoden päästä siitä coveroi kanadalainen Déjà Voodoo. Kyseessä oli kahden miehen rock-bändi, joka yhdisteli tyylissään rockabillyä, punkia ja lo-fi-räminää ja soitti nelikielistä kitaraa ja rumpuja kokonaan ilman peltejä.

Miksi: 1980-luvun ajan aktiivisesti toiminut bändi keikkaili useaan otteeseen Suomessa ja saavutti mainetta legendaarisella ”Bäkkärillä”, eli Tavastian yläkerrassa olleella punk-klubilla. Bändiltä on myös julkaistu livelevy Live at The Backstage Club, Helsinki Finland vuonna 1990. Mahdollisesti juuri Bäkkäriltä bändin bongasi yksi kotimaisen punkin ja 1980-luvun alakulttuuripöhinän tärkeimpiä maahantuojia ja eteenpäinviejiä, Kimmo Miettinen, jonka levy-yhtiö Gaga Goodies julkaisi bändin vuoden 1987 albumin Gotta Have Money. Tarina ei kerro onko Miettinen vaikuttanut bändin Hietsu-coveriin vai mahtaako kyseessä olla känniläppä joltain Suomen-keikalta, mutta molemmat lienevät yhtä mahdollisia vaihtoehtoja.

Kannattiko: Cover-hommissa olennaisinta on nähdäkseni se, ettei toisinna alkuperäistä biisiä soundilleen, vaan tekee siitä itsensä näköisen. Siinä Déjà Voodoo on onnistunut jo yksinkertaisen settinsä vuoksi. Gerard van Herkin hellyyttävällä r-vialla höystetty laulu, alkuperäistä hidastempoisempi rytmi ja rujon yksinkertainen, bluesmainen rämpytys on herttainen kunnianosoitus Hietsulle. Biisi sopisi hyvin niihin perinteisimpiin kesälomakeleihin; puolipilvisiin, vähän harmaisiin ja oikeastaan aika kylmiin päiviin, kun istutaan väkisin rannalla, vaikka mereltä tuulee ja kohta varmaan sataakin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 New Duncan Imperials – Lenkkimakkaraa!

Mikä: Chicagolainen kolmen miehen rockabilly-punk-bändi, joka omien sanojensa mukaan yhdistelee musiikissaan white trash -kulttuuria, dadaismia ja Chuck Berryä. Vuodesta 1990 asti toiminut, stetsoneihin ja mauttomiin pukuihin pukeutuva roskatrio tunnettiin sekopäisistä keikoistaan ja esimerkiksi Jägermeisterista kertovista biiseistään. Vuonna 1993 bändi julkaisi sinkun Lenkkimakkaraa!, jossa varsin yksiselitteisesti huudetaan ”Lenkkimakkaraa!” ja mahdollisesti jotain viinaan liittyvää, mikä ei useankaan kuuntelun jälkeen auennut. Makkaralaulua voidaan pitää jonkinlaisena sisarteoksena Déjà Voodoon hiekkalaululle, sillä myös New Duncan Imperials keikkaili 1990-luvun alussa punk-klubi Bäkkärillä ja julkaisi suomisinkkunsa Gaga Goodiesin kautta.

Miksi: Bändi tiivistää nettisivuillaan mottonsa jotakuinkin seuraavasti: ”Typeryys on viihdyttävää ja viihdyttävyys on typerää, ja me olemme valmiita tekemään mitä vaan, koska olemme viimein typeriä!” Bändi kertoo lyhyesti, että keikkailu Suomessa sai heidät nauttimaan vodkaa ja makkaraa sekä julkaisemaan yhden sinkun suomeksi. Jos Hiekkaa Hietarantaan ei välttämättä ollut känniläppä, Lenkkimakkaraa! hyvin todennäköisesti on.

Kannattiko: Biisin hakkaavasta yhden soinnun kitaravallista tulee vahvasti mieleen PMMP:n Matoja-biisin uhoava C-osa, mikä on ainoastaan hyvä mielikuva, onhan Matoja yksi PMMP:n parhaita biisejä. Yksinkertaista hakkauskomppausta ja makkarahuutelua väritetään kepeällä välilallattelulla, ooh yeah -kuorolla ja jopa kitarasoololla, mikä on elintarvikeaiheisissa kännivitseissä melko poikkeuksellista. Jos biisi olisi aikoinaan ollut yhtään tunnetumpi, se olisi voinut hyvin korvata grillimyyjiä vuosikymmeniä ilostuttaneen hillittömän hauskan ”ei munalla vaan rahalla” -vitsin.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Bryan Ferry – Tender Is the Night

Mikä: Roxy Music -solisti Bryan Ferry julkaisi vuonna 2010 sooloalbumin Olympia, jonka herkkä päätösraita Tender Is the Night alkaa hämmentävällä suomenkielisellä spiikillä. Eurythmicsista tutun David A. Stewartin kanssa sävelletyn kappaleen alussa kuuluu selkeästi suomalaisen miehen ääni, joka kertoo toteavasti “Erillinen saunarakennus ja sitten semmonen…” Tämän jälkeen suomispiikki feidaantuu, mutta samaa höpötystä kuullaan myöhemminkin biisissä pääosin tunnistamattomana, mutta välillä saunarakennus nousee terävänä utuisilta ääniraidoilta.

Miksi: En kertakaikkiaan tiedä. Internet ei tunnu tarjoavan tähän hämmentävään saunamainokseen mitään selitystä, eikä Ferry ole ilmeisesti asiaa medialle avannut. Mutta biisiä varten saunarakennus-spiikkiä tuskin on tehty. On vaikea uskoa, että Ferry edes tietäisi mitä spiikissä sanotaan, sillä se kuulostaa lähinnä siltä kuin mies olisi katsonut studiossa telkkarista jotain kahden markan suomalaista kesämökki-lifestyle-ohjelmaa ja äänittäjä olisi nojannut recciin juuri sillä hetkellä, kun pihapiirin saunakalustoa esitellään.

Kannattiko: Tender Is the Night on varsin kaunis sävellys, hauras ja melankolinen, öinen tutkielma yksinäisyydestä ja kuulumattomuuden tunteesta. Harmi vain, että suomalaiseen korvaan useasti toisteltu maininta ”erillinen saunarakennus” tiputtaa tunnelmasta täydellisesti ja huvittaa joka kuuntelukerralla. Saunarakennus-heitto herättää mielikuvan, että se olisi napattu jostain huonosta nettivideosta, ja kun sen ajatuksen vietäväksi heittäytyy, kohta ollaankin jo Risu-ukossa, hidastetussa Remontti-Reiskassa ja Tonnin setelissä. Koita siinä nyt ottaa koskettavaa kappaletta tosissaan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Metallica – Rappiolla

Mikä: Tätä tarinaa kertovat jo Pihtiputaan mummotkin, mutta kerrottakoon se vielä kerran. Mahdollisesti maailman tunnetuin amerikkalainen metallibändi Metallica keikkaili Suomessa toukokuussa ja vetäisi yleisön yllätykseksi haltioituneelle Hartwall Areenalle Hassisen Koneen kappaleen Rappiolla. Koko bändi ei ralliin osallistunut, vaan sen duetoivat kitaristi Kirk Hammett ja basisti Robert Trujillo, joka toimi myös kappaleen solistina.

Miksi: Hammett ja Trujillo soittelivat Metallican taannoisella Euroopan-kiertueella kulloiseenkin keikkakohteeseen sopivia hittibiisejä muissakin maissa, esimerkiksi Ruotsissa kuultiin Europen The Final Countdown ja Norjassa A-han Take on Me. Rappiolla on kuitenkin siinä mielessä harvinaisuus, että harvemmin bändi keikkamaansa rajojen sisäpuolelle jääneitä, maan omalla kielellä esitettyjä kappaleita coveroi.

Kannattiko: Kyllä, ainakin jos Ismo Alangon kitaristilta Jussi Jaakonaholta kysytään. Alanko bändeineen vastasi Metallican hatunnostoon soittamalla omalla keikallaan Rappiolla-biisin alkuun pätkän Enter Sandmania, ja koska 2010-luvulla eletään, tästä kuvattu video löysi tiensä internetin syövereihin välittömästi. Videon sattui näkemään suomalaisen ystävänsä kautta myös itse Trujillo, joka lähetti Jaakonaholle videoterveiset, joissa neuvoi kitaristia hiomaan vielä yhtä kohotettua ääntä ja lupasi, että biisiä voidaan treenailla yhdessä sitten, kun Metallica seuraavan kerran Suomeen sattuu.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Erik Lundin – Lopeta

Mikä: Ruotsalainen rap-artisti, joka räppää joulukuussa 2017 ilmestyneellä Lopeta-sinkullaan kertosäkeessä toistuvasti ”lopeta, lopeta, lopeta”. Yhden suomenkielisen sanan lisäksi biisissä kuullaan ruotsia ja yhden virkkeen verran oletettavasti jotain Afrikasta lähtöisin olevaa kieltä, jota Google Translate sitkeästi väittää kiinaksi (ei varmasti ole). Lundinin isä on lähtöisin Gambiasta, joten kieli lienee jotain Gambian vähemmistökielistä; mandinkaa, fulaa, wolofia, sereriä tai jolaa.

Miksi: Mahdollisesti siksi, että ”lo-pe-ta” riimittyy varsin hyvin oletettavasti jotain afrikkalaista kieltä olevan ”ndoke fa mo ke ta” -virkkeen kanssa. Mitään tarkempaa selitystä internet ei tarjoa sanan käyttöön, eikä suomalainen media taida Lundinia vielä niin hyvin tuntea, että olisi miestä ehtinyt aiheesta haastatella. Toisin kuin Bryan Ferry saunoineen, Lopeta-biisin lyriikoista voinee olettaa, että Lundin ainakin tietää mitä käyttämänsä suomenkielinen sana tarkoittaa.

Kannattiko: Tässä kohtaa on nostettava kädet pystyyn ja myönnettävä, että puhun niin huonosti sekä ruotsia että räppiä, että en osaa muodostaa kovin perusteltua mielipidettä asiasta. Maanisessa ”lopeta, lopeta, lopeta” -hokemassa on vahvaa korvamatopotentiaalia, mutta onko se hyvä vai huono asia, riippunee kuulijasta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Eddie Edwards

Mikä: Eddie Edwards on 1980-luvun lopulla mediakohua herättänyt englantilainen urheilija, joka muistetaan ennen kaikkea maailman huonoimpana mäkihyppääjänä. Urheilumaailman ulkopuolelta lajin pariin lähtenyt, pahasti likinäköinen Edwards oli aina viimeisille sijoille jäänyt antisankari, jonka sitkeään yrittämiseen ja lahjakkuuden puutteeseen rakastuttiin erityisesti Suomessa. Viihdearvoaan valuutaksi muuttanut Edwards julkaisi ensin Englannissa huonouttaan käsittelevän Fly Eddie Fly -kappaleen vuonna 1988, ja siitä kolme vuotta myöhemmin kotimaisella sinkkulistallakin menestyneen suomenkielisen version Mun nimeni on Eetu. Sinkun B-puolella kuullaan Edwardsin vähemmän tunnettu suomenkielinen biisi, Eddien siivellä.

Miksi: Edwardsin suomisinkun tekstitti itse Irwin Goodman, ja alun perin Edwardsin olikin tarkoitus levyttää Mun nimeni on Eetu -kappale yhdessä Irwinin kanssa. Duo kuitenkin peruuntui murheellisista syistä, sillä kun Edwards saapui Suomeen biisin äänityksiin, Irwin oli juuri kuollut sydänkohtaukseen. Edwards halusi kuitenkin levyttää sinkun yksin kunnianosoituksena Irwinille.

Kannattiko: Sori vaan Irwin, mutta ei. Molemmat Edwardsin biisit ovat 1980-luvun huoltoaseman C-kasettihyllyltä kuulostavia, nuotin vieressä soivia huumorihumppia, joihin verrattuna Matti Nykänen ansaitsee Grammyn. Sen lisäksi, ettei Edwards osaa hypätä mäkeä, valitettavasti hän ei osaa myöskään laulaa. Edwardsin surkuhupaisaan antisankariuteen viehättyneille se todennäköisesti toimii, mutta ei näitä biisejä voi kuunnella kuin vähintään kolmen promillen humalassa. Jos silloinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Umberto Marcato

Mikä: Umberto Marcato on italialainen iskelmälaulaja, joka loi 1950- ja 1960-luvulla menestyksekästä uraa tanssilavoilla niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Marcato oli olennainen osa suomalaista tanssilavakulttuuria ja myi listamenestyksiä esimerkiksi sellaisilla italiankielisissä hiteillä kuin Guaglione (Poika varjoiselta kujalta) sekä Lazzarella, ja myöhemmin suomeksi muun muassa tangoilla Miksi puhelin ei soi ja Liljankukka.

Miksi: 1950-luvulta 1980-luvulle asti varsinkin iskelmämusiikissa oli tyypillistä tehdä käännösversioita suosituista biiseistä – monet rakastetut suomenkieliset iskelmät ovatkin alun perin juuri italialaisia. Samaa logiikaa käytettiin paikoittain myös artisteihin. Marcato oli erityisen suosittu Pohjoismaissa, joten italian lisäksi hän levytti suomeksi ja ruotsiksi, myös englantia kokeiltiin. Suomen kielen pariin hänet sai houkuteltua itse Toivo Kärki. Marcato on myös esiintynyt omana itsenään suomalaisissa iskelmäpainotteisissa elokuvissa Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) ja Iskelmäprinssi (1991).

Kannattiko: Marcaton uran kannalta kyllä, sillä vaikka italialaista suklaasilmää rakastettiin Suomessa, kotimaassaan hän ei erityisemmin menestynyt. Italian ja suomen kielet soivat foneettisesti sen verran samoin, että Marcaton lausuminen menee läpi lähes täydellisesti, pienet painotusvirheet tuovat ilmaisuun vain luonnetta. Suomeksi levytetyt kappaleet ovat 2010-luvullakin pesunkestäviä Finnhits-tangoja, jotka uppoaisivat harvenevaan lavatanssikansaan lämpimissä kesäöissä todennäköisesti edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Nothing Else Mattersin myyttisen soolon soittaa poikkeuksellisesti Metallican laulaja ja komppikitaristi James Hetfield.

Internet on täynnä tulkintoja Metallican Nothing Else Mattersin kitarasoolosta. Miksi puolen minuutin soolo on lumonnut maailman ja miksi joku on käyttänyt 12 vuotta elämästään sen seuraamiseen?

Minulla on harrastus, josta en juuri puhu rajatun ystäväpiirini ulkopuolella. En niinkään siksi, että harrastukseni varsinaisesti nolottaisi minua. Ennemminkin kyse on siitä, että se on todella haastava selittää toiselle ihmiselle niin, etten näyttäytyisi joko suunnattoman pitkästyttävänä tai vain yksinkertaisesti omituisena.

Harrastukseni voi summata yhdellä virkkeellä näin: Katson ja arvioin YouTube-videoita, joissa minulle tuntemattomat ihmiset tulkitsevat Metallican Nothing Else Mattersin kitarasooloa.

Siis tätä:

Video ei ole enää saatavilla

Jotta tästä arveluttavan oloisesta toiminnasta saisi edes etäisesti mielenkiintoisen kuuloista, täytyy sukeltaa tämän noin 30 sekuntia kestävän soolon ytimeen ja sen esittämiseen liittyviin erityispiirteisiin. Mutta ensiksi hieman historiaa.

Metallica nauhoitti ”Mustaksi albumiksi” kutsutulle Metallicalle päätyneen voimaballadin 30. toukokuuta 1991. Singlenäkin julkaistu rakkaudentunnustus kiipesi listoille ympäri maailmaa ja hiipi hiljalleen yhdeksi Metallican suosituimmista kappaleista. Siitä on tehty kymmeniä cover-versioita, mutta omaa elämäänsä kappale alkoi elää vasta helmikuussa 2005. Silloin nimittäin avattiin maailman toiseksi suosituin verkkopalvelu YouTube, jonne on siitä alkaen ladattu viikoittain parhaimmillaan jopa kymmeniä fanitulkintoja kappaleen tunteikkaasta kitarasoolosta.

Jos vakioksi oletetaan vaikkapa viisikin tulkintaa viikossa, 12 vuodessa videoita on kertynyt reilusti yli 3 000. Todellinen määrä on todennäköisesti suurempi.

Tässä muutamia artikkelin kirjoitushetkellä tuoreimpia latauksia:

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Nothing Else Matters ei hallitse vuosittain musiikkimedioissa julkaistavia äänestyslistoja maailman parhaista kitarasooloista eivätkä kitaristit puhu siitä samanlainen maaninen kiilto silmissään kuin esimerkiksi Stairway to Heavenin vastaavasta. Silti se on tietääkseni ainoa kitarasoolo, joka saa osakseen tällaista lähes päivittäistä palvontaa ja tributointia. Miksi?

Nothing Else Mattersin kitarasoolon soittaa poikkeuksellisesti pääasiassa komppikitaristina tunnettu James Hetfield. Juuri tästä syystä se ei sisällä Metallican kitarasooloille tunnusomaista ns. tiluttamista tai muitakaan kikkailun muotoja. Se on mitaltaan lyhyehkö, tunteellinen ja teknisesti sopivan haastava myös aloittelijan kotona yritettäväksi. Ennen kaikkea nämä seikat tekevät siitä YouTube-ystävällisen. Se on suhteellisen helppo, mutta se toisaalta sisältää paljon teknisiä nyansseja, joiden hallitsemiseen ei jokainen makuuhuonekitaristi pysty. Täydellinen suoritus toisensa perään olisi tylsää katsottavaa, ja tasovaihteluista kumpuaakin loputtoman videovirran kiinnostavuus.

Moni tulkitsijoista on selvästi niin nuori, ettei ole vielä syntynytkään Metallican ilmestymisen aikoihin. Toisaalta yrittäjien joukossa on huomattavan paljon myös taatusti yli 50-vuotiaita. Nothing Else Matters ja sen soolo ylittävät sujuvasti sähkökitaramusiikista kiinnostuneiden sukupolvirajat.

Hiljaiset kasvottomat miehet

Nothing Else Mattersin soolon versioiminen on pääasiassa hiljaisten miesten laji, naisia on joukossa noin yksi sataa miestä kohden. Suorittajat ovat useimmiten vaitonaisia eivätkä välttämättä näytä naamaansa. Jos näyttävät, kasvot ovat useimmiten ilmeettömät tai niitä hallitsee klassinen “paska haisee”-tyyppinen kitarasooloilme. Klassinen rajaus on kuitenkin haarovälin seudulta rintaan, eli ilmeet jäävät usein kuva-alueen ulkopuolelle.

Arvioitavia kriteereitä tulkinnoissa on monia. Moni yrittäjä kapsahtaa soolon paikoin kinkkiseen rytmitykseen eli “timeen” ollen soitossaan joko edellä tai jäljessä. Soolon aloittaa ja lopettaa kielten venytys eli “bendaus”, alussa kahdella kielellä ja lopussa yhdellä. Moni muuten mallikelpoinen suoritus kaatuukin viimeisen bendin menemiseen joko yli tai ali. Yleisin vika tulkinnoissa on alkuperäisesityksen runsaan vibraton eli nuottien “vinguttamisen” puuttuminen. Suorituksen onnistuneisuudesta riippumatta moni väläyttää videon lopuksi plektrakädellään pirunsarvimerkkiä.

Tietysti myös videon yleinen tunnelma ja ulkomusiikillisuus ovat tärkeitä arvioitavia seikkoja. Ollaanko sisällä vai ulkona (lähes aina sisällä), onko valaistus riittävä (usein ei), onko tulkitsijalla yllään jonkun kovan bändin t-paita (Metallica, Megadeth, Slayer, Death, joku muu)? Korreloiko soittajan taituruus hänen käyttämänsä kitaran hintatason kanssa?

Viitseliäisyydestäni riippuen muodostan videon arvion joko numeerisesti asteikolla 1–5 tai tiiviin sanallisesti, lähinnä hyvä–huono-akselilla liikkuen. Kirjaan arvioitani harvemmin muistiin, enkä ikinä kommentoi katsomiani videoita YouTubessa, kenties siksi, etten ole halunnut paljastua koko maailmalle Nothing Else Mattersin sooloja pakkomielteenomaisesti kyyläävänä henkilönä.

Useimpia videoista leimaa sympaattinen kotikutoisuus ja nuoruuden into soittimen opiskelua kohtaan, mutta sekaan mahtuu monenlaista yrittäjää. Kotona nauhoitettu webkamera-tuotos on hallitseva formaatti, mutta toisinaan vastaan tulee selkeitä ammattilaismuusikoita, jotka paitsi esittävät soolon täydellisesti, ovat myös taltioineet tulkintansa huipputason monikameratuotantona studio-olosuhteissa.

Oma lukunsa ovat tietenkin myös muilla kuin sähkökitaroilla soitetut tulkinnat. Vastaan on vuosien varrella tullut ainakin pianolla, harmoonilla, syntetisaattorilla, huilulla, bouzoukilla ja poikkihuilulla laadittuja versioita.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mieltäni ilahduttavat etenkin tämänkaltaiset hyvän mielen videot:

Video ei ole enää saatavilla

En enää itse oikeastaan muista, miksi olen aloittanut tällaisen hullutuksen. En liiemmin välitä Nothing Else Mattersista kappaleena enkä ole juurikaan kuunnellut Metallicaa yläasteen jälkeen. En ole myöskään täysin varma, mitä varsinaisesti saan tästä kaikesta. Nothing Else Mattersin soolotulkintojen kyylääminen on hauskaa kaljanjuontiviihdettä yksin tai seurassa, mutta perheellisenä tilaisuuksia näiden asioiden yhdistämiselle jää vain vähän. Revin siis hetket tuoreiden videoiden seuraamiseen milloin mistäkin, usein istuessani bussissa matkalla töihin tai sieltä pois. Mitään kirjaa en arvioistani pidä, vaikka joskus olenkin leikitellyt ajatuksella aiheen ympärillä pyörivän blogin perustamisesta.

Pitkän harrastukseni varrella olen esittänyt itselleni ja tuttavilleni lukuisia kysymyksiä. Katsookohan James Hetfield koskaan näitä videoita? Tietääkö hän koko ilmiöstä? Onko maailmassa muita kaltaisiani “harrastajia”?

Kenelle näitä videoita tehdään? Useimmilla niistä on vain muutamia katsomiskertoja. Ehkä kyse on perinteeseen asettumisesta tai yhteenkuuluvuuden tunteen tavoittelusta. Videoiden kommenteissa korostuu makuuhuonekitaristien keskinäinen tsemppailu ja jonkinlaisen validaation hakeminen.

Tuumasta toimeen

Jottei tämä juttu jäisi pelkäksi ilmiön havainnoinniksi ja mutusteluksi, päätin, että on viimein korkea aika asettua itsekin osaksi virtaa ja ladata oma tulkintani linjoille. Autenttisuutta tavoitellakseni taltioin esitykseni webkameralla vastavaloon käyttäen luonnollisesti klassista yläreidestä kaulaan -rajausta.

Mainittakoon, että soolon pitkällinen kuunteleminen ja ajoittainen tapaileminen eivät valmista tositilanteeseen juuri millään tavalla. Kun rec-nappula on pohjassa, paine on yhtäkkiä valtava. Katsookohan tätä kukaan? Entä jos tämän näkee todella moni? Samalla ajatukseni liikkuivat koskemaan koko artikkelia ja sen julkaisemista. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi lukea jostain näin henkilökohtaisesta mutta samalla äärimmäisen banaalista harrastuksesta?

Paineiden kasautuessa ja kysymysten riivatessa mieltä soolo meni koko ajan huonommin ja huonommin. Reilu tusina ottoa myöhemmin turhauduin niin pahasti, että päätin jättää koko homman sikseen. Kapsahdin pikkuvirheisiin; ajoitus oli kyllä päällisin puolin kunnossa, mutta jostain sekaan eksyi koko ajan vääriä tai epäpuhtaita säveliä. Kuulin jo James Hetfieldin nauravan: “Ei taidakaan olla niin helppoa, eihän?”

Olin jo ripustamassa kitaraani takaisin telineeseensä, kun ajatukset viimein järjestyivät ja tajusin homman jujun: olen astumassa jäseneksi kerhoon, jonka pääsymaksu on tämä suoritus, oli se sitten miten hyvä tai huono tahansa. Tässä olen minä ja näin hyvin minä tämän osaan, ja nyt koko maailma saa halutessaan nähdä sen ja olla siitä jotain mieltä. Mieleni valtasi rauha ja sormeni asettuivat radoille, joilta löytyivät tuttuakin tutummat sävelet.

Video ei ole enää saatavilla

Olen henkilökohtaisesti melko tyytyväinen suoritukseeni. Niin suuret linjat kuin yksityiskohdatkin ovat pääosin kunnossa. Oma vibrato-tekniikkani ei aivan taivu Hetfieldin vingutteluun ja viimeisen nuottiryppään ajoituksessa on pientä heittoa, mutta parempaan en pysty. Saundikin on aika hyvä.

Videoon tein hienosti alku- ja loppuhäivytyksen, tekstiplanssit jätin pois. Oli tarkoitus väläyttää lopuksi pirunsarvia, mutta olin tulkintani onnistumisesta niin pöllämystynyt, että unohdin sen kokonaan. Muuten tyyliseikat ovat kunnossa.

Oma arvosana: 4,3/5

Bon Jovi pusertaa Kultsalla pakolliset hiet. Kuva: Albert Lindqvist.

Olisitko sinä halunnut nähdä Bon Jovin, Metallican, AC/DC:n tai Queenin intiimeissä Kulttuuritalo-olosuhteissa?

Helsingin Kulttuuritalolla on pidetty rock-konsertteja jo 60 vuoden ajan. Salin 1 500 -paikkainen katsomo oli 1970–1980-luvuilla passelin kokoinen lupaaville ulkomaalaisartisteille, joille Tavastian 700 hengen kapasiteetin toivottiin olevan liian pieni. Klubikeikan takiahan Itämerta ei kannattanut kustannussyistä ylittää, varsinkin kun tuohon aikaan kiertueella kulki mukana kuorma-autollinen ääni- ja valotekniikkaa, toisin kuin vielä 1960-luvulla.

”It’s a long way to the top If you wanna rock ’n’ roll”, lauloi AC/DC:n Bon Scott aikoinaan. Tässä esiteltävät myöhempien aikojen pyhät rock-ikonit oppivat saman viimeistään Suomen-ensivierailuillaan. Kiitämme keikkapromoottoreita – näissä tapauksissa Antti Einiötä (Artistit/Metronome) ja Lido Salosta (Pop Office) – riskinottohalusta sekä artistien levy-yhtiöitä kiertueiden sponsoroinnista, mikäli sellaista tapahtui.

HS 14.5.1985.

#1 Bon Jovi 14.5.1985

Yleisömäärä: 500–600 (~37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: 7800° Fahrenheit (julk. 04/1985)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Bon Jovi (06/84) #18, Runaway (06/84, single) #23

Bon Jovin Suomen-debyyttikeikan vähäinen yleisömäärä on hieman yllättävä ilmiö. Toki bändi oli tuolloin tunnettu vain yhdestä biisistä, mutta Runaway-hitti oli enemmän kuin muilla tässä artikkelissa mainituilla bändeillä oli tarjota. Vuonna 1985 hevikuumekin oli jo iskenyt Helsingin yläastelaisiin. Eddie-monsterit irvistivät farkkuliivien selkälipuissa ja KISS näytti kieltä rintanapeissa. Sifonkihuivitytöt kuuntelivat toki Dingoa, mutta jotkut varhaisomaksujat myös Bon Jovia.

Tällaiseen kulttuuriympäristöön New Jerseyn lupaus saapui, vaikkei toteutuneen yleisömäärän perusteella kovin moni heitä osannut Kultsalle kaivata. Tyttöenemmistöinen yleisö otti bändin vastaan rauhallisesti – tai innostuneesti, riippuu minkä arvostelun lukee. Esimerkin valitsen hauskimmin kirjoitetusta keikkaraportista:

”Kultsalle ei tosiaan tarvittu edes järjestysmiesmuuria – sen verran kesysti vajaa salillinen otti vastaan Bon Jovin melodisesti ja teknisesti kypsän, mutta luonteeltaan perin tusinamaisen ja laskelmoidun tuntuisen heavyn.

Bändi pusersi itsestään lavan reunalla toikkuneen vodka-pullon voimalla pakolliset hiet, vaikkei vastaanotto kovinkaan kaksinen ollut. Toisenlaiseen on totuttu. […]

Kiertueet Kissin ja Scorpionsin kanssa ovat hioneet Bon Jovista kieltämättä ammattitaitoisen ryhmän, jolla oli vain lavallakin ikävänä tapana pyrkiä näyttämään, mitä kukakin osasi soittaa ja kuinka paljon. Taitavaa – vaan auttamatta tylsää. […]

Kysymys, jonka voisi esittää yleisönkin muodossa: missä on kaikki ns. positiivinen aktiivisuus? Nykynuorisolle näyttää riittävän, että se pääsee kerran kuussa maksamaan liki satasen hevi-konserttiin ja kerjäämään huutaen kieli pitkällä kuin entinen koira artistin suurinta hitintapaista – Bon Jovin kohdalla Runawayta.”
– Joose Berglund / Iltalehti (15.5.1985)

Seuraavana vuonna Bon Jovi julkaisi Slippery When Wet -albumin, eikä yhtyeen ole sittemmin tarvinnut kärsiä yleisökadosta, saati välittää kriitikkojen mielipiteistä – jos niin ovat koskaan tehneet.

Listamenestys heti keikan jälkeen: 7800° Fahrenheit (5/85) #6

Bon Jovin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Cross Road (1994, kokoelma), 123 354 kpl. Kaikkien aikojen 3. myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 44 000 (Olympiastadion, 2008 ja 2011)

HS 13.12.1984.

#2 Metallica 16.12.1984

Yleisömäärä: 300–400 (~23 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Ride the Lightning (julk. 07/1984)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

Metallican ensimmäisistä levyistä julkaistiin joitakin arvosteluja suomalaisissa musiikkilehdissä, mutta lähdetään siitä, että vuonna 1984 bändi oli täällä marginaalimetallipiirien ulkopuolella täysin tuntematon.

Tai sen vauhtimetallista ei vain pidetty, vielä. Yleislehdistömainintojen mukaan Metallica nimittäin esitti Kultsalla ”Väärää metallia!” ja ”Äänisaastetta”, ja tuottajavelho T. T. Oksalankin mukaan konsertti oli ”tuubillinen mätitahnaa”. Rumban Zeus Mattila eli sentään heviajan hermolla ja julisti tapahtuneen olleen ”SILKKAA MURHAA!”. Tuolloin ehkä luetuimmat konserttiarvostelumediat, Helsingin Sanomat ja Soundi, eivät vaivautuneet paikalle.

Aikalaislähteet ovat yksimielisiä siitä, että Kultsalla oli Ilmestyskirjan neljän hevosmiehen lisäksi vähän porukkaa, mutta katastrofaalisen tyhjäksi salia ei luonnehdittu. Tarkkoja katsojalukuja ei ole löytynyt, koska Kulttuuritalon toimintakertomukset ovat tuolta ajalta kadonneet eikä Lido Salosen Pop Office -ohjelmatoimiston kirjanpitotietoja ole olemassa.

Lido muistelee tapahtunutta elämäkerrassaan:

”Metallica oli mun akilleen kantapää. Roudasin bändin tänne kolme eri kertaa, ja suomalaisjuntit eivät ymmärtäneet bändistä yhtään mitään. Metallican Kulttiksen konsertissakin oli vain muutama sata ”selvännäkijää”. […] Metallica tuotti mulle satojentuhansien tappiot. Uskoin kuitenkin, että bändistä tulee vielä suuri nimi. Halusin olla niiden ensimmäisiä kummisetiä Pohjolassa ja kustansin härkäpäisesti niiden keikkoja, vaikka eihän se mua enää mitenkään hyödyttänyt, painvastoin. Muistin kuinka olin itse pikkujätkänä tsekannut Jimi Hendrixiä ja Queenia Kultsan lavalla. Kumpikin oli vetänyt noin parisataa [Hendrixin keikalla oli 1 200 katsojaa –toim.huom.]. Mutta ei kai sille voi mitään, että suomalaiset on oikeita virtahepoja.”
– Lido Salonen: Elämä jota en olisi tahtonut elää (WSOY, 2001)

Erikoista kyllä, Lido ei laittanut Hesariin Metallicasta ilmoitusta keikkapäivänä, vaikka lippuja olisi piisannut. Eikä kahtena edeltävänäkään päivänä. Markkinoinnin puute selittänee osaltaan väen vähyyttä.

Seura-lehden mukaan Metallica keräsi Kultsaa edeltäneille Tarvasjoen ja Nivalan keikoile ”yhteensä noin tuhat fanaattisinta diggaria”, kun taas Kulttuuritalolla oli tästä ”pelkät rippeet”.

Cliff ’Em All! Kuva: Albert Lindqvist

Olitko paikalla? Jos kyllä, kerropa tämän jutun kommenttikentässä miten paljon Kultsalla oli mielestäsi katsojia. Eli mikä seuraavista yleisömäärävaihtoehdoista on lähinnä oikeaa:

A) 300–400 metallimiliisiä (~23 %)
B) 400–500 tulitaistelijaa (~30 %)
C) 500–600 salamaratsastajaa (~37 %)
D) Muu, mikä?

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

Metallican myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Metallica (1991), 112 856 kpl. Kaikkien aikojen 7. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 9

Suurin keikkayleisö: 60 000 (Pori, 2009). Kaikkien aikojen toiseksi suurin maksullinen yleisömäärä Suomessa. (Madonnalla oli samana vuonna Jätkäsaaressa 85 000 katsojaa.)

HS 15.9.1977.

#3 AC/DC 19.9.1977

Yleisömäärä: 550 (37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Let There Be Rock (julk. 07/1977)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

AC/DC ja sen tuotanto olivat syyskuussa 1977 suomalaisille tuiki tuntemattomia. Ilmeisesti paikalle tultiin – ne harvat jotka tulivat – tsekkaamaan ilmoituksissa luvattu ”tosikova live-bändi”, mikä se sattuikin olemaan. Jotkut odottivat kuulevansa punkia. Help!-lehti toimi konsertin sponsorina ja jakoi kuorma-autolla keikalle ilmaislippuja koulujen pihoilla. Myös Finnlevy jakoi tukuittain lippuja lähipiirilleen ja kenelle vaan, joka suostui tulemaan keikalle.

Toimittajatkin olivat aivan kuutamolla. Katsomossa oli useita kriitikoita, mutta vain Help! ja Helsingin Sanomat kirjoittivat keikasta arvion – eikä niissäkään puhuttu mitään järkevää konsertin musiikkisisällöstä. Itse asiassa kukaan vuosien varrella haastattelemistani paikallaolijoista ei ole muistanut AC/DC:n Kultsan-keikalta yhtään biisiä. Mutta tämä ei ole ihme, koska yhtyeen levyjä ei liene ollut Suomessa saatavissa laajemmalti, jos lainkaan.

Sen sijaan seuraavat yksityiskohdat keikalta yleensä muistetaan:

– AC/DC soitti kovaa. Tosi kovaa. Ehkä kovempaa kuin kukaan ikinä missään.
– Angus kipitti langattoman kitarasoolonsa aikana ympäri Kultsan tyhjiä lehtereitä.
– Ei muuta.

Kultsalla oli myös Musa-lehden toimittaja Pekka Koskivaara, joka on muistellut keikkaa Live in Finland -ryhmässä seuraavasti:

”Katsoin kaksi ensimmäistä biisiä, sitten marssin ulos täysin varautumattomana infernaaliseen mekkalaan, jota puolityhjä sali vielä korosti. Lattia tärisi kahvionkin puolella. Epätodelliseen volyymiin liittyi huvittunut epäusko: koulupoika-asuun sonnustautunut laulaja/kitaristi riehui pitkätukkaisten hippiretkujen edessä. Ovatko tosissaan?! Eipä ollut yhtyeestä sen kummempaa etukäteistietoa kuulokuvista puhumattakaan.”

Paikalla oli yksi valokuvaaja, mutta kuvabudjettimme ollessa nolla euroa esitämme ohessa Angus Youngin suomalaisille piirtämän omakuvan.

Help! (11/1977).

AC/DC:n aikaansaaman mekkalan seurauksena Kulttuuritalo antoi puolen vuoden porttikiellon kaikille rock-konserteille.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

AC/DC:n myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: The Razor’s Edge (1990), 63 926 kpl. Kaikkien aikojen 69. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 8

Suurin keikkayleisö: 55 000 (Hämeenlinna, 2015)

HS 25.11.1974.

#4 Queen 25.11.1974

Yleisömäärä: 670 (45 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Sheer Heart Attack (julk. 11/1974)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Killer Queen (11/74, single) #16

Queen oli ensivisiitillään Suomessa harvoille tuttu tapaus, muttei täysin tuntematon. Täkäläinen musalehdistö ei ollut huomannut yhtyeen olemassaoloa, mutta Killer Queen -sinkku oli juuri noussut brittilistoille ja alkanut saada soittoaikaa Ylenkin ohjelmissa. Muutamia suomalaisfaneja oli jopa bändiä vastassa Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Tältä pohjalta Kultsan kehnoa yleisömenestystä voi pitää lievästi yllättävänä, varsinkin kun syksyn 1974 muut rock-konsertit (mm. Status Quo, Suzi Quatro, Frank Zappa ja Sweet) olivat myyneet Helsingissä hyvin. Queen-lippujen hinnat olivat aikakaudelleen normaalit 23 ja 20 markkaa.

Keikka sujui kuitenkin kivasti ja muusikot ilmoittivat olleensa tyytyväisiä tapahtuneeseen. Arvostelut olivat myönteisiä ja musiikkia kiiteltiin, mutta bändin lavaeleiden moitittiin olleen persoonattomia ja omaperäisyyttä puuttuvan.

”Persoonaton” Freddie Mercury voimaposeeraa. Kuva: Anders Gästgifvars.

Suomalaisyleisö istui tietenkin perinteisesti paikoillaan vahtimestarien tiukassa valvonnassa. Pihaustakaan ei päästetty edes encorena esitetyn Jailhouse Rockin kertosäkeen aikana, vaikka Freddie pyysi. Konsertin päätyttyä rumpali Roger Taylor oli mielissään, kun Kultsan edustalle jääneet tytöt huusivat hänen nimeään.

Huonomminkin olisi voinut mennä. Helsinkiä seuranneet konsertit Kööpenhaminassa ja Oslossa jouduttiin perumaan, kun Queenin tekniikkarekasta höyläytyi puolet pois sillanalitustilanteessa. Harmi sinänsä, koska Billboard-lehden mukaan Köpiksen Tivolin-keikalle oltiin myyty ennakkoon kokonaista 17 lippua.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Sheer Heart Attack (12/74) #7

Queenin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Greatest Hits 2 (1991, kokoelma), 149 622 kpl. Kaikkien aikojen myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 25 000 (Kaisaniemi, 2016)

Bonus! Kuningattaren puhe

Nykyään BusinessFM-radioaseman ohjelmajohtajana toimiva Juha Kakkurikaan ei päässyt kitaratunnin takia Queenin keikalle, mutta hoiti itsensä 12-vuotiaan määrätietoisuudella Hotelli Inter-Continentalissa järjestettyyn lehdistötilaisuuteen.

”Päivää, paria ennen konserttia kuulin radiosta Jake Nymanin ohjelmassa Queenin Brighton Rockin. Biisi oli minusta niin kovaa kamaa, että minulla tuli halu saada yhtyeen nimmarit, vaikkei minulla muuten ollut bändistä mitään hajua, enkä ollut heistä ikinä kuullut. Aloitin jäljittämisen soittamalla Musiikki-Fazerille. Sieltä kerrottiin, että bändin levy-yhtiö on EMI. Niinpä soitinkin sitten sinne. Pyysin vaihdetta yhdistämään henkilölle, joka hoitaa Queen-yhtyeen asioita. Tällaiseksi henkilöksi osoittautui Uffe Ahrenberg, joka kutsui minut bändin lehdistötilaisuuteen. Ja tietenkin, kun kysymyksessä oli lehdistötilaisuus, otin kasettimankkani mukaan…”
– Juha Kakkuri (15.5.2018)

Ja tältä tuo yksi varhaisimmista säilyneistä Queenin haastattelunauhoista kuulostaa. Haastattelijan revolveritekniikka on kadehdittavan ujostelematon: ”What you like about Finland?”, ”Do you know the Jake Nyman?”, ”Do you like any candy?”

Video ei ole enää saatavilla

Haastattelu: Juha Kakkuri, kuvat: Anders Gästgifvars

”Bye!”

Listalähteet: http://suomenlistalevyt.blogspot.fi http://www.ifpi.fi/tilastot/myydyimmat/kaikki/ulkomaiset/

Queenin ja AC/DC:n keikoista voi lukea tarkemmin Live in Finland 1955-1979 -kirjasta. Tekeillä on myös Live in Finland II -työniminen teos, joka tulee käsittelemään ainakin 1980-luvun kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa. Se ilmestyy, kun se on valmis, sanoisi Max Payne.

Taylor Swiftiä haviteltiin Jyväskylän Laajavuoreen vuonna 2014. Havitteluksi jäi. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Kun Sampo Kaulasen kaveri näki unta, että Metallica soittaa Ylläksellä, niin siitä alkoi puuhamiesten keikkaprojekti. Nuorgam esittelee neljä tavanomaista erikoisempaan ympäristöön suunniteltua 2000-luvun megakeikkaa, joita ei erinäisistä syistä johtuen saatu toteutettua.

Olympiastadion, Kaisaniemen puisto, Hietaniemen uimaranta ja sittemmin Hämeenlinnan Kantolan tapahtumapuisto ovat vakiintuneet suurten artistien ja yhtyeiden keikkojen tapahtumapaikoiksi. Jos keikka järjestetään jollain edellä mainituista paikoista, se myös todennäköisesti toteutuu.

Mutta on sitä muuallekin yritetty. Nuorgam esittelee neljä tavanomaista erikoisempaan ympäristöön suunniteltua 2000-luvun megakeikkaa, joita ei erinäisistä syitä johtuen saatu toteutettua.

Jutun yksityiskohdat perustuvat julkiseen, mediassa esitettyyn tietoon. Jos joku yhtä erikoinen epäonnistunut suurkeikka on jutusta unohtunut, siitä voi muistuttaa kommenteissa.

Tapahtumat on esitelty aikajärjestyksessä.

#1 AC/DC Tuurin Miljoonarockiin 2007

Vesa Keskisen unelma AC/DC:n Tuurin-konsertista ei ole toteutunut – ainakaan vielä. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Kesällä 2007 Suomen kuuluisin kyläkauppias Vesa Keskinen täytti 40 vuotta. Kolme vuotta aiemmin, vuonna 2004, nelikymppisten suunnitelmat olivat jo pitkällä: Miljoonarockissa esiintyisi Australian megasuuruus AC/DC.

Sue-lehden toimittaja Kimmo Jaramo kävi kyläkauppiaan kanssa vuoden 2004 Miljoonarockissa tämän keskustelun.

– Keskinen, terve, hieno ilta! Mites sen AC/DC:n laita, saatko senkin tänne vielä joskus?
– Terve, 2007.
– Häh?
– 2007, se on jo varma!

Tämän jälkeen Miljoonarockin esiintymisjulkistuksia odotettiin ”vesi kielellä”. Voisiko Australian suuruus oikeasti esiintyä pienen pohjalaiskylän kesätapahtumassa? Yhden tarinan mukaan koko Miljoonarock oli perustettu sen takia, että AC/DC saataisiin sinne joskus esiintymään. Jos ei kauppiaan juhlavuonna 2007, niin milloin sitten?

Täysin mahdottomana ajatusta ei pidetty. Keskinen oli saanut kyläkaupan parkkipaikalle esiintymään Scorpionsin, joka toki bändinä oli joka tavalla parikin kaliiberia pienempi.

Huhu AC/DC:n keikasta eli omaa elämäänsä vuosien varrella. Yhtenä vuotena AC/DC:n keikka ehdittiin jopa julistaa varmaksi Stara.fi:n toimesta.

Se oli kova skuuppi. Toki väärässä.

Vuoden 2007 Miljoonarockin ja AC/DC:n liittoa pidettiin varmana. Varsinkin, kun festivaalin ohjelmistoa mainostettiin suurelle yleisölle kiusoittelevasti ”huippuyllätysnimen” julkistuksella.

Helmikuussa 2007 Miljoonarock julkisti Keskisen odotetun synttärijuhlavuoden ohjelmiston. Miljoonarockin 2007 pääesiintyjäksi paljastui ”Suomen musiikkimaailman ykkösvaltti” HIM .

Ihan hyvä veto, mutta ei kuitenkaan mikään AC/DC.

40-vuotissynttärit menivät, mutta haave AC/DC:stä pysyi hengissä. Keskinen ei ollut unohtanut lupaustaan. Hän sanoi haluavansa nuoruutensa suosikkiyhtyeen Tuuriin ”hinnalla millä hyvänsä”.

Hinnalla millä hyvänsä! Eli kahdella miljoonalla eurolla.

Ja olihan tulossa jotain entistä isonumeroisempaa, nimittäin Keskisen 50-vuotissynttärit, kesällä 2017. Sekin vuosi kuitenkin meni, taas ilman AC/DC:tä. Miljoonarockin pääesiintyjänä soitti taas HIM, tällä kertaa uraansa lopetellen.

AC/DC:tä ei ole tähäänkään päivään mennessä nähty Pohjanmaalla, mutta Keskinen on jatkanut yhtyeen fanittamista. Mies vietti polttareitaan yhtyeen keikalla Hämeenlinnassa.

Ehkä haave toteutuisi, jos Tuurissa järjestettäisiin Miljardirock?

#2 Timbaland Lahden mäkimonttuun 2008

Kriittinen piste jäi tavoittamatta, kun Timbalandia houkuteltiin Lahden mäkimonttuun. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Cheek ei ole suinkaan ensimmäinen rap-artisti, jonka on buukattu esiintymään Lahden mäkimonttuun.

Päivälleen kymmenen vuotta ennen tämän jutun julkaisua eli 8. toukokuuta 2008 mediassa levisi yllättävä uutinen: amerikkalainen tuottajaguru Timbaland esiintyisi vain reilun kahden kuukauden kuluttua Suomessa, mutta ei missä tahansa paikassa, vaan Lahden urheilukeskuksessa eli käytännössä mäkimontussa.

Timbalandin keikan lava piti rakentaa ”maauimalan päälle samaan tapaan kuin vuonna 1991, kun New Kids On The Block esiintyi Lahdessa”.

Keikan järjestäisi tuotantoyhtiö RHS Promotions ja tapahtuman puuhamiehenä toimisi mies nimeltä Sheldon Monderoy – keikkapromoottori, jota Cheek kutsuu elämäkerrassaan nimellä ”Säätäjä”.

Alku näytti lupaavalta. Konsertille avattiin omat nettisivut ja lipunmyyntikin ehdittiin aloittaa.

Mutta hyvin pian sieltä täältä alkoi tulla ristiriitaisia tiedonmuruja: Lahden-keikan päivämääränä Timbalandin pitäisi esiintyä myös Australiassa ja Puolassa. Alkoi koko kesän kestänyt epävarmuuden aika ja juupas-eipästely Timbalandin saapumisesta Suomeen.

Epäilijät voittivat. Konsertti peruttiin vain kuukautta ennen tapahtumapäivää.

Yhden tiedon mukaan Timbalandin Lahden-keikalle ehdittiin myydä jopa 7 000 lippua. Se on paljon, mutta ei missään tapauksessa tarpeeksi keikkalavan rakentamiseksi maauimalan päälle, muista suurkeikan kuluista puhumattakaan.

Vertailun vuoksi: Cheekin loppukesän Valot sammuu -keikalle on myyty 30 000 lippua. Saman verran yleisöä vetivät aikoinaan ”Nyykkäritkin”.

Jopa tuhat Timbaland-keikalle lipun ostanutta ei ilmeisesti koskaan saanut rahojaan takaisin. Monderoyn mukaan syy oli Timbalandin edustajien, jotka eivät suostuneet palauttamaan ennakkomaksuja.

Paha Timbaland vei rahat.

Ihan selkeä kuvio ei ollut tuottajamogulinkaan puolelta. Timbaland päätyi haastamaan australialaisen keikkajärjestäjän oikeuteen. Lopulta Timbaland esiintyi Puolassa Krakowan Coke Live Festivalissa 22. toukokuuta 2008, eikä ole vieläkään esiintynyt Suomessa.

Timbalandin korvaajana Lahdessa piti olla Sean Paul.  Sekavaa ja tulehtunutta tilannetta lepyteltiin tarjouksella: RHS Promotionsin järjestämälle Sean Paul -keikalle pääsisi kaksi henkilöä yhdellä Timbaland-keikan lipulla.

Myös Sean Paulin keikka kuitenkin peruttiin, tällä kertaa ”huonon sääennusteen vuoksi”.

Tuleeko mieleen muita puolitoista viikkoa ennen sään takia peruttuja keikkoja?

#3 Metallica Ylläkselle 2012

Ennen kuin Sampo Kaulanen tunnettiin Jounin kaupan villinä kyläkauppiaana ja ”Selviytyjät-Sampona”, hän oli ”Diili-Sampo”, jolla oli hurja unelma: saada Metallica esiintymään Ylläkselle, jossa Kaulanen vaikutti Lapin suurimman kyläkaupan taustajoukoissa.

I will survive!

Hankkeen pohjalla oli Kaulasen ja hänen kahden Diili-kollegansa Arttu Lipsosen ja Jouni Talvisen perustama hyväntekeväisyysjärjestö Sataprossaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kolmikko visioi hyväntekeväisyyskonserttia, jonka tuotto menisi Sataprossaa-yhdistyksen kautta hyvään tarkoitukseen. Julkiset lähteet eivät kerro, mihin konsertin tuotot olisi kohdistettu, mutta aiemmin yhdistys oli lahjoittanut kalenterimyynnistä saatuja varoja vanhustenhoitoon Lohjalla.

Rempseää menoa.

Metallica-haave ei alkanut perinteisin menetelmin. Idean keikasta oli saanut Jouni Talvinen – unessaan. Ensimmäisenä yhteyshenkilönä oli jääkiekkoilija Janne Niinimaa, joka oli ”ollut johonkin Metallican jäseneen yhteydessä”. Keikkapalkkioarvio, miljoona euroa, perustui Googlen avutta löydettyihin tietoihin.

Miesten visiossa ”jenkkibändi vetäisi paikalle 50–60 000 rockfania, jotka kuljetettaisiin tunturiin useilla kymmenillä, jopa sadoilla linja-autoilla”. Käytännössä puhuttiin koko puolen Suomen bussikapasiteetin valjastamisesta yhtä keikkaa varten.

Vielä heinäkuussa 2011 ”Diili-Sampon Metallica-projekti puksutti eteenpäin kovaa vauhtia”. Bändiinkin oli tarinoiden mukaan saatu yhteys. Hjallis Harkimo oli ilmeisesti jollain tavalla hankkeessa mukana. Muonion kunta oli antanut hankkeelle ”vihreää valoa”.

Aikataulu oli tarkentunut, mutta keikan ajankohta siirtynyt vuoteen 2013, sillä rahoituksen suhteen oli yhä ongelmia. Tämän Kaulanen tunnusti, mutta siihenkin oli keksitty ”viritelmiä”. Metallican Ylläs-keikka kun nähtiin ”käsivarren Lapin yhteisenä ponnistuksena”.

Viisi kuukautta myöhemmin Metallica-projektin vaiheista tunnollisesti uutisoinut MTV3 kertoi ”Diili-Sampon kunnianhimoisen Metallica-hankkeen olevan jäissä”. Uutisen mukaan hanketta hidasti sekä rahan että ajan puute.

Tämän jälkeen Metallican Ylläs-keikasta ei ole uutisoitu.

Metallica on esiintynyt vuoden 2011 jälkeen Suomessa kolme kertaa, mutta ei koskaan Poria pohjoisempana.

Metallica Ylläs-keikka nähtiin ”Pohjoisen yhteisenä ponnistuksena. Ponnistus jäi vajaaksi. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

#4 Taylor Swift Jyväskylän Laajavuoreen 2014

Yksi 2010-luvun suosituimmista tähdistä yllätyskeikalla jyväskyläläisessä laskettelukeskuksessa? Ei voi olla totta?

Eikä tietenkään ollutkaan, mutta silti näin vuonna 2014 spekuloitiin.

”Tekee mahdollisesti” LOL

Tämäkin homma perustui alkujaankin hataralle pohjalle. Helmikuussa 2014 Laajavuorella järjestettiin ”maailman ensimmäinen World Ice Cross Liigan osakilpailu ja maailmanmestaruuskilpailu”.

Älkää kysykö, mitä on World Ice Cross. Nuorgam ei ole urheilu- vaan musiikkimedia. (Ilmeisesti kyse on alamäkiluistelusta.)

Tapahtuman puuhamiehenä hääri kanadalainen Tim Cimmer, ”jolla on kokemusta kansainvälisistä palkintogaaloista ja julkkistapahtumista Yhdysvalloissa.”

Cimmer lupasi, että ”tapahtumasta tulisi urheilukisojen ’Oscar-tapahtuma’ punaisten mattojen, suomalaisten sekä kansainvälisten tähtien ja julkkisten voimin”.  Paikalle luvattiin alamäkiluistelua harrastava näyttelijä Mikko Leppilampi ja seitsenkertainen Grammy-voittaja Taylor Swift.

Leppilampi, ok. Swift, WTF?

Olettamus amerikkalaistähden saapumiselle Suomeen perustui siihen, että Tim Cimmer oli katsonut Swiftin keikkakalenteria ja huomannut, ettei Euroopassa tuolloin kiertävällä artistilla ollut alamäkiluisteluviikonloppuna omaa keikkaa.

Siispä hän tekisi extrakeikan Jyväskylässä?

Rumba perkasi järjettömältä tuntuvan kuvion heti tuoreeltaan.

”Saattaa olla” TOD!

Cimmer ajatteli, että koska Swiftillä ei ole tapahtumaviikonloppuna omaa keikkaa, tähti voisi tulla piipahtamaan Jyväskylässä ja esiintyisi ilman omaa bändiään ilmaistapahtumassa – ja vieläpä ilman palkkiota, koska kyseessä olisi hyväntekeväisyystapahtuma, jolla kerätään rahaa lastensairaalalle.

Cimmer väitti, että hän tuntee ”jonkun” Swiftin kiertueorganisaatiosta ja että hän on itsekin tavannut supertähden monta kertaa erilaisissa gaaloissa.

Ehkä näin. Tai sitten ei.

Cimmerin Rumballe antaman haastattelun perusteella koko kuvio tuntui puhtaalta PR-tempulta, mutta Iltalehdelle hän kertoi lentäneensä Swiftin perässä Lontooseen. Reissulla haaveet kaatuivat lopullisesti: Cimmer ei päässyt tapaamaan Swiftiä eikä puhumaan tämän kanssa ”asiasta henkilökohtaisesti”.

”Ei tule?” OHO

Mikko Leppilampi sentään nähtiin Jyväskylässä alamäkiluistelemassa. Taylor Swiftiä ei ole nähty Suomessa vieläkään.

Saisiko olla hieman Metallican nussimaa metallikannusimaa?

Pikakelaus noin kahdenkymmenen vuoden taakse, kesään 1993. Metallica on juuri esiintynyt Oulunkylän tekojääradalla Helsingissä 28 000 ihmisen edessä. Koko yleisö on huutanut kurkkunsa kipeäksi Creeping Deathin (1984) c-osan ”die, die” -huutoja nyrkit tanassa karjuen. Nuori poika on todistanut tätä hämmentyneenä.

Olin juuri oppinut koulupäivien jälkeen tarmokkaasti korvakuulolta opetellen soittamaan Fade to Blackin (1984) kitaranäppäilyn nylonkielisellä Landola-kitaralla. Koko ansiokkaalla kahdentoista vuoden elämänkokemuksellani soitin mielestäni rumpuja, jos en paremmin kuin Lars Ulrich, niin ainakin yhtä hyvin.

Pikakelaus vajaan kahden viikon taakse, kesään 2013. On meneillään vaihtoehtoiseen musiikkiin keskittyvä Flow-festivaali. Olemme ystäväni luona valmistautumassa toisen festivaalipäivän koitoksiin kuuntelemalla Austraa, Disclosurea ja muita tapahtuman esiintyjiä. Haluamme kuitenkin kuunnella hetkisen verran jotain ihan muuta.

Laitan Master of Puppetsin päätöskappaleen Damage, Inc. (1986) soimaan. Alkaa runsain mitoin Metallicaa ja Guns N’ Rosesia sisältävä kuuntelupotpuri, jonka aikana huomaamme ystäväni kanssa laulavamme ulkomuistista biisien sanoja mukana ja olevamme hämillämme siitä, että osaamme muun muassa Blackenedin (1988) ja Harvester of Sorrow’n (1988) lyriikat ulkoa. Edelleen. Ja mitä luultavammin aina.

Metallica goes Lemmenpyssyt.

Metallica oli tiivis osa lapsuuttani ja nuoruuttani. Metallican (1991), Master of Puppetsin ja Ride the Lightningin (1984) alkuperäisten ja kavereilta kopioitujen c-kasettien soidessa korvalappustereoissa tuli vietettyä lukemattomia iltoja, joina olisi pitänyt tehdä esimerkiksi matematiikan ja biologian kotiläksyjä. Vielä 1990-luvun puolivälissä bändin tekemisistä jaksoi innostua vilpittömästi, mutta kun seuraavat levyt eivät enää olleetkaan aiempien veroisia, mielenkiinto laantui. Metallican rinnalle 1990-luvun alkupuolella hivuttautunut musiikkityyli nimeltä grunge ja melodisemmat eepokset kuten Would?, Jeremy, Fell on Black Days ja Plush alkoivat viedä voiton.

Silti Metallican tärkeyttä ei voi koskaan kiistää. Edelleen ja varmasti joka kerta, kun yhtye julkaisee uutta materiaalia, annan levylle pienen mahdollisuuden tuntua ja kuulostaa yhtä merkittävältä kuin Metallica-albumit 20 vuotta sitten tuntuivat.

Eivät uutukaiset tietenkään siltä tunnu. Eivät ole tuntuneet mustakantisen, itsenimetyn albumin jälkeen. Vuodet ovat vierineet ja musiikkimaku-niminen lumipallo laajentunut niiden mukana.

Monille ikätovereille Metallica on yhtä merkittävä ja valtava musiikillinen muistijälki. Guns n’ Roses on sitä toki myös. Nämä kaksi yhtyettä tekivät vuonna 1992 stadionkiertueen yhdessä kolmannen minulle merkittävän yhtyeen, Faith No Moren kanssa. Kiertue oli epäonninen mellakoiden vuoksi keskeytyneine keikkoineen, ja se taukosi lopulta kokonaan James Hetfieldin poltettua pahasti kätensä Fade to Blackin pyroefekteissä kiertueen Kanadan-etapilla.

Yhdelle se lapsuuden ja nuoruuden merkittävin musiikillinen toteemipaalu oli Skid Row. Toiselle Mötley Crüe. Jollekin Extreme oli parasta ikinä ja joku tyyppi saattoi vannoa kuuntelevansa loppuelämänsä pelkkää Megadethia. Silti Metallican luoma yhteisöllisyys oli omaa luokkaansa.

Hoidetaan tärkein kysymys heti pois alta. Puidaanko tässä artikkelissa tapausta nimeltä Lulu? Ei. Tekstissä ei myöskään käsitellä Metallican ja San Franciscon sinfoniaorkesterin äänittämää S & M -albumia eikä paikoin oikein mainioita coverbiisejä ja muita singlejulkaisujen b-puolia sisältänyttä Garage Inc. -tuplalevyä.

Tässä artikkelissa käsitellään sen sijaan aivan liian pitkästi ja täydellisen tunnepitoisesti yli sata miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti myyneen valtavirtametalliveteraani Metallican studioalbumeja. Saatat miettiä, että miksi ihmeessä juuri nyt. Siksi, että heinäkuun 25. päivänä vuonna 2013 tuli kuluneeksi 30 vuotta yhtyeen debyyttialbumin Kill ’em Allin (1983) julkaisusta. Siksi, että yhtyeen keulahahmo James Hetfield täytti elokuun alussa 50 vuotta. Luokitteluperusteena käytetään Metallica-paidoista tuttuja sloganeita.

Metal Up Your Ass – trashjalometallinen kultakausi

Master of Puppets (1986)

Metallican paras albumi käynnistyy yhdellä hienoimmista alkusoitoista, joita maa päällään kantaa. Battery on yksi tärkeimmistä Metallica-kappaleista. Siinä on melankolista melodisuutta ja yhtäkkiä rullaamaan lähtevää aggressiivista heavymättöä. Metallica on soittanut tuon yhden maailman hienoimmista introista keikoillaan taustanauhalta ja lähtien soittamaan vasta nopean ja vihaisen osuuden alkaessa. Tämä ratkaisu on melkein kadottanut kappaleen gloorian, etenkin Porin Sonisphere-keikalla kesällä 2009, jossa rumpali Ulrich sotkeutui tahtikuvioissaan moneen otteeseen.

Video ei ole enää saatavilla

Master of Puppetsin nimibiisi on toki lähemmäs kymmenen minuutin mitassaan uljas, mutta myös yksi yhtyeen vuosien saatossa kuluneimpia biisejä. Tosin, kun kappale hiljenee c-osaansa, kylmiä väreitä on vaikea välttää.

Levyltä ei löydy heikkoa lenkkiä. Jopa takavuosina raskassoutuiselta ja vähän ahdistavalta tuntunut, H.P. Lovecraftin tarinoista innoituksensa saanut The Thing That Should Not Be sekä albumin mitäänsanomattomimmalta raidalta tuntunut Leper Messiah kuulostavat siltä, että ne ovat olennaisia kokonaisuuden osia.

Disposable Heroes on Ilmestyskirja nyt -elokuvan tunnelmissa liikkuva angstipurkaus ja päätösbiisi Damage, Inc. lopettaa levyn sulkemalla ympyrän samalla aggressiolla, millä Battery sen aloitti.

Levyn paras ja vuosien hellää kolhimista parhaiten kestänyt kappale on ehkä hieman yllättäen se, missä ei lauleta lainkaan. Orion on kahdeksan ja puolen minuutin pituinen instrumentaalikappale, jonka hidastempoista c-osaa Metallica soitti pitkään keikoillaan kunnianosoituksena vuonna 1986 yhtyeen Euroopan-kiertueella bussionnettomuudessa menehtyneelle basisti Cliff Burtonille. Kuluvan vuosituhannen puolella yhtye on soittanut Orionia koko komeudessaan.

Video ei ole enää saatavilla

Ride the Lightning (1984)

Kuuntelin Ride the Lightningin edellisen kerran kokonaisuudessaan läpi yli kymmenen vuotta sitten. Pitkän tauon jälkeen levy kuulosti aluksi kömpelöltä ja kolkolta. Mariachi-kitaroilla alkava Fight Fire With Fire, levyn moniosainen ja pitkä nimibiisi, Ernest Hemingwayn romaaniin pohjautuva For Whom the Bell Tolls ja jopa ikisuosikkini Fade to Black kuulostivat hämmentävän huonolta. James Hetfieldin laulu kuulosti siltä, miltä se ensimmäisillä kahdella Metallica-levyllä pitkälti kuulostaakin: äänenmurroksesta kärsivältä teiniltä.

Yli vuosikymmenen mittaisen kuuntelutauon jälkeen kokonaisuus hämmensi, mutta toisella kuuntelulla palautuivat mieleen ne seikat, mitkä tekivät Ride the Lightningista muinoin Master of Puppetsin jälkeen sen toiseksi tärkeimmän Metallica-levyn.

Fade to Black. Nuoruudessa tuli joskus mietittyä, että mikä Ride the Lightningin, Master of Puppetsin ja …And Justice for Allin nelosbiiseistä on paras. Nyt väitän, että Fade to Black on voittaja. Welcome Home (Sanitarium) ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin ja lisäksi kyseisessä Ride the Lightningin nelosraidassa on yksi Metallican uljaimpia loppusoittoja kaksiäänisine kitarateemoineen. Nelosbiisitaistelun häviäjä on One, joka nyt vaan on edelleenkin melko loppuun kulunut tapaus.

Video ei ole enää saatavilla

The Call of Ktulu. Cliff Burtonin, James Hetfieldin, Lars Ulrichin ja jo ennen debyyttilevyn julkaisua yhtyeestä alkoholiongelman takia erotetun Dave Mustainen säveltämäksi merkitty instrumentaalikappale, joka on saanut innostuksensa The Thing That Should Not Ben tavoin H.P. Lovecraftin kirjasta. Metallican huippukaudella instrumentaalibiisit ovat levyjensä avainkappaleita. Näin myös Ride the Lightningilla.

Creeping Death. Metallican stadionkeikkojen yleisin avausbiisi, jonka sanoituksessa liikutaan raamatullisissa sfääreissä Jumalan rangaistessa egyptiläisiä. Se yhteisöllisyyden tunne, mikä syntyy kymmenien tuhansien ihmisten laulaessa yhteen ääneen ”Die! Die! Die!”, se on hämmentävää, vähän huvittavaa ja hienoa.

…And Justice for All (1988)

Jos tämän albumin ja kolme vuotta myöhemmin julkaistun Black Albumin tuotannolliset ratkaisut voisi vaihtaa päittäin, niin …And Justice for All saattaisi olla vakava kilpailija Master of Puppetsille tärkeintä Metallica-levyä pohdittaessa. Mutta koska bändin itsensä yhdessä Flemming Rasmussenin kanssa tuottama albumi hautaa Jason Newstedin soittaman basson niin hiljaiselle, ettei sitä erota kuin muutamassa hassussa kohdassa, ei ”Justicesta” ole uhkaajaksi ”Puppetsille”. Albumin äänimaisema on niin kuiva, että se aiheuttaa isoina annoksina kuunneltuna jopa päänsärkyä.

Levyn kappalemateriaali on kuitenkin hyvää, jopa parempaa kuin Ride the Lightningilla. Sanoituksissa James Hetfield hyppää yhteiskunnallisten teemojen pyörteisiin. Avausraita Blackened huolehtii ympäristöstä, nimibiisi käsittelee korruptiota, Eye of the Beholder käsittelee sanan- ja ilmaisunvapautta ja hittibiisi One teemoittaa sodan kauhuja.

Onen video on Metallican ensimmäinen virallinen musiikkivideo. Ja Lars Ulrichin tuplabassorumpukomppi biisin c-osassa klassinen ilmarummutuskohta.

Video ei ole enää saatavilla

To Live is to Die on kolmen levyn ajan jatkuneen hienojen instrumentaalikappaleiden sarjan päätös. Edellisen levyn kiertueella kuollut basisti Cliff Burton on kreditoitu kappaleen säveltäjäksi yhdessä Hetfield–Ulrich-kaksikon kanssa. Kappaleen lopussa kuultava, Hetfieldin lausuma runo on saksalaisen runoilijan tekemä, mutta mukaan on ympätty muutama Burtonin kirjoittama lause.

”When a man lies he murders
Some part of the world
These are the pale deaths
Which men miscall their lives
All this I cannot bear
To witness any longer
Cannot the kingdom of salvation
Take me home”

Päätöskappaleessa Dyers Eve James Hetfield purkaa lapsuutensa traumoja raadollisella tavalla. Hetfieldin vanhemmat olivat erittäin uskonnollisia ja laulaja on käsitellyt perheasioita myös muun muassa kappaleessa The God That Failed.

…And Justice for All on levy, joka olisi ansainnut paremman tuotannon.

Nowhere Else to Roam – yksittäisiä helmiä sioille

Metallica (1991)

Ensimmäinen Bob Rockin tuottama Metallica-levy, joka tunnetaan myös nimellä The Black Album. Muun muassa Mötley Crüeta, The Cultia ja David Lee Rothia ennen Black Albumia tuottaneen Rockin tuotantojälki kuuluu eniten siinä, että albumin soundimaailma on ikään kuin vanhan trash-Metallican sekä pehmeämmän ja muhkeamman hevin risteytys. Tuotantoprosessi oli vaikea. Yhtye ja tuottaja ajautuivat jatkuviin erimielisyyksiin esimerkiksi siitä, että Bob Rockin mielestä James Hetfieldin sanoitukset eivät olleet tarpeeksi hyviä. Albumi miksattiin kolmeen kertaan.

Enter Sandman ja Nothing Else Matters olivat valtavia hittejä. Black Albumilta julkaistiin singleinä myös kappaleet Sad But True, Wherever I May Roam ja The Unforgiven. Thrashmetal-puristeille Black Album oli liian pop, ja monet väittivät tiukasti yhtyeen myyneen sielunsa hittilistojen saatanalle. Albumia on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kopiota ja Suomessakin yli 112 000 kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Metallican aka The Black Albumin suurin ongelma on sen pituus. Levy kestää yli tunnin, ja koska kappaleet eivät ole aiemmilta levyiltä tutuissa lähemmäs kymmenen minuutin mitoissa, albumi puuduttaa. Kyllä, Nothing Else Matters ja The Unforgiven olivat vakiokamaa diskoissa ja baareissa illan viimeisinä hitaina, mutta ne esittivät myös aiemmin näkemättömän, pehmomman puolen Metallicasta.

Kill ’em All (1983)

Metallican kolmekymmentä vuotta sitten julkaistu debyyttialbumi, jonka nimeksi piti tulla ”Metal Up Your Ass”. Yhtyeen silloista levy-yhtiötä nimi ei miellyttänyt, kuten ei myöskään levyyn suunniteltu kansikuva, jossa vessanpöntöstä nousee tikaria pitelevä käsi. Albumin nauhoitussessioissa basisti Cliff Burton lausui jakeluyhtiön ihmisiin turhautuneena, että ”Kill ’em all”. Näin Metallican debyyttilevy sai nimensä.

Video ei ole enää saatavilla

Kill ’em All oli ensimmäinen hieman kaupallistakin menestystä niittänyt thrashmetal-albumi. Black Sabbath– ja Motörhead-vaikutteet kuuluvat pitkäsoitolla. Levyn biiseistä muutamat kuulostavat 30 vuotta julkaisunsa jälkeen melko verevältä.

Jos James Hetfieldin äänenmurroksen rajoilla tasapainoilevan laulun pystyy käsittelemään, muun muassa Raamatun Ilmestyskirjan neljästä hevosmiehestä kertova The Four Horsemen, moshaamisesta ja metallimusiikin kuuntelusta ammentava Whiplash ja viime vuosina Metallican keikkojen päätösbiisin viittaa kantanut kostoanthem Seek and Destroy ovat edelleen energisiä ja pienessä epävireydessään aika sympaattisia.

Birth, School, Metallica, Death – kajalia ja paluu juurille

Load (1996)

Huolimatta The Black Album -sessioissa ilmenneistä ongelmista Bob Rockin kanssa, Metallica jatkoi työskentelyä meriittilistaansa muun muassa nimen Bon Jovi lisänneen tuottajan kanssa. Jos Metallica-levy oli hieman yli tunnin mitassaan ylipitkä, Loadilla yhtye pisti vielä paremmaksi 79 minuutin kestollaan. Albumi on Metallican pisin studiolevy.

Video ei ole enää saatavilla

Albumin hittejä olivat yllättävän lähelle perinteistä valtavirtapopia ja -rockia yhtyeen vieneet Until it Sleeps ja Hero of the Day sekä countryvaikutteinen ja huonona vitsinä hevimiespiireissä pidetty Mama Said.

Alun perin Load ja sitä seurannut Reload (1997) oli tarkoitus julkaista yhtenä tuplalevynä, mutta aikataulullisista syistä levyt julkaistiin vuoden välein. U2:n ja Depeche Moden hovikuvaajana tunnetuksi tullut Anton Corbijn otti albumin promokuvat, joissa nähtiin hevilettisten karjujen sijaan hiuksensa siistineitä rokkareita, joiden silmänalusiin stylisti oli maalannut hieman liikaa mustaa kajalia.

Lähes puolitoistatuntisen Load-show’n uumenista löytyy toimivien hittien lisäksi muutamia kelvollisia heavyrock-kappaleita, kuten King Nothing, Ain’t My Bitch ja Bleeding Me.

Death Magnetic (2008)

Metallican viimeisimmällä studioalbumilla – joka on yhtyeen pitkäsoitoista hieman yllättäen The Black Albumin jälkeen toiseksi myydyin Suomessa 80 000 kappaleen myynnillään – tuotannosta vastasi musiikkimaailman kultasormi Rick Rubin. Levyn kappaleista yksikään ei ole jäänyt unohtumattomasti mieleen, mutta That Was Just Your Life, Cyanide, The Day That Never Comes ja Broken, Beat and Scarred olivat kohtuullisen tyylikkäitä kumarruksia yhtyeen omalle menneisyydelle.

Video ei ole enää saatavilla

Tuottaja Rubin kuvaili haastatteluissa Death Magneticia ”Master of Puppetsin kirjoittamattomaksi puolikkaaksi”. Kappaleiden tunnelmassa on ehkä hieman samaa, mutta biisimateriaalin osalta kuvaus ei pidä paikkaansa.

Death Magneticilta löytyy kolmas ja toivottavasti viimeinen osa The Unforgiven -biisitrilogiaan, jonka olisi voinut alun perinkin jättää ihan vain siihen ensimmäiseen osaan.

Alcoholica – irralliset ja sekavat hämmentävyydet

Reload (1997)

Metallica on onnistunut urallaan tekemään lukuisten klassisten trashmetal-laulujen lisäksi ärsyttäviä kappaleita. Reloadin avausraita Fuel lukeutuu tähän joukkoon. Marianne Faithfullin vierailullaan kunnioittama The Memory Remains edustaa Reloadin toimivinta osaa, jo nimillään kulmakarvoja kohottavat Carpe Diem Baby ja Fixxxer taas sitä vastakkaista osastoa.

Video ei ole enää saatavilla

Tosiaan, se The Unforgiven II. Hienoa, että miehillä on tarina kerrottavana, mutta olisi sen kai voinut kertoa singlen b-puolellakin tai sillä ensimmäisellä hittikokoelmalla, jota bändi ei ole vielä urallaan julkaissut.

St. Anger (2003)

Pitkän Metallica-kuuntelutauon jälkeen St. Anger hämmensi todella isosti kurkkupurkkisoundeillaan. Avausraita Frantic toimi kunniallisesti, albumin nimibiisi oli ihan ok, mutta muilta osin St. Anger tuntui isolta hudilta.

Kun vielä samoihin aikoihin levyn julkaisun kanssa näki Some Kind of Monster -dokumentin kaikkine aikuisten miesten hiekkalaatikkoriitoineen, St. Angeriin oli hankala suhtautua.

Video ei ole enää saatavilla

Summa summarum. Metallicassa herättää eniten kunnioitusta se, että vaikka kappaleiden tempot heittelevät välillä omia tahtiaskelmerkkejään seuraavan rumpali Lars Ulrichin soiton myötä, muu bändi seuraa hänen välillä hyvinkin epäkeskoa rummuttamistaan millintarkasti. Jopa yhtyeen kultakaudella kappaleiden sovituksissa oli joko todella hienoja tahdillisia kikkoja tai sitten rytmiosasto yksinkertaisesti vain kiilasi tai soitti muuten väärin.

Sanojen lisäksi mieleen ovat jääneet pysyvästi rumpalin fillit ja iskut, jotka kuulostavat välillä menevän vähän sinne päin, mutta silti täysin loogisesti juuri niin. Eivät ne fillit ja iskut voisi mitenkään mennä ”oikealla” tavalla, kun ne menevät juuri noin täydellisesti.

Metallica on aina näyttänyt, mitä se on, kun lavalla on bändi, joka soittaa yhteen. Jäsenet paikkaavat toistensa mokia, ja homma pysyy kasassa. Välillä täpärästi, mutta pysyy kuitenkin.

On jännittävää nähdä, mitä Hetfield, Ulrich, soolokitaristi Kirk Hammett ja nykyinen basisti Rob Trujillo keksivät seuraavaksi. Nelikko on kiertänyt maailman halki jo soittaen kaikki kultakautensa levyt alusta loppuun ja lopusta alkuun. Toisaalta, itseni kaltaisia nostalgikkoja riittää keikkojen katsojiksi varmasti vielä pitkään.

Bonus!

Metallica on levyttänyt studioalbumien lisäksi useita onnistuneita coverversioita. Alkuperäistä kunnioittava luenta Thin Lizzyn Whiskey In a Jarista on yksi niistä.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan sarjaan kuuluvat Misfitsin Last Caressista ja Diamond Headin Am I Evil? -kappaleesta…

Video ei ole enää saatavilla

…sekä versio Queenin Stone Cold Crazystä.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Newsted (toinen vasemmalta) on nyt Newsted.

Kaksikymmentäyksi vuotta. Niinpä. Siitä on kulunut kaksikymmentäyksi vuotta, kun Metallican Metallica-albumin (1991) valmistumisprosessia ja sitä seurannutta massiivista maailmankiertuetta syväluodannut kaksiosainen dokumentti A Year and a Half in the Life of Metallica julkaistiin vhs-formaatissa.

Bändin voimakaksikko, laulaja-kitaristi James Hetfield janinaanderssonmaisen hevilettinsä kera ja rumpali Lars Ulrich pyöräilyshortseineen, näyttäytyi dokumentissa odotetun autoritäärisenä duona. Metallican cooleimmat tyypit olivat (tuolloin 11-vuotiaan hevi-intoilijan mielestä) kuitenkin soolokitaristi Kirk Hammett ja basisti Jason Newsted.

Video ei ole enää saatavilla

Jason Newsted liittyi Metallicaan hyvin tunnetulla tavalla. Bändin kolmella ensimmäisellä levyllä bassoa soittanut Cliff Burton kuoli liikenneonnettomuudessa Etelä-Ruotsissa syksyllä 1986, kesken bändin Euroopan-kiertueen.

Burtonin menehdyttyä Metallica alkoi etsiä uutta basistia. Newsted osallistui koesoittoihin, joiden jälkeen hänestä tuli yhtyeen jäsen. Hän ehti olla mukana neljällä Metallican studioalbumilla (…And Justice for All, Metallica, Load, Reload) sekä niitä seuranneilla maailmankiertueilla ennen eroaan bändistä vuonna 2001.

Sittemmin Jason Newsted on vaikuttanut Voivodissa, Ozzy Osbournen bändissä, tosi-tv-ohjelman pohjalta perustetussa Rock Star Supernovassa, hyväntekeväisyyssinglen vuonna 2011 julkaisseessa superkokoonpano WhoCaresissa (muut jäsenet Tony Iommi, Nicko McBrain, Jon Lord ja kotimaamme edustajana HIM-kitaristi Linde) sekä viime vuoden lopulla perustetussa, ytimekkäästi Newstedin sukunimeä kantavassa kokoonpanossa, jossa soittavat lisäksi rumpali Jesus Mendez Jr., kitaristi Jessie Earnsworth ja Staind-yhtyeestä tuttu kitaristi Mike Mushok.

Video ei ole enää saatavilla

Kuluvan vuoden maaliskuussa 50 vuotta täyttänyt Newsted on kärsinyt 2000-luvulla terveysongelmista. Vuosituhannen vaihteessa miehen niska kipeytyi pahoin. Oleellisena osana hevibändin lavaesiintymiseen kuulunut headbanging eli moshaus vaati veronsa. Vuonna 2006 Newsted loukkasi olkapäänsä yrittäessään ottaa kiinni kaatumassa ollutta bassovahvistinta. Hän vetäytyi julkisuudesta pitkään kestäneen kuntoutusprosessin ajaksi. Vuonna 2009 Jason Newsted nousi lähes vuosikymmenen tauon jälkeen lavalle Metallican kanssa Rock and Roll Hall of Fame -juhlassa sekä vuonna 2011 Metallican 30-vuotisjuhlakonsertissa San Franciscossa.

Rock the Beach -festivaalilla lauantaina esiintyvä Newsted soitti Nuorgamin toimitukseen yhtyeensä Euroopan kiertueen Unkarin-etapilta ja kertoi kuulumisiaan.

Keikkailit Suomessa viimeksi vuonna 1999, Ruisrockissa Metallican kanssa. Millä mielellä palaat maahamme?

”Suomessa soitetuista keikoista on jäänyt paljon muistoja. Fanit ovat tehneet konserteista hyvin intensiivisiä. Black Albumin aikaisista keikoista ei ole enää pahemmin tarkkoja yksittäisiä muistikuvia, sillä silloin keikkailimme melkein kolmen vuoden ajan todella paljon.”

Paljon on tapahtunut 14 vuodessa. Ovatko terveysongelmat jääneet taa?

”Olkapääni olivat onnettomuuden vuoksi pitkään rikki, ja kuntoutus kesti pitkään. Moshauksesta aiheutuneet niskakivut olivat myös todella ikäviä. Tällä hetkellä koen olevani hyvässä kunnossa. Ja ennen kaikkea ylpeä ja onnellinen siitä, että saan taas puuhailla rakastamani asian eli musiikin parissa.”

Video ei ole enää saatavilla

Saatko enää moshata lainkaan?

”Niskani toimii noin 95-prosenttisesti. Rankimmat moshausajat ovat menneisyyttä, mutta onneksi bändissä muut äijät, Mike Mushak etunenässä, hoitavat sen puolen.”

Mistä musiikista saat isoimmat kicksit tänä päivänä?

”Kuuntelen musiikkia laidasta laitaan, vaikka hevimpi kama vetääkin eniten puoleensa. Viime aikoina olen kuunnellut paljon old school -funkia, alkuperäisiä 1970-luvun sankareita. Hevipuolella diggailen paljon Gojiraa, Mastodonia ja monia muita.”

Newsted-yhtye on julkaissut yhden ep:n, pitkäsoitto ilmestyy elokuun alussa. Kuullaanko bändin keikoilla oman materiaalin lisäksi lainabiisejä?

”Tällä kiertueella olemme soittaneet paljon festivaaleilla, ja settimme ovat olleet kautta linjan noin kolmen vartin pituisia. Soitamme paljon ep:n sekä tulevan levyn biisejä, mutta myös joitakin covereita. Metallica-aikoinani sain kunnian laulaa keikoilla muun muassa Creeping Deathin, Seek and Destroyn ja Whiplashin kaltaisia klassikoita, joten kyllä sitäkin osastoa keikoillamme saa kuulla.”

Video ei ole enää saatavilla

Missä Jason Newsted vaikuttaa kymmenen vuoden päästä?

”Toivottavasti teen musiikkia edelleen. Itse asiassa toivon kovasti, että olisin Floridassa rannalla akustisen kitaran kanssa soittelemassa niitä näitä. Siellä olisin ehkä kaikista mieluiten tälläkin hetkellä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä suomalaisten kannattaa odottaa Newstedin keikalta?

”Tulen innolla jälleen maahanne soittamaan! Edellisestä kerrasta on aivan liian pitkä aika. Luvassa on raakaa energiaa, joka muodostuu siitä, kun punk rock ja vanhan liiton heavy metal kohtaavat.”

Newsted konsertoi Rock the Beach -festivaalilla lauantaina 29. kesäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Birth
School
METALLICA
Death

Tuijotin tekstiä paidan selkämyksessä lumoutuneena. Korvissa soi, niska oli jäykkä. Kaulaa nipistivät tuntemattoman vaaleaverikön imemät huunpuremat. Edellisen päivän konsertti tuntui unenomaiselta, vaikka sen jäljet polttelivat ruumistani. Käänsin paidan. Sen etumuksesta tuijotti neljä synkkäkatseista pitkätukkaa, jumalani tuona aamuna, 2. kesäkuuta 1993.

Iltapäivälehdet jakoivat euforiani uutisoidessaan Metallican konsertista Oulunkylässä. Ilta-Sanomat siteerasi kiertuepaidan tekstiä ja yleisti sen 30 000 nuoren motoksi. Hetken huumassa allekirjoitin ajatuksen. Pidin paitaa ylläni itsenäistymisen osoituksena, niin hellyttävää kuin moinen olikin. Tähän asti koulu ja koti olivat osoittaneet elämäni suunnan. Nyt saatoin valita itse. Valitsin Metallican. Olin kiivennyt elämäni portailla kolmannelle askelmalle. Paidan mukaan tämä vaihe kestäisi kuolemaan asti.

Tietenkään se ei kestänyt, ei minulla, ei monella muulla. Ei Metallicallakaan.

Vuonna 1993 ikuiseen liittoon oli kuitenkin mahdollista uskoa. Metallica paistatteli uransa huipulla ja tuntui muuttavan kaiken ympärillään mustaksi kullaksi. Kehitettyään alkuaikojen räkäistä ja asenteellista thrash-ilmaisuaan yhä melodisemmaksi ja monimuotoisemmaksi metalliseokseksi se oli vakiinnuttanut asemansa kokonaisen tyylilajin suunnannäyttäjänä.

Lisäksi se oli viidennellä albumillaan, The Black Albumiksi kutsutulla kiekollaan onnistunut murtamaan yhden lujimmista musiikkiaan reunustaneista muureista. Tuottaja Bob Rockin johdolla yhtye oli jalostanut laulunsa lähes täydelliseen pop-formaattiin loittonematta kuitenkaan liikaa juuristaan. Vaikka tarttuvuus ja helposti omaksuttavat melodiset kaaret olivat olleet läsnä yhtyeen musiikissa aina, nosti musta albumi yhtyeen iskevyyden uudelle tasolle. Niinpä levyltä lohkesi menestyssinglejä yksi toisensa perään ja niiden imussa riviraidatkin tuntuivat perustelluilta.

Vain nuori kapinallinen, Lars Ulrich, uskalsi poiketa Metallican tiukasta värikoodista.

Vaikka Nothing Else Mattersin, The Unforgivenin, Sad But Truen ja Wherever I May Roamin kaltaiset kappaleet kilvoittelivat terhakkaasti klassikon statuksesta, uuden ajattelun varsinaiseksi kulmakiveksi määrittyi levyn avausraita ja ensimmäinen single. Enter Sandman tiivisti rapiaan viiteen minuuttiin kaiken sen, mitä kohden Metallica oli kulkemassa, mutta muistutti silti yhtyeestä johon tinkimätön metalliarmeija oli vuosien kuluessa rakastunut.

Enter Sandman nosti Metallican vahvuudet pintaan hämmästyttävän tehokkaasti: Naseva, kerrasta päähän jäävä riffi, jonka teinikitaristit kuljettivat oitis bändikämpilleen ja jota arveltiin myöhemmin plagiaatiksi. Introssa vaaniva musiikillinen jännite, joka räjähtää ensin tiukasti säksättäväksi säkeistöksi ja runnoo lopulta kuulijan kertosäkeessä. Kauhukuvastoa viljelevät sanoitukset, jotka kuulostavat kuvailemansa painajaisen esisoitolta, vaikka ovat samanaikaisesti lähes naurettavat.

Vihaista, uhkaavaa – ja samalla turvallisen tuotettua ja täsmällistä. Täydellinen kusetus siis. Ja täydellinen laulu.

Enter Sandmanilla Metallica teki metallimusiikille saman minkä Kissin, Twisted Sisterin ja Bon Jovin kaltaiset orkesterit tekivät heavylle ja hard rockille edellisellä vuosikymmenellä. Vaaralliseksi koetusta ja oudoksutusta musiikista tuli sarjakuvan kaltainen massakulutustuote, joka pikemminkin yhdisti ihmisiä kuin rakensi genremuureja identiteettien turvaksi. Vaikka jälkikäteen on helppo nähdä yhtyeen menettäneen noina vuosina paljon kiinnostavuuttaan, tuntui saavutus silloin häkellyttävältä.

Kuinka tuoreelta raskas musiikki kuulostikaan tuon ajan radiokanavilla? Kuinka mureasti Enter Sandmanin riffi jauhoikaan muita MTV-rotaatioon päässeitä kappaleita palasiksi? Millaisen hallitsemattoman latauksen yhtye tartuttikaan yleisöönsä kappaleen aikana?

Tähän imuun ajauduin itsekin. Allekirjoitin musiikin, estetiikan, jokaisen yksityiskohdan. James Hetfieldin leijonamainen irvistys symboloi minulle jossakin häämöttävän aikuisuuden kutsua. Orkesterin logo näytti järjettömän tyylikkäältä. Lars Ulrichin valkoinen Tama-setti ilmestyi aloittelevan rumpalin uniini.

Luoja paratkoon, hankin hyllyyni jopa Live Shit: Binge & Purge -paketin (1993).

Se oli silloin. Vuonna 2012 Enter Sandman kuulostaa paljon kalvakammalta kuin ilmestyessään. Se on kulunut puhki levyillä, bänditreeneissä, radioissa, tietokonepeleissä. Metallicasta on tullut jonkinlainen rikkauden tuoman henkisen rappion perikuva. Vaikka tahtoisin muuta, kuulen laulussa nykyisin lähinnä viitteitä puiseviin metallirock-albumeihin, fanien silmille vyörytettyyn psykoterapiaan, pöhöttyneeseen sinfoniakonserttiin, Ulrichin soittotaidon hiipumiseen, Napster-jupakkaan, epätoivoisiin yrityksiin löytää juuret ja intohimo uudestaan, sekä loputtomiin humalaisiin musiikkikeskusteluihin joista irtaudun heti kun Metallica mainitaan.

Nämä mielikuvat tekevät muistojen taakasta musertavan. Ne ovat maailmojen päässä niistä kiroilevista, yleisöllä leikkivistä, arvaamattomista ikoneista, jotka tuntuivat kirjoittavan virheetöntä musiikkia. Tosin kaukana olen itsekin. Load-levyä (1996) kuuntelin enää lähinnä velvollisuudentunnosta, Reloadin (1997) ilmestyessä leikkautin hiukseni – elämäni musiikkikartta vei aivan toisaalle. Löysin koneet, eeppiset kitaravallit, melodisin kaarin maalaillut erodraamat, koko pop-mytologian tuhansine tuulessa leijailevine samastumiskohteineen.

Niin me erkanimme, Metallica ja minä. Mutta muistoilla on painon lisäksi kultainen reunansa. Kun kehtaan olla rehellinen itselleni, muistan että oli aika jolloin näin Metallican musiikissa unelmieni maailman. Sen taivas kaareutui mustana, sen rajoilla oli paljon rautaa ja väkivoimaa, mutta kieli jota maailmassa puhuttiin oli odottamattoman lempeää ja helppotajuista. Muistan tuosta maailmasta valtavan yhteenkuuluvaisuuden tunteen, itsenäistymisen ja omaehtoisen laumautumisen ilon, Oulunkylän kesäillan, hurmoksen, ujeltavat korvat.

Tuon maailman kansallislauluna soi Enter Sandman. Yksi aikansa parhaista pop-lauluista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos metallin ja popin raja-aita madaltui 1990-luvun alussa, murenivat myös monet poliittiset ja ideologiset muurit tuolloin säpäleiksi. Uuteen maailmanjärjestykseen uskoneessa ajassa vanhoja autoritatiivisia rakenteita uhmannut möyry tarjosi parhaimmillaan ensiluokkaisen väylän ajatusten ja tuntemusten purkamiseen. Tässä Metallican tyylinäyte Moskovasta.

Video ei ole enää saatavilla

Lou Reed ja Metallica. Vähemmän kuin osiensa summa.


Rocklegendojen jo etukäteen huomattavaa negatiivista palautetta kerännyt yhteistyöprojekti hämmentää ja ahdistaa.

Teräsmies-sarjakuvassa on Bizarro-niminen hahmo, joka asuttaa omaa Bizarro-maailmaansa. Tällä neliskulmaisella planeetalla kaikki tehdään toisin kuin oikeassa maailmassa, ja tutut asiat ovat vääristyneet. Planeetalla on oma mottonsakin:

 ”Us do opposite of all Earthly things! Us hate beauty! Us love ugliness! Is big crime to make anything perfect on Bizarro World!”



Viime aikoina on alkanut tuntua vähän siltä kuin meidän maailmamme olisi jotenkin salakavalasti muuttunut Bizarro-maailmaksi – huolestuttavaa vääristymistä ja outoutta on nimittäin havaittavissa (kaiken muun lisäksi) mitä kummallisempien yhteistyöprojektien muodossa.

Pari viikkoa sitten arvostelin 90-minuuttisen tupla-cd:n, jolla William Shatner versioi avaruusaiheisia kappaleita muun muassa Richie Blackmoren, Sheryl Crow’n ja Bootsy Collinsin avustuksella. Aikaisemmin syksyllä ilmestyi SuperHeavy-levy, jolla Mick Jagger, Joss Stone, Dave Stewart, Damian Marley ja A.R. Rahman yhdistivät voimansa laimean reggaerockin lipun alla.

Ja nyt sitten tämä. Lou Reed ja Metallica. Ja Lulu.

Harva levy on saanut osakseen sellaista pilkkaa tai sellaisia murska-arvioita jo ennen ilmestymistään kuin Lulu. Hyvän rockin ystävät saivat kokea ensimmäisen järkytyksensä jo vuonna 2009, kun Reed ja Metallica yhdistivät voimansa Rock’n’Roll Hall of Fame -konsertissa soittamaan Reedin legendaarisen The Velvet Undergroundin Sweet Janesta ja White Light/White Heatista versiot, jotka kuulostivat siltä kuin ne olisivat kokemassa millä hetkellä hyvänsä karmivan ummetuskuoleman.

Kuin liian kauan auringossa maanneiden esihistoriallisten hirmuliskojen, näiden kolossaalisten rockdinosaurusten, liikkeet ovat olleet viime vuosikymmenet niin hitaita, että verrattain nopeasti kypsytelty ja julkaistu (vain noin 2 vuotta) Lulu on melkeinpä järkytys. Toki järkyttävintä on se, että Lou Reed ja Metallica ylipäänsä tekevät yhteislevyn, mutta Bizarro-maailmassa kun eletään…

Lulu perustuu Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-näytelmiin (Erdgeist ja Die Büchse der Pandora eli suomeksi Maahinen ja Pandoran lipas). Wedekind herätti aikanaan kohua näillä ja muilla näytelmillään, jotka sisälsivät muun muassa homoseksuaalisuutta, itsetyydytystä, sadomasokismia, itsemurhia ja raiskauksia.

Lulu-näytelmät kertovat kauniista tanssijasta, joka nousee yhteiskunnallisesti korkeaan asemaan makaamalla varakkaiden miesten kanssa, mutta vajoaa lopulta köyhyyteen ja prostituutioon. Tarina on tunnettu myös suorasukaisista seksikuvauksistaan, homoseksuaalisuudesta, väkivaltaisuudestaan ja Viiltäjä Jackin esiintymisestä näytelmässä. Teatterin lisäksi Lulu-näytelmät ovat olleet perustana muun muassa Louise Brooksin tähdeksi tehneelle Pandoran lipas -elokuvaklassikolle (1929).

Lou Reedin ja Metallican näkemystä Lulusta on mahdotonta lähteä kuuntelemaan ilman jos jonkinlaisia, lähinnä negatiivisia, ennakko-odotuksia. Levyn yllättävän melodisesti ja puhdaslinjaisesti avaava Brandenburg Gate ei kuitenkaan kuulosta lainkaan hassummalta. James Hetfieldin laulaman ”smalltown girl” -kertosäkeen sydänmaarockin melodisuus pelastaa levyn avaussäkeiden mukarankan yliyrittämisen:

”I would cut my legs and tits off
When I think of Boris Karloff and Kinski
In the dark of the moon”

Lulun toisen kappaleen The View’n melkein koomisen romuluisesti toikkaroiva rytmi, Reedin puhelaulu ja tervamaisen paksu särökitaravalli ovat kuitenkin valitettavasti paljon tyypillisempiä levyn tyylillisiä edustajia. Ja hyvä luoja, laulaako James Hetfield kertosäkeessä ”I am the table”?!

Jos tähän mennessä levy on pysynyt kohtuullisen hyvin raiteillaan, mikään ei enää pelasta Pumping Bloodia, jolla Reed kähisee kuin juopunut vanha merimies horjahtelemassa puujalkansa kanssa vaarallisen liukkailla mukulakivillä. Useamman rock-klassikon kirjoittaneen legendan sanoitukset ovat hirviömäistä kuultavaa:

”If I’m pumping blood
Like a common state worker
If I waggle my ass like a dark prostitute
Would you think less of me”

…

tai…



”Blood in the foyer, the bathroom,
The tea room, the kitchen
And knives splayed
I swallow your sharpest cutter
Like a colored man’s dick
Blood spurting from me”

Kappaleen taustalla Metallica piehtaroi ja rynnii kuin mitään ymmärtämätön karjalauma – sen nyanssientaju on olematonta ja Lars Ulrichin fillit kuulostava siltä kuin hän kaatuisi rumpujensa päälle. Kidutusta kestää seitsemän ja puoli minuuttia.

Mistress Dreadin nopeampi takominen ei ole sen ylevämpää kuultavaa, mutta toimii sentään kohtuullisesti. Valitettavasti Reed sählää kaiken epävireisellä mölinällään.

Reedin lyriikat pyrkivät rajuuteen, mutta hänen kähinänsä ja impotentti mylvintänsä tekee niille karhunpalveluksen. Paraskaan tulkitsija tuskin voisi pelastaa tahallisen ällöttäviä säkeitä, kuten:

“But I open the sticks, sticky legs I bear
And then insert a fist, an arm
Some lost appendage
Please open me I beg”



Iced Honey on Brandenburg Gaten ohella toinen levyn kappaleista, joka kestää alle neljä ja puoli minuuttia, ja Reed on sentään ymmärtänyt keventää tunnelmaa kahden tuskallisen pitkän jurnutuksen jälkeen tällä seuralaistensa keskellä melkein helpottavan melodisella kappaleella. Edes Hetfieldin kireä mylvähtely ei onnistu pilaamaan hetken euforisuutta. Vaikka kappale tuskin tuntuisi näin hyvältä muussa yhteydessä, ovat sen duurisoinnut kuin raikasta vettä Lulun loputtoman kitukasvuisen autiomaan keskellä. Tämän enempää Reed ei kuitenkaan suostu helpotusta tarjoilemaan.

Cheat on Men aloittava urkujen, kitaran ja jousien seesteinen yhdistelmä kuulostaa lupaavalta. Ehkäpä Lulun alku oli vain pelottelua. Vitsailitko meidän kustannuksellamme Lou? Heh heh, hauska vitsi, mutta älä enää ikinä säikyttele tuolla tavalla.

Yhtäkkiä kuitenkin alkaa kuulua pahaenteistä kitaramölyä. Sitten Reedin mölinää. Särökitaran jurnuttavaa rytmiä. Toikkaroivia rumpuja. Hetfieldin machohaukahtelua. VOI HYVÄ LUOJA! TAAS SITÄ MENNÄÄN!

Reed ja Metallica paisuttelevat kappaletta yli viisi minuuttia, kunnes päädytään tyypillisen lulumaiseen perusjurnutukseen. Onneksi kappaletta on kuitenkin jäljellä reilusti – kestäähän se yli 11 minuuttia.

Viimeistään tässä vaiheessa on pakko vetää henkeä. Lulua on jäljellä enää neljä kappaletta, mutta niiden kestoja vilkaistessa nousee otsalle kylmä hiki: 8:34, 8:02, 11:10… huh, huh… 19:29!!! 19:29? Olisitte nyt edes soittaneet tasan 19 ja puoli minuuttia. Mitä sitä turhaan kursailemaan. On tässä aikaa.

Voisinhan minäkin lopettaa arvion tähän, julistaa Lulun sonnaksi, antaa sille ykkösellä alkavat pisteet (tiedämme kaikki, että niin tulee käymään) ja pistää kidutukselle lopun. Mutta en aio tehdä sitä. Tämä levy ei minua päihitä. Me istumme tässä vaikka koko illan.

Sinä, Lou ja te, hyvät Metallican herrat, teitte tämän jöötin kuunneltavaksi ja minähän kuuntelen. Kuka puhui mitään nautinnosta?

Seuraavan laulun nimi on Frustration. Siihen ainakin voin samastua.

Jos reiluja ollaan, kappaleessa on jopa pientä melodista kutsuvuutta, mutta hyvä sylvi näitä sanoja:



”I feel the pain creep up my leg
Blood runs from my nose
I puke my guts out at your feet
You’re more man than I
To be dead to have no feeling
To be dry and spermless like a girl”

Reedin ja Metallican kuolemanvakavasta esitystavasta ei voi muuta päätellä kuin että tämä ei ole vitsi. Välillä runnotaan kuin taivaasta putoilevat virtahevot, sitten tunnelmoidaan “pahaenteisesti”. Kuuden minuutin kohdalla huomaan vaipuvani miettimään pyykinpesua, kauppalistaa tai keittiössä odottavaa tiskivuorta. Mitä tahansa paitsi Lulua.

Yhtäkkiä herään säpsähtäen:

”I wish that I could kill you!”

Mitä?! Lou?! Ei!

”I want you as my wife”

Tuota…



”Spermless like a girl”

AAARGH!

Akustisen bluesahtava ja feedbackilla maustettu Little Dog sentään tarjoilee hiukan aitoa pahaenteisyyttä, mutta, mutta:

”If you got the money you can go to the top
The female dog don’t care what you got
As long as you can raise that
Little doggie face to a cold hearted pussy
You could have a taste”

Väitätkö Lou tosissasi, ettet ole 69 ikävuoteen mennessäpäässyt eroon teiniaikojen ahdistuksesta ja kynäkaulan maskuliinisista alemmuuskomplekseista?

Enää kaksi biisiä ja 30 minuuttia 39 sekuntia jäljellä. Tiesitkö, että koko White Light/White Heat -albumi kestää vain 40 minuuttia 13 sekuntia ja Master of Puppetskin vain 54:39?



Dragon ei ainakaan puolusta yli yksitoistaminuuttista kestoaan. Se johdattaa kuuntelijan jo tutulle, mutta aina yhtä ahdistavalle melodiavapaalle vyöhykkeelle, jonka mustaan taipuvan harmauden keskellä ainoat mielenkiintoiset maamerkit ovat silloin tällöin korviin pistävät lyyriset mahalaskut:



”The hair on your shoulders
The smell of your armpit
The taste of your vulva and everything on it
We all really love you
And you have no meaning”

Kappaleen keskeinen lyyrinen koukku kuuluu “red star of idiocy”. Ehkä sen olisi pitänyt olla tämän levyn nimi?

Lopulta noin tunnin ja kahdenkymmenen minuutin Via Dolorosa on johtanut viimeiseen esteeseen – Junior Dadiin, melkein kaksikymmenminuuttiseen kappalehirviöön, jonka kuunteleminen tuntuu tässä vaiheessa samalta kuin Fitzcarraldosta täytyi tuntua hänen yrittäessään työntää jokilaivaansa vuoren yli. Sillä, että naurettavasta pituudestaan huolimatta kappale on paikoitellen albumin parhaita melkeinpä lempeässä melodisuudessaan, ei enää tässä vaiheessa ole mitään merkitystä.

Lulu on hirviömäinen osoitus rocklegendojen ja supertähtien vieraantumisesta todellisuudesta. Se on kuin viimeisilleen pöhöttynyt valaanraato täynnä kuumaa ilmaa. Ei epäilystäkään, että Reed ja Metallica ovat tosissaan luulleet luovansa jotakin loistokasta, särmikästä ja taiteellisesti haastavaa. Jos kehissä olisivat olleet megalomaanisten kehäraakkien sijaan Lou Reed ja Metallica nuoruuden huippuvedossaan, oltaisiin saatettu kuulla jotain huimaa. Nyt levylautaselta täytyy kammeta tuskallisen raskas, paisunut ja suuruudenhullu tuotos, joka kurkottaa rankkuuteen, mutta kapsahtaa syvälle naurettavuuteen.

11 Lulu on hämmentävä, sekopäinen, suuruudenhullu, harhainen ja lopulta säälittävä albumi, joka osoittaa luojiensa erkaantuneen kauas omiin sfääreihinsä tavallisten kuolevaisten maailmasta. Sen ainoa kiehtova puoli on, kuinka se osoittaa rocktähtien patologisen vieraantuneisuuden todellisuudesta. Näin käy, kun kukaan ei uskalla sanoa ei.

Video ei ole enää saatavilla

Maailman kaunein poikabändi, Scooterstatusquo.

Musiikin historia on täynnä esimerkkejä artistien upeista musiikillisista kohtaamisista, joissa kipinät lentävät, sielut kokevat sympatiaa ja taivaat aukeavat äänten harmoniassa. Näissä yhteenliittymissä muusikot täydentävät toisiaan ja tulevat synnyttäneeksi jotain koskettavaa, yllättävää tai jopa ennenkuulumatonta.

Elämä olisi vähän köyhempää, jos Marvin Gaye ja Tammi Terrell eivät koskaan olisi lyöneet hynttyitä yhteen, jos Nick Cave olisi vähät piitannut purkkapoptähdestä nimeltä Kylie, tai jos Public Enemy ja Anthrax olisivat olleet sitä mieltä, että rapin ja metallin ristisiitos on idioottimainen ajatus (mitä se toki useissa tapauksissa onkin).

Tämä artikkeli ei kerro sellaisista yhteistyöprojekteista.

Tämä artikkeli kertoo tapauksista, joissa musiikillinen naimakauppa on aiheuttanut kuulijakunnassa enimmäkseen hämmennystä, vieroksuntaa ja raivoa – unohtamatta tietenkään huvittuneisuutta.

Tämä artikkeli kertoo epäpyhistä liittoumista, kuningasideoista jotka eivät toimineet käytännössä, toivottoman suuruudenhulluista projekteista sekä yleisestä suhteellisuudentajuttomuudesta ja huonosta mausta.

Yhteistöiden taustalta hahmotettavat motiivit ovat sekalaiset, eivätkä kaikki niistä ole erityisen mairittelevia osallistuneiden kannalta – rahan, uskottavuuden ja listamenestyksen tavoittelu ovat usein näytelleet suurta roolia, mutta niin ovat myös taiteellinen kunnianhimo, turhamaisuus ja halu tehdä jotain yhdessä oman idolin kanssa.

Viime aikoina maailman lehdistössä on kurmotettu kilpaa Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumia Lulu. Kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin perustuva levy on turhamaisuusprojekti par excellence: on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Metallican jäsenten ja Reedin kaivanneen intohimoisesti 1800-luvun saksalaisen esi-ekspressionistin teksteihin pohjautuvaa, toivottoman tosissaan tehtyä ahdistustaidemetallieeposta – saati sitten haluavan kuunnella sitä.

Mutta Reed ja Metallica eivät suinkaan ole ensimmäisiä, jotka ovat kunnostautuneet erikoisten yhteistöiden saralla. Some Kind of Monster -dokumentin jatko-osaa odotellessa Nuorgam listasi 10 hämärintä musiikillista yhteistyöprojektia meiltä ja maailmalta.

Beats and Styles ja Jari Sillanpää

Video ei ole enää saatavilla

Listaa ei voi koostaa sisällyttämättä sille outojen kimppakappaleiden Suomen mestareita eli Beats and Styles -kaksikkoa. Heidän levyillään ovat esiintyneet kaikki Bomfunk MCs:in Raymond Ebanksista Dannyyn.

Kaikkein erikoislaatuisin yhteistyössä syntynyt kappale taitaa kuitenkin olla epäonnekkaasti nimetty Chameleon Casanova vuodelta 2005. Sen videolla kappaleen lauluosuuksista vastaava Jari Sillanpää tekee hämmentävän metatekstuaalisen kaksoisroolin kansainvälisenä mestarivarkaana ja ”Jari Sillanpäänä”.

Musiikissa koko kansan tangokuningas ja junttidiskon erikoismiehet yrittivät tavoittaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen klubihittien feromonintäyteistä hinkkaustunnelmaa tehden kuitenkin päistikkaisen mahalaskun tanssilattialle. Jari
Sillanpäästä voi olla moneksi, mutta Usheriksi hänestä ei aivan ole.

Happy Mondays ja Karl Denver

Video ei ole enää saatavilla

Happy Mondaysin toimintaa seuranneille yhteistyö 1960-luvun jodlaavista hittitulkinnoistaan tunnetun skottilaulaja Karl Denverin kanssa ei liene suuri yllätys. Valinnassa oli niin vähän järkeä, että Shaun Ryderin ja kumppaneiden crack-huuruisissa aivoissa siinä on täytynyt olla kosolti järkeä. Enimmäkseen unohdetulle Denverille yhteistyö toi myöhäisen urapiikin ennen hänen liittymistään taivaiseen vuohipaimenkuoroon vuonna 1998.

Lazyitis-kappaleen alkuperäisversio edustaa perushyvää Madchester-soundia, mutta remix-versiolla, jolla Denver esiintyy, hänen ja Ryderin yhteiset lauluosuudet kuulostavat siltä kuin toverukset olisivat valinneet karaokessa laulettavakseen eri kappaleet alkavan laskuhumalan kourissa.

Scooter ja Status Quo

Video ei ole enää saatavilla

Tekno- ja tranceaktit ovat toki ”tehneet yhteistyötä” (lue: naittaneet vanhaan hittiin elektroniset taustat ja nopeamman rytmin) lukuisten bändien kanssa, mutta Saksan dance-nihilistien ja pubirockin vanhempien valtionpäivämiesten yhteentörmäys on silti huomion arvoinen. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi sädetetty meidän aikaamme tulevaisuudesta, jossa musiikin pienimmätkin epätarkkuudet on lain nojalla kielletty, ja jossa jo ennestään tarttuvat kertosäkeet on nopeutettava, jotta kolibrin pitkäjänteisyydellä varustetut kuulijat säilyttäisivät mielenkiintonsa.

Status Quon jäseniä tämä ei kuitenkaan olisi voinut vähempää haitata. Päinvastoin: lehtitietojen mukaan he olivat yhteistyöstä varsin innoissaan, sillä heidän mielestään yhtye ”kuuluikin listoille ja konserttisaleihin”. Yhtyeen Francis Rossi meni jopa niin pitkälle, että vertasi yhteiskappaletta jokseenkin suhteettomuudentajuttomasti erääseen kaikkien aikojen crossover-hiteistä – Aerosmithin ja Run-D.M.C.:n klassiseen Walk This Way -kappaleeseen.

Kapasiteettiyksikkö ja Hector

Video ei ole enää saatavilla

Suomiräppärit ovat hyödyntäneet useastikin kotimaisen viihdemusiikin rikasta perintöä. Vanhoja kappaleita on sämplätty omaa musiikkiperimäänsä lainaavien jenkkiräppärien mallin mukaan. Joissain tapauksissa eläkeikää lähestyviä laulajia on raahattu fyysisesti studioon. Spesialistin vuosituhannen alun kappaleella vieraili Anita Hirvonen, kun taas Suomen Virallisen Beatboxerin Felix Zengerin Pitkät päivät täällä -biisin kertosäkeen lauloi viimeisenä levytyksenään edesmennyt Kari Tapio.

Kapasiteettiyksikkö onnistui rekrytoimaan vuoden 2002 raidalleen Tää on mun Stadi itsensä Hectorin. Kappaleessa on erityisesti kaksi huomionarvoista asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka paljon suomalainen hiphop kehittyi sekä taidossa että tyylissä seuraavan kymmenen vuoden aikana.  Toinen on se, että Hector onnistui mahduttamaan pelkkään kertosäkeeseen lähes kaikki mahdolliset Stadin slangi -latteudet. Säe ja kertosäe ovat lajityypille uskollisesti kuin kaksi eri kappaletta.

Eddie Murphy ja Michael Jackson

Video ei ole enää saatavilla

Moni muistaa Eddie Murphyn ja Rick Jamesin viraaliklassikoksi muodostuneen yhteisraidan Party All the Time, jolla Murphy valittelee jokseenkin epäuskottavan oloisesti, että hänen tyttöystävänsä on liikaa biletyksen perään.

Harvemmalle sen sijaan taitaa olla tuttu tämä viihteen jättiläisten kohtaaminen vuodelta 1993. Murphyn kuoliaaksi vaietulta kolmannelta albumilta irrotetulla raidalla Komedian kuningas yrittää kuulostaa sensuellilta samettikurkulta laulamalla nenäänsä, kun taas Popin kuningas on yllättäen muuttunut 1990-luvun pehmometalliyhtye Ugly Kid Joen laulajan r&b-versioksi.

Video ja kappale edustavat kuitenkin 1990-luvun alkupuolen miedosti surrealistisessa MTV-hippipöhinässään listamme viihdyttävintä antia.

Waltari ja Kamariorkesteri Avanti!

Video ei ole enää saatavilla

Waltari ansaitsee kunniapaikan listalla, sillä Kärtsy Hatakan kyberhippieetoksen mukaisesti yhtye on sulkenut pitkän historiansa varrella metalliseen syliinsä musiikkigenrejä listateknosta kansanmusiikkiin. Kaikista yhteistyöprojekteista hämmentävin lienee kuitenkin vuonna 1996 Kamariorkesteri Avanti!:n kanssa äänitetty Yeah! Yeah! Die! Die! (Death Metal Symphony in Deep C).

Projekti oli sikälikin erikoinen, että Waltarin oma musiikki ei ollut sen paremmin sinfonista kuin death metaliakaan. Tekohetkellä metallia ja klassista musiikkia ei oltu ehditty vielä juurikaan naittaa, joten kyseessä oli eittämättä kunnianhimoinen yritys. Valitettavasti lopputulos on suurinpiirtein yhtä onnistunut sekasotku kuin nimensäkin; musiikissa varsin päämäärättömät sinfoniset osuudet seuraavat vähintään yhtä osoitteetonta death metal -kaahausta ja päinvastoin. Väleissä kuullaan Hatakan raakuntaa.

Beavis & Butthead ja Cher

Video ei ole enää saatavilla

Jos puhutaan oudoista yhteistyökumppaneista, lienee vaikeaa löytää erikoisempia kuin vastikään ruutuun palanneet suorasanaisen musiikkikritiikin piirretyt sanansaattajat ja globaali poptähti, kaikkien drag queenien pyhimys ja Oscar-voittaja Cher. Beavis ja Buttheadin suosion aallonharjalla he kuitenkin esittivät yhdessä Sonny & Cherin vuoden 1965 megahitin I Got You Babe.

Jos sivuutetaan kokonaan se seikka, että yhdistelmän toisia osapuolia ei ole olemassa, yhteistyön tekee oudoksuttavaksi myös se, että Cherin musiikki olisi luultavasti saanut Beavisiltä ja Buttheadilta tutun ”Uhuhuh, this sucks” -tuomion . Sitä eivät edes kappaleen kevythevikitarat pysty peittämään. Ikinuoren rautamatamin olisivat saattaneet kaksikon silmissä pelastaa vain hänen silloiset esiintymisasunsa. Oli miten oli, Cherin osallistuminen osoittaa jälleen kerran hänen itseironian tajunsa.

Jay-Z, Linkin Park ja Paul McCartney

Video ei ole enää saatavilla

Harvoin törmää yhteistyöhön, jonka elementit ovat enemmän keskenään ristiriidassa, kuin Jay-Z:n, Linkin Parkin ja Paul McCartneyn vuoden 2004 Grammy-esityksessä. Ja ihmekös tuo: performanssi yhdisti kolme kokonaan eri kappaletta, joista McCartneyn ikivihreällä Yesterdaylla ei ollut mitään tekemistä Jay-Z:n ja Linkin Parkin jo aiemmin kootun Numb/Encore-hybridin kanssa.

Artistien yhteensopimattomuus kiteytyy tuokioon, jolloin McCartney ja Chester Bennington laulavat Yesterdayta, eikä eksyneen oloinen Jay-Z osaa tehdä muuta kuin ynähdellä pakonomaisesti mikrofoniinsa.

William Shatner, Henry Rollins ja Ben Folds

Video ei ole enää saatavilla

Olisiko tämä lista mitään ilman psykedeelisten ja rehellisesti ottaen selittämättömien musiikkiprojektien isoisää, William Shatneria, joka parhaiten kapteeni Kirkinä tunnetaan?

Shatner on kuulusti tulkinnut omalaatuiseen tyyliinsä lukuisia klassikoita Elton Johnin Rocket Manistä Black Sabbathin Iron Maniin ja Pulpin Common Peoplesta Eminemin The Real Slim Shadyyn. Shatnerin levytysten arvoa nostaa, että hän puuhasteli tällaisten kanssa jo silloin, kun ”viraalihitti” oli jotain, minkä saattoi saada bussissa päälle yskivältä kanssamatkustajalta.

Oheinen kappale löytyy Shatnerin levyltä Has Been, jonka tuotannosta, sovituksesta ja joistain sävellyksistä vastasi pianomies Ben Folds. Levyn pohjalta luotiin Common People -niminen baletti, josta tehtiin puolestaan dokumentti – William Shatner’s Gonzo Ballet. Biisillä Shatner yhdistää voimansa vanhan poleemikon Henry Rollinsin kanssa.

Puff Daddy ja Sting

Video ei ole enää saatavilla

Rap-muusikoiden ja popparien yhteistyössä on yleensä kyse yhteisen hyödyn logiikasta: usein uransa ehtoopuolelle ehtinyt popmuusikko saa ajankohtaisen ja vähintään näennäisesti katu-uskottavan piristysruiskeen ja rap-artisti kappaleeseensa hyväksi havaitun koukun, joka lienee eräs lyhimmistä oikopoluista hittilistoille.

Toisin kuin monien muiden tämän listan petikaverusten, Puff Daddyn ja Stingin yhteistyössä ei ollut musiikillisesti mitään erityisen hämmentävää. Kappale oli toki mukana ajamassa sisään pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ratsastavan poprapin aaltoa, mutta siinä ei ole mitään varsinaisesti outoa.

Ei, se mikä yhteistyöstä tekee niin hämmentävän on yhteistyökumppanien täydellinen hävyn puute. Puffy ei ole koskaan suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön poliisin kanssa Notorious B.I.G.:n murhaajien yhyttämiseksi, mutta oli kyllä valmis rahastamaan ystävänsä kuolemalla vain puolitoista kuukautta murhan jälkeen kyseisen ”tribuutin” muodossa. Sting tantrajoogisine bisnesvaistoineen ei puolestaan epäröinyt hetkeäkään ymmärtäessään kappaleen kaupallisen potentiaalin.

Vimpaksi eli viimeröiseksi viikon Levyraadissa jäi:

Rihanna feat. Calvin Harris – We Found Love – 3.24 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=e560V-O0ifw

Kahden nuoren lahjakkuuden yhteinen hedelmä ei maistunut raatilaisille. Calvin Harris ei selvästikään olisi kuulunut Nuorgamin mahlanjuoksuttajiin. Rihannanhan nämä iloiset lappilaiset unohtivat / jättivät listalta kokonaan.

Juha Tuominen – 5
”Rehellistä tanssipoppista, ei ärsytä ollenkaan, ainakaan vielä. Herätti mussa ysärivibat ja häpeilemättömän tarttuva synabiitti tuo jotenkin mieleen Coldplayn(?!). Yllätyin positiivisesti vaikkei ookaan mun kuppi teetä.”

Niina Virtanen – 1
”Ai tämänkö tekijä on jonkinlainen mahlanjuoksuttaja? Ei tämä meikäläiselle tee muuta kuin juoksuta pois niiden kaiuttimien läheltä mistä tämä jytää, harvoin kuulee näin tyhjänpäiväistä jumputusta. Yleensä tämän genren biisit edes ärsyttävät, mutta tässä ei ole sitäkään sisältöä että jaksaisi vaivautua kiinnostumaan tästä mitenkään. Yleensä karismaattinen Rihannakin kuulostaa lähinnä tylsistyneeltä männävuosien idols-tähtöseltä joka laulaa tässä biisissä vain koska parempiakaan ei ole tarjottu.”

Tanja Oksa – 1
”jumpjumpjumpjump” + autotune-Rihanna = voi surku. Vaikkei Rihannan musiikki koskaan ole kuulunut suosikkeihini (olen väärää kohderyhmääkin), niin jotkut tyttösen biiseistä ovat väkisinkin jääneet takaraivoon pyörimään (Umbrella jne.) Niissä biiseissä on sentään ollut joku koukku, mutta tämä on täysin mitäänsanomaton. Calvin Harris ei pääse lähellekään omaa mahlanjuoksuttaja-listaani, tökin sen kepillä kauemmaksi. Tämä on huonoa popmusiikkia ja ko. biisi on tehty miljoonaan kertaan.”

Toiseksi viimeiseksi eli vimpperöiseksi Levyraadissa tuli…

Lou Reed & Metallica – The View – 3.69

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=8LWtb621DRg

Joni Kling – 7
”Ööh… Onhan tämä dementoituneinta, mitä olen kuullut aikoihin. Mutta kun ei tämä silti huono ole. Tai siis on… ja ei. Metallicalla ja Loulla on molemmilla hävinnyt koherenssin taju aikapäiviä sitten ja tavallaan siksi tämä on niin viihdyttävää: ”taiderockin” kuuluukin olla tehty liiasta yrittämisestä ja höyrypäisistä konsepteista, tässä löytyy molemmat. Eikä mitään ironista diggailua: tässä on oikeasti munaa. Ei heikkohermoisille.”

Jari Mäkelä – 5
”Parasta kuulemaani Metallicaa ja pahinta Reediä sitten 80-luvun. Merkitseekö se jotain? Ei.”

Valtteri Vääri – 1
”Arvoisa Metallica, jos luette tätä, niin voitteko lopettaa musiikin tekemisen? Kiitos jo etukäteen! T. Master of puppets.”

Mutta yksi ymmärtäjäkin löytyi:

Jani Kortti – 10
”Jos sä et tajuu, niin sä et sitten tajuu. Paranee joka kuuntelulla.”

Kolmenneksi viimeiseksi eli vimperöiseksi eli pronssia nappasi tällä viikolla tämä tekele:

Kele feat. Lucy Taylor – What Did I Do – 3.72

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=EFBxZaWZy-k

Aki Pyykkö – 6
”Jos tämä viitoittaa tietä Kelen musiikin tulevaisuudelle, niin hiukan huolestuttaa. Tämänkertaisessa tasapaksuhkossa levyraadissa erottuu kuitenkin hienoisesti edukseen, vaikka video onkin lähinnä tylsä.”

Jan Markus Salminen – 6
”Tätä voisi tanssia maanantain ja tiistain välisenä yönä kännissä yökerhossa, johon on päätynyt vain siksi, ettei parempiakaan paikkoja ole auki. Vähäpukeisista naisista piste plussaa.”

Jaakko Tikari III – 3
”Ihan ok:n kuuloinen. Miinuksia wubstep-taustasta, geneerisestä videosta ja yleisluonteesta.”

Justus Pienmunne – 3
”Voi jumalauta, eikö tuosta raivostuttavasta WOBBLE WOBBLE WOBBLE:sta päästä ikinä eroon!! Kaikkialle sitä tungetaan ja lähes poikkeuksetta musiikkinautinto on pilalla. Bloc Party oli jes, Kelen Boxer oli kanssa jes, mutta nyt ollaan jo tosi tylsillä ja geneerisillä vesillä. Missä on kaikki tunne ja sielu? Ja Lucy Taylor, who?”

Toiseksi vähiten viimeiseksi eli vimpperöiseksi eli toiseksi tuli, ehkä yllättäen…

Coldplay – Paradise – 4.79

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=J6ZWlDks0nQ

Janne Samuli Sirviö – 8
”Kierroksen paras biisi IMO. Hyvä koukku, toimiva tuotanto ja itse kuulun niihin ihmisiin, joille Chris Martinin lauluääni on, noh, hunajaa. Pistää odottamaan koko levyä ja petraa huomattavasti levyn ensimmäisestä sinkusta. Woo-oo-oo-o-oo-o-o-ooo:t toimii taatusti stadioneilla. Kai se on taas sit ensi vuonna mentävä kokemaan se omin korvin!”

Markus Kahila – 5
”Promoteksti ”Taken from the album Mylo Xyloto” kertoo omaa tarinaansa siitä, kuinka kova yritys tässä on tehdä merkityksellistä pop-taidetta. Fantastiljardin dollarin tuotanto antaa kovasti paljon ja isoa, mutta kaikki sisältö onkin sitten pientä ja harmitonta. Meneehän tämä taustalla…mutta mitä tahansa teetkin, älä pysähdy kuuntelemaan hra. Martinin sanoituksia.”

Heikki Kerkkänen – 3
”Kappale, jonka nimi on ”Paradise” ei lupaa koskaan hyvää. Lyriikat ovatkin ehtaa koneen tekemää kuona-ainesta. Taannoin Roxetten ”mama told me”- tason lyriikat herättivät naurunpyrskähdyksiä, mutta pistävät melodiat pelastivat yhtyeen mukavaksi radiopopiksi. Tässä kappaleessa ei valitettavasti ole melodiallisia koukkuja, ja suureelliset äänimatot ”para-para-paradise” – kertosäkeen kohdalla saavat allekirjoittaneen hakemaan lääkkeeksi jotain särmikästä ja persoonallista, jolla huuhdella korvat levyraadin jälkeen. Mitäs sitä löytyisi… jaha, Frank Zappa. Saa kelvata. Aah.”

Ja Levyraadin numero neljän raadin vähiten viimeinen eli vimpperöinen kappale eli voittaja oli tällä viikolla tämä rallatus:

Tom Waits – Bad as Me – 5.76

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=B6Ta3H-ck6s

Niina Virtanen – 8
”Tässä meillä on mies, jolle on jaettu karismaa sellaisella kauhakuormaajalla, että vetäytyisin kananlihalle hepun äänestä vaikka hän vain hyräilisi mainosjingleja vanhoista Walkmaneista. Bad as me:n räkäiset torvet, rouhea huuliharppu ja aina sopivalla tavalla skitsofreniapotilaalta kuulostava Tom tuudittavat synkkenevään syksyyn vallan mainiosti. Ei erityisen romanttinen suomalainen jäärä ihastuu tämän tyyppisestä kierosta ja karusta rakkauslaulusta, tässä on noin biljoonakertaisesti enemmän aitoa tunnetta ja rakastumista kuin edellisessä pilipalipopituksessa.”

Arttu Tolonen – 8
”Takuuvarmaa ja 100% turvallista Tom Waitsiä… Koukku ja koskettavuus puuttuvat.”

Jussi Mäntysaari – 5
”Olisi mahtavaa jos biisin nimi olisi Bad Ass Me. Moukkana en ole koskaan tajunnut Tom Waitsin hienoutta, mutta ihan kivaa kilkutteluahan tämä on, viehko rytmi.”

Tommi Forsström – 2
”Todella ärsyttävä ”Tom Waits yrittää olla niin Tom Waits kuin Tom Waits vain voi” -tyyppinen rykäisy. Olen ehkä nössö, mutta pidän Waitsista huomattavasti enemmän seesteisenä ja nämä väkinäiset äkkivääristelyt ovat minulle musiikillinen vastine ruusukaaleille. Menevät kyllä hyvässä padassa, mutta mielummin noukin pois. Levyn herkistelymatskua odotellessa.”

Loppuun vielä statseja eli tilastotiedettä tämän viikon Levyraadista.  Osallistujia 29 kappaletta, joista naisia ennätykselliset kolme kappaletta! Jukka tykkää teistä! (Ja miehistä ja pojistakin kyllä). Koko raadin kaikkien biisien keskiarvo oli 4.24.

Ensi kerralla eli jo huomenna uudet biisit ja uudet kuviot. Heippa!

Levyraati keskittyy tällä kertaa popmusiikin supertähtiin. Ensimmäisenä on vuorossa Rihanna, jonka marraskuussa ilmestyvän kuudennen albumin avaussinglen on tuottanut brittiläisen tanssipopin lahjakkuus, 27-vuotias mahlanjuoksuttaja Calvin Harris.

Video ei ole enää saatavilla

Tom Waits – Bad as Me

Bad as Me on Tom Waitsin seitsemästoista studioalbumi, ensimmäinen sitten vuoden 2004 Real Gonen. Albumin ovat tuottaneet Waits itse ja hänen puolisonsa Kathleen Brennan.

Video ei ole enää saatavilla

Lou Reed & Metallica – The View

Tuskin mitään levyä on tänä vuonna, tuskin edes 2000-luvulla, odotettu yhtä pelonsekaisin tuntein kuin Metallican ja Velvet Underground -jäärä Lou Reedin yhteisalbumia. Marraskuussa ilmestyvä Lulu perustuu saksalaisen näytelmäkirjailijan Frank Wedekindin tekstiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kele feat. Lucy Taylor – What Did I Do

Bloc Partystä hiljalleen irtautuva Kele Okereke on hankkiutunut eroon sukunimestään. Lokakuun 31. päivänä ilmestyvän The Hunter -ep:n ensilohkaisulla hän on luopunut myös lauluvastuusta; What Did I Do -kappaleen hoilottaa kuorolaulajana ansioitunut 18-vuotias Lucy Taylor.

Video ei ole enää saatavilla

Coldplay – Paradise

Coldplayn viides albumi Mylo Xyloto ilmestyy 24. lokakuuta ja saattaa myydä jokusen kappaleen. Levyn kakkossinglen ovat tuottaneet Markus Dravs, Dan Green ja Rik Simpson.

Video ei ole enää saatavilla

Metallica / Lars Ulrich, maailmankaikkeuden taitavin rumpali, 25.07.2009 Sonisphere, Pori.

James Hetfield / Metallica 25.7.2009 Sonisphere, Pori