”And I feel like I just got home.”

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden viidennessä ja viimeisessä osassa käydään läpi pitkin tekstein popmusiikin kermaa: viisi parasta Madonna singleä! Ohessa on myös Spotify-lista, jossa on koko top 40. Sijat 81–41 sisältävän soittolistan löydät täältä.

#5 Ray of Light (1998)

9,36 | albumilta Ray of Light

Ray of Light, tai ”Reiska” kuten sitä Facebookin Madonna-kuunteluryhmässä emoalbuminsa tapaan kutsuttiin, tuntuu poikkeukselta ja, kuten Nuorgamin ”toimituspäällikkö” Antti Lähde sanoi, hyvin epämadonnamaiselta biisiltä. Silti sen elämäniloa pursuava luonne sujahtaa vaivatta Ray of Lightin hiljaisempien ja hengellisten itsetutkiskelubiisien joukkoon. Tunnelmat jakaantuivat kuin eräässä tunneteoriassa. Tunneääripäät ovat samaa elinvoimaa, ilmentymiä ihmisestä, joka voisi potentiaalisesti hyväksyä kaikkien tunteiden samanarvoisuuden ja elää niiden kanssa. Tätä oli Madonna 39-vuotiaana, uutena äitinä, kabbalan, mystiikan ja hennatatuoinnit löytäneenä.

Silloin hän sortui myös länsimaisen vastavalaistuneen yleiseen ansaan. Siihen, että yrittää selittää selittämätöntä ja selittää sitä joka haastattelussa. Saimme kuulla, kuinka tämä uusi vaihe oli ”enemmän Madonnaa itseään” kuin mikään aiempi.

Ehkä Madonna ei halunnut nähdä koko uraansa vielä makrotasolla. Siltä katsottuna se ei näytä miltään muulta kuin jatkuvalta muutokselta ja siten jatkuvalta elinvoimaisuudelta. Älä jää siihen, vaan katso kaikkien nurkkien taakse katsomasta päästyäsikin. Pidä kaikki värit valonsäteessäsi. Uran alussa punkista diskoon, vuosina 1996–98 Evitasta The Chemical Brothersiin. Koyaanisqatsi-vaikutteisen elämänvilinän kuvittamana.

Ray of Light.

Olin jonkin aikaa epäillyt Madonnaa, mutta hänen sulautuessa taas johonkin josta pidin, miltei pelottavan vaivattomasti, oli pakko katsoa musiikkivideo uudestaan ja uudestaan. Ray of Light on ihana ja paradoksaalinen biisi, täynnä virtaavaa, nipistelevää, lämmittävää ja kylmäävää sähköä, jonka ankkuroi tyyni ysärikitaraväliosa, se hetki jolloin musiikkivideokin päätyy tauolle maailman vyörynnästä ja saamme ensimmäisen kerran katsoa kunnolla Madonnan ”luonnollista”, mutta lyhytikäistä Äiti Maa -lookia.

Ysärin myöhäisravesta oppia ottaneena se on myös hallusinatorinen biisi, jossa William Orbitin ulisevat vintage-syntikat luovat äänellisen illuusion: Madonna kirkuu koneiden keskellä ja äänet sekoittuvat. Hän tuntuu hetkeksi muuttuvan koneeksi tai joksikin ihmistä enemmäksi. Biisin kliimaksin elämänriemuinen kiekaisu värjää sen sävyn kirkkaanpunaiseksi.

Orbit loi Madonnan kiekaisut perinteisin keinoin: soittamalla hänelle taustaraitaa vähän nopeammin, jotta Madonna ajautuisi laulaessa rajoilleen ja niiden yli. Muussa yhteydessä Madonnan iso kiekaisu olisi ollut se hetki, kun laulajan ääni särkyy ja inhimillisyys paljastuu. Näiden koneiden vieressä se kertoo ainoastaan Madonnan venymisestä ja muutoskyvystä. Sekä elinvoimasta ja Evitan aikaisista lauluopinnoista. (Mutta älä yritä sitä livenä. Ei tule välttämättä hyvää jälkeä enää 50 plus -ikäisenä.)

Ristiriitoja löytää, jos niin haluaa. Kuten senkin, että hengellisyyttä kevyesti halaileva kappale sai videon, jossa kuhisee kapitalistinen maailma. Tekisi mieli höpistä jotain buddhalaisista paradokseista, mutta se nyt olisi jo liikaa ja aivan eri uskontoa.

Madonna-biisien kärkeä siis. Mutta kun Reiskan luonteen ja videon luontodokumenteista tutun time lapse -kuvauksen ottaa huomioon, niin tuntuu pieneltä pettymykseltä, että videon lopussa bilettävät vain ihmiset. Minä haluaisin nähdä myös muut nisäkkäät, matelijat, robotit, nilviäiset, niveljalkaiset ja väkäkärsämadot kaikki viuhtomassa Ray of Lightin tahtiin. Sitten vasta puhuttaisiinkin Bileistä. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Into the Groove (1985)

9,37 | albumilta Like a Virgin (International Deluxe Edition)

Paperilla kappaleessa on läsnä kaikki kasariklubitäydellisyyden ainekset. Tiukka synabassolinja ja suloisesti piiskaava rumpukone. Se painokas tapa lausua ”You’ve got to”. Jatkuvasti kliimaksia lähestyvä, ylöspäin nouseva laulumelodia. ”And you can dance… for inspiration.” Jo alun ensimmäiset sekunnit herättävät ja vakuuttavat, hei, sinäkin osaat tanssia (minäkö, todellako?), ja yhtäkkiä sinut valtaa ihana kutina; et tiedä miten tämä ilta tulee päättymään, mutta toivot.

Into the Groove kertoo tanssilattiasta, joka vapauttaa ja pelastaa. Syvästä yhteydestä ja pinnallisista kohtaamisista. Yhteisestä tilasta. Kappaleessa tanssilattia on turvatila, safe space, missä voit olla vapaa. ”Only when I’m dancing that I feel this free.”

Into the Groove.

Madonna on kertonut kirjoittaneensa kappaleen tekstin spontaanisti seuratessaan komeaa puertoricolaista poikaa asuntonsa ikkunasta. Madonnan teksti ja hänen tulkintansa kuulostavatkin aidosti ihastuneelta, kiimaiselta ja spontaanilta. Into the Grooven musiikkivideolla Desperately Seeking Susan -elokuvasta parsituissa klipeissä Madonna liehuu kaupungilla boheemina 1980-luvun New Yorkissa, tuijottaa poikia, makoilee oman huoneensa sängyllä, heiluttelee polaroid-valokuvia ja on cool. Elokuvassa obsessioita ja seuraajia ympärilleen kylvävä Susan oli käytännössä Madonna esittämässä Madonnaa elämässä omaa Manhattan-fantasiaansa.

Madonnan omakohtainen tulkinta Into to the Groovella on samalla, tiedostamatta tai tiedostaen, vertauskuva kaapille ja kaapista vapauttavalle tanssilattialle.

”At night I lock the door so no one else can see
I’m tired dancing here all by myself
Tonight I wanna dance with someone else”

Klubille kaipaava yksinäinen teini samastuu varmasti, sanoitukseen mutta vielä syvemmin ja kipeämmin samastuu seksuaalisuutensa kanssa painiva teini, jonka tanssille, halulle ja rakkaudelle ei ole mitään sallittua tilaa omassa arjessa. Paitsi oma huone ja se myyttinen tanssilattia klubilla. Yhdysvaltain Orlandon Pulse-klubin verilöylyn jälkeen Alfred Soto kirjoitti koskettavan artikkelin siitä miten tanssilattiat ovat homo-diasporan, erityisesti Orlandossa kovimman iskun kokeneen värillisen ja latino-hlbtq-kulttuurin ytimessä. Tanssiminen on latinokulttuurissa tärkeä kommunikaation ja ilmaisun väline, joka ylittää sukupolvet.

Homokulttuurissa tanssiminen on samaan tapaan sitä suurta yhteyttä, turvapaikka ja samalla allegoria panemiselle. Madonnan seksuaalisia innuendoja vilisevä alkuperäinen teksti poikien tuijottelusta on samastuttava erityisesti niille puertoricolaisille pojille, jotka tuijottelevat toisia poikia.

Into the Groove asettuu lukuisten ikonisten tanssilattiaa kuvaavien tanssibiisien jatkumoksi. Tanssilattialle villiinnytään, ollaan kiimaisia, itketään menetettyä rakasta, odotetaan ja petytään. Kauniit kohtaamiset saavat rinnalleen riipaisevat hetket, kun näet rakkaasi tanssivan jonkun muun kanssa. Ja musiikki vain painaa eteenpäin. Et voi tehdä muuta kuin vain tanssia ja pysyä rytmissä, vei se minne vain.

Dancing on My Own. Dancing in the Dark. Dancing with Tears in My Eyes. Let the Music Play.

Into the Groove on se toiveikas kirkas hetki, jolloin mikä tahansa on mahdollista, olet vapaa, kaikki on hyvin ja osaat tanssia. (Jaakko Uoti)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Frozen (1998)

9,41 | albumilta Ray of Light

Aseta käsi kylmälle metallille. Lämpötila kantautuu kaukaa, koska metallien lämmönjohtokerroin on verrattain korkea, 20–430 W/(K·m). Metalli on siksi helppo käsittää yhdeksi kappaleeksi, olioksi joka hakee tasapainoa ympäröivien vaikuttimien keskellä. Pitämällä kiinni tilastaan se on haaste muille materiaaleille, jotka ovat sen välittömässä läheisyydessä.

Esimerkiksi poimuinen lämmin materiaali, joka tulee kosketuksiin metallin kylmän pinnan kanssa, saa ensin metallin pintaan kertyneen huurteen sulamaan vedeksi, joka sitten muodostaa jännittyvän pinnan lämpimän materian ja metallin väliin, mutta metallin kokonaislämpötilan kylmyyden johtuessa kaukaa on kylmyys voimakkaampi kuin pintaan suuntautuva lämpö, jolloin yhdistyvät pinnat jähmettyvät kiinni yhdeksi aineeksi, jota ei saa purettua ilman lisälämpöä, paitsi mekaanisella irrottautumisella jossa lämpimän materian pinnasta repeytyisi kerros pois.

Frozen.

Vesi lämpenee 72 asteeseen lämpötilasäädettävässä Orbit 3000 -vedenkeittimessä. Mm, hmm. Keittämisen alkuvaiheessa vesi aivan keittimen pohjalla lähestyy ensimmäisenä kiehumispistettä. Siellä alkaa veden lämpenemisen takia kehittyä kaasukuplia hyvin nopeaan tahtiin, ja vettä kevyempinä niiden tulisi kohota ylös, mutta koska niitä ympäröivä vesi on viileämpää, verrattainen kylmyys saa kuplat luhistumaan. Kuplan romahtamisesta syntyy ääniaalto, ja lukemattomien aaltojen kertyessä resonoivan metallin reunoille niistä muodostuu yhtenäinen kohina.

Musta korppi istuu teepensaan oksalla. Tuuli heiluttaa pensaan lehtiä samoin kuin se liikuttaa korpin sulkia. Pensaan vuoden ensimmäisistä lehdistä valmistettavan Sencha-teen lehdet reagoivat veteen sen tarkasti sen lämpötilan mukaan. Tanniinit, kuten katekiini, muuttuvat epätasaisemmiksi liian korkeassa lämpötilassa, ja niiden hajoamisprosessi kiihtyy. Niitä myös liukenee lehdistä nopeammin korkeassa lämpötilassa, kun taas aminohapot irtoavat tasaisemmin matalammassa.

Teen ensimmäisen kupin haudutus kestää noin minuutin, toisen vain noin 10 sekuntia, kolmannen puolesta minuutista minuuttiin, neljännen 2–4 minuuttia, viidennen 5–10 minuuttia, kuudennen 10–15 minuuttia, ja siitä eteenpäin ikuisuuteen aina aikaa lisäämällä Fibonaccin lukusarjan mukaan. Mm, hmm. (Appu Jasu)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Vogue (1990)

9,41 | soundtrackiltä I’m Breathless

Vogue on niin ikoninen laulu, että Madonnan tuotannosta ei oikein voi edes keskustella sitä huomioimatta. Kappale toi Harlemin ball-kulttuurin suuren yleisön tietoisuuteen ja lienee kiistatta Madonnan koko uran suurimpia hittejä. Se on samalla silti yksi hänen koko tuotantonsa ongelmallisimmista teoksista.

Ikonisuutensa rinnalla Vogue on oppikirjaesimerkki kulttuurisesta appropriaatiosta: Madonna, valkoinen cis-hetero, otti Harlemin värillisessä hlbtq-yhteisössä syntyneen tanssin ja filosofian, pyyhki lähes kokonaisuudessaan sen inkluusion ja validaation sanoman, ja esitteli sen omana valko- ja cis-heteropyykättynä pakettinaan suurelle yleisölle.

Madonna ei suinkaan ollut ainoa, joka samoihin aikoihin haistoi voguen ja ballroom-skenen kiinnostavuuden. Aiheesta tehtiin vain vuotta aiemmin tanssin juuria paljon kunnioittavampikin kappale: Malcolm McLarenin Deep in Vogue. Siinä puhutaan suoremmin ja rehellisemmin voguen juurista Harlemin ball-kulttuurissa. Vaikka itse pidän McLarenin kokonaisteoksesta musiikkivideoineen, on pakko myöntää, ettei se ole kappaleena yhtä ajaton ja vahva kuin Madonnan Vogue, eikä varmastikaan valtaväestölle yhtä helposti lähestyttävä.

Deep in Voguen lisäksi suosittelen ballroom-skenestä kertovaa klassikkodokumenttia Paris Is Burning kaikille, jotka ovat kiinnostuneet voguen, ball-kulttuurin tai hlbtq-liikkeen historiasta. Jennie Livingstonin ohjaama dokumentti on todella hieno, ja avaa mielestäni hyvin niitä syitä, miksi Madonnan kulttuurisesta appropriaatiosta voi, ja pitää, tässä yhteydessä olla närkästynyt.

Vogue.

Madonna ja moni muu popikoni on toki ratsastanut muista kulttuureista ja alakulttuureista olevien elementtien omimisella aina, mutta tässä kohteeksi joutuu poikkeuksellisen pieni ja sorrettu vähemmistö. Siksi koko touhu näyttäytyy erityisen tökerönä. Harlemin ballroom-kulttuuri edusti tuolloin ihmisiä, jotka elivät usean intersektionaalisen vähemmistöstatuksensa (rotu, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti) usein vailla mielekkäitä mahdollisuuksia tasa-arvoiseen elämään ja avoimeen itseilmaisuun.

Appropriaatiossa ei lopulta olekaan kyse ainoastaan siitä, kuka lainaa mitäkin ja keneltä, vaan siitä, keiden ääni yhteiskunnassa kuullaan ja keille suodaan olosuhteet, joissa he voivat aidosti elää täysinä ihmisinä. Maailmanmaineeseen nousseen tanssin keksineet ihmiset eivät voineet tuohon aikaan itse hyötyä omasta luovuudestaan ja lahjakkuudestaan oikeastaan mitenkään.

Ball-kulttuurin keskeinen ideologia oli, että ballroomin lattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, mikä ei näille syrjityille ihmisille ollut mahdollista missään muualla. Madonnan kaltaiselle menestyvälle valkoiselle cis-heterolle kaikki oli jo valmiiksi mahdollista ihan reaalimaailmassa; hän ei siksi ollut koskaan tarvinnut ballroomin tanssilattiaa kokeakseen validiutta ja inkluusiota edes pienen hetken. Juuri tämä yksityiskohta tekee Voguessa ilmenevästä appropriaatiosta niin väkivaltaista: tässä ei omittu vain yksittäistä tanssia, vaan koko radikaalin ja validoivan itseilmaisun teema, koko tanssilattia.

Tästä lienee kyse myös kappaleen puhelauluosuuteen erikoisesti valitussa listassa valkoisia filmitähtiä, koska tosiasiassahan vogue on kuitenkin tanssityylinä inspiroitunut enemmän muodin kuin elokuvan maailmasta. Ehkä Madonnan listaamat nimet kertovat enemmän hänen omasta ainaisesta tarpeestaan olla kiinni elokuvamaailmassa kuin itse kappaleen nimikkotanssista? Kun kerran ballroomin tanssilattialla kuka tahansa voi olla mitä tahansa, jopa Madonna voi olla filmitähti, ”serving movie star realness”. Toki voidaan kai argumentoida, että valkoisten heteroiden etuoikeuksia, vapauksia ja vaurautta ball-kulttuurissa nimenomaisesti emuloitiin ja että siinä ohessa myös valkoisten filmitähtien ihannointi oli osa tätä kulttuuria, mutta senkaltaiseen sofistikaatioon on tässä yhteydessä vaikeaa uskoa.

Tästä kaikesta ulkomusiikillisesta ahdistuksesta huolimatta itse biisi on ihana! Mieletön ja voimaannuttava kappale. Vaikka itse en oikeastaan osaakaan, haluaisin tanssia tätä suunnilleen aina: kyllähän muutama kulmikas käsiliike piristää päivää kuin päivää! Rakastan vuoden 1990 MTV Awardsin rokokoo-henkistä ”live”-vetoa oikeastaan vielä enemmän kuin alkuperäistä videota.

Vaikka tämän biisin osalta voguen ja sitä ympäröivän kulttuurin kohtelu on ollut todella tahditonta ja rumaa, en missään nimessä halua sanoa, etteikö Madonna olisi vuosien varrella tehnyt erittäin paljon hlbtq-yhteisön asioita edistääkseen. Voguen valtavan suosion tarjoama näkyvyys on varmasti tuonut nettopositiivisen vaikutuksen – se ei vain ehtinyt näkyä useimpien tämän tanssin tai kulttuurin luomiseen osallistuneiden ihmisten henkilökohtaisessa elämässä millään tavalla. (Ilari Kaarela)

Video ei ole enää saatavilla

#1 Like A Prayer (1989)

9,64 | albumilta Like a Prayer

Madonnan 1980-luvun voi nähdä portaikkona, sarjana valloitettuja askelmia. Ensimmäinen niistä oli debyyttialbumi Madonna (1983), joka teki hänestä klubitähden. Siitä askel ylöspäin on Like A Virgin (1984), joka teki hänestä poptähden, mutta hänen imagonsa oli vielä (Material Girlin videosta huolimatta) vakio: boheemi helyihin sonnustautunut kulkurityttö.

Seuraava harppaus johti albumiin True Blue (1986), joka teki Madonnasta popilmiön, videosta toiseen uuden hahmon ottavan kameleontin, joka saattoi esiintyä yhdellä singlellä 1950-luvun platinablondina, seuraavalla stripparina ja siitä seuraavalla espanjalaisena senoritana.

Yksi kurotus oli kuitenkin vielä tekemättä, se kaikista suurin. Vaikka True Bluella oli viisi erinomaista jättihittiä, albumikokonaisuudesta ei vielä voinut puhua, niin ilmiselvää täytettä loput neljä kappaletta olivat. Neljännen levyn Like A Prayer (1989) Madonna halusi nimenomaan tehdä albumikokonaisuudeksi – mutta siitä huolimatta hän halusi sen ensimmäisen singlen ja nimikappaleen olevan suuri statement, ei taitava pelisiirto vaan koko pelilaudan kumoon keikauttava maanjäristys. Edellisillä albumeillaan Madonna oli ovelasti myötäillyt olemassaolevia poptrendejä, mutta neljännellä albumillaan hän halusi itse määrätä ne.

Koska Madonna tiesi keulasinglen tärkeyden, hän pyysi molemmat yhteistyökumppaninsa Patrick Leonardin ja Stephen Brayn kirjoittamaan hänelle musiikin kappaleeseen. Kuten koko albumin mittakaavassa, Leonard veti tässäkin pidemmän korren. Yhdessä Leonard ja Madonna, joka myös toimi levyn tuottajana Leonardin rinnalla, rakensivat yli viisiminuuttisen progressiivisen popkappaleen, jolla muistutti enemmän Frankie Goes to Hollywoodin viiden vuoden takaisia popeepoksia kuin True Bluen virtaviivaisia popkonvehteja.

Like a Prayer.

Jo kymmenen sekunnin raskas kitaraintro, jolla Prince kanavoi Jimi Hendrixiä, kielii, kuinka kauas Madonna on kivennyt omaa keltaista tiilitietään Holidayn huolettomista päivistä. Kun kitara häipyy, tilalle tulee liki rytmitön säkeistö, jolla on kaunein laulumelodia, joka jäi Abbalta äänittämättä. Sitten nopeatempoinen kertosäe, hidas säkeistö, nopeatempoinen kertosäe, kahden ja puolen minuutin kohdalla gospel-kuorot tulevat mukaan – ja kappaleen jälkimmäinen puolisko onkin monen erilaisen sattuman rikastama soppa. Amerikkalaisen modernin gospelin johtohahmona pidetyn Andraé Crouchin johtama kuoro tuo mukaan kirkollista ylevyyttä, kun taas rock-kitarat muistuttavat synnistä ja lihallisuudesta.

Kaikki tämä musiikillinen vaihdekepin vääntely ja sturm und drang palvelee itse kappaletta, jonka Madonna on itse sanonut kertovan tytöstä, joka on ”niin rakastunut Jumalaan että kokee tämän olevan hänen elämänsä mies”. Kappaleen teksti tukeekin yhä lailla uskonnollista kuin seksuaalista tulkintaa, mikä kauhistutti Leonardia, joka yritti kehottaa Madonnaa muokkaamaan säkeet ” When you call my name / It’s like a little prayer / I’m down on my knees / I wanna take you there” sellaisiksi, ettei niitä voisi tulkita suihinotoksi.

Kappaleen kulttuurista vaikutusta tehosti Mary Lambertin ohjaama video, jossa muun muassa Madonna tanssii palavien ristien edessä, palvoo kirkossa mustaihoista pyhimyshahmoa ja saa stigmatat käsiinsä. Video pahastutti kaikkia niitä, joita sen pitikin, ja bonuksena vielä Pepsiä, joka sanoi irti yhteistyönsä Madonnan kanssa mutta antoi tämän pitää rahat.

Maaliskuussa 1989 Like A Prayer oli pop-tsunami, jollaisen on popin hajanaisessa nykykulttuurissa vaikea kuvitella toistuvan. Se oli hetki, jolloin ukkosenjohdatin muuttui itse jyrinäksi ja salamoinniksi.

P. S. Like A Prayerin definitiiviset versiot ovat vuoden 1989 single- ja albumiversio, joista jälkimmäinen on myös vuoden 2009 Celebration-kokoelmalla. Miljoonia myyneellä The Immaculate Collectionilla (1990) on Shep Pettibonen valitettava remix-versio, johon soisi harjoitettavan stalinistista historiankirjoitusta. (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

”Jenny Hval vaeltaa kappaleesta toiseen, sukeltaa sukkahousuun ja sieltä ulos ja kuvaa iPhonella yleisöä sekä itseään. Musiikki on kaunista.”

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat järjestyksessä festivaalivuoden mukaan.

#51 Arthur Russell’s Instrumental Show – Heikoilla jäillä (2015)

Arthur Russell oli paitsi suosikkimuusikkoni, mahdollisesti myös maailman paras ihminen ja muutenkin nerokas tyyppi, joka häsäili ja ähersi häsäilemistään ja ähertämistään, eikä oikein koskaan saanut mitään kunnollista aikaan – mitä nyt satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia tunteja, kuka ties miljoonia tunteja sinne päin sohellettuja biisiaihioita, jotka olivat kuin arkisen elämänpiirimme ylle pingotettuun harsoon hosuttuja sattumanvaraisia viiltoja, jotka paljastivat tietoisuutemme ulkopuolella piilevän ylimaallisen kauneuden täydellisen sanallistamattomalla tavalla, etten paremmin sanoisi.

Vuonna 1992 Russell mm. kuoli ja kupsahti AIDSiin – mutta onneksemme hänellä oli ystäviä, jotka tiesivät köyhänä ja tuntemattomana edesmenneestä disko-buddha-bubblegum-klasari-house-ambient-sellisti-kamustaan kaiken yllä mainitun ja ryhtyivät vuosituhannen vaihduttua ja Russellin tähden kirkastuttua soittelemaan hänen musiikkiaan (ymmärrettävää, koska parempaakaan ei ole).

Voimalassa Russellin ystävät esiintyivät teemalla Instrumentals. Ohjelmisto koostui siis modernista klassisesta, jollaisen parissa Russell vielä 1970-luvun puolivälissä aherteli. Peter Gordonin (Love of Life Orchestran) johtamassa kokoonpanossa oli hyvää ryhmää kitaristi Rhys Chathamista pasunisti Peter Zummoon, DFA-häärääjä Gavin Russomiin ja The Modern Loversin Ernie Brooksiin.

Nimekkäistä soittajista huolimatta musiikki oli herkkää ja haurasta, kuin peuranvarsan teputtelua heikoilla jäillä – eli juuri sellaista kuin pitääkin. Postuumisti julkaistu Instrumentals-levykin kuulostaa siltä kuin instrumentit alkaisivat Pet Sounds -sessioiden tauottua luritella aamuyön hämärässä itsekseen, niitä näitä, melodiankaltaisia, ihmisiltä salaa.

Istuskelin, kuuntelin, nautin. Yhdessä vaiheessa bongasin yleisöstä tuttavani, joka loikki ohitseni murtuneen näköisenä, sanaakaan sanomatta.

Eikö kelpaa, ihmettelin. Ei kai hän, järkevänä pitämäni ihminen, ole sivistymätön moukka?

Ei sentään. Tunnekuohu vain oli muodostunut ylivoimaiseksi, oli pakko päästä pois. Liiankin kaunista voi näet olla. (Antti Lähde)

#52 FKA twigs – Lipeäminen lokeroista (2016)

”Koreografioita seuraamalla saattoi kuvitella hetken ajan tajuavansa, miten Twigs suhtautuu sanoituksissaan esille ottamiinsa tapahtumiin.”

FKA twigs oli perunut vuoden 2014 Flow-keikkansa, mutta pettymys paikattiin onneksi kaksi vuotta myöhemmin. Perunut Twigs kupli vielä pinnan alla avantgarde-r&b-tuikkeena, mutta kasvoi vain kahdessa vuodessa Other Soundista päälavalle.

Tanssijana uransa aloittanut Twigs synkisteli ja lumosi Flow’ssa lokeroista lipeävillä, kokeellisilla ja paksuilla biiteillä ja urheiluksi käyneestä tanssista huolimatta herkällä laululla. Hän mäjäytti rakentamansa melodiakuviot jatkuvasti palasiksi ja kokosi niistä taas lennossa uudenlaisia. Koreografioita seuraamalla saattoi kuvitella hetken ajan tajuavansa, miten Twigs suhtautuu sanoituksissaan esille ottamiinsa tapahtumiin.

Ilman Twigsin tanssijataustaa esitys olisi varmaankin jäänyt vahvaksi peruskeikaksi, sillä kenen tahansa kehonkieli ei olisi riittänyt välittämään tällaista merkkimäärää yleisölle. Kokonaisuus oli nyt täysin vangitseva ja sisäänsä sulkeva. Toivottavasti Twigs tulee uudestaankin – kaksi vuotta on pian taas kulunut. (Maija Vikman)

#53 CHVRCHES – Jätit jäljen (2016)

”Chvrches osoittaa taitavasti sommitellun konepopin, tarttuvien kertosäkeiden ja hätääntyneen heleän naisäänen mahdin.”

Tavallaan se on popin vanhimpia temppuja: kaksi teknologiaan rakastunutta nukkavierua nörttiä perustaa bändin, johon he ottavat laulajaksi sievän ja lapsenomaisesti laulavan, itseään nuoremman naisen. Mutta Chvrchesissa asiat eivät ole miltä näyttävät.

Iain Cook, 43, ja Martin Doherty, 35, ovat toki molemmat mitättömän näköisiä ja heillä on takanaan vaiheita skottilaisissa postrock-yhtyeissä, mutta trion keulakuva Lauren Mayberrylla, 30, on tutkinnot oikeustieteestä ja journalismista. Eikä hän suostu tulemaan esineellistetyksi.

Eräällä keikalla Mayberry raivostui eräälle häntä kosimaan erehtyneelle yleisön jäsenelle: ”Kuinka usein tuo onnistuu?” hän puhutteli huutajaa yleisön edessä. ”Siis pyytää naimisiin naisia, joita et ole koskaan tavannut? Toimiiko se yleensä, sir?”

Suvilahdessa kukaan ei kosi Mayberrya, ja ehkä siksikin hän vaikuttaa olevan energisellä ja poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Chvrchesin erottaa lukuisista kilpakumppaneistaan heidän kappaleidensa neuroottinen vimma ja vain vaivoin peitelty aggressio, ja koska Cook ja Doherty ovat tuomittuja pysymään syntikoidensa takana, Mayberryn tehtäväksi jää antaa hahmo yhtyeen musiikin tuhoisille energioille.

Ja Lauren hyppii, tanssii, hengästyy, mikä näyttää hyvältä ja osuvalta, sillä taustallaan hänellä on Chvrchesin kaksi ensimmäistä albumia, molemmat täynnä kappaleita, joilla kertosäkeet kiipeilevät toistensa päälle ja joilla on koukkuja useamman levyn verran.

Kun yhtye kesällä 2012 ponnahti pinnalle singleillään Lies ja The Mother We Share, kyyniset kaikentietävät viisastelivat, ettei skottitriolla ollut esittää mitään, mitä Purity Ring ja The Knife eivät olleet jo tehneet. Mutta The Knife oli jo matkalla avantgarden kautta hiljaisuuteen, eikä Purity Ring ole vieläkään kirjoittanut yhtään kappaletta, joka koskaan piinaisi korvamatona ketään.

Chvrches sen sijaan osoittaa taitavasti sommitellun konepopin, tarttuvien kertosäkeiden ja hätääntyneen heleän naisäänen mahdin Flow’n iloisesti yllättyneelle yleisölle. He jättävät jäljen. (Samuli Knuuti)

#54 Dungen – Ihanaa villapaitamusiikkia (2016)

Ilmeisesti Ruotsi on maailman ainut maa, jossa kukkatapettien, punamultamökkien ja samettihousujen harrastaminen musiikissa ei ole pelkkää genreuskovaista venkoilua.

Dungenin uusioproge Balloon Stagella lauantai-iltana ei eronnut kovinkaan paljoa Wigwamin tai Trettioåriga Krigetin vuosikymmenten takaisesta villapaitamusiikista, mutta jollakin ruotsalaisella salatieteellä bändi onnistui välttämään monet kuviteltavissa olevat retroansat. (Mikael Mattila)

#55 Ata Kak – Jengi nauraa! (2016)

Vuoden 2016 kesän odotetuin hetki koitti, kun sympaattinen rakkauden lähettiläs Ata Kak aloitti keikkansa täpötäydellä Balloon Stagella Flow-perjantaina. Olin fiilistellyt koko kesän ukon hyväntuulista ja omaperäistä ghanalaista highlife-tanssimusiikkia, joka soi Radio Helsingissä ja Spotifyn listoilla.

Awesome Tapes from Africa -julkaisujen kautta tunnetuksi noussut Ata Kak lauloi, räppäsi ja taikoi uskomattomat tanssibileet pystyyn lofi-soundeillaan ja funkkaavilla tanssihiteillään. Tiukkaakin tiukempi yhtye oli yhtä hymyä, kun hullaantunut suomalaisyleisö lauloi Obaa Sima -kappaletta täysillä mukana.

Illan kovin hitti Daa Nyinaa tiivisti parhaiten kaikkien fiilikset kertosäkeessään, joka ainakin minun mielestäni kuulosti tältä: ”Jengi nauraa, jengi nauraa, jengi nauraa-aa-aa!” (Sami Nieminen)

#56 Draama-Helmi – Erikoistunnelmaa (2016)

Hiphopista on tullut 2010-lukulaisen musiikin eteenpäin työntävä voima. Parasta siinä on, että se voi tarkoittaa nykyään mitä tahansa. Esimerkiksi Draama-Helmiä, räppäriä, josta aitopäät eivät tunnu edes kuulleen.

Siksi hänen esityksensä Tiivistämössä oli räppikeikka, jolla ei käyttäydytä kuin räppikeikalla, vaan ollaan hiljaa, kuunnellaan ja myötäeletään jatkuvia epäilyksiä, ettei lavalla oleva Helmi Kajaste ole yhtään siellä, missä tuntee olonsa luontevaksi. Sillä kukapa tuntisi.

Vaikka Draama-Helmin esityksissä kyse on ollut ensisijassa jäisyydestä ja korkeintaan vaikeilevista sen yrityksistä sen rikkomiseen, yhden ensimmäisistä julkiesityksissään saanut Lommo-kappale sulatti sekunneissa kaiken.

”Pohjimmiltaan minäkin olen tasapainoinen, rauhallinen, mutta vain pohjimmiltani. En väistä enää. Kollaa kestää, minä en”, Draama-Helmi lausui.

Seuraa: Spontaanit väliaplodit. Entistä erikoisempi tunnelma. Juuri oikea tunnelma. (Oskari Onninen)

#57 Sia – Näin nämä asiat koetaan (2016)

Sia – figuuri, joka on ja laulaa, kun hänen ympärillään tapahtuu.

Sia erottuu 2010-luvun muista poppareista sillä, ettei hän tee kasvoistaan tai kehostaan minkäänlaista spektaakkelia. Hän ei ole kaunis tai solakka tai persoonallinen tai atleettinen. Hän on figuuri, joka on ja laulaa, kun hänen ympärillään tapahtuu.

Flow’ssa se tarkoittaa sekä lavalle tuotuja tanssijoita (jotka tanssivat niin synkassa taustavideon kanssa, että hetken kuvittelen, että lavalla tanssivat Kristen Wiig, Paul Dano ja Tig Notaro) että yleisöä, joka osallistuu kokemukseen älypuhelimillaan.

Koskaan en ole nähnyt vastaavaa: yleisö on selin esiintyjään, joka tallentuu selfieiden ja IG-videoiden taustalle. Näin nämä asiat koetaan. (Anton Vanha-Majamaa)

#58 Iggy Pop – Proto-punkin klassikot (2016)

Iggy Pop – pelkkää tykittelyä alusta loppuun.

Bowie oli poistunut keskuudestamme saman vuoden tammikuussa, joten ikääntymistä uhmaavan Iggy Popin näkeminen tuntui erityisen tärkeältä. Iggyltä oli juuri ilmestynyt uusi levy, jota oli työstetty tiiviisti Josh Hommen kanssa. Hommen johtama Iggyn taustayhtye oli kuitenkin vaihtunut ennen Flow’ta toiseen keikkakokoonpanoon, ja johtuneeko siitä sitten, ettei tällä keikalla kuultu uusia biisejä yhtä enempää.

Keikka koostui monen vuosikymmenen takaisista klassikoista, raa’asta energiasta ja sydäntälämmittävästä juoksentelusta ja heilumisesta. Pelkkää tykittelyä siis alusta loppuun. Ilahduin ja liikutuin Some Weird Sinin kuulemisesta niin, etten pystynyt ajattelemaan loppuillan keikoilla mitään muuta. (Maija Vikman)

#59 New Order – Vanhana syntyneet (2016)

New Orderin Bernard Sumner.

Kun on rakastanut New Orderia reilun neljännesvuosisadan, ei voi väittää, etteikö yhtyeen missaaminen sen nuoruuden (tai edes varhaiskeski-iän) vuosina harmittaisi ainakin vähän. New Orderin edellisen Suomen-visiitin aikaan (Provinssirock, 1982) olin seitsemänvuotias, enkä ikävä kyllä osannut vielä arvostaa heitä – eikä sen jälkeen ole sattunut sopivaa tilaisuutta nähdä yhtyettä myöskään ulkomailla.

Luulen silti, että on aika samantekevää, milloin New Orderin näkee. Yhtyeen viehätys ei ole koskaan perustunut virtuoosimaiseen soittotaitoon (onko minkään hyvän yhtyeen ikinä?), riehakkaaseen esiintymiseen tai säteilevään rock’n’roll-karismaan.

Tai no, yhtyeen alkuperäisbasisti Peter Hook on harrastanut rocktähti-larppiaan arveluttavin seurauksin jo vuosikymmenet, mutta laulaja-kitaristi Bernard Sumnerin, kosketinsoittaja Gillian Gilbertin ja rumpali Stephen Morrisin lavaesiintymisessä on suunnilleen yhtä paljon vaaran tunnetta kuin Matti Vanhasen presidentinvaalikampanjassa. Nämä ihmiset näyttävät syntyneet vanhoina.

Olin liikkeellä luonnollisesti fanihousut jalassa, mutta silti aika skeptisin odotuksin, vaikka New Orderin nykykunnosta olikin sanottu paljon hyvää. Ja hyvä se olikin. Toki Sumner osui nuottiin lähinnä satunnaisesti, mutta jokainen New Order -fani tietää, että se on osa jutun viehätystä.

Meillä kaikilla on omat suosikkimme New Orderin katalogista, mutta keikan settilista oli rakennettu sekä satunnaista festivaalivierasta että tosifania silmällä pitäen. Joy Division -klassikoita en osannut odottaa tai myöskään kaivata, mutta olen valmis antamaan anteeksi ihan mitä vain nähtyäni Sumnerin sympaattisen yrityksen tanssia. (Teemu Fiilin)

#60 Thundercat – Pop & Jazz -virnistys (2016)

Suvilahdessa vallitsi epävarma tunnelma: Thundercat veivasi jonkinlaista fuusiojazzia, ja osa yleisöstä kahisi levottamana penkeissään.

Tiedossa oli, että Thundercatin, Flying Lotusin ja Kamasi Washingtonin väsäämä Them Changes olisi hittikamaa – mutta ihan kaikki muu Stephen ”Thundercat” Brunerin Balloon Stagella veivaama musiikki ei ollut.

Pienen rymsteerauksen jälkeen tilanne asettui aloilleen: hitikkään funkin tai r&b:n perässä keikalle tulleet olivat poistuneet ja luovuttaneet paikkansa Sun Ra -myönteisemmälle kansanosalle.

Keikka oli musiikillisesti hauska ja leikkisä, vaikkakin omaan ajatusmaailmaan hiukan liian ”muso”. Turistina/diletanttina sain kuitenkin äärettömästi ekstranautintoa ihastellessani pyörölavan reunalle ahtautuneiden Thundercatin-palvojien (90-prosenttisesti yllättävän nuoria miehiä) ekstaattisia ilmeitä.

Et nimittäin ole nähnyt Pop & Jazz -konservatoriolaisen todella virnistävän ennen kuin olet nähnyt Pop & Jazz -konservatoriolaisen Thundercat-konsertissa. (Antti Lähde)

#61 Anohni – Pakahduttavaa ahdistusta (2016)

Salaperäinen hyvyyden sanansaattaja asetti täysosuma-albuminsa Hopelessnessin keikkamuotoon jopa odotettua kouriintuntuvammin esittäen näytöillä ihmiskohtaloita ja ilmastonmuutosta.

Maailma oli kriisissä jo elokuussa 2016, mutta yhteisöllisyys ja toivo paremmasta maailmasta oli vahvasti läsnä. Tuolloin Trump ei vielä ollut presidentti. Nyt maailmanloppu on lähempänä kuin koskaan ja toivottomuus puraisee vielä syvemmältä. (Markus Hilden)

#62 The xx – Kesän loppu (2017)

Vuoden 2017 lauantai oli varmasti yksi kaikkien aikojen ikimuistoisimmista Flow-päivistä. Kunnia ei kuitenkaan kuulunut musiikille. Illan varsinainen anti muuttui itse asiassa täysin toisarvoiseksi sillä hetkellä, kun ennätysmäisen navakka ukkosmyrsky repi festivaalikentän riekaleiksi, riepotti telttoja ja hakkasi juhlakansan läpimäräksi. Ankarina miekkailleet salamat ja hiilenmustaksi hurjistunut taivas ylittivät elämyksellisyydessään jokaisen konsertin.

Hienointa oli kuitenkin myrskyn jälkeinen tunnelma. Kun aurinko jälleen valaisi Suvilahden, virisi kentälle ainutkertainen, helpottunut hiljaisuus. Ihmiset katsoivat toisiaan epäuskoisina, varovasti hymyillen, jotakin jakaen. Oli selvää, että loppuilta olisi ainutlaatuinen – jos ohjelma vain pääsisi jatkumaan.

Kun valot syttyivät lavoille uudestaan, liittyivät artistit osaksi yllättäen syntynyttä spontaania yhteisöllisyyttä. Läpimärkä festivaaliväki oli valmis syömään muusikoiden kädestä, rakastamaan jokaista ääntä. Ja monet esiintyjät tahtoivat tarjota hieman ylimääräistä; ainakin täydellisen läsnäolon.

Tunnelma oli kuin tehty The xx:n tummasävyiselle mutta lämpöä hohkanneelle musiikille. Eikä yhtye epäröinyt täyttää päälavaa kaikella kuviteltavissa olevalla karismalla. Puoli vuotta aiemmin ilmestyneellä I See Youlla itsensä uudestaan keksinyt kolmikko esiintyi poikkeuksellisen vapautuneesti, hieman haparoiden mutta myös voimalla iskien. Musiikin yksinkertainen kauneus ja henkäyksinä jäsentynyt rakenne hengittivät kuin ukkosen tuomaa viileyttä höyrynnyt ilma. Värit tummuivat, taivas laskeutui intiimiksi katoksi lavan ylle, ja yhtye oli olemassa vain laulujaan varten.

Ensimmäisen ja kolmannen levyn materiaaliin keskittynyt konsertti yllätti etenkin välittömyydellään. Tuntui kuin muusikot olisivat olleet edelleen lapsellisen innostuneita tekemänsä musiikin täydellisyydestä. Siirtymät laulujen osioista toiseen olivat täynnä kätkettyä hurmosta, kappaleiden välit pursusivat vastustamatonta iloa. Ja samalla, tietenkin, kokonaisuus pysyi tyylitietoisena, vähäeleisenä ja harkitsevana.

Vaikka laulujen päävärit olivat musta ja hopea, ulottuivat niiden tunneskaalat laidasta laitaan. Romy Madley Croftin yksin esittämä Presentation esimerkiksi hiljensi koko yleisön kannattelemaan haavoittunutta tulkitsijaa. Ja vain hetkeä myöhemmin Jamie Xx:n soololevyltä poimittu Loud Places sekä sitä saumatta seurannut On Hold innostivat kuulijat euforiaan, joka pysäytti ajan ja villitsi tunteet liikkeiksi.

Syvimmän vaikutuksen teki kuitenkin päätösnumero Angels. Kun myrskyn jäljiltä lämmenneet ihmiset lauloivat hartaana kuorona ”being as in love with you as I am” -mantraa, oltiin lähellä musiikin, yhteisyyden ja ympäröivän pimeyden holviuttamaa pyhyyttä. Ja kuin kliimaksina, laulun soidessa niskassa tuntui hento viileä puhallus. Se oli illan viimeinen ujo tuulenpuuska, mutta siinä ei ollut enää kesän viattomuutta. Vaikka tuuli vasta tunnusteli oloaan, se kantoi mukanaan uudenlaisen sanoman. Tuolla hetkellä kesä loppui ja syksy alkoi.

Astuimme uuteen aikaan. (Hannu Linkola)

#63 The Afghan Whigs – Melankolista säteilyä (2017)

”Saimme kitaravallin, jonka raoista pilkistää huomisen katumusta enteilevä, pirullisesti virnistävä, kaunis auringonlasku.”

Voi, mitä emme saaneetkaan. Emme saaneet uuden albumin eeppistä Into the Floor -lopetusta, joka suloisesti sulautuu sisarlauluunsa, Don Henleyn Boys of Summeriin. Emme Beatles-lainaa Dear Prudence. Emme yhtään Up in It -levyn kappaletta, joilla yhtye on kiertueella hellinyt pitkän linjan faneja. Emme What Jail Is Likea, emme Black Love -klassikkolevyn lopettavaa Fadedia.

Saimme ainoastaan täydellisen amerikkalaisen rockyhtyeen, joka on samaan aikaan uusien voimiensa tunnossa ja täynnä melankolista säteilyä yhden soittajatoverin kuoleman myötä. Saimme Twilight Singersin Teenage Wristbandin ja liudan kahden uusimman levyn kappaleita, jotka eivät ollenkaan kalpene yhtyeen 1990-luvun klassisen tuotannon rinnalla. Saimme kitaravallin, jonka raoista pilkistää huomisen katumusta enteilevä, pirullisesti virnistävä, kaunis auringonlasku.

Emme saaneet riittävästi, mutta jopa vähän liikaa. Ja sinä, jonka päälle läikytin viiniä muovimukista innostukseni keskellä, olen edelleen pahoillani. (Ville Aalto)

#64 Moderat – Kolkkoa vilpittömyyttä (2017)

Yhden viime vuosien parhaista elektronisen musiikin singleistä (Running) julkaissut, Modeselektor- ja Apparat-konemusiikkiyhtyeistä koottu projektibändi pääsi elokuussa 2017 lähes maagiseen asemaan Flow’n historiassa nousseeseen esiintymisslottiin: jättiteltan viimeinen esiintyjä festarin päätöspäivänä.

Moderat oli yllättävän intensiivinen, sopivan koneellisesti kolkko, vilpitön ja tunnepitoinen. Se saattoi johtua siitä, että yhtye lopetti toimintansa toistaiseksi Flow-keikkaan. (Visa Högmander)

#65 Frank Ocean – Intiimit klubiolosuhteet (2017)

Päälavakeikkojen katsominen jää minulta usein festareilla väliin. En ole täysin kotonani tilanteissa, joissa ihmispaljous ympäröi ja esiintyjääkin on tultu katsastamaan velvollisuudesta fonttikoon vuoksi.

Flow’n päälava vuonna 2017 oli kuitenkin poikkeus. Artistivalikoima ja ajoitukset osuivat kohdalleen: Lana Del Reyn nousuhumalaiset kanssalaulajafanit perjantai-illassa aivan idoliinsa verrattavana läsnäolona, Goldfrappin raikas esiintyminen sateen jälkeen auringonlaskun värjätessä taivaan aivan musiikiltaan näyttävässä valaistuksessa sekä The xx:n pinkfloydiaaninen lavaspektaakkeli yössä.

Ja lopulta sunnuntaina siunattu Frank Ocean.

”Frank peruu”, vitsailtiin vielä sunnuntai-iltapäivänä. ”Suurlähettiläät paikkaa”, vitsailtiin hieman lisää. En olisi pannut jälkimmäistäkään vaihtoehtoa pahakseni. Mutta kun se Frank nyt kerrankin saataisiin edes hetkeksi sinne ”lauteille” kammettua, niin olisipa ainakin yksi rasti listasta ruksittuna.

Millainen se kampeaminen sitten oli? Siihen tarvittiin enemmän kuin Kanyen Pekkaniska-nosturi. Olihan lavalla jättimäinen, kömpelöllä tavalla scifistiseltä näyttävä boombox-installaatio, jonka taakse Frank piiloutui. Taisi siellä olla 30-henkinen jousisoitinorkesterikin – screeneistä näin. Sellainen oli haalittu kahden vuorokauden varoajalla Pekka Kuusiston avustuksella. Ja sitten siellä oli Frank Ocean, jonka nostaminen lavalle on tunnetusti yksi Sisyfoksen työmaa.

Keikka alkoi ja siellä Frank olikin, koskettimien ylle kumartuneena tai lavan takaosassa harhaillen; ääni kuului, mutta laulajan näki lähinnä lavaa kehystävien näyttöjen kautta, joista välittyi jossain muualla sijaitsevan, turvallisen ja luovalle työskentelylle tilaa antavan laboratorion ilmapiiri. Hänen preesenssinsä oli poissaolevuudessa ja siinä oli jotain äimistyttävää.

Frank oli jossain kaukana, muualla, ja juuri se teki keikasta niin kiehtovan prosessin. Tuntui kuin olisi katsonut lähetystä Frankin kotistudiosta, jostain missä hän tuntee itsensä paljon vähemmän haavoittuvaksi, vapaaksi kehittelemään jotain ennaltasuunnittelematonta sen sijaan, että olisi lavan edustalla esittämässä millimetrin tarkkaa koreografiaa.

Välillä Frank keskeytti kappaleen vain aloittaakseen alusta, pahoitellen hajamielisyyttään. Tunnelmassa oli jotain epätodellista, tilaa virheille, maailmoja suvaitsevaisuudella syleilevän workshopin ja kosmisen makerspacen ilmapiiriä. Tunsin seuraavani Brian Wilson -tyyppistä nerokasta ihmislapsihahmoa sävellystyössä jossain hulppeassa merenrantatalossa vuonna 1966.

Jalat jämähtivät kiinni asfalttiin, ilma ympärillä oli leuto, seisova, alkemian mysteerien yöhuntu. Nyt ei oltu päälavalla, kaoottisen ja tempovan väkijoukon kuohussa. Nyt ympärillä oli lämmintä ihmisvelliä. Hiljainen, seurakunnanvakava ihmisten katras, joka hiljentyi Frankin äänen äärellä.

”Wow, mikä keikka”, sanoin hieman haikeana valojen sammuttua, koska olin samalla tajunnut jotain.

Frank Oceanin keikan ansiosta musiikkijournalismin saattoi nimittäin lopettaa. Hän oli onnistunut siinä, mitä olimme 50 vuotta vaatineet. Hän oli luonut intiimit klubiolosuhteet. (Joni Kling)

#66 Astrid Swan – Sairauden merkitsemä (2017)

Katson kuolemaa silmästä silmään. Tai vähintäänkin sairautta, joka kuljettaa kuolemaa rivien välissä. Tauti on kietoutunut mustaan kaapuun, illuusiottomaan käärinliinaan, jonka kohtalonomaisuus peittää yksilön alleen. Päänsä sairaus on kruunannut vaaleanpunaisella peruukilla, provosoivalla väriläiskällä. Kasvot ovat todistusvoimaisen vakavat.

Ravistan päätäni. Ei minun pitänyt katsoa tätä näin, näkökulmani ei tee taiteilijalle oikeutta. En kuitenkaan pääse viitekehyksestä eroon. Katseeni on osa performanssia, Astrid Swanin tapa synnyttää keskustelua stigmojen ja identiteettien välille. Se, että minä näen hänet taustatarinan ilmentymänä, kertoo minulle paljon, liikaakin, itsestäni, peloistani.

Ja silti kertomuksessa on niin monta mutkaa, niin paljon arvaamattomuutta, että se jää avoimimmillaankin salaperäiseksi.

Aluksi tämän piti kertoa voitosta. Siitä miten Swan sairastui rintasyöpään, parani ja kirjoitti kokemastaan puhuttelevan levyn (From the Bed and Beyond, 2017). Mutta ei elämä etene kuin käsikirjoitus. Noin kuukautta ennen Flow-festivaalia Swan julkaisi blogikirjoituksen, joka muutti lineaarisen kokonaisuuden puolipisteiden, U-käännösten ja rinnakkaisten juonikulkujen sarjaksi. Syöpä oli uusiutunut, levinnyt, tullut jäädäkseen.

Flow’n lavalle nousi sairauden jälleen merkitsemä ihminen.

Mutta kuitenkin ihminen. Ei sairaus.

Miten muistaisin sen?

Jollakin banaalilla tasolla huomaan draaman voimistaneen laulujen sanomaa. Silti koskettavin viesti välittyy kohtaamattomien katseiden summana; siinä yhdistyvät oma haluni etsiä merkityksiä ja Swanin raukea tuijotus yleisön yli. Tuossa leikkauspisteessä arkinen ylimaallistuu, ylittää helpoimmat selitysmallit. Hän on siinä, paljaana, meille. Ja me olemme tässä, raadollisina, hänelle. Lataus on käsittämättömän voimakas, mutta kuitenkin – musiikin kannattelemana – myös puhdistava.

”Astrid Swan ei näytä tunteitaan, vaan laulaa sanojaan päättäväisesti, kuin muistuttaakseen että tosiasioita ei voi kiertää tai pehmentää.”

Swan ei näytä tunteitaan, vaan laulaa sanojaan päättäväisesti, kuin muistuttaakseen että tosiasioita ei voi kiertää tai pehmentää. Kuitenkin häntä on helppo seurata ja vielä helpompi ymmärtää. Laulut auttavat siinä, sävelkulut ja tulkinnat ovat niin täynnä ihmistä. Kappaleiden orkestraalinen ote toistuu pehmeästi, kiertueelle kasatun yhtyeen soittajista välittyy poikkeuksellinen hartaus. He tietävät tämän merkitsevän. Ja Swan itse kohtaa stoalaisella tyyneydellä, martyrisoitumatta tai valittamatta, koko sen tunnekimpun, jonka origoksi hän on itsensä asettanut. Hän on ruumiillistuma, mutta pidättää sittenkin itsellään viimeisen oikeuden määritellä itsensä.

Sanat paljastavat kuitenkin muutakin kuin itsevarmuuden. Ne tavoittavat huolen, surun, kuolemanpelon, halkeamille lohkeilleen toivon. Swan kertoo kuinka hän pelkää ruumistaan, joka on pettänyt hänet. Hän kertoo unelmista, joilla potilaat pitävät toisiaan hengissä. Hän pysähtyy pitämään pitkän monologin muuttuvasta kehonkuvasta. Ja sittenkin, kaiken surun ja ahdistuksen keskellä hän näyttää onnellisemmalta ja vapautuneemmalta kuin kukaan muu.

Esillepano on samaan aikaan minimalistinen ja suuri. Lavalla on raskasrakenteinen sänky, jonka reunalla istuen Swan laulaa yhden laulun. Soittajien taustalle syttyy kuvanauha, joka on samaan aikaan vertauskuvallinen ja lihaa. Konsertin puolivälissä laulaja katoaa valkoisen lakanan sisään kuin ristille nauliutuen. Näkyville jäävät vain hänen kasvonsa, kätensä ja vaaleanpunainen hiuslaite. Kun yhtyeen jäsenet lopuksi kiertävät lakanan Swanin vaatteeksi, on vaikea sanoa, näyttääkö hän enemmän enkeliltä vai jumalalta.

Joka tapauksessa hänen minuutensa on muuttunut.

Muodonmuutoksen jälkeen yleisöä aletaan kuljettaa kohti vapautumista. Siinä mielessä Swan on meille lempeämpi kuin tauti hänelle. Soitto päättyy helpotukseen, puhtauden tunteeseen. Oloni on kuitenkin hankala. Esityksen tematiikka on ollut suoruudessaankin vaikeaa, siihen on mahdotonta muodostaa yksiselittäistä suhdetta. Sunnuntai on vasta alkanut, mutta tuntuu kuin se olisi jo lopussa.

Onneksi katson vielä kerran lavalle. Näen Swanin hymyn. Se kertoo, että olen ollut koko ajan väärässä. Tässä ei ole kyse kuolemasta, ei ole missään vaiheessa ollut. Kuolema on ollut vain pakollinen sivullinen, johon rinnastamalla varsinainen viesti on tuotu esille. Ja tuossa hymyssä se viesti on.

Kyse on siitä, että olen elossa, että hän on elossa, että me olemme elossa.

Eikä kukaan voi viedä meiltä tätä hetkeä. (Hannu Linkola)

#67 Flume – Flow-historian parhaat dropit (2017)

EDM on yleensä tuupattu suosiolla Weekend Festivalille, mutta Flume koettiin Flow-organisaatiossa genren artisteista tarpeeksi uskottavaksi, jotta se voitiin buukata vuoden 2017 lauantaille.

Ja onneksi buukattiin! Keikka oli silkkaa lasereiden, hien ja kohtalokkaiden droppien juhlaa! (Markus Hilden)

#68 Midori Takada – Rauhoittavaa paukutusta (2017)

On melkoinen suoritus hääriä reilut puolitoista tuntia kohtuuttoman kuumassa ja kosteassa Other Sound -luolassa festivaalin kuumimpana päivänä, mutta Midori Takada esitti konserttinsa tyynesti kuin teeseremonian.

Nykyklassisen kokeellisempaa laitaa edustava Takada paukutteli liutaa lyömäsoittimia taiko-rummuista marimbaan liki rauhoittavalla määrätietoisuudella ja pakotti haastavassa ympäristössä likistelleen yleisön keskittymään hiljaisuuksiin äänien välillä. (Mikael Mattila)

#69 Death Grips – Energiaa (2017)

Joskus silloin, kun Liturgyn kaltaiset yhtyeet tekivät black metalista kaikkien harmiksi ”muodikasta”, Nuorgamissakin spekuloitiin, koska Flow kiinnittää metalliyhtyeen. Sen jälkeen on nähty Swansia ja Oranssia Pazuzua, mutta rankimmasta päästä Suvilahden keinonurmi-idyllin vieraita koskaan on ollut Death Grips.

Kalifornialaisten teollisuusräppäreiden keikassa ei ollut kyse siitä, että olisi tuntenut musiikin, vaan siitä, kuinka Zach Hillin ja MC Riden energian tunsi metrien päähän, eikä sen tielle halunnut osua. Yhtäkkiä oli helppo ymmärtää, miksi Mokoman Marko Annala oli sanonut haastattelussa tulevansa Flow’hun juuri Death Gripsin perässä.

Moshpitin jätin väliin, sillä olin valinnut Flow-asun. Pekka Poutaa en nähnyt. (Oskari Onninen)

#70 Jenny Hval – Sukkahousut päässä (2017)

Olin nähnyt Jenny Hvalin keikalla vuosia aiemmin, mutta vasta vuoden 2016 neroalbumi Blood Bitch teki hänestä minulle tärkeän artistin. Se on huima teemalevy verestä ja vampyyreista ja naisen kehosta, ja Flow’ssa sen kappaleita esittänyt Hval on elementissään.

Hval vaeltaa kappaleesta toiseen, sukeltaa sukkahousuun ja sieltä ulos ja kuvaa iPhonella yleisöä sekä itseään. Musiikki on kaunista.

Conceptual Romancen kohdalla kiinnitän huomiota järjestyksenvalvojaan, jonka tehtävä on tarkkailla yleisöä, mutta joka ei malta olla toljottamatta tyhjästä uima-altaasta noussutta tanssijaa, jonka kehoon Hval soittajineen kirjoittaa vesiväreillä asioita. (Anton Vanha-Majamaa)

#71 Lana Del Rey – Supertähti Adidas-puvussaan (2017)

”Lana liikuskeli laiskasti Adidas-puvussaan, kun yleisössä ihmiset lauloivat sanoja haltioituneina kukkaseppeleet päässä.”

Edelliskesänä ilmestynyt Lust for Life -levy oli niin pitkä ja raskassoutuinen, että sen kuunteleminen kerralla tuntui siltä kuin yrittäisi syödä nopeasti löllöksi sulavaa mansikkajäätelöä liian pitkään kestäneen hellekauden aikana. Vaikka en juurikaan jaksa levyä kuunnella, pidän sitä koskettavana, koska se kertoo siitä, kuinka Lana löytää masennusten, mediaryöpytyksen ja hyväksikäyttöä sisältävien ihmissuhteiden jälkeen toivon ja halun elää.

Lanan keikka ei ollut kovin dynaaminen eikä se silti ollut yhtään puuduttava. Oli täydellistä, että se tapahtui perjantai-illan pimetessä, valojen syttyessä. Lanan tuotannossa on riittävästi timanttisia biisejä timanttisen keikkasetin koostamiseksi, eikä niistä jokainen edes mahtunut mukaan (suosikkini National Anthemin poisjääminen harmitti). Kerrankin tuntui, että Flow’n päälavalla oli maailmanluokan supertähti, joka ”täytti” koko lavan ja jonka säteily ulottui kauas asti.

Lana liikuskeli laiskasti Adidas-puvussaan, kun yleisössä ihmiset lauloivat sanoja haltioituneina kukkaseppeleet päässä. Kun Lana antoi parin katsojan ottaa selfieitä hänen kanssaan, hän vaikutti joltain kreikkalaiselta jumalalta, joka ”laskeutuu kuolevaisten keskuuteen”. Vajosin muun yleisön lailla kukkaishajuveden tuoksuiseen melankoliseen hypnoosiin, jonka jälkeen oli mahdoton enää jatkaa ”festareilla bailaamista”.

Keikan ainoa ahdistava hetki oli, kun joku tyyppi juoksi yllättäen yleisöstä lavalle. On kurjaa, että Lanalla on paljon stalkkereita. ”Noh, itkitkö”, kysyi yksi kaverini seuraavana päivänä vähän ivalliseen ”tietenkin TE TYTÖT itkette Lanan keikalla” -äänensävyyn. No tietenkin! (Iida Sofia Hirvonen)

#72 Julie Byrne – Tuttu menneestä (2017)

Viime vuosina olen mennyt Flow’n festivaalialueelle lähes joka päivä heti, kun alue avataan. Festivaalialue on aina parhaimmillaan, kun se on tyhjä ja sen voi ottaa ”haltuun”.

Kaksi–kolme ensimmäistä tuntia ovat yleensä kaikkein nautinnollisimmat: juomaa ja ruokaa saa, tuttavia on vain vähän joten heidän kanssaan ehtii jopa jutella, liikkuminen on helppoa joten jokaista esiintyjää ehtii halutessaan käydä vaivattomasti vilkaisemassa.

Yhdysvaltalainen Julie Byrne esiintyi lauantaina kello 15.45, vain reilu tunti porttien avaamisen jälkeen. Sää oli ihana – myrsky oli vielä monen tunnin päässä – ja slotti täydellinen akustiselle folkille.

Byrne soitti puoli vuotta aiemmin ilmestyneen Not Even Happiness -albuminsa kappaleita, itseään yksin kitaralla ujosti mutta kuitenkin itsevarmasti säestäen, eli aivan 1960-luvun lopulla laaditun ”runotyttö / hippityttö” -oppikirjan mukaisesti.

Albumin kappaleet, etenkin Natural Blue ja Sleepwalker, olivat nousseet suosikeikseni jo Spotify-rotaatiossa, mutta nousivat aivan uuteen arvoon Ballon Stagen hellässä huomassa.

Syyt tähän eivät olleet pelkästään musiikillisia – jossain vaiheessa nimittäin havahduin siihen, että Byrne näytti pitkissä hiuksissaan ja tummissa piirteissään täsmälleen samalta kuin kaksikymmentä vuotta aiemmin edesmennyt äitini nuoruutensa valokuvissa.

En vetänyt yhdennäköisyydestä mitään sen erityisempiä johtopäätöksiä (äitini oli toivottoman epämusikaalinen, ja uskon esimerkiksi sielunvaellukseen suunnilleen yhtä vakaasti kuin vakioveikkauksen haravajärjestelmien oikeellisuuteen), mutta lauantai-iltapäivän hartaaseen tunnelmaan se toi omanlaisensa sävyn.

Byrnen musiikki ja henkilökohtaiset, siihen millään tavalla liittyvät muistot alkoivat sulautua toisiinsa. Katsoin ja kuuntelin keikkaa toivoen, ettei se loppuisi ihan vielä. Koska tiesin, ettei juuri tämä tilanne ja juuri tämä tunne enää koskaan toistu. (Antti Lähde)

#73 Loiriplukari – Riemua, puhdasta riemua (2017)

Se oli hämmentävää. Ensin YouTubeen ilmestyi Vesa-Matti Loirin intonaatiota mallintaneita hokemia, joiden alla mourusi kevyesti progressiivinen ja vanhahtava soitinpatja. Sitten heräsi lehdistö. Aamulehden Antti Lähde riemastui kuulemastaan, jäljitti laulujen tekijän ja ryhtyi julistamaan konseptin mielenvastaista nerokkuutta pitkin internetiä. Pian hänen vanaveteensä liittyivät muutkin toimittajat. Ja yhtäkkiä lauluista puhuivat odottamattoman monet, niin monet että osan oli kiirehdittävä julistamaan ylenkatsettaan niitä kohtaan.

Tämä herätti myös Loiriplukarin itsensä – toisin sanoen entisen Xysma-basisti Kalle Taivaisen, joka oli kirjoitellut ja äänitellyt lauluja omaksi huvikseen. Kesällä 2017 mies matkasi Mosambikin-kodistaan Suomeen ja laittoi nauhan pyörimään. Tuli keikka, tuli toinen keikka. Ja lopulta, kun kulttisuosio oli kehittynyt odottavaksi kiinnostukseksi, hän kasasi vanhoista soittokavereistaan taustayhtyeen ja pestautui Red Garden -teltan yllätysnumeroksi.

Vaikka Loiriplukarin keikka järjestyi viime hetkellä ja tieto siitä levisi lähinnä puskaradion kautta, oli teltan ympäristö konsertin alkaessa täynnä ihmisiä. Ja kun soitto lopulta alkoi, heittäytyi juhlaväki lauluihin mukaan koko sydämestään. Kanssalaulantaa helpotti sanojen ratkihelppo omaksuttavuus, mutta silti vastaanotto häkellytti. Kuka olisi uskonut, että näin moni ihminen tahtoi viettää lauantaitaan toistellen Hannele Laurin nimeä, ”ei saa laittaa verotukseen” -fraasia tai kesämuistoja Airistolta?

Vaikka konsertin lumovoima perustui ennen kaikkea asetelman järjettömyyteen – ja vaikka huuma olisi saattanut laantua, jos soitto olisi venynyt minuuttiakaan yli puolen tunnin – kantoi musiikki painonsa odottamattoman itsevarmasti. Jukkis Kiviniemen basso ja Olli Nurmisen kitara tavoittivat täydellisesti studioversioiden huojuvan toisteisuuden, ja rumpali Niko Kivikangas liimasi kokonaisuuden kasaan juuri sopivan summittaisesti.

Konsertin hurmaavin hahmo oli kuitenkin Taivainen itse. Vaikka miehestä näkyi lähinnä musta lippalakki, aisti esiintymisen riemun karsinan etäisimpäänkin nurkkaan. Tulkinnassa häivähtivät niin yleisön antaumuksellisuudesta kummunnut hämmennys kuin jättiläismäinen sydämellisyyskin. Parhaimmillaan laulaja heittäytyi tilanteen vietäväksi niin auliisti, että hän unohti tyystin koko Loiri-imitaationsa.

Oikeastaan juuri noilla hetkillä keikka saavutti kliimaksinsa. Kun Taivainen esitti omalla äänellään lauluja, joiden oli tarkoitus kuulostaa Vesa-Matti Loirilta laulamassa taivaalta temmattuja sanoja sinnepäin soitetun musiikin päällä, saavuttiin yhtäkkiä sellaisille metatasoille, että analysointi oli pakko jättää sikseen.

Tilalle jäi vain riemu, aidoimmillaan, puhtaimmillaan, vailla minkäänlaista vaatimusta muista tunteista tai syvemmistä ajatuksista. (Hannu Linkola)

#74 Ceebrolistics – Omassa maailmassaan (2017)

Ceebrolistics – ei syytä nolostella, ei tarvetta nostalgiaan.

Harvan yhtyeen kohdalla olen törmännyt vastaavaan nuoruudensuosikin nolosteluun kuin Ceebrojen. Voi ystävät, olemme tehneet silloin paljon pahempiakin asioita, pitäneet niin paljon pahemmistakin asioista kuin tämän kolmikon runopoikamaisesta reppuräpistä.

Ja kun he nousivat lavalle, tuntui siltä kuin ei aikaa olisi kulunutkaan. Ainoa vaihtoehto oli avata Hyvillä jutuilla. Sitä ei voinut jättää soittamatta, mutta sen säästäminen encoreksi tai setin keskelle heitetyksi fiiliksen nostattajaksi olisi ollut aivan väärin. Ei se olisi ollut Ceebrolisticsia. Se olisi ollut liian miellyttävää.

Ja kun ilmeinen oli pelattu pois alta, yhtye oli edelleen omassa maailmassaan, ja sen myötä me. Ei toista sen kuuloista kappaletta ole tehty kuin eeppinen Nämä aallot – tai yhtä suomalaisella tavalla kaupunkiromanttista dubstepia kuin sen jälkeen soineet syvemmät viillot. Ei ollut mitään syytä nolostella, eikä tarvetta nostalgiaan. Yksikään tällainen hetki ei tule muualta kuin ylhäältä. (Ville Aalto)

#75 Flow-myrsky – Aito rock’n’roll-myrsky (2017)

”Myrskyn jälkeen on poutasää”
(Kari Tapio)

Jälkipolville kerrotaan monia tarinoita vuoden 2017 Flow’n esiintyjistä. Noista rockin ja popin säkenöivistä tähdistä. Rutinoituneesti viihdyttäneestä Sparksista, joukon hurmanneesta Frank Oceanista.

Mutta yksi oli ylitse muiden. Se sai kipinät kalpenemaan salamoinnillaan, se sai valtameret perumaan vuolaudellaan.

Sparks lopetteli, pian soittaisi Kaitlyn Aurelia Smith. Kun yhtäkkiä myrskyrintama vyöryi päin Kattilahallin suunnalta ja taivaat aukenivat. Pahimmalta vedenpaisumukselta säästyi, jos oli tajunnut jäädä Red Tentin suojaan, vaikka telttakangas repesikin kuin temppelin esirippu.

Mietimme, kuinka sen sijaan oli laita heidän, jotka olivat erehtyneet keikan päätteeksi bajamajoihin. He olisivat nyt kuin Mooses-lapsi korissaan, Nooa arkissaan, Kevin Costner Waterworldissa…

Se oli Flow-myrsky.

Se oli tulta, se oli tulikiveä.

Paitsi että se oli märkää tulta. Ja nestemäistä kiveä.

Se oli kuin luonnonvoima.

Ja olikin.

Se oli aito rock’n’roll-myrsky.

Se oli tuhansia ihmisiä kertakäyttösadetakeissaan ja se oli meri, nousseena maalle, vetämään muoviroskaajia turpaan.

Se oli maailmanloppu, mutta ei yhtä armollinen.

Maailmanlopun jälkeen ei ole
märkiä
tennissukkia

Se oli Suurlähettiläät kaikilla lavoilla.

Pallolavaa kiertävä ledinäyttö sanoi ”Keep Calm”, mutta Flow-myrsky sanoi ”Obey.”

Flow-myrsky oli nimby joka ei halunnut kaupunkilaisia takapihalleen ja keksi heistä ilkeitä stereotypioita.

Flow-myrsky potki kaikkia perseeseen.

Flow-myrsky vei ihmisten hatut.

Flow-myrsky oli kuin nostalgian zeniläiseksi vääristämä muisto Kolmårdenin eläintarhasta, missä seitsenvuotias söi vettyneitä ranskalaisia rankkasateessa.

Haluaisin kokea Flow-myrskyn uudelleen, koska se opetti nöyryyttä.

Flow-myrsky puhdisti kadut, Flow-myrsky ravitsi pellot. Se oli uusi alku. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Italialaiset tekevät sen paremmin, Madonna tietää.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden neljännessä osassa käydään esseiden kautta läpi arviointiprojektin kovatasoisen top tenin sijat 10–6.

#10 Cherish (1989)

9,06 | albumilta Like a Prayer

”Don’t underestimate my point of view”

Madonna on aina viittannut musiikissaan – ja musiikkivideoissaan – popkulttuurin muihin tuotoksiin, mutta harvoin niin hienovaraisesti kuin Cherish-singlellä.

Cherishin melodinen ja lyyrinen nyökkäys The Associationin samannimiseen jättihittiin (US #1, 1966) on ilmeisyydestään huolimatta hillitty ja alleviivaamaton; se ei ole kappaleen olennaisin koukku, eikä ilmestyessään merkinnyt mitään Madonnan keskeiselle kohderyhmälle.

Se on Madonnan tapa huikata: ”Tietäjät tietää.”

Muistan, kuinka riemastuin äkätessäni yhteyden Madonnan Cherishin ja kalifornialaisen harmoniapopyhtyeen kaksikymmentäkaksi vuotta varhaisemman Cherishin välillä.

En riemastunut oman nokkeluuteni vuoksi vaan siksi, että ammottava kanjoni artistin ja kuulijan välillä tuntui pienenevän.

Madonna oli aina ollut niin mahdottoman etäinen, samalla tavalla saavuttamattomissa kuin Prince, Michael Jackson ja muut (jos nyt ketään muuta voi samaan kastiin laskea) lapsuuden supernovat.

Mutta ajatus Madonnasta kikkailemassa singlelleen satunnaista sunshine pop -upotusta – oli idea sitten hänen tai laulun toisen kirjoittajan, tuottaja Patrick Leonardin – teki hänestä ainakin hetkeksi tavallisen kuolevaisen, levyhyllyään ideoiden toivossa selailevan popnörtin.

Cherish.

Cherish on ystävällinen, lempeä, iloinen, ottaa kädestä ja hymyilee. Se kutsuu luokseen aivan toisella tavalla kuin sitä edeltäneet singlet Like a Prayer -albumilta: nimikappale, joka on aivan kenen tahansa elämää suurempi anthem, tai Express Yourself, joka murskaa alleen (murskasi ainakin minut) päällekäyvässä voimauttavuudessaan.

Sen musiikkivideokin huokuu kaikesta poskiapunottavasta eroottisuudestaan huolimatta lähinnä lempeyttä ja hyväntuulisuutta.

Cherish ei ole Madonnan olennaisin tai varsinkaan madonnamaisin single, mutta se on hänen parhaansa – ja nimenomaan siksi, että sen olisi voinut levyttää kuka tahansa.

On ihana kuulla Madonnan laulavan ilman Merkittävän Statementin taakkaa. Cherishillä hän rallattaa kuin itsekseen, hajamielisesti haaveillen ja hyvä biisi luureissa pauhaten – ja kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Cherishin nerous on salakavalaa laatua. Suuret eleet eivät sitä paljasta, sillä se piilee sovituksessa: kimmoisasti polveilevassa bassomelodiassa, kuin huomaamatta kerrostuvissa syntikkamatoissa, haukahtelevissa taustalauluissa.

Kertosäkeeltään Cherish on silkkaa Motownia, mutta sen säkeistöjen ja väliosien katkeamattomana virtana kehittyvään melodiaan on kätketty valtavasti jännittettä ja nuotteja, kenties jopa rahtunen progea ja liukasta jazzfunkia.

Musiikki on vaikeaa, mutta samanaikaisesti täydellisen vaivatonta tavalla, joka tuo mieleen Stevie Wonderin, Steely Danin, Hall & Oatesin, ehkä Joni Mitchellinkin.

Jos uskoo kielitieteilijä Thomas Sebeokia (kukapa meistä ei heikkona hetkenään uskoisi, vaikkakaan itse en usko!), Cherishin tekstissä viitataan Paul Ankan, Sam Cooken, The Holliesin, Bruce Springsteenin ja Elvis Presleyn klassikkobiiseihin. Retrohommia tai ei, se on silti ennen kaikkea moderni poplaulu.

Nostalgia on läsnä, mutta se ei suuntaudu menneisyyteen vaan nykyhetkeen. Koko laulu on kuin ohikiitävä, hiukan epätodellinen hetki, jolloin kaikki on juuri oikein. Kaiken onnen alla kuplii melankolia.

”Romeo and Juliet, they never felt this way I bet”? Paskapuhetta, mutta uskon! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Open Your Heart (1986)

9,07 | albumilta True Blue

Nylon Beatin uran alkuvaiheessa monet yhtyeen kappaleista saivat hymyilemään – tuottaja ja laulunkirjoittaja Risto Asikainen oli selkeästi kuunnellut Madonnansa. Asiasta sen tarkemmin tietämättä oli helppo veikata, että erityisesti Open Your Heart oli pyörinyt studion cd-soittimessa referenssikappaleena.

Madonnan kolmannen studioalbumin True Bluen (1986) neljäs single on kuitenkin luonnollisesti jättimäisen paljon enemmän kuin referenssikappale Nylon Beatille. Samalla tavalla kuin Madonnan oma Papa Don’t Preach, Pet Shop Boysin Being Boring, Bananaraman Robert De Niro’s Waiting ja Love in the First Degree, Blackin Wonderful Life sekä Kylie Minoguen Je ne sais pas pourquoi, se on jättimäinen osa lapsuuttani – yksi ensimmäisiä musiikkikappaleita, joista olen pitänyt todella paljon.

Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että helvetti sentään, onpa hyvä meininki. Alle kymmenenvuotiaana ei osannut vielä tiukasti analysoida musiikkia tai muun muassa mitään, mutta hyvän musiikin osasi jo jotenkin haparoiden tunnistaa ja oman musiikkimaun suurimmat linjat alkoivat löytyä.

Open Your Heart.

Open Your Heart ei ole ydinfysiikkaa. Se on vähän naiivi, yksinkertainen, tarttuva ja sekä viattoman pidättelevä että avoimen riemukas, avoin tunnustushuuto ihastuksen kohteelle, jonka kanssa hommat eivät oikein ota edetäkseen ja joka on poistumaisillaan asetelmasta takavasemmalle: tässä minä olen, tässä on sydämeni, olen valmis, esteitä ei ole, tajua nyt jo, senkin saapas.

On totta, että kappaleen kertosäe ei kuulosta enää yhtä vetoavalta kuin noin 30 vuotta sitten, kun kuulin sen ensimmäisen kerran, mutta jotkut asiat ovat vain niin väkevästi peruskiveen juurtuneita, ettei niihin voi edes kuvitella vaihtoehtoisia toteutusmalleja. Open Your Heart kaikkine ominaisuuksineen on yksi niistä.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kappale on soinut taustalla repeatilla. On käynyt, kuten jokaisella kerralla, kun Open Your Heartin kuulee – olen hymyillyt hölmönä koko ajan. Ja hymyilen edelleen. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#8 Live to Tell (1986)

9,10 | albumilta True Blue

En tiedä, tuntuvatko ihastumisen ja rakastumisen ensivaiheiden adrenaliinirysäykset muiden kehoissa samalta? Ne tulevat voimalla ja yllättäen, kuin oven läpi lentävä, tappion kynnyksellä sinnittelevä päähenkilö westernistä. Epätoivon hetki uhkaa murskaavana: sankari leijuu ilmassa pölyn ja laudankappaleiden lennellessä taustalla. Edessä on kenties nöyryytys, katkera taistelu tai ylösnousemus.

Näitä rakastumisen fyysisiä tuntemuksia ja (todennäköisesti onnettomasti) päättyvän suhteen dialektiikkaa kuvaa Live to Tell. Yksinkertainen räjähdyslaukaisu ja sitä seuraava, läpi kappaleen taustalla lymyilevä, kevyt syntetisaattorin melodia saattelevat sydäntäsärkevään matkaan, joka muistuttaa lapsuuden tv-sarjojen introista.

Live to Tell on yhtäaikaisesti hauras, mutta valtavan tunnelatauksen biisi, joka aiheuttaa kirjaimellisesti fyysisiä reaktioita. Se tuntuu samalta kuin vastarakastuneena: yhtäkkiä itkettää, oksettaa, väsyttää, mutta siltikin olo on kupliva ja kevyt. Ehkä juuri kevyen ja raskaan vuoropuhelun aiheuttama kontrasti tekee Live to Tellin tunnelmasta niin vangitsevan. Se pakottaa pysähtymään hengästyneen itkun jälkeen, vakuuttaa kuin 911:iin soitettu hätäpuhelu, että nyt on tosi kyseessä.

Live to Tell.

Live to Tell oli True Blue -albumin (1986) ensimmäinen singlejulkaisu, yhteistyössä Patrick Leonardin kanssa tuotettu kasariballadi. Moni muistaa kappaleen myös vuoden 2006 Confessions Tour -kiertueen esityksestä, jossa Madonna laulaa sen valaistulla ristillä, ristiinnaulituksi Jeesukseksi orjantappurakruunuineen muuntuneena. Vaikka esitys on vavisuttava kuolettavine urkukuvioineen, ei versiointi pärjää sydämessäni ikinä alkuperäiselle.

Live to Telliä kuunnellessa ei voi olla ajattelematta Madonnan silloista aviomiestä Sean Penniä ja myrskyisän suhteen dynamiikkaa. Pariskunta tapasi vuonna 1985 Pennin vieraillessa Material Girl -musiikkivideon kuvauksissa ja avioitui saman vuoden elokuussa. True Bluen kansilehden omistuskirjoituksessakin lukee:”This is dedicated to my husband, the coolest guy in the universe.” Näistä sokerisista sanoista huolimatta Pennin uskotaan olleen väkivaltainen ja käyttäneen Madonnaa hyväkseen nelivuotisen ja tabloid-lehtien otsikoihin päätyneen suhteen aikana. Myöhemmin Madonna on kiistänyt Pennin väkivaltaisuuden, mutta se ei poista mielikuvaa arvaamattomasta ja aggressiivisesta miehestä, joka on käynyt (todistettavammin) toisten kimppuun.

”I have a tale to tell
Sometimes it gets so hard to hide it well
I was not ready for the fall
Too blind to see the writing on the wall”

Live to Tellin voi tulkita kuvastavan monenlaisia traumoja, oli kyseessä sitten perheväkivalta, onnettomasti päättynyt rakkaus tai ihmissuhteiden outous ylipäänsä. Sanat ovat yksinkertaiset, kuin päiväkirjaan kirjoitetut. Madonna vaikuttaa ujolta ja naiivilta, mutta kuitenkin vuosituhansia eläneeltä, kokeneelta. Hän on ehkä haavoittuvaisempi kuin missään muussa tuotantonsa balladikappaleessa. Hän on epävarma, uupunut ja pelokas.

Moni varmasti pitää Madonnan ääntä heikohkona juuri slovareissa, mutta itkemisen jälkeistä tilaa muistuttava tukahtunut ja hiukan käheä ääni kuljettaa Live to Telliä uskottavammin kuin kukaan sävelasteikkojen kuningatar olisi pystynyt tulkitsemaan. Kuka vastikään jätetty tai rakkaudessa pettynyt muka nousee aamun harmauteen taistelutahtoa ja tulevaisuuden uskoa uhkuen? Voimat riittävät ehkä alakerran Alepaan asti. Siinä tilassa jokainen vastaantulija on aave, ja kieli, jota nämä varjot puhuvat, on tuntemattomaksi muuttunutta suhinaa ja muinaisten aikojen television ”lumisadeääntä”.

”If I ran away, I’d never have the strength
To go very far
How would they hear the beating of my heart
Will it grow cold
The secret that I hide, will I grow old”

Ehkä on kevät ja aurinko väkivaltaisesti korventaa jo valmiiksi punoittavia silmiä? Kuljet hälvetilassa, jossa tunnet muuttuvasi näkymättömäksi. Sulkeudut takaisin asuntoosi. Ostat vain ruokia, joiden laittamiseen ei vaadita enempää vaivannäköä kuin korkeintaan veden keittäminen tai pakkauksen avaaminen. Ehkä on jo taas syksy ja lohduton pimeys hiipii olkapäillesi, eivätkä ystäväsi jaksa enää kuunnella masentunutta valitustasi siitä samasta tyypistä?

”How will they hear
When will they learn
How will they know”

Live to Tell on mielessäni ennen kaikkea saavuttamattoman rakkauden kertomus. Olet tavannut ihmisen, josta tiedät jo heti alkuunsa, ettei tästä tule muodostumaan mitään. Ihastuneisuus ja pohjaton melankolia kulkevat vieretysten: olet ikäänkuin eronnut, vaikka suhdetta ei ole edes ehtinyt muodostuakaan.

”Hope I live to tell
The secret I have learned, ’till then
It will burn inside of me”

Live to Tell ei saavuta minuuttiensa aikana koskaan toiveikasta nousua. Se ei anna lupausta rikkonaista suhdetta seuraavasta rakkaudesta tai traumojen parantumisesta, se ei tuo toivomaasi ihmistä lähemmäs ruumistasi. Viimeiset syntetisaattorin sävelet jäävät jännitteisinä kytemään pimeään, lipuvat peiton alle ja lopulta turtuvat omaan pahaan oloonsa. Live to Tell on lohduttava silitys uneen vaipuessa, sekoitus selvitymistarinaa ja tappiota. (Hanna Valle)

Video ei ole enää saatavilla

#7 Papa Don’t Preach (1986)

9,27 | albumilta True Blue

Minulle Papa Don’t Preach on aina ollut Madonnan paras biisi.

On Madonna-biisejä, joissa sanotaan jotain tärkeää. On Madonna-biisejä, jotka ovat loistavaa poppia ilman, että niissä sanottaisiin mitään tärkeää. Jälkimmäisiä on eittämättä enemmän.

Ensin mainitut ovat aika usein vähän jähmeitä eivätkä niin loistavaa poppia. Se on ihan ok – yhden artistin tapauksessa ei voi aina saada kaikkea. On hienoa, että saa paljon. Sitä paitsi loistavan tanssibiisin kuunteleminen ei varsinaisesti houkuttele yhteiskunta-analyysiin, eikä sen pidäkään. Nämä kategoriat ovat toisistaan erillisiä.

Madonna on ilman muuta pelannut enemmän tanssilattialla kuin luentosaleissa. Hän on ymmärtänyt vahvuutensa. Niitä ovat esimerkiksi oman artistipersoonan muuntautumiskyky, oikeiden yhteistyökumppaneiden löytäminen, tarkka popvaisto, visuaalinen pelisilmä – nämä aina kaikessa hänen parhaassa tuotannossaan – mutta sitten on vielä yksi tekijä. Se on kai se henkilökohtainen tekijä. Se, mistä hän tulee.

Tässä on vaan se juttu, että mitä kauemmas catholic girl etenee taustastaan, sitä vähemmän se kuuluu. Maailman polviensa eteen langettanut supertähti ei jotenkin vain voi kanavoida todellista henkilöhistoriallista kipuilua. On se kipu siellä tietenkin. Ei ole edes artistin vika, ettei sitä voi tuoda esiin vilpittömästi. Se on systeemivirhe. Kukaan meistä ei voi ymmärtää, millaista on olla Madonna sanotaan nyt vuodesta 1987 eteenpäin. En tietenkään minäkään.

Papa Don’t Preach.

Papa Don’t Preach julkaistiin vuonna 1986.

Tämä on tottakai jo supertähden biisi. En ole niin tyhmä, ettenkö ymmärtäisi monen ihmisen monessa toimistohuoneessa – Madonnan yhtenä heistä – miettineen tämän kappaleen ja sen videon julkaisuun liittyviä taloudellisia kysymyksiä, mahdollisuuksia ja uhkia.

Ja voin olla huijattu diletantti, mutta silti – ja subjektiivinen kokemushan on tärkeintä – tämä kappale on paitsi kympin arvoista popneroutta, myös itselleni tärkeintä Madonnaa, kaikkien hänen itseäni eniten puhuttelevien teemojen risteyksessä soivaa Tärkeää Poppia. Biisi, jossa kaikki on kohdallaan musiikillisesti. Jonka teksti tarttuu Madonnalle ilmeisen tärkeään aihepiiriin, muttei osoittelevasti tai moralisoivasti, vaan ambivalentisti ja elämän monimutkaisuuden hyväksyen. Tämä on taidetta, jos taiteen määritelmänä vastakohtana viihteelle pidetään sitä, ettei ole mustaa eikä valkoista, vaan miljoona kaunista ja kauheaa harmaan sävyä.

Minulla on heikkouksia, ja yksi niistä on popmusiikkiin, joka pyrkii rakentumaan yhteiskunnallisiksi pienoisdraamoiksi, vieraantuneisuutta välttäen, intohimon säilyttäen.

Tehdä elämän monimutkaisuudesta intohimoinen popkappale. Siihen ei moni kykene. Tässä, yhdessä maailman parhaista popkappaleista, siihen on todellakin kyetty. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Justify My Love (1990)

9,35 | kokoelmalta The Immaculate Collection

Esteettisessä mielessä seksiä kiinnostavampaa ovat hetket ennen seksiä. Madonna tuntuu tietävän tämän, ja rakentaa Justify My Loven täyteen latautunutta tunnelmaa, joka ei koskaan purkaudu. Kyse on katseista, katseiden kohteina olemisesta, odotuksesta, fantasioista, imaginaarisen alueella olemisesta.

Romanttiset, näennäisen viattomat haaveet kuiskataan kuin salaa kuuntelijan korvaan:

”I want to kiss you in Paris
I want to hold your hand in Rome
I want to run naked in a rainstorm
Make love in a train cross-country”

1990-luvun kosmopoliittisessa ilmastossa kaikki tuntuu mahdolliselta. Tekisi mieli matkustaa rakastajan kanssa Euroopan suurkaupunkeihin ja olla niin kuin uuden aallon elokuvassa tai matkaesitteen sivuilla. Euroopassa tunnetusti suhtaudutaan seksiin vapaamielisemmin kuin kaksinaismoralistisessa Yhdysvalloissa.

Justify My Love on mustavalkotelevision särisevältä kuvalta kuulostava antibiisi. Triphop-biitin päällä ujeltaa öisen kylmä syntetisaattori, bassoa ei lainkaan. Lenny Kravitzin ääni tuntuu kuuluvan kaukaa, kuin musiikkivideon hotellin käytävän toisessa päässä olevasta toisesta huoneesta.

Jean-Baptiste Mondinon ohjaama, muun muassa Jacques Demyn Des Baies des Angesiin, Chelsea Hoteliin ja The Night Porter -elokuvaan viittaileva musiikkivideo vie ränsistyneeseen pariisilaishotelliin. Madonna hortoilee käytävällä päihtyneen tai väsyneen näköisenä, päällään juuri sellainen musta trenssi, jonka alla ei voi olla muuta kuin kalliit pitsialusvaatteet ja sukkanauhat. Madonna päätyy harrastamaan seksiä miehen ja naisen kanssa. Videolla sukupuolet kuitenkin sekoittuvat, eikä katsoja voi olla varma, kumpi on kumpi. Roolit eivät ole sukupuolioletuksiin sidottuja.

”I don’t want to be your mother
I don’t want to be your sister either
I just want to be your lover”

Madonna painottaa kappaleessa kommunikaation merkitystä. Toisen seksuaalisia haluja ei voi arvata, vaan ne pitää sanoa ääneen, silläkin uhalla, että puhuminen nolostuttaa ja tekee haavoittuvaiseksi.

”Talk to Me
Tell me your dreams
Am I in Them?
Tell me your fears
Are you scared?”

Sanat muuttuvat haasteeksi, jonka Madonna esittää koko maailmalle: mitä jos puhuisitte seksistä avoimesti?

Video kiellettiin tunnetusti jo ennen ilmestymistään MTV:llä, joten Madonna alkoi myydä singleä VHS-kasetilla. Nyt videon BDSM-estetiikka ja roolileikit ovat populaarikulttuurin kuvastossa niin ubiikkeja, etteivät ne hämmennä katsojaa muuten kuin ehkä mapplethorpemaisella tyylikkyydellään.

Justify My Love.

Jälkeenpäin Madonnalta odotettiin selitystä ja anteeksipyyntöä, vähän samaan tapaan kuin joltain – anteeksi, kun en keksi parempaa vertausta – Jari Sillanpäältä metamfetamiinikohun jälkeen. Nightlinen haastatteluvideo vuodelta 1990 näyttää kuulustelulta. Madonna vastaa toimittajan kysymyksiin suoraselkäisesti, mutta coolin kyllästyneesti, kuin hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin selittää tekemisiään mistään mitään ymmärtämättömille toimittajakorpuille.

Toimittaja kysyy Madonnalta, missä raja oikein menee, mihin Madonna vastaa, että raja menee siinä, mikä suostumuksellisen seksin osapuolista on mukavaa. Madonna kysyy myös kysymyksen, joka on yhä relevantti amerikkalaisen elokuvateollisuuden kaksinaismoralismin kannalta: miksi äärimmäisen väkivallan näyttäminen on videoissa ok, mutta aikuisten ihmisten välinen suostumuksellinen seksi herättää hysteriaa?

Anteeksipyytelemättömyydessä ei ole kyse ”röyhkeydestä”, vaan oikeaksi koettujen arvojen ja taiteen puolustamisesta. Tabuja rikkomalla kulttuuriset arvot alkavat hiljalleen muuttua, ja muu maailma seuraa perässä. ”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, Madonna huokaisee kappaleen säkeissä, kuin aavistaen tulevan mediakohun. Sitaatti kuulostaa hämmentävästi siltä, että se voisi olla Oscar Wilden keksimä, vaikkei sitä ole.

Toisaalta videon loppupuolella huoneen seinällä vilahtaa krusifiksi, kuin muistutuksena siitä, että vaikka ajautuisi kuinka pitkälle hedonismin maailmaan, katolinen syyllisyydentunne ei katoa koskaan. ”Because in Catholicism you are born a sinner and you are a sinner all of your life”, Madonna selitti katolisen estetiikan käyttöään vuonna 1989 Rolling Stonen haastattelussa. Kenties nimenomaan taustalla korventava syyllisyys ja transgressio on salaisuus 1980-ja 1990-luvun Madonnan esteettiseen tehokkuuteen. Sisäinen taistelu tukahdutettuja seksuaalisia himoja vastaan on niin syvällä katolisessa perinteessä, että jopa pyhä Augustinus rukoili tunnustuskirjassaan jumalalta: ”Tee minusta hyvä, mutta älä ihan vielä!”

Musiikkivideon lopussa Madonna nauraa ilkikurisesti ja poistuu hotellista.

Nightlinen haastattelussa toimittaja sanoo, että kehtasit sitten rikkoa MTV:n sääntöjä ja vielä tehdä myydyillä videokaseteilla hillittömästi rahaa.

“Yeah? So. Lucky me”, Madonna virnuilee. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

La Isla Bonitassa Madonna uneksii mystisestä ”some-Pedrosta” – tai sitten ei.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden kolmannessa osassa paljastetaan sijat 20–11 sekä kerrotaan, mikä on singlejen perusteella Madonnan paras albumi. Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden, grafiikat teki Kimmo K. Koskinen.

#20 Express Yourself (1989)

8,64 | albumilta Like a Prayer

Kiistatta upeaa julistusta – mahtipontinen self help -pop ei tästä parane. Salaisuus lienee siinä, ettei biisi hellitä missään vaiheessa: Madonna saarnaa kuin Sarasvuo alusta loppuun juuri henkeä vetämättä, ja tuotanto pauhaa taustalla kaikki vastaväitteet alleen jyräävänä. Touhussa on ilman muuta ideologisesti nihkeä sivumaku – puhutaan jostakin, joka ei ole lainkaan sama asia kuin itseilmaisu minun sanavarastossani – mutta ihan sama kai se tällaisen monsterin tapauksessa on. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#19 Lucky Star (1983)

8,71 | albumilta Madonna

Tulen tästä aina hyville mielelle! Haluaisin tavallaan, että tämä olisi Kylie Minoguen tulkitsema ja vieläkin ”tyttömäisempi” soundiltaan, vaikka synkemmät viehkoilut, kuten ”shine your heavenly body tonight”, sopivatkin täydellisesti juuri nasaali-Madonnalle. Ehdottomasti hieno ja vakuuttava klassikko, yhtä tunnistettava kuin Ray-Banit. (Hanna Valle)

Video ei ole enää saatavilla

#18 Beautiful Stranger (1999)

8,72 | soundtrackiltä Austin Powers: The Spy Who Shagged Me

Tajusin kai jo Beautiful Strangerin ilmestyessä, miten Ray of Lightin chemicalbrothermaisuuksien jälkeen vuorostaan vedettiin vielä överimmäksi ja alettiin pastissoida ei-vain-Beatlesiä, vaan kulashakereita ja muuta övereintä brittipoppia. Silti pidin tätä silloin aivan ylivoimaisen hyvänä biisinä, koska melodiassa on auringonkukkakuvastosta huolimatta jotain juuri oikealla tavalla uhkaavaa, mikä on aina hyvän psykedelian merkki, oli se sitten alkuperäinen 1960-luku, Chemical Brothers tai vaikka 1980-luvun lopun Soup Dragons. Kaava on sama, eikä se vanhene. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

#17 Human Nature (1994)

8,74 | albumilta Bedtime Stories

Joka kuvitteli, että Madonna olisi täysin nöyrtynyt ja asettunut patriarkaatin asettamiin rajoihin Erotican, Sexin ja muutaman pornahtavan leffan jälkeen, oli väärässä. Human Nature muistuttaa tähden rautaisesta kyvystä ja rohkeudesta kiskoa itsensä rintaliivien olkaimista takaisin (jäte)kukkulan päälle ja sivaltaa kaksinaismoralisteja. Huumoria, r&btä, nahkaa, lateksia, köysitemppuja, piiskaa. Mitä muuta ihminen ylipäätään tarvitsee? (Olli-Pekka Kursi)

Video ei ole enää saatavilla

#16 Borderline (1983)

8,75 | albumilta Madonna

Borderline ilmestyi Madonnan debyytin viidentenä singlenä lähes vuosi albumin julkaisun jälkeen, 15. helmikuuta 1984. Samana päivänä minä täytin kuusi vuotta, mutta se ei ole syy miksi pidän tätä Madonnan parhaana kappaleena. Ei se kappaleen merkitystä toki vähennäkään.

Tätä ennen julkaistut singlet (Everybody, Burning Up, Holiday ja Lucky Star) ovat paitsi heikompia, myös viestivät siitä, ettei levy-yhtiössä osattu heti nähdä Madonnan hienostuneemman ja melodisemman puolen myöhemmin kiistattomaksi osoittautunutta arvoa, vaan häntä puskettiin ensin läpi yksinkertaisemmilla diskojumputuksilla. Paikkansa ja arvonsa niilläkin.

Borderline – ”tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.”

Borderline on pelkkää melodiaa, toinen toistaan hienompaa. Kappaletta leimaa kahtiajakautunut jännite: simppelin poppiksen (säkeistö) ja hienostuneen harmonisen soinnuttelun (bridge, kertosäe, varioiva c-osa) luonteva yhdistäminen. Sävellys yllättää joka kerta laskeutuessaan (aivan, ei noustessaan) bridgeen ja siitä vielä kertosäkeeseen. Kierroksia vähennetään, mutta melodisuuden ja kompleksisuuden lisääntyessä intensiteetti kasvaa. Tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.

Kappale ei ole Madonnan säveltämä, mutta tarinan mukaan hänellä oli oleellinen rooli sen lopullisessa sovituksessa, jonka hän vei läpi väkisin ja osittain säveltäjä Reggie Lucasin toiveiden vastaisesti. Madonna halusi, että tuotanto on vähäeleistä ja instrumentaatio niukkaa, ja sehän tässä ihastuttaakin. Jokainen elementti on oleellinen: kahdeksastoistaosia haitsulla sitkeästi nakuttava ja fillejä välttelevä rumpali, kepeä synamelodia ja selkeyttä tuova pianosoinnuttelu. Kaiken huomion vie ansaitusti ilmiömäinen, vallattomasti pomputteleva bassolinja.

Sanoituksesta ei syvempää tulkittavaa löydy, onpahan vain muutamasta pökkelöriimistä huolimatta hyvin toimiva kiihkeän rakkauden (vai seksin, orgasmin?) kuvaus.

Laulajana Madonna jo löytänyt tässä omat vahvuutensa (joissa hän ei sittemmin ole aina malttanut pysyä): ei hienostunut eikä erityisen sävykäs, mutta voimakas ja selkeä. Vähän nuhainen, siellä täällä sopivasti särkyvä. Just hyvä. (Mikko Meriläinen)

Video ei ole enää saatavilla

#15 La Isla Bonita (1986)

8,75 | albumilta True Blue

Viehättää se, että tässä lattaria lähestytään samalla tavalla huolettomasti kuin vaikka Pet Shop Boys teki, ilman että yritetään replikoida jotain ”etelän kiihkeyttä” ja sitten sähelletään hirveessä kiireessä. Mulle tässä on silti aivan liikaa lomakeskuksen diskotunnelmaa. Ollaan juuri otettu miehen kanssa vähän espanjankurssia työväenopistossa ja mennään Malagaan, tilataan oranssit drinkit, joissa on pinkki sateenvarjo ja ananasrengas ja säilykekirsikka ja mennään ottamaan varovaisia tanssiaskeleita. San Peedroo! Aulan saa ottaa -hyllystä löydän entisen lomalaisen jättämän Harlekiini-kirjan ja haaveilen salaa tulisesta lomaromanssista ”some Peedron” kanssa. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Hung Up (2005)

8,83 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Ray of Lightin jälkeen Music oli tuntunut välityöltä ja American Life tunkkaiselta flopilta. Mutta sillä ei juuri ollut väliä. En vain ollut tajunnut, ettei kyse ollut siitä, ettei minulla olisi ollut riittävän henkilökohtaista suhdetta Madonnaan, vaan siitä, että hän oli jo sulautunut osaksi jokaista ympäröivää asiaa. Miten voi lähestyä tunteella universaalia, joka on läsnä kaikessa? Vuoden 2005 lopussa olin juuri muuttanut Helsinkiin ja Rautatientorilla metrosta ulos astuessa jokaisessa mainoskehyksessä oli Confessions on a Dance Floorin kansikuva. Hung Up soi kaikkialla, siis ihan kaikkialla. Se tuntui oikealta comebackilta. Se tuli lähelle ja ja tuntui heijastavan intensiivistä pinkkiä hohdetta ympärilleen joka paikassa, missä Hung Up soi. Se oli tässä.

Madonna oli vain ottanut jälleen uuden hahmon ja tullut näkyväksi. Värittänyt jotain jo olemassa olevaa tästä maailmasta henkensä siihen siirtäen. Se oli valmiita asioita. Se oli vaaleanpunainen trikoo ja permanentti. Se oli disco ja 1970-luku. Ja 1970-luku rakasti mahtipontisuutta. Se oli vuosikymmen, jona jopa Bee Gees halusi tehdä oman Sgt. Pepperinsä. Samoin Confessions on a Dance Floorin halusi uskoa olevan”diskoaiheinen teemalevy” yöelämästä, jonka narratiivi olisi jotain niin heppoisaa kuin yhden illan matka ja ihmiskohtalot keskiyöstä varhaiseen aamuun.

”Confessions of a Dance Floor kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa.”

Mutta se ei ole sitä. Se on levy ajan kulumisesta ja kuinka hahmotamme sen äänen kautta. Se on kertomus yhdestä soundista, sen hahmoja eivät ole henkilöt vaan preset-asetukset, efektilaitteet, samplet, ja kuinka kuulemme ne eri vuorokaudenaikoina, eri paikoissa. Kuinka kuulemme ajan. Ja kuinka kuulemme sen yöllä. Siksi tanssilattia. Siksi Hung Up, jonka intro kuulostaa heräämiseltä unesta.

Aika kuuluu Sorryn kellona nakuttavassa biitissä, joka on enemmän kuin vain onomatopoeiana päähän iskostuva tiktok-rytmi jonkin yhden tempun popkappaleen kertosäkeessä. Se on koko kappaletta määrittävä nosteen, liikkeen, ehkä MDMA:n takapotkun odotuksen tuntu. Haluamme kuulla junia Future Loversin pitkiin suoraviivaisiin linjoihin yhdistyvässä morodermaisessa sekvenssisäksätyksessä ja autoja I Love New Yorkin krautrockissa. Ehkä siksi, että näiden asioiden on opetettu kuulostavan tältä, tai koska se vain on kiihtyvyyden ääni. Portaaton säätö kuulostaa tältä. Klubeille pitäisi voida ajaa liukuportaita pitkin, koska portaiden kiipeäminen askel kerrallaan tuntuu kanttiaalloilta.

Confessions kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa. Ääni velloo, se lainehtii, lattian reunalta toiselle, ihmisiä toisiinsa liittäen,”musiikkiin sulauttaen”. Miksi kaikki toistelevat sitä? Koska musiikki on niin vahva liuotin. Se imaisee itseensä jopa Abba-samplen, jota ei tunnista edes vanhaksi suosikkikappaleekseen, vaan kuvittelee taitavaksi mukaelmaksi. Madonna jälleen kaikessa.

Confessions on äänen pysyvyys, sen paino. Sen tapa käyttää epäaineellista ja silti raskaana leijuvaa, läpikuultamatonta filtterisoundia on helppo, halpakin: imelän parfyymin lailla ranskalainen house on yltympäriinsä sen liepeille pinttyneenä, ja Get Togetherin pastellisävyissä animoitu musiikkivideo näyttää ja maistuu 2000-luvun alun Coca Cola -mainokselta.

Hung Up on viimein sen parhaiten suodatettu tinktuura. Hetki, jossa kaikki tulee todeksi. Niin todelliseksi, että se voisi olla unta tai vasta jonkin vahvemman hetken kokemisen alku. Sen volyymi kasvaa pahaenteisesti saaden yökerhon tihkumaan narikkaan, piirtäen helpolla taajuudenkorjausefektillä jännitteen, jolle se oudosti rytmitetyissä ja ajoitetuissa säkeistöissään ja huippukohdissaan on rakennettu, simuloiden täydellisesti, miltä klubin lähestyminen tuntuu, miltä äänentoisto kuulostaa ulko-ovelle, kadulle, mustasta laatikostaan ulos valuen. Sen narratiivi ei ole tapahtumissa, vaan siinä, kuinka nuo öiset laatikot vuotavat aikaa illasta toiseen ja samalla kadottavat sen lukemattomilta ihmisiltä sisällään, ehkä jotain heiltä varastaen ja heidät hölmistyneinä aamuun jättäen.

Popkappaleet mittaavat aikaa, koska niiden oletetaan kertovan kohtaloita tiivistetysti, tuttuun rytmiin asetettuina. Hung Up on formaatissa tyyliharjoitelma, joka vain hieman leikittelee ikuisuudella.

“Time goes by, so slowly.” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Power of Good-Bye (1998)

8,88 | albumilta Ray of Light

Muistan lukeneeni Ray of Lightista jonkun aikalaisarvion, joka oli kehuva, mutta jossa vähän kritisoitiin tätä biisiä turhan sovinnaiseksi balladiksi. Olin eri mieltä: minusta tämä oli levyn paras single, vaikka tuntui ”väärältä” ja ehkä jopa vähän”nololta” olla sitä mieltä. En näköjään ole muuttanut mielipidettäni: tämä on edelleen levyn paras single. Tosi vahva sävellys ja ihon alle menevä dramaattinen tulkinta, yksi Madonnan parhaita laulusuorituksia. Orbitin jututkin toimivat tässä hyvänä mausteena saamatta ylivaltaa. Soundi on ajattomampi kuin Frozenilla, sävellys aavistuksen vahvempi (nämähän ovat suunnilleen samaa viitekehystä). Hitto, tämä saattaa jopa olla Madonnan paras single kaikilta 1980-luvun jälkeisiltä vuosikymmeniltä, yksi parhaista ainakin. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Deeper and Deeper (1992)

8,88 | albumilta Erotica

Ensimmäinen humala, bileet vähän tuntemattomaksi jääneen rinnakkaisluokkalaisen kotona. Koko luokkataso paikalla, nekin tytöt, joita olen vasta hiljalleen havahtunut katsomaan. Mieletön määrä toiveita, jotka ovat samalla syliinpuserrettavan viattomia. Omenaviini, Marlin helmeilevä. Koko pullo. Makeanhapan kalvo, niin omassa suussani kuin siinä kielessä, joka suuhuni yhtäkkiä tulee. Kaadumme eteisessä kenkä- ja takkipinoon, hukun hänen punaisiin hiuksiinsa.

Puhun siitä, kuinka humala saa kaiken tuntumaan siltä kuin olisin elokuvassa. Hänkin puhuu jotain; on kuulemma katsonut minua jo pitkään, vaikka minä en ole huomannut häntä. Nyt hän haluaa omistaa, tekee fritsun, en vastusta, haluankin olla omistettu. Tyttöystävä, vihdoinkin, minullakin.

”Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.”

Kaverit virnuilevat, joku könyää päällemme. Käytävän päästä kuuluu naurua. J on kuulemma sammunut vessaan. Ovi murretaan auki, nauramme J:lle. Hänen silmänsä ovat puoliksi kiinni ja suupieli oksennuksessa. Jätämme J:n toipumaan ja menemme olohuoneeseen. Valot ovat poissa, kaikkialla suudellaan. Sohvalla on tilaa, meille. Kaikki kieppuu, musiikkikin. Sanat pyörivät päässä, yhdistyvät tuntemuksiin. Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.

Kotimatkalla bussissa hän antaa puhelinnumeronsa. Tiedän soittavani. Olemme yhdessä kolme ja puoli kuukautta. Niihin tuntuu mahtuvan koko nuoruuteni, kaikki sen tunteet. Ajattelen häntä edelleen joskus, taisin rakastaa vaikka en tiennyt mitä tuolla tunteella olisi voinut tehdä. Ehkä ymmärsin sen sisällön vasta sitten kun olimme eronneet. Deeper, deeper, hän on tässä nytkin. Hänen nuori kehonsa, varmempi kuin minun mieleni. Tukka kuin auringonlasku, kaulassa pieni sydänkoru, vaniljahajuvesi, huulirasvan ja jonkun itselleni vieraan makuinen suu. Kaikki se mitä hänestä opin. Sweeter, sweeter.

Mitä tapahtui? Vastahan me olimme tuossa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Drowned World / Substitute for Love (1998)

8,91 | albumilta Ray of Light

Täydellinen avaus täydelliselle levylle. Rakastan sitä, että levyn ekaksi biisiksi laitetaan jotain tällaista ei-sinkkukamaa, teemoittavaa tai taustoittavaa. Lukuohjeet pitää antaa rauhassa eikä hätäisesti jonkun sinkun muodossa, ja tässä se on osattu. Vähän niin kuin vittu jossain Raamatussakin on osattu aloittaa tarina ja koukuttaa kuulija heti, mutta niin että se laitetaan janoamaan lisää, eikä niin että se kokisi jo saaneensa kaiken tarvittavan. Avausbiisin pitää herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta ei saa olla liian kryptinen koska sitten kukaan ei halau kuulla sitä loppustooria. This is my religion -loppulaini kruunaa kaiken upeuden. Perfect. (Anna Brotkin)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Madonnan albumit paremmuusjärjestyksessä singlejen perusteella!

Aina Madonna-countdownien saavuttaessa ”puolivälin krouvin”, Madonna sonnustautuu stetsoniin.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella. Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden.

Juttukokonaisuuden toisessa osassa käydään läpi sijat 40–21. Kappaleet voi kuunnella oheisesta Spotify-listasta.

#40 Crazy for You (1985)

7,72 | soundtrackiltä Vision Quest

IHANA! CHEESY! Viaton, vilpitön, uskon tästä jokaisen sanan! Madonna on niin vakuuttava ja mahtava, että järki lähtee! Hikiset tahmatassut, ujous tanssilattialla, liikaa alkoholia ja sokeria, hermostusta, jännitystä, haparoivaa pussailua, täydellinen! Slovarien aatelia! (Mikko Rasila)

#39 Burning Up (1983)

7,79 | albumilta Madonna

Ei hirveän tuttu biisi, mutta äärimmäisen viehättävä tuttavuus! Jotenkin epämadonnamainen biisi, tulee mieleen enemmänkin Blondie tai kotimaamme Mona Carita. Mahtavan tehoton ja demomainen soundi. Tällaista soundia kuka tahansa pystyy tuottamaan nykyään Garagebandilla ja Gigantista ostetulla midikiipparilla. Soundin päällä Madonnan laulu on kuitenkin tehokas ja vakuuttava, kuin lupaus jostain suuresta tulevasta. (Aki Ala-Kokko)

#38 This Used to Be My Playground (1992)

7,80 | vain single

Säkeistön (vai onko se sitten kertosäe, jolla kappale alkaa) melodia ja sointuharmoniat: täyttä kultaa. Kappaleen toinen melodinen osa on vaikeampi. Lähtö siihen on upea, mutta harmillisen hahmottamaksi haahuiluksi se loppua kohden hiipuu. Hieno kappale, jossa olisi ollut potentiaalia vielä suuremmaksikin, jos se olisi maltettu säveltää ”loppuun asti”. Silloin ei tarvisi aina odottaa, että ”tulispa taas se this used to be my -kohta”. Muuten: Jos tästä pyyhkisi ”slovariuden” pois sovittamalla taustalle maltillisen Karibia-sykkeen, tästä voisi saada hyvän Sade-biisin. (Antti Lähde)

#37 Oh Father (1989)

7,80 | albumilta Like a Prayer

Lapsena sain Like a Prayerin joululahjaksi (valemuistovaara!) ja kun omassa huoneessa kelaili kassua, niin kyllähän tämä sieltä B-puolelta herätti huomion, vaikka ei ollutkaan kuin Like a Prayer tai Express Yourself. Olipa ilahduttavaa kuulla tämä biisi luultavasti ekaa kertaa 2000-luvulla. Vähän kuin menisi Helmisimpukkaan ja siellä olisikin se kiva lapsuudenkaveri, jota ei enää edes muistanut. (Matti Markkola)

#36 True Blue (1986)

7,82 | albumilta True Blue

True Blue on itsessään niin heppoinen ja hattarainen, että ilman tuota oikeasti tosi hyvää c-osaa koko biisi vaan karkaisi heliumpallon tapaan taivaan tuuliin. Mutta sitten heti, jos sen kylkeen kääräisee melkein mitä vaan (muita biisejä, hyvän tilanteen, videon, Madonnan esittämään tämän Twin Peaksin kolmoskauden Bang Bang Barissa – miksi tätä ei koskaan tapahtunut?!?) niin yhtäkkiä kaikki on just niin kuin pitääkin ja aivan täydellistä. (Maija Ihanainen)

#35 Who’s That Girl (1987)

7,90 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Rumpusoundin, syntetisaattoripulinan ja yleisen pinacoladan pitäisi kaiken järjen mukaan ärsyttää. Mutta kattia kanssa, tämähän on hirvittävän hurmaava ja juuri itsensä kokoinen; kuin La Isla Bonitan koeversio, johon on sattumalta tarttunut sellaista viattomuutta, jonka pidemmälle viety työstäminen olisi armotta nylkenyt pois. Etenkin tuo ”Quién es esa niña?” Kamalaa – ja samalla mykistävän ihanaa! Kyllä, kokonaisuudessa on hankalaa takapainoisuutta, ja kyllä, sävelkulun ja sovituksen suhde jää puolitekoiseksi. Mutta samalla tässä on jotakin, mitä ei missään nimessä saisi muuttaa. Tämä on hyvä juuri näin. (Hannu Linkola)

#34 Get Together (2005)

7,96 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Rakastin tätä syvästi silloin, kun tää tuli! Halusin hajota atomeiksi neonvalojen alle tanssilattialla. Haluaisin itse asiassa nytkin kun kuulen tän. IHAN KILLERITANSSIBIISI!! Tuo nostatus ja sitten POW whip ya hair back and forth aaaaahhhh!!! Piti muuttaa numeroa puolikas ylöspäin. Baby we can do it we can do it alright! (Fanni Mäki)

#33 Bedtime Story (1994)

”Bedtime Story tuntuu operoivan jossain määrin länsimaisen biisitajun ulkopuolella, enemmän mantrojen alueella.”

8,11 | albumilta Bedtime Stories

Negatiiviset ensin pois tieltä: kyllähän tämä olisi kuulostanut tippasen geneerisemmältä pari vuotta myöhemmin kun electronica breikkasi. Ja varmaan pitäisi vähän myötähäpeillä siitä, että tästä edelleen nauttii. Mutta en rupea.

Koska vuonna 1994 tää oli kuin Radiomafian iltaohjelmien musiikki olisi tunkeutunut aamu- ja päiväohjelmiin, tekijänä kun oli itse Madonna. (En tiedä soitettiinko tätä päivällä ollenkaan, vaikutelma olisi ehkä sittenkin, että Leena Lehtinen lähinnä soitti illalla.) Björkiä olin kuullut, mutta tämä oli silti jotain muuta: jokseenkin vieraantunut, lievän narkoottinen ja vähäsen pelottavakin.

Ärsyttää se Pitchforkissa jälkikäteen Bedtime Storiesin arvostellut dille, joka piti tätä jonain Violently Happyn heikompana versiona. Ensinnäkin: olin tuolloin jo kuullut Björkiä sen verran, että vaikka pidinkin pirusti, niin hän vaikutti joka biisissä olevan niin syvästi päänsä sisäisissä maailmoissa, ettei Bedtime Story (tai Sweet Intuition) häneltä kuultuna olisi ollut mitään epätavallista. Madonnalta oli.

Tämä on tavallaan kuin Justify My Love vuodelle 1994, hetki jolloin alitajunta ottaa hallinnan ja ollaan lähellä kontrollin menetystä. Erona se, että Justifyssa Madonna säilyttää kontrollin hallitsevalla äänellään. Mutta Björk kirjoitti tämän kritiikkinä Madonnan ylikontrolloitua imagoa vastaan, ja Madonnalle täysi arvostus siitä, että hän lähtee leikkiin mukaan ja luo illuusion täydestä kontrollin puutteesta noine parahduksineen ja vokaalinykimisineen (tuo ensimmäinen ”Let’s… let’s… let’s get unconscious”).

Biisi itsessään: todella hyviä soundeja (handclapit kuulostavat eniten aikansa jutuilta) ja pidän hyvin paljon videon (ja ilmeisesti sanoituksenkin) piirtämästä yhteydestä klubien tajunnanmenetyksen ja sufismin pyörivien dervissien välillä. Justifysta periytyvä antibiisimäisyys ei ole niin vahvaa, mutta hienoa toki sekin, että tässä tunnutaan operoivan jossain määrin länsimaisen biisitajun ulkopuolella, enemmän mantrojen alueella.

Video on aika ihana taidehistoriaromppu, ja varmasti vähän menettänyt vaikutustaan kun tietää mistä visuaaliset lainat ovat. Mutta koneeseen kytketty alitajunta on mahtava idea, ehkäpä arkipäivää, jos ihmisten univaikeudet lisääntyvät entisestään.

Tekotaiteellisuus Maximus, ja tavallaan siksi rakastan. Edelleen käsittämätöntä, että tämä oli mainstreamsingle vuonna 1995 ja että video on edelleenkin kaikkien aikojen neljänneksi kallein. Madonnan oma suuruudenhullu ZTT-projekti. (Gaius Turunen)

#32 Music (2000)

8,12 | albumilta Music

Tykkäsin tästä Musicin muovi-americana-estetiikasta erityisesti Ray of Lightin (joka on siis suosikkialbumejani) ”diippeilyn” jälkeen, koska se jotenkin todisti Madonnan olevan ”aito” omalla megalomaanisella tavallaan. Todella outo biisi ja absurdi, mutta soundi hyvän huumeinen ja menee eteenpäin kuin juna. ”Boogie woogie, do you like my acid rock?” -robottiäänen laulama koukku on tähtihetkiä. (Jaakko Uoti)

#31 Bad Girl (1992)

8,26 | albumilta Erotica

Kenties suosikkibiisini levyltä, joka on jäänyt Madonnan valtakaudelta kaikista vieraimmaksi. Unfinished Sympathy on selvästi noteerattu studion valvomossa, ja sieltä suunnasta on napattu myös ylipitkä mitta, joka vaivaa jokaista Erotican kappaletta. Noin muutenkin Sex-kirjan aiheuttaman kohun aikoihin ”bad girl / drunk by six / kissing somebody else’s lips” kuulostaa liikuttavan viattomalta, ”quaint” kuten britit sanoisivat. (Samuli Knuuti)

#30 What It Feels Like for a Girl (2000)

8,36 | albumilta Music

Tämä on aina ollut mun suosikkeja Musicilta. Ihana, vähän utuinen ja unenomainen tunnelma. Charlotte Gainsbourgin alkupuhe ihana sekin. Säkeistössä Madonna kuulostaa jopa Aimee Mannilta, jota kuuntelin noihin samoihin aikoihin ihan hulluna. Olisi kiva nähdä joku tilasto montako kertaa oon teininä kuunnellu tän levyn läpi. Satoja. Millenniumsoundi on tunnistettava ja itelle vie sellaseen aikaan, kun oli jo ”henkisesti” mielestään aikuinen, mutta kuitenkin vielä vanhempien huomassa vailla huolia, kuudennella luokalla. (Anna Brotkin)

#29 Sorry (2005)

8,42 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Rakastan tätä kappaletta! En olisi pahoillani, vaikka kuulisin tämän elämäni jokaisena tulevana bileiltana tanssilattialla. Pet Shop Boysin ruikuttavat lisälyriikat ”I’m sorry, so sorry, please forgive me” tuovat remix-versioon mukavan dialogin ja tavallaan tiettyä syvyyttä. Että niiden jälkeen ei ole enää varma, onko tämä kappaleessa parjattu anteeksipyyntö oikeasti täysin epäaito vai ei. Tässä albumiversiossa en osaa kyseenalaistaa Madonnan sanaa lainkaan. (Ilari Kaarela)

#28 Like a Virgin (1984)

8,45 | albumilta Like a Virgin

Feministileijona popsii puluja pahimpaan nälkäänsä, vaan ei popin kuningattaria.

Madonnan ensimmäinen listaykkönen muistetaan ennen kaikkea Venetsiassa kuvatusta musiikkivideostaan ja videolla käyskennelleestä leijonasta. Nuorgam sai yksinoikeudella Skype-haastattelun musiikkivideolla esiintyneen, eläkepäiviään viettävän leijonan kanssa.

Kun kuulit Like a Virginin ensi kertaa, mitä ajattelit kappaleesta?

Kappale kosketti minua henkilökohtaisesti, etenkin ”I made it through the wilderness” -kohta. Lekottelin kaikessa rauhassa savannilla ja suunnittelin yöllistä saalistusreissua, kun kuvaustiimi lähestyi ja kysyi, haluaisinko tähdittää Madonnan musiikkivideota. Elämä voi todella muuttua keskellä kirkasta päivää. Tunsin oloni aivan uudeksi, ”shiny and new”, niin kuin kappaleessa lauletaan.

Millaista oli työskennellä popin kuningattaren kanssa?

Voi pojat, se oli jännittävää. Ensinnäkään en ollut koskaan käynyt yhdessäkään kaupungissa. Venetsia oli romanttinen ja täynnä historiaa. Näin taideaarteita, pääsin palatseihin ja gondoliajelulle. Myös Madonna oli melkoinen ilmestys, keimaili hääpuvussaan ja pitsiasuissaan. Jokainen päivä hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisi muotinäytöksessä. Olin oikeastaan jatkuvan Stendahlin syndrooman vallassa.

Wau, kuulostaa mahtavalta. Eikö kuvauksiin liittynyt mitään hankaluuksia?

Kärsivällisyys oli toisinaan koetuksella. Esimerkiksi otos, jossa heilutan kieltäni musiikin tahdissa, piti kuvata kaksikymmentä kertaa ennen kun Madonna oli tyytyväinen lopputulokseen. Madonna on kuitenkin horoskooppimerkiltään leijona, ja itse leijonana ymmärrän hyvin hänen tarvettaan pitää asiat kontrollissa. Meillä leijonilla on tarkka visio siitä, miltä lopputuloksen pitää näyttää. Vain paras kelpaa.

Mitä mieltä olet Like a Virgin -kappaleesta näin 34 vuoden jälkeen?

Olen suorittanut sukupuolentutkimuksen opintoja, jotta pysyisin paremmin kärryillä ”maailman menosta”. Feministisestä ja kulttuuriteoreettisesta näkökulmasta Like a Virgin on mielenkiintoinen, ei lainkaan yksiselitteinen kappale. Jouduin asiasta itseasiassa kovaan väittelyyn fellow feminist -leijonan kanssa. Hän väitti, että Like a Virgin ihannoi ja vahvistaa neitsyyden konseptia. Heteroilla kun on kummallinen pakkomielle juuri naisoletettujen neitsyyteen. Neitsyyttä pidetään katolilaisessa kulttuurissa arvokkaana”puhtautena”, jota kerran menetettyään ei koskaan saa takaisin. Erittäin ongelmallista ja cis-heteronormatiivista!

Kaverini oli oikeassa, nimenomaan tämä pakkomielle ja yleinen seksikielteisyys on syynä teiniraskauksiin, onnettomiin avioliittoihin ja slut-sheimaukseen. Slut-sheimaus puolestaan aiheuttaa sen, että naiset tuntevat seksuaalisesta aktiivisuudestaan niin suurta syyllisyyttä, etteivät he pysty nauttimaan seksistä. On surullista huomata, että kokonainen kulttuuri on tällaisen toksisen ajattelun lävistämä.

Minusta Madonna tiedosti ongelman ja taisteli provokaatioillaan rohkeasti tekopyhyyttä vastaan. Toki Madonna kunnostautui seksipositiivisuuden puolestapuhujana vasta myöhemmin, mutta taipumukset olivat nähtävissä jo uran alkuaikoina.

Like a Virginillä Madonnan ääni on ironisen kimeä. Miltä tuntuu ”olla kuin neitsyt”? Kyse on oksymoronista, joka ei tarkoita mitään. Jo kappaleen nimi näyttää, että neitsyys ei ole mitenkään”luonnollinen” asia, vaan sosiaalinen konstruktio, joka on purettava.

Tuntuu, että Madonna laulaa sanoja, joita kaksinaismoralistinen uskovainen heteromies haluaisi kuulla. Hän leikkii kulttuurisilla arkkityypeillä ja osoittaa niiden sopimuksenvaraisuudenn. Ihan kuin kaikki aiemmat seksikokemukset voisivat menettää merkityksensä ja nainen olla taas tyhjä taulu, uutta miestä varten tehty ja ”neitsyitä” tässä oikeastaan ollaan. Teeskennellään niin, mennään naimisiiin ja laitetaan häämekko päälle. Valkoinen hääpuku,”koskemattomuuden” symboli, johon sitten tulee ”neitsyyden menetyksen” seurauksena veritahra…

Miehen kokemuksilla ei ole tietenkään mitään väliä, mutta naisen neitsyys, siinä vasta kutkuttava idea. Tavallaan camp-mielessä hupaisaa ja tehokasta myyttien hyödyntämistä, mutta voi herrajumala en kyllä ymmärrä ihmisiä… Onneksi olen leijona!

Tietenkin 1980-luvulla Like a Virginiä pidettiin vain”romanttisena” ja seksikkäänä biisinä, eikä kappale kai omana aikanaan onnistunut dekonstruoimaan neitsyyden konseptia… Vaan mistä minä lopulta tiedän, kuinka vakavasti se yrittikään? Ehkä Madonnakin ajatteli tuolloin, että kyseessä oli vain iloinen ja sopivan huomiota herättävä rakkauslaulu, hän oli kuitenkin nuori ja nouseva artisti. Todellinen win-win-tilanne. Hyvä minun on 30 vuoden jälkeen paatuneena feministi-leijonana analysoida. Muistaakohan Madonna enää edes minua? Joka tapauksessa, 1980-luku oli viatonta, leppoisaa aikaa, mutta tuo viattomuus oli vain näennäistä ja cis-normatiivinen patriarkaat-

No niin, eiköhän tämä luennointi jo riitä.

Anteeksi. Nämä feminismihommat saavat minulta aina kupin menemään nurin.

Ei se mitään. Kysyisin vielä lopuksi, että jos pääsisit uudestaan Venetsiaan, menisitkö?

En missään nimessä! Ruoka oli niin suuri pettymys. Olin kuullut ylistäviä sanoja”italialaisesta keittiöstä”, mutta viides päivä grappaa ja spaghettia tomaattikastikkeella alkoi lähinnä kiukuttaa. Ruokavaliooni kuuluu kotopuolessa antilooppeja, gaselleja ja seeproja, joten kärsin kai jonkinlaisesta puutostilasta. Pahimpaan nälkään napostelin palatsin pihalla köpötteleviä puluja, mutta ne eivät paljoa lämmittäneet. Jossain vaiheessa kieltämättä jopa itse Madonnan syöminen kävi mielessä. En kuitenkaan ikipäivänä olisi voinut tehdä niin popin kuningattarelle! Olen hellä, ystävällinen leijona. (Iida Sofia Hirvonen)

#27 Rain (1992)

8,47 | albumilta Erotica

Muistan, että tätä arvostettiin musiikkimedioissa, toisin kuin Erotica-albumia muuten. (Varmaan siksi, ettei Nainen tässä härskisti pornoillut vaan pysyi mm. ruodussa ja muutenkin tyylikkäänä.) Hyvä snare-soundi pitää kasassa biisin, jonka instrumentaalipuoli on ehkä vähän turhankin vellova. (Sellainen maltillinen, 8- tai 16-osia nypyttävä synabasso olisi voinut tehdä biisille hyvää – varmaan sellaisella höystetyn remixin joku on tehnytkin…) Vähän tylsä, mutta kumminkin hyvä biisi, jossa on korvamatoisa kertosäe, parikin modulaatiota ja ajassa 2:39 nouseva synapörinä, joka on yksi ällistyttävimpiä WTF-hetkiä Madonna singlejen historiassa – ja hyvällä tavalla! (Antti Lähde)

#26 Erotica (1992)

8,51 | albumilta Erotica

Mä en pääse yli enkä ympäri Erotican ja albumin merkityksestä henkilökohtaiseen elämääni viattomassa teini-iässä. Palaan tähän kerta toisensa jälkeen ja jotenkin tämä soundi oli selkeesti aikaansa edellä. Mun mielestä kuulostaa freesiltä edelleen. Madonna on myöhemmin kommentoinut että jengi ”ei tajunnut Eroticaa ja Sexiä”, ja näinhän se varmasti on. Tää on merkittävä kimpale popkulttuuria ja seksin ja seksuaalisuuden kinttupolun perkaamista, että oi dai. Kumarrus kuningattarelle! (Olli-Pekka Kursi)

#25 Take a Bow (1994)

8,55 | albumilta Bedtime Stories

Olin tähän niin pakkomielteisen rakastunut 1990-luvulla, että jo olin etukäteen melko varma että antaisin kympin. Ja onhan se edelleenkin aah. Madonna laulaa upeasti, kertosäe on edelleen miljardin karaatin kultaa, Babyface on mies paikallaan ja sovitus on aasiasävyineen aivan jumalainen. Maddun parhaiden slovareiden (joita on paljon, as we all know) aatelia! (Teemu Fiilin)

#24 Secret (1994)

8,56 | albumilta Bedtime Stories

Vaikea uskoa, että tämä on tullut ennen D’Angelon Brown Sugaria. Videon estetiikka ja biitin soundimaailma luovat yhdessä hyvin voimakkaat neo soul -viitekehykset. En tajunnut tällaista musaa sen ilmestymisaikaan ollenkaan, mutta nyt kun kuuntelee, niin tämä on soundeiltaan, yksityiskohdiltaan ja zeitgeistin aallonharjallaratsastamisominaisuuksiltaan täydellinen kappale. (Juuso Janhunen)

#23 Nothing Really Matters (1998)

8,60 | albumilta Ray of Light

”Nothing takes the past away like the future”. Sanoitus kuulostaa Yogi-teepussien etiketeistä kootuilta, mikä ei kuitenkaan haittaa, koska Ray of Lightin hienous ei tule niinkään siitä, että olisi jotain kumouksellisen ”syvällistä” sanottavaa, vaan yleisen introspektiivisestä ja mystillisestä fiiliksestä. Levyllä tehdyt soundilliset ratkaisut ovat tuon tunnelman saavuttamamiseksi juuri niitä mitä pitääkin. Olen yllättynyt, miten paljon tykkään nyt, bittersweet ja rauhoittavan pimeä fiilis ilman turhaa kikkailua. Tulee myös Björk mieleen. (Iida Sofia Hirvonen)

#22 Holiday (1983)

8,61 | albumilta Madonna

Rakastan! Rakastan tuota bassolinjaa, rakastan hölmöä, naiivia laulua, rakastan helisevää funk-kitaraa. Holiday, Never Gonna Give You Up, Move Your Feet, Inspector Norse – täydellisten pophittien kaanonia, joista kaikissa on jotain sellaista pöhköä euforiaa, mikä iskee syvälle mielihyväkeskukseen. Toki tämä on vähän hitaampi kuin tarvitsisi, mutta toisaalta tahti antaa tilaa nautiskella tuota niin vallan makoisaa bassokuviota. Olisipa margarita, rantatuoli, uima-allas ja liian isot aurinkolasit! (Niko Vartiainen)

#21 Material Girl (1984)

8,62 | albumilta Like a Virgin

Tätä voisi esittää jossain musiikintunnilla esimerkkinä poplaulusta. Sävellys on sinänsä lapsekas roiskaisu, mutta esimerkiksi kertsiin piilotettu nouseva sointukulku ja kuinka se aukeaa koko ajan enemmän, on ihan kultaa. Ja sitten tietenkin teksti, joka on samaa höpöä, mutta täynnä ironisia ja älyllistettäviä silmäniskuja sellaisia etsiville. (Oskari Onninen)

Nuorgamin Suuri Madonna Countdown voi alkaa.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden ensimmäisessä osassa käydään läpi arviointiprojektissa sijoille 81–41 päätyneet kappaleet Facebook-ryhmästä napatuilla (ja sen kummemmin stilisoimattomilla) kommenteilla ja paljastetaan äänestäjien suosikkikannet Madonnan mittavasta albumituotannosta.

Toisessa osassa julkistetaan kaksikymmentä seuraavaa kappaletta ja kolmannessa sijat 20–11, hieman pidemmin kappalekohtaisin tekstein. Top 10:een sijoittuneista kappaleista ryhmän kirjoitusintoisimmat jäsenet valitsivat itselleen mieluisan ja kirjoittivat siitä pidemmän esseen.

Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden, grafiikat teki Kimmo K. Koskinen. Kappaleet voi kuunnella (Gambleria lukuun ottamatta) oheisesta Spotify-listasta.

Muista Madonna-yö!

Countdownin Top 40 paljastetaan suorassa lähetyksessä Radio Helsingissä tänään perjantaina 11.5. kello 21-02. Ohjelmassa keskustellaan Ray of Lightin merkityksestä, Madonnan suhteesta feminismiin ja vallankäyttöön sekä Madonnasta tyyli-ikonina. Top 40 julkaistaan saitilla osissa siten, että illalla voi lukea tekstit sijoista 40-11 ja aamulla pitkät esseet top tenin kappaleista.

Nauttikaa!

#81 Hey You (2007)

5,08 | vain single

Olen aika heikkoina kaikkiin naiiveihinkin maailmanparannuslauluihin, enkä siis osaa tätäkään vihata. Pohjimmaltaan aivan sympaattinen ja hyväsydäminen laulu! Mutta valitettavasti ihan kamalan epänostattava ja ankea ja vaivaannuttava sävellys. (Mikko Meriläinen)

#80 Revolver (2009)

5,09 | kokoelmalta Celebration

Tätä ei auta yhtään se, että kuuntelin tänään sattuneesta syystä putkeen tuon ajan Rihannan sinkuloita, joista Rude Boy ja Man Down hoitavat Rude Person -jutun helevetin paljon elinvoimaisemmin ja jopa koskettavasti. Joskus on ”uusi biisi kokoelmalevyllä” -kikkakin toiminut, muutenkin kuin bisneslogiikalla, mutta usein käynee niin kuin tässä, että artisti ei albumien välissä lekotellessaan jaksa oikein yrittää. (Gaius Turunen)

#79 Hanky Panky (1990)

5,10 | soundtrackiltä I’m Breathless

Tulee mieleen risteilyjen iltashow’t ja niistä tulee taas mieleen kun skidinä luin jostain Avusta, että Jorma Kääriäinen oli joskus esiintynyt sellaisilla puoli vuotta (?) ja ensimmäisen kuukauden jälkeen harkinnut ranteiden auki viiltämistä kylpyammeessa joka ilta. Taustalaulut saivat nauramaan epäuskoisesti, siitä puoli pistettä. (Maija Ihanainen)

#78 Give Me All Your Luvin’ (2012)

5,30 | albumilta MDNA

Oho, tästähän on mennyt jo kuusi vuotta ja sehän kuuluu mm. tuotannossa (jotenkin kuulostaa muutenkin ihmeen 2000-lukulaiselta huutosakkeineen, olikohan tämä jo ilmestyessään vähän ”vanha”?). Silloin joskus tuntui aika heppoiselta ja jopa vähän kiusalliselta, mutta onhan tässa aivan mainio säkeistö ja juuri sellaiset Nicki Minajin konetuliaseriimit, joista tykkään tosi paljon. (Teemu Fiilin)

#77 Bitch I’m Madonna (2015)

5,39 | albumilta Rebel Heart

Biisin alussa on tällaista Madonna goes PC Music -vibaa, joka kuulostaa ihan lupaavalta, kunnes 38 sekunnin kohdalla toteutuvat yhtäaikaisesti kaikki epätoivoisimmat ideat 2010-luvun popmusiikissa ”Diplo-torvineen” ja biitti-droppeineen. Sitten 74 sekunnista eteenpäin on taas hetken aikaa ihan kivaa, kunnes droppi tulee ja romahduttaa mm. elämänhalun. Ei auta edes Nicki Minaj. Tämmöinen sekamelska, josta erittäin katkonainen start-stop-start-rakenne tekee hyvin vaikeasti nautittavan. Harmi, koska ”säkeistössä” / ”väliosassa” (mikä ikinä se onkaan) on hyvää ideaa. (Antti Lähde)

#76 Turn Up the Radio (2012)

5,62 | albumilta MDNA

Ennalta tuntematon kappale, jonka säkeistöt herättävät oitis kiinnostuksen. Sävelestä löytyy orastava koukku, joka tuntuu lupailevan että kohta räjähtää. Sen jälkeen kaikki jää kuitenkin paikalleen. Kertosäe junnaa pahimman kerran, ja vaikka toisen säkeistön alle sorvattu rytmipohja on kolhoudessaan kiehtova, on kaikki lataus kadonnut siihen tultaessa. Jos kehuin aiemmin Celebrationia kiehtovasta apeudesta, joka syntyy sanoman ja esitystavan välisestä ristiriidasta, tuntuu tässä laulussa vastaava ristiriita kääntyvän itseään vastaan. Sanat vaativat jotakin, mutta esitys jää haluttomaksi hokemiseksi. Tekee mieli huutaa, että älä nyt helvetti ainoastaan puhu siitä radion käynnistämisestä, vaan iske namikat kaakkoon ja anna mennä – TEE JOTAIN! (Hannu Linkola)

#75 American Life (2003)

5,66 | albumilta American Life

Hajosin tyystin jotain viikko sitten, kun Youtube jäi soittamaan Madonnaa ja tämä tuli jatkumossa. Kuinka Madonna saattoi ajatella vuonna 2003, että tämä olisi Frozenin ja Musicin veroinen keulasingle? Todella hämmentynyt ja hämmentävä kappale, jossa sekoitetaan näennäissyvällistä itsetutkiskelua täysin päälleliimattuun yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Säkeistöt ovat musiikillisesti ookoo mutta eivät mitenkään muistettavat, ja sitten kertosäkeessä biitti vedetään pois, mikä on absoluuttinen ei-ei, jos haluaa hittiä kirjoittaa. Ja kaiken tämän päälle tulee tuo puheosuus, jossa on ihan kaikki väärin. Mikä tässä kappaleessa on satiiria, mikä on avoimuutta? Mitä meidän pitäisi tästä kaikesta ajatella? (Samuli Knuuti)

#74 Another Suitcase in Another Hall (1996)

6,03 | soundtrackiltä Evita

Tämä on ehkä mun lempibiisejä Evitasta, koska vähän outo ja ei aukea heti ekalla sekunnilla. Mutta vihaan, että Antonio Banderas on laitettu laulamaan kliseisellä espanja-korostuksella englantia. Hän osaa englantia ihan hyvin, toi sai aikaan irvistyksen. (Anna Brotkin)

#73 One More Chance (1995)

6,07 | kokoelmalta Something to Remember

Vähän sellanen demo/outtakes-oloinen raita, ei tämä kuitenkaan tavoita intiimiä fiilistä, vaikka kuinka olisi pelkistetty tuotanto. Madonna ei saanut puhallettua tähän henkeä. Akkaririffi kuulosti vähän [Extremen] More Than Wordsilta, mistä syystä mietin Nuno Bettencourtia liehulettinsä kanssa vispaamassa baarituolilla Madonnan vieressä. Ei nostanut pisteitä se mielikuva. Periaatteessa ihan viehättävä pikku biisi kuitenkin. (Jussi Mäntysaari)

#72 You Must Love Me (1996)

6,09 | soundtrackiltä Evita

Todella mitäänsanomaton sävellys. Mutta hieno, kuumeinen tulkinta ja tunnelma, jota tukee myös biisin lyhyys, alle kolme minuuttia. Kappale jää tavallaan kesken, kuolee käsiin. Biisin nimi on kaunis. (Aki Ala-Kokko)

#71 Fever (1992)

6,13 | albumilta Erotica

Oon aina vihannut Feveriä, tulee mieleen joku ”pikkutuhma” sukkanauhashow Peacock-teatterissa. Yhyi! Kuuntelin just pari viikkoa sitten Erotican ja vaistomaisesti skippasin tämän. Madonnan versio ei ole silti pahimmasta päästä ja tämän coverointi olis voinut johtaa kammottavampiin lopputuloksiin, housebiitti ja laulu on ihan hyvällä tavalla irrallaan toisistaan. (Iida Sofia Hirvonen)

#70 Die Another Day (2002)

6,31 | soundtrackiltä Die Another Day / albumilta American Life

Aikanaan teki ison vaikutuksen se, että Madonna halusi näyttää itsensä ennemmin ”rumana” ”hiessä” ja ”veressä” kuin jossain iltapuvussa lurittelemassa tunnelmallisesti. Nykynäkökulmasta tuntuu myös epätodennäköiseltä, että hänen äänensä olis muka ikinä riittänyt sellaiseen. En ikinä jaksaisi kuunnella tätä biisiä ilman, että katsoisin videota samalla. Silti toivon, että sanoituksien puolesta Madonna liikkuisi nykyään enemmän tämmöisessä laidassa, vähemmän bailaamista ja enemmän ”Sigmund Freud analyse thisiä”! (Maija Ihanainen)

#69 Celebration (2009)

6,34 | kokoelmalta Celebration

Kuulostaa siltä kuin yrittäisi Lauantaidiskossa tunkea päätanssilattian läpi viinilasi kädessä, koska jostain syystä on poistunut Semifinalin keski-ikä-indien turvasta, ja ihmettelee, että miksi hitossa edes olen tässä diskossa ja tajuaa olevansa aivan liian humalassa, kaikki kaverit ovat kadonneet röökille tai jääneet alakerrokseen murjottamaan. Pian joku innokas joraaja keskeyttää ihmettelysi heilauttaessaan sekä oman kaljansa että sinun punaviinisi pitkin paitaasi. Tämän jälkeen hän viimeistelee tunnelman huitaisemalla kyynärpäällä silmäkulmaasi. ”Everybody yeahhhh” ja siirryt ruinaamaan seuraavaa drinkkilippua dj-kopista. (Hanna Valle)

#68 Gambler (1985)

6,50 | soundtrackiltä Vision Quest

Tosi geneerinen biisi, vaikka alku lupaakin tykittelyä. You can’t stop me now -kertsiä olisi voinut tuutata enemmänkin, koska se on tuon höhlän Gambler-huudon sijaan paljon kauniimpi koukku. (Oskari Onninen)

#67 Girl Gone Wild (2012)

6,58 | albumilta MDNA

Minulle tulee tämän kategorian vetäisyistä kiusaantunut olo, mieluummin katsoisin hienotunteisesti muualle. Aloin tässä yhteydessä miettiä vanhenevan naispoptähden dilemmaa. Ihan todella kovasti haluaisin ajatella, ettei kenenkään artistin tarvitse alkaa pukeutua vanhoillisesti ”ikänsä mukaan” tai tuottaa jotenkin muista eroavaa musiikkia, koska on keski-iässä ja siten kelpaamaton olemaan trendin harjalla. Minusta olisi ihan mahtavaa, jos nämä Madonnan ”ikään sopimattomat” tanssivetäisyt olisivat tosi hyviä, mutta kun ne eivät vain ole. Niistä jää tyhjä olo, ne ovat kategoriassaan ennemminkin kopioita kuin vetureita ja Madonna itse ei omaleimaisuudessaan onnistu tuomaan musiikkiinsa mitään mielenkiintoista. Bummer. (Outi Sjöman)

#66 4 Minutes (2008)

6,70 | albumilta Hard Candy

4 Minutes. Lähellä, ei sikaria.

Tämä biisi julkaistiin ainakin noin vuosi liian myöhään, mutta eihän se nyt kymmenen vuoden jälkeen tunnu missään. Soundit ovat tosi vahvasti ajankuvaansa, hyvässä ja pahassa – kapeat synatorvet tuntuvat suoraan GarageBandin paletista otetulta, Timbalandin freaky freaky -maneerit miljoonaan kertaan kuulluilta, mutta toisaalta tässä on myös hyvää r&b-groovea, jolla päivittää Madden soundia. Close, but no cigar. (Niko Vartiainen)

#65 Love Don’t Live Here Anymore (1984/1995)

6,72 | albumilta Like a Virgin / kokoelmalta Something to Remember

Mä oon aina tykänny tästä. Musta tää on jotenki raw. Sillon ku tää kokoelmalevy tuli (olin 11), ni kuuntelin tätä biisiä ihan sikana ja mietin tilanteita mun mielikuvituspoikaystävän (joka oli joku 30-vuotias Hollywood-tähti tms.) kanssa ja miten riipivä rakkaus meillä oli. Uuuuh. (Fanni Mäki)

#64 Causing a Commotion (1987)

6,86 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Instrumenttien soundi viehättää todella paljon, ja myös Madonnan laulu, mutta tässä on yhden hyvähkön hokeman ympärille rakennettu karmivan hahmoton möhkäle. Jos en rakastaisi tuota rumpu- ja basso- ja synasoundia, niin tämä olisi viiden pisteen biisi. Lopun jammailuosiosta pientä lisää myös. (Juuso Janhunen)

#63 Nothing Fails (2003)

6,89 | albumilta American Life

Rakastan tätä biisiä! Nyt tulee vähän ylisanoja, mutta muistan, että ostin tämän cd-levyn joskus kolmella eurolla Citymarketin alelaarista ja olin silleen, että ”noh Madonna aivan sama”. Kuuntelin sen ehkä kerran, mutta tähän biisiin palasin usein. En tiedä. ehkä siksi, että tän biisin avulla on helppo uskotella itselle, että homma on ihan hanskassa, vaikka kaikki on ihan päin helvettiä. (Elina Tervonen)

#62 Ghosttown (2015)

6,90 | albumilta Rebel Heart

Aivan jees sävellys, muistan pitäneeni tästä aika paljon ilmestyessään. Tuotanto- ja sovituspuolella olisin kuitenkin lähtenyt ihan toiseen suuntaan, esim rumpubiitti- ja soundit on suht kamalat (toisaalta vuotta myöhemmin tähän olisi laitettu träppihaitsut, joten aivan kaikki ei mennyt). Vähän bulkkista menoa, mutta about sellaista musaa mitä Maddun kenties kannattaa tehdä 60-vuotiaana? (Teemu Fiilin)

#61 Miles Away (2008)

6,92 | albumilta Hard Candy

Tämä on ainoa Hard Candy -biisi, joka mitenkään voi jäädä päässä soimaan. Ehkä jopa levyn paras laulu. Todella toisteinen toki, eikä mitenkään supervahva kappale tosiaankaan. Tykkään siitä, että tämä ei ole ihan pahin freaky freaky -humppa, vaan tässä on ennemmin tällainen löysä ja periksiantanut fiilis. (Ilari Kaarela)

#60 Love Profusion (2003)

6,92 | albumilta American Life

Love Runsaudesta huolimatta biisi sävellykseltään ja sovitukseltaan aika aneeminen, kenties sitten sellainen koukutuksen tila, jossa oikeastaan onkin huono olo, ”gotcha under my skin”. Ihan ok toimiva pop-biisi kuitenkin, vaikkakin kuulostaa vähän kompromisseilta ja sovinnaisuudelta. (Appu Jasu)

#59 Keep It Together (1989)

6,95 | albumilta Like a Prayer

Madonnan varoitus juurettomuutta vastaan ja ihan hyvä Social Message (vähän kadehdinkin sen ilmeisesti hyviä välejä veljiinsä). Albumiversio viitannee tarkoituksella Sly Stonen Family Affairiin, mutta sinkkuversio on vapautuneempi kun ei tarvitse yrittää niin funkya. En tästä oikein innostu, joten pitänee käyttää Janet-barometriä. Rhythm Nationin kuudes ja seitsemäs single olivat Black Cat ja Love Will Never Do (Without You). Hjmm hjmm, vähän vaikeaksi saattaa käydä itse kullakin kuudennen ja seitsemännen sinkun kanssa. (Gaius Turunen)

#58 Hollywood (2003)

6,98 | albumilta American Life

Akustinen ja elektroninen kohtaavat tässä erittäin onnistuneesti. Selvästi paras Madonnan ”tämmöisistä” Mirwaïs-singleistä, kiitettävän vähän turhia kikkailuja. Yhdelläkin sointukierrolla pärjää, jos osaa säveltää, sovittaa ja tuottaa. Madonna vetää hyvin, mutta pluspiste pitää vähentää lopun ”räppi”-pätkästä. Ja mikä tärkeintä: onko siellä väliosassa Beatles-viittaus (”This bird has flown”)? (Antti Lähde)

#57 Don’t Cry for Me Argentina (1996)

6,98 | soundtrackiltä Evita

Todella vahvat joulu- ja Abba-tunnelmat. Hienosti draamankaaren tunteva balladi, joka toimii oikealla hetkellä varmasti vavisuttavalla tavalla. Vähäeleisen dramaattinen, mutta kuitenkin toiveikas ja lohduttava. Madonna tuntuu laulajana tähän biisiin liian heikolta ja detaljivajaalta siltikin. (Hanna Valle)

#56 Masterpiece (2011)

7,00 | soundtrackiltä W.E. / albumilta MDNA

Ensimmäinen kerta kun kuulin tämän, tietoisesti ainakin. Tuotanto – ja varsinkin rumpubiitti – on kammottavan halpa, mutta kappaleessa on silti jotain äärimmäisen kiehtovaa. Joskus olen niin helppo näiden akkarinäppäilyjen äärellä, että naurattaa itseänikin, mutta tässäkin biisissä ko. ratkaisu vei heti mukanaan. Madonna on haavoittuvainen ja auki, mikä on aina viehättävää. (Jussi Mäntysaari)

#55 The Look of Love (1987)

7,05 | soundtrackiltä Who’s That Girl

Tämä on cool, vaikka biisin ”taustakohina” häiritsee, kuin kuuntelisi jotain kulunutta kasettia. Tykkään tämmöisistä kasarin moodyistä downtempo-biiseistä niin paljon enemmän kuin Madonnan balladeista. Voisi olla joltain Anna Dominon levyltä! Tulee mieleen joku kasariagentti trenssi päällä haahuilemassa vesisateessa sanomalehti päänsä päällä. (Iida Sofia Hirvonen)

#54 Jump (2005)

7,10 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Kyllä takoo! Tykkään erittäin paljon! Tämä kuuluu joka kesä Punkalaitumella kaverin kotitilalla järjestettävien Kesäjuhlien Traktoridiskon vakiobiiseihin. Tän tahdissa hyppimisen avulla myös testataan vuosittainen kunto. Ikävä kyllä vuosi vuodelta hypyt jää matalammiksi ja lopussa hengästyttää aina vain enemmän. (Hanna Reinikainen)

#53 Bye Bye Baby (1992)

7,13 | albumilta Erotica

Olen viettänyt viime päivinä paljon aikaa 1990-luvun alkuvuosissa tietämättä itsekään miksi. Niinpä laulun jyräbassopoljento kuulostaa riemastuttavan kodikkaalta, upottavaltakin. Kun kappale piipahti aikoinaan radiossa, en saanut siitä mitään irti, mutta jälkikäteen kuunneltuna tässä on yllättävän paljon elementtejä, jotka kasvoivat seuraavina vuosina ajankuviksi. Kyse on tuskin ollut tämän laulun vaikutusvoimasta, mutta kokonaisuudessaan soundi osoittaa miten vahvasti Madonna on ollut tuolloinkin ajan hermoilla.

Sisällöllisesti esitys ei ole kummoinen. Näppärää pikkurienaa ja nautiskelevaltakin kuulostavaa heittäytymistä tulkintarooliin. Ehkä heikoin Erotican singleistä, mutta ajankuvana jollakin tavalla viehättävä. Tämä sointi on olennainen osa nuoruuttani. (Hannu Linkola)

#52 Don’t Tell Me (2000)

7,18 | albumilta Music

Minulle suurin osa Music-levyä tulee aina merkitsemään emansipaatiota, jossa henkilö ilmentää vapaasti omaa seksuaalisuuttaan ja sukupuolisuuttaan, mutta että asiaa on käsitelty hyvin erilaisen konseptin kautta, kuin mitä Madonnalta oli albumin julkaisuun mennessä totuttu vastaanottamaan. Don’t Tell Me on on eräänlainen antiteesi tietyille Madonnan klassikoille, joista varsinkin Open Your Heart käsittelee hyvin samaa aihetta: ilman vastakaikua olevaa rakkautta. ”Don’t you ever tell me love isn’t true, it’s just something that we do-oo” kertoo juuri tuosta päälaellaan olevasta rakkauden riistiriidasta/kaipuusta/tms. ja se jää kaikumaan takaraivoon. (Joonas Saari)

#51 Dress You Up (1984)

7,22 | albumilta Like a Virgin

Täsmää vuoden 1984 musiikin ideaan. Sopivasti liian nopea ja paranee loppua kohti, kun tulee kaikenlaista variaatiota, kitarasooloa ja Look of Love -henkistä huudahtelua ja vuoropuhelua taustalaulajien kanssa. Plussan verran nostin pisteitä viimeisen sekunnin kolmesta iskusta. Näin biisit pitää lopettaa! (Oskari Onninen)

#50 Living for Love (2015)

7,23 | albumilta Rebel Heart

Living for Love. Euhporinen eurodance-euroviisu.

Tykkäsin tästä ilmestyessään! Sijoittuu samaan osastoon aivoissani kuin vaikkapa Loreenin Euphoria eli tällainen eurodance-euroviisu + EDM, jatkuvan nostatuksen ja voimaantumisen kappale. Nyt tässä nimenomaisessa hetkessä kuunneltuna kolisee vähän metallisesti. 2010-luvun Madonnalla ei ole liikaa hyviä hetkiä ollut, mutta tämä on ehdottomasti sellainen. (Hanna Valle)

#49 Angel (1984)

7,24 | albumilta Like a Virgin

Tämähän oli oikein maukasta hattaraa, ameriikanpastillia ja kahden jääpalan verran jäähdytettyä makeaa Sambucaa. Ainoa moitteeni on, että kappaleen olisi pitänyt antaa junnata vielä kauemmin ikään kuin paikallaan, ja antaa kasvaa pienillä variaatioilla vielä isommaksi. Aiwan hywä. (Juuso Janhunen)

#48 I Want You (1995)

7,28 | albumeilta Inner City Blues – The Music of Marvin Gaye ja Something to Remember

Tässä projektin aikana olen aina vain edelleen yllättynyt useiden Madonnan kappaleiden julkaisuvuosista. Monet mieleen tulleet, jollekin tyylille keskeiset kappaleet ovat tulleet samana vuonna, tai joissain tapauksissa jopa myöhemmin. Tämäkin on kuitenkin julkaistu jo hyvissä ajoin ennen pahimpia triphopin jälkihöyryjä, jonne tämän ehkä paremmin tietämättä valitettavan helposti sijoittaisi. Massive Attackin kappaleissa solistit tuntuvat lähes poikkeuksetta todella tarkasti mietityiltä ja eri elementit niin yhtenäisesti toisiaan syleileviltä, että lauluraidalle olisi lähes mahdotonta kuvitella ketään toista. Tässä asiat eivät syystä tai toisesta ole aivan näin. (Jussi Norberg)

#47 Rescue Me (1990)

7,30 | kokoelmalta The Immaculate Collection

Ajan henkeä, isosti. Ennakoi tulevia Madde-singlejä, mutta on jotenkin todella raikkaan kuuloinen. Tämän voisi soittaa peräkkäin Happy Mondaysin Hallelujahin kanssa, samalla tavalla ihanasti soi Korg M1-pianot ja housebiitit. Ei mikään ikimuistettavin Madonna-single, mutta ehkä juuri siksi niin vetoava. Madonna kuulostaa miellyttävän rennolta tässä. (Samuli Sirviö)

#46 Dear Jessie (1989)

7,47 | albumilta Like a Prayer

Olin lähes unohtanut tämän olemassaolon… ehkä siksi ”kylmikset”, chicken-meat-efektit ja väkevät liikutukset heti näin aamutuimaan. Jonkinlainen anomalia Madonnan tuotannossa. Voisi olla sävellyksen ja sovituksen puolesta The Divine Comedyä, kuulen tässä jollain tavalla myös Princeä. Jotenkin tosi kaunis ja onnistunut on tämä jousiin ja perkussioihin perustuva sovitus. Rakastan! (Antti Lähde)

#45 American Pie (2000)

7,47 | soundtrackiltä The Next Best Thing / albumilta Music

Tykkään tästä pulputtelevasta ja kirkkaasta organ-tunnelmasta. Tulee todella nostalginen olo, ikään kuin joku söpö Pokemon-hahmo painelisi studiossa nappuloita. Madonnan laulu kuulostaa eheältä ja vaivattomalta. Ensimmäiset 40 sekuntia soivat kokonaisuudessaan niin melankolisen kevyesti. Keskivälissä tunnelma lässähtää ja menee tasaisesti tampaten loppuun asti. Muistan, että lainasin kirjastosta alkuperäisbiisin sen jälkeen, kun luin lehdestä jonkun kriitikkoäijän sepustuksen, jossa luki ”tätä versiota ei olisi ikinä pitänyt tehdä, paskaa plaaplaa”. Mut enpä tykännyt siitä Donista ollenkaan, nytkin se kuulostaa sellaiselta lukioaikaisen poikaystävän nololta yritykseltä olla poliittisesti woke. (Hanna Valle)

#44 Everybody (1983)

7,51 | albumilta Madonna

Aika friikkiä menoa nykykorvin (toki nuoremmin korvin en lie edes kuullut). Tulee outoja mielleyhtymiä ikivanhasta Faith No Moresta Aavikkoon ja Grandmaster Flashiin. Laulu etenkin kertsissä on ihan kuin samplattua, ja tää hiphopmaisuus ihme kyllä miellyttää aika kovastikin. Tosi outo, jumittava ja tuotannollisesti aika kämäinen biisi, mutta ehkä sen takia just hyvä. Tämä pitää kuunnella todella kovalla. (Kimmo K. Koskinen)

#43 I’ll Remember (1994)

7,56 | soundtrackiltä With Honors

Madonnan balladikauden parempia tuotoksia. Kiva tuotanto, ja minä pidän tuosta alleviivaamattomasta ja avoimesta anti-kertosäkeestä. Juuri sellaista Madonnaa, josta pidän ja jota hän voisi nykyisillä vuosirenkaillaankin tehdä uskottavasti ja taiten. (Samuli Knuuti)

#42 Give It 2 Me (2008)

7,66 | albumilta Hard Candy

Ihan kursorisena Neptunes-kuulijana en ole tästä pätevä sanomaan juuri mitään, mutta jos ei malliesimerkiltä niin ainakin mainiolta sovellukselta tuntuu siitä, miten popbiisissä eri soundeilla distraktoidaan, vähän eksytään ja silti rakennetaan tuntuvasti kasvava hyvä biisi. Blurred Lines/Super Freak/Der Kommissar -urkubiitti huvittaa ja saa toivomaan, että Pharrell julkaisisi vanhoilla päivillään Klaus Wunderlichin tapaan vain hammond/sähköurkuhumppaa. Pidin 4 Minutesia Madonnan uran ”jump the shark” -hetkenä, mikä ei liene relevantti konsepti, koska näin pitkän uran tehnyt voi ehkä hypätä takaisin ja yllättää silloin kun sitä vähiten odottaa. Tää on korkeampi arvosana kuin millekään rajan tällä puolella olevalle biisille ajattelin antavani. Propsit! (Gaius Turunen)

#41 You’ll See (1995)

7,69 | kokoelmalta Something to Remember

You’ll See. Sopivan kuulas, vahva suoritus.

Eihän tätä kuunnellessa voi olla ihmettelemättä seikkaa, joka on noussut aiemminkin esille, eli sitä, miten kohdehenkilömme teki n. kolmevitosena niin paljon tällaisia vakavikkoballadeja, ja sitten 20 vuotta myöhemmin – BITCH I’M MADONNA. Kyse on varmasti useamman osatekijän summasta, mutta myös siitä kuuluisasta trendienhaistelusta: tämä isojen ja valtaviksi hiteiksi muodostuvien popballadien skene oli ysärillä vielä voimissaan, mutta oikeastaan kuoli sitten 2000-luvun mittaan. Sivumennen sanottuna tuo genre tuotti myös useita aivan hirvittäviä musiikkikappaleita, mutta Madonna välttyi pahimmalta. Tämäkin on kaikessa elektroakustisessa draamassaan kuitenkin sopivan vähäeleisesti toteutettu, eikä Madonna laulajana nyt onneksi pystyisikään olemaan mikään Mariah Carey. Tässä hän tekee just kappaleeseen sopivan kuulaan, vahvan suorituksen. Kertosäkeen vähän kevyempi viba leikkaa säkeistöjen kohtalonomaisuutta onnistuneesti, mutta vähän jähmeä ja apeakin kokonaisuus tämä silti on. (Niko Peltonen)

Bonus! Madonnan-albumien kannet hienousjärjestyksessä!

Kuka saapuu paikalle, millä kulkuvälineellä ja miksi?

Pink

Nimi ja ikä: Alecia Beth Moore, 33 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Vaaleanpunaisella vintage-Cadillacilla.

Miksi? Pink on ollut tyyleissään välillä hyvinkin rock, välillä jopa rockabilly. Autostereoissa soi luonnollisesti Pink Cadillac.

Vaaleanpunaista sen olla pitää, tietää Pink.

Adele

Nimi ja ikä: Adele Laurie Blue Adkins, 25 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Tyylikkäällä, museorekisterissä olevalla Jaguarilla.

Miksi? Adelen suosio on kahden julkaistun levyn jälkeen huipussaan, hän on maailman suosituimpia naisartisteja. Tästä huolimatta hänet on bongattu tekemässä ruokaostoksia Brittein saarten S-marketissa eli Tescossa. Museo-Jaguar on arvokas, mutta ei liian prameileva laulajattaren imagoon.

Adele luottaa brittiklassikkoon.

Feist

Nimi ja ikä: Leslie Feist, 37 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: 1970-luvun Volkswagen Kleinbus -pikkubussilla.

Miksi? Feist on indiemaailman tunnetuimpia nimiä. Kleinbus on musiikissaan autenttiseen äänimaisemaan panostavalle laulajalle sopivan maltillinen kulkuneuvo.

Feistille maistuu kimppakyyti.

Lykke Li

Nimi ja ikä: Li Lykke Timotej Zachrisson, 27 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Volvolla, jota ajaa autonkuljettaja.

Miksi? Lykke Li on ruotsalainen, joten hän saapuu Volvolla. Autonkuljettajaa tarvitaan, koska laulajatar on diivan maineessa. Saab olisi liian vaatimaton.

Volvo, taattua laatua Ruotsista.

Madonna

Nimi ja ikä: Madonna Louise Veronica Ciccone, 54 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Pramealla limusiinilla entouragensa ja joogaopettajiensa kanssa.

Miksi? Limusiinit eivät ole uutta Madonnalle. Hän pääsi niiden maailmaan jo Sacha Baron Cohenin Ali G -hahmon tähdittämällä Music-hittivideollaan.

Madonna – jalkatilan ystävä.

Taylor Swift

Nimi ja ikä: Taylor Alison Swift, 23 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Ford F-150 -pickupilla.

Miksi? Koska amerikkalaisen kantrilaulajan kuuluu saapua kokoontumisajoihin amerikkalaisella pickupilla.

Pick me up, vaatii Taylor Swift.

PJ Harvey

Nimi ja ikä: Polly Jean Harvey, 43 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Vanhalla keikkabussilla.

Miksi? Keikkabussiin liittyy vahvasti tinkimätön tekemisen meininki, jota löytyy myös Harveyn urasta.

Työn sankarille sopii keikkabussi.

Rihanna

Nimi ja ikä: Robyn Rihanna Fenty, 25 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Chris Brownin lahjoittamalla Lamborghinilla.

Miksi? Koska Rihanna sai oikeasti Chris Brownilta viime syksynä lahjaksi Lamborghinin. Kyllä sitä kelpaa saapua Nuorgamin torille esittelemään.

Lahjahevosvoimien suuhun ei saa katsoa.

Björk

Nimi ja ikä: Björk Guðmundsdóttir, 47 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Army of Me -musiikkivideosta tutulla jättiläisrekalla.

Miksi? Björkin jättiläisrekankäsittelytaidot vakuuttivat jo vuonna 1995 valmistuneella musiikkivideolla. Taidot ovat tuskin mihinkään kadonneet.

Ei väistetä! Ei väistetä!

Kokoontumisajojen osallistujista Pink konsertoi Helsingin Hartwall Areenalla tiistaina 28. toukokuuta. Rihanna esiintyy samassa paikassa sunnuntaina 28. heinäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Nile Rodgers. Nero, kiusallisista peräpukamista huolimatta

Daft Punkin viikon päästä ilmestyvä albumi Random Access Memories ja sen ensimmäinen single Get Lucky ovat tuoneet muusikko, tuottaja ja laulunkirjoittaja Nile Rodgersin takaisin tavallisen musiikinystävän tietoisuuteen. Monet muistavat Rodgersin bändin Chicin ja sen merkityksen tanssimusiikille, mutta harva tajuaa herran mittavat ansiot yhtenä 1980-luvun kysytyimpänä poptuottajana.

Nile Rodgersin ja Chicin toisen perustajajäsenen Bernard Edwardsin ura alkoi 1970-luvun alussa, jolloin sessiomuusikkoina työskentelevät miehet ensimmäisen kerran tapasivat. Nile oli paljasjalkainen newyorkilainen, huumeita käyttävän beatnik-äidin ensimmäinen lapsi, joka elämänkerrassaan Le Freak: An Upside Down Story of Family, Disco and Destiny puhuu lämpimästi hullusta perheestään ja lapsuudestaan.

Rodgersin ja Edwardsin intresseissä ei ollut alun perin tanssimusiikki, vaan he näkivät itsensä pikemminkin potentiaalisina rocktähtinä, eräänlaisina hienostuneina mustina punkkareina. Miettiessään konseptia uudelle yhtyeelle vuonna 1977 he kehittelivät idean viileästä mutta anonyymistä tanssibändistä, jonka jokainen kappale olisi esittäjäänsä tärkeämpi. Yksi Chicin esikuvista oli vähintään yhtä tyylikäs Roxy Music. Sanoituksissa tulisi liikkua aina vähintään kahdella tasolla.

Chic ei ollut koskaan kantaaottava, mutta rivien välistä pystyi löytämään piilomerkityksiä. Esimerkiksi bändin debyyttisingle Dance, Dance, Dance (Yowsah, Yowsah, Yowsah) voi kuulostaa viattomalta tanssiinkutsulta, mutta sen inspiraatio löytyy 1930-luvun laman julmia tanssimaratoneja kuvanneesta Ammutaanhan hevosiakin -elokuvasta (josta on myös lainattu kappaleen ”jausa jausa jausa” -fraasi). Kertosäkeen monotoninen hokema on pikemminkin vaatimus, ei pyyntö: ”Tanssi. Tanssi. TANSSI.”

Video ei ole enää saatavilla

Läpimurtonsa jälkeen vuosina 1977–1979, Chic julkaisi pelkästään hittejä. Le Freak myi seitsemän miljoonaa kappaletta ja on edelleen levy-yhtiö Atlanticin myydyimpiä singlejä. Chic surffasi disco-aallon harjalla siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän levyttämänsä materiaali oli markkinoiden laadukkainta. Myynnissä vain discon virallinen kuningatar Donna Summer kilpaili yhtyeen kanssa.

Tähtiä Chicistä ei koskaan kuitenkaan tullut. Tähtiä olivat discoissa heidän musiikkinsa tahtiin tanssivat ihmiset.

Discon juuret olivat mustien, homojen ja latinojen kulttuurissa, ja monet sen suurimmat menestykset olivat afroamerikkalaisia. Taloudellisesti discobuumi oli niin voimakas ilmiö, että jopa The Rolling Stonesin ja Rod Stewartin kaltaisten perusrokkareiden piti taipua ja ottaa levyilleen disco-vaikutteita.

Sitten valkoiset keski-ikäiset miehet iskivät takaisin. Vuonna 1979 syntynyt ja ”Disco Demolition” -tapahtumaan huipentunut anti-disco-liike imi voimansa rasismista, homofobiasta ja naisvihasta, mutta oli verhottu huumoriin ja ”pojat on poikia” -henkeen. Baseball-otteluiden väliajalla poltetut disco-levyt, mellakointi ja ”disco sucks” -sloganien huutelu käynnistivät ketjureaktion , jolla oli sekä taloudellisia että poliittisia vaikutteita aina radioasemien soittolistoihin ja levy-yhtiöiden kokoushuoneisiin asti.

Discon hedonismin aika oli lopullisesti ohi vuoden 1979 syksyyn mennessä. Siitä tuli Yhdysvalloissa kirosana melkeinpä yhdessä yössä. Niin tuli myös disco-musiikin tekijöistä.

Nile Rodgersin ja Bernand Edwardsin pelasti kuitenkin yksi levy. Vuoden 1979 puolivälissä, kun Chic oli vielä kuuma edellisen ykköshittinsä Good Timesin jäljiltä, oli tiimin ja Motownin välillä aloitettu neuvottelut yhtiön suurimman tähden tulevasta albumista.

#1 Diana Ross – Diana (1980)

”The time has come for me
To break out of the shell
I have to shout
That I’m coming out”

Vuonna 1979 Diana Ross oli jo bisneksen veteraani: supertähti, niin musiikki- kuin elokuvateollisuudessakin. The Supremesin solistina ja soolourallaan hän oli netonnut 16 ykköshittiä Yhdysvalloissa. Elokuvarooli Billie Holidayna taas oli tuonut Rossille Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta kaikkien aikojen toisena mustana naisena.

Ross oli kuitenkin ”jo” 36-vuotias, ja uudet discokuningattaret olivat nakertaneet hänen asemaansa maailman suurimpana naispuolisena tähtenä. Ross etsi uutta soundia, uutta suuntaa.

Ross etsi myös ulospääsyä. Hän oli koko uransa ajan ollut Motownin omistajan Berry Gordyn silmäterä sekä ammatillisesti että yksityiselämässä. Ross oli kuitenkin vihdoin itsenäistymässä. Hän oli muuttanut Los Angelesista New Yorkiin ja alkanut kartoittaa mahdollisuuksiaan bisneksessä ilman Gordya ja jopa Motownia.

Ross tuuletti Nilelle ja Bernardille vapaudenhuumaansa ja elämänsä tulevaa täyskäännöstä. Kaksikko kirjoitti keskustelujen pohjalta nipun vahvoja, optimistisia kappaleita, kuten Upside Down ja I’m Coming Out.

Materiaali oli täynnä pomminvarmoja hittejä, mutta Motown ei ollut tyytyväinen. Levy kuulosti heidän mielestään liian paljon Chiciltä ja liian vähän Dianalta. Motown pelkäsi, että ”anti-disco-backlash” vahingoittaisi yhtiön suurimman tähden uraa, ja miksautti levyn uudelleen. Versioita voi vertailla vuonna 2003 julkaistulla Diana Deluxe -albumilla. Alkuperäisissä raidoissa Ross kuulostaa ehkä enemmän vierailevalta vokalistilta omalla levyllään. Motown-miksaus taas on suoraviivaisempi, joskin soundiltaan ohuempi.

Vaikka Rodgers ja Edwards olivat sitä mieltä, että Motown oli pilannut heidän levynsä, myi Diana nelinkertaista platinaa Yhdysvalloissa. Sen ensimmäinen single Upside Down nousi maan singlelistan ykköseksi. Pitivät Rodgers ja Edwards levystä tai eivät, Diana antoi heille uuden elämän bisneksessä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sheila & B. Devotion – King Of The World (1980)

”Get up at five, not quite alive
I’ve lived the last three nights on Dry Martinis
Although it’s winter time
They make me pose outside in a bikini
My skin is wash and wear
Got rainbows in my hair, oh what a sight”

Ranskassa koko kansalle mallina, näyttelijänä ja laulajana tutuksi tullut Sheila tipahti Rodgersin ja Edwardsin työpöydälle levy-yhtiö Carreren ideasta. Yhtiö halusi jatkoa Sheilan edellisvuoden isolle hitille, discoversiolle Singin’ in the Rainista. Sheila puhui tuskin sanaakaan englantia, joten Nile ja Bernard joutuivat improvisoimaan kirjoittaessaan hänelle laulettavaa.

Millaisia ongelmia kauniilla mallilla voisi olla? Ehkäpä paine elää yli varojen imagon vuoksi (Charge Plates & Credit Cards) tai rankat kuvaukset, ahneet managerit ja loputtomat kissanristiäiset (Cover Girls). Levyn jättihitti kaikkialla muualla paitsi Yhdysvalloissa – jossa disco oli nyt kirosana – oli Spacer, melodinen sekoitus Tähtien sota -elokuvaa, Sarah Brightmanin I Lost My Heart To The Starship Troopersia ja perinteistä Chic-biittiä.

Laulun päähenkilön esikuvana käytettiin Tähtien sodan Han Soloa. Ja kun Sheilan kaltainen, planeetta Maan naispuolinen valioyksilö tulkitsee laulun ranskalaisittain murtaen tiukkaan hopeiseen avaruuspukuun pukeutuneena, ei ole epäselvää, etteikö galaksienvälinen rakkaus olisi molemminpuolista.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Soup for One (soundtrack, 1982)

”All the things that you said were
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida”

Vaikka Chicin omat levyt floppasivat rankasti vuoden 1979 jälkeen, levy-yhtiö antoi bändille kuitenkin mahdollisuuden levyttää kaikki levytyssopimukseen merkityt albumit. Yksi oli Chic-vetoinen soundtrack Soup For One -elokuvaan.

Seksikäs komedia tuli ja meni jälkiä jättämättä, eikä soundtrackin kohtalo ollut paljoa kummempi. Levyllä on kuitenkin monta helmeä, kuten Fonzi Thorntonin napakka I Work for a Livin’ ja Carly Simonin hieno Why.

Rodgersin ja Edwardsin tuottama Why on yllättävä ja yllättävän toimiva kollaboraatio. Singer-songwriteriksi profiloinut Simon ei ollut flirttaillut tanssibiitin kanssa kunnolla edes kuumimpina discovuosina, mutta Whyn omalaatuinen, reggaen kanssa leikittelevä biitti on luonteva partneri Carlyn surumieliselle ja hieman kahjolle laulusuoritukselle.

Why nousi Britannian top kymppiin ja isoksi underground-hitiksi Paradise Garagen kaltaisilla klubeilla Yhdysvalloissa, mutta itse albumi floppasi armottomasti, eikä sitä edelleenkään ole julkaistu cd-muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Debbie Harry – KooKoo (1982)

Debbie Harryn ensimmäinen soololevy KooKoo nauhoitettiin Blondien ollessa pienellä tauolla vuonna 1981. Levyn suhteellinen floppaus on yksi pophistorian suuria mysteerejä. Debbie Harry oli levyn julkaisuvuonna yksi maailman tunnetuimpia tähtiä ja Rodgers & Edwards edelleen erittäin kuumia tuottajia Diana-levyn menestyksen jälkilämmössä.

Ehkä Debbien ”punk”-taustan ja mustan musiikin naittaminen oli liikaa sekä ennakkoluuloisille radioasemille että Blondien faneille. Voi olla, ettei asiaa auttanut Alien-taiteestaan tutuksi tulleen H. R. Gigerin suunnittelema levynkansi, jossa Debbien päätä lävistellään erilaisilla piikeillä. Ostavalle yleisölle koko konsepti taisi olla vähän liian ”kukkuu”.

KooKoo kärsii myös selvän hitin puutteesta. Uutta Upside Downia levyltä on turha etsiä, vaikka ensimmäinen singlelohkaisu Backfired groovaakin mukavan new wave -henkisenä. KooKoon funkia, rockia ja discoa sekoittava soundi on kuitenkin selkeä askel kohti Nile Rodgersin seuraavaa megamenestystä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 David Bowie – Let’s Dance (1983)

”Let’s dance
put on your red shoes and dance the blues”

Bowie ja Rodgers tutustuivat Nilen ensimmäisen soololevyn Adventures in the Land of the Good Groove äänitysten aikana. Kuultuaan levyn testiprässäyksen David Bowie tokaisi Rodgersille: ”Jos teet minulle levyn, joka on edes puoliksi näin hyvä, olen erittäin onnellinen.”

Rodgersille tarjous oli suurin mahdollinen kunnia. Seuraavaksi Bowie ilmoitti, että itse asiassa, tarkemmin ajatellen, hän haluaa ”hittejä”.

Yhteistyö alkoi kuitenkin hieman horjuvasti. Bowien ensimmäinen demo Rodgersille oli pieni folk-henkinen lurittelu, ”jotain Donovanin ja Anthony Newleyn väliltä”. Nile epäili, että Bowie vittuilee hänelle, mutta alkoi sovittaa kappaletta luottobändinsä kanssa.

Bowie määräsi, että soundin tuli olla postmoderni hatunnosto Isley Brothersin Twist and Shoutille. Artisti sai mitä tilasi. Kun nimikappale oli saatu purkkiin, syntyi loput levystä kivuttomasti. Äänityksiin kului yhteensä vain 17 päivää.

Let’s Dancesta tuli Bowien suurin kaupallinen menestys. Bowie itse tuntui olevan hieman vaivaantunut levyn valtavasta suosiosta ja halukkaampi keskustelemaan haastatteluissa Berliinistä tai historiastaan.

Nile Rodgersille levyn menestys tarkoitti, että se sama ”dance”, jonka takia hän oli ollut taiteilijana käytännössä mustalla listalla vain neljä vuotta aiemmin pahimman anti disco -ilmiön aikana, oli nostanut hänet jälleen eturiviin. Menestys maistui kuitenkin hieman katkeransuloiselta. Nileltä ei voinut jäädä huomaamatta, että kun musta mies oli yrittänyt tanssittaa maailmaa, olivat ihmiset rynnänneet polttamaan levyjä, mutta kun David Bowie sanoi ”let’s dance”, kukaan ei protestoinut.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Madonna – Like A Virgin (1984)

”You’ve got style
That’s what all the girls say
Satin sheets
And luxuries so fine
All your suits
Are custom made in London”

Kun Madonnan toisen levyn äänittäminen alkoi, hän ei ollut vielä supertähti. Ensimmäinen albumi oli myynyt kohtalaisesti, ja sen suurin hitti Holiday oli noussut Yhdysvalloissa kivasti sijalle 16.

Nile Rodgers kuitenkin tiesi jo tuolloin työskentelevänsä jonkun erityisen kanssa. Kun hänen tuttavansa oli yrittänyt dumata Madonnan konserttia pelkkänä ”tyylinä, ilman substanssia”, Rodgers oli oikonut: ”Et vain tajua, showbisneksessä tyyli *on* substanssia.”

Nile oli valittu Madonnan toisen albumin tuottajaksi, koska Madonna halusi hittejä. Ja hän ei pelleillyt. Muutamaan otteeseen Madonnan ja Nilen sukset menivät ristiin studiossa Nilen bändin ”liian rennon” asenteen takia. 24-vuotias Madonna tiesi maksavansa levyn ja olevansa pomo ja teki tämän selväksi nauhoituksissa.

Soundillisesti Like a Virgin on kuitenkin Nile Rodgers -levy, ei epäilystäkään. Material Girlin napakka intro tai nimikappeleen oudon tutunoloinen bassokuvio ovat juuri niitä elementtejä, jotka toistuvat eri variaatioina kaikissa Rodgersin tuottamissa levyissä. Samaan aikaan, kun monet tuottajat kuorruttivat levyjään uusimmilla syntikka-soundeilla ja uuden digitaaliteknologian mahdollistamilla sampleilla, Nile Rodgers tuntui vain pelkistävän omaa tuotantotyyliään.

Monessa asiassa Madonna piti kuitenkin päänsä. Esimerkiksi Material Girlin hän laulaa itselleen täysin sopimattomassa sävellajissa, vastoin Nilen neuvoja. Myös väittely levyn ensimmäisestä singleksi kääntyi Madonnan voitoksi. Like A Virgin -singlen julkaisua jouduttiin lykkäämään yli puolella vuodella, koska Madonnan ensimmäisen levyn kaksi viimeistä singleä olivat alkaneet myydä kuin häkä. Kun Like a Virgin vihdoin saatiin kauppoihin marraskuussa 1984, oli sähköisyys Madonnan ympärillä jo käsinkosketeltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sister Sledge – When The Boys Meet The Girls (1985)

Ennen kuin joku ehtii repiä leviksensä, niin maittakoon, että Sledgen siskojen mestariteos oli totta kai Chicin tuottama We Are Family -albumi (1979), jolta lohkaistiin nimiraidan lisäksi klassiset hitit Lost In Music, He’s The Greatest Dancer sekä Thinking Of You. When The Boys Meet The Girls on kuitenkin tyylipuhdas esimerkki Nile Rodgersin 1980-luvun soundista parhaimmillaan.

Sanat ”tiukka” ja ”ilmava” kuvaavat levyn soundia hyvin. Sledgen sisaruksissa Nile Rodgers sai käyttöönsä uransa taitavimmat vokalistit. Tytöt todella laulavat kuin linnut langalla, We Are Familya lainatakseni. Jokainen sisko taipuu sooloihin, mutta myös taustalaulut ovat täynnä hienoa kikkailua. Harmi, että itse kappaleet eivät ole ihan samaa tasoa kuin esittäjät.

Levy-yhtiölle Sister Sledge ei ollut vuonna 1985 prioriteetti numero yksi, mikä valitettavasti kuuluu levylle valikoidusta materiaalista. Söpö doowop-tunnelmointi Frankie oli kuitenkin iso yllätyshitti Britanniassa (singlelistan ykkönen), ja myös Dancing On The Jagged Edge ja Follow The Leader pitävät sisällään potentiaalia tanssilattioiden hirmuiksi.

Ehkäpä kymmenen vuotta nuoremmalla yhtyeellä olisi ollut paremmat mahdollisuudet When The Boys Meet The Girlsin kanssa. Nyt Sledgen perheen paluu listoille jäi lyhytikäiseksi Nile Rodgersin avusta huolimatta.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Duran Duran – Notorious (1986)

Nilesta ja brittien ”fab fivesta” oli tullut shoppailu- ja dokailukamuja Rodgersin työskenneltyä bändin The Reflex– ja Wild Boys -singleillä vuonna 1984. Duranien luottamuksen Nile oli voittanut, kun levy-yhtiö Capitol oli kieltäytynyt julkaisemasta sinkkuna Nilen remiksaamaa The Reflex -kappaletta, koska piti sitä liian ”mustana”.

Nile uskoi vaistoonsa ja käski bändin vaatimaan singlen julkaisua sellaisenaan. Levy pistettiin ulos, siitä tuli bändin uran suurin hitti ja Duraneista ja Nilesta ”BFF”.

Vuonna 1986 Duran Duran oli kaikkea muuta kuin toimintakunnossa. Parin vuoden levytystauon aikana sen jäsenet olivat keskittyneet sivuprojekteihinsa, eikä kukaan ollut enää erityisen kiinnostunut emobändin tulevaisuudesta. Kun neljännen studioalbumin nauhoitukset piti lopulta aloittaa, studioon saatiin vain kolme viidestä jäsenestä.

Nile Rodgers on sanonut, että levy-yhtiöt ovat yleensä tilanneet hänet paikalle katastrofin kynnyksellä – niin nytkin. Rodgers teki mitä pystyi. Notoriousin soundi käy ilmi jo levyn avaavan nimikappaleen introsta: napakka mutta rento biitti ja vaativat torvet, “no-no-notorious”!

Fanit eivät kuitenkaan lämminneet uudelle funkylle Duranille. Notorious nousi top 20 -listalle Atlantin molemmin puolin, mutta katosi sitten jälkiä jättämättä.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Grace Jones – Inside Story (1986)

Nile Rodgersille Inside Story taisi olla melkoinen välityö. Sitä ei esimerkiksi mainita sanallakaan hänen elämänkerrassaan. Myös Jonesin diskografiassa vähälle huomiolle jäänyt levy on kuitenkin melko onnistunut yritys tehdä Jonesista taas enemmän laulaja kuin media-ilmiö tai Bond-pahis.

Albumin levytyksen aikoihin Jones oli uransa huipulla. Takana oli kaksi hyvin menestynyttä albumia (Slave To The Rhythm, Island Life) ja pari näyttävää ison budjetin elokuvaroolia (007 ja kuoleman katse, Conan – hävittäjä). Inside Storyn oli tarkoitus viedä Jones valtavirtaan myös musiikillisesti, varsinkin Yhdysvalloissa. Kukapa tässä voisi auttaa paremmin kuin Nile Rodgers?

Jones ja Rodgers tuottivat levyn yhdessä. Kaksikko myös kilpaili kokaiinin vetämisessä, ja kipinät sinkoilivat miksauspöydän ääressä. Soundillisesti levy on tuttua Rodgersia. Vahvimmilla raidoilla, kuten Victor Should Have Been a Jazz Musicianilla ja Partygirlillä, kaksikko onnistuu luomaan omaperäistä tunnelmaa. Valitettavasti kaikki materiaali ei ole yhtä hyvää, ja usealla raidalla Rodgers hoitaa homman melko selvästi autopilotilla.

Molemmat olivat tässä vaiheessa ehkä enemmän kiinnostuneita bailaamisesta kuin musiikin tekemisestä. Silti kummankaan artistin lahjakkuutta ei voi kiistää, ja albumi kestää vertailua minkä tahansa vuoden 1986 hittilevyn kanssa. Grace Jonesista se ei kuitenkaan tehnyt koko perheen tai kansan suosikkia. Tosin näin jälkikäteen voi miettiä – olisiko se ollut edes mahdollista?

Video ei ole enää saatavilla

#10 David Bowie – Black Tie White Noise (1993)

Kaupallisesti epäonnistuneiden soololevyjen ja katastrofaalisen Tin Machine -projektin jälkeen David Bowie iski taas hynttyyt yhteen Nile Rodgersin kanssa. Vaikka tarkoitus ei ollut tehdä uutta Let’s Dancea, Nilen kultainen kosketus tuskin ahdisti Bowieta. Lopputulos on tähden vahvin levy sitten, no, Let’s Dancen. Johtavana ideana oli tuoda melodiat takaisin 1990-luvun alun R&B-, house- ja swing beat -soundiin.

Black Tie White Noise palautti Bowien kotimaassaan albumilistan kärkeen, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1984.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Al Jarreau – Moonlighting (single, 1987)

Nile Rodgers työskenteli kuin hullu koko 1980-luvun, ja herran nimi löytyykin mitä yllättävimmistä tuotannoista. Esimerkkinä tämä Konnakoukkuja kahdelle -tv-sarjan tunnari. Suomessakin suosittu sarja teki tuntemattomasta Bruce Willisistä tähden ja nosti myös Cybill Shepherdin takaisin otsikoihin. Paremmin jazz-artistina tunnetun Al Jarreaun mainio tunnusbiisi on lajityyppinsä parhaimmistoa ja nousi listoille niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin.

Video ei ole enää saatavilla

Madonnan ehdokas epäilyttävien promokuvien katselmukseen vuodelta 1998.

Oli se ajassaan kiinni. Huh. Muuta ei voi todeta, kun kuuntelee Madonnan Frozenin valistunein ja objektiivisin korvin.

Vielä 1990-luvun lopussa (ja toki Music-levyä julkaistessaan vuonna 2000) Madonna oli syystä suuri poptähti. Hänen 1990-luvun levynsä olivat täysin aikansa tuotteita ja olivat sitä persoonallisesti. Kaukana tulevaisuudessa oli 2010-lukulainen hengetön suihkumoottoripop.

Kuka tahansa olisi halunnut vuonna 1998 Frozenin kaltaisen singlen. Se oli vuosi, jolloin Massive Attack julkaisi Mezzaninen ja – niin hurjalta kuin se kuulostaakin – Morcheeba myi Briteissä platinaa. Frozen oli Madonnan ja Ray of Light -levyn hänelle tuottaneen downtempo-mies William Orbitin tapa vihjailla triphopin suuntaan.

Frozen oli täysin epämadonnamainen single, taiteen ja viihteen kultaiseen leikkaukseen mittatilattu sydänsuruballadi, jonka dramaattiset jouset maalasivat pitkiä ja traagisia kaaria. Jotta se kulki mahdollisimman käsikädessä Madonnan tuoreiden mystiikka- ja kabbalahurahduksien kanssa, biisiin oli upotettu muutama perkussio, jotka olivat kirjaimellisesti kuin itämaisia mausteita kappaleen pinnassa.

Kappale, jossa hiljaisuus ja tauot näyttelevät merkittävää osaa, oli myös rohkea valinta levyn ensisingleksi. Riski kannatti, ja Frozenista tuli Madonnan ensimmäinen listaykkönen briteissä sitten vuoden 1990. Juuri siksi se on yksi laulajattaren uran erityisimmistä nahanluonneista ja viimeisiä näytteitä siitä, miten vallankumouksellinen artisti Madonna olikaan – ja optimistisimmissa ajatuksissa on vielä joskus.

Vaikka Frozenin kohauttaneessa videossa mustaan Jean Paul Gaultierin kaapuun verhoutunut Madonna muuttuu niin dobermanniksi kuin varisparveksi, Ray of Light oli tuolloin pikkupojasta reilusti kovempi juttu.

Syykin oli ilmiselvä. Videossa oli katuja pitkin valoviivoina kiitäviä autoja.

Jumalauta. Onko mitään siistimpää?

Video ei ole enää saatavilla

Justify My Loven videossa esiintyy kihnutusta kuin keskimääräisessä Omena-hotellissa konsanaan.

Vuoden 1990 joulumarkkinoille julkaistu Immaculate Collection kiteytti Madonnan hurmoksellisen 1980-luvun. Hittikokoelmalle mahtui myös kaksi uutta biisiä, joista toinen oli Rescue Me ja toinen polemiikkiriittoinen Justify My Love.

Madonnan syntisen seksi-anthemin juuret johtavat aina James Brownin Funky Drummeriin asti. Public Enemy nappasi kappaleessa kuultavan rumpukompin omaan Security of the First World -instrumentaaliinsa vuonna 1988. Vain pari vuotta myöhemmin Madonna julkaisi Justify My Lovensa, jonka kantava rumpulooppi oli samplattu suoraan Public Enemyn biisistä. Asialla oli biisin Madonnalle ”säveltänyt” ja tuottanut Lenny Kravitz.

Madonnan epätasaisen 1990-luvun käynnistänyt kohubiisi ei ole jäänyt historiaan musiikillisten ansioidensa tai edes hieman halpamaisen oloisen kierrätyksensä takia. Yksinkertainen kappalehan perustuu saman biitin loputtomaan kiertoon ja muutamaa ääntä maalaaviin syntikkajousiin. Mutta harvaa popkappaletta on onnistuttu lataamaan yhtä huumaavalla hekuman tunteella – Justify My Love toimii eroottisen latauksen ja viettelyn audiomuotoisena synonyyminä. Kappale kuulosti muinoin 22 vuotta sitten suorastaan vaaralliselta, vaikkakin nykyään jo hivenen lapselliselta.

Madonna puhuu, kuiskailee ja voihkii, muttei oikeastaan laula koko kappaleessa alkuunkaan, mikä lienee joidenkin mielestä vain hyvä asia. Biisin teksti pohjautuu Ingrid Chavesin kirjoittamaan runoon. Hän joutui myöhemmin taistelemaan kappaleesta itselleen rojaltit oikeusteitse.

Puhuttu avaussäkeistö ja yksittäisten sanojen pudotteluun perustuva kertosäe tiivistävät eroottisen pelin hengen. Eksoottiseen Eurooppaan suuntautuva seksifantasia odottaa toteutumistaan.

”I wanna kiss you in Paris
I wanna hold your hand in Rome
I wanna run naked in a rainstorm
Make love in a train cross-country
You put this in me
So now what, so now what?

Wanting, needing, waiting
For you to justify my love”

Eritoten Justify My Love muistetaan shokeeraavasta mustavalkoisesta musiikkivideostaan, joka tavoitteli 1960-luvun eurooppalaisen taide-elokuvan henkeä. Vielä vuonna 1990 Madonna piti tiukasti kiinni edelläkävijän roolistaan. Popin kuningatar oli osaltaan tekemässä valtavirran musiikkivideoista pornahtavampia, mutta samalla estoista vapaampia ja taiteellisesti rohkeampia.

Justify My Loven video sisälsi niin sadomasokismia, tirkistelyä kuin biseksualisuutta, mikä oli vielä vuonna 1990 ilmiselvä kohun paikka. Uskalias artisti kiteytti sanomansa videon lopussa nähtävään tekstiin: ”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”.

Videossa Madonna kiehnaa muun muassa silloisen poikaystävänsä, malli Tony Wardin kanssa. Hän suutelee myös naista. Se, mikä on nykyään jopa varsin tavallista kuvastoa, oli 1990-luvun ensitahtien aikaan hätkähdyttävää. MTV jopa kielsi videon esittämisen ja monet näyttivät siitä vain sensuroitua versiota. Näin myös Suomessa. Tapahtumaketju eteni siihen, että biisistä työstettiin kaikkien aikojen ensimmäinen VHS-videosingle, josta tuli tietysti valtaisa menestys. Sillä seksihän myy ja niin edelleen.

Justify My Love on kaikista edellä mainituista omintakeisista syistä johtuen yksi Madonnan kiintoisimmista kappaleista. Uran taitekohtaa edustanut single viitoitti tietä myös Madonnan seuraavalle, mielipiteet jakaneelle Erotica-albumille. Kuinka paljon voimaa ja merkitystä yhdellä yksittäisellä kappaleella voikaan olla!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Madonna on esittänyt himokkaan kappaleensa livenä vain kerran. Tämä tapahtui Girlie Tourilla vuonna 1993. Uudella MDNA Tourilla biisi sentään on tuutattu ämyreistä ulos välisoiton omaisena William Orbit -remiksinä.

Video ei ole enää saatavilla

Da qui all'eternità

Kun olin ala-asteella, muutama luokkamme tyttö teki kevätjuhlaan esityksen, joka perustui Madonnan Like a Prayeriin. Kappaleen inspiroimina he värjäsivät kasvonsa mustiksi, pukeutuivat itse tehtyihin nunnan asuihin ja tanssivat kyseisen Madonna-hitin tahtiin. Vaikka en tuolloin erityisemmin perustanut Madonnan musiikista, esitys teki minuun suuren vaikutuksen.

En ollut itse uskonnollisesta perheestä, mutta tajusin silti, että uskonnon ja popmusiikin yhdistämisessä oli jotain, joka liikkui kutkuttavasti kielletyn ja sallitun rajamailla. Samalla esitys otti esiin, vaikkakin kömpelösti, kysymyksiä rodusta ja ihonväristä, joita en tosin tuolloin vielä ymmärtänyt, etenkään sataprosenttisesti valkoisessa pikkukaupungissa. Tyttöjen esitys ja sen taustalla soiva dramaattinen ja tarttuva kappale kuitenkin jäivät nuoreen mieleeni kenties ensimmäisenä syvällisempänä popkokemuksena – yhtäkkiä popkappale tuntui viestivän paljon muutakin kuin vain tarttuvan melodian ja rimmaavia sanotuksia.

Vaikutelma, jossa yhdistyivät syvällisyys ja shokeeraavuus, ei ollut mikään sattuma. Like a Prayer -kappale ja samanniminen albumi syntyivät Madonnan tietoisesta tarpeesta tehdä uransa ensimmäinen suuri taiteellinen julkilausuma.

Vuonna 1982 ensimmäisen singlensä Everybody julkaissut Madonna oli kautta 1980-luvun luonut useita klassisia hittisinglejä, kuten Holiday, Like a Virgin, Material Girl, Into the Groove, Papa Don’t Preach ja La Isla Bonita. Hän oli noussut esanssintuoksuisesta tanssipoptähtösestä 1980-luvun suurimpien poppareiden joukkoon Michael Jacksonin ja Princen rinnalle, mutta Like a Prayerilla hän otti tähtäimeensä legendan ja ikonin statuksen. Tavoite oli suuruudenhullu, mutta kuinka ollakaan, Madonna onnistui siinä.

Madonnan ja laulunkirjoittaja/tuottaja Patrick Leonardin kirjoittama Like a Prayer käytti sekä kappaleena että videona shokkiarvoa ja kohua taitavasti hyväkseen. Se itse asiassa saattoi olla Madonnan ensimmäinen kappale, jolla hän tietoisesti pelasi herättämällään pahennuksella. Hänen aikaisemmat hittinsä Like a Virgin ja Papa Don’t Preach olivat kummatkin synnyttäneet kohua sisältönsä puolesta. Like a Prayerilla Madonna käytti näitä kokemuksia hyväkseen ja tietoisesti manipuloi mediaa saavuttaakseen päämääränsä.

Musiikillisesti Like a Prayer yhdistää sielukasta gospel-laulua ja lihallisen funkya rytmiä vastustamattomasti eteenpäin kulkevaan poprockiin. Se taiteilee jossain surumielisyyden, riemukkuuden ja pakahduttavan draaman välimaastossa. Lopputulos on välittömästi mieleen jäävä.

Like a Prayerin shokkiarvon etsintä täytyy kuitenkin aloittaa sen sanoituksista. Niissä Madonna rinnastaa kursailematta seksuaalisen ja uskonnollisen hurmion, tuoden viimein kirjaimelliseksi sen, minkä hänen nimensä ja kaulassa roikkuvat ristinsä yhdistettynä päällysvaatteina pidettyihin pitsialusvaatteisiin, paljaaseen vyötäröön ja Boy Toy -vöihin olivat alusta asti vihjailleet:

”When you call my name
It’s like a little prayer
I’m down on my knees
I wanna take you there”

Suurin osa Like a Prayerin synnyttämästä kohusta syntyi kuitenkin sen musiikkivideosta. Nykypäivänä saattaa olla vaikea ymmärtää, minkälainen kulttuurinen painoarvo musiikkivideoilla oli Music Televisionin kulta-aikoina, kun popvideot pyörivät kanavalla 24/7 ja jopa yliopistojen tutkijat kompastelivat toisiinsa tulkitessaan tätä uutta postmodernina nähtyä taidemuotoa.

Like a Prayerin videossa Madonna käänsi shokkisäätimen yhdelletoista. Katolilaisuuden symbolit sekoittuvat väkivaltaan ja erotiikkaan kunnianhimoisessa teoksessa, jolla Madonna tuntuu kerjäävän verta nenästään tanssiessaan palavien ristien edessä ja fantasioidessaan seksistä tummaihoisen pyhimyksen kanssa.

Todellisuudessa video oli ensisijaisesti rasismin vastainen, mutta joka tapauksessa Madonna tökki kepillä ampiaispesää, ja lopputulos oli odotetunlainen: uskonnollisia ja perhearvoja vaalivien ryhmien lisäksi Madonna sai sapiskaa hengellisyyden ja maallisuuden symboleilta: sekä Vatikaani että Pepsi jyrähtivät Like a Prayeria vastaan. Ja tottahan toki single myi miljoonia ja sai osakseen kriitikoiden kehut. Viimeistään nyt poptähti-Madonnasta kuoriutui mediaa ovelasti hyväkseen käyttävä ja omaa kohtaloaan tiukasti ohjaava popikoni-Madonna.

1990-luvun alussa Erotica-levyn ja Sex-kirjan hyökkäävän avoin seksuaalisuus sekä gay-, bondage- ja AIDS-teemat olivat jo liikaa valtavirtakulttuurille, ja Madonnan kohuarvo kiehui lopulta yli. Shokkikimaraa seurasi Madonnan uran suvantovaihe slovarikokoelmineen ja lähes keskitien aikuispopimagoineen. Muutos oli pakollinen – kohu-Madonna alkoi muistuttaa räikeää parodiaa itsestään.

Like a Prayerilla Madonna oli kuitenkin vielä kaukana parodiasta. Se ei ollut pelkkä popkappale, vaan loistelias pophetki, joka nosti hänet samaan sekä pahennusta herättäneeseen että värisyttäviä popkokemuksia tarjonneeseen kastiin Elvis Presleyn, The Beatlesin, Sex Pistolsin ja harvojen muiden kanssa. Like a Prayer on sellaista rakennusmateriaalia, josta legendat tehdään.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Like a Prayer kuultiin ensimmäisen kerran Pepsi-mainoksessa, jonka piti olla vain ensimmäinen näytös Madonnan ja Pepsin pitkässä ja hedelmällisessä suhteessa. Haaveet kuitenkin kaatuivat Pepsin säikähdettyä Like a Prayerin aiheuttamaa kohua.

Video ei ole enää saatavilla

Madonnan suunnasta pesee, kun rouvaa huvittaa.

Ei ole helppoa olla 53-vuotias poptähti, joka on joskus ollut liian suosittu ja tehnyt liian hyvää musiikkia.

Säälittävä tuo Madonna. Mummoikäinen lihaskimppu pomppii trikoissa lavalla. Irvokasta. Ei sillä ole ollut biisejäkään sitten Like a Prayerin. Se, jonka videolla se muuttui koiraksi aavikolla, oli ihan ookoo. Lopettais jo.

Ei ole helppoa olla 53-vuotias poptähti, joka on joskus ollut liian suosittu ja tehnyt liian hyvää musiikkia. Pitää ikääntyä arvokkaasti ja käyttäytyä viisikymppisen tavoin. Pitää esittää ainoastaan niitä kymmentä suurinta hittiä, koska – herranjestas – jollekin voi tulla paha mieli, kun settilistasta puuttuu jonkun 1980-luvun albumin toinen single. Jokainen uusi albumi jää aina pettymykseksi, kun Ray of Light on parempi.

Varmasti Madonna on miettinyt, miltä tuntuisi olla ”arvokkaasti” ikääntyvä, samaa karaokeshow’ta vuodesta toiseen vetävä viihdyttäjä. Kukaan ei haukkuisi säälittäväksi.

Mutta silloin Madonna ei olisi Madonna. Madonna rakentaa jokaiselle kiertueelle täysin uuden show’n. Madonna julkaisee epäonnistumisenkin uhalla kiinnostavia albumeita. Ei välttämättä aina edellisiä parempia, sehän olisi mahdotonta, mutta kiinnostavia.

Siksi hän on Popin kuningatar.

Back-katalogissa komeilee muun muassa Like a Prayerin eeppisyyttä, Ray of Lightin elektronista mystiikkaa, American Lifen vaivaannuttavia superduper-neronleimauksia, Confessions on a Dance Floorin helppoa klubimusaa sekä Hard Candyn silmät sidottuna sinne päin sohittua hiphop-estetiikkaa.

Nyt MDNA tarjoaa noita kaikkia. Se kokoaa saman otsikon alle elementtejä, joista Madonna-niminen poptähti on rakennettu. Se on elämää nähneen poptähden kurkistus elämää nähneen poptähden maailmaan. Siihen, mitä on tullut tehtyä.

Lopputulos ei osu aivan napakymppiin. MDNA:lta puuttuvat takuuvarmasti listoja valloittavat hittibiisit ja 16 kappaleen mittaisena se on aivan liian pitkä. Mutta parhaimmillaan, albumin keskivaiheilla, MDNA hätyyttelee Madonnan uran kiinnostavimpia hetkiä.

Alussakaan ei ole moittimista. Girl Gone Wild tanssittaa hittisoundillaan eikä kolkosti paukkuva Gang Bang säästä vihamiehiä:

”And I’m going straight to hell
And I’ve got a lot of friends there
And if I see that bitch in hell
I’m gonna shoot him in the head again
’Cause I wanna see him die”

Biisi pomppaa rajuudessaan esiin albumilta. Madonna on sanonut, että Gang Bangin lauluosuudet ovat osin improvisoituja. Siltä ne kuulostavatkin, mutta hyvällä tavalla: raivokkailta eivätkä liian teennäisiltä.

Pääosin lyriikat ovat laiskaa riimien etsimistä sekä aforismitauluihin joutavia oivalluksia elämän tarkoituksesta, sen ihanuudesta – etenkin kesäisesti hassutteleva B-Day Song – ja omien valintojen tekemisestä, mutta eipä Madonna ole koskaan ollutkaan mikään sanoittajanero. Hetkittäin hänen sanoituksensa ovat joka tapauksessa kiinnostavampia kuin muiden tämän hetken tähtipoppareiden hengentuotteet.

Myös I’m Addicted houkuttelee tanssilattialle melko tehokkaasti, samoin Turn Up the Radio. Love Spent loksahtaa sujuvasti puuttuvaksi lenkiksi American Lifen ja Confessions on a Dance Floorin välille. Give Me All Your Luvin’ on yhä lupsakka cheerleader-hetki, albumin ehdottomia kohokohtia, joka paljastaa Madonnan olevan sinut itsensä kanssa ja nauttivan elämästä.

Nicki Minaj esiintyy myös mainiosti pompottavalla I Don’t Give A -kappaleella. Biisi toimii, vaikka tuskin kukaan tässä universumissa haluaa enää koskaan kuulla Madonnan räppäävän. Paitsi Madonna itse. Se hänelle suotakoon.

Masterpiece väläyttää hetken sitä rauhoittavaa majesteellisuutta, joka teki Madonnan 1990-luvusta niin mahtavan. Samoin sitä seuraava Falling Free on pitkästä aikaa kiitettävän puhdas balladi Madonnalta. William Orbitin tuottama erinomainen I’m a Sinner olisi kotonaan myös Ray of Lightilla.

Monipuolinen ja rehellinen MDNA ei nouse Madonna-albumikaanonissa palkintosijoille saati hänen asteikollaan suureksi kaupalliseksi menestykseksi, mutta antaa jälleen yhden syyn odottaa supertähden seuraavaa siirtoa. Siihen kaikkien artistien tulisi levyjä tehdessään pyrkiäkin.

71 Ilahduttavan rento ja paikoin loistava MDNA on monipuolisuudessaan muistutus siitä, että täältä pesee, kun Popin kuningatarta huvittaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Madonna, musiikkisen ampumahiihdon mestari.

”Sä osaat tanssia.” Voiko kukaan sanoa mitään kauniimpaa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello 02:23?

Into the Grooven sanoitus viitannee sänkytouhuihin ja mikäs sen mukavampaa – tanssi voi olla sensuellia ja sähköistä, johdatus esileikkiin. Tai sitten ihan harmitonta hupia ilman taka-ajatuksia. Tanssiessaan ihminen joka tapauksessa heittäytyy ja paljastaa itsestään jotain, asettuu haavoittuvaiseksi.

Opin koulussa hädin tuskin soittamaan Ukko-Nooan nokkahuilulla, musiikkikokoelmani laajuus viittaa epäonnistuneeseen musanörttiin ja olen Madonna-intoilijana korkeintaan hyvää keskitasoa. Silti tiedän kaiken tarvittavan Into the Groovesta. Tiedän, että sen tahtiin on taivaallista tanssia.

”Get into the groove
Boy you’ve got to prove
Your love to me, yeah”

Into the Grooven lumoa ei kykene täysin selittämään. Riittää, kun nostaa kädet ilmaan, kuten Madonna videolla.

Maailmassa on tuhansia hienoja poplauluja, mutta jostain syystä Into the Grooven tahtiin tanssii kaikkein mieluiten. Pienet yksityiskohdat erottavat hyvän ja erinomaisen popkappaleen toisistaan. Niistä kehkeytyy hetkiä, joita odottaa malttamattomana tanssilattialla. Into the Groovekaan tuskin olisi klassikko ilman väliosan upeaa ja nostattavaa melodiaa:

”Live out your fantasy here with me
Just let the music set you free
Touch my body, move in time
Now I know your mine”

Sydämeni löi juuri kerran tyhjää. Juuri tällaisina hetkinä on syytä muistaa ja kunnioittaa Madonnan uran tarpeellisia harharetkiä. Ampumahiihtovertausta käyttääkseni: hän saattaa ampua joskus ohi tai jopa tyystin väärään tauluun, mutta on jokaisen sakkokierroksen jälkeen hippusen inhimillisempi ja riemastuttavampi.

Olisiko Into the Groovestakaan tullut hittiä ilman Madonnan palavaa halua näytellä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Into the Groovea ei koskaan julkaistu Yhdysvalloissa omana singlenään. Sen sijaan se tuupattiin upealta Like a Virginiltä lohkaistun Angelin b-puoleksi. Angel ylsi Hot 100 -listan viidenneksi. Myöhemmin Into the Groove sisällytettiin Like a Virginin uusintapainokselle.

Video ei ole enää saatavilla

A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan yhdeksäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu The Flying Lizardsin Sex Machine, joka oli listan 29:s. Kappaleen videon voit katsoa tästä.

Vuoden 1984 Top 30 (no okei, Top 29)

1. A-Ha – Take on Me
2. Don Henley – The Boys of Summer
3. Talk Talk – It’s My Life
4. Van Halen – Jump
5. Prince – When Doves Cry
6. The Cars – Drive
7. Cocteau Twins – Lorelei
8. The Replacements – Unsatisfied
9. Echo & the Bunnymen – The Killing Moon
10. Bronski Beat – Smalltown Boy
11. Sade – Smooth Operator
12. Bruce Springsteen & The E Street Band – Dancing in the Dark
13. The Smiths – What Difference Does It Make?
14. Alphaville – Forever Young
15. The Chills – Pink Frost
16. Bryan Adams – Run to You
17. Modern Talking – You’re My Heart, You’re My Soul
18. U2 – The Unforgettable Fire
19. Corey Hart – Sunglasses at Night
20. Madonna – Material Girl
21. The Style Council – Shout to the Top
22. Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)
23. Nik Kershaw – The Riddle
24. The Jesus & Mary Chain – Upside Down
25. Killing Joke – Eighties
26. The Minutemen – Corona
27. Propaganda – Dr. Mabuse
28. Scritti Politti – Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)
29. The Fall – C.R.E.E.P.

Linkki soittolistaan tästä.

Madonna, raha ei kiinnosta. Eipä.

Vuodessa ehtii tapahtua paljon. Madonnan eponyymi debyytti oli kotimaassaan hitti, ja siltä lohkaistu Holiday ansaitusti vuoden 1983 popklassikoiden listallamme. Vuotta myöhemmin kuitenkin räjähti. Like a Virgin julkaistiin 12. marraskuuta 1984, ja se ampaisi välittömästi muun muassa Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian levylistojen kärkiin. Nyt sitä on myyty jo yli 20 miljoonaa kappaletta.

Tyylillisesti albumi ei eronnut suuresti edeltäjästään. David Bowiea ja Spoonsia tuottaneen Nile Rodgersin rooli kuului ehkä hienoisissa new wave -vaikutteissa, mutta pääpiirteittäin Like a Virgin oli lisää samaa pirteää tanssipoppia. Ennen kaikkea se oli sitä, mitä yleisö kaipasi.

Levyn avaava Material Girl on temaattisesti pastissi Marilyn Monroen ikonisesta Diamonds Are a Girl’s Best Friend -esityksestä – seikka, jota tietenkin korosti biisiin tehty video. Rakkaus esitetään nytkin kauppatavarana, kulutushyödykkeenä. Marilynillä miehet lakoavat tämän paljettimekon äärellä, Madonnalla heidät sysätään taustalaulajiksi toistamaan robottimantraa ”living in a material world”.

Jos tarinoihin on uskominen, Monroeta ja Madonnaa yhdistää kummankin luontainen bisnesvaisto. Molemmat olivat enemmän kuin mitä kuva antoi ymmärtää. Siinä missä Monroe jäi traagisesti blondihahmonsa vangiksi, kykeni Madonna kuitenkin jatkuvasti uudistamaan itseään. Harvalla on varaa tehdä niin huonoja valintoja ja silti pidellä maailman suurimman tähden valtikkaa.

1980-luvulla Madonna ei vielä huonoja valintoja tehnyt.

Material Girl on toki 27 vuoden jälkeen kovin vanhentunut, itseään toistava ja pinnallinen pop-pala. Solistin ääni kuulostaa tuplanopeudella soitetulta Diana Rossilta. Silti siinä oli jotain, joka osui juuri oikeaan loveen. Alkaen albumin nimestä ja kansitaiteesta, Madonna osasi tarjota jotakin, joka ihastutti yleisöä ja vihastutti moraalinvartijat. Ja hän teki sen aivan uudella tavalla.

“Some boys try and some boys lie but
I don’t let them play, no way
Only boys who save their pennies
Make my rainy day”

Tekeekö Madonna ivaa itsestään? Haastatteluissa hän on puhunut siitä, kuinka raha ja taloudellinen tuki ovat tärkeitä ominaisuuksia miehessä – kuinka ne kestävät pidempään kuin tunteet. Toisaalta hän on myöhemmin korostanut kappaleen ironisuutta ja provokatiivisuutta.

Hän myös katuu koko kappaleen julkaisemista; lempinimestä oli sen jälkeen mahdotonta päästä eroon. Siinä eivät kabbalat tai satukirjatkaan tuntuneet auttavan.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

”Hong Kongin Celine Dioniksi” tituleerattu Sally Yeh teki seuraavana vuonna kappaleesta oman näkemyksensä. 200 Degreesin kertosäe menee jotakuinkin näin:

”这世界气温 会有 Two hundred degrees
暖到要爆炸             When you hold me
知不知气温 会有   Two hundred degrees
暖到要爆炸             Like my body”

Video ei ole enää saatavilla

New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

Madge tiesi alusta alkaen mitä tahtoi.

Madonnan lahjoista voi olla montaa mieltä, mutta hänen vainunsa sellaisen tanssimusiikin suhteen, jota ihmiset haluavat kuunnella, on ollut pettämätön jo lähes kolme vuosikymmentä. Ja on yleisö myös halunnut kuunnella hänen lauluääntään – jopa silloin, kun se Like a Virgin -albumilla muistutti Cyndi Lauperin ja Betty Boopin ynisevää ristisiitosta. Holidaylla kuullaan kuitenkin sitä syvemmältä kurkustaan laulavaa Madonnaa.

Everybody oli kappale, joka toi Madonnalle sopimuksen levy-yhtiökettu Seymour Steinin Sire Recordsin kanssa, mutta vasta Holiday otti kipinää. Esikoisalbumin kolmas single oli Madonnan ensimmäinen hitti; se aloitti Popin kuningattaren valtakauden, jonka loppua odotellaan yhä.

Jo tässä vaiheessa oli erotettavissa ainakin pari asiaa, joista Madonna tultaisiin myöhemmin tuntemaan.

Yksi: Madge ei ollut tyytyväinen albumin tuottajana toimineeseen Reggie Lucasiin, joka ei suostunut toteuttamaan laulajan näkemystä, joten hän sai lähteä. Madonna hahmoon liittyvän myytin mukaisesti hän tiesi alusta alkaen mitä tahtoi.

Kaksi: Madonna korvasi Lucasin John ”Jellybean” Benitezillä, joka oli Funhouse-klubin dj ja Madonnan silloinen poikaystävä. Eri aloilla tunnetuista poikaystävistä ei voi väittää olleen haittaa popin ovelimman taktikon uralle myöhemminkään.

Jellybean Benitez oli itse asiassa se, joka löysi Holiday-kappaleen ja esitteli sen Madonnalle. Nakuttavasta lehmänkellosta, synteettisesti purputtavasta bassosta, funk-kitarariffistä ja syntikkaujelluksista koostuva kappale oli uuden vuosikymmenen diskoa; elektronista tanssimusiikkia klubien lisäksi tavallisten teinien makuuhuoneisiin.

Madonna on aina ymmärtänyt mielikuvien voiman: Holiday luo tunteen vapaudesta, kaukokaipuusta ja onnellisuudesta, jotka lomaan liittyvät. Kukapa ei haluaisi olla samaa mieltä, kun Madonna laulaa:

”It’s time for the good times
Forget about the bad times, oh yeah
One day to come together
To release the pressure
We need a holiday”

Eihän se Shakespearea ole, mutta sanoituksen nokkeluus piilee siinä, että se tarjoaa haaveen, johon yhtä hyvin senegalilainen kuin norjalainenkin nuori voi samaistua.

Kukaan ei tietenkään voi päihittää Whamia loma-aiheisten laulujen camp-hurmoksen saralla (”Club Tropicana – drinks are free!”), mutta Alice Cooperin School’s Outin ohella Holiday taitaa olla kuitenkin ikimuistoisimmin lomakaipuun kiteyttänyt kappale.

Tästä kaikesta tulikin mieleen: saisinko nyt lähteä lomalle? (Paikka, Santtu! – edit. huom.)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Madonna rantautuu ensi kertaa tulevaan kotimaahansa Isoon-Britanniaan ja tarunhohtoiselle Hacienda-klubille. (Holiday alkaa kohdasta 4:35.)

Video ei ole enää saatavilla

5. Neil Tennant, s. 1954

Viisi vuotta kumppaniaan nuorempi Chris Lowe on toki tärkeä Pet Shop Boysin puolikas, mutta julkisessa työnjaossa Tennant yleensä messuaa duon pop-estetiikkaa vuolaine analyyseineen Lowen tyytyessä irtoläppä-sidekickin rooliin. Tennantin luontainen aristokraattisuus ja vähäeleisyys vihjasivat jo varhain, että tässä meillä on arvokkaaseen vanhenemiseen kykenevä poppari.

Kaukonäköisyydestä kieli sekin, että Pet Shop Boys tunsi tehtäväkseen elvyttää hetkiseksi ikääntyneiden laulajien Dusty Springfieldin ja Liza Minnellin karriäärit. Hallitussa imagossa oli myös sijaa yllätyksille, kuten Very-albumin puolidigitaalisille pellehahmoille vuonna 1993 ja esiintymiselle Glastonburyn rockfestareilla vuonna 2000.

Popnäkökulmasta takaiskuksi on kuitenkin katsottava se, että Tennantin täytettyä 40 vuotta Pet Shop Boysin suosio on notkahtanut ulos hittiliigasta ja saanut kulttipiirteitä. Juuri alkaneen Take Thatin kohukiertueen lämmittelypestin seuraukset ovat kiinnostavia – osittain siksikin, että vaiheikkaasta urasta huolimatta nelikymppisen poptähteyden haasteet ovat Take Thatillä vielä edessä.

Video ei ole enää saatavilla

4. Madonna, s. 1958

Vaikka Madonna on käynyt raakaa taistelua parasta ennen -leimaa vastaan paljolti ennalta-arvattavin keinoin, taistelun tarmokkuus ja tuloksellisuus herättävät ihailua. Luulisi olevan armeliaampiakin tapoja pysyä parrasvaloissa kuin asettua lihallisena projektiona samalle viivalle yli puolta nuorempien rihannojen kanssa. Ilman Madonnan esimerkkiä kenties Jennifer Lopezkaan ei nauttisi 41-vuotiaana uransa suurimmasta hitistä.

Vähän ennen 40-vuotissynttäreitään popkuningatar julkaisi kehutuimman albuminsa Ray of Lightin, ja Suomen näkökulmasta ura on jatkunut triumfista toiseen huipentuen toissa kesänä ensimmäiseen täkäläiseen konserttiin. USA:ssa kulkee hieman vaisummin, sillä viimeisen 13 vuoden aikana Madonnalle on kertynyt ”vain” viisi Top 10 -hittiä Billboard Hot 100:ssa.

Madonna on ehkä menestynein keski-ikäinen poppari, mutta onko hänen menestyksessään muita aspekteja kuin selviytymiskyky? Onko hän nyt jollain tasolla parempi poptähti kuin 1980-luvulla? Jatkuva tuloksenteko voi kieliä myös unohtumisen pelosta. Esimerkiksi American Life -projektin (2003) olisi aivan hyvin voinut jättää kokonaan väliin.

http://www.dailymotion.com/video/xcxang_madonna-music-4-44_music
Madonna – Music (2000)

3. David Guetta, s. 1967

Ranskalainen Guetta väänsi uraputket mutkalle nousemalla mainstream-poptähdeksi vasta yli 40-vuotiaana – rajapyykkinä voinee pitää brittilistan ykköstä, Kelly Rowlandin laulamaa When Love Takes Over -singleä (2009). Sen jälkeen mies on hytkynyt tauotta latauslistavideoilla dj-deskinsä takana ja läiminyt ylävitosia milloin kenenkin suosikkivokalistin kanssa.

Koska Guetta on julkkiksena tuore, olemukseltaan melko iätön ja imagoltaan huomaamattoman nörtähtävä, harva lienee edes tietoinen hänelle kertyneistä vuosirenkaista. Vuonna 1971 syntynyt tuottajastara Timbaland vaikuttaa paljon setämäisemmältä – ehkä hänenkin pitäisi vähän potkia nyrkkeilysäkkiä avaruusaluksen ohjaamisen lomassa, kuten Guetta tekee Rihanna-yhteistyövideolla Who’s That Chick.

Miehen liikehdintää Kelly Rowlandin Commander-promolla voisi melkein kutsua koreografiaksi, joten tiedä mihin taiteilijakuva tästä vielä laajenee. 34-vuotiaana ensimmäisen albuminsa julkaissut artisti ei taatusti ole kartoittanut kaikkia hänelle avautuneita mahdollisuuksia. Tuottajan virkojakin on muun muassa U2:n seuraavalla levyllä.

http://www.dailymotion.com/video/xdeeg0_david-guetta-ft-kid-cudi-memories_music
David Guetta feat. Kid Cudi – Memories (2010)

2. Tina Turner, s. 1939

Turnerin tuhkimotarina on kelvannut jopa Hollywood-leffaksi, mutta kerrottiinko siinä nousun todelliset taustat? Vaikka australialaisen managerin Roger Daviesin rooli huomioitiin, musiikillinen käynnistys jäi vähän avoimeksi. Brittiläinen Heaven 17 -kaksikko Ian Craig Marsh ja Martyn Warehan kutsui unohtuneen Tinan coverlevylleen ja tuotti hänen comeback-hittinsä, Let’s Stay Togetherin.

Tuo comeback hakee pophistoriassa vertaistaan: narkkarimiehensä Ike Turnerin nyrkin ikeestä liki tyhjin käsin karannut 44-vuotias kehäraakki kohosi 23 vuotta ensimmäisen (A Fool in Love) ja 10 vuotta edellisen (Nutbush City Limits) hittinsä jälkeen platina-artistiksi lähes koko maailmassa – myös hänen aiemmasta tuotannostaan viis veisanneessa Suomessa.

Vaikka Turner sai sympatiaa myös nuorisolehdiltä ja soittoaikaa MTV:ltä, jotkut kiinnittivät liikaakin huomiota hänen ikävuosiinsa. Titteli ”rockin isoäiti” iskostui median käyttöön jo ennen kuin Turner yksityiselämässään sai lapsenlapsia. Mutta leffarooleineen kaikkineen hän oli ehta poptähti – katsokaa vaikka tätä We Don’t Need Another Hero -videon hillitöntä Mad Max -lookia.

http://www.dailymotion.com/video/x2176m_tina-turner-we-don-t-need-another-h_music
Tina Turner – We Don’t Need Another Hero

1. Cliff Richard, s. 1940

Okei, Cliff Richardin ura euroviisutraumoineen, selibaatti-imagoineen ja häikäilemättömine jouluykkösten metsästyksineen ei ehkä kokonaisuutena ole järin pioneerihenkinen, mutta 40 vuoden täyttäminen hoitui mieheltä hienosti. Jo 1950-luvulla läpilyöneenä hän edusti pre-Beatles-sukupolvea, joka on koko elämänsä saanut koetella niitä rajoja, mikä on minkäkin ikäiselle soveliasta.

1970-luvun irrallisten nynnyhittien ja gospel-levyjen jälkeen ilmestyi single We Don’t Talk Anymore, jolla esiintyi 39-vuotias, itsevarma, luonteva ja jopa verrattain seksikäs Cliff Richard. Täyttäessään 40 vuotta hän oli USA:n ja Britannian Top 10:ssä singlellä Dreamin’.

Richard kukoisti poptähtenä samaan aikaan kuin hänen ikätovereistaan Tom Jones yritti hätäpäissään country-uraa ja John Lennon julkaisi yliseestyneen Double Fantasy -albumin.

Yksi tuon ajan parhaista Cliff-sinkuista on Wired for Sound (1981), jonka video julisti kasetti-walkmanin ja rullaluistelun riemuja aidon ajankohtaisesti. Vielä 1987 julkaistun Some Peoplen videossakin on nähtävissä edelläkävijyyttä – ainakin jos heti perään katsoo Daft Punk -klassikon Around the World.

Viisi- tai kuusikymppisten poptähtien kärkiviisikkoon Cliff Richard ei kelpaa, mutta ehkä taas seitsemänkymppisten?

http://www.dailymotion.com/video/xcsttb_cliff-richard-wired-for-sound_music
Cliff Richard – Wired for Sound (1981)

Ministeri ei löytänyt Cat Stevensiä Spotifysta.

Stefan Wallin, 43, kulttuuri- ja urheiluministeri, RKP (21 – Varsinais-Suomi)

www.stefanwallin.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Elämäni biisit.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Ne ovat niitä, jotka ovat minulle eri tavalla henkilökohtaisesti tärkeitä.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Niille, jotka haluavat tulla musiikista hyvälle tai melankoliselle tuulelle.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Bruttolistalla oli ehkä 30 biisiä, jäljelle jäi 10. Olisi epäreilua yhdeksää biisiä kohtaan nostaa vain yhtä. Nuo kymmenen ovat lempparini, yhdessä ja erikseen.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Oliko Cat Stevensin Remember the days on the old school yard (sic) Spotifyssa?”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kotona, autossa, yksin.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Abba. Näin heidän voittavan vuoden 1974 Euroviisut, ja olen kuunnellut heidän musaansa siitä lähtien. Ajatonta, nerokasta musiikkia, josta tulee hyvä fiilis.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Jenni Vartiaisen. Se kolahti sekä hänen että Brunilan Teemun maukkaiden rytmien ansiosta. Vaimo hankki cd:n ja minä kuuntelin positiivisesti ällistyneenä.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Ostan cd-levyjä, joo. Kaappi on myös täynnä vinyylejä.”

Spotify vai iTunes?

”Itse asiassa ei kumpaakaan.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Olin helmikuun lopussa työmatkalla New Yorkissa, ja kävin silloin kuuntelemassa Bon Jovin konserttia Madison Square Gardenissa.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Ei ne ikinä tappelisi.”

Stefan Wallinin soittolista.

1. Eppu Normaali – Urheiluhullu
2. ABBA – Under Attack
3. Jenni Vartiainen – Nettiin
4. Magnus Uggla – Victoria
5. Juice Leskinen – Kaksoiselämää
6. Dire Straits – Industrial Disease
7. Eppu Normaali – Murheellisten laulujen maa
8. Madonna – Sorry
9. Hector – Lumi teki enkelin eteiseen
10. Peter Gabriel – Sledgehammer

Kuuntele Stefan Wallinin soittolista.

www.tuomasauvinen.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

Moi, mä olen Tuomas.

”Biisejä fiilikselle kuin fiilikselle.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Nämä biisit olen löytänyt tai oppinut tykkäämään niistä viime aikoina. Valitsemani biisit ovat joko todistetusti tai omasta mielestäni musiikillisesti merkittäviä, ja niissä on kulttuurista sisältöä, kun kaivaa hiukan pintaa syvemmälle. Biisit ovat joko vaikuttaneet laajemmin populaarimusiikin historiassa, mielestäni tulevat vaikuttamaan tai ovat merkittäviä omassa marginaaligenressään.”

Keille ihmisille suosittelet soittolistaasi ja miksi?

”Suosittelen soittolistaa niille, jotka etsivät musiikista syvyyttä, merkitystä ja sisältöä.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Holly Mirandan Waves on juuri tällä hetkellä itselleni soittolistan tärkein kappale. Se heijastelee kaipuutani Amerikkaan, jossa asuin puoli vuotta vuonna 2010.

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota Spotifyssa ei ollut?

”Alkuperäinen Metallican Welcome Home (Sanitarium) ei löytynyt Spotifysta.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen musiikkia autossa ja kotona, aika paljon kuulokkeilla. Työni puolesta kuuntelen musiikkia päivittäin yhtyesoiton opettajana sekä levykriitikkona.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”On aivan mahdotonta vastata tähän kysymykseen. On niin monia loistavia artisteja ja yhtyeitä. Suosikkiyhtye vaihtuu itselläni todella usein. Viime aikoina The Police on kolahtanut kovaa.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Viimeksi löysin Holly Mirandan tuotannon. Löysin biisin Waves newyorkilaisesta Starbucksista, jossa jaettiin tiskillä Pick of the week -kortteja. Kortissa oli koodi, jolla kyseisen biisin sai ladata iTunesista. Tätä kautta tutustuin ja ihastuin artistin muuhunkin tuotantoon.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”En ole pitkään aikaan ostanut fyysisiä äänitteitä. Ostan lähinnä iTunesista sekä kuuntelen Spotifysta. Yksi syy on siinä, että levyarvostelijana saan tajuttoman määrän fyysisiä levyjä työn puolesta ilmaiseksi. Äänitteitä, joista en saa fyysistä kopiota, en näe tarpeelliseksi ostaa juuri Spotifyn ja iTunesin ansiosta.”

Spotify vai iTunes?

”Molemmat.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Omaa yhtyettä lukuun ottamatta kuuntelin viimeksi livemusiikkia maaliskuussa. Kyseessä oli omaa yhtyettäni lämpännyt Birdie Joe Hoax -duo, joka lauloi Paul Simonin rakkauslauluja. Keikka oli mielestäni hauska ja sopi tilanteeseen hyvin.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Jumala voittaisi.”

Tuomas Auvisen soittolista

1. The Police – Walking On The Moon
2. Pat Metheny – Spirit of the Air
3. Thelonious Monk – Teo
4. Holly Miranda – Waves
5. Justin Timberlake – Rock Your Body
6. Audioslave – Revelations
7. Madonna – Candy Shop
8. Mew – Special
9. The Rolling Stones – Rock and a Hard Place
10. Israel & New Breed – Say So

Kuuntele Tuomas Auvisen soittolista.