Lou Reed, tyyli ennen kaikkea.

Lou Reedillä ja minulla on ollut vaikeitakin vuosia, mutta kyllä hän on aina ollut yksi elämäni tärkeimpiä taiteilijoita. Joskus on pelottanut hänen kitaransoittonsa, joskus valitsemansa taustabändit, eikä se muukaan paketti aina ole kasassa ollut, mutta mitä pienistä. Mies muutti maailmaa jo uransa alussa The Velvet Undergroundin kanssa. Kuolemattomana on varaa ottaa riskejä ja hölmöillä.

Loun kuolema ei sureta. Hän eli hienon elämän ja jätti niin paljon siitä jälkeensä. Osa siitä on kiinteä osa elämämme äänimaisemaa, osa ei.

Keräsin soittolistan, jolle valitsin Reedin soolouralta niitä vähemmälle huomiolle jääneitä ja itselleni tärkeitä biisejä – klassikkoalbumien harvemmin soitettuja raitoja sekä epäonnistuneiden kokonaisuuksien valopilkkuja. Kaikilta Loun levyiltä niitä ei edes löydy.

Esimerkiksi Mistrialia en osaa vieläkään sulattaa. Enkä ehkä antaa anteeksi. Ostin sen levyn ilmestyessä kuulematta sitä lainkaan, koska olin jo vakuuttunut miehen neroudesta. Sellaiseen hölmistyneisyyden tasoon, jonka sisältäni löysin levyn soidessa, olen sittemmin harvemmin törmännyt. Kiitos tästäkin äärikokemuksesta, Lou.

Ja minusta on hienoa, että Metallican kanssa tehty Lulu jäi miehen viimeiseksi julkaisuksi. Levy on kauhea, mutta ilmentää hienosti ”mieluummin överit kuin vajarit” -suhtautumista tähän hiukan ontuvaan ja pöhöttyneeseen petoon, jota rockiksi kutsumme. Mieluummin täysillä metsään kuin…

Tämä on jäljellä 15-vuotiaana tussilla tekemästäni Lou Reed -paidasta.

#1 Perfect Day (The Raven)

The Raven on suurimmaksi osaksi yhtä toimiva kuin Metallican kanssa tehty Lulu, eli taidetta isolla T:llä mutta jotenkin tyhjää sisältä. Tai reitiltä eksynyttä sellaista. Mutta tämä uusioversio Transformer-levyn klassikkoraidasta on upea.

#2 Kicks (Coney Island Baby)

Coney Island Baby on aika vahva levy kautta linjan – kepeällä tavalla rockaava. Kicks on Louta Can-maisimmillaan ja improvisoidun oloinen lauluraita kuulostaa aika vahvasti Damo Suzukilta.

#3 Last Great American Whale (New York)

New York on mielestäni klassikko ja aika tasavahva. Tai siltä se ainakin aikoinaan tuntui 1980-luvun vaikeiden, vaikeiden vuosien jälkeen. Tämä puhuttu biisi on hienoa maagista realismia. Tuo mieleen Paul Austerin kirjan Leviathan, muutenkin kuin nimen tasolla.

#4 The Day John Kennedy Died (The Blue Mask)

The Blue Mask on yksi Loun vahvimmista levyistä ja tämä saattaa olla hänen idealistisin biisinsä. Se on kuin paras mahdollinen vastaus kysymykseen, joka misseiltä aina kysytään. Missit vastaavat ”maailmanrauha”.

#5 Make Up (Transformer)

Levy on aika puhki soitettu, mutta tämä helmi on aina jäänyt pienemmälle huomiolle.

#6 Street Hassle (Street Hassle)

Loistava minirockooppera, jossa Bruce Springsteenillä on puherooli.

#7 Home of the Brave (Legendary Hearts)

Legendary Hearts ei levynä säväytä, mutta siltä löytyy pari-kolme klassikkoa, joista tämä jollain tavalla Neil Youngin mieleen tuova sotkuinen ja laahaava balladi on koskettavin.

#8 Disco Mystic (The Bells)

Tällaista kamaa olisin halunnut kuulla Mistrialilla, 1980-luvun soundeilla, mutta ei… Tämä on huumorimusiikkia kukkeimmillaan.

#9 High in the City (New Sensations)

Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi olla raivostuttava biisi, steel-rumpuineen päivineen, mutta toisin kävi. Hauskan pirtsakka tuokiokuva New Yorkista ennen kuin Rudy Giuliani siivosi sen turisteille turvalliseksi.

#10 Ecstacy (Ecstacy)

Tämä kuulostaa ihan Sielun Veljiltä! Voisi olla balladi Suomi-Finlandilta. Traktoreita sataa aamu kuudelta, pää on ohutta lasia…

#11 Trouble With Classicists (Lou Reed & John Cale: Songs for Drella)

Metafyysinen taidehisotrian luento, joka on helppo kuvitella Andy Warholin suuhun, sekä tekstinsä että Loun lakonisen ulosannin puolesta. Kaunis kunnianosoitus selvästi rakkaalle ystävälle.

#12 Dreamin’ – Escape (Magic and Loss)

Magic and Loss oli jotenkin sotkuinen ja hukassa, mutta Dreamin’ on hienolla tavalla eleetön balladi.

#13 Sad Song (Berlin)

Kaikkien ranteet auki -levyjen äiti päättyy tähän biisiin. Jos tämä olisi valittu Trainspottingiin, ehkä tästä olisi tähtien esittämä hyväntekeväisyysversio. Biisinä vähintään yhtä kova kuin Perfect Day.

#14 Metal Machine Music, Part IV (Metal Machine Music)

Aliarvostettu ja yllättävän kuunneltava levy.

14 kätkettyä Lou Reed -helmeä

1. Lou Reed & Antony Hegarty – Perfect Day
2. Lou Reed – Kicks
3. Lou Reed – Last Great American Whale
4. Lou Reed – The Day John Kennedy Died
5. Lou Reed – Make Up
6. Lou Reed – Street Hassle
7. Lou Reed – Home Of The Brave
8. Lou Reed – Disco Mystic
9. Lou Reed – High In The City
10. Lou Reed – Ecstasy
11. Lou Reed & John Cale – Trouble With Classicists
12. Lou Reed – Dreamin’ – Escape
13. Lou Reed – Sad Song
14. Lou Reed – Metal Machine Music, Part IV

Kuuntele soittolista tästä.

Bonus!

Ruotsalainen video, jota levitetään todisteena Loun mulkkuudesta, lähinnä todistaa, että hänellä on kuiva huumorintaju. Jos haluatte nähdä mulkun, katsokaa video, jossa Henry Rollins kiusaa pikkupunkkaria.

Lou Reed ja Metallica. Vähemmän kuin osiensa summa.


Rocklegendojen jo etukäteen huomattavaa negatiivista palautetta kerännyt yhteistyöprojekti hämmentää ja ahdistaa.

Teräsmies-sarjakuvassa on Bizarro-niminen hahmo, joka asuttaa omaa Bizarro-maailmaansa. Tällä neliskulmaisella planeetalla kaikki tehdään toisin kuin oikeassa maailmassa, ja tutut asiat ovat vääristyneet. Planeetalla on oma mottonsakin:

 ”Us do opposite of all Earthly things! Us hate beauty! Us love ugliness! Is big crime to make anything perfect on Bizarro World!”



Viime aikoina on alkanut tuntua vähän siltä kuin meidän maailmamme olisi jotenkin salakavalasti muuttunut Bizarro-maailmaksi – huolestuttavaa vääristymistä ja outoutta on nimittäin havaittavissa (kaiken muun lisäksi) mitä kummallisempien yhteistyöprojektien muodossa.

Pari viikkoa sitten arvostelin 90-minuuttisen tupla-cd:n, jolla William Shatner versioi avaruusaiheisia kappaleita muun muassa Richie Blackmoren, Sheryl Crow’n ja Bootsy Collinsin avustuksella. Aikaisemmin syksyllä ilmestyi SuperHeavy-levy, jolla Mick Jagger, Joss Stone, Dave Stewart, Damian Marley ja A.R. Rahman yhdistivät voimansa laimean reggaerockin lipun alla.

Ja nyt sitten tämä. Lou Reed ja Metallica. Ja Lulu.

Harva levy on saanut osakseen sellaista pilkkaa tai sellaisia murska-arvioita jo ennen ilmestymistään kuin Lulu. Hyvän rockin ystävät saivat kokea ensimmäisen järkytyksensä jo vuonna 2009, kun Reed ja Metallica yhdistivät voimansa Rock’n’Roll Hall of Fame -konsertissa soittamaan Reedin legendaarisen The Velvet Undergroundin Sweet Janesta ja White Light/White Heatista versiot, jotka kuulostivat siltä kuin ne olisivat kokemassa millä hetkellä hyvänsä karmivan ummetuskuoleman.

Kuin liian kauan auringossa maanneiden esihistoriallisten hirmuliskojen, näiden kolossaalisten rockdinosaurusten, liikkeet ovat olleet viime vuosikymmenet niin hitaita, että verrattain nopeasti kypsytelty ja julkaistu (vain noin 2 vuotta) Lulu on melkeinpä järkytys. Toki järkyttävintä on se, että Lou Reed ja Metallica ylipäänsä tekevät yhteislevyn, mutta Bizarro-maailmassa kun eletään…

Lulu perustuu Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-näytelmiin (Erdgeist ja Die Büchse der Pandora eli suomeksi Maahinen ja Pandoran lipas). Wedekind herätti aikanaan kohua näillä ja muilla näytelmillään, jotka sisälsivät muun muassa homoseksuaalisuutta, itsetyydytystä, sadomasokismia, itsemurhia ja raiskauksia.

Lulu-näytelmät kertovat kauniista tanssijasta, joka nousee yhteiskunnallisesti korkeaan asemaan makaamalla varakkaiden miesten kanssa, mutta vajoaa lopulta köyhyyteen ja prostituutioon. Tarina on tunnettu myös suorasukaisista seksikuvauksistaan, homoseksuaalisuudesta, väkivaltaisuudestaan ja Viiltäjä Jackin esiintymisestä näytelmässä. Teatterin lisäksi Lulu-näytelmät ovat olleet perustana muun muassa Louise Brooksin tähdeksi tehneelle Pandoran lipas -elokuvaklassikolle (1929).

Lou Reedin ja Metallican näkemystä Lulusta on mahdotonta lähteä kuuntelemaan ilman jos jonkinlaisia, lähinnä negatiivisia, ennakko-odotuksia. Levyn yllättävän melodisesti ja puhdaslinjaisesti avaava Brandenburg Gate ei kuitenkaan kuulosta lainkaan hassummalta. James Hetfieldin laulaman ”smalltown girl” -kertosäkeen sydänmaarockin melodisuus pelastaa levyn avaussäkeiden mukarankan yliyrittämisen:

”I would cut my legs and tits off
When I think of Boris Karloff and Kinski
In the dark of the moon”

Lulun toisen kappaleen The View’n melkein koomisen romuluisesti toikkaroiva rytmi, Reedin puhelaulu ja tervamaisen paksu särökitaravalli ovat kuitenkin valitettavasti paljon tyypillisempiä levyn tyylillisiä edustajia. Ja hyvä luoja, laulaako James Hetfield kertosäkeessä ”I am the table”?!

Jos tähän mennessä levy on pysynyt kohtuullisen hyvin raiteillaan, mikään ei enää pelasta Pumping Bloodia, jolla Reed kähisee kuin juopunut vanha merimies horjahtelemassa puujalkansa kanssa vaarallisen liukkailla mukulakivillä. Useamman rock-klassikon kirjoittaneen legendan sanoitukset ovat hirviömäistä kuultavaa:

”If I’m pumping blood
Like a common state worker
If I waggle my ass like a dark prostitute
Would you think less of me”

…

tai…



”Blood in the foyer, the bathroom,
The tea room, the kitchen
And knives splayed
I swallow your sharpest cutter
Like a colored man’s dick
Blood spurting from me”

Kappaleen taustalla Metallica piehtaroi ja rynnii kuin mitään ymmärtämätön karjalauma – sen nyanssientaju on olematonta ja Lars Ulrichin fillit kuulostava siltä kuin hän kaatuisi rumpujensa päälle. Kidutusta kestää seitsemän ja puoli minuuttia.

Mistress Dreadin nopeampi takominen ei ole sen ylevämpää kuultavaa, mutta toimii sentään kohtuullisesti. Valitettavasti Reed sählää kaiken epävireisellä mölinällään.

Reedin lyriikat pyrkivät rajuuteen, mutta hänen kähinänsä ja impotentti mylvintänsä tekee niille karhunpalveluksen. Paraskaan tulkitsija tuskin voisi pelastaa tahallisen ällöttäviä säkeitä, kuten:

“But I open the sticks, sticky legs I bear
And then insert a fist, an arm
Some lost appendage
Please open me I beg”



Iced Honey on Brandenburg Gaten ohella toinen levyn kappaleista, joka kestää alle neljä ja puoli minuuttia, ja Reed on sentään ymmärtänyt keventää tunnelmaa kahden tuskallisen pitkän jurnutuksen jälkeen tällä seuralaistensa keskellä melkein helpottavan melodisella kappaleella. Edes Hetfieldin kireä mylvähtely ei onnistu pilaamaan hetken euforisuutta. Vaikka kappale tuskin tuntuisi näin hyvältä muussa yhteydessä, ovat sen duurisoinnut kuin raikasta vettä Lulun loputtoman kitukasvuisen autiomaan keskellä. Tämän enempää Reed ei kuitenkaan suostu helpotusta tarjoilemaan.

Cheat on Men aloittava urkujen, kitaran ja jousien seesteinen yhdistelmä kuulostaa lupaavalta. Ehkäpä Lulun alku oli vain pelottelua. Vitsailitko meidän kustannuksellamme Lou? Heh heh, hauska vitsi, mutta älä enää ikinä säikyttele tuolla tavalla.

Yhtäkkiä kuitenkin alkaa kuulua pahaenteistä kitaramölyä. Sitten Reedin mölinää. Särökitaran jurnuttavaa rytmiä. Toikkaroivia rumpuja. Hetfieldin machohaukahtelua. VOI HYVÄ LUOJA! TAAS SITÄ MENNÄÄN!

Reed ja Metallica paisuttelevat kappaletta yli viisi minuuttia, kunnes päädytään tyypillisen lulumaiseen perusjurnutukseen. Onneksi kappaletta on kuitenkin jäljellä reilusti – kestäähän se yli 11 minuuttia.

Viimeistään tässä vaiheessa on pakko vetää henkeä. Lulua on jäljellä enää neljä kappaletta, mutta niiden kestoja vilkaistessa nousee otsalle kylmä hiki: 8:34, 8:02, 11:10… huh, huh… 19:29!!! 19:29? Olisitte nyt edes soittaneet tasan 19 ja puoli minuuttia. Mitä sitä turhaan kursailemaan. On tässä aikaa.

Voisinhan minäkin lopettaa arvion tähän, julistaa Lulun sonnaksi, antaa sille ykkösellä alkavat pisteet (tiedämme kaikki, että niin tulee käymään) ja pistää kidutukselle lopun. Mutta en aio tehdä sitä. Tämä levy ei minua päihitä. Me istumme tässä vaikka koko illan.

Sinä, Lou ja te, hyvät Metallican herrat, teitte tämän jöötin kuunneltavaksi ja minähän kuuntelen. Kuka puhui mitään nautinnosta?

Seuraavan laulun nimi on Frustration. Siihen ainakin voin samastua.

Jos reiluja ollaan, kappaleessa on jopa pientä melodista kutsuvuutta, mutta hyvä sylvi näitä sanoja:



”I feel the pain creep up my leg
Blood runs from my nose
I puke my guts out at your feet
You’re more man than I
To be dead to have no feeling
To be dry and spermless like a girl”

Reedin ja Metallican kuolemanvakavasta esitystavasta ei voi muuta päätellä kuin että tämä ei ole vitsi. Välillä runnotaan kuin taivaasta putoilevat virtahevot, sitten tunnelmoidaan “pahaenteisesti”. Kuuden minuutin kohdalla huomaan vaipuvani miettimään pyykinpesua, kauppalistaa tai keittiössä odottavaa tiskivuorta. Mitä tahansa paitsi Lulua.

Yhtäkkiä herään säpsähtäen:

”I wish that I could kill you!”

Mitä?! Lou?! Ei!

”I want you as my wife”

Tuota…



”Spermless like a girl”

AAARGH!

Akustisen bluesahtava ja feedbackilla maustettu Little Dog sentään tarjoilee hiukan aitoa pahaenteisyyttä, mutta, mutta:

”If you got the money you can go to the top
The female dog don’t care what you got
As long as you can raise that
Little doggie face to a cold hearted pussy
You could have a taste”

Väitätkö Lou tosissasi, ettet ole 69 ikävuoteen mennessäpäässyt eroon teiniaikojen ahdistuksesta ja kynäkaulan maskuliinisista alemmuuskomplekseista?

Enää kaksi biisiä ja 30 minuuttia 39 sekuntia jäljellä. Tiesitkö, että koko White Light/White Heat -albumi kestää vain 40 minuuttia 13 sekuntia ja Master of Puppetskin vain 54:39?



Dragon ei ainakaan puolusta yli yksitoistaminuuttista kestoaan. Se johdattaa kuuntelijan jo tutulle, mutta aina yhtä ahdistavalle melodiavapaalle vyöhykkeelle, jonka mustaan taipuvan harmauden keskellä ainoat mielenkiintoiset maamerkit ovat silloin tällöin korviin pistävät lyyriset mahalaskut:



”The hair on your shoulders
The smell of your armpit
The taste of your vulva and everything on it
We all really love you
And you have no meaning”

Kappaleen keskeinen lyyrinen koukku kuuluu “red star of idiocy”. Ehkä sen olisi pitänyt olla tämän levyn nimi?

Lopulta noin tunnin ja kahdenkymmenen minuutin Via Dolorosa on johtanut viimeiseen esteeseen – Junior Dadiin, melkein kaksikymmenminuuttiseen kappalehirviöön, jonka kuunteleminen tuntuu tässä vaiheessa samalta kuin Fitzcarraldosta täytyi tuntua hänen yrittäessään työntää jokilaivaansa vuoren yli. Sillä, että naurettavasta pituudestaan huolimatta kappale on paikoitellen albumin parhaita melkeinpä lempeässä melodisuudessaan, ei enää tässä vaiheessa ole mitään merkitystä.

Lulu on hirviömäinen osoitus rocklegendojen ja supertähtien vieraantumisesta todellisuudesta. Se on kuin viimeisilleen pöhöttynyt valaanraato täynnä kuumaa ilmaa. Ei epäilystäkään, että Reed ja Metallica ovat tosissaan luulleet luovansa jotakin loistokasta, särmikästä ja taiteellisesti haastavaa. Jos kehissä olisivat olleet megalomaanisten kehäraakkien sijaan Lou Reed ja Metallica nuoruuden huippuvedossaan, oltaisiin saatettu kuulla jotain huimaa. Nyt levylautaselta täytyy kammeta tuskallisen raskas, paisunut ja suuruudenhullu tuotos, joka kurkottaa rankkuuteen, mutta kapsahtaa syvälle naurettavuuteen.

11 Lulu on hämmentävä, sekopäinen, suuruudenhullu, harhainen ja lopulta säälittävä albumi, joka osoittaa luojiensa erkaantuneen kauas omiin sfääreihinsä tavallisten kuolevaisten maailmasta. Sen ainoa kiehtova puoli on, kuinka se osoittaa rocktähtien patologisen vieraantuneisuuden todellisuudesta. Näin käy, kun kukaan ei uskalla sanoa ei.

Video ei ole enää saatavilla

Maailman kaunein poikabändi, Scooterstatusquo.

Musiikin historia on täynnä esimerkkejä artistien upeista musiikillisista kohtaamisista, joissa kipinät lentävät, sielut kokevat sympatiaa ja taivaat aukeavat äänten harmoniassa. Näissä yhteenliittymissä muusikot täydentävät toisiaan ja tulevat synnyttäneeksi jotain koskettavaa, yllättävää tai jopa ennenkuulumatonta.

Elämä olisi vähän köyhempää, jos Marvin Gaye ja Tammi Terrell eivät koskaan olisi lyöneet hynttyitä yhteen, jos Nick Cave olisi vähät piitannut purkkapoptähdestä nimeltä Kylie, tai jos Public Enemy ja Anthrax olisivat olleet sitä mieltä, että rapin ja metallin ristisiitos on idioottimainen ajatus (mitä se toki useissa tapauksissa onkin).

Tämä artikkeli ei kerro sellaisista yhteistyöprojekteista.

Tämä artikkeli kertoo tapauksista, joissa musiikillinen naimakauppa on aiheuttanut kuulijakunnassa enimmäkseen hämmennystä, vieroksuntaa ja raivoa – unohtamatta tietenkään huvittuneisuutta.

Tämä artikkeli kertoo epäpyhistä liittoumista, kuningasideoista jotka eivät toimineet käytännössä, toivottoman suuruudenhulluista projekteista sekä yleisestä suhteellisuudentajuttomuudesta ja huonosta mausta.

Yhteistöiden taustalta hahmotettavat motiivit ovat sekalaiset, eivätkä kaikki niistä ole erityisen mairittelevia osallistuneiden kannalta – rahan, uskottavuuden ja listamenestyksen tavoittelu ovat usein näytelleet suurta roolia, mutta niin ovat myös taiteellinen kunnianhimo, turhamaisuus ja halu tehdä jotain yhdessä oman idolin kanssa.

Viime aikoina maailman lehdistössä on kurmotettu kilpaa Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumia Lulu. Kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin perustuva levy on turhamaisuusprojekti par excellence: on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Metallican jäsenten ja Reedin kaivanneen intohimoisesti 1800-luvun saksalaisen esi-ekspressionistin teksteihin pohjautuvaa, toivottoman tosissaan tehtyä ahdistustaidemetallieeposta – saati sitten haluavan kuunnella sitä.

Mutta Reed ja Metallica eivät suinkaan ole ensimmäisiä, jotka ovat kunnostautuneet erikoisten yhteistöiden saralla. Some Kind of Monster -dokumentin jatko-osaa odotellessa Nuorgam listasi 10 hämärintä musiikillista yhteistyöprojektia meiltä ja maailmalta.

Beats and Styles ja Jari Sillanpää

Video ei ole enää saatavilla

Listaa ei voi koostaa sisällyttämättä sille outojen kimppakappaleiden Suomen mestareita eli Beats and Styles -kaksikkoa. Heidän levyillään ovat esiintyneet kaikki Bomfunk MCs:in Raymond Ebanksista Dannyyn.

Kaikkein erikoislaatuisin yhteistyössä syntynyt kappale taitaa kuitenkin olla epäonnekkaasti nimetty Chameleon Casanova vuodelta 2005. Sen videolla kappaleen lauluosuuksista vastaava Jari Sillanpää tekee hämmentävän metatekstuaalisen kaksoisroolin kansainvälisenä mestarivarkaana ja ”Jari Sillanpäänä”.

Musiikissa koko kansan tangokuningas ja junttidiskon erikoismiehet yrittivät tavoittaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen klubihittien feromonintäyteistä hinkkaustunnelmaa tehden kuitenkin päistikkaisen mahalaskun tanssilattialle. Jari
Sillanpäästä voi olla moneksi, mutta Usheriksi hänestä ei aivan ole.

Happy Mondays ja Karl Denver

Video ei ole enää saatavilla

Happy Mondaysin toimintaa seuranneille yhteistyö 1960-luvun jodlaavista hittitulkinnoistaan tunnetun skottilaulaja Karl Denverin kanssa ei liene suuri yllätys. Valinnassa oli niin vähän järkeä, että Shaun Ryderin ja kumppaneiden crack-huuruisissa aivoissa siinä on täytynyt olla kosolti järkeä. Enimmäkseen unohdetulle Denverille yhteistyö toi myöhäisen urapiikin ennen hänen liittymistään taivaiseen vuohipaimenkuoroon vuonna 1998.

Lazyitis-kappaleen alkuperäisversio edustaa perushyvää Madchester-soundia, mutta remix-versiolla, jolla Denver esiintyy, hänen ja Ryderin yhteiset lauluosuudet kuulostavat siltä kuin toverukset olisivat valinneet karaokessa laulettavakseen eri kappaleet alkavan laskuhumalan kourissa.

Scooter ja Status Quo

Video ei ole enää saatavilla

Tekno- ja tranceaktit ovat toki ”tehneet yhteistyötä” (lue: naittaneet vanhaan hittiin elektroniset taustat ja nopeamman rytmin) lukuisten bändien kanssa, mutta Saksan dance-nihilistien ja pubirockin vanhempien valtionpäivämiesten yhteentörmäys on silti huomion arvoinen. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi sädetetty meidän aikaamme tulevaisuudesta, jossa musiikin pienimmätkin epätarkkuudet on lain nojalla kielletty, ja jossa jo ennestään tarttuvat kertosäkeet on nopeutettava, jotta kolibrin pitkäjänteisyydellä varustetut kuulijat säilyttäisivät mielenkiintonsa.

Status Quon jäseniä tämä ei kuitenkaan olisi voinut vähempää haitata. Päinvastoin: lehtitietojen mukaan he olivat yhteistyöstä varsin innoissaan, sillä heidän mielestään yhtye ”kuuluikin listoille ja konserttisaleihin”. Yhtyeen Francis Rossi meni jopa niin pitkälle, että vertasi yhteiskappaletta jokseenkin suhteettomuudentajuttomasti erääseen kaikkien aikojen crossover-hiteistä – Aerosmithin ja Run-D.M.C.:n klassiseen Walk This Way -kappaleeseen.

Kapasiteettiyksikkö ja Hector

Video ei ole enää saatavilla

Suomiräppärit ovat hyödyntäneet useastikin kotimaisen viihdemusiikin rikasta perintöä. Vanhoja kappaleita on sämplätty omaa musiikkiperimäänsä lainaavien jenkkiräppärien mallin mukaan. Joissain tapauksissa eläkeikää lähestyviä laulajia on raahattu fyysisesti studioon. Spesialistin vuosituhannen alun kappaleella vieraili Anita Hirvonen, kun taas Suomen Virallisen Beatboxerin Felix Zengerin Pitkät päivät täällä -biisin kertosäkeen lauloi viimeisenä levytyksenään edesmennyt Kari Tapio.

Kapasiteettiyksikkö onnistui rekrytoimaan vuoden 2002 raidalleen Tää on mun Stadi itsensä Hectorin. Kappaleessa on erityisesti kaksi huomionarvoista asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka paljon suomalainen hiphop kehittyi sekä taidossa että tyylissä seuraavan kymmenen vuoden aikana.  Toinen on se, että Hector onnistui mahduttamaan pelkkään kertosäkeeseen lähes kaikki mahdolliset Stadin slangi -latteudet. Säe ja kertosäe ovat lajityypille uskollisesti kuin kaksi eri kappaletta.

Eddie Murphy ja Michael Jackson

Video ei ole enää saatavilla

Moni muistaa Eddie Murphyn ja Rick Jamesin viraaliklassikoksi muodostuneen yhteisraidan Party All the Time, jolla Murphy valittelee jokseenkin epäuskottavan oloisesti, että hänen tyttöystävänsä on liikaa biletyksen perään.

Harvemmalle sen sijaan taitaa olla tuttu tämä viihteen jättiläisten kohtaaminen vuodelta 1993. Murphyn kuoliaaksi vaietulta kolmannelta albumilta irrotetulla raidalla Komedian kuningas yrittää kuulostaa sensuellilta samettikurkulta laulamalla nenäänsä, kun taas Popin kuningas on yllättäen muuttunut 1990-luvun pehmometalliyhtye Ugly Kid Joen laulajan r&b-versioksi.

Video ja kappale edustavat kuitenkin 1990-luvun alkupuolen miedosti surrealistisessa MTV-hippipöhinässään listamme viihdyttävintä antia.

Waltari ja Kamariorkesteri Avanti!

Video ei ole enää saatavilla

Waltari ansaitsee kunniapaikan listalla, sillä Kärtsy Hatakan kyberhippieetoksen mukaisesti yhtye on sulkenut pitkän historiansa varrella metalliseen syliinsä musiikkigenrejä listateknosta kansanmusiikkiin. Kaikista yhteistyöprojekteista hämmentävin lienee kuitenkin vuonna 1996 Kamariorkesteri Avanti!:n kanssa äänitetty Yeah! Yeah! Die! Die! (Death Metal Symphony in Deep C).

Projekti oli sikälikin erikoinen, että Waltarin oma musiikki ei ollut sen paremmin sinfonista kuin death metaliakaan. Tekohetkellä metallia ja klassista musiikkia ei oltu ehditty vielä juurikaan naittaa, joten kyseessä oli eittämättä kunnianhimoinen yritys. Valitettavasti lopputulos on suurinpiirtein yhtä onnistunut sekasotku kuin nimensäkin; musiikissa varsin päämäärättömät sinfoniset osuudet seuraavat vähintään yhtä osoitteetonta death metal -kaahausta ja päinvastoin. Väleissä kuullaan Hatakan raakuntaa.

Beavis & Butthead ja Cher

Video ei ole enää saatavilla

Jos puhutaan oudoista yhteistyökumppaneista, lienee vaikeaa löytää erikoisempia kuin vastikään ruutuun palanneet suorasanaisen musiikkikritiikin piirretyt sanansaattajat ja globaali poptähti, kaikkien drag queenien pyhimys ja Oscar-voittaja Cher. Beavis ja Buttheadin suosion aallonharjalla he kuitenkin esittivät yhdessä Sonny & Cherin vuoden 1965 megahitin I Got You Babe.

Jos sivuutetaan kokonaan se seikka, että yhdistelmän toisia osapuolia ei ole olemassa, yhteistyön tekee oudoksuttavaksi myös se, että Cherin musiikki olisi luultavasti saanut Beavisiltä ja Buttheadilta tutun ”Uhuhuh, this sucks” -tuomion . Sitä eivät edes kappaleen kevythevikitarat pysty peittämään. Ikinuoren rautamatamin olisivat saattaneet kaksikon silmissä pelastaa vain hänen silloiset esiintymisasunsa. Oli miten oli, Cherin osallistuminen osoittaa jälleen kerran hänen itseironian tajunsa.

Jay-Z, Linkin Park ja Paul McCartney

Video ei ole enää saatavilla

Harvoin törmää yhteistyöhön, jonka elementit ovat enemmän keskenään ristiriidassa, kuin Jay-Z:n, Linkin Parkin ja Paul McCartneyn vuoden 2004 Grammy-esityksessä. Ja ihmekös tuo: performanssi yhdisti kolme kokonaan eri kappaletta, joista McCartneyn ikivihreällä Yesterdaylla ei ollut mitään tekemistä Jay-Z:n ja Linkin Parkin jo aiemmin kootun Numb/Encore-hybridin kanssa.

Artistien yhteensopimattomuus kiteytyy tuokioon, jolloin McCartney ja Chester Bennington laulavat Yesterdayta, eikä eksyneen oloinen Jay-Z osaa tehdä muuta kuin ynähdellä pakonomaisesti mikrofoniinsa.

William Shatner, Henry Rollins ja Ben Folds

Video ei ole enää saatavilla

Olisiko tämä lista mitään ilman psykedeelisten ja rehellisesti ottaen selittämättömien musiikkiprojektien isoisää, William Shatneria, joka parhaiten kapteeni Kirkinä tunnetaan?

Shatner on kuulusti tulkinnut omalaatuiseen tyyliinsä lukuisia klassikoita Elton Johnin Rocket Manistä Black Sabbathin Iron Maniin ja Pulpin Common Peoplesta Eminemin The Real Slim Shadyyn. Shatnerin levytysten arvoa nostaa, että hän puuhasteli tällaisten kanssa jo silloin, kun ”viraalihitti” oli jotain, minkä saattoi saada bussissa päälle yskivältä kanssamatkustajalta.

Oheinen kappale löytyy Shatnerin levyltä Has Been, jonka tuotannosta, sovituksesta ja joistain sävellyksistä vastasi pianomies Ben Folds. Levyn pohjalta luotiin Common People -niminen baletti, josta tehtiin puolestaan dokumentti – William Shatner’s Gonzo Ballet. Biisillä Shatner yhdistää voimansa vanhan poleemikon Henry Rollinsin kanssa.

Puff Daddy ja Sting

Video ei ole enää saatavilla

Rap-muusikoiden ja popparien yhteistyössä on yleensä kyse yhteisen hyödyn logiikasta: usein uransa ehtoopuolelle ehtinyt popmuusikko saa ajankohtaisen ja vähintään näennäisesti katu-uskottavan piristysruiskeen ja rap-artisti kappaleeseensa hyväksi havaitun koukun, joka lienee eräs lyhimmistä oikopoluista hittilistoille.

Toisin kuin monien muiden tämän listan petikaverusten, Puff Daddyn ja Stingin yhteistyössä ei ollut musiikillisesti mitään erityisen hämmentävää. Kappale oli toki mukana ajamassa sisään pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ratsastavan poprapin aaltoa, mutta siinä ei ole mitään varsinaisesti outoa.

Ei, se mikä yhteistyöstä tekee niin hämmentävän on yhteistyökumppanien täydellinen hävyn puute. Puffy ei ole koskaan suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön poliisin kanssa Notorious B.I.G.:n murhaajien yhyttämiseksi, mutta oli kyllä valmis rahastamaan ystävänsä kuolemalla vain puolitoista kuukautta murhan jälkeen kyseisen ”tribuutin” muodossa. Sting tantrajoogisine bisnesvaistoineen ei puolestaan epäröinyt hetkeäkään ymmärtäessään kappaleen kaupallisen potentiaalin.

Vimpaksi eli viimeröiseksi viikon Levyraadissa jäi:

Rihanna feat. Calvin Harris – We Found Love – 3.24 pistettä

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=e560V-O0ifw

Kahden nuoren lahjakkuuden yhteinen hedelmä ei maistunut raatilaisille. Calvin Harris ei selvästikään olisi kuulunut Nuorgamin mahlanjuoksuttajiin. Rihannanhan nämä iloiset lappilaiset unohtivat / jättivät listalta kokonaan.

Juha Tuominen – 5
”Rehellistä tanssipoppista, ei ärsytä ollenkaan, ainakaan vielä. Herätti mussa ysärivibat ja häpeilemättömän tarttuva synabiitti tuo jotenkin mieleen Coldplayn(?!). Yllätyin positiivisesti vaikkei ookaan mun kuppi teetä.”

Niina Virtanen – 1
”Ai tämänkö tekijä on jonkinlainen mahlanjuoksuttaja? Ei tämä meikäläiselle tee muuta kuin juoksuta pois niiden kaiuttimien läheltä mistä tämä jytää, harvoin kuulee näin tyhjänpäiväistä jumputusta. Yleensä tämän genren biisit edes ärsyttävät, mutta tässä ei ole sitäkään sisältöä että jaksaisi vaivautua kiinnostumaan tästä mitenkään. Yleensä karismaattinen Rihannakin kuulostaa lähinnä tylsistyneeltä männävuosien idols-tähtöseltä joka laulaa tässä biisissä vain koska parempiakaan ei ole tarjottu.”

Tanja Oksa – 1
”jumpjumpjumpjump” + autotune-Rihanna = voi surku. Vaikkei Rihannan musiikki koskaan ole kuulunut suosikkeihini (olen väärää kohderyhmääkin), niin jotkut tyttösen biiseistä ovat väkisinkin jääneet takaraivoon pyörimään (Umbrella jne.) Niissä biiseissä on sentään ollut joku koukku, mutta tämä on täysin mitäänsanomaton. Calvin Harris ei pääse lähellekään omaa mahlanjuoksuttaja-listaani, tökin sen kepillä kauemmaksi. Tämä on huonoa popmusiikkia ja ko. biisi on tehty miljoonaan kertaan.”

Toiseksi viimeiseksi eli vimpperöiseksi Levyraadissa tuli…

Lou Reed & Metallica – The View – 3.69

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=8LWtb621DRg

Joni Kling – 7
”Ööh… Onhan tämä dementoituneinta, mitä olen kuullut aikoihin. Mutta kun ei tämä silti huono ole. Tai siis on… ja ei. Metallicalla ja Loulla on molemmilla hävinnyt koherenssin taju aikapäiviä sitten ja tavallaan siksi tämä on niin viihdyttävää: ”taiderockin” kuuluukin olla tehty liiasta yrittämisestä ja höyrypäisistä konsepteista, tässä löytyy molemmat. Eikä mitään ironista diggailua: tässä on oikeasti munaa. Ei heikkohermoisille.”

Jari Mäkelä – 5
”Parasta kuulemaani Metallicaa ja pahinta Reediä sitten 80-luvun. Merkitseekö se jotain? Ei.”

Valtteri Vääri – 1
”Arvoisa Metallica, jos luette tätä, niin voitteko lopettaa musiikin tekemisen? Kiitos jo etukäteen! T. Master of puppets.”

Mutta yksi ymmärtäjäkin löytyi:

Jani Kortti – 10
”Jos sä et tajuu, niin sä et sitten tajuu. Paranee joka kuuntelulla.”

Kolmenneksi viimeiseksi eli vimperöiseksi eli pronssia nappasi tällä viikolla tämä tekele:

Kele feat. Lucy Taylor – What Did I Do – 3.72

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=EFBxZaWZy-k

Aki Pyykkö – 6
”Jos tämä viitoittaa tietä Kelen musiikin tulevaisuudelle, niin hiukan huolestuttaa. Tämänkertaisessa tasapaksuhkossa levyraadissa erottuu kuitenkin hienoisesti edukseen, vaikka video onkin lähinnä tylsä.”

Jan Markus Salminen – 6
”Tätä voisi tanssia maanantain ja tiistain välisenä yönä kännissä yökerhossa, johon on päätynyt vain siksi, ettei parempiakaan paikkoja ole auki. Vähäpukeisista naisista piste plussaa.”

Jaakko Tikari III – 3
”Ihan ok:n kuuloinen. Miinuksia wubstep-taustasta, geneerisestä videosta ja yleisluonteesta.”

Justus Pienmunne – 3
”Voi jumalauta, eikö tuosta raivostuttavasta WOBBLE WOBBLE WOBBLE:sta päästä ikinä eroon!! Kaikkialle sitä tungetaan ja lähes poikkeuksetta musiikkinautinto on pilalla. Bloc Party oli jes, Kelen Boxer oli kanssa jes, mutta nyt ollaan jo tosi tylsillä ja geneerisillä vesillä. Missä on kaikki tunne ja sielu? Ja Lucy Taylor, who?”

Toiseksi vähiten viimeiseksi eli vimpperöiseksi eli toiseksi tuli, ehkä yllättäen…

Coldplay – Paradise – 4.79

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=J6ZWlDks0nQ

Janne Samuli Sirviö – 8
”Kierroksen paras biisi IMO. Hyvä koukku, toimiva tuotanto ja itse kuulun niihin ihmisiin, joille Chris Martinin lauluääni on, noh, hunajaa. Pistää odottamaan koko levyä ja petraa huomattavasti levyn ensimmäisestä sinkusta. Woo-oo-oo-o-oo-o-o-ooo:t toimii taatusti stadioneilla. Kai se on taas sit ensi vuonna mentävä kokemaan se omin korvin!”

Markus Kahila – 5
”Promoteksti ”Taken from the album Mylo Xyloto” kertoo omaa tarinaansa siitä, kuinka kova yritys tässä on tehdä merkityksellistä pop-taidetta. Fantastiljardin dollarin tuotanto antaa kovasti paljon ja isoa, mutta kaikki sisältö onkin sitten pientä ja harmitonta. Meneehän tämä taustalla…mutta mitä tahansa teetkin, älä pysähdy kuuntelemaan hra. Martinin sanoituksia.”

Heikki Kerkkänen – 3
”Kappale, jonka nimi on ”Paradise” ei lupaa koskaan hyvää. Lyriikat ovatkin ehtaa koneen tekemää kuona-ainesta. Taannoin Roxetten ”mama told me”- tason lyriikat herättivät naurunpyrskähdyksiä, mutta pistävät melodiat pelastivat yhtyeen mukavaksi radiopopiksi. Tässä kappaleessa ei valitettavasti ole melodiallisia koukkuja, ja suureelliset äänimatot ”para-para-paradise” – kertosäkeen kohdalla saavat allekirjoittaneen hakemaan lääkkeeksi jotain särmikästä ja persoonallista, jolla huuhdella korvat levyraadin jälkeen. Mitäs sitä löytyisi… jaha, Frank Zappa. Saa kelvata. Aah.”

Ja Levyraadin numero neljän raadin vähiten viimeinen eli vimpperöinen kappale eli voittaja oli tällä viikolla tämä rallatus:

Tom Waits – Bad as Me – 5.76

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=B6Ta3H-ck6s

Niina Virtanen – 8
”Tässä meillä on mies, jolle on jaettu karismaa sellaisella kauhakuormaajalla, että vetäytyisin kananlihalle hepun äänestä vaikka hän vain hyräilisi mainosjingleja vanhoista Walkmaneista. Bad as me:n räkäiset torvet, rouhea huuliharppu ja aina sopivalla tavalla skitsofreniapotilaalta kuulostava Tom tuudittavat synkkenevään syksyyn vallan mainiosti. Ei erityisen romanttinen suomalainen jäärä ihastuu tämän tyyppisestä kierosta ja karusta rakkauslaulusta, tässä on noin biljoonakertaisesti enemmän aitoa tunnetta ja rakastumista kuin edellisessä pilipalipopituksessa.”

Arttu Tolonen – 8
”Takuuvarmaa ja 100% turvallista Tom Waitsiä… Koukku ja koskettavuus puuttuvat.”

Jussi Mäntysaari – 5
”Olisi mahtavaa jos biisin nimi olisi Bad Ass Me. Moukkana en ole koskaan tajunnut Tom Waitsin hienoutta, mutta ihan kivaa kilkutteluahan tämä on, viehko rytmi.”

Tommi Forsström – 2
”Todella ärsyttävä ”Tom Waits yrittää olla niin Tom Waits kuin Tom Waits vain voi” -tyyppinen rykäisy. Olen ehkä nössö, mutta pidän Waitsista huomattavasti enemmän seesteisenä ja nämä väkinäiset äkkivääristelyt ovat minulle musiikillinen vastine ruusukaaleille. Menevät kyllä hyvässä padassa, mutta mielummin noukin pois. Levyn herkistelymatskua odotellessa.”

Loppuun vielä statseja eli tilastotiedettä tämän viikon Levyraadista.  Osallistujia 29 kappaletta, joista naisia ennätykselliset kolme kappaletta! Jukka tykkää teistä! (Ja miehistä ja pojistakin kyllä). Koko raadin kaikkien biisien keskiarvo oli 4.24.

Ensi kerralla eli jo huomenna uudet biisit ja uudet kuviot. Heippa!

Televisio ei tappanut soittolistatähtiä.

Taas se on täällä: syksyn vittumaisin influenssavirus H3N2. Vaikka tautia vastaan taistelisi kierrepotkuin ja liekinheittimin, aina löytyy ihmisiä, jotka räkivät päin naamaa joko julkisessa kulkuvälineessä, kirjaston lukusalissa, baarin nurkkapöydässä tai käräjäoikeuden istunnossa. Oli tauti miten paha tahansa, nämä oman elämänsä bobflemingit eivät ikinä jää kotiin sairastamaan.

Syysflunssaan on onneksi olemassa useampikin lääke. Yksi niistä on televisio, joka juuri nyt tulvii kesätauolta palanneita kotimaisia reality-sarjoja. Mikäpä olisikaan parempi keino tappaa aikaa, aivosoluja ja bakteereja kuin katsella ahtaaseen tilaan tungettuja moniongelmaisia vammaisia, huippumalleiksi halajavia puhe- ja kävelytaidottomia dorkia tai Hjalliksen alaisiksi pyrkiviä selkäänpuukottavia sössöttäjätunareita. (Mervi, älä ole noin kiukkuinen, vaikka oletkin kipeä. Diili ja Huippis on hyviä ohjelmia. BB on… ohjelma sekin. Nuorgam on rakkauden media. Me rakastamme tv-viihdettä! t. yx vaan)

Tai mikäli haluaa esittää kultturellia humanistia, voi aina ilmoittaa katselevansa Teeman dokumentteja, joita kaikki sanovat katsovansa, mutta eivät kuitenkaan katso. (Me Nuorgamissa katselemme Teeman dokumentteja! t. sama)

Alla olevan Spotify-linkin takaa löytyy 26 tv-aiheista biisiä, joiden tahdissa voi virittäytyä haluamaansa televisionkatselutunnelmaan. Mukana on niin televisiota ylistäviä kuin sitä kritisoivia biisejä pääasiassa punkrockin ja postpunkin parissa ansioituneilta bändeiltä. Lista on koottu häpeilemättömän subjektiivisesti eli siltä löytyy vain yllekirjoittaneen korvaa miellyttäviä biisejä.

• Black Flag – TV Party
• Misfits – TV Casualty
• The Rezillos – Top of the Pops
• Pelle Miljoona & 1980 – TV
• Kari Peitsamo ja Ankkuli – Hesan telkkariin
• The Cramps – TV Set
• Ebba Grön – Tittar på TV
• Wire – Ex Lion Tamer
• Magazine – TV Baby
• Fall – A Lot of Wind
• Talking Heads – Found a Job
• Gang of Four – 5.45
• The Normal – T.V.O.D.
• The Damned – Idiot Box
• Skids – TV Stars
• The Dickies – I’m Stuck in a Pagoda with Tricia Toyota
• Bad Religion – Television
• Wavves – TV Luv Song
• Public Enemy – She Watch Channel Zero?!
• The Disposable Heroes of Hiphoprisy – Television, the Drug of the Nation
• Bruce Springsteen & The E Street Band – 57 Channels (And Nothin’ On)
• Dire Straits – Money for Nothing
• ZZ Top – TV Dinners
• The Handsome Family – All the TVs in Town
• American Music Club – Mom’s Tv
• Lou Reed – Satellite of Love

Levyraati keskittyy tällä kertaa popmusiikin supertähtiin. Ensimmäisenä on vuorossa Rihanna, jonka marraskuussa ilmestyvän kuudennen albumin avaussinglen on tuottanut brittiläisen tanssipopin lahjakkuus, 27-vuotias mahlanjuoksuttaja Calvin Harris.

Video ei ole enää saatavilla

Tom Waits – Bad as Me

Bad as Me on Tom Waitsin seitsemästoista studioalbumi, ensimmäinen sitten vuoden 2004 Real Gonen. Albumin ovat tuottaneet Waits itse ja hänen puolisonsa Kathleen Brennan.

Video ei ole enää saatavilla

Lou Reed & Metallica – The View

Tuskin mitään levyä on tänä vuonna, tuskin edes 2000-luvulla, odotettu yhtä pelonsekaisin tuntein kuin Metallican ja Velvet Underground -jäärä Lou Reedin yhteisalbumia. Marraskuussa ilmestyvä Lulu perustuu saksalaisen näytelmäkirjailijan Frank Wedekindin tekstiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kele feat. Lucy Taylor – What Did I Do

Bloc Partystä hiljalleen irtautuva Kele Okereke on hankkiutunut eroon sukunimestään. Lokakuun 31. päivänä ilmestyvän The Hunter -ep:n ensilohkaisulla hän on luopunut myös lauluvastuusta; What Did I Do -kappaleen hoilottaa kuorolaulajana ansioitunut 18-vuotias Lucy Taylor.

Video ei ole enää saatavilla

Coldplay – Paradise

Coldplayn viides albumi Mylo Xyloto ilmestyy 24. lokakuuta ja saattaa myydä jokusen kappaleen. Levyn kakkossinglen ovat tuottaneet Markus Dravs, Dan Green ja Rik Simpson.

Video ei ole enää saatavilla