Dead Oceans

80 Antiikin Kreikan maaginen unohduksen juoma lainaa nimensä Julianna Barwickin kolmannelle albumille. Mitä ikinä taustalla onkaan, musiikki tuntuu unohduksen tarpeessa pala palalta eteenpäin kulkevalta prosessilta. Lopputulos on haikeampi ja utuisempi kuin The Magic Placen pastoraalikirkkaus, ja eteerinen humina muuttuu useimmiten säriseväksi. Kaikki ei muutu, eikä tarvitsekaan muuttua: ylväs The Harbringer nousee Barwickin toistaiseksi täydellisimmäksi kappaleeksi liikkuessaan massivisista äänikollaaseista hurjiin kliimakseihin pienillä eleillä. Vain neljää ääniraitaa käyttävät Labyrinthine ja Forever onnistuvat pienellä miksaustempulla luomaan illuusion soot’, miltä musiikin kuuntelu tuntuisi, jos ihmisellä olisi neljä korvaa. Uutta maastoa on paljon: Adventurer in the Familyn vajaa kolmeminuuttinen kulkee särisevien kitarankielten saatossa, ja Waving to You jätetään täysin ilman lauluosuuksia. Suurin osa Nepenthestä kulkee täysin rytmittömänä, ja ainakin ajan käsite voi kadota hetkittäin. En usko, että Riesling tai Koff olisi levykokonaisuutena lähellekään näin vakuuttava. Nepenthe väistää myös päänsäryn ja pahoinvoinnin. Cheers. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy – s/t

Palace Records

70 2013 on ollut yksinäisten miesten ja kitaroiden vuosi (eikö reppanakriitikoiden onanointiin keskittyvällä sivustolla jokainen vuosi ole?) Saa nähdä, löytyykö Bill Callahanin, Cass McCombsin ja Greg Garnetin albumeille vielä joukon jatkeeksi joku haastaja, mutta Will Oldham ei tällä kertaa sellaista pysty toimittamaan. Vaikka Oldhamin repertuaaria ei voi moittia yksipuolisuudesta, on hänen visionsa samalla hyvin konsistentti. Oldham on todistanut, että americaanonin perukoilta Everly Brothersin tai oman tuotannon jatkuvan uudelleen versioinnin pariin vaeltaessaankin yksin metsässä runkkaava mies on aina pohjimmiltaan yksin metsässä runkkaava mies. Äärimmilleen pelkistetyissä kitaran ja stoalaisesti artikuloivan tulkitsijan vuoropuheluissa on herkkyyttä. Näissä lauluissa miehet ovat häpeällisiä, pilkullisia sikoja ja kukkien päälle kielletään paskomasta. Olennaisin viesti toimitetaan muutamilla karsituilla riveillä, joiden käyttö erottaa bukowskit prousteista. Jossain taustalla vaanii pohjaton yksinäisyys. Ei Oldham siis keksi puskatumputusta uudelleen, mutta genressä on amatöörinsä ja sitten on Grand Old Manit, eikä Oldham taatusti kuulu ensiksi mainittuihin. (Joni Kling AKA Bonnie ’Prince’ Billy Joel Hallikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Gorguts – Colored Sands

Season of Mist

84 Gorguts on yhtä aikaa ylistetty ja hankala tapaus. Kitaristi-laulaja Luc Lemayn johtama bändi on aina löytänyt arvaamattomia käänteitä teknisen death-metallin tyylilajissa, ja tässä on kolmas perättäinen onnistuminen. Edellisestä on tosin jo 12 vuotta, ja miehistömuutosten vuoksi tämän hetken kokoonpano onkin kasattu Krallicen ja Behold the Arctopusin samanhenkisistä taitureista. Colored Sandsin materiaali on helposti erotettavissa Gorgutsin vanhemmasta tuotannosta lähinnä suoraviivaisuutensa johdosta – ja jos se kuulostaa liian yksinkertaiselta (sellaisia ihmisiä tuskin edes on), niin voitte kokeilla vuoden 1998 levyä Obscura, jonka tahtilajitkin merkataan polynomeilla ja integraalimerkeillä. Edelliset levyt eivät myöskään laskeneet näin paljoa hienovaraisuuden varaan. Täällä väripaletti tuntuu paljon vapaammalta ja ideoiden toteutukset haetaan huomattavasti laajemmalta alueelta, joten bändi ottaa myös uusia askelia. Le Toit Du Monden hiljainen viimeinen minuutti, jota en olisi Gorgutsilta ennen odottanut, saa An Ocean of Wisdomin alun murskainiskut tuntumaan aivan tuhottoman raskailta. LeMay pääsee toteuttamaan myös klassisesta jousikvartetista voimansa ammentavan The Battle of Chamdon, jossa ei edes yritetä pullistella teknisellä osaamisella, vaan luodaan jännite, jonka Enemies of Compassion saa laukaista rymistelyllä ja yltiöpäisen seonneella kitarankidutuksella – päättäen kaiken yhdellä suoraviivaisimmista pieksämisistä Gorgutsin tuotannossa. Kaikki tuntuu toimivan saumattomasti, ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Grave Miasma – Odori Sepulcrorum

Profound Lore

87 Kahden kulttimainetta niittäneen ep:n jälkeen kuluikin sitten yli kolme vuotta ennen kuin death metal -bändi Grave Miasma julkaisi ensilevynsä. Onneksi aika on käytetty todella tehokkaasti, ja tyylissään todella helposti esiin nouseva Odori Sepucrorum toteuttaa toiveet. Bändinä Grave Miasman tehokkain ase on jännite. Verille raastavaa jylinää on toki tarpeeksi, mutta ne pienet hiljaisuudet ja oudot käänteet heittävät yllättävät tunnelmanvaihtelut suoraa murjomista korkeammalle arvoasteikossa. Aggressiiviset äänivallit vetäytyvät syrjään, kliimaksit kulkevat hyökyaaltomaisina vanoina, ja instrumentaatiosta löytyy sitar, gongi ja ties mitä. Tuotanto ajaa tätä vahvuutta vielä hieman pidemmälle, ja jokainen hetki kuulostaa valtavasta luolasta kantautuvalta. Tunnelma ja särmikkyys saadaan kulkemaan ongelmattomasti käsi kädessä. Heti avausraita Death’s Meditative Trance esittelee lauluosuuksissaan lähes häiritsevän ennalta-arvaamattomat kaikuefektit samalla, kun bändi kaivertaa soitollaan rotkomaisia loukkoja. Lohkaremaiset Ascension Eye ja έσχατος taas jatkavat suoraviivaisemmin, mutta laulaja-kitaristi Y:n uniikki vesikauhuinen ulvonta pitää ne oudolla tavalla vieraannuttavina mutta myös puoleensavetävinä. Levyn ambienssin parhaat esiintymät Seven Coils ja Ossuary kuulostavat kuilun yllä leijuvilta – ja välillä muutaman sata metriä alaspäin tipahtavilta. Death metal taidemusiikkina voi tuottaa äärimmäisen vaikeasti avautuvia levyjä, mutta Odori Sepulcrorum vetää puoleensa jo ensikuulemalta – ja sen jälkeen vielä paljon enemmän. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Tim Hecker – Virgins

Kranky

81 Virgins lienee helpoimmin lähestyttävää Tim Heckeriä tähän mennessä. Ei sillä, että Ravedeath 1972, kanadalaisartistin lopullinen läpimurtoalbumi kahden vuoden takaa, olisi lempeine huminoineen ja sihinöineen vaatinut kuulijalta erityisen paljon. Nyt mukana on kuitenkin myös rytmisiä elementtejä, jotka saattavat houkutella Heckerin leiriin niitäkin, joiden mielestä ambient ja elektroninen minimalismi ovat pelkästään tylsää musiikkia. Heckerille tyypilliseen tapaan osa Virginsin kappaleista on jaettu useisiin osiin: nimikappaleesta ja Stigmatasta kuullaan osat I ja II, Live Room -kappaleen perään liittyy Live Room Out -lopuke. Päättymättömänä virtana soljuvan musiikin pilkkominen osiin on tietysti tavallaan hölmöläisen hommaa; Virgins on edeltäjänsä tavoin nautinnollisimmillaan kuunneltuna alusta loppuun yhtenä suurena kokonaisuutena. Hecker rakentaa kappaleensa häikäisevän taitavasti. Siihen nähden, miten vähän niissä tapahtuu, niissä tapahtuu hämmästyttävän paljon. Äänipankista löytyy melodioiksi jäsentymättömiä pianolooppeja, pahaenteisesti pöriseviä puupuhaltimia, kompuroivia ja rahisevia rytmintapaisia sekä tietenkin kaiken sisuksiinsa nielaisevia huminoita, joiden sävyt vaihtelevat mattapintaisista sähkönsinisiin ja sokaisevan valkoisiin. Virgins on alusta loppuun lumoavaa kuultavaa, vaikka – toisin kuin esimerkiksi Heckerin yhteistyökumppanin Daniel Lopatinin eli Oneohtrix Point Neverin tuoreella R Plus Seven -levyllä – todelliset wau!-hetket loistavatkin poissaolollaan. Toisaalta juuri tasaisessa, kommervenkkejä ja yleisönkosiskelua välttelevässä erinomaisuudessa taitaa piillä Tim Heckerin nerouden salaisuus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tero Hyväluoma – Junkyard Ball

Lusti Music & Arts

71 Veteliläislähtöinen viulupelimanni Tero Hyväluoma on edustanut suomietnon etuvartiota esimerkiksi yhtyeissä Snekka ja Frigg, ja ehtinyt soittelemaan myös Ismo Alangon kanssa. Sibelius-Akatemian kasvatin ensimmäinen sooloalbumi on tuotantonsa ja sävelkielensä puolesta varmaa ja tuttua SibA-laatua, ja kuten tavallista, tämä kuuluu niin hyvässä kuin pahassa. Parhaimmillaan tämä on ihan letkeää hyvän mielen musiikkia: Punaturkki Breakdown käynnistyy reippaan pseudoirlantilaisella poljennolla ja Highway to Iced Land on nimensä mukaista, moottoritien levyistä kruisailua. Toiset sävellykset kaatuvat helmasyntiseen kikkailuun, kuten sinällään viehättävällä pedrohietas-jatsilla alkava nimiraita, ja Itälahti puolestaan kuulostaa golfkentän mainosmusiikilta. Tämä on huvittavan tuttu maneeri SibA-folkissa jo vuosien takaa, eikä pelkästään Hyväluoman ongelma. Sitli se kertoo omalle mukavuusalueelle visusti jämähtämisestä. Onneksi Hyväluoman Frost V -kvintetin pianon ja kitaroiden helinät sekä viulujen kirkkaat sivallukset tuottavat raikkaudessaan arktisen suuveden veroista soundia. Se nostaa maestron sävellykset itsensä kuuloisiksi, minkä takia kuuntelukokemuksessa on virtaviivaisesti sisustetun kahvilan pääkaupunkilaista viihtyisyyttä. Ehkä niin kuuluu ollakin. (Mikael Mattila)

Laurel Halo – Chance of Rain

Hyperdub

76 Uudella Chance of Rain -albumillaan Laurel Halo ryhtyy teknokovikseksi. Upean Quarantinen (2012) abstraktit fiilistelyt ja vokaalivenyttelyt on laitettu hyllylle, ja pintaan nousee rytmikkäiden koneiden säksätys. Quarantinen jälkeen Chance of Rain tuntuu vastareaktiolta. Se on kaikin puolin tiukempi ja kovempi kuin edeltäjänsä, sekä hitosti enemmän tanssittava. Ehkä Halo sai tarpeeksensa naisartistin leimasta ja haluaa olla vakavasti otettava tuottaja. Ja hyvää tuotantoa levyllä piisaakin; kappaleet ovat tiheitä ja täynnä tuhansia leikkauksia, pyörryttäviä panorointeja ja kymmeniä basson eri sävyjä. Chance of Rain on hyvin hyperdubmainen soundeiltaan ja siksi onkin kotonaan lontoolaisella levy-yhtiöllä. Kun levyä kuuntelee luureilla, on kuin pää olisi puristuksissa Laurel Halon luomassa öisessä maailmassa. Chance of Rainin maalaama maisema on intensiivinen, iskevä ja tuhti, muttei läheskään yhtä kiehtova kuin Quarantinen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Men – Campfire Songs

Sacred Bones

80 Newyorkilainen The Men on ehtinyt seikkailla neljällä albumillaan niin hardcoren, countryn, punkin kuin klassisen rockinkin maisemissa. Keväällä ilmestyneen New Moon -albumin sivutuotteena syntynyt EP-levy Campfire Songs lisää listaan akustisen kitararockin ja alaviitteeksi dronen. Vaikka Campfire Songs on äänitetty sananmukaisesti nuotion äärellä, kuulostaa sen teräksinen, kaiun puurouttama sointi siltä kuin se olisi syntynyt mittasuhteiltaan äärettömässä teollisuushallissa. Levyn viidestä kappaleesta kaksi on tuttuja New Moonilta. Niistä I Saw Her Face on oivallinen johdanto levyn hypnoottiseen tunnelmaan ja supermelodinen The Seeds puolestaan kuin muistuma Yo La Tengon tai Guided by Voicesin lofi-kauden klassikkoteoksilta. Niiden ja Electric-singlen b-puolelta pelastetun Water Babiesin lisäksi levyllä kuullaan kaksi uutta sävellystä, joista Turn Your Color jumittaa kuin nuotion loimusta lumoutunut Spacemen 3. Vapaamuotoisen Patiencen tärkein tehtävä puolestaan lienee kuvata sitä, kuinka riemukasta akustisen kitaran rämpyttäminen hyvässä seurassa voi parhaimmillaan olla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Run the Jewels – s/t

Fool’s Gold

82 ”We’re the best duo in rap music right now, motherfuckers.” Kovia sanoja Killer Mikelta, mutta kesän esiintyminen Kuudes Aisti -festivaalilla tarjosi ihan tarpeeksi väitettä puoltavia todisteita. Cancer 4 Curen ja R.A.P. Musicin jälkeen El-P ja Killer Mike ansaitsevatkin kunniakierroksen. Kumpikin on sen verran itsevarmalla tuulella, ettei edes Banana Clipperissä vieraileva Big Boi pääse aivan samalle tasolle. Onnistumisistaan innostunut kaksikko käyttää paria poikkeusta lukuun ottamatta noin puoli tuntia lähinnä itsensä ylistämiseen – ja jos puolentoista vuoden yhteistyöhön mahtuu nyt jo kolme erinomaista levyä, niin se sallitaan ilomielin. Vapautuneen oloinen kaksikko riuhtoo tiensä läpi monesta päännytkyttely-beatista, ja ainakin 36” Chain, Sea Legs, Twin Hype Back ja Get It jäävät melko nopeasti päähän soimaan. Run the Jewels on El-P:n tuotannon näkökulmasta huomattavasti vähemmän rankaiseva kuin mikään aiemmin kuultu. Rytmit ja tekstuurit pysyvät eteenpäin katsovina, mutta tällä kertaa riivaajia ei tarvitse karkottaa niin ankarasti. Klubilattialle tätä ei vieläkään kuvittelisi, mutta Run the Jewels on kuitenkin lähempänä bilelevyä kuin voisi odottaa. Ja aidosti hauskaa kuultavaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Russian Circles – Memorial

Sargent House

89 Russian Circles on chicagolaisyhtye, joka on levyttänyt yhdeksän vuoden ajan überraskaita ja draamantajuisia instrumentaalikappaleita. Tätä kieltä ovat Dave Turncrantz, Mike Sullivan ja Brian Cook hioneet jo useamman albumin verran. Yhtyeen edellinen albumi, uljas Empros, oli upeinta raskasta musiikkia miesmuistiin. Memorial tuntuu yhtyeen määrätietoisen tyylillisen kaaren jatkeelta – hyvässä ja pahassa. Memorial on upeasti sävelletty, sovitettu ja kauniisti tuotettu levy. Kaikki bändin vahvuudet ovat esillä, Sullivanin ja Cookin lyijynraskaat riffit, kappaleiden viimeistä piirtoa myöten hiotut sovitukset ja Turncrantzin erittäin hienostunut rytmittely. Jokaisella instrumentillä on oma paikkansa, mikään ei ole turhaa. Memorialilla kappaleet ovat tiiviimpiä kuin Emprosilla, mutta siihen eroavaisuudet loppuvatkin. Chicagossa Steve Albinin legendaarisella Electrical Audio -studiolla äänitetty Memorial tarjoaa uusia uljaita ja taidokkaita Russian Circles -biisejä, joista jokainen palaa kuin supernova. Yhtye ei tee tehnyt suuria muutoksia, eikä se ole tarpeenkaan, kun lopputulos on näinkin komea. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Wave Pictures – City Forgiveness

Moshi Moshi

75 Wave Pictures vietti viime vuonna kuusi viikkoa körötellen pakettiautolla ympäri Yhdysvaltoja. Allo Darlinin kanssa tehty kiertue sai englantilaisen indierocktrion luovuuden pulppuamaan; muutenkin tuotteliaan yhtyeen uusi albumi on 90-minuuttinen tupla. City Forgiveness vetää näppärästi yhteen ne americanan sävyiset langat, joista Wave Pictures on flanellinpehmeää nuhjuilupoppian jo yli kymmenen vuoden ajan kutonut. On klassista rohistelurockia Neil Youngin tyyliin (The Ropes, Chestnut), Paul Simonin afropoppia (Before This Day, Red Road Cloud) ja tietenkin jumittelevaa protopunkia The Velvet Undergroundin ja Jonathan Richmanin hengessä (The Woods, Missuula). Kahdenkymmenen biisin joukkoon mahtuu myös muutama onnistunut irtiotto, kuten Edwyn Collinsin sofistikoituneisuudesta muistuttava bossanova-pala Atlanta, jotka tuovat kaivattua piristystä sympaattiseen, joskaan ei millään lailla hätkähdyttävään kokonaisuuteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

White Denim – Corsicana Lemonade

Downtown

67 Mitä näitä vaikutteita listaamaan: Jake Nymanin laulukirjaahan tässä luetaan. 1960- ja 1970-luku mallinnetaan kellosepän luupit molemmissa silmissä. Garagerockin paahteesta pehmopsykenerouden ja countryhippiboogien kautta fuzzaaviin hardrockkitarariffeihin ja suuruudenhulluihin kiipparisoolooihin. Teemoja juoksutetaan niin jatsahtavasti, että kaltaiseni putkiaivoinen kuulija menee sekaisin ja lähes ostaa tämän kaiken. Onhan White Denim toisaalta huippusympaattinen, toisaalta todella typerä yhtye. Aikamme hypnopoppareita vähemmän coolia (eli taitavampaa) musiikkia, ja toisaalta The Darknessista seuraava askel ravintoketjussa ylöspäin. Tiedostavuutta Corsicana Lemonadesta on turha hakea, mutta milloinkas tiedostavuudesta oikeastaan on viimeksi edes puhuttu? Vuonna 1975? Silloinkin se tarkoitti pohjimmiltaan hyvältä näyttäviä farkkuja, isoa tukkaa ja isoa vahvistinta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

ADIDAS ORIGINALS STAGE, PE 5.7. KLO 20.15. En tiedä miten hyvin Evil Stöön johtama KC/MD Mafia toimii livenä, joten meno on syytä tarkistaa nyt, kun Pikku-Herkon pajaribreikki sattuu juuri sopivaan rakoon tiukassa festariaikataulussa. Levyllähän Stöön ja supertuottaja Koksukoon dadaistinen parodia Memphis-räpistä on riemastuttanut jo vuosikausia. Kuinka hyvin istuu Stöön ikoninen hiihtopipo kesäiltaan?

Video ei ole enää saatavilla

#2 Kari Koivistoinen suitsuttaa Savagesia…

MAIN STAGE, PE 5.7. KLO 21.00. Rämisevät bassot, vihamieliset kiertävät kitarat, melodramaattiset rummut ja vainoharhainen vatsapohjasta kouraiseva lauluääni. Nyt on mahdollisuus ottaa Kuudennessa Aistissa post-punk-shotti, joka sisältää ensitreffien kaltaista hermostuneisuutta, pateettista synkistelyä ja aimo annoksen katkeransuloista mielihyvää. Tänä vuonna julkaistu loistava debyytti ja mainio keikkakunto varmistavat sen, että Savages on ehdottomasti yksi festarien tärpeistä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Anton Vanha-Majamaa miehittää Red Bull Garagen…

RED BULL GARAGE, PE 5.7. KLO 22.45 – SU 7.7. KLO 2.40. Kun koko maailma jännittää Kimi Räikkösen siirtymistä Red Bullille, siirtyy ainakin tämä festarikävijä viikonlopuksi Red Bullin autotalliin. Jos viime vuodesta voidaan mitään päätellä, luvassa on ilmaista energiajuomaa, ilmaista viinaa ja Jenni Dahlmanin näköisiä mannekiineja – eiköhän Kimikin oo jo täällä. Me kiskotaan Jäämiehen kanssa Michelin-tason perseet ja halaillaan Hopeajärven ja The Spoonshinersin tahtiin. Lopuksi vedetään rallia Helsingin ympäri ja huudellaan, että missä on tän kesän parhaat festarit, hä!?

Video ei ole enää saatavilla

#4 Visa Högmander hehkuttaa Cameraa…

SILTANEN, PE 5.7. KLO 23.30. Camera esittää tyylipuhdasta krautrockia suoraan Berliinin S-Bahn-asemien katveesta. Yhtye esiintyi viimeksi Suomessa maaliskuussa, Helsingin Foodstock-festivaaleilla, jossa se säesti 1970-luvun kokeellisen musiikin legendaa Michael Rotheria. Viime vuoden lopulla julkaistu verevä Radiate-debyytti on hyvä syy katsastaa saksalaiskolmikon livekunto – Kuudennessa Aistissa nähdään varmasti intensiivinen ja valovoimainen Camera.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Tapio Reinekoski liehakoi Laurel Haloa…

SALAMESTA, PE 5.7. KLO 0.45. Viime vuonna Laurel Halon Quarantine-albumi aiheutti pöhinää kaikkialla. Verrattain tuntematon dj loikkasi yhtäkkiä genrerajojen yläpuolelle. Levyillä biittinsä sivistyneiksi suitseva Laurel Halo osaa onneksi pitää avantgarden poissa paikoista, joihin se ei kuulu. Elävänä Laurel Halon jälkiuunitekno valuu sisäreisihikeä ja hivelee duurikoukuilla. Uusi Behind the Green Door -EP on festarin alla mainio muistutus siitä, että Laurel Halo käy muiden edellä niin levyllä kuin dj-pöydän takanakin.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Jarkko Immonen diggaa Dead Skeletonsia…

KUUDES LINJA, PE 5.7. KLO 1.00. Vuonna 1994 HIV oli yhtä kuin kuolemantuomio, jota islantilainen Jon Audarson koitti vuosia nopeuttaa viinalla ja huumeilla. Vuonna 2002 hän kuitenkin huomasi yhä hengittävänsä ja päätti kuolemisen sijaan alkaa elää. Syntyi Dead-taidekonsepti, johon Anton Newcomben (Brian Jonestown Massacre) avulla perustettu yhtye kuuluu. Deadin mantra on yksinkertainen: Se joka pelkää kuolemaa, ei voi nauttia elämästä.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Juha Merimaalle maistuu Yari…

SILTANEN, LA 6.7. KLO 23.30. Vuodesta 1985 tauolla olleen SE.-yhtyeen näkeminen elävänä lienee yhtä epätodennäköistä kuin asfaltin liikkuminen, joten kannattaa suunnata yhtyeen johtohahmo Yarin keikalle. Viime vuosina lähinnä elokuvamusiikkia tehnyt Yari keikkailee harvakseltaan, joten tämäkään tilaisuus tuskin toistuu ihan heti. Ja pakkohan se on katsastaa mies, joka on kirjoittanut nerokkaan kappaleen nimeltä Kari Peitsamo.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Antti Piirainen nauttii Nazoranaista…

KUUDES LINJA, LA 6.7. KLO 1.00. Haluatko upota synkkään metalliseen aukkoon? No tietysti haluat, kaikki itselleen rehelliset ihmiset haluavat kokea Nazoranain space rock / heavy metal -keitoksen nautittuna suoraan Kuudennen linjan hornankattilasta lauantai-aamuyönä. Keiji Haino manaa demonit kitaralla, Oren Ambarchi hakkaa kallot pirstaleiksi rummuillaan ja SunnO))):n Stephen O’Malley pyyhkii tuhkat lattialta maanjäristysbassollaan. Ethän unohda korvatulppia.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Matti Markkola suosittelee Simian Mobile Discoa…

NOKIA FACTORY, SU 7.7. KLO 02.30. Bileet.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Santtu Reinikainen liehakoi Le1fiä…

ADIDAS ORIGINALS STAGE, SU 7.7. KLO 20.15. New Yorkin viime vuonna pinnalle noussutta queer rap -skeneä edustaa festareilla peräti kaksi artistia: Le1f ja Zebra Katz. Heistä aiemminkin Suomessa vieraillut Le1f on räiskyvämpi ja musiikillisesti kiinnostavampi. Räpin stereotypiat saavat huutia, kun Le1f pyörittää lavalla pyllyään ja räppää siitä kuinka paljon tyttöjen machomiehet haluavat häntä bylsiä. Saatetaanpa hänet nähdä myös dragiin pukeutuneena.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Tommi Forsström toitottaa Negative Approachia…

BACK STAGE, SU 7.7. KLO 20.15. Yksi amerikkalaisen hardcoren vähemmän tunnetuista kulmakivistä, jonka verenhimoinen louhinta nosti aikoinaan musiikkityylin aggressiotason täysin uudelle tasolle. Monilla saman aikakauden yhtyeillä ikä on tylsistyttänyt kirveenterää, vaikuttaa Negative Approachin John Brannon vanhempana entistäkin mielipuolisemmalta. Kun hän sylkee mikrofoniin olevansa ”ready to fight”, lähtee jokainen terveellä itsesuojeluvaistolla varustettu yleisön edustaja vähin äänin livohkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Mikael Mattila mainostaa Chelsea Light Movingia…

MAIN STAGE, SU 7.7. KLO 21.00. Sinua varmasti kiinnostaa, missä Sonic Youth -hidalgo Thurston Moore on juuri nyt. Siispä koe tämä 1960-luvun avantgardeen tematiikassaan viittaava nelikko. Tämän lähemmäksi et Sonic Youthia pääse, sillä bändin helisevän romumetallinen soundi on hämmentävän lähellä luojaansa. Lee Ranaldon ja Kim Gordonin rooleja toimittavat monista friikkifolk-yhteyksistä tutut Keith Wood ja Samara Lubelski.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Niko Vartiainen vaahtoaa Demdike Staresta…

SALAMESTA, SU 7.7. KLO 23.00. Painostavaa. Kauhua. Dubia. Teknoa. Mitä? Lancasterilaiset Miles Whittaker ja Sean Canty ovat nimenneet yhtyeensä 1600-luvulla eläneen noidan mukaan. He soittavat synkeää, kaikuisaa teknon ja dubin sekamelskaa. On seassa vähän vanhaa kunnon junkkaakin. Väitetysti he näyttävät musiikin taustalla yleisölle pätkiä kauhuelokuvista. Samalla he lausuvat kirouksia, mystisiä viestejä, jotka nivoutuvat musiikin sekaan hypnoottisesti. Joudut transsiin, ja huudot ja rytmit vaivaavat sinua koko seuraavan viikon. Tämä kaikki tapahtuu sunnuntai-iltana. Älä välitä työnantajasi kysymyksistä, et ole enää maanantaina sama henkilö.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Tuomas Kokkoa vavisuttaa Vatican Shadow…

SALAMESTA 2. FLOOR, SU 7.7. KLO 2.45. Kokeellista elektronista musiikkia tekevän Tim Heckerin kanssa Helsingissä viime syksynä vieraillut Vatican Shadow, eli Dominick Fernow, päättää festivaalin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Synkkää ja minimalistista teknoa soittavan Fernow’n keikka on taatusti niin klaustrofobinen ja hikinen, että sen on pakko olla yksi festivaalin mieleenpainuvimmista musiikillisista kokemuksista.

Video ei ole enää saatavilla

Tämä mies teki The Wiren mielestä viime vuoden parhaan levyn.

Tämän hetken kiinnostavimpia levy-yhtiöitä käsittelevän minisarjan toisessa osassa kuuntelemme, miltä kekseliäin ja tulevaisuuteen katsovin konemusiikki kuulostaa vuonna 2012.

Hippos in Tanks

MIKÄ

William S. Burroughsin ja Jack Kerouacin novellin mukaan nimetty losilaislafka on enemmän kiinni ajassaan kuin mikään muu levy-yhtiö tällä hetkellä. Samaan aikaan, kun musiikki tuijottaa menneisyyteen, Hippos in Tanksin suunta on täysin päinvastainen. Lafkalta tipahtelee ennenkuulumattomista elementeistä rakentuvaa ja informaatio-zeitgeistin tiedostavaa konemusiikkia, jota ei oltaisi voitu tehdä koskaan muulloin kuin vuonna 2012. Hippos in Tanksin edelläkävijyys tajutaan todennäköisesti vasta muutaman vuoden kuluttua laajemmin.

MITÄ

James Ferraro, Nguzunguzu, Hype Williams, Sleep ∞ Over.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

d’Eon: LP (2012)
Himalajalainen luostari sai Chris d’Eonin luomaan yhden vuoden vaikuttavimmista albumeista. Musiikillisia referensseja täyteenahdettu levy liittelee 1990-luvun r&b:n karkkimelodioita rumpukonesäksätykseen ja IDM:ään. Jotta touhu olisi riittävän korkealentoista, albumi käsittelee enkeli Gabrielin ilmestymistä Muhammedille tietokoneaikaan sovellettuna. Internet-new-agen ja fyysisen ja digitaalisen välisen dualismin seasta löytyy modernin ihmisen suurin pelko: ”I don’t want to be swallowed by the internet.”

Autre ne Veut: The Body EP (2011)
Sananmukaisesti hypnagogisuus viittaa nukahtamisen ja hereilläolon väliseen tilaan. The Wiren David Keenan toi termin musiikin yhteyteen vuonna 2009 ja viittasi siihen, kuinka lapsuuden pop- ja mainoskulttuurin aiheuttamat alitajuiset äänitahrat heijastuvat tehdyssä musiikissa. Siinä missä Ariel Pinkin muistikuvissa soi 1970-luvun radiorock ja AOR, henkilöllisyyttään suojelevan brooklynilaisen Autre ne Veutin tajunta on ikuisesti 1980- ja 1990-lukujen r&b:n ja radiosoulin kyllästämällä  taajuudella.

KULTTUURITEKO

James Ferraron viime vuonna julkaistu Far Side Virtual -albumi on noteerattu 2010-lukulaisen internetin inspiroiman hypermodernin konemusiikin kulmakiveksi. iPad-kantinen ja -teemainen albumi on jinglekollaasi, joka halvassa digitaalisuudessaan muistuttaa 640×480-kokoisisten putkinäyttöjen VGA-kuvasta, Windows95:stä, The New Aestheticin visuaalisesta kuvastosta ja niistä ironisista screenshoteista, jotka liität Facebook-tilisi coverphotoksi. Jäljelle jää kysymys: neroutta vai typeryyttä? The Wire -lehti oli ensimmäisen puolella ja valitsi Far Side Virtualin viime vuoden levykseen. Samoin Simon Reynolds intoutui vertaamaan Ferraron ”hypermusiikkia” Retromania-kirjassaan filosofi ja mediakriitikko Jean Baudrillardin ajatuksiin.

#1: James Ferraron musiikkia ei tarvitse kuvailla kappaleen nimeä enempää: Starbucks, Dr. Seussism, and while Your Mac Is Sleeping, silvuplee.

#2: Autre ne Veutin hypnagogian syvyydestä kertoo, että ainakaan minä en keksi onko Sweetheart samplattu 1980-luvulta vai muusikon oma tekele. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hyperdub

MIKÄ

Kode9:n vuonna 2004 perustama lontoolaisyhtiö Hyperdub oli määräävimmässä osassa, kun dubstepistä muotoutui yksi ensikymmenluvun vaikutusvaltaisimmista genreistä. Ropisevasta rytmiikasta johdettiin niin brostep-buumi kuin post-etuliitteen saaneet dubsteppaajat, jotka loivat 2010-luvun kokeellisen konemusiikin ydinmehut. Nyt Hyperdub on laajentanut ilmaisuaan myös dubstepin ulkopuolelle ja ansaitsee paikkansa tällä listalla julkaisemalla Laurel Halon ja Dean Copelandin & Inga Bluntin kaltaisia artisteja.

MITÄ

Burial, Mala, Darkstar, Kode9, The Bug.

KUUNTELE AINAKIN NÄMÄ

Laurel Halo: Quarantine (2012)
Hippos in Tanksille kaksi ep:tä julkaisseen Laurel Halon debyyttitäyspitkällä soivat rikkinäiset popmelodiat, vääristyneet rytmit ja solmuun menneet nollat ja ykköset. Lopputulos on kuin Björkin ja Fenneszin lapseen olisi mennyt sikiövaiheessa tietokonevirus.

Dean Copeland & Inga Blunt: Black Is Beautiful (2012)
Myös Hype Williams -nimellä tunnetun kaksikon tuorein levy on dub-rytmistä digitaaliklaustrofobiaa, loputtomia sämplejä ja merkityksiä pakenevia äänifragmentteja. Eli toisin sanoen kaikkea sitä, mitä uraauurtava popmusiikki on vuonna 2012.

KULTTUURITEKO

Burialin Untrue (2008) on albumi, jonka tulisi sijoittua kaikilla 2000-luvun tärkeimpien levyjen listoilla vähintään top3:een, vaikka levy taitaa yhä olla liian undergroundia rokkilehtien mallilukijoille. William Bevanin epäsäännöllisillä rytmeillään hukuttanut citymelankolia innosti musiikkitoimittajat runoilemaan ja loi soonisen pohjakiven kymmenille viime vuosien merkkiartisteille The xx:stä ja James Blakesta The Weekndin ja Draken kaltaisiin uuden ajan r&b-tähtiin.

#1: Viime kevään Kindred-ep:llä Burialin metropoli soi entistäkin synkempänä.

#2: Vaikka dubstepista tai post-dubstepista on aivan turha puhua, Laurel Halon Carcass-kappale on esimerkki Burialin vaikutusvallasta nykymusiikissa. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan kolmas osa ilmestyy huomenna.

Ina Cube alias Laurel Halo.

Quarantine saattaa olla yksi vuoden 2012 ja jonkin kulttuurikamelin selän katkaisevia levyjä. Sen kuunteleminen ei välttämättä vain ole kovin miellyttävää.

Kestää pari sekuntia ennen kuin huomaa, mitä Quarantinen kannessa tapahtuu. Koulupukuiset animehahmot eivät vain poseeraa miekat kädessä, vaan silpovat sisälmyksiään ympäriinsä. Laurel Halo tekee ensimmäisellä albumillaan musiikkia siitä, miltä vuoden 2012 pikselöity, 3d-animoitu ja koneopetettu populaarimusiikki kuulostaa yhteiseen itsetuhoiseen hallusinaatioon pakotettuna.

Laurel Halon uusi levymerkki Hyperdub oli viime vuosikymmenellä Kode9:n ja Burialin voimin rave-krapulaansa sekoittamansa dubstep-ryypyn myötä post-etuliitteen virallinen kantaja. Quarantine käy nyt julkaisijalleenkin ennenaikaisesta tilinteosta: 1990-luku ei dubstepilla palannut; toleranssi oli ehtinyt kasvaa jo liian suureksi.

Tyhjistä sydämistä, kasvaimista, toimettomasta mutta sietämättömästä halusta ja kylmien ruumiiden rakastelusta tunteettomalla äänellään ja harhaisella tavurytmillä laulava Laurel Halo piilottelee aivottomia koukkuja sinne tänne. Paikoin kiusaannuttavan pintaan ajettuja vokaaleita taltuttavat omalla metatasollaan sykkivät geneeriset housebassopulssit ja pyörryttävät syntetisaattorinousut ja -laskut. Quarantine lietsoo muihin syyllisyyttä ja häpeää itse itselleen aiheuttamastaan infektiosta.

Pehmoisella housepumpulilla tunnustelevan avaajan Airsickin ajan kaikki on vielä hallinnassa, vaikka jokin aistikentän reunoilla pyörii liian kovaa ja vääriin suuntiin. Viimevuotisen, verrattoman ja paikasta irronneen teknopastissi-ep:n Hour Logicin olisi pop-kappaleiden maailmaan eksyneenä kuvitellut kuulostavan juuri näin pöppöröiseltä.

Seuraava Years taas kuulostaa siltä kuin tehdashallin viimeinen tajuissaan oleva päättäisi yrittää laulaa itse keksimäänsä Björk-kappaletta niin kauan, kunnes joku huomaa. Havahdu ja olet yksin saatanan kanssa.

Quarantine hyrrää kuin ylikierroksilla käyvä aivokuori: se tuntuu osaavan improvisoida itsensä pois mistä solmusta tahansa, mutta ei välttämättä muista, mitä kymmenen sekuntia sitten tapahtui. Hetkeksi viihdyttävän pulssin löytävät Thaw ja Carcass ovat Laurel Haloa nautittavimmillaan, pilkkeitä kulta-ajan teknon tulevista dalai lamoista – kunnes oraakkeli Halo päättää myrkyttää ja silpoa omat tekeleensä. Levyn b-puolen tarrassa pyörii irti leikattu pää. Viimeiset kierrokset Quarantine tuntuu käyvän enää reflekseillä.

Päätös Light + Space on kai keskisormen heristys – tai sen tunkeminen kurkkuun. Duuristen sointumattojen odottaa lipeävän koko ajan alta, mutta Laurel Halo haluaa tuudittaa vain kuolaamaan vuolaammin. Lopulta neula jää nykimään tyhjän päälle.

81 Digiajan popmusiikki käpertyy Quarantinella omien bileidensä katveisimpaan nurkkaan ja yrittää viimeiseen asti olla oksentamatta ulos juuri omasta käpyrauhasestaan tiristämäänsä pipetillistä.

Video ei ole enää saatavilla

Victoria Christina Heskethin toisella albumilla ei ole vielä nimeä eikä julkaisupäivämäärää, mutta Every Night I Say a Prayer on jo sitä enteilevä single. Kappaleen ovat kirjoittaneet ja tuottaneet Hesketh ja Hercules & Love Affairin Andy Butler. Kappaleen videon on ohjannut Zaida Jabbar.

Video ei ole enää saatavilla

Absoluuttinen nollapiste – Lupaan etten huku

Absoluuttinen nollapiste valmistelee parhaillaan kaksiosaista teemalevyä, jonka ensimmäinen puolisko Lammasooppera on määrä julkaista tulevana syksynä. Kronologiseen tarinaan pohjautuvalla levyllä vierailee muun muassa Paula Vesala. Lupaan etten huku –biisi ei levylle päädy, mutta saattaa antaa vihjeitä vuoden 2012 Abso-soundista.

Video ei ole enää saatavilla

Oholics – Out of Track

Kun kysyimme Ebbot Lundbergilta, mitä yhtyettä tai artistia hän suosittelisi uudelle tuttavuudelle, karhumainen TSOOL-laulaja vastasi: ”Oholics-nimistä kuusikkoa. Aivan helvetin hyvä bändi ja loistava livenäkin!” Ruotsalaisyhtyeen kakkosalbumi Orbits julkaistaan 30. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Cassie – King of Hearts (Richard X Remix Edit)

Jos erään helsinkiläisen rocklehden päätoimittajalta kysytään, tässä on vuoden ”helposti ihanin tanssipopanderi”. Richard X:n remix-käsittelyn saanut kappale on Cassien syyskuulle lupaillun kakkosalbumin nimikappale.
http://vimeo.com/40938503

Laurel Halo – Light & Space

Muun muassa Burialin ja Kode9:n kotipesänä tunnettu Hyperdub julkaisee Laurel Halon esikoisalbumin 28. toukokuuta. Ambient-henkistä electronicaa tekevän newyorkilaisartistin (Ina Cube) mukaan Quarantinen teemoja ovat muun muassa “traumat, tulenarat kemikaalit ja virukset”.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 269 Gracias – It Only Takes B

Menneenä kesänä tuntui, että kaikki ottivat yhtäkkiä Graciaksen omakseen eikä kenestäkään muusta hetkeen puhuttukaan. Tuolloin ilmestynyt Gracias EP oli hyvin tuotettua, täysin siekailemattomasti 90-luvun itärannikkoräpistä ammentavaa neosoul-soundia ja pätevää flow’ta. Ei mitään uutta sinänsä, mutta kyllä tämä oli sellainen viime kesän kollektiivinen soundtrack. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 268 David Guetta – Where Them Girls At (feat. Nicki Minaj & Flo Rida)

David Guetta takoo hittejä ja työskentelee maailmantähtien kanssa, vaikka on pohjimmiltaan ruma dj. Muut deejiit ovat kateellisia Davidille, sillä David tietää, missä tytöt ovat. Tytöt ovat Davidin bileissä bailaamassa tämän hitin tahtiin. Tai sitten bodypumpissa kiinteyttämässä itseään tämän hitin tahtiin. Hieno biisi, jonka pelkästä ajattelemisesta tulee hiki. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 267 Clap Your Hands Say Yeah – Same Mistake

Ehkei tämä seitsemän vuotta sitten omakustanne-esikoisellaan ihastuttanut amerikkalaisyhtye enää sytytä blogosfääriä ilmiliekkeihin, mutta sen musiikki on yhä vastustamatonta: tanssimaan piiskaava rytmi, helmeilevä kitara, taivaankaarella ujeltavat syntikat, Alec Ounsworthin kaihoisasti vaikertava ääni ja melodia isolla M-kirjaimella. Same Mistake on kaikkea tätä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 266 Ford & Lopatin – The Voices

80-luvun popin ominaisen soinnin kierrättäminen on jatkunut jo pitempään kuin itse 80-luku. Väliäkö tuolla, niin kauan kuin tulokset ovat yhtä upeita kuin amerikkalaisen elektroduon Voices. Hirviömäisen jyräävä konebasso ja öljyä tihkuva syntikkamatto tukevat laulumelodiaa, joka on samaan aikaan herkkä ja robottimainen. Käsillä on pala modernia elektropopunelmaa. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 265 Oranssi Pazuzu – Komeetta

Helkkävästi kaiutetulla kitaramelodialla höystetty, discokomppia avaruusdronen syövyttämään black metal -riivintään yhdistelevä biisi on yhtyeen tarttuvimpia. Kappale on silti outo, mutta tietty selväpiirteisyys yhdistettynä suttuiseen soundiin ja raakkuvaan lauluun luovat mielenkiintoisen kontrastin. Biisin kruunaa lopun avaruusmölyllä silattu tasatahtitamppaus. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 264 Allo Darlin’ – Darren

Jos Spiritualized on musiikkia, jonka tahtiin voi käyttää huumeita tehdäkseen musiikkia joiden tahtiin voi käyttää huumeita, lontoolaisen Allo Darlinin musiikki on kliseistä tweekierrettä, jota voi kuunnella jos on ihastunut ja haluaa kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 263 Laurel Halo – Head

Laurel Halo on löytänyt jostakin Detroit-teknon ja trancen keskeltä rauhasen, joka erittää vain laukeamatonta jännitettä. Head soi illan viimeisenä klubilla, joka soittaa juuri sitä musiikkia, jota olet aina tiennyt haluavasi ja tarvitsevasi mutta jota ihmisruumis ei kykene tanssimaan. Aivot tilaavat silti vielä yhden – ja toisen – ja huutavat lisää ja kovempaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 262 Joakim – In the Cave

In the Cave on aamuyön väsähtänyt disko suunnattomassa tippukiviluolassa. Kappaletta ajaa eteenpäin laiskasti kalkattava lehmänkello, alavireinen piano käyttää kaikki voimansa kolmeen äärettömyyksiin kaikuvaan nuottiin, laulu on lakonista toteamista. Toisin sanoen biisissä ei ole minkäänlaista energiaa – kunnes kuorma-autollinen laserpyssyjä laukeaa sinfoniaansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 261 Soft Moon – Total Decay

Luis Vasquezin johtaman yhtyeen viimeisin EP vie ryhmän soundia entistä brutaalimpaan suuntaan. Kalmanharmaa äänimatto kihisee staattista sähköä klaustrofiilisellä intensiteetillä. The Soft Moon kumartaa syvään 1980-luvun länsieurooppalaiselle coldwavelle, mutta Total Decayn kaltaisten mökötysbiisien luulisi toimivan myös perisuomalaisen kaamossesongin keskellä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 260 Snow Patrol – This Isn’t Everything You Are

Snow Patrolko tylsä, tökerö ja mauton? Itse olet. Tai sitten sinulla menee niin hyvin, ettet tarvitse elämääsi This Isn’t Everything You Aren kaltaista itsetunnonkohotusbiisiä. Kyseinen kappale on nimittäin loistava valinta silloin, kun tuntee itsenä syystä tai toisesta halvaksi, tyhmäksi ja epäonnistuneeksi. Toki biisiä voi kuunnella muulloinkin kuin krapulassa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 259 Jeremy Jay – Caught in a Whirl

Silloin tällöin tulee vastaan artisteja tai yhtyeitä, joilla on välittömästi tunnistettava oma ääni. Caught in a Whirl ei ole Jeremy Jayn absoluuttisesti paras kappale, mutta toimii hyvänä sisäänheittäjänä hänen omintakeiseen maailmaansa. Aiemmin siellä vierailleet tietävät, että kaikki eivät ehkä ole aivan sitä miltä alkuun näyttävät. Varjoissa väijyy ystävyys. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 258 Plain Ride – Tired and Free

Janne Westerlund on vahva lauluntekijä, jolla on ollut onnea saada taakseen vahva bändi. Näin syntyy tämän kappaleen kaltaisia pieniä mestariteoksia. Westerlund kähisee hänelle tuttuun tapaansa tämän mitättömän elämän epävarmuudesta, mutta kertosäe saapuu vapauttavuudessan koskettavana. Tukea antaa vielä huikean hienosti kasvava sovitus trumpetteineen kaikkineen. (Mikael Mattila)

Toukokuussa ilmestynyt Stonebrige on Plain Riden neljäs albumi.

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Hippos in Tanks

78 Newyorkilainen Ina Cube on epätodennäköisen oloinen elektroninen artisti: pitkähiuksinen luomubrunette, jonka voisi valokuvien perusteella arvata ennemmin kähisevän catpowermaisen tunnustuksellisia balladeja kuin luovan elektronisia maisemia, joiden kerrokselliset äänimatot ja pulputtavat arpeggiot singauttavat 1970-luvun jälkipuoliskolla syntyneen konemusiikkituristin Orbin ja Orbitalin aikakaudelle. Hour Logic – joka yli 34 minuutin kestostaan huolimatta lasketaan EP:ksi – on vangitseva ja viimeistä niittiä vaille timanttinen kokonaisuus. Laurel Halon kuningasidea on kiusoitella kuulijaansa; kappaleet kuulostavat koko ajan siltä kuin ne olisivat juuri lähdössä lentoon – aivan kuin ne epätoivoisesti odottaisivat vapauttavan trance-biitin saapumista – mutta kliimaksia ei koskaan tule. Hälyisän hektisyyden ja rentouttavan raukeuden välisellä trapetsilla tasapainottelu pitää kuulijan varpaillaan loppumetreille asti, ja siksi päätöskappaleena kuultava ambientpala Strength in Free Space tuntuukin niin suurelta pettymykseltä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Vetiver – Errant Charm

Sub Pop

75 Varsin puhdasoppisena folkbändinä tunnettu Vetiver liukuu uudella albumillaan virtausten mukaiseen suuntaan. Errant Charm on fiiliskeskeinen levy, joka ammentaa raukean soundinsa 1970-luvun alun sliipatusta Laurel Canyon -americanasta ja sliipatusta softrockista tuoden monesti mieleen Neil Halsteadin sympaattisen Mojave 3 -yhtyeen. Levy kärsii vaikeasti määriteltävän ”viimeisen puristuksen” puutteesta. Puolet biiseistä oivaltaa kyllä jotain olennaista John Phillipsin, Fleetwood Macin ja George Harrisonin jointinsumeasta maailmankuvasta, mutta pahimmillaan Vetiver lipsahtaa vaarallisen lähelle munatonta keskitien aikuispoppia. Rytmikäs Can’t You Tell ja johnfogertymäisen rempseä Wonder Why lunastavat paikkansa vuoden 2011 soundtrackillä, mutta kokonaisuutena Errant Charm jää – takuulaadukkuudestaan huolimatta – pienoiseksi pettymykseksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla