Thåströmin tuima katse.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea tämän vuoden levyjulkaisua ja halutessaan yhtä reissueta tai ep:tä päälle. Vuorossa Mikael Mattila.

Thåström – Beväpna dig med vingar

Ebba Grönin maestrona ja ”Ruotsin Ismo Alankona” tunnettu nero nousi yllättävän äkkiä yhdeksi suosikkilauluntekijöistäni, ja kieltämättä mainittua Alankoa korkeammalle pykälälle omassa arvostushierarkiassani. On kaiketi uskottavampaa, kun Folkhemmetin kiiltokuvauniversumista paljastuu Joakin Thåströmin kaltaisia ulkoringin edustajia. Beväpna dig med vingarin soundi pureutuu teolliseen kalkkeeseen ja tummaan film noir-kuvastoon, mutta lopputulos on yllättävän kuulasta kuultavaa. Levyllä iskelmätähdet tukeutuvat yhä Raamattuun, pornolehtiin ja viinaan, mutta esimerkiksi nimikappale ja Samarkanda kääntävät öisen Berliini-soundin suorastaan optimistiseksi. Tarinoista välittyy välillä poikkeuksellinen ilo ja lämmin nostalgia. ”Huomenna kaikki paranee”, kuiskaa naisääni Låt dom regnassa. Vaan siihen asti Thåström toteuttaa sitä traagista ristiriitaa, jossa yhden miehen apeudesta syntyy vuodesta toiseen suurenmoisia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kuusumun Profeetta – Huutoja hiljaisesta huoneesta

Vuoden 2008 Lyhtykuja oli raskas ja syntikkasäksätyksessään jopa vieraannuttava, ainakin bändin orgaanisempaan soundiin tottuneen näkökulmasta. Hiljaisen huoneen huudot kaikuvat halki profeettain tuotannon, koostaen bändin aiemmista elementeistä jälleen uudenlaisen, mutta silti selkeästi Kuusumun Profeetalta kuulostavan lopputuloksen. Kappalemateriaali on melkoisen tummasävytteistä ja melankolista ja ehkä juuri siksi säkkipimeät syysillat kuluivatkin tämän levyn myötä rattoisasti, lumen hiljaista maahan satamista odotellessa. Mika Rätön sadunomainen tarinointi universaaleista yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja menetyksen tunteista tarjoillaan slaavilaisella mollipaatoksella sekä videopelimelodiikalla. Välillä levyn raskasmielisyys lipsahtaa jo pelottavan puolelle, mutta koskettavaa ja kaunista tämä ulosanti on joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Pöläkkä – Pöläkkä

Kokkolalaisista kansanmusiikkiopiskelijoista koostuva Pöläkkä ei anna opiskelijuutensa kuulua lopputuloksessa ainakaan negatiivisessa mielessä. Pikemminkin bändin akateeminen viimeistelemättömyys on vain hyve: kuusikko on naittanut pop-estetiikan ja perinnesoundin jotain Lauri Tähkää etevämmin ja lisännyt mukaan pari maalailevaa instrumentaalikuvaelmaa sekä yhden avantgarde-operetin Saarijärven Paavosta. Kirjavan, kanteleista, banjoista, jouhikoista ja ties mistä koostuvan klangin viimeistelevät vielä reteät yhteislaulut. Olen hokenut levyn ilmestymisestä saakka, että jos popnörtille pitäisi yksi kansanmusiikkijulkaisu menneen vuoden tarjonnasta ojentaa, olisi luontevin valinta levyllinen Pöläkkää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Absoluuttinen Nollapiste – Suljettu

Jos olisin arvioinut tämän uusintapainoksen Nuorgamissa, olisi se sanut kunnian olla sivuston ensimmäinen täydet pisteet saanut levy. D-puolen demot ovat kiinnostava dokumentti mestariteoksen luomistyöstä, ja kuulostaahan vinyyli aina paremmalta, vaikka muusikoiden.nettiin kaiketi nämä horinat Spotify-aikakaudella kuuluvatkin. Suljettu on kuin traaginen, lama-Suomen maaseudun ahdasmielisyyttä kuvaava sukupolviromaani. 23-vuotiaan Tommi Liimatan eepos on yhä hätkähdyttävän näkemyksellinen kokonaisuus, joka suodattaa rovaniemeläisnäkökulmasta nähdyn suomalaisen mielenlaadun liikuttavasti isän ja pojan kipeän suhteen muotoon, irvokkaan pikkukylän toimiessa tragedian näyttämönä. Nykyäänhän kaikki tarinankertojat ovat paenneet Kallioon, joten saa nähdä, onko uusia Liimattoja enää tulossa.

Video ei ole enää saatavilla

Matador

83 Jos Banks olisi uusi Interpol-levy, se kilpailisi tiukasti yhtyeen kolmanneksi parhaan albumin tittelistä. Interpol-levy se ei kuitenkaan ole, vaikka hetkittäin, kuten päätöskappaleella Summertime Is Coming, newyorkilaislaulaja lipuu niin lähelle yhtyeensä jylhää sointia, että kuulija ei oikein tiedä pitäisikö vaikuttua vai hämmentyä. Kokonaisuutena Banks on kuitenkin ilmiselvä soolo- eikä bändilevy. Levyn kappaleiden kuulee syntyneen yhden ihmisen mielessä; ne ovat kompakteja, niiden dynamiikka on harkittua, sattumalle ei ole jätetty varaa. Banks ei juurikaan hengitä, mutta sen tiivis tunnelma vie mukanaan. 34-vuotias pukumies laulaa paremmin kuin koskaan, ja kahdella levyn mestarillisimmista aikuis-postpunk-helmistä (The Base ja Young Again) hänen jo valmiiksi vaikuttavaan baritoniinsa pumpataan lisätehoa erilaisilla tuplauksilla ja efektoinneilla. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Julian Plenti Lives -EP:n tapaan levyllä kuullaan pari instrumentaalia, joista Another Chance hyödyntää tehokkaasti Sebastian Ischerin lyhytelokuvasta samplattua dialogia (”Sometimes people fuck up and then you’ll have to give them another chance so that they can change and become a better person”). Korkeaa laatua pitävät yllä myös Antics-henkiset menopalat I’ll Sue You ja No Mistakes, joista jälkimmäisen vavahduttava kertosäe (”I don’t know what will happen next / but I will wait for you”) on malliesimerkki siitä, kuinka Banksin suussa yksinkertaisetkin säkeet muuttuvat helposti Suuriksi Totuuksiksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Black Moth Super Rainbow – Cobra Juicy

Omakustanne

57 Huomattavasti paremmin soololevyillään onnistuva Thomas ”Tobacco” Fec on niin viehtynyt keskinkertaiseen bändiprojektiinsa, että jatkaa Black Moth Super Rainbow’n kanssa touhuamista, vaikka rahoitus pitäisikin kerätä Kickstarterin kautta. Lisätäkseen tämän tuttua elektronista kierrätyspsykedeliaa sisältävän levyn viehätysvoimaa hän tarjoaa kylkiäisenä helvetin rumaa naamaria, joka esittää albumin kannessa olevaa hahmoa. Fec on varmasti käynyt kauppakorkean – mistä muualta näin hyviä ideoita voisi tulla? Rumilusta voi tietysti halutessaan käyttää halloween-naamarina. Se päässä voit elää uudelleen kaikki lapsuutesi halloweenit: jokainen lapsi korttelissa on sonnustautunut cooliin asuun paitsi sinä. Muut ovat aina pukeutuneet zombeiksi tai Vampiraksi tai Kissin jäseniksi ja sinulla on päässäsi b-divarin indiebändin logo, joka näyttää mätänevältä kurpitsalta. Muut saavat suklaapatukoita ja karkkeja ja leivoksia ja reseptilääkkeitä ja sinä saat joltain creepyltä vanhalta äijältä säälistä omenan, jossa on sisällä partaterä. Vihaan elämää. Vihaan! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cerrone –Addict

Malligator

61 Jos Giorgio on diskon Don Corleone, voisi Cerrone olla Naapurin Seppo. Niillekin, jotka eivät pientä suurta ranskalaismiestä enää muista, ovat hänen perillisensä yleensä tuttuja Alan Braxen, Fred Falken ja Airin muodossa. Siksi onkin outoa, että ehtymätöntä diskosuontaan musiikillisesti lähempänä olevien nuoren polven artistien sijaan Cerrone on valinnut yhteistyökumppaneiksi Addict-levylleen niinkin banaaleja nimiä kuin Armand Van Helden ja Groove Armada. Vanhoja raitoja ja remixejä yhdistävän albumin biisit kuitenkin toimivat ihan kiitettävällä teholla turvallisissa klubimiksauksissa, mutta kovin jälkilämpöisesti. Jälki on henkisessä 1970-lukulaisuudessaan tavanomaista, korkeaenergisesti bilettävää diskomusiikkia päivitetyillä soundeilla. Mielessään Cerrone heiluu yhä jossain värivaloja vilkkuvan, kellotettujen lahkeiden täyttämän tanssilattian ja hyvän fiiliksen sielunmaisemassa. Muutaman kuuntelun jälkeen jotain jää kuitenkin päähän soimaan ja perusviihdyttäviä tuotantoarvoja ei voi kiistää. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Diamond Rings – Free Dimensional

Capitol

70 John O’Reganista voisi olla laulunkirjoitustaitonsa puolesta 2010-luvun Erasureksi, niin luontevasti hän viattoman, ironiasta ja juustokuorrutuksesta vapaan syntikkapoppinsa taitaa. Valitettavasti 27-vuotias torontolainen ei ole kaksinen laulaja eikä muutenkaan järin karismaattinen tapaus – kubistisesta hiuskuontalosta, pastellinahkatakeista ja silmämeikeistä kun ei äänitemuodossa liiemmin apua ole. Free Dimensional on kuin Calvin Harris -tuotannolla freesattu versio myöhempien aikojen Fischerspoonerista, mutta moni lupaus jää silti lunastamatta. A to Z, Hand Over My Heart, Day & Night ja grimesmäisen viileä Everything Speaks ovat priimaa, mutta onko O’Regan sittenkään oikea mies esittämään omia laulujaan? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Calvin Harris – 18 Months

Columbia

81 Lähes 18 kuukautta ehti kulua Kelisin laulamasta mahtavasta Bouncesta, mutta hyvää kannatti odottaa. Harva albumi alkaa sellaisella hittiputkella kuin 18 Months: heti intron jälkeen kuullaan Bounce, Feel So Close, We Found Love, We’ll Be Coming Back ja loppupuolelta löytyvät vielä Let’s Go, tuore single Sweet Nothing, Tinie Tempahin laulama Drinking from the Bottle sekä levyn kohokohtiin lukeutuva ja Ellie Gouldingin sulostuttama hellyyttävän ysäri I Need Your Love. Väleihin on heitetty muutamia interlude-tyyppisiä kappaleita, joista Mansion kuulostaa hieman Discovery-ajan Daft Punkilta. Huiman vieraslistansa ja Harrisin häikäilemättömän poptajun ansiosta 18 Months on täydellinen pikkujoululahja elektronisesta tanssimusiikista pitävälle popkansalle, eikä sen erinomaisuutta vähennä tippaakaan se, että kyseessä on täysin klubikäyttöön ja radioaalloille suunnattu täsmäase. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Kuusumun Profeetta – Huutoja hiljaisesta huoneesta

Ektro

75 Kuusumun profeetta on kulkenut omia teitään jo vuosien ajan, vuoroin pajujen läpi pujotellen, vuoroin ratsuväen kanssa rynnien. Se lienee ainoa tuntemani orkesteri, joka voi kuulostaa Janos Valmuselta tulkitsemassa Miljoonasadetta menettämättä ripaustakaan uskottavuudestaan. Niinpä yhtye on harvinaisen vapaa näyttämisen tarpeesta. Kuudennella suomenkielisellä albumillaan se sukkuloi syvyydestä toiseen pehmeästi ja ilmavasti, todellisuutta koskettamatta. Hiljaisen huoneen huudoista on vaikea päätellä, milloin niiden mahtipontisuus on tahallisen naiivia, milloin hirtehisen ironista, milloin puhtaasti kappaleiden ehdoilla toteutettua, mutta luontevilta esitykset kuulostavat aina. Polveileva kerronta, vaivihkaa varttuvat kuvaelmat, rivien välissä välkähtävä sydämellisyys ja vapaasti hengittävä soitanta kasvavat yhtyeen tiheimmäksi ja tunnelmallisimmaksi levyksi aikoihin. Niinä hetkinä, kun Kuusumun profeetan karikatyyrimaisuuden kanssa on täysin sinut, sen tahdissa tekee mieli nostaa malja kaikille niille ihmisyyden puolille, joiden olemassaolo unohtuisi liian helposti ilman näitä julistuksia. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle – Dept. of Disappearance

Anti

84 Viimeistään tämä levy osoittaa, että Jason Lytlen vaihettuminen Grandaddyn keulahahmosta sooloartistiksi on ollut pikemminkin taloudellinen kuin musiikillinen ratkaisu. Lytlen edellisen soololevyn (Yours Truly, The Commuter, 2009) tavoin Dept. of Disappearance kolaa samoja latuja, joille Grandaddy ajautui harkitsevalla Sumdayllaan (2002). Albumin ilme on lämmin ja seesteinen, ja sen kappaleet puhkeavat kukkaan verkkaisesti, jopa hieman ujostellen. Lytlen tulkintarepertuaari on kapea, mutta ilmaisuvoimainen ja avoin. Vaikka levy etenee alakuloisissa ja mietteliäissä tunnelmissa, se ei sulkeudu liian syvälle kuoreensa. Lytlellä on edelleen ensiluokkainen vainu aistia, millaisia sovituksia hänen sävellyksensä ja sanoituksensa kulloinkin tarvitsevat, ja yhtenäisen pinnan alla miehen kauneudentaju kasvattaa versoja moneen suuntaan. Hiljalleen levyn kaikki laulut kasvavat pieniksi aarteiksi, joiden kautta Lytlen kertojapersoona tulee tuttavallisen lähelle. Albumin sydämellisenä pohjateemana tuntuu olevan tutun ja turvallisen merkitys – se saa apeatkin mietelmät tuntumaan nöyriltä ja lohduttavilta. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Michael Mayer – Mantasy

Kompakt

71 Parransukimisteknon vaikutusvaltaisimpiin levymerkkeihin kuuluvan Kompaktin (The Field, Gui Boratto) perustaja on omillaan varma perussuorittaja. Mahtavasti nimetty Mantasy on 40-vuotiaan saksalaisen ensimmäinen albumi sitten kahdeksan vuoden takaisen Touchin, ja tulee tuskin edeltäjäänsä korkeampia laineita nostattamaan. Mayer painii saman ongelman kanssa kuin moni genren artisteista; kantti ei kestä täysverisen minimalismin tekoon, joten hän lantraa keitostaan melodisilla elementeillä – jotka ovat pääsääntöisesti melko mitäänsanomattomia. Mitään varsinaista vikaa levyssä ei kuitenkaan ole, ja nimibiisin leijuva kosminen disko, italopianoa ja DFA-viileyttä yhdistelevä Good Times ja harppuine ja linnunlirkutuksineen miellyttävän suvannon tarjoava Baumhaus kiskovat levyn keskinkertaisuuden suosta helposti rantakaislikon puolelle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ruger Hauer – Erectus

Monsp

75 Ruger Hauerin loistava esikoinen Se syvenee syksyllä meni kaksi vuotta sitten monelta ohi, mutta trion jäsenistä Pyhimyksen näkyvyys on kasvanut sittemmin siinä määrin, että Erectus saattaa olla syksyn odotetuin suomihop-julkaisu. Pyhimystä ei tunneta hilpeästä biletysmusiikista, ja myös Hauerin riveissä hän ui tovereineen melko syvissä vesissä. Ihmisyyden ja yhteiskunnan kipupisteitä ruoditaan kakkoslevyllä tosin vittumaisen ja viiston huumorin kautta. Iso paha susi on itseironinen muka-pousailubiisi, Mä haluun kuolla ennen Bonoo suhtautuu hauskan kyynisesti elämysteollisuuden lainalaisuuksiin. Todella angstiseksi meno muuttuu viimeistä edellisellä Minulla on ollut ikävä sinua -biisillä, jonka kansanlaulukertosäkeen laulaa Suomen johtava murhaballadimies Joose Keskitalo. Tällaisilla raidoilla Hauer palaa yleisestä yksityiseen, ja Pyhimyksen melko neuroottinen lähestymistapa miesten ja naisten välisiin suhteisiin saa vallan. Levyn tinkimättömän elektroninen tuotantopuoli on todella komeaa ja on itse asiassa monin paikoin hukuttaa sanataiteilun alleen. Erectus täyttää laatukriteerit ja ajoittain enemmänkin, mutta ei pysäytä samalla tapaa kuin yhtyeen esikoinen. Kyse voi olla siitäkin, että Pyhimyksen julkaisutahti on niin tolkuton, että tässä vaiheessa eri projektit alkavat sekoittua toisiinsa. Esikoisella Hauerilla oli oma bändi-identiteettinsä, nyt se on hämärtymässä. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kuusumun Profeetta esiintyi aluksi englanniksi ja nimellä Moon Fog Prophet. (Kuva: Tomi Palsa)

Tässäpä valtavan kaunis, koskettava ja hiljaiseksi vetävä kappale.

“Olemmeko vain eksyneet lampaat
jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
vaiko ainoastaan
yksi meistä”

Me Nuorgamissa, kuten olette varmasti huomanneet, rakastamme Mika Rättöä. Tietysti aivan erityisesti silloin, kun tämä heittäytyy saman sorvin ääreen tutun taisteluparinsa Jussi Lehtisalon kanssa. Viime kesänpahamaineisen neromahlan voittajaduon tuotoksille on varattu sijoja luonnollisesti tämänkin suven hittipotpurista.

Länsirannikon veijarit eri projekteineen on nähty kesän festivaaleilla useimmiten heavy metal -tunnelmissa, niittirannekkeissa ja spandekseissa. Kaiken kitaranvingutuksen keskellä on ehkä paikallaan pyyhkiä hieman hikeä otsalta ja rauhoittua hetkeksi. Kelataan nauhaa vuosikymmen taaksepäin. Nostalgisissa fiiliksissä, päättyneen festivaalikauden ja alkusyksyn kunniaksi kuunnellaan Ei aurinko milloinkaan laske.

Ja todetaan, että tässäpä valtavan kaunis, koskettava ja hiljaiseksi vetävä kappale.

Monelle Rättö tuli tutuksi vuonna 1994 Mikko Elon kanssa perustetusta, alun perin englanniksi toimineesta Kuusumun Profeetasta. Yhtyeen suomenkielisen reinkarnaation kakkoslevy Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari (2002) ei voisi upeammin alkaa. Levyn kenties vakavamielisin kappale avaa paatuneimmankin sydämen alakuloiselle folk-progematkalle elämän peruskysymysten äärelle.

Mika Rätön muita projekteja ovat muun muassa Circle, Rättö ja Lehtisalo sekä Eleanoora Rosenholm. (Kuva: Tomi Palsa)

Aasinsiltana niittivaljaista kuusumun hämärään esitettäköön, että sanoituksissa on samaa edesvastuutonta rohkeutta kuin Rätön muissakin projekteissa: pokkaa hortoilla trikoot päällä vaarallisille jäille miettimättä miten tyylikästä tämä nyt on.

Eikä häpeän tunteille ei olekaan sijaa, kun pelissä ovat näin raskaat nappulat. Pottiin heitetään aiheista isoimmat, ne sellaiset, jotka varovaisuuttaan suhteellisuudentajulla selittelevä pop-muusikko kiertäisi kaukaa.

Jo pelkästään Rätön nyttemmin tutuksi ja rakkaaksi kehittynyt, ainutkertainen laulutyyli aikoinaan tuotti hämmentyneen mutta riemukkaan ahaa-elämyksen. Ajatella, että näinkin voi laulaa! Rättö rimmailee röyhkeästi totuudesta, jumalasta ja maailmankaikkeudesta. Ja ennen kaikkea siitä, kun totuutta ei löydy – jos joku sen uskookin löytäneensä, ei kukaan osaa sitä totuudeksi todistaa.

Liikutaan siis runoilijoille varatuissa ilmanaloissa. Olenkin nähnyt tekstiä verratun muun muassa Fernando Pessoaan. Omassa päässäni kielikuvat puolestaan kasvavat jonkinlaiseksi villin pohjolan sekopääversioksi Rainer Maria Rilken Duinon elegioiden kosmisesta angstista:

“Kuuleeko jokin niin suuri
Muuta kuin ulvovaa galaksia sortuvaa
Kun niin valtava sormi viimein tuomiten osoittaa
Tarkoittaako se keitä
Vaiko kaikkea olevaa”

Näin mahtipontisilla puheilla voisi jo eksyä juustopöydän puolelle, ellei kappaleen hiljainen musikaalinen ilmaisu loisi niin upeaa vastapainoa käymättömien korpimaiden perukoilta vastausta etsiville sanoituksille. Sointi on samalla uljas kuin syksyinen kansallismaisema ja pehmoinen kuin vanha villapaita.

Kitarat ja viulut vetelevät niin kauniisti, että itku tulee vanhallakin. Jokainen otteen vaihdon helähdys kitaran kaulalla kasvaa kysymysmerkin kaiuksi avaruuden sfääreissä. Jousen vedot ovat kuin elokuun musta samettiyö, lämmin ja ääretön. Jos Mika Rättö yhtyeen keulakuvaksi on muodostunutkin, on syytä muistaa että Kuusumun profeetta on monen ansiokkaan muusikon yhteistyön hedelmä.

Lopuksi pieni harhapolku merten taa: ajatus auringonlaskusta ja sen subjektiivisesta luonteesta esiintyy myös The Flaming Lipsin iki-ihanassa kappaleessa Do You Realize?? Ja kuinka ollakaan, biiseissä on jotain samaa – kivuliaan kaunista haikeutta elämän suuren arvoituksen äärellä.

Ja molemmat suoriutuvat voittajina painistaan aiheista suurimman kanssa, toki kumpikin omalla tavallaan.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

30. huhtikuuta 2002 – Maailman ensimmäinen ydinvoimala sammutettiin Obninskissa 48 vuoden miltei yhtäjaksoisen käytön jälkeen.

Tältä näyttää 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurin nerous. Kuva: Tomi Palsa

”On päättynyt taisto, pois se mennyt on
Sodan koirat käyvät hiljaa
Taiston miehet he juovat maljan voitetun
Juhlien nyt aamuun nousevaan”

On kulunut yli viisi vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kuulin Mika Rätön laulavan nuo sanat Kuusumun Profeetan kappaleessa Puutarha menneen ihmemaan. Se oli ensimmäinen kosketukseni universumiin, joka tämän porilaisen sähköasentajan tulkinnan taakse kätkeytyy. Se oli myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin olevani jonkin erityisen ja ainutlaatuisen äärellä.

Ennen pitkää vastaan tuli myös Jussi Lehtisalo – ja se maailman paras bändi kaikilla osa-alueilla (ainakin ruotsalaisten mielestä) eli Circle.

Ja pikkuhiljaa myös läkähdyttävän moni muukin hanke, joissa vaikuttavana voimana on ollut jompikumpi kaksikosta.

Yhdessä Rättö ja Lehtisalo ovat osa ikiaikaista populaarimusiikin duo-folklorea, siellä Lennonin ja McCartneyn, Simonin ja Garfunkelin, Bennyn ja Björnin sekä Morrisseyn ja Marrin seassa. Sillä erotuksella, ettei vaivaannuttavia egojen taisteluja ole tarvinnut ruotia tiedotusvälineissä.

Mika Rättö tunnetaan myös Suomen nopeimpana paikallaanjuoksijana. Kuva: Tomi Palsa

Mika Rättöä voi jo laulutapansakin puolesta pitää ainutlaatuisena visionäärinä; hänen teatraalisen tarinoivalle vokalisoinnilleen on varsin vaikea keksiä verrokkia. Ehkä etäinen yhteys Van Der Graaf Generatorista tuttuun Peter Hammilliin löytyy.

Mutta nämä mielikuvitukselliset visiot, joihin alun perin Kuusumun Profeetan kautta tutustuin, heijastelevat myös kaikkea muuta Rätön taidetta, niin kuvataiteen, kirjallisuuden kuin teatterinkin saralla. Kun on nähnyt hänen maalauksiaan ja näytelmiään tai lukenut hänen Tihkuluodon kuiskaajat -esikoisromaaninsa, ymmärtää ne sopiviksi osiksi hänen luomaansa todellisuutta.

Rättö maalaa – niin sanan konkreettisessa kuin kuvauksellisessakin merkityksessä – surrealistisia, välillä leikkisän humoristisia, välillä pohdiskelevan vakavia kuvia romanttisen runollisella ja sadunomaisella tyylillään. Ne välttelevät liiallista konkretiaa, mutta ovat silti välillä hyvinkin painavien asioiden äärellä, minkä Ei aurinko milloinkaan laske kiteyttää:

”Ymmärtääkö elämä meissä sittenkään itseään
Emmekö me laukausta pistoliin edessämme viimeinkään nää
Olemmeko vain eksyneet lampaat
jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
vaiko ainoastaan
yksi meistä?”

Jussi Lehtisalo valmistautumassa soittamaan täsmällisen C-nuotin bassonsa E-kielen kahdeksannelta nauhalta. Kuva: Tomi Palsa

Jussi Lehtisalo puolestaan ei ole vain Circlen nokkamies, Ektro Recordsin pomo ja bändejä tuosta vain perustava taiteilija. Hän on myös välillä melkeinpä röyhkeäksi heittäytyvä musiikkifilosofi ja teoreetikko. Taiteen tulisi hänen mielestään olla villipeto, jota ei voi kesyttää. Käsitteiden ja itse taiteilijoidenkin ulkopuolella.

Moni bändi ja artisti tykkää soveltaa ajattelumalleja ”määränpäätä tärkeämpi on matka” tai ”me tehdään niinku omaa juttuu”, mutta tuskinpa kovinkaan moni uskaltaa ottaa niitä niin kirjaimellisesti kuin Lehtisalo. Hän haluaa tehdä tarkoituksellisen huonoa musiikkia ja soittaa tarkoituksellisen huonoja keikkoja. Viedä musiikin äärirajoille ja täysin vieraille vesille. Hänelle ei ole merkityksellistä edes se, miellyttääkö taideteos tekijää itseään.

Levy-yhtiöpomo Lehtisalon toimintatavat eivät välttämättä Jari Sarasvuota miellyttäisi. Hänen vilpitön uskonsa taiteen merkitykseen ohittaa sellaiset epäolennaisuudet kuin kaupallisen tuoton, mikä on havaittavissa esimerkiksi siinä, että Ektro Records on julkaissut muun muassa saksofonisti Jorma Tapion ja kansanmuusikko Terje Isungsetin abstraktia improvisaatiota sekä hevilegenda Thorin levyjen uudelleenjulkaisuja.

Undergroundissa pysyminen on Ektrolle itseisarvo. Leikkimielisesti Lehtisalo onkin asettanut itselleen uhkavaatimuksen, että lopettaa levyjen julkaisun, mikäli liian monta niistä nousee top 40 -listalle. Tämän teesin hän perustelee sillä, ettei valtavirta yksinkertaisesti kuulu hänen toimialaansa.

Neroista neroimmat. Yhdessä tai erikseen. Kuva: Tomi Palsa

On silti relevanttia käsitellä Mikaa ja Jussia yksikkönä, niin paljon he ovat näyttäytyneet ja toimineet yhdessä suomalaisen avantgarden kentällä. Haastatteluissa he ovat esiintyneet verrattomina vekkuleina, kuin Asterixina ja Obelixina. Suuriksi avantgardisteiksi ja renessanssineroiksi he ovatkin hämmentävän helposti lähestyttäviä ihmisiä.

Varmasti osa neroudesta pohjautuu siihen, että he kykenevät joka käänteessä olemaan aitoja ja vilpittömiä, kätkeytymättä minkäänlaisen vaivaannuttavan taiteilijuuden harson taakse. Siksi heidän taiteessaan onkin pysynyt – viime vuosina melkeinpä korostunut – riemastuttavan kirkasotsainen ja innostunut asenne taiteen tekemistä kohtaan.

Muistan Rätön kuvailleen itseään jossain haastattelussa ”verkkarit ja kumisaapas” -ihmiseksi ja Lehtisalon tokaisseen avantgardistisinta olevan, että hän syö maksalaatikkoa niin kuin kaikki muutkin.

Ei oikeastaan ole oleellista käsitellä Rätön ja Lehtisalon elämäntöitä yksittäisten musiikkiteosten kautta. Toki niin Circle, Kuusumun Profeetta kuin Rättö ja Lehtisalokin ovat tehneet erinomaisia levykokonaisuuksia, joista toiset ovat omassa subjektiivisessa arvojärjestyksessäni kenties toisia merkittävämpiä, mutta silti ne ovat vain elementtejä suuremmassa kudelmassa. Sen sisälle mahtuvat niin surrealistiset dokumenttielokuvat kuin Kauko Röyhkän kanssa tehty, suuren suosion saanut Hiekkarantaa-projekti.

Video ei ole enää saatavilla

Livenä Circle voi hyvinkin kirvoittaa yllämainitun ruotsalaistoimittajan kaltaisia ylistyspurkauksia. Häkellyttävä, hurmoksellisen ritualistinen performanssi on pitkin bändin uraa muuttanut muotoaan, mutta läsnä on aina ollut yllätyksellisyys, improvisointi ja hetkessä eläminen. Tässäkin heijastuu etenkin Lehtisalon vaalima ajatus kaiken ohikiitävyydestä: ”Se on uskomatonta, että se tapahtuu vain siinä hetkessä eikä koskaan enää uudestaan.”

Hieman yllättäen ikimuistoisin Circle-keikkani ulottuu vain noin kuukauden päähän. Rauman UUU-festivaali ei valitettavasti yleisömäärällään ylpeillyt, mutta ehkä juuri yleisökato tekikin tapahtumasta niin mieleenpainuvan. Elokuisen illan hämärtyessä Unajan upeassa kulttuurimaisemassa lavalle nousi niitteihin ja spandexeihin sonnustautunut kuusikko. Hetken aikaa mielessäni kävi epäilys, miten aiemmin niin mainiosti teatteri- ja klubiympäristöissä toiminut ilmaisu pelaisi näin isolla lavalla ja tällaisessa ympäristössä.

Aatokseni olivat turhia. Setin käynnistänyt stadionrockin, AOR:n ja progen välillä tasapainoillut, vielä levyttämätön jami ei olisi voinut paremmin istua tunnelmaan. Tässä vaiheessa allekirjoitin kaiken, mitä ruotsalainen toimittaja oli kirjoittanut. Enkä suinkaan ollut ainoa, sillä eturivissä olleet fanitytöt kiljuivat kilpaa Rätön elehdinnälle!

Tyylinäyte Rauman iltamista. (Kuva: Mikael Mattila)

Mutta miksi Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo komeilevat Nuorgamin listan ykkösinä? Ovathan he kulttisuosiostaan huolimatta rutkasti vähemmän tunnetumpia kuin yksikään kymmenen kärkeen yltäneistä artisteista. Eikä heidän musiikkinsa ole vieraillut perinteisemmän popin puolella kuin hetkittäin.

Vastaus on: juuri siksi.

Ei ole tärkeää, ymmärtääkö heidän taidettaan juuri tässä ajassa tai paikassa. Lyhytnäköisen heti tulosta -ajattelun sijaan keskeistä on antaa ideoiden ja taideteosten elää omaa elämäänsä ja kasvaa täyteen mittaansa vasta joskus tulevaisuudessa. Ovathan Mika Rättö ja Jussi Lehtisalokin tehneet taidetta jo noin kaksikymmentä vuotta.

Lopuksi taiteilijat kertovat itse mietteistään saamasta kunnianosoituksesta Nuorgamin lukijoille.

Video ei ole enää saatavilla