Belzebubs alkoi JP Ahosen mukaan ”eräänlaisena burnoutin ja masennuksen jälkeisenä terapiaprojektina.”

Nuorgam tavoitti muun muassa Villimpi Pohjola- ja Perkeros-sarjakuvista tutun JP Ahosen kirkon kivijalan liepeiltä kertomaan black metal -henkisestä perheestä kertovasta sarjakuvastaan.

Belzebubs on saatanallisen herkkä sarjakuva, joka kertoo black metal -henkisestä perheestä ja perheen ympärillä pyörivistä hahmoista. Strippejä on julkaistu netissä vuodesta 2016 alkaen luettavaksi satakunta, ja lisää ilmestyy viikoittain Facebookissa ja Instagramissa. Fyysiseen maailmaan on toistaiseksi pukattu vain pari vihkosta, mutta asia on muuttumassa.

Haudasta toukokuun ajaksi noussut Nuorgam tavoitti muun muassa Villimpi Pohjola– ja Perkeros-sarjakuvista tutun JP Ahosen, joka oli sattumalta raapimassa tulitikkuja läheisen kirkon vieressä. Hengenlahjoillamme, pienellä painostuksella sekä veriuhrilla saimme hänet vastaamaan muutamiin kysymyksiin tästä tuoreimmasta teoksesta, jonka on mustaakin mustemmalla mustekynällään luonut.

Mistä sait alkuajatuksen Belzebubsin tekemiseen?

”Belzebubs alkoi eräänlaisena burnoutin ja masennuksen jälkeisenä terapiaprojektina. Olin vetänyt itseni oikein huolella piippuun jo useamman vuoden ajan, ja 2014–2015 oli jo ihan käsittämätöntä tervanjuontia. Kaikki mitä tein tuntui paskalta, käsikirjoitukset hirvittävältä hutulta ja piirrosjälki väkinäiseltä, vaikka todellisuudessa tuona aikana tuli tehtyä ihan fiksujakin juttuja. Ongelma oli päänsisäinen – ja on toki vieläkin, edelleen työstän näitä asioita.

Hermoloman sijaan koin, että minun tulisi piirtää itseni ulos, joten lokakuussa 2015 päätin osallistua Inktober-haasteeseen, vaikkei aikaa todellakaan olisi ollut. Kyseisen haasteen ajatuksena oli siis tussata jonkinlainen piirros ns. analogisesti kuukauden jokaisena päivänä ja tuupata se sitten nettiin hashtagilla #inktober. Tavoitteena on petrata piirrosjälkeä, mutta itse lähdin tavoittelemaan vain rentoa toteutustyyliä, löytämään sitä piirtämisen iloa uudelleen.

Ensimmäiseen piirrokseen improvisoin pari bläkkisjäbää, ja koska niiden piirtäminen oli sen verran hupaisaa, päätin tehdä black metalista eräänlaisen löyhän teeman. Mikäli muistan oikein, ehdin tehdä parisenkymmentä strippiä tai pilakuvaa, mutta itse haaste jäi kesken.”

Ensimmäisiä Belzebubs-hommia.

”Positiivinen palaute ja hahmot kuitenkin polttelivat takaraivossa vielä keväällä 2016, joten päätin pureskella konseptia oikein ajatuksen kanssa ja vääntää siitä ensimmäisen varsinaisen nettisarjakuvani, mikä oli myöskin houkutellut jo jonkin aikaa. Samoihin aikoihin minut kutsuttiin sarjakuvafestivaaleille Italiaan, joten ideoimme Kustannusosakeyhtiö Kumioravan kanssa, että kikkailisimme stripeistä pienet opukset sekä suomeksi että englanniksi, jotta minulla olisi jotain myytävää Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ja Novaran Fumettopoliksessa.

Nettisarjakuva alkoi ilmestyä syyskuussa 2016 ja on siitä lähtien pullahtanut eetteriin viikoittain. Vaikka pyrin edelleen jokseenkin improvisoituun fiilikseen, homma on lähtenyt meikäläiselle ominaiseen tyyliin hieman tangentille, eli muuttunut huomattavasti monisyisemmäksi projektiksi kuin alun perin suunnittelin. Belzebubs on kuitenkin koko ajan tuntunut positiivisessa mielessä haasteelliselta ja mielenkiintoiselta, sekä mahdollistanut paljon sellaisia asioita, joita olin haaveillut esimerkiksi Perkeroksen varalle, joten touhu ei ole vielä missään vaiheessa ollut pakkopullaa.”

Miten kuvailisit sarjakuvan päähenkilöitä ja asetelmia?

”Belzebubs on mokumenttimuotoon toteutettu strippisarja, joka seuraa tavallisen kultistiperheen arkea sekä perheenisän black metal -bändin urakehitystä. Alun perin improvisoiduista, irrallisista stripeistä lähti melko nopeasti kehittymään pidempi juonikuvio, hieman samaan tapaan kuin Villimmän Pohjolan kanssa kävi aikoinaan. Varsinaisia päähenkilöitä on vaikea nostaa esille, mutta touhua seurataan pääsääntöisesti perheen vinkkelistä. Sløthin ja Lucyferin parisuhde on ihailtavan toimiva ja kiihkeä, ja heidän suhtautumisensa poikansa Leviathanin ’kapinointiin’ on esimerkillistä.”

Esimerkki kiihkeästä parisuhteesta.

”Esikoinen, teini-ikään ennättänyt esikoinen Lilith, pyristelee paraikaa itsenäiseksi nuoreksi neidoksi, mutta tarvitsee selvästi vielä taustatukea ystävältään Blasphe Myltä. Sløthin bändi Belzebubs puolestaan etsii paraikaa uutta rumpalia. Nykyisessä kokoonpanossa soittaa kitaristi Sløthin lisäksi basisti Hubbath sekä lead-kitaristi Obesyx. Keikkaa on toistaiseksi ollut niukalti.

En ihan hirvittävästi haluaisi lähteä näitä persoonia kuitenkaan availemaan, stripit puhukoon puolestaan.”

Lilith manaa teinirakkausangsteissaan esiin demonin käyttämällä mm. pahinta mahdollista suomenkielistä mantraa… Entten tentten teelikamentten!

Belzebubs on alusta asti julkaistu englanniksi. Oliko tässä heti joku maailmanvalloitukseen viittaava ajatus kyseessä?


”Ei kyllä käynyt mielessäkään, että sarja ottaisi tuulta alleen. Naureskellen toivoin, että jos nyt 666 seuraajaa saisi Facebookissa niin sehän riittäisi. Mutta kyllä, ajatuksena oli vaihteeksi tehdä jotain suoraan mahdollisimman isolle lukijakunnalle, olinhan tahkonnut jo 15 vuotta suomeksi, pääsääntöisesti printtiin. Nettisarjakuvista mulla ei ollut mitään kokemusta, joten halusin kokeilla sitäkin puolta, tässä tapauksessa oli loogisinta tehdä stripit lontooksi.”

Stripeissä käytetty englanti on perhanan hyvää! Samoin kieli ylipäänsä kaikissa töissäsi, kuvan ja tekstin vuoropuhelu toimii erittäin hyvin. Miten ylipäänsä löydät tai kehität kaikki sanaleikit vaikkapa sitten bläkkismetalliin liittyen?

”Hei, kiitos, kiva kuulla jos toimii! Vaikea sanoa näin äkkiseltään, miten tuo oma kielenkäyttö tai dialogi on hioutunut – ehkä se oma ’ääni’ on vain löytynyt tässä vuosien varrella. Vanhoja Villimpi Pohjola -strippejä on todella tuskaista lukea ja katsella, kun niissä saattaa olla todella naseviakin ideoita, mutta toteutus on vielä sellaista räpiköintiä. Onhan se sitä vieläkin, toki. Koen, että jokaisen osa-alueen kehittämistä on oikeasti joutunut treenaamaan ja miettimään ihan helvetisti, oli sitten kyseessä joku piirtotekninen juttu, värien käyttö tai dialogi.

Belzebubs ilmestyy pääsääntöisesti neliruutuisena, joten joudun monesti tekemään kompromisseja ajoituksen ja dialogin suhteen. Villimmässä Pohjolassa on taas ihan eri tavalla tilaa hyödyntää tyhjiä ruutuja, jaksottaa vuoropuhelua jne, mutta Belzebubsissa kerronnan täytyy olla melko tiivistä.

Sanaleikit vaativat toki aikaa, mutta kyllä niitä aika helpostikin alkaa tipahdella, kun riittävästi sekoittelee erinäisiä teemaan sopivia elementtejä demoneista bläkkisbändeihin, Lovecraftin mytologiasta Danteen. Ei minulla kyllä mitään varsinaista kaavaa ole – välillä tulee hinkattua jotain sanaleikkiä tuntikausia ja sitten tipautettua se viime metreillä pois, kun se ei kerta kaikkiaan vain toimi.”

Immortalin faneille aihetta närkästyä?

Sarjakuvasta on ilmeisesti tämän vuoden aikana tulossa julkaisut ranskaksi ja espanjaksi paikallisilla markkinoilla. Entäpä englanniksi – tai suomeksi jokin isompi teos kuin Kumioravan julkaisemat vihkoset?

”Pitää paikkansa, ensimmäinen virallinen Belzebubs-kokoelma tulee tänä vuonna ranskaksi (Glénat), espanjaksi (Dibbuks), suomeksi (Kumiorava) sekä kreikaksi (Jemma Press). Englanniksi samainen 120-sivuinen tekele tulee ensi vuoden helmikuussa Top Shelf -kustantamon kautta.”

Olet ainakin Tuskan kanssa tehnyt yhteistyötä jotenkin ”belzebubsitellen”. Mitä se tarkemmin ottaen on?

”Ehdotimme Helsingin Sarjakuvafestivaalien kavereiden kanssa yhteistyötä, ja iloksemme Tuskan väki lähti heti remmiin. Käytännössä olen tehnyt heille Belzebubs-aiheisia strippejä, joita tullaan näkemään tässä touko-kesäkuun aikana heidän somekanavillaan. Festarialueelta löytyy myös Belzebubs-aiheinen näyttely kesäkuun lopussa.”

Millainen sarjakuvan vastaanotto on ollut ns. alan piireissä? Onko TRVE BLACK METAL -tyyliin kuulunut tappo- tai tuhopolttouhkauksia?

”Ei ainakaan meikäläisen korviin ole kuulunut jupinaa, mutta kyllä tästä on varmasti jengi pahoittanut mielensä molemmin puolin, niin trve-piireissä kuin uskisleireissäkin. Mun kokemuksen pohjalta koen, että Belzebubs on otettu varsin hyvin vastaan, oikeastaan yllättävänkin hyvin, ja kiitosta on tullut bläkkisbändeiltä ja ’kvltisteilta’ ihan ympäri maailmaa. Suurin osa porukasta tuntuu tajuavan jutun juonen.

Etelä-Amerikasta olen saanut pari melko häiriintynyttä yhteydenottoa… Toinen viestittelijä oli aidosti pettynyt siihen, ettei Belzebubsin takaa löytynytkään itse pääjehua, vain ihan tavallinen kuolevainen mies. Koetin lohduttaa parhaani mukaan ja kannustaa, että kyllä pelsepuupi aikanaan manifestoituu ihan muita kanavia pitkin. Tai helvetistäkö sitä tietää, onhan Facebook melko saatanasta.”

Nuorgam kiittäen kumartaa ja vapauttaa haastateltavan takaisin kirkon kivijalan ääreen.

Perkeros. Yksi heistä on nimeltään Karhu.

”Listasimme yleisön pyynnöstä muutamia bändejä ja biisejä, jotka ovat osaltaan inspiroineet hengentuotettamme. Pahoittelemme, että monia oleellisia kappaleita ja artisteja jäi uupumaan soittolistalta (osittain siksi, että niitä ei löydy Spotifystä), mutta täydentelemme sitä ajan kanssa.

Tämän ei ole missään nimessä tarkoitus olla Perkeroksen soundtrack, eikä mikään definitiivinen lista kaikesta siitä musiikista, joka meitä on vuosien saatossa piiskannut eteenpäin, vaan eräänlainen kurkistus siihen mitä Perkeros on syönyt. Kannustamme edelleen lukijoitamme fiilistelemään omaa lempimusiikkiaan kirjamme kanssa, suotta tyydytte meidän fiksaatioihimme.

Hyviä lukuhetkiä toivotellen,
JP & KP”

Perkeros, vol. 1

1. Simon & Garfunkel – The Sound of Silence
2. Opeth – Ghost of Perdition
3. Fair To Midland – Kyla Cries Cologne
4. Porcupine Tree – .3
5. The Pineapple Thief – Thursday: Fifty Four
6. Riverside – Beyond The Eyelids
7. TesseracT – Lament
8. Opeth – The Baying of the Hounds
9. Caspian – Porcellous
10. TesseracT – Acceptance – Concealing Fate Part One
11. TesseracT – Deception – Concealing Fate Part Two
12. Meshuggah – Soul Burn
13. Opeth – Beneath The Mire
14. Lunatic Soul – Wanderings
15. Mogwai – Music For A Forgotten Future
16. The Pineapple Thief – Tuesday November 5th
17. The Sword – How Heavy This Axe
18. Mastodon – Divinations
19. Opeth – Atonement
20. Karnivool – Deadman
21. The Pineapple Thief – What Have We Sown?
22. Gazpacho – Mass for Atropos (Part 1)
23. Gazpacho – Defense Mechanism
24. God Is An Astronaut – Shadows
25. Soen – Canvas
26. The Pineapple Thief – Resident Alien
27. Porcupine Tree – Mellotron Scratch
28. sleepmakeswaves – …And so We Destroyed Everything
29. Riverside – 02 Panic Room
30. Kimmo Pohjonen – Uniko: I. Utu
31. Kimmo Pohjonen – Uniko: II. Plasma
32. Kimmo Pohjonen – Uniko: IV. Kalma
33. Long Distance Calling – Into The Black Wide Open
34. Pure Reason Revolution – Fight Fire
35. The Algorithm – Trojans
36. Bring Me The Horizon – Crucify Me
37. Exxasens – Polaris
38. Cynic – Amidst the Coals
39. Cynic – Carbon-Based Anatomy
40. Rush – Tom Sawyer
41. Death Cab for Cutie – I Will Possess Your Heart
42. Opeth – Windowpane
43. Katatonia – July
44. Callisto – Wormwood
45. Tides from Nebula – Tragedy of Joseph Merrick
46. Exxasens – Stars in the Desert
47. Protest The Hero – Sequoia Throne
48. Long Distance Calling – Waves
49. The Pineapple Thief – Open Water
50. Tenhi – Saivon Kimallus
51. Tenhi – Pojan Kiiski
52. Long Distance Calling – Nucleus
53. Pain of Salvation – ! (foreword)
54. Grails – Predestination Blues
55. Opeth – Bleak
56. The Pineapple Thief – God Bless the Child
57. The Pineapple Thief – God Bless the Children
58. Robert Johnson – Hellhound On My Trail
59. 65daysofstatic – Heat Death Infinity Splitter
60. Pain of Salvation – Disco Queen
61. Pure Reason Revolution – Blitzkrieg
62. Mogwai – Drunk and Crazy
63. Mogwai – Does This Always Happen?
64. From Monument To Masses – Checksum
65. The Pineapple Thief – Nothing at Best
66. Pain of Salvation – Stress
67. Protest The Hero – Hair-trigger
68. 65daysofstatic – Mountainhead
69. Karen O – Immigrant Song
70. Trent Reznor – She Reminds Me of You
71. Opeth – Häxprocess
72. The Pineapple Thief – West Winds
73. Porcupine Tree – Blackest Eyes
74. TesseracT – Of Mind – Nocturne
75. The Sword – Acheron/Unearthing the Orb
76. Maybeshewill – Take This To Heart
77. Dream Theater – Hell’s Kitchen
78. Long Distance Calling – Breaker
79. Demians – Porcelain
80. Opeth – Deliverance
81. Katatonia – The Longest Year
82. Abigail’s Ghost – Easy A
83. Thy Catafalque – Kő koppan
84. Long Distance Calling – Apparitions
85. Craig Armstrong – Ruthless Gravity
86. Collapse Under The Empire – The Great Silence
87. The American Dollar – Age Of Wonder
88. Katatonia – Onward Into Battle
89. Moonspell – Abysmo
90. Moonspell – Flesh
91. Meshuggah – Bleed
92. Rush – Malignant Narcissism
93. Long Distance Calling – Black Paper Planes
94. Bullets in Madison – Everything Holds Everything
95. Maybeshewill – Co-Conspirators
96. Pain of Salvation – The Perfect Element
97. Peter Gabriel – Signal To Noise
98. Pure Reason Revolution – Open Insurrection
99. The End Of The Ocean – We Always Think There Is Going to Be More Time…
100. John Mellencamp – Save Some Time To Dream

Kuuntele soittolista tästä. Ja Perkeroksesta kertovaan artikkeliin pääset tästä.

Citius, altius, fortius.

Harvoin tulee vastaan näin vaikuttavia teoksia, oli kyse sitten sarjakuvista tai mistä tahansa muusta populaarikulttuurin ilmenemismuodosta. Yksinkertaisesti sanottuna Perkeros on nerokas.

Perkeros kertoo samannimisestä yhtyeestä, jonka musiikkityyli edustaa avantgardistista metallia. Mutta ei pelkoa! Sarjakuva-albumi toimii myös, vaikka sattuisi pitämään edustettua matematiikkamusiikkityyliä rasittavana kikkailuna ja runkkauksena, ylipäänsä hirvittävänä asiana tai kirosäkeinä, jotka saattavat ajaa sikiöasentoon nyyhkyttämään.

Jos musiikki ja bänditouhut yhtään millään tavalla kiinnostavat, kannattaa tähän opukseen tarttua. Tai vaikkeivät kiinnostaisikaan. Tässä puhutaan vuoden sarjakuvatapauksesta, sekä Suomesta että ulkomailta.

Kaikesta näkee, että teosta on kypsytelty todella huolella. Kaiken muun hienon taiteen lisäksi taustat on tehty uskomattoman tarkasti. Ainakin tamperelaiset lukijat voivat vain ihmetellä erinäisten maisemien ja tapahtumapaikkojen uskollista jäljennystä, aina Swamp Music -levykaupan henkilökuntaan ja Klubin baaritiskin takana olevaan juomalistaan asti. Ja Perkeros-yhtyeen ensimmäinen nettiarvostelukin on julkaistu kovin tutunnäköisellä sivustolla.

Ensimmäinen arvostelu.

Jos Perkeroksesta lähtee jotain negatiivista oikein hakemalla hakemaan, niin voisi sanoa, että perusjuoni on nähty jo moneen kertaan: aloitteleva yhtye hamuaa menestystä, jota ei oikein tule, eivätkä naisetkaan oikein ymmärrä, ja sitten tuleekin iso mahdollisuus ja niin edelleen… Mutta tältäkin ajattelulta viedään pohja, kun homma singahtaa mystisiin sfääreihin, jotka ovat tavallaan olleet kuitenkin koko ajan läsnä.

”Luonnonlait, ne ovat pelkkää musiikkia, koko universumi on vain äänen värähtelyä.”

Perkeroksen rumpalina on nimittäin Karhu eli karhu, ihan oikea eläin. JP Ahosen muiden töiden tapaan jonkinlainen seuraava level toimii siis luontevasti osana arkipäivää.

Tekniikan ihmeiden, kuten ATK-sähköpostin, avulla Nuorgam tavoitti Perkeroksen tekijäkaksikon JP Ahosen sekä KP Alareen ja sai heidät vastailemaan rakkauslastaan koskeviin kysymyksiin.

KP ja JP. (Kuva: Marjaana Malkamäki)

Mitä haluatte Nuorgamin lukijoille kertoa itsestänne?

JP Ahonen: Olen sarjakuvantekijä ja kuvittaja JP Ahonen, ja teen Perkeroksen lisäksi Aamulehdessä ilmestyvää Villimpi Pohjola -strippisarjaa sekä Journalisti-lehden Puskaradio-ajankohtaissatiiria. KP:n olen tuntenut ihan ala-asteelta lähtien, ja meillä on takana pitkä yhteinen ”laitoshistoria”. Opiskelimme molemmat myös graafista suunnittelua Lapin yliopistossa. Itse selvisin taiteen kandiksi asti, mutta sitten veivät työt mennessään. Gradu on… no… tekemistä vaille valmis.

KP Alare: Olen Tampereelta helsinkiläistynyt graafinen suunnittelija ja kuvittaja, jonka kauluslaattoja koristaa tuo JP:n kovasti ihailema taiteen maisterin natsa. Teini-iässä minulla oli Jacksonin Kelly-mallinen kitara, jolla soitin heviä.

Miten Perkeroksen hedelmöitys, raskausaika ja synnytys sujuivat?

JP: Kipinä bändisarjakuvan tekemiseen syttyi joskus 2006, kun olin jollain keikalla KP:n kanssa. Idea heitettiin ilmoille puoliksi vitsinä, mutta se jäi kytemään. Alkuun listailimme kaikenlaisia random-ajatuksia kohtauksista, hahmoista ja muusta, joiden pohjalta aloimme pallotella jotain konkreettisempaa kasaan sähköpostitse. Asuimme jo tuolloin eri kaupungeissa, joten proggis kypsyi hitaasti, omalla painollaan. Vuosien saatossa tarina alkoi muovautua Spinal Tap -henkisestä parodiasta kunnianhimoisemmaksi projektiksi, ja ennen pitkää tavoitteenamme olikin tehdä sarjakuva, joka avautuisi hiljalleen kuin moniulotteinen konseptialbumi.

Työskentely on ollut mutkatonta ja lunkia. Työstimme alkuun kirjallisen kässärin pallottelemalla sähköpostitse pelkkää tekstitiedostoa. Aina kun toinen jäi jumiin, tiedoston sai tuupattua toiselle jatkettavaksi. Usein saatoin listata KP:lle ranskalaisin viivoin, tahattoman kryptisestikin, mitä kohtauksessa tulisi tapahtua tai käydä ilmi, jotta se komppaisi kokonaisuutta. Joka kerta ällistyin siitä, miten hyvin KP pystyi nyrjäyttämään asiat takaisin raiteilleen meikäläisen aivopierujen pohjalta. Kaikkia ideoita ei toki otettu käyttöön tai toteutettu sellaisenaan, vaan kuvio muokkautui ja muovautui vielä kuluneenkin vuoden puolella yllättävän paljon. Koko ajan mentiin tarinan ehdoilla.

KP: Jotenkin noin se meni. Jälkikäteen muisteltuna prosessi tuntuu niin pitkältä ja monivaiheiselta, etten vieläkään ihan käsitä, miten toimiva paketti kaikesta lopulta puristui. Alkuvaiheesta mieleeni on jäänyt elävästi hetki JP:n visiitistä Rovaniemelle samoihin aikoihin, kun tuskailin gradun aloittamisen kanssa. Aivoni olivat nyrjähtäneet täysin tieteelliseen asentoon, kunnes yhtäkkiä havahduin istuvani vanhan kaverin kanssa saunassa suunnittelemassa hevibändiä, jossa rumpalina on karhu. Se oli sangen virkistävää.

Ideoiden pallottelu oli helppoa, koska tunnemme toisemme mielenliikkeet aika hyvin. Tietyllä tavalla Perkeros on kuin lopputulos kaikista niistä sketsiohjelmista, lautapeleistä, sarjakuvista, biiseistä ja muista hengentuotteista, joita teimme yhdessä lapsina. Käsikirjoittaessa näin koko ajan mielessäni kohtaukset JP:n piirtäminä, mutta jo ensimmäisistä luonnoksista tajusin, että se mitä JP saa aikaan on aina noin 250 prosenttia siistimpää kuin osasin kuvitella.

Kato beibi tarkkaan, tästä lähtee rock ’n’ roll.

Perkeroksen uudeksi laulajaksi päätyvä Aydin esittää koesoitossa treenikämpällä Pain of Salvationin kappaleen ! (Foreword). Miten ja miksi päädyitte juuri tähän?

KP: ! (Foreword) sopii kohtaukseen täydellisesti, myös sanojen puolesta. Tikahduin hihitykseen, kun näin JP:n luonnoksen, jossa Akseli (yhtyeen kitaristi ja biisintekijä – toim. huom.) yhtäkkiä jatkoi laulua: ”Aim not öfreid, aim not öfreid of juu!”

JP: Tätä pohdittiin pitkään. Tarvitsimme kohtaukseen biisin, joka esittelisi Aydinin ääniskaalaa mahdollisimman laajasti, sekä toimisi myös itsenäisesti sanoitustensa tiimoilta. Kappaleen soundi on sopivan riisuttu, ja laulu monipuolista karjuntoineen ja pienine persialaisvaikutteineen. Lisäksi kohtaus saatiin tosiaan jatkumaan melko sulavasti liittämällä Akseli kuoroon kertosäkeen kohdalla.

Ajatuksenamme on kuitenkin ollut se, ettei lukijan tarvitse tuntea biisejä tai Perkeroksessa namedroppailtuja bändejä entuudestaan – saati välttämättä olla musadiggari lainkaan. Oikeastaan parempikin, että lukija fiilistelee nimenomaan omaa päänsisäistä soittolistaansa kirjan kanssa, ei meidän perversioita.

Video ei ole enää saatavilla

Oliko esittäytymiskappaleeksi muita vahvoja ehdokkaita?

KP: Kun JP kertoi visiostaan, jossa Aydinin laulu herättää henkiin persialaisen maton kuviot, tuli ensimmäisenä mieleeni Iron Maidenin Alexander the Great. Onpa muuten ihana musiikkivideo! (Jonkun fanin rakkaudella tekemä. – toim. huom.)

Video ei ole enää saatavilla

JP: Haha, joo. Olihan näitä erinäisiä vaihtoehtoja: Led Zeppelinin Immigrant Song, Protest the Heron Hair-Trigger… Kaikkia en varmaan edes muistakaan.

Tarinassa varsin tärkeään rooliin nousee kilpaileva yhtye Diablotus, joka nimestä huolimatta edustaa ilmeisesti aivan eri genreä kuin Perkeros. Olisiko tämä sitä hipsterimusaa, johon Akseli suhtautuu huomattavan nuivasti?

KP: Kyllä. Diablotukseen haettiin piirteitä, jotka ärsyttävät Akselin lähes fasistisia käsityksiä hyvästä ja ”vakavasti otettavasta” musiikista. Diablotuksen musiikissa on söpöt sanoitukset, yksinkertaiset tarttuvat melodiat, ja biisien tahdissa voi tanssia – eli toisin sanottuna bändin tyyli on täysin muuta kuin mitä Akseli haluaa Perkeroksen edustavan. Lisäksi Diablotus näyttää hyvältä, sen musiikki uppoaa suurelle yleisölle, ja bändin brändi on kaikin puolin täydellinen, mistä Akseli on kateellinen. Diablotuksen musiikki lienee jonkinlainen yhdistelmä ns. runotyttömusiikkia, elektropoppia ja indierockia.

JP: Joo, komppaan. Sen lisäksi, että Diablotuksella on paketti komeasti kasassa, trio yhdistelee rohkeasti erilaisia elementtejä Nintendo-soundeista klassiseen musiikkiin, mikä riepoo Akselia suunnattomasti. Ironisesti Diablotus onnistuu olemaan avantgardistisempi ja kokeellisempi kuin Perkeros. Suoranaista vastinetta bändille ei kuitenkaan löydy, tai ainakaan mulla ollut mielessä.

KP: Ei, mutta Reginasta Akseli ei ainakaan tykkää, joten sen kunniaksi:

Video ei ole enää saatavilla

Uskallatteko nimetä jonkin Akselin mainitsemaa ”manserocktakatukkaurpoutta” edustavan yhtyeen?

KP: En nyt lähtisi mitään yksittäisiä nimiä heittelemään, mutta veikkaan Akselin viittaavan johonkin tämänkaltaiseen toimintaan:

Video ei ole enää saatavilla

JP: Uhh! Eiköhän nuo kaikki manserockin kultakauden ihanuudet kelpaa.

Nuorison suosimaan Doris-yökerhoon sijoittuvassa kohtauksessa Akseli saadaan vastahakoisesti revittyä tanssilattialle, kun soimaan pärähtää Pure Reason Revolutionin Blitzkrieg. Onko tämä todella parasta mahdollista tanssimusiikkia?

JP: Ei varmasti, mutta sillä on oma symboliikkansa (tätäkin voi halutessaan lähteä tutkimaan innokkaammin, jos kiinnostaa *vink vink*). Akseli saattaa olla jäätävä kitaravirtuoosi, taitaa mahdottomia tahtilajeja luonnostaan ja säveltää kaunista ja monimuotoista musiikkia, mutta on tanssimisen suhteen täysin kuutamolla.

Video ei ole enää saatavilla

KP: Parasta tanssimusiikkia on Agents Topi Sorsakoskella varustettuna tai esimerkiksi tämä biisi:

Video ei ole enää saatavilla

JP: Peukutan! Ja jos oikein tanssitaan, niin silloin pitää laittaa 1970-luvun groovea, missä haisee lempeä ruoho, tunkkainen pulisonki-hiki ja kerrassaan hurmoksellinen kiima. Tulipa vielä mieleen, että tätäkin sydämentahdistimet nyrjäyttävää kappaletta Akseli olisi kenties voinut lähteä sätkimään:

Video ei ole enää saatavilla

JP: Meininki olisi varmaankin muistuttanut epilepsiakohtausta.

Mitä itse saattaisitte juhlatuulella ollessanne dj:ltä toivoa?

KP: Tällä hetkellä varmasti Judas Priestiä, koska kuten JP (Judas-Priestkö sun oikea nimi muuten on?) tietää, mulla on tällä hetkellä meneillään Judas Priest -kausi.

Judas-Priest: Hahaha! Joo, vanhempani miettivät ensin Motörheadia, mutta se ei mennyt maistraatissa läpi.

KP: Viimeisenä ”hitaana” toivoisin ehdottomasti King Crimsonin Starlessia. Suoraan sanottuna se on kipale, jossa on kaikki, mitä voi toivoa. Kaunis herkkä melodia, johon kontrastina seuraa vähän rujompaa meininkiä, uskomaton instrumentaalikikkailuosio ja loppukliimaksina mahtipontinen paluu alun teemaan karvat nostattavalla tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

JP: Kysymyksestä tuli nyt äkkiseltään mieleen se kerta, kun napattiin Mr. Bunglen California-levy mukaan Cafe Tivoliin ja pyydettiin dj:tä soittamaan Ars Moriendi. Dj ei tuntenut kappaletta ennestään, mutta kaikkien yllätykseksi kuitenkin luukutti sen kesken kuumimman nostatuksen. Tanssilattia tyhjeni kuin salamaniskusta, ja jäimme taideopiskelijain kesken vetelemään huuruisia ja teatraalisia koreografioitamme. Virhearviostaan selvästi tuohtunut dj kielsi meitä lähestymästä norsunluutorniaan sen koommin.

Video ei ole enää saatavilla

Treenikämpän seinällä komeilee Opeth-juliste, joka innostuu jopa kommentoimaan tapahtumia. Mikä kappale yhtyeen tuotannosta olisi ummikolle hyvä aloituskohta?

JP: No, Ghost of Perdition voisi olla sopivan helposti lähestyttävä kappale. Biisi kulkee upeasti osiosta toiseen, kuin sulavasti etenevä tarina. Samassa biisissä on räjähtävyyttä, Åkerlundin pehmeää örinää, Opethille ominaisia kauniita akustisia sovituksia, sekä komeita puhtaita vokaaliosuuksia. Itse asiassa kuuntelin Ghost Reveries -albumia ihan helvetillisesti koko 2005 syksyn, ja sen vaikutteet kuuluvat – t-tai siis näkyvät – Perkeroksessa aika vahvastikin.

KP: Mietin samaa biisiä. Siinä tosiaan rankemmat osuudet vuorottelevat harvinaisen mukavasti melodisten ja puhtaasti laulettujen pätkien kanssa. Opeth esittelee tässä kipaleessa kattavasti kaikki puolensa eikä se ole kyseisen levyn jälkeen enää yltänyt läheskään yhtä laadukkaalle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Julisteissa, paidoissa sun muissa vilahtelee rutosti muitakin bändejä, kuten Porcupine Tree, Rush, Tool… Mitä näistä haluaisitte nostaa esiin?

KP: Toolin musiikissa on parhaimmillaan sellaisia hypnoottisia perkerosmaisia taikavoimia. Jo pieninä annoksina nautittuna se vaivuttaa transsiin, ja alkaa tapahtua outoja asioita.

JP: Todellakin, Tool edustaa osaltaan sitä mihin pyrimme konseptimme kanssa: Perkeros on näennäisen helppoa viihdettä, mutta pintaa raaputtamalla löytää symbolismia, allegorioita, viittauksia ja paljon enemmän. Tool-viittaukset ovat aika räikeästikin esillä, lähinnä myös kannustamaan lukijoita käyttämään viitseliäisyyttään ja omia aivojaan – aivan kuin Toolin musiikin kanssa.

Perkerosta ei varmaan olisi myöskään ilman Porcupine Treetä, jonka monipuolisesta tuotannosta olen ammentanut inspiraatiota lukuisia kertoja. Myös PT:n musiikin avulla pääsee toisinaan melkoisille tripeille, etenkin jos kuuntelee bändin alkutuotantoa. PT on myös harvinaislaatuinen bändi siinä suhteessa, että tuotannosta löytää aina uusia lemppareita ajan saatossa. Nyt olen fiilistellyt Nil Recurring -levyä pitkästä aikaa.

Video ei ole enää saatavilla

KP: Kyllä, allekirjoitan. 2000-luvun vaihteen kieppeillä bändi teki mielestäni parhaat levynsä, joita ilman Perkerostakaan ei ehkä olisi ikinä syntynyt.

Kun Perkeroksen työstäminen oli kuumimmillaan kuuntelin Meshuggahin Bleed-levyä imurointimusiikkina. Näen ja kuulen edelleen Tomas Haaken tilalla rummuissa Karhun. Ja taustalla pörisee imuri, imien kitaansa söpöjä karvapalloja ja napanukkia.

Video ei ole enää saatavilla

JP: Mmm… napanukkaa.

KP: Samoihin aikoihin törmäsin The Swordiin. Voisiko olla sopivampaa taustamusiikkia sille, että tekee sarjakuvaa hevibändistä? No, Perkerokseen liian suoraviivaista, liian vähän kikkailua. Ja Akselin mielestä tämä olisi varmasti tuomittavaa hipsteriheviä!

Video ei ole enää saatavilla

KP: Mutta todennäköisesti eniten kuuntelemani levy Perkeroksen pähkäilyn taustalla oli Midlaken The Courage of Others. Huomaamattani se soi usein monta kertaa ympäri yön tunteina ja aiheutti hyviä viboja.

JP: Perkeroksen kässäröintivaiheessa tuli kuunneltua todella paljon kaikkea mahdollista instrumentaalia post-rockista jazziin. Dialogia on monesti hankala kirjoittaa, jos laulu ja sanoitukset ottavat vallan. Long Distance Callingin Avoid the Light oli kovassa huudatuksessa.

Video ei ole enää saatavilla

JP: Samoin Miles Davis, etenkin siinä vaiheessa, kun kässärissä oli vielä kohtaus Kervisen (Perkeroksen basisti, vanha hippi – toim. huom.) entisestä elämästä Montmartren paheellisissa jazz-kapakoissa. Kyllä, kässäri on elänyt aika paljon, hehheh.

KP: Totta, tuntuu että laulu voi häiritä, kun paiskii hommia tosissaan. Ain laulain työtäs älä tee. Itsekin tuli noita niin sanottuja post-rock-orkestereita kahlattua läpi yhtä aikaa Perkeroksen kanssa. GY!BE, Tortoise, God Is An Astronaut, Trans Am… Mutta eipä ole kotimaisen voittanutta, Magyar Posse on ollut mulle tärkeä yhtye. Harmi, ettei bändiä enää ole.

Video ei ole enää saatavilla

Musiikin mystisestä luonteesta puhuttaessa taustalla soi Robert Johnsonin Hellhound On My Trail. Oliko tämä itsestään selvä valinta vai oliko tälle muita vaihtoehtoja?

JP: Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Robert Johnson oli itse asiassa suuremmassakin roolissa, mutta nyt jätimme Johnsonin vain viittaukseksi symboliarvonsa takia.

KP: Jep, meidän piti pysyä tarkkana, ettei tarina eksynyt täysin kliseisille urille, tyyliin ”myyn sieluni vanhalle vihtahousulle tullakseni ansiokkaaksi muusikoksi”. Vaikka sellaisestahan ”Perkkiksessäkin” on tavallaan kyse.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä olisi lopuksi hyvä kappale? Eli kun opus on luettu loppuun, niin mikä voisi soida niin sanotusti lopputekstien aikana?

JP: Hassua sinänsä, mulla ei ole mitään visiota, mikä biisi tuossa voisi soida, jokainen saa jälleen fiilistellä siihen ihan mitä itse tykkää. Nyt kun kysyt, siinä voisi soida joku räjähtävästi lähtevä kappale, kuten juuri Toolin Parabola. Riippuu niin siitä, millaiset fiilikset lukijalle jää kirjasta.

KP: Kuulen päässäni John Mellencampin Save Some Time to Dreamin. Himputin hyvä biisi, josta tulee himputin hyvä mieli. Sopisi varmaan monenkin elokuvan loppumusiikiksi. Menee aika ohi Perkeroksen genrestä, mutta sanat ainakin sopivat, nehän on kuin kirjoitettu Akselille.

Video ei ole enää saatavilla

JP: Tämä ei todellakaan ole ehdotus viimeiseksi biisiksi, mutta haluan jakaa sen kanssanne joka tapauksessa tähän haastiksen päätteeksi. Kiitos Nuorgamille hienosta työstä ja hyvistä jutuista! Jäämme kaipaamaan.

KP: Tosiaan, Opeth ei tee enää hyviä levyjä, en omista enää Jacksonin Kelly-kitaraa, Magyar Possea ei enää ole, ja kohta Nuorgamkin on historiaa. Oi voi. Tässä ei voi kuin lainata tänään lukemaani iltasatukirjaa (Itkonen, Pikkujämsä: Krokotiili hikoaa): ”Kesä tulee kevään jälkeen, kesän jälkeen syys. Mikä pysyy ikuisesti? Aito ystävyys.” Kaunis kiitos!

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgam kiittää ja mainitsee vielä lopuksi, että neuvottelut Perkeroksen ulkomaanjulkaisuista ovat parhaillaan käynnissä. Pelissä on tiemmä useampia maita ja kieliä. Parasta mahdollista onnea maailmanvalloitukseen!