Perkeleellisen kova Perkeros

Citius, altius, fortius.

Citius, altius, fortius.

Harvoin tulee vastaan näin vaikuttavia teoksia, oli kyse sitten sarjakuvista tai mistä tahansa muusta populaarikulttuurin ilmenemismuodosta. Yksinkertaisesti sanottuna Perkeros on nerokas.

Perkeros kertoo samannimisestä yhtyeestä, jonka musiikkityyli edustaa avantgardistista metallia. Mutta ei pelkoa! Sarjakuva-albumi toimii myös, vaikka sattuisi pitämään edustettua matematiikkamusiikkityyliä rasittavana kikkailuna ja runkkauksena, ylipäänsä hirvittävänä asiana tai kirosäkeinä, jotka saattavat ajaa sikiöasentoon nyyhkyttämään.

Jos musiikki ja bänditouhut yhtään millään tavalla kiinnostavat, kannattaa tähän opukseen tarttua. Tai vaikkeivät kiinnostaisikaan. Tässä puhutaan vuoden sarjakuvatapauksesta, sekä Suomesta että ulkomailta.

Kaikesta näkee, että teosta on kypsytelty todella huolella. Kaiken muun hienon taiteen lisäksi taustat on tehty uskomattoman tarkasti. Ainakin tamperelaiset lukijat voivat vain ihmetellä erinäisten maisemien ja tapahtumapaikkojen uskollista jäljennystä, aina Swamp Music -levykaupan henkilökuntaan ja Klubin baaritiskin takana olevaan juomalistaan asti. Ja Perkeros-yhtyeen ensimmäinen nettiarvostelukin on julkaistu kovin tutunnäköisellä sivustolla.

Ensimmäinen arvostelu.

Ensimmäinen arvostelu.

Jos Perkeroksesta lähtee jotain negatiivista oikein hakemalla hakemaan, niin voisi sanoa, että perusjuoni on nähty jo moneen kertaan: aloitteleva yhtye hamuaa menestystä, jota ei oikein tule, eivätkä naisetkaan oikein ymmärrä, ja sitten tuleekin iso mahdollisuus ja niin edelleen… Mutta tältäkin ajattelulta viedään pohja, kun homma singahtaa mystisiin sfääreihin, jotka ovat tavallaan olleet kuitenkin koko ajan läsnä.

”Luonnonlait, ne ovat pelkkää musiikkia, koko universumi on vain äänen värähtelyä.”

Perkeroksen rumpalina on nimittäin Karhu eli karhu, ihan oikea eläin. JP Ahosen muiden töiden tapaan jonkinlainen seuraava level toimii siis luontevasti osana arkipäivää.

Tekniikan ihmeiden, kuten ATK-sähköpostin, avulla Nuorgam tavoitti Perkeroksen tekijäkaksikon JP Ahosen sekä KP Alareen ja sai heidät vastailemaan rakkauslastaan koskeviin kysymyksiin.

KP ja JP. (Kuva: Marjaana Malkamäki)

KP ja JP. (Kuva: Marjaana Malkamäki)

Mitä haluatte Nuorgamin lukijoille kertoa itsestänne?

JP Ahonen: Olen sarjakuvantekijä ja kuvittaja JP Ahonen, ja teen Perkeroksen lisäksi Aamulehdessä ilmestyvää Villimpi Pohjola -strippisarjaa sekä Journalisti-lehden Puskaradio-ajankohtaissatiiria. KP:n olen tuntenut ihan ala-asteelta lähtien, ja meillä on takana pitkä yhteinen ”laitoshistoria”. Opiskelimme molemmat myös graafista suunnittelua Lapin yliopistossa. Itse selvisin taiteen kandiksi asti, mutta sitten veivät työt mennessään. Gradu on… no… tekemistä vaille valmis.

KP Alare: Olen Tampereelta helsinkiläistynyt graafinen suunnittelija ja kuvittaja, jonka kauluslaattoja koristaa tuo JP:n kovasti ihailema taiteen maisterin natsa. Teini-iässä minulla oli Jacksonin Kelly-mallinen kitara, jolla soitin heviä.

Miten Perkeroksen hedelmöitys, raskausaika ja synnytys sujuivat?

JP: Kipinä bändisarjakuvan tekemiseen syttyi joskus 2006, kun olin jollain keikalla KP:n kanssa. Idea heitettiin ilmoille puoliksi vitsinä, mutta se jäi kytemään. Alkuun listailimme kaikenlaisia random-ajatuksia kohtauksista, hahmoista ja muusta, joiden pohjalta aloimme pallotella jotain konkreettisempaa kasaan sähköpostitse. Asuimme jo tuolloin eri kaupungeissa, joten proggis kypsyi hitaasti, omalla painollaan. Vuosien saatossa tarina alkoi muovautua Spinal Tap -henkisestä parodiasta kunnianhimoisemmaksi projektiksi, ja ennen pitkää tavoitteenamme olikin tehdä sarjakuva, joka avautuisi hiljalleen kuin moniulotteinen konseptialbumi.

Työskentely on ollut mutkatonta ja lunkia. Työstimme alkuun kirjallisen kässärin pallottelemalla sähköpostitse pelkkää tekstitiedostoa. Aina kun toinen jäi jumiin, tiedoston sai tuupattua toiselle jatkettavaksi. Usein saatoin listata KP:lle ranskalaisin viivoin, tahattoman kryptisestikin, mitä kohtauksessa tulisi tapahtua tai käydä ilmi, jotta se komppaisi kokonaisuutta. Joka kerta ällistyin siitä, miten hyvin KP pystyi nyrjäyttämään asiat takaisin raiteilleen meikäläisen aivopierujen pohjalta. Kaikkia ideoita ei toki otettu käyttöön tai toteutettu sellaisenaan, vaan kuvio muokkautui ja muovautui vielä kuluneenkin vuoden puolella yllättävän paljon. Koko ajan mentiin tarinan ehdoilla.

KP: Jotenkin noin se meni. Jälkikäteen muisteltuna prosessi tuntuu niin pitkältä ja monivaiheiselta, etten vieläkään ihan käsitä, miten toimiva paketti kaikesta lopulta puristui. Alkuvaiheesta mieleeni on jäänyt elävästi hetki JP:n visiitistä Rovaniemelle samoihin aikoihin, kun tuskailin gradun aloittamisen kanssa. Aivoni olivat nyrjähtäneet täysin tieteelliseen asentoon, kunnes yhtäkkiä havahduin istuvani vanhan kaverin kanssa saunassa suunnittelemassa hevibändiä, jossa rumpalina on karhu. Se oli sangen virkistävää.

Ideoiden pallottelu oli helppoa, koska tunnemme toisemme mielenliikkeet aika hyvin. Tietyllä tavalla Perkeros on kuin lopputulos kaikista niistä sketsiohjelmista, lautapeleistä, sarjakuvista, biiseistä ja muista hengentuotteista, joita teimme yhdessä lapsina. Käsikirjoittaessa näin koko ajan mielessäni kohtaukset JP:n piirtäminä, mutta jo ensimmäisistä luonnoksista tajusin, että se mitä JP saa aikaan on aina noin 250 prosenttia siistimpää kuin osasin kuvitella.

Kato beibi tarkkaan, tästä lähtee rock 'n' roll.

Kato beibi tarkkaan, tästä lähtee rock ’n’ roll.

Perkeroksen uudeksi laulajaksi päätyvä Aydin esittää koesoitossa treenikämpällä Pain of Salvationin kappaleen ! (Foreword). Miten ja miksi päädyitte juuri tähän?

KP: ! (Foreword) sopii kohtaukseen täydellisesti, myös sanojen puolesta. Tikahduin hihitykseen, kun näin JP:n luonnoksen, jossa Akseli (yhtyeen kitaristi ja biisintekijä – toim. huom.) yhtäkkiä jatkoi laulua: ”Aim not öfreid, aim not öfreid of juu!”

JP: Tätä pohdittiin pitkään. Tarvitsimme kohtaukseen biisin, joka esittelisi Aydinin ääniskaalaa mahdollisimman laajasti, sekä toimisi myös itsenäisesti sanoitustensa tiimoilta. Kappaleen soundi on sopivan riisuttu, ja laulu monipuolista karjuntoineen ja pienine persialaisvaikutteineen. Lisäksi kohtaus saatiin tosiaan jatkumaan melko sulavasti liittämällä Akseli kuoroon kertosäkeen kohdalla.

Ajatuksenamme on kuitenkin ollut se, ettei lukijan tarvitse tuntea biisejä tai Perkeroksessa namedroppailtuja bändejä entuudestaan – saati välttämättä olla musadiggari lainkaan. Oikeastaan parempikin, että lukija fiilistelee nimenomaan omaa päänsisäistä soittolistaansa kirjan kanssa, ei meidän perversioita.

http://www.youtube.com/watch?v=CYXiB7x1J3Y
PAIN OF SALVATION – ! (FOREWORD)

Oliko esittäytymiskappaleeksi muita vahvoja ehdokkaita?

KP: Kun JP kertoi visiostaan, jossa Aydinin laulu herättää henkiin persialaisen maton kuviot, tuli ensimmäisenä mieleeni Iron Maidenin Alexander the Great. Onpa muuten ihana musiikkivideo! (Jonkun fanin rakkaudella tekemä. – toim. huom.)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
IRON MAIDEN – ALEXANDER THE GREAT

JP: Haha, joo. Olihan näitä erinäisiä vaihtoehtoja: Led Zeppelinin Immigrant Song, Protest the Heron Hair-Trigger… Kaikkia en varmaan edes muistakaan.

Tarinassa varsin tärkeään rooliin nousee kilpaileva yhtye Diablotus, joka nimestä huolimatta edustaa ilmeisesti aivan eri genreä kuin Perkeros. Olisiko tämä sitä hipsterimusaa, johon Akseli suhtautuu huomattavan nuivasti?

KP: Kyllä. Diablotukseen haettiin piirteitä, jotka ärsyttävät Akselin lähes fasistisia käsityksiä hyvästä ja ”vakavasti otettavasta” musiikista. Diablotuksen musiikissa on söpöt sanoitukset, yksinkertaiset tarttuvat melodiat, ja biisien tahdissa voi tanssia – eli toisin sanottuna bändin tyyli on täysin muuta kuin mitä Akseli haluaa Perkeroksen edustavan. Lisäksi Diablotus näyttää hyvältä, sen musiikki uppoaa suurelle yleisölle, ja bändin brändi on kaikin puolin täydellinen, mistä Akseli on kateellinen. Diablotuksen musiikki lienee jonkinlainen yhdistelmä ns. runotyttömusiikkia, elektropoppia ja indierockia.

JP: Joo, komppaan. Sen lisäksi, että Diablotuksella on paketti komeasti kasassa, trio yhdistelee rohkeasti erilaisia elementtejä Nintendo-soundeista klassiseen musiikkiin, mikä riepoo Akselia suunnattomasti. Ironisesti Diablotus onnistuu olemaan avantgardistisempi ja kokeellisempi kuin Perkeros. Suoranaista vastinetta bändille ei kuitenkaan löydy, tai ainakaan mulla ollut mielessä.

KP: Ei, mutta Reginasta Akseli ei ainakaan tykkää, joten sen kunniaksi:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
REGINA – KATSO MAISEMAA

Uskallatteko nimetä jonkin Akselin mainitsemaa ”manserocktakatukkaurpoutta” edustavan yhtyeen?

KP: En nyt lähtisi mitään yksittäisiä nimiä heittelemään, mutta veikkaan Akselin viittaavan johonkin tämänkaltaiseen toimintaan:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
POPEDA – UKKOMETSO

JP: Uhh! Eiköhän nuo kaikki manserockin kultakauden ihanuudet kelpaa.

Nuorison suosimaan Doris-yökerhoon sijoittuvassa kohtauksessa Akseli saadaan vastahakoisesti revittyä tanssilattialle, kun soimaan pärähtää Pure Reason Revolutionin Blitzkrieg. Onko tämä todella parasta mahdollista tanssimusiikkia?

JP: Ei varmasti, mutta sillä on oma symboliikkansa (tätäkin voi halutessaan lähteä tutkimaan innokkaammin, jos kiinnostaa *vink vink*). Akseli saattaa olla jäätävä kitaravirtuoosi, taitaa mahdottomia tahtilajeja luonnostaan ja säveltää kaunista ja monimuotoista musiikkia, mutta on tanssimisen suhteen täysin kuutamolla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
PURE REASON REVOLUTION – BLITZKRIEG

KP: Parasta tanssimusiikkia on Agents Topi Sorsakoskella varustettuna tai esimerkiksi tämä biisi:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
THE SOLUTION – YOU GOTTA COME DOWN

JP: Peukutan! Ja jos oikein tanssitaan, niin silloin pitää laittaa 1970-luvun groovea, missä haisee lempeä ruoho, tunkkainen pulisonki-hiki ja kerrassaan hurmoksellinen kiima. Tulipa vielä mieleen, että tätäkin sydämentahdistimet nyrjäyttävää kappaletta Akseli olisi kenties voinut lähteä sätkimään:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
THE ALGORITHM – TROJANS

JP: Meininki olisi varmaankin muistuttanut epilepsiakohtausta.

Mitä itse saattaisitte juhlatuulella ollessanne dj:ltä toivoa?

KP: Tällä hetkellä varmasti Judas Priestiä, koska kuten JP (Judas-Priestkö sun oikea nimi muuten on?) tietää, mulla on tällä hetkellä meneillään Judas Priest -kausi.

Judas-Priest: Hahaha! Joo, vanhempani miettivät ensin Motörheadia, mutta se ei mennyt maistraatissa läpi.

KP: Viimeisenä ”hitaana” toivoisin ehdottomasti King Crimsonin Starlessia. Suoraan sanottuna se on kipale, jossa on kaikki, mitä voi toivoa. Kaunis herkkä melodia, johon kontrastina seuraa vähän rujompaa meininkiä, uskomaton instrumentaalikikkailuosio ja loppukliimaksina mahtipontinen paluu alun teemaan karvat nostattavalla tavalla.

http://www.youtube.com/watch?v=Ao9Si4nHmX4
KING CRIMSON – STARLESS

JP: Kysymyksestä tuli nyt äkkiseltään mieleen se kerta, kun napattiin Mr. Bunglen California-levy mukaan Cafe Tivoliin ja pyydettiin dj:tä soittamaan Ars Moriendi. Dj ei tuntenut kappaletta ennestään, mutta kaikkien yllätykseksi kuitenkin luukutti sen kesken kuumimman nostatuksen. Tanssilattia tyhjeni kuin salamaniskusta, ja jäimme taideopiskelijain kesken vetelemään huuruisia ja teatraalisia koreografioitamme. Virhearviostaan selvästi tuohtunut dj kielsi meitä lähestymästä norsunluutorniaan sen koommin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
MR BUNGLE – ARS MORIENDI

Treenikämpän seinällä komeilee Opeth-juliste, joka innostuu jopa kommentoimaan tapahtumia. Mikä kappale yhtyeen tuotannosta olisi ummikolle hyvä aloituskohta?

JP: No, Ghost of Perdition voisi olla sopivan helposti lähestyttävä kappale. Biisi kulkee upeasti osiosta toiseen, kuin sulavasti etenevä tarina. Samassa biisissä on räjähtävyyttä, Åkerlundin pehmeää örinää, Opethille ominaisia kauniita akustisia sovituksia, sekä komeita puhtaita vokaaliosuuksia. Itse asiassa kuuntelin Ghost Reveries -albumia ihan helvetillisesti koko 2005 syksyn, ja sen vaikutteet kuuluvat – t-tai siis näkyvät – Perkeroksessa aika vahvastikin.

KP: Mietin samaa biisiä. Siinä tosiaan rankemmat osuudet vuorottelevat harvinaisen mukavasti melodisten ja puhtaasti laulettujen pätkien kanssa. Opeth esittelee tässä kipaleessa kattavasti kaikki puolensa eikä se ole kyseisen levyn jälkeen enää yltänyt läheskään yhtä laadukkaalle tasolle.

http://www.youtube.com/watch?v=h-AEolkRkj4
OPETH – GHOST OF PERDITION

Julisteissa, paidoissa sun muissa vilahtelee rutosti muitakin bändejä, kuten Porcupine Tree, Rush, Tool… Mitä näistä haluaisitte nostaa esiin?

KP: Toolin musiikissa on parhaimmillaan sellaisia hypnoottisia perkerosmaisia taikavoimia. Jo pieninä annoksina nautittuna se vaivuttaa transsiin, ja alkaa tapahtua outoja asioita.

JP: Todellakin, Tool edustaa osaltaan sitä mihin pyrimme konseptimme kanssa: Perkeros on näennäisen helppoa viihdettä, mutta pintaa raaputtamalla löytää symbolismia, allegorioita, viittauksia ja paljon enemmän. Tool-viittaukset ovat aika räikeästikin esillä, lähinnä myös kannustamaan lukijoita käyttämään viitseliäisyyttään ja omia aivojaan – aivan kuin Toolin musiikin kanssa.

Perkerosta ei varmaan olisi myöskään ilman Porcupine Treetä, jonka monipuolisesta tuotannosta olen ammentanut inspiraatiota lukuisia kertoja. Myös PT:n musiikin avulla pääsee toisinaan melkoisille tripeille, etenkin jos kuuntelee bändin alkutuotantoa. PT on myös harvinaislaatuinen bändi siinä suhteessa, että tuotannosta löytää aina uusia lemppareita ajan saatossa. Nyt olen fiilistellyt Nil Recurring -levyä pitkästä aikaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
PORCUPINE TREE – WHAT HAPPENS NOW?

KP: Kyllä, allekirjoitan. 2000-luvun vaihteen kieppeillä bändi teki mielestäni parhaat levynsä, joita ilman Perkerostakaan ei ehkä olisi ikinä syntynyt.

Kun Perkeroksen työstäminen oli kuumimmillaan kuuntelin Meshuggahin Bleed-levyä imurointimusiikkina. Näen ja kuulen edelleen Tomas Haaken tilalla rummuissa Karhun. Ja taustalla pörisee imuri, imien kitaansa söpöjä karvapalloja ja napanukkia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
MESHUGGAH – BLEED

JP: Mmm… napanukkaa.

KP: Samoihin aikoihin törmäsin The Swordiin. Voisiko olla sopivampaa taustamusiikkia sille, että tekee sarjakuvaa hevibändistä? No, Perkerokseen liian suoraviivaista, liian vähän kikkailua. Ja Akselin mielestä tämä olisi varmasti tuomittavaa hipsteriheviä!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
THE SWORD – HOW HEAVY THIS AXE

KP: Mutta todennäköisesti eniten kuuntelemani levy Perkeroksen pähkäilyn taustalla oli Midlaken The Courage of Others. Huomaamattani se soi usein monta kertaa ympäri yön tunteina ja aiheutti hyviä viboja.

JP: Perkeroksen kässäröintivaiheessa tuli kuunneltua todella paljon kaikkea mahdollista instrumentaalia post-rockista jazziin. Dialogia on monesti hankala kirjoittaa, jos laulu ja sanoitukset ottavat vallan. Long Distance Callingin Avoid the Light oli kovassa huudatuksessa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
LONG DISTANCE CALLING – APPARITIONS

JP: Samoin Miles Davis, etenkin siinä vaiheessa, kun kässärissä oli vielä kohtaus Kervisen (Perkeroksen basisti, vanha hippi – toim. huom.) entisestä elämästä Montmartren paheellisissa jazz-kapakoissa. Kyllä, kässäri on elänyt aika paljon, hehheh.

KP: Totta, tuntuu että laulu voi häiritä, kun paiskii hommia tosissaan. Ain laulain työtäs älä tee. Itsekin tuli noita niin sanottuja post-rock-orkestereita kahlattua läpi yhtä aikaa Perkeroksen kanssa. GY!BE, Tortoise, God Is An Astronaut, Trans Am… Mutta eipä ole kotimaisen voittanutta, Magyar Posse on ollut mulle tärkeä yhtye. Harmi, ettei bändiä enää ole.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
MAGYAR POSSE – WHIRPOOL OF TERROR AND TENSION

Musiikin mystisestä luonteesta puhuttaessa taustalla soi Robert Johnsonin Hellhound On My Trail. Oliko tämä itsestään selvä valinta vai oliko tälle muita vaihtoehtoja?

JP: Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Robert Johnson oli itse asiassa suuremmassakin roolissa, mutta nyt jätimme Johnsonin vain viittaukseksi symboliarvonsa takia.

KP: Jep, meidän piti pysyä tarkkana, ettei tarina eksynyt täysin kliseisille urille, tyyliin ”myyn sieluni vanhalle vihtahousulle tullakseni ansiokkaaksi muusikoksi”. Vaikka sellaisestahan ”Perkkiksessäkin” on tavallaan kyse.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
ROBERT JOHNSON – HELLHOUND ON MY TRAIL

Mikä olisi lopuksi hyvä kappale? Eli kun opus on luettu loppuun, niin mikä voisi soida niin sanotusti lopputekstien aikana?

JP: Hassua sinänsä, mulla ei ole mitään visiota, mikä biisi tuossa voisi soida, jokainen saa jälleen fiilistellä siihen ihan mitä itse tykkää. Nyt kun kysyt, siinä voisi soida joku räjähtävästi lähtevä kappale, kuten juuri Toolin Parabola. Riippuu niin siitä, millaiset fiilikset lukijalle jää kirjasta.

KP: Kuulen päässäni John Mellencampin Save Some Time to Dreamin. Himputin hyvä biisi, josta tulee himputin hyvä mieli. Sopisi varmaan monenkin elokuvan loppumusiikiksi. Menee aika ohi Perkeroksen genrestä, mutta sanat ainakin sopivat, nehän on kuin kirjoitettu Akselille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
JOHN MELLENCAMP – SAVE SOME TIME TO DREAM

JP: Tämä ei todellakaan ole ehdotus viimeiseksi biisiksi, mutta haluan jakaa sen kanssanne joka tapauksessa tähän haastiksen päätteeksi. Kiitos Nuorgamille hienosta työstä ja hyvistä jutuista! Jäämme kaipaamaan.

KP: Tosiaan, Opeth ei tee enää hyviä levyjä, en omista enää Jacksonin Kelly-kitaraa, Magyar Possea ei enää ole, ja kohta Nuorgamkin on historiaa. Oi voi. Tässä ei voi kuin lainata tänään lukemaani iltasatukirjaa (Itkonen, Pikkujämsä: Krokotiili hikoaa): ”Kesä tulee kevään jälkeen, kesän jälkeen syys. Mikä pysyy ikuisesti? Aito ystävyys.” Kaunis kiitos!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
THE END OF THE OCEAN – WE ALWAYS THINK THERE IS GOING TO BE MORE TIME

Nuorgam kiittää ja mainitsee vielä lopuksi, että neuvottelut Perkeroksen ulkomaanjulkaisuista ovat parhaillaan käynnissä. Pelissä on tiemmä useampia maita ja kieliä. Parasta mahdollista onnea maailmanvalloitukseen!