”Ware tekee äänellään ihmekäänteitä henkäyksestä käsinkosketeltavaan, mutta mieluummin nöyrtyy kappaleelle kuin omii sitä.”

Ensi sykäyksistään asti Wildest Moments kuulostaa edelleen siltä, että sen on täytynyt olla olemassa aina.

”You and I, blurred lines
We come together every time
Two wrongs, no rights
We lose ourselves at night
From the outside, from the outside
Everyone must be wondering why we try
Why do we try?”

Kolmen albumin ja muutaman maailmankiertueen mittainen ura kuulostaa Waren itsensä kertomana vain vahingolta. Kaverit pyysivät laulamaan stemmoja ja esittelivät parille tutulle tuottajalle, jotka ehdottivat omien biisien tekemistä, eikä niistä tullut oikein mitään ennen kuin joku sanoi, että biisien tekeminen on kuin vessassa käymistä, antaa kaiken vain tulla. Kavereita olivat tosin muun muassa Florence ”and the Machine” Welch ja tuottajatuttuja Dave Okumu (jonka hääräilyskaala venyy Robert Milesista [RIP] St. Vincentiin) sekä house-tähdenlento Julio Bashmore.

Tarinaan sopii, että Ware kirjoitti toistaiseksi suurimman kappaleensa Wildest Momentsin parissa tunnissa. Brittilistan sijalta 46 hitiksi ponnistamiseen tarvittiin kuitenkin paikat New Girlin kohtauksen ja Andy Murrayn Wimbledon-voiton mehustelukoosteen ääniraidalla sekä Katy Perryn ylistävä – syystä – twiitti musiikkivideosta.

Waren ylittämättömällä ensilevyllä Devotionilla sekoittuvat pehmeä Sade, kaiut lempeimmästä Carole Kingistä ja kohtalokkaimmasta Donna Summerista – sekä äänensä säästeliäästi täyteen voimaan lipsauttavasta Whitney Houstonista. Toinen jalka on unohtunut klubeille hivelemään bassoja haitsulla, toinen kirjoittamaan toisiinsa soljuvia r&b-hittejä kuin Stevie Wonderin vasen käsi. Wildest Moments askeltaa kopeasti niillä molemmilla.

Ware hapuilee häilyvää ja universaalia tunnetta, aivan kuin ikimuistoiselta hitiltä sopii odottaa. Epäonnistuneen rakkauden perässä laahaavaa pelkän himon pitkää häntää, jonka päälle ei osaa olla tallomatta? Kyvyttömyyttä antaa olla tai olla antamatta periksi ihmiselle, jonka tietää vääräksi? Vastenmielinen tyyppi mutta ”panisin”, taas?

Tunnetta ei välttämättä muista enää myöhemmin eikä sitä osaa nimetä, mutta kun se joskus uudelleen osuu kohdalle, sen tunnistaa välittömästi. Wildest Moments rypee kirjon keskellä, ja Ware tarvitsee sen kirvoittamiseen muutaman rivin suuria ja yksinkertaisia sanoja. Huomaamatta se syöpyy muistiin, vaikka esittäjä unohtuisi, ja jostain se ilmaantuu aina samanlaisena ja kuin ensi kertaa – täydellinen anonyymi pop-hitti.

Se on Jessie Waren versio Madeleine-leivoksesta: mitä suloisin valemuisto aikakaudesta, jota popissa ei ollut vuonna 2012. Ja elämästä, jossa ei koskaan todella ollut niin villejä hetkiä.

Ware tekee äänellään ihmekäänteitä henkäyksestä käsinkosketeltavaan, mutta mieluummin nöyrtyy kappaleelle kuin omii sitä. Kuin itseään suuremman tähden taustalaulajaksi jättäytynyt Beyoncé, joka tekee kaiken oikein, pilkulleen ja virheettä mutta huomaamatta.

Kun Wildest Moments parin sukupolven päästä löytyy uudestaan unohdettuna klassikkona, vuonna 2012 siihen sulaneet voivat tuntea muita tympäisevää ylpeyttä siitä, että meille se on ollut olemassa aina.

Kiertueilmeitä muun muassa One Directionille, Animal Collectivelle ja Disclosurelle sekä mainoksia Cadburyn maitosuklaalle suunnitelleen Kate Morossin ohjaamassa videossa on vain Ware laulamassa kameran edessä. Hitaasti Ware pyörii tuolillaan ja häviää huomion keskipisteestä. Se, että hän on paikalla, riittää. Se, että nielaisee, kohottaa kulmia, painaa hymyn katseen alle tai nykäisee nenänvartta näkymättömästi, riittää tulkinnaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Jessie Ware on ihana ihana ihana.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä reissueta, ep:tä tai kokoelmaa. Vuorossa on Santtu Reinikainen.

Karri Koira – K.O.I.R.A.

Ymmärrän että tämä saattaa rikkoa joulukalenterimme sääntöjä, mutta kun 5 000 merkissä pystyy sanomaan niin paljon enemmän kuin 500 merkissä – ellen ole sitten ymmärtänyt asiaa drastisesti väärin. Koska satuin horisemaan kyseisestä levystä tuon verran juuri tänään, aion nyt luikahtaa kuin koira veräjästä. (Anteeksi.)

Video ei ole enää saatavilla

Jessie Ware – Devotion

Jessie Ware on ihana. Ihana, ihana, ihana. Hän ei ole ihana pelkästään siinä merkityksessä, jossa sellaiset hattarankevyet pop-prinsessat kuin Carly Rae Jepsen ja Katy Perry ovat ihania. Hänen musiikkinsa luiden päällä on lihaa ja hänessä on substanssia; lyhyesti, hän on artisti johon voi rakastua. Devotionin ytimessa sykkii brittiläinen klubimusiikki, joka yhdistyy lähes paranormaalissa sopusoinnussa soul- ja pop-vaikutteisiin. Albumi on kuluvan vuoden paras kokoelma kappaleita; sen pariin haluaa palata uudelleen ja uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Gallows – s/t

Kuten muista valinnoista voi ehkä päätellä, en ole varsinainen hardcoren suurkuluttaja. Joskus mikään ei kuitenkaan osu naulan – tai omaan – päähän paremmin. Vuonna 2012 elin noin neljän viikon jakson, jolloin en kuunnellut käytännössä katsoen mitään muuta musiikkia. Tämä valinta olkoon ylistys sille ajanjaksolle. Laulajaa vaihtaneen Gallowsin aiemmin löysähkö NME-hc on napakoitunut uutuusalbumilla ratkaisevasti – minkä ansiosta minäkin retkahdin bändiin ensi kertaa. Albumi yhdistelee juuri sopivassa suhteessa hardcoren lihaksikasta ryskettä post-hc:n monisyisiin tunnelmiin mutta myös reippaisiin vanhan koulun katupunkin hoilotusmelodioihin. Lopputulos on reippaasti turpaan vetävä ja tarttuva levy, josta muidenkin kuin tatuoitujen liippalettien voi olettaa tykkäävän.

Video ei ole enää saatavilla

Arvokas vai ylimielinen?

Minne tahansa popin arvokkuus taannoin katosikin, nyt se on tullut sieltä takaisin.

Joku 1990-luvulla popmusiikkia kuunnellut saattaa muistaa ajan ennen Rihannaa, Nicki Minajia, Lady Gagaa ja Christina Aguileraa. Ajan, jolloin estradeja hallitsivat shokeeraajien sijaan arvokkaasti esiintyvät upeaääniset naiset kuten Annie Lennox, Lisa Stansfield, Sade ja Whitney Houston – Madonnakin, kun oli sillä tuulella.

Muutaman vuoden ajan naispopparin tärkein tavoite oli kuitenkin joko ilmestyä lavalle mahdollisimman vähissä vaatteissa tai saada kuteet mahdollisimman nopeasti yltään. Pidän tietenkin neljästä alussa mainitsemastani tähdestä, mutta silti (tai ehkä sen takia) Jessie Ware on kuin viileän raikas tuulahdus jo menetetyksi luulemaltani ajalta, jonka paluusta Adele, Emeli Sandé ja Florence and the Machine ovat ehtineet vinkata tahoillaan.

26-vuotias Jessie Ware kuulostaa Lennoxin ja Saden kasvattityttäreltä. Hänen jumalaisessa äänessään sekoittuvat triphopiin sopiva tummasävyisyys ja soulin sielukkuus. Hän kuulostaa yksinkertaisesti täydelliseltä.

Joku saattaa muistaa Waren SBTRKT:n laulajan pestistä, mutta hyvin harva tuntee häntä entuudestaan. Siihen nähden Devotion on ällistyttävän vahva ja yhtenäinen albumi. Se ei hypi koukusta toiseen perinteisen popalbumin tapaan, vaan kietoo vähitellen syleilyynsä kuin suojelusenkeli, jonka pauloista ei haluaisi irrottautua lainkaan.

Devotion osoittautuu myös hämmästyttävän 1990-lukulaiseksi levyksi. Kuunnelkaa vaikka laiskalla biitillä evästetty No to Love – eikö se kuulostakin hieman Bomb the Bassin Winter in Julylta? Osasyynsä on varmasti Lennox kohtaa Saden -mielleyhtymällä, mutta kirjasin ylös lisäksi Stansfieldin, Neneh Cherryn ja Tracey Thornin, jopa Portisheadin. Devotionia voi suositella myös James Blaken esikoiseen tykästyneille.

Singlet 110 % ja Wildest Moments ovat albumin helpoimpia kappaleita: ensin mainittu väläyttää r’n’b:n ja garagen risteyttävää silkkistä soundia eikä jälkimmäinen erotu sävellyksenä mitenkään lukuisten amerikanpoppareiden keskitempoisesta läiskeestä. Nimibiisi hiipii kaiuttimista lempeästi, Sweet Talk tunkeutuu upeine kitarakuvioineen vuoden parhaiden soul-biisien kastiin ja sellolla kuorrutettu Night Light puolestaan iskee tiskiin komean kertosäkeen.

Varsinaisia huteja albumi ei lauo, mutta vastapainoksi kirkkaimmatkaan timantit (Sweet Talk, samanlaisella kitaralla rikastettu Running ja ilmava Taking in Water) eivät yllä aivan kuolemattomuuteen asti.

Mutta se ei haittaa lain: Devotion huokuu nimensä mukaisesti omistautumista ja rakkautta popmusiikkia kohtaan. Ja mikä parasta, se saattaa keikkua myös myyntilistojen kärkipäässä tänä syksynä. Pitäkäämme peukkuja.

82 Devotion määrittelee tyylikkyyden vuonna 2012 ja on samalla Frank Oceanin Channel Orangen ohella vuoden vahvimpia esikoisalbumeita.

Video ei ole enää saatavilla

Sweet Talk on SBTRKT– ja Sampha-yhtyeiden singleillä vierailleen brittilaulajattaren esikoisalbumin tuorein ja kolmas singlelohkaisu Runningin ja 110%:n jälkeen. Kappaleen ovat tuottaneet Julio Bashmore ja Dave Okumu. Devotion-albumi julkaistiin kuluvan viikon maanantaina.

Video ei ole enää saatavilla

Die Antwoord – XP€N$IV $H1T

Eteläafrikkalaisen hiphopryhmän uusin albumi Tensions julkaistiin helmikuussa, mutta XP€N$IV $H1T -kappaletta ei sillä kuultu. Kaikki yhdessä: ”I rub my dick on expensive shit!”

Video ei ole enää saatavilla

TV OFF – L.O.V.E. (Live)

Sara Marjoniemen ja Markku Mäkelän muodostama indie-elektro-duo julkaisee 31. elokuuta toisen albuminsa, jonka nimi on The Writing on the Wall. Patrick Wolfia ja 30 Seconds to Marsia lämmitelleen yhtyeen kakkoslevyltä lohkaistiin ensimmäisenä maistiaisena Religion ja toisena L.O.V.E., jonka livevideon on ohjannut Jasu Siitarinen.

Video ei ole enää saatavilla

Rival Sons – Keep on Swinging

Ahkeraksi Suomen-kävijäksi osoittautunut kalifornialaisyhtye julkaisee kolmosalbuminsa Head Downin 17. syyskuuta. Klassisella rockillaan etenkin kanadalaisten sydämet sulattanut bändi saapuu Suomeen seuraavan kerran lokakuussa, jolloin se konsertoi Helsingin Circuksessa (11.10.) ja Tampereen Pakkahuoneella (12.10.)

Video ei ole enää saatavilla

Mumford & Sons – I Will Wait

Lontoolaisen indiefolkyhtyeen esikoisalbumi Sigh No More on yksi viime vuosien yllättävimmistä megamyyjistä. Levyä on myyty pelkästään Yhdysvalloissa noin 2,5 miljoonaa kappaletta – ja muualla maailmassa lähes saman verran. Markus Dravsin (Coldplay, Arcade Fire) tuottama kakkosalbumi Babel julkaistaan 24. syyskuuta.

Video ei ole enää saatavilla