Jason Molina kuoli lauantaina 16. maaliskuuta vain 39 vuoden ikäisenä.

Syyskuussa 2009 matkasin Lontoon kautta yöbussilla Walesiin todistamaan livenä useaa bändiä ja artistia, joiden Suomen-visiittiä olisin saanut odotella monta vuotta, turhaan. Pienellä kahden päivän Across The Borders -sisäfestivaalilla esiintyivät muun muassa Willard Grant Conspiracy, Vetiver, Peter Bruntnell, Richmond Fontaine, Oh Bijou ja Alasdair Roberts.

Kaikki artisteja, joiden levyjä olin kuunnellut paljon ja jotka olivat innoittaneet ja inspiroineet minua sanoinkuvaamattoman paljon edellisen kymmenen vuoden aikana. Pitäneet seuraa yksinäisinä öinä, antaneet uskoa hankalissa elämäntilanteissa. Olleet osa elämää yhtä intensiivisesti kuin hyvät ystävät.

Yksi oli ylitse muiden: Magnolia Electric Co.

Songs:Ohia-nimen alla läpilyönyt Jason Molina oli tämän yhtyeensä kanssa tehnyt yhden 2000-luvun vaikuttavimmista taiteellisista kokonaisuuksista, massiiviseen puulaatikkoon pakatun, kolmen americana-albumin mustan laatikon Sojournerin (Secretly Canadian, 2007).

Molinassa minua kiehtoi hänen kykynsä puhaltaa vanhoihin paikannimiin, termeihin ja laulujen haamuihin uutta henkeä, herättää tomuiset luurangot eloon.

Päädyin haastattelemaan festivaalin aikana Peter Bruntnelliä, Alasdair Robertsia ja Richmond Fontainen Willy Vlautinia. Viimeisenä päivänä sain kuin sainkin Jason Molinan kiireisestä aikataulusta puolisen tuntia. Vietimme sen Porthcawlin Grand Pavillionin takaisella parkkipaikalla niitä näitä rennosti jutustellen.

Haastattelua ei koskaan julkaistu, kuten ei mitään muutakaan sinä viikonloppuna tekemistäni haastatteluista. Yhtyeet olivat liian marginaalisia suomalaisen printtimedian palstatilalle, ja vuosien saatossa ne unohtuivat kovalevyn uumeniin.

Jason Molinan lauantaisen kuoleman uutisoinnin yhteydessä tajusin, että kyseessä on luultavasti yksi viimeisistä haastatteluista, jotka hän koskaan antoi. Parin kuukauden päästä Molina peruutti suunnitellun kiertueen Will Johnsonin (Centro-matic, South San Gabriel, Monsters of Folk) kanssa. Peruutuksesta alkoi Molinan alamäki, joka päättyi viime lauantaina.

Kuunnellessani tänään tätä eilen Nuorgamissa mainittua haastattelunauhoitusta minua kosketti Jason Molinan ääni, tuo ystävällinen haamu, joka oli tallentunut kovalevylleni digitaalisena sähinänä.

Ihailin äänenpainoja, tapaa ottaa takeltelevat ja kompuroivat kysymykseni vakavasti. Taustalla kuuluvat äänet muistuttivat minua haastattelutilanteesta. Aiemmin esiintynyt yhtye purki kamojaan autoon, aurinko porotti taivaalta.

Omassa puutteellisuudessaan ja humaaniudessaan haastattelu on kuin kenttänauhoitus, field recording, siitä syyskuun päivästä, jolloin Jason Molina haaveili vielä tekevänsä yhden levyn Magnolia Electric Co:n kanssa sekä kirjoittavansa kirjan.

Haastattelu on ajankuva, välähdys hetkestä, jolloin kaikki oli vielä hyvin, arvokas arbitraarisuudessaan, ohimenevässä arkisuudessaan. Molina on nauhalla läsnä samalla tavalla kuin lauluissaan: arkisen hiomattomana, mutta painotukset tarkasti mietittyinä.

Kohteliaana, lempeänä ja avoimena, silti salaisuutensa säilyttäen.

Syntyi ajatus laittaa haastattelu kuunneltavaksi mieluummin sellaisenaan kuin purkaa ja kääntää se, jotain prosessissa kadottaen. Antaa Molinan itse, äänenpainoineen ja sävyineen, kertoa.

Haastattelu on muistiinpano, jota ei ollut koskaan tarkoitus julkaista sellaisenaan. Molina puhuu lauluistaan ja bändeistään mielenkiintoisesti ja ajatuksella.

Tässä se on. Puhu, puhu vielä kerran, vanha piru.

Kaipaamme sinua, Jason.

On joitain muusikoita, joiden kuolema koskettaa syvemmältä kuin pitäisi. Se kertoo kenties heidän tekemänsä musiikin painosta. Niitä salaisista ja kipeistäkin kohdista, joita näyttää harvalle, mutta jotka avaa tuntemattomalle tuntiessaan tämän omakseen, vaikkei olisi koskaan tavannutkaan.

Jason Molina oli tällainen muusikko.

Viime lauantaina kuollut ohiolainen laulaja-lauluntekijä nousi tietoisuuteen Songs: Ohia -nimellä tehtyjen levyjensä kautta, mutta suurimmaksi saavutuksekseen lasken kuitenkin Magnolia Electric Co. -nimen alla tehdyt levyt, etenkin viiden levyn Sojourner-boksin (2007), joka massiivisuudessan ja luovuuden lähteen tyhjentäneessä kolossallisuudessaan vetää oikeastaan vertoja The Magnetic Fieldsin 69 Love Songsille.

Magnolia oli Molinan uran kulminaatio: yksinäisellä murjottajalla oli vihdoin bändi, joka tuntui puskevan tätä eteenpäin. Kuiskaus muuttui voimakkaaksi ääneksi.

Ja kuinka kauniiksi ääneksi. Kun Molina nostaa äänensä Sojournerin What’s Broken Becomes Betterin kertosäkeeseen, tuntuu kuin aurinko puskisi pilvien läpi pitkän talven jälkeen. Molinassa on paljon Neil Youngia, niin instrumentaatioissa kuin siinä kirkasotsaisessa naiiviudessa, jolla hän katsoo maailmaa. Tyhjiä preerioita, vanhaa horisontteja, mustia pässejä.

Pässejä. The Black Ram, niinpä niin, tietenkin.

“I call you now, next rider, copper and thunder-eye
Halo of the desert’s dream pulls the moon through the sky
now lift them eyes and see who stands
no day, no risen sun
Bind wolf to bone to blood to man
bind me to all of them
I call you now, third rider
I am the arrow who splits your breast
I tremble though I rise up with you
to hunt the last light away
who swallows tides when no tides come?
who binds names to the nameless ones?
the black ram she does, and the black ram she comes”
(The Black Ram, Sojounerin kakkoslevyltä)

Nyt kuolinuutisen myötä minulle on selvinnyt, että Molina vietti viimeiset vuotensa maatilalla, lampaita ja kilejä hoitaen. Miksi? Koska hänellä ei ollut rahaa, ja elanto piti saada jostain. Laskuja oli kertynyt vuodesta 2009 alkaneesta päihdekierteestä, joka lopulta johti hänen kuolemaansa.

Molina kuoli viinaan. Hänen elimistönsä, tarkemmin ottaen munuaiset pettivät viinan takia. Se on hirvittävä uutinen. Noin nuori mies, 39-vuotias.  Se tarkoittaa että viinaa on pitänyt mennä paljon, ja sen on pitänyt olla voimakasta. Jo pelkkä ajatus nostaa kylmän hien.

Kun ajattelee sitä kipua ja tuskaa ja tyhjää kohtaa, mitä tuolla viinalla peitettiin, kylmää se verenkin.

En tiedä yksityiskohtia, mutta voin tuntea ne hänen musiikissaan. Sojournerilla ja sitä edeltäneella What Comes After The Bluesilla on sellaista yksinäisyyttä, jota pimeyskään ei peitä, jota voi kokea vaan erämaassa tähtikirkkaan taivaan alla. Galaktista yksinäisyyttä, joka on samalla kylmää ja kamalaa, mutta myös lohdullista massiivisuudessaan. Universaalisuudessaan.

Molina oli yksi näitä todellisuuden trubaduureja (Oldham, Berman, Darnielle), joiden halvalla tehdyissä nauhoituksissa kuului taustalla ukkosta, ohi ajavia autoja, heinäsirkkoja. Se on niiden suurin ansio, sillä ne ovat toiselta sivultaan auki siihen maailmaan, josta nämä laulajat tulivat. Epätäydelliseen, rososeen ja niin kovin todelliseen.

Tapasin Molinan kerran.

Olin matkannut Walesiin, Across The Borders -festivaalille. Pienessä kirkossa ja hylätyssä merenrannalla olevassa tanssisalissa järjestetty festivaali oli viehättävän kotikutoinen, ja Magnolia Electric Co. sen pääesiintyjä.

Olin onnistunut puhumaan itselleni haastattelun ja odottelin aulassa jännittyneenä Molinaa saapuvaksi.

Viereni parkkerasi jo eilen festivaalin baarissa iloisesti seuraa pitänyt kaveri. Tiukat siniset farkut, musta hyvin istuva T-paita, jossa oli iso valkoinen revolveri rinnuksissa, niin överit käärmeennahkabuutsit, että Knucklebone Oscarinkin tekisi pahaa, ja kaiken päällä iso 70-luvun tyylinen kankainen lippalakki, sellainen Bruce-mallinen, jonka alla valtavat mustat viikset, joiden takaa eloisat silmät loistivat ruskettuneilta kasvoilta.

Joku helvetin hipsteri, ajattelin.

“Terve! Oletko sinä se suomalainen journalisti?”, hipsteri kysyi.

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, ja huomasin katsovani Jason Molinaa suoraan silmiin.

Poissa oli levynkansien kuvista surullinen ja harmaannuhjuinen kaljuuntuva ruutupaitainen hahmo ja tilalla tämä newyorkinjuutalaiselta parittajalta näyttävä hahmo. Molina selvästi itse nautti valepuvustaan, jonka turvin oli voinut kulkea koko edellisen päivän faniensa joukossa.

Suuntasimme keikkapaikan takaiselle parkkipaikalle, koska ulkona oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Kaivoin pienen mp3-soittimeni esiin, ja Molina huomautti että kannattaisi ehkä hankkia hieman parempilaatuinen nauhuri, niin saisin sen tasoista kamaa, että voisin käyttää sitä vaikka radiossa. Viittasin reppuuni ja sanoin tulleeni paikalle nollabudjetilla, johon Molina vastasi ymmärtäväisesti nyökäten.

Tietenkin hän oli kuitenkin oikeassa.

Nyt, tämän uutisen jälkeen, tajuan että minulla on tuossa pienellä sinisellä mp3-tallentimella tallessa yksi viimeisiä Jason Molinan koskaan antamia haastatteluja. Lehti, johon olin sen alunperin tehnyt, ei ollutkaan kiinnostunut siitä, koska Magnolialta ei ollut tulossa uutta levyä. Viimeinen levy Josephine oli tullut jo kesällä, eikä se ollut kummoinen.

Pian tämän jälkeen Molina perui kiertueen Will Johnsonin kanssa. Kaksikko julkaisi levyn vain kaksi kuukautta tekemäni haastattelun jälkeen, mutta peruutti koko kiertueen “terveyssyihin” viitaten.

Nuo samat terveyssyyt johtivat Molinan kuolemaan kolme vuotta myöhemmin.

Huomenna alan purkaa tuota haastattelua. Jos ei muusta syystä, niin kiitoksena tälle lempeälle ja ystävälliselle miehelle, joka jakoi kanssani elämästään puoli tuntia, ja vahvisti olemuksellaan kaikki ne asiat, jotka olin niillä lukemattomilla levyillä, jotka olivat pitäneet minut hengissä ja järjissäni monina yksinäisinä ja kylminä iltoina, jolloin ei ollut muuta kuin tähtitaivas, Molinan nukkavieru ääni ja minä.

Kaivan sen äänen esiin ja anna puhua. Nuorgam on lupautunut julkaisemaan sen heti kun saan sen valmiiksi.

Hyvää matkaa vanhan horisontin tuolle puolen, Jason Molina.

Ja kiitos.

“Moon above the raging sea
Lightning to firefly
I built my life out of what was left of me
And a map of an old horizon

Arrow find my chesnut heart
Shadow for conjuring
Big black eyes to hide my secrets in
And the map of the old horizon

With this flag I surrender the crescent moon
With this death’s head I hold the tear
And two black eyes to hide my secrets in
And the map of the old horizon”
(Magnolia Electric Co. – The Old Horizon)

Sojourner-boksilta löytyvä Todd Chandlerin The Road Becomes What You Leave -dokumentti

Video ei ole enää saatavilla