Video ei ole enää saatavilla

VIDEO: Pintandwefall & Nuorgam – Leipää (Hot Chip cover)

Sillä kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään hoilottanut indiediskon tanssilattialla ”leipää, leipää” Hot Chipin läpimurtohitin säkeiden ”laid back, laid back” tahtiin?

Tänään 17. toukokuuta vietetään ”maailman leipomispäivää”. Tälläkin hetkellä – ja epäilemättä vain ja ainoastaan teemapäivän kunniaksi – miljoonat käsiparit vaivaavat, kaulivat, puristelevat ja muovailevat taikinaa erimuotoisiksi leiviksi, limpuiksi, sämpylöiksi ja lämpimäisiksi.

Nuorgam juhlistaa maailman leipomispäivää itselleen luontevimmalla tavalla: musiikin kautta.

Maailman kaikista lauluista ”leipämäisin” on ehdottomasti englantilaisen elektropopyhtyeen Hot Chipin läpimurtohitti Over and Over (2006) – tai näin on ainakin suomalaisesta näkökulmasta.

Saattaa hyvinkin olla, että yhtyeen solisti Alexis Taylor laulaa kappaleen säkeistössä ”laid back, laid back”, kuten internetin lyriikkasivustot meille sitkeästi väittävät, mutta täkäläisiin korviin sanoitus ei ole kuulostanut koskaan miltään muulta kuin:

”Leipää, leipää”

Siksi Nuorgamin torikokous päätti, että vääryys on vihdoin oikaistava ja Over and Overin hypnoottisuus valjastettava leivän ihanuuden evankeliumin levittämiseen.

Siispä: Nuorgamin perustajiin kuuluva Antti Lähde kirjoitti Over and Over -kappaleelle suomenkielisen tekstin, joka kertoo leivän valmistamisesta ja nauttimisesta ja ylistää kakkokulttuurin moninaisuutta. Kyllä maailmaan rievää, rieskaa, patonkia, naania, näkkäriä, pettua, paahtista ja setsuuria mahtuu!

”Kyllä maailmaan rievää, rieskaa, patonkia, naania, näkkäriä, pettua, paahtista ja setsuuria mahtuu!”

Kappale luovutettiin Hot Chipin pohjoisten hengenheimolaisten, Pintandwefallin levytettäväksi, koska heidän omituisuusprosenttinsa (92,9 %) todettiin projektiin riittäväksi. Pintandwefall teki ”työtä käskettyä” ja levytti Risto ”Risto” Ylihärsilän avustuksella kappaleen, joka sai nimekseen lyhyesti ja ytimekkäästi: Leipää.

Kun kappale oli valmis, lähetimme sen Hot Chip -yhtyeen kuultavaksi. Pari päivää myöhemmin saimme vastauksen paitsi yhtyeen laulajalta Alexis Taylorilta, myös sen toiselta voimahahmolta Joe Goddardilta.

”I think this is badass. Musically it really works, and it’s excellent that the guys have changed the meaning of the song in such a creative way. Love it, will play in DJ sets fo sho.”
– Joe Goddard

”Sounds great. A dream come true for me to hear Hot Chip’s music in a Finnish-language version, and of course now the song may find a new home on The Great Finnish Bake Off soundtrack too. This is too much for me, my own internal internet may be broken!”
– Alexis Taylor

Mainittakoon, etteivät Alexis Taylorin hehkutukset ole pelkkää sananhelinää. Mies on tunnettu Suomi-fani, joka lomailee maassamme harva se vuosi. Elokuussa 2010 hän soitti lämpimikseen dj-keikan jo kuolleessa ja kuopatussa Club YK:ssä Helsingin Pohjoisella Rautatienkadulla.

Yllä nähtävän Leipää-musiikkivideon on ohjannut Teemu Kivikangas. Video on upea!

Lopuksi lyhyt small talk -haastattelu Pintandwefallin Ninni Luhtasaaren ja Sanna Komin kanssa. Sen perästä löydät Leipää-kappaleen sanoituksen.

– Leipä tosiaan pistää viban punttiin!
– Siispä leipää pukinkonttii!
(Jukka Tilsa)

Small talk: Pintandwefallin Ninni Luhtasaari ja Sanna Komi

Mitä Hot Chip -yhtye ja Over and Over -kappale merkitsevät teille?

Sanna: ”Roskildessä vuonna 2008 nähtiin Hot Chip livenä ja muistini mukaan bailut olivat kovat.
Over and over on noussut monessakin käänteessä semmoseksi elämänvaihetta määrittäväksi biisiksi. Se oli voimabiisi aamusuihkussa heräämistä varten portugalilaisessa surffihostellissa ja go to -bilebiisi keikan jälkeen hotellijatkoilla.”

Ninni: ”Vuosituhannen ensimmäisen kymmenyksen taitteessa tuli kuunneltua paljon. Ostin vastaan tulleet cd:t ja luukutin. Edelleen tulee työhuoneella välillä pistettyä soimaan. Erityisen huikeaa oli käydä Roskildessa näkemässä livenä. Olin niin täpinöissäni ennakkoon, että annoin kirjavasta kankaasta festareille ompelemalleni lippikselle nimeksi ’Hot Chip’. Over and Over onkin Hot Chipin biiseistä ’henk koht’ diskoissa bailatuin.”

Oliko Over and Over -kappaleen ”laid back, laid back” -fraasin onomatopoeettinen suomennos ”leipää, leipää” teille entuudestaan tuttu? Onko tapananne laulaa kappaleen mukana niin?

Sanna: ”Ninnin kanssa tämä on aina ollut ainoa oikea laulutapa, ja siten olen biisiin alun perin tutustunutkin: joka kerta, kun joku sanoi sanan ’leipää’, Ninni alkoi laulaa tätä biisiä.”

Ninni: ”Jostain erikoissyystä jopa videoin silloiselle kumppanilleni lauluesityksen kappaleesta ’Leipää-tvistillä’. Taisin saada vastaukseksi silmienpyörittelyä!”

Kertokaa lyhyesti Over and Over -kappaleen harjoittelu- ja äänitysprosessista? Mikä siinä oli ”haastavinta”, mikä antoisinta? Oletteko tyytyväisiä lopputulokseen?

Sanna: ”Haastavinta taisi olla laskea toisteisia osia ja niiden kestoja ilman lauluja, kun äänitimme pohjat livenä. Versiosta tuli mielestäni suht nero ja koko prosessi oli kaikkiaan riemukas.”

Ninni: ”Joo, kukaan ei pystynyt kunnolla laulamaan sanoja, kun samalla piti yrittää pysyä rytmissä. Sitten otettiin paperi ja matematiikka avuksi. Antoisinta oli koko homma, koska oli parasta päästä tekemään LEIPÄÄ. Suomennos on huikea ja älytön. Hyvä Antti! Antoisaa oli myös keksiä kaikkia päälleliimattuja kilkatuksia!”

Hot Chipin Joe Goddard lupasi ottaa Leipään dj-settiinsä, Alexis Taylorille versionne oli ”dream come true”. Miltä palaute tuntuu?

Sanna: ”Mahtavalta! Siistiä, että tyypit ovat saaneet iloa meidän versioinnista.”

Ninni: ”On tosi vaikea uskoa, että ne ylipäätään kuuli kappaleen! Eli siis joo: hyvältä!”

Haluaisitteko lähettää yhtyeen jäsenille terveisiä?

Ninni: ”Kiitos musiikista, ja muita fanittavan hihittäviä terveisiä! Oltaisko kavereita?”

Mikä on suosikkileipäänne?

Sanna: ”Kaura100.”

Ninni: ”Äitimuorin herkkulimppu on ihanan pullavaa, Vaasan ruispalojen ouhueen herkkuun saa paljon voita päälle ja Fazerin karpalo-cashew-ciabatta on sellanen luksuspäivien leipä.”

Mitä päällysteitä on unelmienne voileivässä?

Sanna: ”Hummusta, paljon avokadoa, hyvin marinoitua tofua ja kurkkua.”

Ninni: ”Voita, juustoa, savuseitan-leikkelettä, paprikaa ja Myrttisen suolakurkkua.”

Leipää Lyrics!

Leipää

Leipää

Leipää, näin leivon leipää

Leipää

Leipää

Leipää, näin leivon leipää

Kaulin ja kaulin ja kaulin ja kaulin ja kaulin

Pakko taikina on notkeeksi vatkaa

Hiki hatussa mun täytyy vain jatkaa

Paisuu ja paisuu ja paisuu ja paisuu ja paisuu

Limpun pellille ja uuniin mä nakkaan

Niin kuin apina näin lautasta hakkaan

Leipää

Leipää

Leipää, näin leivon leipää

Kypsyy ja kypsyy ja kypsyy ja kypsyy ja kypsyy

Rievän herkullisen uunissa paistan

Rieskan aromit jo suussani maistan

Jäähtyy ja jäähtyy ja jäähtyy ja jäähtyy ja jäähtyy

Käntyn viilentyneen kelmuun mä pakkaan

Niin kuin apina näin lautasta hakkaan

P.I.N.T.A.N.D.W.E.F.A.L.L.

R.U.O.K.A.F.A.N.I.T.

Mä sulle voitelen näin kuivan näkkärin (kelpaa!)

Tai täytän leikkeleillä ranskanpatongin (kelpaa!)

Tai paistan tandoorissa tuoreen naaninkin (kelpaa kelpaa kelpaa!)

Kaulin ja kaulin ja kaulin ja kaulin ja kaulin

Pakko taikina on notkeeksi vatkaa

Hiki hatussa mun täytyy vain jatkaa

Hotkin ja hotkin ja hotkin ja hotkin ja hotkin

Mut tainnuttaa kuin etälamautin

Tää jauhotaivas, tästä mä nautin!

(Käännös: Antti Lähde / alkuperäinen teksti: Alexis Benjamin Taylor, Felix Martin, Joseph Goddard)

Video ei ole enää saatavilla

Hot Chip vaatii sinulta leipää.

Nörttitrusti yhdisti tanssimusiikin alkukannan ja indien slipoveriuden saaden aikaan hohkaavaa listaviileyttä.

”Over and over and over and over and over
Like a monkey with a miniature cymbal
The joy of repetition really is in you”

Postpunkin mukailu oli vuonna 2006 jo menneisyyttä, eikä uuden vuosituhannen myötä skenessä parveilevilla kitaraindiebändeillä ollut enää liiemmin uusia ideoita musiikkinsa pippuroimiseen.

Diskorummut jauhoivat yhä laiskaa rytmiään retropoppareiden taustalla, yrittäen tuoda letargiseen tylsyyteen sen kaivatun tanssilattia-aspektin. Indiebuumi ja väitetty Rockin Ylöstempaus olivatkin jättäneet jälkeensä popmusiikin viimeisimmän b-divarin.

Over and Over teki hetkessä pesäeron tanssittavan indiemusiikin sisällöttömyyteen. Se on diskoa olematta retroa, pehmoa olematta twee, seksikäs yrittämättä olla vaarallinen. Sen kitarasoolokin (vaiko syntetisaattori?) on ironinen artefakti, väärään paikkaan heitetty viittaus instrumenteista sovinistisimpaan. Se käskee heittämään rockkliseet romukoppaan, tarttumaan koneeseen, antamaan sille hikiotsaista insinöörirakkautta.

Biisi oli lähtölaukaus yhtyeen tähän päivään saakka timanttiselle uralle. Hot Chipin heltymätön menestys osoittaa, että popin muotokielen uudistamiseen tarvittiin epätodennäköisempiä sankareita kuin vaikka The Strokesin rehvastelijat. Sellaisia olivat juuri Hot Chipin aidot nörtit. Samoin DFA-kollega James Murphy avokonttoriorjan olemuksineen. Oli kyse sitten klassisesta housesamplesta tai romanttisen popin kliseiden taksonomisesta luokittelusta, nämä tyypit osoittavat sadan prosentin keskittymiskykyä ja harrastuneisuutta.

Nimenomaan harrastuneisuutta. Nörttiyden ydin on olla äärimmäinen harrastelija. Miniatyyrejään keräävä apina. Ammatikseen kukaan ei tällaista tekisi yhtä perusteellisesti. Hot Chipiä kuunnellessa tuntuu, että spontaaniutta ja välittömyyttä yliarvostetaan. Musiikin ei aina tarvitse olla jalkapallomatsi, se voi olla myös Scrabble-ottelu: pelin syvin anti on lopulta siinä herkullisessa väittelyssä juuri keksimäsi uudissanan puolustamiseksi.

” K I S S I N G S E X I N G C A S I O P O K E Y O U M E”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Hot Chipiltä äänestettiin myös kappaleita Boy from School ja Ready for the Floor.

Hot Chip, viisi miestä rakkauden tarpeessa.

Miksi Ilosaarirockiin saapuva Hot Chip on niin paras? Niko Vartiainen kertoo.

#5 Hot Chip vie popbiisit takaisin maxi single -mittoihin

Hot Chip osaa tehdä popkappaleita. Siitä myöhemmin lisää. Erityisen hienoa on se, että lontoolaisviisikko ei häpeile venyttää kappaleitaan, jos se tuntuu oikeutetulta. Otetaan esimerkiksi vaikka tuoreimman In Our Heads -levyn kaunis Let Me Be Him, joka kaartaa ilmavasti koko lähes kahdeksan minuutin kestonsa. Samaa mallia yhtye on noudattanut niin ikään In Our Headsilta löytyvällä Flutesilla tai Made in the Dark -levyn Hold Onilla. Tanssittavat poplaulut eivät ole saaneet ansaitsemaansa pituutta sitten maxi single -levyjen kulta-ajan, ja Hot Chipin näyttämää esimerkkiä soisi monen muunkin yhtyeen toteuttavan.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Hot Chip soittaa parasta valkoisen miehen soulia tänä päivänä

Jamie Lidell ei ole tehnyt vuosiin mitään varteenotettavaa. Onneksi Justin Timberlake sentään palasi voittoisana, ja sinisilmäinen hurmuri Robin Thicke valtasi hittilistat tänä kesänä Pharrell Williamsin avulla. Silti on todettava, että Hot Chipin Look At Where We Are on paras valkoisen miehen soul-laulu vuosiin. Alexis Taylor ja Joe Goddard ovat kirjoittaneet muutaman soul-slovarin per levy Made in the Darkista lähtien, mutta kunnolla he eivät osuneet maaliinsa ennen viime vuoden In Our Headsia, jolta Look At Where We Are löytyy. Tällä kertaa he onnistuivat tekemään juuri sopivasti imelän ja vilpittömän suloisen rakkauslaulun, joka kutsuu tanssiin niin diskossa kuin petikamarissakin.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Hot Chipin tyypit ovat aidosti nörttejä eivätkä pelkää näyttää siltä

Katso näitä tyyppejä. Hehän ovat sinun yläasteen kemianryhmästäsi. Minne he katosivat? Tekemään mahtavaa musiikkia, tietty!

Tälläkin hetkellä jossain päin maapalloa Hot Chip tihkuu seksiä.

#2 Hot Chip rakastaa tehdä hienoja musiikkivideoita

Yhtye jaksaa kunnioitettavasti tehdä musiikkivideoita singlelleen yhä, vaikka niitä eivät näkisikään muut kuin ne, jotka niiden ääreen internetissä aktiivisesti hakeutuvat. Ja mikäs on jaksaessa, jos videoiden tekeminen on ollut läheskään yhtä hauskaa kuin se, miltä ne näyttävät.

Boy From School oli hämmentävä, kiehtova ja kotikutoinen, ja Jokeri-teemainen Ready for the Floor herätti huomion laajemmaltikin. Videografian hienoin teos on outo I Feel Better. Videolla Hot Chip on muuttunut kirkuvien tyttölaumojen fanittamaksi ylistailatuksi poikabändiksi. Keikan tulee keskeyttämään ilmassa leijuva, tieteiselokuvamaisen pahaenteinen valkoisiin pukeutunut laiha ja kalju hahmo, joka imee suusta tulevilla säteillään poikabändiläisten sielut ja stailaa heidät omaan muottiinsa. Lopuksi paikalle ilmestyy ilmassa leijuva mustan miehen pää, joka tuhoaa koko bändin, yleisön ja oikean Hot Chipin jäsenet silmistä tulevilla lasereillaan. Outoa? Kyllä. Hauskaa? Totta helvetissä.

Videon on ohjannut Peter Serafinowicz, joka toimi aikoinaan muun muassa Star Wars: Pimeän uhka -elokuvan Darth Maulin äänenä. Myöhemmin Serafinowicz on ohjannut myös Night and Dayn ja Don’t Deny Your Heartin musiikkivideon. Jälkimmäinen video näyttää bändin pelaamassa noin 10 vuotta vanhalta näyttävää FIFA-peliä PlayStationilla. Pelin on täytynyt olla kuitenkin jokin erikoisversio, sillä ”Unitedin” ja ”Cityn” välinen ottelu muuttuu, kuinka ollakaan, ensin pelihahmojen tanssijuhliksi ja sitten ryhmärakasteluksi. ”We’re gonna be going to extra time”, toteaa kuuluttaja lopussa.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Hot Chip on maailman paras singlebändi juuri nyt

Over and Over. Boy From School. Ready for the Floor. I Feel Better. Flutes. Ja monta muuta.

Vuodesta 2006 lähtien Hot Chip on julkaissut tasaista tahtia niin monta niin hyvää singleä, että alkaa hengästyttää. Laatu on ollut tasaista ja luotettavaa, ja vaikka albumikokonaisuudet eivät pysty yltämään singlejen nerokkuuden tasolle, ovat nekin jokainen oma vahva kokonaisuutensa. Upeimpina ja koskettavimpina hetkinään Goddardin ja Taylorin kappaleet ovat lähimpänä New Orderin ja Pet Shop Boysin neroutta, mitä 2000-luvulla on päästy.

Sitten kun yhtye julkaisee kokoelmalevyn, on se pakkohankinta jokaiselle hyvän tanssimusiikin ystävälle. Vielä sellaista ei ole kuulunut, mutta tässä on minun tämänhetkinen ehdotelmani sen kappalelistaksi. Todennäköisesti seuraava levy tuo taas kaksi-kolme lisäystä listaan.

Hot Chip esiintyy Ilosaarirockissa 13. heinäkuuta.

Hot Chipin roteva partasuu, Matti Markkola rakastaa sinua!

Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Matti Markkola.

The 2 Bears: Be Strong

Millaista musiikkia oikeastaan The 2 Bears tekee? Pop-hip-housea? Liquid-bmore-house-steppia? Rave-garagea? Emmä tiedä. Luin äskeiset määrittelyt Wikipediasta. Lontoolaiskaksikko Raf Rundellin ja Joe Goddardin, sen Hot Chipin rotevan partasuun, joka kaksikosta ehkä yllättäen on se vähemmän karhumainen mies, albumi on vuoden paras heteromiesten elektrohomostelulevy.

Video ei ole enää saatavilla

Hot Chip: In Our Heads

Minun on turha esittää puolueetonta. Hot Chipillä on suora reitti sydämeeni. In Our Heads on viides osoitus Hot Chipin ylivertaisesta lahjakkuudesta impata kaikkien menneisyyden hyvien bändien hyvät biisit ja tehdä niiden vaikutuksen alaisena omaa uniikkia ja vaivatonta popmusiikkia. Albumimitassa tulee Hot Chipin leikittelystä kyllä aina vähän ähky. Malttaisivatpa seuraavaksi tehdä puolituntisen levyn täynnä kolmeminuuttisia radiohittejä. Osaisivat kyllä.

Video ei ole enää saatavilla

Deftones: Koi No Yokan

Taannoisella Helsingillä-keikalla saattoi huomata, että Deftones on yhä täysin relevantti ja elinvoimainen yhtye, mitä ei voi sanoa monestakaan muusta ysärin puolella läpilyöneestä amerikkalaisesta vaihtoehtometalliyhtyeestä. SUE-lehti ehti jo ilmoittaa Koi No Yokanin olevan vuoden paras ulkomaalainen albumi. Ei nyt sentään, mutta peesataan sen verran, ettei testosteroniemoilu ole maistunut näin hyvältä sitten Around The Furin.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Hot Chip, rakastuin sun jumpperiin.

Hillityn älykköelektron ja ekstaattisen tanssimusiikin yhdistäminen on äärimmäisen vaikea tehtävä – joskus jopa Hot Chipille.

Parhaat innovaatiot tehdään usein autotalleissa. Joskus niissä taotaan kolmea hikistä sointua kitaroilla, toisinaan taas perustetaan IT-firmoja. Hot Chip on tavallaan edennyt näiden lähestymistapojen välissä, vaikkei ehkä koskaan ole joutunut kirjaimellisesti operoimaan öljymontussa. Arkaaisen yksinkertaiset, vereslihaan uppoavat biitit ovat olleet kuin automekaanikon työkaluilla kokoon kilkuteltuja, ideoiden kehittely taas insinöörimäisen pedanttia nuotinviilaamista.

Seurauksena on ollut, että Hot Chipistä on lopulta kasvanut oman aikamme Frankie Goes to Hollywood. Huolella puunattuja tuotoksiaan verkkaiseen tahtiin julkaiseva yhtye on tuntunut lähivuosina onnistuvan kaikessa, mihin ryhtyy. Millimetripaperille piirretyt kappaleet ovat kuulostaneet matemaattisen nerokkailta menettämättä kuitenkaan fyysisyyttään ja välitöntä tarttuvuutta takaavaa spontaaniuttaan. Jopa lievien epäonnistumisien kohdalla reaktiot ovat olleet kohteliaita. Hot Chipistä ei mielellään sanoisi mitään negatiivista.

Toimivakin kaava kaipaa ajoittain lisäväritystä. Suunnanmuutos, jota Hot Chip viidennellä albumillaan hakee, on yhtyeen introverttiin tyyliin sopien jotain hyvin varovaista ja harkittua. Samalla ilmassa on tietty lopullisuuden ja uupumuksen tuntu. Kahden viimeisen vuoden aikana jäsenet ovat olleet erilaisten sooloprojektiensa vietävinä, ja kun Alexis Taylor puhuu haastattelussa kaipuustaan vanhojen maxi-singlejen taiteenlajia kohtaan tai kun hänen dj-settinsä kohokohdaksi yllättäen muodostuu Frankie Knucklesin houseklassikko Baby Wants to Ride, on ilmassa jotain samaa keinotekoisuutta kuin etabloituneessa rockbändissä, joka yhtäkkiä vetäytyy metsämökkiin akustisten kitaroiden kanssa.

Taylorille tällainen retriitti tosin tapahtuu vanhojen vinyylilaatikkojen matriisinumeroihin uppoutuen tai vintagesyntetisaattoreiden ohjekirjoja lueskellen. Hänet on helppo kuvitella näiden mieliharrastustensa keskelle syventyneenä, lähes kuulumattomasti itsekseen hymisten, ajoittain Warby Parker -silmälasejaan kohentaen. Hänen vierellään pahvimukissa jäähtyy erikoiskahvi koskemattomana.

Tämä on kuva miehestä, joka on täydellisen keskittynyt omaan prosessiinsa. Hänen yleisönsä on aina kaukana, ehkä tuhannen megatavun nettiyhteyden päässä toisella mantereella, ei keikkapaikan ovella pyytämässä nimikirjoitusta. Transferenssi ei ole ensimmäinen sana, joka Hot Chipin ja heidän faniensa suhteesta tulee mieleen.

Tätä mielikuvaa vasten ei lopulta yllätä, miten vähän omia ideoita In Our Headsille on sisällytetty. Se tuntuu keräilyerältä, jossa ulkopuolelta tuodut vaikutteet eivät sekoitu yhtyeen tavaramerkikseen luomaan tekstuuriin. Heidän musiikillinen kielensä on liian kylläinen, liian penetroimaton. Se ei kykene ottamaan vastaan satunnaisuuksia niiden alkamatta näyttää häiriötekijöiltä: avausraita Motion Sicknessin puhaltimet ovat yhtä aikaa kappaleen kiinnostavin osa ja samalla kirkuvia strutseja funkistalossa. Hot Chip onkin enemmän tai vähemmän täydelliseksi hiotun visionsa vanki.

Jotain kertoo se, että Motion Sickness vieläpä lukeutuu levyn vahvimpiin sävellyksiin. Avausraidan ohella In Our Headsin parhaimmistoon nousee Don’t Deny Your Heart, mutta sekin paljastuu moduulimaisista rakenteista kootuksi irrallisuuksien keräilyksi. Kappeleen imu perustuu kasarikyttäleffoista muistuttavan hömppäpopin häpeilemättömään kierrättämiseen, saman aikakauden valkoisten funkbändien chicken grease -kitaravamppeihin ja epäilyttävästi Black Devil Disco Clubilta kuulostavaan vaihtoehtodiskohäröilyyn.

Ends of the Earth lainailee sekin soundtrackmusiikkia, kenties John Carpenterin elokuviinsa syntetisoimia yöllisiä katunäkymiä, ennen vaipumistaan mannermaisen filtterihousen keskinkertaisuuteen, jonka tylsämielisyydelle vertoja vetää vain ylipitkä Let Me Be Him – toinen täysin hengetön 1980-luvun poppastissi. Look at Where We Aren jäykkäliikkeinen r’n’b-soundi tai These Chainsin laahaavuus kyllästyttävät jo parin kuuntelukerran jälkeen.

Tunnelmaa koetetaan albumin keskivaiheilla kohottaa (oletettavasti hitiksi tarkoitetun) Night and Dayn raskaalla funkilla, mutta kappale näyttäytyy vain jälleen yhtenä toisintona Hot Chipille ominaisesta angulaariseen biittiin nojaavasta älykkään opportunistisesta tanssimusiikista, jonka reseptiä on sovellettu jo liian usein. Syntetisaattorikoukku on kalpea aavistus One Life Standin nimikappaleen vastaavasta toimien pelkkänä digitaalisena kuorrutuksena nokturnaaliseen kuvaelmaan, joka maalataan escort-palvelun viileydellä. Seurauksena on yhtyeen ehkä noloimmilla lyriikoilla varustettu lipevä yökerhoraita, jonka väkinäisessä ilonpidossa on enemmän Scissor Sistersiä kuin Hot Chipiä. Vertaus tuohon ihan viihdyttävään yhtyeeseen pätee lopulta melko suureen osaan albumin kappaleista.

Osa In Our Headsin ongelmaa on se, että Hot Chipin ei koskaan ole tarvinnut kuulostaa ylitsepursuavalta Broadway-diskolta tai leimallisesti 1980-lukulaiselta viehättääkseen kuulijaansa. Edellä kuvatut lainailut toimivat vaivattomasti edellä mainitun Black Devil Disco Clubin tai tämän perillisten Alan Braxen ja Fred Falken musiikissa. Hot Chipin kaltaisen yhtyeen ei ole ollut syytä nyökkäillä heidän suuntaansa. Heidän ei tarvitsisi kuulostaa Cut Copylta tai imitoida Italians Do It Betterin tai 100% Silkin tuotantoarvoja.

Hot Chip joutui 2000-luvun alussa aloittamaan tyhjän päältä: nörttien taakka todistaa kykynsä intensiivisen klubimusiikin taitajina ei ole ollut vailla haasteita. Ehkä tämän vuoksi yhtyeen tuotteesta on lopulta hioutunut liian täydellinen, säröt eivät enää sovi siihen, paluu autotalliin ei enää ole mahdollinen – heidän smartinsa on liian casual.

Heidän tyylinsä muotoutui aikana, jolloin kukaan ei vielä puhunut ”hipsterihousesta”, eikä puhu nytkään. Oletukseni on ehkä reduktiivinen, mutta ei välttämättä vailla totuuspohjaa: kun yleisö koostuu kuulijoista, jotka ovat kaikkein skeptisimpiä genrerajoitusten ja bändi-imagojen suhteen, kuinka kauan täysin loppuun asti mietityllä konseptilla voi jatkaa?

Tässä vaiheessa In Our Headsia kuuluisi kai suositella vain vannoutuneille faneille. Mutta mistä oikeastaan löydät vannoutuneen Hot Chip -fanin?

71 In Our Heads sisältää taidokkaan ja hyvällä maulla toteutetun valikoiman popkappaleita, jonka ikävystyttävä rikos on sen taustalla vaanivan perfektionismin synnyttämä näköalattomuus ja tekijöidensä vihkiytyminen päälleliimattuihin detaljeihin, jotka tuntuvat olevan enemmän pieniä lahjoja heille itselleen kuin heidän kuulijoilleen.

Video ei ole enää saatavilla

Brittiläinen elektropopyhtye Hot Chip tekee kellon tarkkaa työtä. Bändi julkaisi neljä ensimmäistä albumiaan vuosina 2004, 2006, 2008 ja 2010, joten tottahan toki viidennen aika on nyt. Domino julkaisee In Your Headsin 11. kesäkuuta. Luovuus jyllää muutenkin Hot Chip -leirissä: tänä vuonna yhtyeen jäsenten sivuprojekteista albumin ovat julkaisseet niin The 2 Bears kuin New Build.

Video ei ole enää saatavilla

Beach House – Myth

Beach House kulkee Hot Chipin kanssa samaan tahtiin. Baltimorelainen dreampopduo julkaisi kolme ensimmäistä albumiaan vuosina 2006, 2008 ja 2010, joten numeroloogisesti nyt on neljännen vuoro. Chris Coadyn (Yeah Yeah Yeahs, Blonde Redhead) tuottama Bloom ilmestyy Sub Popin kautta 15. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Lapko – Love Is Sick and Wrong

Lapkon poikia soisi mätettävän turpaan, sillä he ovat antaneet viidennelle albumilleen nimeksi ΓΟΛΕ. D. James Goodwinin (Devo, Norah Jones) kanssa New Yorkin Woodstockissa äänitetyn albumin ensimmäinen maistiainen on 6-minuuttinen järkäle Love Is Sick and Wrong, joka muistuttaa harjavaltalaisten rakkaudesta niin Toolia kuin Queeniäkin kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Womack – Please Forgive My Heart

Across the 110th Street -elokuvan (1972) musiikista parhaiten tunnettu amerikkalainen soul-veteraani tekee kesäkuussa näyttävän paluun, kun äärimmäisen arvostettu indieyhtiö XL Recordings julkaisee miehen ensimmäisen studioalbumin yli kymmenen vuoteen. The Bravest Man in Universen on tuottanut Damon Albarn, jonka Gorillaz-yhtyeen Stylo-singellä Womack toissa vuonna vieraili.

Video ei ole enää saatavilla

Pää kii – Kalifornia Dreamin’

Kakka-hätä 77– ja The Heartburns -yhtyeistä tutun Teemu Bergmanin uusi yhtye esittäytyy melankolis-energisellä punkrock-rallilla, jossa taustoja laulaa Tehosekoittimesta tuttu Otto Grundström.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#40 Beirut

Mikä? Zach Condonin soolohankkeena alkanut, Balkanin tunnelmista ammentava folk-retkue.

Odotettu? Euroopan-keikkoja jo vuoden 2006 debyytistä lähtien.

Tuleeko? Loppuvuoden bändi kiertää etupäässä Yhdysvalloissa. Miten olisi ensi keväänä – julkaisihan bändi elokuussa uuden levynkin?

Video ei ole enää saatavilla

#39 Wire

Mikä? Brittipunkin melskeistä noussut innoittava edelläkävijäyhtye on myös jotain aivan muuta.

Odotettu? Oletettavasti 1970-luvun lopusta lähtien, kun uusi aalto Suomeen saapui ja jengi alkoi pogoon.

Tuleeko? Mahdollista se on, koska edelleen aktiivisesti esiintyvältä yhtyeeltä ilmestyi alkuvuodesta uusi albumi Red Barked Tree, jonka tiimoilta se on soittanut Euroopassa tänä vuonna jo 43 keikkaa, joista kolme Norjassa, kaksi Ruotsissa ja yksi Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Death Cab for Cutie

Mikä? Muotovalion indierockin muotovalioin ilmentymä, jonka musiikissa indie ja rock ovat läsnä ennen kaikkea esteettisenä tulkintakehyksenä.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Transatlanticism-albumin (2003) kappaleet ylittivät valtameren tv-aaltojen kannattelemina, tai kun Anna Puun tulkinta I Will Follow You Into the Dark -kaunokista toi yhtyeen Idols-kansan tietoisuuteen.

Tuleeko? Mikäpä jottei. Yhtye on ollut säännöllinen vieras manner-Euroopan festivaaleilla ja tuntuisi luontevalta kiinnitykseltä esimerkiksi Ruisrockin telttalavalle.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Basement Jaxx

Mikä? Yksi 1900-luvun puolella aloittaneista suurista elektromusiikkiduoista.

Odotettu? Vuodesta 1999, kun debyyttialbumi Remedy ilmestyi.

Tuleeko? No jos Chemical Brotherskin saatiin lopulta Suomeen, niin miksei tätäkin kaksikkoa? Häh?

Video ei ole enää saatavilla

#36 Gary Numan

Kuka? Känisevä syntikkapopin legenda ja robotti-wannabe, joka on luonut kolhoudesta ja tunnekylmyydestä linjakkaan joskin yksiulotteisen uran.

Odotettu? Vuodesta 1979, jolloin Numan alkoi ympätä silloisen bändinsä Tubeway Armyn geneeriseen punkiin vaikutteita Bowielta, Ultravoxilta ja Philip K. Dickiltä.

Tuleeko? Jos Suomessa on intohimoisia numanoideja, he ovat pysyneet tiiviisti omissa oloissaan. Heitä kuitenkin tarvittaisiin keikan järjestämiseen, sillä Numanilla on nykyään tapana saarnata vain käännytetyille.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Aretha Franklin

Kuka? Lady Soul. Yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista laulajista.

Milloin? Vuonna 1968 Aretha poikkesi Tukholmassa, mutta unohti Suomen kiertueohjelmastaan. Siitä saakka on monia sapettanut.

Tuleeko? Iän ja sairastelun vuoksi mitään Euroopan-kiertueita tuskin nähdään. Tänä vuonna on tosin julkaissut ensimmäisen studioalbumin kahdeksaan vuoteen sekä tehnyt muutamia konsertteja rapakon takana. Tässäpä iso kala napattavaksi vaikkapa Pori Jazziin.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Magazine

Mikä? Buzzcocksin alkuperäisen laulajan Howard Devoton vuonna 1977 perustaman yhtyeen musiikkia voisi kuvata kokeelliseksi punkiksi.

Odotettu? Siitä asti, kun Kollaa kestää coveroi Magazinen Shot by Both Sides -singlen nimellä Syksy vuonna 1979. Bändi hajosi 1980-luvun alussa, mutta kokosi rivinsä vuonna 2009.

Tuleeko? Yhtyeeltä on tulossa tässä kuussa uusi levy ja ensi kuussa se kiertää Iso-Britanniaa. Eiköhän tämän jälkeen ole Euroopan ja Suomen vuoro.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Hot Chip

Mikä? Rillipäisiä indienörttejä ja myös massoja liikuttava rytmiryhmä, joka on julkaissut neljä vähintään hyvää albumia.

Odotettu? Valmiina tanssilattialle since 2005.

Tuleeko? Todennäköisesti, elleivät lopeta sitä ennen. Alexis Taylor on jo käynyt Helsingissä dj-keikalla ja Flow’ssa About Groupin kanssa. Lämpenee, lämpenee.

Video ei ole enää saatavilla

#32 Yeah Yeah Yeahs

Mikä? Yksi kiinnostavimmista newyorkilaisyhtyeistä tekee tanssittavaa ja erittäin 2000-lukulaista punkrockia. Laulaja Karen O:ssa on asennetta vaikka kokonaisen festivaalin tarpeisiin.

Odotettu? Ensilevy Fever to Tellistä (2003) alkaen.

Tuleeko? Kiireinen yhtye on keikkaillut viime aikoina Pekingin kaltaisissa pikkukaupungeissa. Suomeen bändi ehtinee joskus 2030-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

#31 The Blue Nile

Mikä? Skotlantilainen kulttipopbändi, joka on 30-vuotisen uransa aikana saanut aikaiseksi huimat neljä albumia.

Odotettu? Ei kovin tosissaan koskaan; yhtyeen vähäiset konsertit on kaikki soitettu Ison-Britannian rajojen sisällä.

Tuleeko: Ainoastaan dramaattisen aikuispopin ystävien päiväunissa.

Video ei ole enää saatavilla

Moi.

”We try but we didn’t have long
We try but we don’t belong
We try but we didn’t have long
We try but we don’t belong”

Etukenossa pakeneva biitti. Laiskan kaunista laulua. On vuosi 2005 tai 2006 ja kuulen kappaleen Boy from School ensimmäisen kerran. Rakastun Hot Chipiin.

Hot Chipistä tulee Last.FM:n tilastojen perusteella eniten kuuntelemani yhtye 2000-luvulla. Boy from Schoolista tulee kolmanneksi eniten kuuntelemani kappale: 34 kertaa. Siihen päälle vielä kaikki remiksaukset.

Olen kuullut Boy from Schoolin kymmeniä kertoja. Se ei välttämättä ole jollekulle muulle paljon, mutta minä olen nopeasti kyllästyvää sorttia.

Video ei ole enää saatavilla

En oikeastaan tiedä Alexis Taylorista mitään. En edes tiedä, minkä ikäinen hän on. Sen tiedän, että hän on Hot Chipin toinen pääarkkitehti ja 2000-luvun tyypillinen renessanssinero: multi-instrumentalisti, lauluntekijä, dj, popnörtti ja ruma jätkä.

En oikeastaan tiennyt, miltä rakastamani musiikin tekijä näyttää ennen kuin näin Hot Chipin livenä Roskildessa 2007. Ei ollut kiinnostanut. Vasta siellä minulle selvisi, että hän näyttää aivan yhdeltä 1980-luvun Nörtit-elokuvien näyttelijöistä. Nerolta.

Video ei ole enää saatavilla

Täydellinen Taylor ei ole. En välitä hänen juuri Flow-festivaaleilla esiintyneestä About Group -yhtyeestä. En mennyt edes keikalle.

Viime vuonna Taylor kävi Helsingissä dj-keikalla. En jaksanut mennä. (Okei, se harmittaa.) Ja Taylorin vuonna 2008 ilmestynyt sooloalbumi Rubbed Out on parhaimmillaankin vain hyvä.

Mutta Alexis Taylorin lauluääni: se on 2000-luvun paras pop-ääni. Ja Hot Chip on 2000-luvun musiikillinen runsaudensarvi, jota tullaan ihmettelemään ja jonka todellinen vaikutus tullaan tunnustamaan vasta pitkän ajan päästä tällä vuosikymmenellä. Kiitos siitäkin, Alexis Taylor.

Video ei ole enää saatavilla