Fucked Up tarjoilee euforisia rokkipelastuksia.

Queen of Hearts on Wembleyn kokoinen adrenaliinipiikki, jota seuraa aina suurempi ja vielä päräyttävämpi hetki. Jos haluat inistä, mene hyttyssuolle.

”Sun rises above the factory
the rays don’t make it to the street
Through the gates come the employees
beaten down and dragging their feet”

Fancy being David? Se on aika mukavaa… öh, lopulta. Missä olit kesällä 2011, kun Queen of Hearts julkaistiin?

Hoida itsesi ihan kujalle, lähde vieraaseen maahan vailla sosiaalista verkostoa, katso kuinka ihmissuhteet romahtavat kun uuden duunin pomo on juustonnakertaja ja odota, kun todellisuus alkaa todellakin hämärtyä ja kuvittelet kaikkea mitä ei oikeasti tapahdu, kuten läheisten kuolemia ja muuta kaiken maailman helvettiä. Ryystä paikallista viiniä, tutustu sattumalta paikallisiin taiteilijoihin ja katso, kuinka elämä tuntuu lopulta joltain hullulta elokuvalta: kaikki pahat hetket muuttuvat murskaaviksi ja hyvät hetket puhtaaksi euforiaksi. Menetä myös kyky päättää kumpaa pääset kokemaan ainakin tiettyyn pisteeseen asti.

Some täyttyy mitä ihaninta kesää Suomessa viettävien ystävien kuvista ja tarinoista. Tietenkään kukaan ei ehdi vastata, ja harvemmin niin synkän sävyisiin viestiin voi löytääkään mitään tarttumapintaa – helppo ymmärtää. Naapurissa asuva huumediileri riehuu ja panee kaiken aikaa hoitaessaan turistiansojen dead end -maalareille pillereitä. Seinä on pelkkä sana.

Ranskassa sataa kaiken aikaa. Mihin ihmeeseen tätä kaikkea pääsee pakoon ja mitä ihmettä piilottaa kuulokkeidensa sisään? Porcupine, XTRMNTR – sarja kaikkea synkkää, mitä yrittää peilata vain pysyäkseen kärryillä edes paskoista fiiliksistään. Yritä käyttäytyä kuin ihminen, vaikka metron kiskot alkavat kiiltää joka kerta, kun kämpästä häätämisellä uhkaillaan. Katso, kuinka nahkaansa sillä hetkellä luova työpaikan esimies tuo koeajan viimeisenä päivänä työtodistuksen ja yrittää maksaa 400 euroa vähemmän kuin palkkakuitissa lukee.

Istu pimeässä Oberkampfilla, drunk as fuck, ja kuuntele Grouperin Alien Observeria repeatilla. Polta mahdollisimman paljon tupakkaa ja yritä luoda exääsi jonkinlainen yhteys. Voi, kuinka omaperäisen traagista! Kirjoita parisataa sivua muistikirjaan kaikkea mitä mietit, koska kukaan ei kuuntelisi – ja jos kuuntelisikin, kertoisi asiat ihmisille, joille et halua niitä kertoa.

Päätä kutittaa, sieltä löytyy pieniä lasinsiruja koko kesän ajan. Sitrushedelmien puristaminen sulattaa kämmenistä sormenjäljet ja saa ne hohtamaan punaisina. Champlure, s’il vous plait. Sata vuotta myöhässä tästä. Voimat vähenevät silti.

Ja sitten näyttämölle saapuvat aika lailla peräkkäisinä päivinä Queen of Hearts, aurinkoisempi jakso ja muutama viereisen talon amerikkalaistaiteilija, joiden kanssa hengata ja dokailla. Kaikki silloin hyvinkin suuria asioita.

Noin nyt sattui käymään, joten sama huorata vähän huomiotakin asiasta. En pääse ikinä lähemmäksi suurta rokkipelastusta, joka tuolloin taisi oikeastaan tapahtuakin.

”All we need is for something to give
the dam bursts open, we suddenly live
The boot off my throat, life is returning
the boot off my throat, let’s all emote”

Minua inhottaa myöntää, kuinka pohjamudassa tuolloin olin, ja päätin vain venyttää itseäni vielä entisestään. Ehkä jos venytän vielä hieman pidemmälle, niin asiat ovatkin okei? Hmm… oli sekin tapa oppia omat rajansa, mihin kannattaa keskittyä ja mistä päästää irti. Queen of Hearts auttaa varmasti kummassakin, mutta sen euforinen aalto toimi myös tämän vuoden maaliskuussa peiton alla kuunneltuna.

Näinhän siinä käy: vihaan kaikenlaisia eeppisiä nousutarinoita, joten tietysti joudun itse sellaisen kouriin. Juoksin innoissani tämän biisin soidessa, soitin sitä ventovieraille turisteille, jotka innostuivat siitä yhtä lailla. Maaninen vastakohta kaikelle stressille vei kaikkea kokemaani toiseen ääripäähän. Eiköhän elämänsä saa kuntoon, jos taustanauha on 278 sekuntia pelkkää euforista vyöryä.

Tai, minulle ainakin selvisi, että kaikki voi mennä totaalisesti päin helvettiä, mutta jostain löytyy pelastava elementti: sellainen joka saa kaiken edes sen verran kasaan, että pystyy jatkamaan. Naurettava musa, naurettava minä, naurettava ihana elämä. Halusin tai en, ainakin toistaiseksi elämäni intensiivisimmät ja eeppisimmät hetket saivat soundtrackin nimeltä Queen of Hearts.

Ai niin, itse biisi on Wembleyn kokoinen adrenaliinipiikki, jota seuraa aina suurempi ja vielä päräyttävämpi hetki. Jos haluat inistä, mene hyttyssuolle. Tämä biisi taisi oikeasti pitää minut hengissä. Se onkin ainoa jäljellä oleva asia tuosta ajasta, mutta hyvä helvetti miten ihana asia.

Video ei ole enää saatavilla

Sanonko, minne voit tunkea filosofisen tulkintasi, tiedustelee Damian Abraham.

Filosofinen tulkinta tällä viikolla Suomeen saapuvan punk-ryhmän David Comes to Life -mestariteoksesta.

Varotoimenpiteet eivät olleet riittäviä. Tiesin kyllä etukäteen, että kanadalainen Fucked Up on ylistetty, kokeellisesti ja älyllisesti hardcore-punkin mahdollisuuksia hyödyntävä yhtye; tiesin sen yhdistävän monikerroksisen rikkaita kitaravalleja tarkan raivoisaan paahtoon ja pakahduttavia melodioita brutaaliin huutoon; tiesin avarakatseisen bändin kiertäneen niinkin erilaisten yhtyeiden kuin Arcade Firen, Public Enemyn ja Foo Fightersin kanssa.

Siitä huolimatta tulin yllätetyksi kuolleesta kulmasta. En ollut lainkaan varautunut tunne- ja ajatusvyöryyn, jonka yhtyeen toistaiseksi uusin albumi, David Comes to Life (2011), minussa käynnisti. Tässä esseessä yritän pieneltä osin jäsennellä kokemusta kirjallisesti: kuoria esille yhden mahdollisen tulkintakerroksen mykistävän rikkaasta kokonaisuudesta.

Jo kymmenisen vuotta toiminut Fucked Up on ehtinyt kehitellä ympärilleen niin paljon mytologiarihmastoa, että en yritäkään ottaa sitä huomioon. Keskityn ainoastaan yhteen albumiteokseen ja tulkitsen sitä fragmentaarisesti mannermaisen filosofian parissa käydyn keskustelun näkökulmasta. Lähestymistapa voi tuntua teennäiseltä, mutta yhtye itse suorastaan kerjää sitä pahvikotelon sisäpintaan painetuissa sanoissa: ”But here you’re met with all of the verses / Whose length just longer than your curses / Begs the attention of a scholar / And whose depth may end up on a collar / To your enjoyment of the show / We’re not saying that you’re slow…”

Pelkistetysti määriteltynä David Comes to Life on eksistentiaalinen, pitkälti ajatusvirroista kasaantuva teemalevy – kuten esimerkiksi The Roots -yhtyeen viimevuotinen, rikoksen tielle ajautuvan nuorenmiehen tarinan takautuen kertova Undun. Fucked Upin ”rock-ooppera” menee kuitenkin muotonsa puolesta pidemmälle kuin Philadelphian hiphop-miesten eepos: paitsi useita henkilöhahmoja ja kilpailevia perspektiivejä, sisältää David Comes to Life myös kertomuksen kertojan ja kerrottavien tapahtumien välisiä jännitteitä tutkivan metatason. Samaan tapaan kuin esimerkiksi espanjalaisen filosofin Miguel de Unamunon kokeellinen romaani Usva (1914), jonka päähenkilö päätyy dialogiin itse kirjailijan kanssa.

David Comes to Life -levyn yhteydessä muistetaan usein mainita, että sen tarina sijoittuu Thatcherin hallinnon aikaiseen Britanniaan ja kertoo tehdastyöläisen ja vasemmistoaktiivin rakkaustarinan. Ehkä tästä syystä ennakkomielikuvani levystä olivat vahvasti poliittiset. Yllätyksekseni havaitsin, että tarinan historiallis-maantieteellinen kehikko on todellakin vain kehikko. Levyn nähdäkseni hallitsevin teema nousee kirkkaasti politiikan ”yläpuolelle”. Kyseessä on paljon oikeisto–vasemmisto-jaottelua laajemmalle kurkotteleva filosofinen tutkielma siitä, millaisten tulkintojen kautta ja värittämänä elämä voi näyttäytyä: Kuka päättää mikä on totuus?

Ei enempää eikä vähempää: David Comes to Life on levy rakkaudesta ja nihilismistä, kärsimyksen ongelmasta, ihmisen paikasta luonnon kiertokulussa, Jumalasta sekä modernista ja postmodernista ajattelusta – erityisesti ”kielellisestä käänteestä”. Näkisin, että levyn ”sanomalla” on paljon yhteistä esimerkiksi italialaisen filosofin Gianni Vattimon edustaman post-metafyysisen ”heikon ajattelun” (pensiero debole) kanssa.

Kuten Thomas G. Guarino (Vattimo and Theology, 2009) tiivistää: ”Vattimo on vakuuttunut siitä, että maailma on ’annettu’ meille jo aina valmiiksi tulkittuna todellisuutena. Ja juuri sen tähden meidän täytyy välttää vahvan ajattelun yksipuolisia väitteitä koskien totuutta, lopullisuutta, objektiivisuutta ja absoluuttista tietoa, ja niihin liittyvää historiallisten satunnaisuuksien välttelyä.”

Voi kuulostaa mielipuoliselta, mutta mielestäni tällaisesta kulmasta tehty tulkinta ei ole lainkaan ylilyöty (vaikkakin toki vain yksi mahdollinen) luenta punk-eepoksesta, jossa mainitaan niin David Hume kuin Pietari, Paavali ja Abrahamkin.

Lyhyesti: kyse on rakkauden mahdollisuudesta todellisuudessa, joka näyttäisi murskaavan sen julman välinpitämättömästi kohtalon saappaankantojen alle. Saappaankantoja edustavat luonnon kiertokulun lisäksi totaaliset ajatusjärjestelmät. Tällaisessa beyond politics -tulkinnassa moderni teknologis-markkinataloudellinen ajattelu (tehdas: utopia loputtomasta kehityksestä ja materiaalisesta hyvinvoinnista) on vain kolikon toinen puoli yhtä lailla modernin totaalisesta marxilaisesta historiakäsityksestä (vallankumous: utopia yhteiskunnallisesta paratiisista). Molemmissa visioissa historiankulku on jo valmis: enää se pitää vain toteuttaa.

Tehdastyöläinen ei kuitenkaan ole vakuuttunut: ”It’s like our progress has just stalled and everyday is the same.” Yksilökokemuksen kannalta haaste molemmissa ajatussysteemeissä on siinä, että kaikki ”oleellinen” näyttäisi asettuvan osaksi jo ennalta määriteltyä rationaalista järjestelmää ja päämäärää – jokainen ainutkertainen elämä, jopa rakkaus. Väittäisin, että Fucked Upin näkemys on paljon radikaalimpi: rakkaus ei ole systeemin ”osatekijä” vaan kokonainen näkemisen tapa (gaze), jonka kautta kaikki muu herää eloon. Apostolin sanoin: Suurin niistä on rakkaus. Fucked Upin sanoin: ”All we need is for something to give, the dam bursts open, we suddenly live”.

Pääpiirteissään teoksen juoni on yksinkertainen: työläinen David tapaa aktivisti Veronican ja he rakastuvat. David riemuitsee uudella tavalla elämästä, värikkään kauniina näyttäytyvästä maailmasta, mutta pelko onnen menettämistä seuraa varjon lailla. ”Some born to win others fated to lose. From options offered we must choose — It can’t be comfortable when the whole thing’s about to fall”. Ja niin siinä myös käy: traagisten tapahtumien (ilmeisesti pieleen menneen tehdasiskun) myötä Veronica kuolee ja David jää riutumaan suruun ja syyllisyydentuntoon.

David kohtaa paitsi menetyksen musertavan painon, myös kärsimyksen ongelman. Kivun keskellä hän toivoo, ettei olisi koskaan edes rakastanut. Davidin kipu on syvää eksistentiaalista kipua maailmassa, joka lupaa paljon, mutta näyttää lopulta riistävän kaiken pois. Tällaisella kivulla on myös hengellinen ulottuvuutensa: ”We need Peter, we get a Paul; at least Judas had some balls. To make a move on these building doubts about how this messiah thing would shake out, ’I feel the nail against my skin, wait for the hammer to drive it in’.” Davidin kapina on varsin kristillinen hyökkäys Jumalaa vastaan: koska se saa voimansa moraalisista syistä, sen kohteena voi olla ainoastaan kristillinen visio Jumalasta, joka on Rakkaus (Agape).

Lopulta David löytää tilapäistä lohtua ja rauhaa nihilismistä: ajatuksesta, jonka mukaan millään ei pohjimmiltaan ole mitään erityistä arvoa. ”Swans mate for life or so I’ve heard, which is fitting, because that shit’s for birds. We’re running on nothing, the fumes of our dreams, at another point in my life, that was good enough for me — love isn’t going to save us.”

Myös tarinan kertojaääni näyttäisi hyväksyvän tämän näkökulman. Kuvaillessaan Davidin tilannetta hän toteaa: ”Better to let love lie than have to see it die. It’s better to be alone than feel your heart turn to stone. — Shouldn’t a free man’s soul rise above these ravenous designs of love?”

Mutta sitten saavutaan teoksen yllättävimmän ja nerokkaimman rakenteellisen oivalluksen äärelle, siihen ”kielelliseen käänteeseen”. Paitsi Davidin, myös tarinan kertojan nihilistinen vakuuttuneisuus ja johtopäätös rakkauden turhuudesta kyseenalaistetaan uuden henkilön – Vivianin – suulla. Objektiivisena pidetty kertoja paljastuukin henkilöksi nimeltä Octavio ja Vivian kritisoi häntä suorin sanoin: ”His description of truth has the pages torn. His inscription of roses are just thorns. His scripture is ripped from the back of his hand. The scribe’s wish is the subject’s command.”

Kertoja ei siis olekaan niin objektiivinen ja puolueeton kuin väittää olevansa! Tarinan tähänastinen ”johtopäätös” onkin vain yksi mahdollinen tulkinta Davidin kokemuksesta! ”Totuus” paljastuu Octavio-kertojan pakkosyöttämäksi näkemykseksi! Alkaa perspektiivien ja tulkintojen taistelu, jossa niin David, Vivian kuin Octaviokin pääsevät kukin vuorollaan ääneen perustelemaan oman näkökulmansa.

Ja kuten parhaissa taideteoksissa, myös tässä helppoja ratkaisuja vältellään ja mahdollisten tulkintojen kirjo on huikea: Onko kertoja, salaperäinen Octavio, modernin ajattelun harha: ”puolueeton rationaalinen ääni”, joka vain sanoittaa ”elämän realiteetit” (”I could feign stories of regret and woe but morals implore me to share the truth that I know”)?

Vai pikemminkin postmoderni, pettynyt entinen idealisti, jonka viimeiset intohimon henkäykset tähtäävät retorisin keinoin lähinnä nihilistisen tulkinnan juurruttamiseen (”A young couple meets and falls in love and live so happily ever after, it’s a platitude. But it’s a lie, affections unrequited”)?

Vai onko Octavio taivaasta maailmaan langennut saatana (”crashing down to earth, destruction in his wake he caused”), joka ei pysty hyväksymään Jumalan tapaa toimia luomakunnassaan, siis sen lunastamista rakastavan ”heikkouden” kautta (”I couldn’t watch quietly and I won’t pretend to understand. I don’t feign piety, but why would God choose to be a man”)?

Oli miten oli, Vivianin mukaantulo kyseenalaistaa teoksen alkupuolen väistämättömiltä tuntuneet johtopäätökset, ja sysää Davidin uuteen prosessiin. David joutuu puntaroimaan, mitä kaikesta tapahtuneesta tulisi ajatella ja millaisissa erilaisissa valoissa sen voisi nähdä. Hän haastaa Octavion: hän haluaa tulla kerrotuksi ja tulkituksi toisenlaisessa valossa!

Mutta millaisessa, sitä hän ei vielä tiedä. Syytökset ja epävarmuus nivoutuvat toisiinsa: ”Tried to set the tone and tense. This life in paper that you have spent has left you cruel and discontent. — Who can I trust? All I see is an empty sky. — Nothing left for me to believe.”

Ensimmäiset askelmat nihilismin lohduttomasta kellarista johtavat Davidin tunnustelemaan stoalaista asennoitumistapaa. Järkähtämättömästi hän päättää hyväksyä elämän kiertokulun ja rakkauden yhtenä osana tätä kokonaisuutta. Mennyt on mennyttä, on aika astua vapaana eteenpäin. David päättää ottaa kaiken tyynesti ja intohimottomasti vastaan. ”Better to smile and take the blame than to hold on to the truth and the pain. I don’t want love if it will hurt me again. I’m better off, it was too much, a little death from every touch”.

Mutta lopulta stoalainenkaan suhtautuminen ei riitä Davidille: rakkaus vaatii enemmän – sen hehku on tulen hehku, se on todella väkevä kuin kuolema. ”My defenses replaced the love that we knew. I never got the chance to miss you. I’d go through it again — So strip me away – I don’t want to be real. I want to float through this peace that I feel. The memories stay like a seed in the rain. I’ll nurture our love and live through it again.”

Vasta kun David oppii antamaan rakkaudelle äärettömän arvon, hän kykenee myös näkemään koko maailman rakkauden ja anteeksiannon valossa. Hän pystyy antamaan anteeksi paitsi itselleen myös maailmalle. David alkaa todella herätä eloon. ”Maybe I won’t say goodbye, pretend you never died. But I couldn’t live in world I didn’t forgive. — I watched the sun as it drowned and rise again from the ground, in its perennial grace I see your shining face.”

Suremalla ja kaipaamalla Veronicaa ja heidän rakkauttaan, David hylkää totaaliset tulkinnat ja niiden tyrkyttämän ”viisauden”; lumelohdutuksen, jota systeemi osasilleen tarjoaa. Todellinen rakkaus on jotain muuta kuin rationaalisesti välttämätön osa luonnonlakia ja elämän kiertokulkua. Se ei myöskään ole utooppista harhaa, jolle valaistunut vain tuhahtaa halveksivasti. David oivaltaa, että vasta rakkaus on todella elämä. Ja juuri tietty, partikulaarinen, Davidin ja Vivianin rakkaus, on aivan yhtä syvällinen, arvokas, äärimmäinen ja ikuinen kuin mikä tahansa muu rakkaus.

Rakkaus abstraktina periaatteena tai ”voimana” on aina toisarvoista. Syvällisin rakkaus ennen kaikkea tapahtuu. ”I don’t want to be right, I just want one more night.”

Koska rakkaus on avannut Davidin silmät – herättänyt hänet eloon – hän ei enää sitoudu modernin ajattelun totaliteetteihin. Ei! Todellisuus ja sen tulkinta on Davidille todella avoinna; ja rakkaus on yhtä perusteltu ja voimakas tapa lukea todellisuutta kuin nihilismikin. Postmodernin filosofian kielellinen käänne on repinyt modernin järjen pakkopaidan riekaleiksi, mutta samalla osoittanut nihilisminkin vain yhdeksi mahdolliseksi perspektiiviksi. ”I’ve seen it all but I don’t know what’s next. The pictures we take don’t resolve, they only reflect.”

Esimerkiksi filosofi Martin Heidegger, jolle Oleminen viime peleissä on ei-mitään, ei ole automaattisesti yhtään sen oikeammassa kuin teologi Jean-Luc Marion, jolle Oleminen on lahjaa ja rakkautta. Inhimillistä jumalaperspektiiviä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Todellisuuden luonne ei ole pakotettu sen kummemmin modernin teknologis-kapitalistisen kehityksen kuin marxilaisen dialektiikankaan kaavoihin.

Ei tehdas, ei vallankumous riistä Davidilta rakkautta, jonka myötä maailmankuvallinen horisontti on todella auki: ”Sometimes life is so empty, sometimes life is so cold, I wanted to grow old with you but I put that on hold. I’ll see you again when our story gets retold.”

Teoksen viimeisessä kappaleessa Fucked Up kehottaa kuulijaansa muuttamaan fiktion faktaksi, levyn tarinan todellisuudeksi. ”Cast a seed to the sky as my valediction, that you could be the vine to grow a truth from the fiction. Empty the theatre, rush through the door, start living the life you never could before.”


Kuten parhaassa kapinassa aina, Fucked Upin teoksessa on siis lopulta kyse rakkaudesta. Se kehottaa kuulijaansa ennen kaikkea rakastamaan ja näkemään koko maailman rakastavassa valossa. Kaikki muu – sosiaalinen oikeudenmukaisuus, heikon puolelle asettuminen, sorron ja syrjinnän vastustaminen – seuraa kyllä perässä, koska siitä rakkaudessa on kyse. Ja kuten järisyttävän teoksen viimeinen huuto vastaansanomattomasti julistaa: rakkaus ei kuole koskaan.

Fucked Up Tampereen Klubilla 20.11.2012 ja Helsingin Tavastialla 21.11.2012. Lämmittelijänä molemmilla keikoilla Ydinperhe.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 17 Anna Calvi – Desire

On nainen. On jumalainen nainen, hypnoottinen ääni ja punaiset huulet. Desire-kappale kumahtelee kohtalokkaana, seksuaalisena ja voimakkaana. Osuvasti nimetty biisi on jälleen yksi osoitus siitä, miksi Anna Calvi on juuri niin kuolettavan ihana kuin onkaan. ”God knows it’s just the devil in me”, Anna laulaa. Silloin tietää, että taistelu ei auta. On antauduttava. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 16 Tom Waits – Bad as Me

Tom Waits, tuo vanha färssi varjoisilta kujilta, meni ja turautti seitsemän vuoden tauon jälkeen levyn, jolle ei vuoden mittaan montakaan haastajaa löytynyt. Meno on alusta loppuun täyttä höökiä, kuin yhtä raivotautista mutta inspiroitunutta mahlapurkausta. Nimibiisi Bad as Me siis kelpaa tähän listaustarkoitukseen siinä missä mikä tahansa muukin kipale levyltä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 15 Feist – Graveyard

Introvertilta Metals-albumilta ei löytynyt iPod-mainokseen sopivia hittejä 1234:n tyyliin. Sen sijaan levyn kirkkaimmista hetkistä käy esimerkiksi Graveyard, jonka mantrassa herätellään kuolleita henkiin. Kappale keinuu vetäytyneestä värjöttelystä kohti uljasta loppuaan, eikä kokonaisuus ole onneksi liian mahtipontinen, vaikka mukana on puhallinsoittimia ja kuoro. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 14 Kate Bush – Snowed in at Wheeler Street (feat. Elton John)

Kaksi sielua on jumissa ikuisuuksiin pyörivässä ajan pyörässä, mutta heidän tragediansa on jäädä aina erilleen. Juuri kun he ovat saavuttamassa toisensa, heidät repii erilleen milloin Rooman palo, milloin Lontoon sumu tai 9/11. Crescendot kasvavat huikeiksi Katen ja Eltonin laulaessa koko sydämestään, etteivät he taas halua menettää toisiaan. Syvästi koskettavaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 13 22-Pistepirkko – Rodeo Heart

Kun Utajärven outolinnut vaihtavat herkistelyvaihteelle, tuloksena on lähes aina poikkeuksellisen sydämeenkäyviä lauluja. Sympaattinen Rodeo Heart on Lime Green DeLorean -albumin pieni salaisuus. Se on hahmotelma haparoivasta yrityksestä pysyä kohdalle osuneen, lujaa lyövän sydämen kyydissä, ja siitä, pitäisikö päästää irti vai pitää vain entistä tiukemmin kiinni. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 12 Mirel Wagner – No Death

Joskus kuiskaus kuuluu huutoa voimakkaammin. Mirel Wagnerin arsenaali rajoittuu akustiseen kitaraan ja tuskin puheääneen yltävään lauluun, mutta vaatii kuulijansa rajoittamattoman huomion. Komean ensilevyn helmeksi nousee goottilainen tarina kuolleesta rakastetusta – vai ehkä lapsesta? Vuoden intensiivisin esitys ei päästä otteestaan ennen viimeistä nuottia. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 11 Burning Hearts – Into the Wilderness

Kun Chairliftin luonnonmukaisesti valmistettu elektropop yhdistetään Magenta Skycoden pyhältä tuntuvaan jylhyyteen, käy selväksi kuinka poikkeuksellisesta jalopuusta turkulaisen Burning Heartsin melodian- ja nyanssientaju onkaan veistetty. Burning Hearts matkaa helmikuisella kakkosalbumillaan entistä syvemmälle luontoon. Kerrankin on varmaa, että hype kestää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 10 Atlas Sound – Terra Incognita

Aaah, niin intiimiä mutta terävää, niin terävää mutta intiimiä. Bradford Coxin kynä ei petä. Nyt on helppo sanoa, että (Coxin bändiprojektin) Deerhunterin Halcyon Digest ennakoi Parallaxia jo 2010, mutta mitään näin herkkää, paljasta ja jotenkin lumoavan pysähtynyttä ei kai kukaan ihan odottanut. Terra Incognita on tämän metamorfoosin riipivän alaston huipentuma. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 9 Fucked Up – Queen of Hearts

”Hello my name is David. Your name is Veronica. Let’s be together, until we’re all finally crushed.” Vaikka traaginen loppu saapuu jo levyn viitosbiisissä, kukapa meistä ei tahtoisi olla kokematta Queen of Heartsin intensiteetillä starttaavaa rakkaustarinaa. Repeat-nappi huolehtii onneksi siitä, että David ja Veronica löytävät toisensa yhä uudelleen ja uudelleen. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 8 Iron & Wine – Walking Far from Home

Profetiat ja sanahelinä ovat usein yhtä. Iron & Winen matkahavaintojen arvo on pikemmin niiden lyyrisessä vaikuttavuudessa kuin varsinaisessa sanomassa. Silti laulussa on jotakin ylevää ja ylevöittävää. Se antaa totuuksien jäädä ristiriitaisiksi, luovuttaa satunnaisille havainnoille todistusvoiman ja ylentää ulkopuolisuuden tunteen avaran ymmärryksen esiasteeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 7 Kurt Vile – Jesus Fever

Oliko Lana Del Rey mielestäsi tuotekuva? Entäpä Kurt Vile sitten? Kun kerran kuvittelee hepun vetämässä Jesus Feverin American Idolissa, ei mielikuvasta enää pääse eroon. Ehtaa rokkia Vilessa on tuskin nimeksikään, vuoden parhaiten soljuvaa popnerokkuutta sen sijaan kosolti. Kurt Vilen tukka on lakritsihattaraa. Haluan syödä Kurt Vilen tukan! Lisää sokerihuurua! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 6 Bon Iver – Perth

Perth on kappaleena niin ylitsetulvivan kaunis, että kuuntelijalla on vaikeuksia olla pakahtumatta. Marssirummut, valtavat äänivallit, herkähkö kitaramelodia ja Justin Vernonin korkealta henkäillyt koskettavat lyriikat takaavat yhden vuoden herkistävimmistä kappaleista. Ihailtava nappisuoritus Bon Iveriltä, myös muiden taannoisen hittialbuminsa kappaleiden osalta. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy huomenna.

Jos Damian Abraham tapaisi itsensä pimeällä kujalla, hän säikähtäisi kuoliaaksi.

Nyt jos koskaan kannattaa tehdä ekskursio Jyväskylään! Lutakko liekeissä -tapahtumassa lauantaina esiintyvän Fucked Upin keulahahmon Damian ”Pink Eyes” Abrahamin mukaan siellä soittava yhtye ei enää kauaa pystyssä pysy. Solisti puhui Nuorgamille inhostaan bändikavereitaan kohtaan, hehkutti niin suomalaista hardcorea kuin Adeleakin ja kertoi haaveilevansa taas päivätöistä.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Tuo on vaikea kysymys. Luultavasti Sonic Youthin Schizophreniaa. Rakastan sitä ehkä juuri siksi, että olen kuunnellut sitä niin paljon – ja juuri silloin, kun aloin innostua punkista ja vaihtoehtomusasta ja oikeasti löytää uutta musiikkia. Biisi soi kiertuedokkari 1991 – The Year Punk Broken alussa, jonka näin kaverin suosituksesta, ja se sai minut koukutettua muuhun kuin valtavirtamusiikkiin. Siihen asti olin kuunnellut klassista rockia, ja tämä oli ensimmäinen tuntemani bändi, joka ei tullut tutuksi televisiosta tai vanhempieni kautta. Ja onhan se myös loistava kappale!”

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up on leimattu hardcoreksi, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Olette liian hc:ta popiksi ja liian poppia hc:ksi. Miten itse näet teidät?

”Pidän meitä yhä hardcore-bändinä. Sehän on genre, jonka määrittelevät toiset ihmiset. Et ole hardcore, vaikka väittäisit olevasi, elleivät myös muut tunnusta tätä. Eri asia esimerkiksi räpissä: huonokin räp on silti räppiä. Luulen, että Fucked Up on vain luontaisesti edennyt tähän suuntaan: emme ole halunneet jämähtää samaan, vaan aina kokeilla jotain uutta. Katson yhtyeitä, kuten Hüsker Dü ja Integrity – ne ovat bändejä, jotka ovat aina kokeilleet uusia asioita. Tavallaan me olemme nyt siinä samassa vaiheessa, jossa ei oikein tiedä, miksi tekemisiään pitäisi kutsua. Silti musiikkimme on mielestäni hc:ta, koska läsnä on yhä paljon ydinarvojamme ja musiikillisia esikuviamme.”

Missä Fucked Up on viiden tai kymmenen vuoden päästä?

”Hajonnut, jo aikaa sitten. Olen aika varma siitä. Nautin kyllä yhtyeistä, jotka ovat jatkaneet pitkään, mutta yleensä jäsenten välinen luova dynamiikka alkaa ajan myötä haihtua. Ja siksi bändin julkaisevat paljon keskivertoja levyjä myöhemmin urallaan – he eivät enää toimi yhdessä samalla tavalla kuin ennen. Haluan varmistaa, ettei meille käy samoin. Vaikka tietysti jotkut sanovat, että niin on jo käynyt, ja että meidän olisi pitänyt hajota jo toisen seiskatuumaisemme jälkeen, hah! Ja siitä on siis jo kymmenen vuotta! Mutta luulen, että päädymme lopulta pisteeseen, jossa musiikin tekeminen yhdessä ei tunnu enää oikealta ratkaisulta. Se saattaa tulla jo seuraavan albumin kohdalla. Ja siihen päättyy myös yhtyeen tarina.”

Miten yhtyeen dynamiikka sitten toimii? Tuletteko toimeen?

”Emme oikeastaan. Meillä on tietenkin hetkemme, mutta kymmenen vuoden jälkeen olemme kasvaneet täysin erilleen toisistamme. Niinhän useimmille käy tässä ajassa: varmasti suurin osa meistä on menettänyt ystäviään tai eronnut kymmenen vuoden aikana. Bändin jäseniä kiinnostaa täysin eri asiat. Mutta samaan aikaan se on saanut meidät toimimaan yhdessä melkeinpä paremmin, koska emme enää tappele: me vain annamme toistemme olla olemassa ja teemme omia asioitamme. Joten ei, en kutsuisi meitä ystäviksi. Luulen, että muut bändin jäsenet halveksuvat minua, koska minulla on perhe ja toinen työ, ja minä halveksun heitä siitä, että he pitävät minut erossa perheestäni. Mutta samaan aikaan me kaikki rakastamme tätä yhtyettä, tekemäämme musiikkia ja ihmisille esiintymistä – emme vain toisiamme.”

Miten isäksi tuleminen on muuttanut sinua?

”Ainakin se on muuttanut prioriteettejani ja varmasti antanut uutta perspektiiviä asioihin. Tietyt asiat tulevat lapsen myötä tärkeämmiksi, kuten rahan tienaaminen. Fucked Upin kautta tienaamme juuri sen verran, että pysymme hengissä. Tekisin luultavasti parempaa tiliä tavallisessa myyntityössä. Onhan se uskomatonta, kun sinulle tarjotaan tällainen elämäntyyli: pääset kiertämään maailmaa ja esiintymään ihmisille. Sen vaihtokaupan tekee nuorempana mielellään. Mutta kun elämääsi ilmestyy tämä pieni kaveri, josta sinun täytyy pitää huolta, muuttuu yhtäkkiä kaikki. Nyt minun täytyy ajatella hänen koulutustaan, suuremman talon ostamista ja niin edelleen. Kaikki ne asiat, joita joskus pidin inhottavina ja joihin en olisi koskaan suostunut – kuten järjestetyllä pakettikiertueella esiintyminen tai musiikin myyminen elokuvaan tai mainokseen – alkavat tuntua varteenotettavilta vaihtoehdoilta, kun joudun siinä sivussa elättämään pientä muksua. Lapsen saaminen on vaikuttanut myös suhtautumiseeni yhtyettä kohtaan. Rakastan keikkailua ja uusien ihmisten tapaamista, mutta inhoan olla erossa perheestäni. Ja se muuttuu koko ajan vaikeammaksi. Ennen ajattelin, että haluan jatkaa tätä niin pitkään kuin mahdollista – nyt kaipaan ison osan ajasta kotiin. Ja vaikka kuinka arvostan kiertue-elämää ja ihmisten tapaamista, en halua tehdä tätä näin paljon tulevaisuudessa. Ja tämä on vaikuttanut myös tunnelmaan yhtyeen sisällä, ainakin omalta osaltani. Haluan nauttia tästä kaikesta vielä nyt, sillä jonain päivänä haluan vain jäädä kotiin.”

Voisitko nähdä itsesi päivätöissä?

”Ehdottomasti! Työskentelin postikonttorissa juuri ennen kuin Fucked Upista tuli suosittu ja nautin siitä suuresti. Nautin siitä, että kotiin päästyäni minun ei tarvinnut murehtia työstäni tippaakaan. Menin töihin ja tein parhaani – vaikka duuni olikin niin helppoa, että ehdin lukea kaikki lehdet ja syödä (ilmaista!) jäätelöä – mutta viideltä ’riisuin univormuni’, menin kotiin ja tein, mitä lystäsin. Fucked Upin kohdalla kaikki on täyspäiväistä. Kotona poikani kanssani ollessanikin takaraivossa tykyttää ajatus pian alkavasta kiertueesta. Yhdeksästä viiteen -työhön ei kiinny henkisesti: kun tulin kotiin postikonttorista, en välittänyt postista. Mutta Fucked Upin kohdalla ajattelen musiikkia koko ajan. Mutta haluan tietenkin korostaa, kuinka paljon arvostan kaikkea saamaani. Olen äärimmäisen kiitollinen bändin saamista mahdollisuuksista ja nauttinut joka hetkestä. Harva pääsee shoppailemaan hardcore-levyjä Suomessa ja syömään sushia Japanissa, enkä vaihtaisi näitä kokemuksia mihinkään.”

Mainitsit suomalaisen hc:n! Mitä siis tiedät suomalaisesta musiikista?

”Ostin viime reissullani paljon levyjä ja seiskatuumaisia suomalaisilta hc-bändeiltä. Rakastan kansainvälistä hardcorea. Rakastan sitä, kuinka koko genre syntyi tavallaan vapaan, rajat ylittävän tiedon ja ideoiden vaihtamisen varaan. Kun mietitään muita genrejä, psykedeelisestä rockista aina hiphopiin, on niissä tietenkin läsnä samanlaista kulttuurienvälistä vaihtoa, mutta se on hyvin yhdensuuntaista. Niissä pitkälti pusketaan amerikkalaista populaarikulttuuria maailmalle. Räppäreitä löytyy ympäri maailman, mutta genre on silti amerikkalaisen räpin hallitsema. Hardcoren synty oli erilainen: kyseessä ei ollut enää hallitseva, amerikkalainen musiikin laji. Samaan aikaan ilmestyi mielettömiä bändejä Japanissa, Suomessa, Brasiliassa, Kanadassa ja Iso-Brtianniassa. Ja nämä yhtyeet vaihtoivat keskenään levyjä ja tekivät yhteisiä kokoelmia. Musiikki virtasi isolla tapaa rajojen yli. Sama juttu on luullakseni myös dj-skenen kohdalla. En ole elektronisen musiikin suurkuluttaja, mutta voisin kuvitella sen tapahtuneen hyvin samalla tapaa. Tällöin puhutaan aidosti maailmanmusiikista. Minulla on brasilialaisia levyjä, jotka on julkaistu Suomessa ja suomalaisia levyjä, jotka on julkaistu Brasiliassa. Ja ostin ne kaikki Amerikasta, heh! On mieletöntä ajatella, että tämäkin albumi on matkustanut ympäri maailman ja vaikuttanut nuoriin kaikkialla.”

Kumpi on tärkeämpää – kappale vai se, miltä se kuulostaa?

”Jos mietitään edistyksellisen ja populaarin soundin arvoja, asettuisin ehdottomasti ensimmäisen kannalle. Uusien asioiden kokeileminen on todella tärkeää. Mutta silti rakastan The Black Lipsiä – he eivät varsinaisesti keksi pyörää uudelleen, mutta luovat oman genrensä sisällä jotain uutta ja todella siistiä. Sama juttu The White Stripesin kohdalla: yhtye tekee periaatteessa autotallirockia, mutta leikittelee hyvin kekseliäästi konventioilla ja tuo samalla koko soundia laajemmalle yleisölle.”

Video ei ole enää saatavilla

”Muistan, kun Sonic Youthin ja Nirvanan kaltaiset bändit siirtyivät isoille levy-yhtiöille, ja heidän musiikkiaan alkoi saada isoista ketjuliikkeistä. Oli omalla tavallaan tärkeää tuoda tätä soundia suuren yleisön kuultavaksi, mutta itse en sitä tuolloin arvostanut. Parikymppisenä olin satavarma, että maailman paras punk oli 1980-luvun alun nopeaa, amerikkalaista tai japanilaista hardcorea. Olin hyvin tietämätön muun suhteen ja minulta meni ohi valtavasti kaikenlaisia hienoja juttuja. Mielestäni yhtyeen on aina tarkkailtava, mitä heidän ympärillään tapahtuu – ei sen takia, että he voisivat ottaa suoria vaikutteita vaan että he yrittäisivät luoda jotain uutta ja tuoretta.”

Kuinka tärkeänä pidät sanoituksia?

”Todella tärkeäinä. En tiedä, miksi en pysty laisinkaan innostumaan instrumentaaliyhtyeistä. Ja tämä on yksi syy siihen, miksi en koskaan ole voinut täysin innostua valtavirtapopista. Kyse ei ole niinkään sen soundista, vaan lyriikoista. Hehän eivät laula mistään, ja se ajaa minut hulluksi! Popparit ovat laulaneet samoista aiheista – rakkaudesta, seksistä ja romansseista – samaan tapaan jo viimeiset 30 vuotta. Jos yhtyeellä on hyvät sanoitukset, hyväksyn musiikillisen kyvyttömyyden. Eivätkä hyvät sanoitukset tarkoita sitä, että pitäisi lainailla Nietzscheä tai Shakespearea. Sanoitusten ei tarvitse olla ”älykkäitä”, kunhan ne ovat aitoja. Ajatellaan vaikka bändiä nimeltä The Alarm. Heidän ensimmäisillä nauhoituksillaan rumpalilla ei edes ollut rumpuja, vaan hän hakkasi kepillä tuolia! Ja heidän musiikkinsa kuulosti silti uskomattomalta, koska he olivat niin intohimoisia ja energisiä. Silloin antaa helposti anteeksi sen, ettei rumpali kannuta 10 000 dollarin rumpusettiä.”

Mitä levyä häpeät kokoelmassasi?

”En oikeastaan häpeä mitään. Myönnän esimerkiksi pitäväni Devin biisistä I Like My Beat Down Low – ja joo, on tietenkin ironista fanittaa maailman typerintä biisiä, kun olen juuri puhunut tekstien tärkeydestä.”

Video ei ole enää saatavilla

”Okei, minulla on Howard Sternin huumorilevy 1980-luvulta, jota voisin hävetä. Olen oikeastaan säilyttänyt sen vain, koska siltä löytyy yksi biisi, joka kuulostaa ihan uuden aallon punkilta. Ja aina, kun joku äkkää levyn soittimestani, joudun selittämään saman asian uudestaan. Tuossa aikakaudessa on siistiä se, kuinka paljon oikeasti hyviä feikkejä new wave- ja punk-biisejä julkaistiin. Esimerkiksi The Village Peoplen paluulevyllä Renaissance on biisi nimeltä Food Fight, joka kuulostaa aivan The Dickiesiltä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä musiikkibisneksessä muuttuu seuraavan 10 vuoden aikana?

”Kaikki. Luulen, että olemme avaamassa ovea johonkin täysin uuteen. Teen päivätöitä kanadalaisella tv-kanavalla, ja tänä viikonloppuna haastattelen Girl Talkin Gregg Michael Gillisiä. Ja tässä on mies, jonka musiikkia emme voi soittaa ja jonka videoita emme voi näyttää, koska kaikki hänen tekemänsä on täysin muiden tekemisistä koostettua. Se, että tv-kanavani haluaa silti haastatella Gillisiä, on hyvä esimerkki sitä, kuinka musiikkimaailma tulee muuttumaan.”

Video ei ole enää saatavilla

”Aikaamme kuvastaa se, kuinka Girl Talkin kaltaiset marginaaliaktit pystyvät keräämään yhä suurempia yleisöjä. Fucked Up tai vaikkapa Kurt Vile eivät olisi mitenkään saaneet tällaista huomiota osakseen vielä 20 vuotta sitten. Nyt yhtäkkiä Rolling Stone arvostelee meidän levymme – herranjestas, nimemme on Fucked Up ja lavalla huutaa iso puolialaston mies! En tiedä, ovatko nämä eri marginaaliryhmittymät välttämättä suurempia, mutta ne saavat osakseen paljon enemmän huomiota. Ja samaan aikaan ajatus valtavirrasta tuntuu jollain tapaa murentuvan. Elämme melko ainutlaatuista aikaa siinäkin mielessä, että teknologian myötä käytännössä jokainen saa äänensä kuuluviin. Musiikkimaailma tuntuu tasapäistyneen ja moniäänistyneen. Jopa modernissa r’n’b:ssä – joka on siis kaikkien aikojen tylsin genre – tuntuu tapahtuvan mielenkiintoisia juttuja. Weekndin tai Frank Oceanin kaltaiset artistit tekevät genren sisällä huikeita juttuja, kuten myös vaikkapa Beyoncé. Musiikkifanin kannalta kehitys on selvä. 1990-luvun puolivälissä levylistojen kärjessä olivat Third Eye Blindin kaltaiset yhtyeet. Se, että nyt Grammy-pöytiä puhdistavat Arcade Firet sun muut, kertoo tarkkaan siitä, kuinka jännittäviä aikoja elämme.”

Video ei ole enää saatavilla

Mutta digitalisaation myötä ihmisten keskittymiskyky tuntuu laskevan..?

”Ehdottomasti, ja 80-minuuttisen albumin julkaisseena yhtyeenä emme totisesti ole luotuja tälle mp3-sukupolvelle. Tuntuu, että enää ei edes kirjoiteta kokonaisia kappaleita: ihmiset säveltävät soittoääniä ja venyttävät ne kolmeen minuuttiin. Joten niin jännittävää kuin tämä aika onkin, on se albumien kannalta hyvin surullista. Toivon, että nämä kaksi puolta kohtaavat ja tasoittuvat jossain vaiheessa. Töiden puolesta kuuntelen itse mp3:sia, mutta kotona soitan lähinnä vinyyleitä. On ollut ilo seurata vinyylin hienoista renessanssia, vaikkei se mikään ratkaisu tulekaan olemaan. Toivon ja uskon musiikkiteollisuuden kuitenkin keksivän uusia toimintamalleja ja ratkaisevan nämä ongelmat.”

Toivoa lienee yhä, koska tekin saitte suurta huomiota julkaisemalla 80-minuuttisen hardcore-eepoksen.

”Ehdottomasti, ja luulen heilurin liikahtelevan toiseenkin suuntaan. Monet tuntuvat yhä julkaisevan kokonaisia albumeita. Adelen 21 myy kuin häkä, koska se toimii albumina ja ihmiset ostavat sen albumina. Jopa Tyler, The Creatorin uudella levyllä on selkeä teema, joka kantaa koko albumin läpi. Uskon, tai ainakin toivon, että uusi sukupolvi alkaa pikkuhiljaa löytää albumimitan uudelleen.”

Video ei ole enää saatavilla

Palataan kevyemmälle linjalle. Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet todella, todella kännissä?

”En itse asiassa juo ollenkaan. Mutta jos olisin todella, todella iloinen, toivoisin varmaankin Three Six Mafian Stay Flyta. En ole klubi-ihminen, mutta jos minulla olisi tosi hauskaa kavereiden kanssa, niin tuo biisi toimisi varmasti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä kappale saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

”Smogin I Break Horsesin liveversio BBC Radio 1:n nauhoituksista. Se kappale musertaa minut, ja meinaan yhä purskahtaa kyyneliin aina, kun kuulen sen. Kuuntelin sitä, kun erosin ensimmäisestä tyttöystävästäni – johon siis tutustuin vasta parikymppisenä, kuten huomaat! – ja sitä on yhä vaikea kuunnella. Eikä tietenkään auta, että olen sen jälkeen laittanut saman biisin liki jokaiselle kokoelmalevylle, jonka olen kullekin tyttöystävälleni tehnyt, joten nyt samassa biisissä yhdistyvät monen pieleen menneen parisuhteen muistot.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista kappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Luultavasti jotain Led Zeppelinin biisiä. Nuorempana flirttailin bändin diggailun kanssa, mutta vanhemmiten opin, etten pidä Robert Plantin äänestä tippaakaan. Pidän klassisesta rockista – erityisesti raskaammasta, aina Pentagramista Black Sabbathiin – mutta jostain syystä Led Zeppeliniä en ole koskaan oikein tajunnut.”

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”’Angels hover above like vultures’, joka on Integrityn kappaleesta Diseased Prey Within Casing. Rakastan ajatusta siitä, että ’parempaan paikkaan’ siirtymisen sijaan tämä olisikin parasta, mitä on. Että enkelit olisivatkin puhtoisten olentojen sijaan kuin korppikotkia, jotka vain raahaavat kuolleet pois. Rakastan sitä mielikuvaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin tulkinta musiikistanne, johon olet törmännyt?

”Että olisimme väkivaltaisia. Myönnän, että satutan itseäni usein lavalla, mutta en ole koskaan vahingoittanut muita. Kun keikoilla kuljen ihmisten keskellä, minä halaan ihmisiä, en satuta heitä. On outoa lukeaa juttuja siitä, kuinka ’väkivaltainen hardcorebändi julkaisee älykkään albumin’ – voit kutsua meitä hulluiksi ja jopa pelottaviksi, mutta väkivalta ei liity yhtälöön mitenkään. Väkivalta ei ole minun juttuni ollenkaan. Pellepainia tosin seuraan. Väkivalta on ok, kun se on lavastettua.”

Kun näin teidät Ankkarockissa pari vuotta sitten, pidin siitä, että vaikka vaikutat olemukseltasi uhkaavalta, meininkin muuttui heti, kun hyppäsit yleisöön. Halailit ihmisiä, nauroit ja kaikilla oli kivaa.

”Muistan sen keikan hyvin! Meillä oli todella hauskaa. Ja haluan, että ihmisillä nimenomaan on hauskaa. Myönnän, että vaikutan hyvinkin uhkaavalta – jos törmäisin itseeni pimeällä kujalla, säikähtäisin kuoliaaksi – ja se on ihan ok, mutta väkivaltaa en hyväksy. Haluamme vetää mielenkiintoisia ja viihdyttäviä keikkoja niin, että lopulta kaikki ovat iloisia ja onnellisia.”

Mitä muuta muistat viime visiitiltänne?

”Muistan ostaneeni läjäpäin levyjä ja maistaneeni salmiakkia, ensimmäistä ja ehkä viimeistä kertaa). Ja olin ensimmäistä kertaa saunassa keikkapaikan bäkkärillä! Saunat eivät ole likimainkaan niin yleisiä Pohjois-Amerikassa, joten se oli todella luksusta.”

Mitä voimme odottaa Jyväskylän-keikalta?

”En koskaan lupaa mitään, koska milloinkaan ei voi tietää, kuinka yleisö reagoi. Mutta lupaan, että näette lihavan miehen käyttävän jokaisen energiatippansa varmistaakseen, että kaikilla on kivaa. Soitamme paljon biisejä uudelta levyltä, ja olemme mielestäni livebändinä nyt parempi kuin koskaan – ja ennen sentään tapasin rikkoa pulloja päähäni. Soitamme nyt yhtyeenä paremmin kuin koskaan aiemmin.”

Pidätkö keikkailusta?

”Rakastan esiintymistä. Inhoan paikalle saapumista ja keikkabussissa tönöttämistä, mutta ihmisten innostaminen lavalta käsin, ja ihmisten seassa, on mahtavaa. Parasta on yrittää saada ihmiset, jotka eivät näytä viihtyvän, hymyilemään. Levyllä voit olla teennäinen. Levylle voit loihtia 80-minuuttisen rock-oopperan. Livenä se ei riitä.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Tavallaan hän oli täydellinen pölvästi. Morrison Hotel on kamala albumi. Mutta eihän sitä voi kiistää, etteikö The Doors olisi kirjoittanut uskomattomia biisejä. Ja vetihän Morrison huikeita live-esityksiä aikanaan. Vaikka lopulta turposikin ja joi itsensä hengiltä.”

Fucked Up esiintyy Lutakko liekeissä -festareilla Jyväskylässä 27.8. Tule ajoissa paikalle, keikka starttaa jo klo 18.15!

Video ei ole enää saatavilla

Popnörtit rakastavat Fucked Upia, koska Fucked Upin jäsenet näyttävät popnörteiltä?

Ensi lauantaina 27. elokuuta Jyväskylässä Lutakko liekeissä -festivaalilla konsertoiva kanadalainen Fucked Up jakaa mielipiteitä sitä jyrkemmin, mitä pidemmälle yhtyeen ura kehittyy.

Suoraviivaisena hardcore punk -yhtyeenä aloittanut kuusikko on kehittänyt ilmaisuaan koko ajan melodisempaan suuntaan, ja kesäkuussa ilmestynyt teemalevy David Comes to Life flirttailee paitsi tämän vuosituhannen indiepopin, myös The Whon sukuisen klassisen kitararockin kanssa.

Kaikkia tämä ei ole miellyttänyt. Itse annoin levylle sangen avokätiset 98 pistettä taannoisessa kritiikissäni, mutta Nuorgamin avustajakuntaankin kuuluva Mervi Vuorela tyytyi Rumbassa vain kolmeen tähteen viidestä.

Vuorela nimitti levyä ”indiepunkiksi” poppareille, totesi, ettei sillä ole mitään tekemistä hardcoren kanssa ja arveli, etteivät yhtyeen lapselliset konseptit kiinnosta edes Tähtivaeltajan kestotilaajia.

Itse käyn lukemassa Tähtivaeltajan kirjastossa, mutta voin silti sanoa, että Fucked Upin konseptit sekä soittajien puhtoinen ja siisti olemus vetoavat minuun enemmän kuin esimerkiksi (myös Lutakossa lauantaina esiintyvän) Dischargen sinänsä ansiokas taide ja imago.

Jos Fucked Up on laimennettua hardcorea popnörteille, olkoot niin! Tässä viisi syytä, miksi yhtye on voittanut puolelleen myös ne, joille The Delgados on lähempänä sydäntä kuin d-beat.

1. Fucked Up on vähän twee

Wow, we sure love twee, lukee Fucked Upin mainion Couple Tracks (2010) -kokoelman kansilehdessä.

Year of the Pig -singlen kääntöpuolella julkaistu Anorak City onkin suurin piirtein niin twee kuin kappale voi olla. Sen alkuperäinen esittäjä Another Sunny Day levytti hissutteluindien kuningatarmerkki Sarah Recordsille, alkuperäisversio kuullaan legendaarisen C86-kokoelmakasetin kunniaksi tehdyllä CD86-kokoelmalla, ja anorakki on vaatekappaleena toki yksi indiepopkulttuurin toteemiesineistä.

Rakkautta riitti myös skotlantilaiselle The Shop Assistantsille, jonka hassunherkälle popille Fucked Up omisti kokonaisen seiskatuumaisen.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Anorak City

2. Fucked Up kuuluu Kanadan indiekollektiiviin

Vielä vuonna 2005 Fucked Up vittuili maanmiehilleen julkaisemalla vastauksen The Hidden Camerasin Ban Marriage -kappaleelle. Ban Violins viittasi tietysti kanadalaisten indiepopyhtyeiden dramaattisiin soitinnuksiin ja laveisiin kokoonpanoihin, joissa riittää niin viuluja ja selloja kuin haitareita ja puhaltimiakin.

Kaiken kukkuraksi Generation-singlen b-puolena julkaistun kappaleen yhdeksi soittajaksi oli merkitty Owen Pallett, joka tunnetaan muun muassa Hidden Camerasin ja Arcade Firen hovisovittajana.

Pallett ei tietenkään soittanut singlellä, mutta seuraavana vuonna Fucked Up pyysi hänet soittamaan esikoisalbumilleen Hidden World.

Myöhemmin Fucked Upin levyillä ovat esiintyneet muun muassa Austran Katie Stelmanis ja Broken Social Scenen Kevin Drew. Pilkka on lopulta osunut yhtyeen omaan nilkkaan, ehkä aivan tarkoituksellisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Ban Violins

3. Fucked Upilla on vilkas mielikuvitus

Ei riittänyt, että Fucked Up julkaisi tänä kesänä liki 80 minuuttia pitkän tarinallisen teemalevyn. Sitä edelsi David’s Town -niminen kokoelma fiktiivisten yhtyeiden musiikkia David Comes to Lifen vaihtoehtoisesta brittitodellisuudesta. Albumin jatkeeksi yhtye puolestaan suolsi neljä singleä, jotka syventävät osaltaan levyn tarinaa.

Teemalevyn juuret juontavat yhtyeen ensimmäiseen albumiin Hidden World, jolla kuullaan kappale nimeltään David Comes to Life. Se on taas viittaus Fucked Upin fiktiiviseen manageriin David Eliadeen, joka yhtyeestä kertovan Wikipedia-artikkelin mukaan on ainoa porukan jäsen, joka osaa virittää kitaran.

Couple Tracksin kansilehden tekstit kertovat myös ihailtavan suhteellisesta todellisuuskäsityksestä. Tai sitten todellakin on niin, että David Comes to Life -kappaleen vaihtoehtoisella versiolla kuullaan efektipedaalia, joka keksitään vasta tulevaisuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – David Comes to Life

4. Fucked Up pitää kompletistit valppaina

Fucked Upin diskografiaan kuuluu paitsi horoskooppimerkkien mukaan nimetty, viidenteen osansa ehtinyt sarja 12-tuumaisia singlejä, lukuisten eri levymerkkien kautta julkaistuja seiskatuumaisia ja yhtyeen kokoamia mixtapeja, myös muun muassa split-single tanskalaisen Serena-Maneeshin kanssa ja Hoxton Cunts -niminen, väitetysti teknoa sisältävä seiskatuumainen, jolla yhtye pilkkaa itseään ja Vice-levymerkkiä.

Yhtye myös väittää tehtailleensa väärennettyjä painoksia omista singleistään.

Täydellisen Fucked Up -diskografian itselleen keränneitä sopiikin onnitella kiitettävästä vapaa-ajan ja varallisuuden määrästä.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Dangerous Fumes

5. Fucked Up osaa blogata

Yhtyeen Looking for Gold -blogia ylläpitävä kitaristi Mike Haliechuk on ehtinyt tänä kesänä muun muassa kirjoittaa syväanalyysin, joka peilaa David Comes to Lifea kesän toiseen suurteokseen, Lady Gagan Born This Wayhin.

Sen lisäksi blogissa on ollut tarjolla Wagnerista Destiny’s Childiin yltävä mixtape sekä sympaattisia kurkistuksia ilmeisen ristiriitaisen kuusikon kiertue-elämään.

Aikaisemmin Haliechuk on onnistuneesti reflektoinut yhtyeen suhdetta musiikkinsa kaupalliseen ulottuvuuteen ja siinä samassa suututtanut erään virvoitusjuomayhtiön.

Hämmennystä aiheutti myös laulaja Damien Abrahamin oma blogi Voice of Dissent, jonka sisältämä ilkeily Haliechukille oli joko loistavaa medianhallintaa tai oireilua melkoisen hankalasta suhteesta yhtyetoverien välillä.

Fucked Upin tapauksessa kyse oli todennäköisesti kummastakin.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Police

Fucked Up esiintyy lauantaina 27.8. Lutakko Liekeissä -festivaalilla Jyväskylässä.

Popedalla oli kuulat sekaisin, Mike Haliechukilla on niitä 10 000.

Laulaja on yhtyeen jäsenistä lähes poikkeuksetta se, johon huomio keikoilla – ja toki enimmäkseen muutenkin – kiinnittyy. Kanadalaisen Fucked Upin tapauksessa asetelmaa korostaa se, että laulaja ei esityksen aikana tavallisesti ole samassa suunnassa kuin muu bändi, eli lavalla. Yhtyeen solistilla Damian Abrahamilla on tapana poukkoilla keikat yleisön seassa, baarijakkaroiden päällä, pöydillä ja missä milloinkin.

Abraham jaksaa kuitenkin haastatteluissa aina painottaa, että hänen osuutensa Fucked Upin musiikillisessa neroudessa on sangen pieni ja yhtyeen todellinen primus motor on kitaristi Mike Haliechuk.

Tämän voi todeta tarkastellessaan yhtyeen tuoreen David Comes to Life -albumin kansivihkoa. Paitsi että 10 000 Marbles -taiteilijanimeä käyttävä Haliechuk on merkitty erikseen liki kaikkien kappaleiden säveltäjäksi ja osan sanoittajaksi, hän soittaa joka ikisen kitararaidan albumin avaavalla sinfonisella Let Her Rest -instrumentaalilla.

Hardcore-puristeille Haliechuk yhtyeineen edustanee rakkaan musiikkigenren sitä siipeä, johon liitetään ylettömän kaupallistumisen ja indiepop-siiven miellyttämisen kaltaisia arveluttavia ominaisuuksia.

Harva artisti osaa kuitenkaan niin avoimesti ja analyyttisesti purkaa suhdettaan musiikkinsa kaupalliseen ulottuvuuteen kuin Haliechuk taannoisessa blogikirjoituksessaan.

Ja jos yhtye onnistuu luomaan niin monumentaalisia ääniteoksia kuin Fucked Upin läpilyöntialbumi The Chemistry of Common Life (2008) ja David Comes to Life, se on tuomittu löytämään yleisöä myös ahtaiden genrerajojen ulkopuolelta.

Paljolti Mike Haliechukin ansiosta.

Video ei ole enää saatavilla

Mike näyttää, kuinka sitä kitaraa oikein soitetaan (ja efektipedaaleja painellaan).

Fucked Upin magnum opus nousee toteutuksensa puolesta kirkkaasti epämääräisen konseptinsa yläpuolelle.

Kanadalaisen hardcore punk -yhtyeen kolmas albumi on yllättävä mestariteos.

Vuoden 2011 musertavimmat säkeet kuuluvat näin: ”Hello, my name is David / your name is Veronica / Let’s be together / let’s fall in love”. Sanat riipivät, kun tietää mihin rakkaustarina johtaa: kuolemaan, tuhoon, yksinäisyyteen ja, lopulta, katkeransuloiseen pelastukseen. Sitä kaikkea siivittää kitaroiden ilotulitus, jonka intensiivisyydelle ja jylhyydelle on vaikea löytää vertailukohtia.

Fucked Upin David Comes to Life on teos, jonka vaikuttavuus piilee osin sen odottamattomassa luonteessa.

Olemme kuulleet viime vuosina monia varmasti klassikkoasemaan nousevia albumeita, joissa ei ole kuitenkaan ollut mitään yllättävää. Tuntui kovin ilmeiseltä, että Kanye Westin uralla on luvassa My Beautiful Dark Twisted Fantasyn kaltainen megalomaaninen popeepos, tai että The Nationalin ja Elbow’n indierock kypsyy ja kiteytyy entisestään, tuloksena High Violet ja Build a Rocket Boys!

Mutta 75-minuuttinen romanttinen hardcore punk -teemalevy Thatcherin aikakauden Britanniasta tuskin oli näkyvissä kenenkään kristallipallossa. Ja vaikka olisi ollutkin, se ei millään tavalla vähentäisi David Comes to Lifen arvoa. Fucked Upin magnum opus nimittäin nousee toteutuksensa puolesta kirkkaasti konseptinsa yläpuolelle.

Ensimmäisillä kuunteluilla albumi tuntuu täysin mahdottomalta palalta nielaista. Loputtomiin kerrostetut kitarat, toisiaan seuraavat upeat riffit ja naislaulajien heleillä äänillä höystetty Damian Abrahamin vivahteikas ärjyntä ihastuttavat mutta myös väsyttävät nopeasti.

Luontevin tapa nauttia neljään osaan jaetusta teoksesta lienee tuplavinyyli, jonka puolien kääntäminen rytmittää kokemusta. Mutta lopulta Davidin tarina aukeaa myös yhtenä digitaalisena möhkäleenä annosteltuna.

Ja kun se aukeaa, on luvassa suuri musiikillinen elämys.

Fucked Upin musiikkia ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua sävykkääksi, mutta meluisan pinnan alla tapahtuu yllättävän paljon asioita. Kitaristit Mike Haliechuk, Ben Cook ja Josh Zucker ovat upottaneet jokaiseen kahdeksaantoista kappaleeseen valtavan määrän hienoja pikkumelodioita, yllättäviä riffejä ja tunnelmallista efektitekstuuria.

Kolmikko on sovittanut osuutensa taituruudella, jota voi verrata Radioheadin ja Wilcon kolmen kitaran yhteispeliin. Kaiken lisäksi kielisoitinvyörytys on miksattu onnistuneen läpinäkyvästi. Äänikuva on täyteen pakattu, mutta ei hetkeäkään sotkuinen.

Itse tarina jää väistämättä taka-alalle, ja on kyseenalaista, onko kryptiselle ja epäluotettavien kertojien sotkemalle kertomukselle olemassa mitään yksiselitteistä tulkintaa.

David Comes to Lifen velka klassisille teemalevyille, kuten The Whon Tommylle, onkin paljon enemmän musiikillinen kuin konseptuaalinen. Yhtyeen hardcore-johdannaista ilmaisua värittävät sävyt klassisesta rockista, ja melodisimmillaan Fucked Up tuo tätä nykyä mieleen jopa Bruce Springsteenin E Street Bandin.

Albumin kruunaa sen vilpittömän tunteellinen luonne. Fucked Up on tottunut pelaamaan kappaleidensa nimien ja lukemattomien EP- ja singlejulkaisujensa kautta erilaisia merkityspelejä yleisönsä kanssa, ja on helppo olettaa treenikämppävitsistä kasvaneen David Comes to Lifen olevan yksi niistä. Löytyyhän albumin nimiraitakin jo bändin Hidden World -esikoisalbumilta.

Käsittämättömyydestään huolimatta Davidin tarina on liikuttava, ja on ilmeistä, että henkilöhahmojen taakse piiloutuessaan yhtye on pystynyt kirjoittamaan uransa henkilökohtaisimpia kappaleita.

Sydän on pakahtua, kun Damian Abraham päättää tarinan sinne, mistä se alkoikin:

”It’s the morning again at the factory /
Someone will meet me there and rip me out of my dream /
Warm my blood before I say goodbye /
A new sun in the sky and love will never die”

98Unelmat kolmenkymmenen vuoden takaisesta harmaasta Britanniasta ovat synnyttäneet värikkään ja yltiöpäisen energisen levyn, joka jää varmasti 2000-luvun kaanoniin.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – Queen of Hearts

Raskaampaa kuin joulupukin odotteleminen lapsuudessa on malttaa kesäkuun 7. päivään, kun yhtyeen 78 minuutin ja 18 kappaleen mittainen teemaeepos David Comes to Life ilmestyy.

Vaan onneksi Fucked Up on ymmärtänyt lievittää faniensa tuskaa. Yhtye on paitsi päivittänyt aktiivisesti mainiota Looking for Gold -blogiaan, myös livauttanut nettiin ensimmäisen ennakkokappaleen tulevalta levyltä. Torttuna tortun päälle kanadalaiset julkaisevat Record Store Dayn kunniaksi tulevan levyn sisaralbumin, joka sisältää fiktiivisten punkyhtyeiden kappaleita myyttiseltä vuodelta 1977!

Äärimelodinen mutta tinkimättömän äänekäs The Other Shoe lupailee David Comes to Lifesta albumia, jonka parissa kuluu koko kesä 2011.

Video ei ole enää saatavilla

Fucked Up – The Other Shoe