Take us to your leader.

Tässä biisissä on muutama minulle ikoninen soundi.

Siitä löytyy yksi popin riivavimmista virveleistä. Se on totaalisen ruvella ja toimii hienosti muuten puhtoisessa ympäristössä. Särökitarakin on aika kohtelias. Tarpeeksi kompuraa ja gatea, ettei pääse rönsyilemään. Virveli on äänitetty erikseen, minkä jälkeen se on soitettu jonkun Lahden Torven PA:lta kuulostavan purkin läpi ja äänitetty uudestaan. Askartelu on parasta leikkiä.

Biisin puhtaat rytmikitarat ovat myös valioesimerkki Nile Rodgers -sukuisesta länkytyksestä, jota tulee kutsuttua ER-kitaraksi, koska Teho-osaston alkuteksteissä on asiasta mieleenpainuva esimerkki. She Drives Me Crazyssä niistä saa nauttia kohdassa 2:11 alkavassa säkeessä.

Olen aina miettinyt onko kukaan koskaan laittanut tätä kappaletta viettelytarkoituksessa tehdylle kokoelmakasetille. Kukaan täysjärkinen. Maailma on täynnä lauluja, joissa ihastuksen kohde tekee kertojan hulluksi hyvällä tavalla, mutta harvemmassa ovat tapaukset, joissa lauletaan siitä miten ihastuksen kohde tekee kertojan oikeasti hulluksi. Tässä kappaleessa ollaan noin viiden minuutin päässä itsemurhalla uhkaamisesta.

”People say
I’m obsessed
Everything that’s serious lasts
But to me there’s no surprise
What I have, I knew was true
Things go wrong, they always do”

Video on aika New Order-henkinen:

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Dolly Parton teki tästä biisistä aidosti kauhean version.

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Lempo soikoon, jos huomaan Fine Young Cannibalsia nimiteltävän vähättelevään sävyyn yhden hitin ihmeeksi.

Ei yläasteen pakollisella tekstiilikäsityön kurssilla tehtyä kangaspenaalia ihan minkä tahansa tähdenlennon alkukirjaimilla koristella, tai ujuteta ystävyyskaupunkiturnauksessa Skagenissa hankittua yhtyeen The Raw and the Cooked -kasettia paluumatkalla bussin stereoihin soimaan ja perustella kädet täristen sen hienoutta Metallican …And Justice for Allia korvalappustereoistaan kuuntelevalle joukkuetoverille. Tuonkaltaisia irtiottoja aiheuttaa ihan jokin muu kuin kuriositeetit, joita muistellaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin musavisojen kirikierroksilla.

Kaiken lisäksi oletus yhden hitin ihmeestä on virheellinen, koska FYC (näytti rajulta penaalissa) tunkeutui kuudesti Britannian singlelistan top kymppiin ja kahdesti Yhdysvaltojen singlelistan kärkipaikalle. Kauneinta on kuitenkin se, että yhtyeen molemmat albumit sykkivät edelleen pakottamatonta elämäntunnetta ilman jälkeäkään nostalgian aiheuttamasta jälkihiestä.

Fine Young Cannibalsin nimettömän esikoisalbumin avausraita ja ensimmäinen single Johnny Come Home esitteli vaikutteitaan peittelemättömän ja vanhahtavasti tyylikkään popyhtyeen, joka soi uudella ja ennen kuulemattomalla tavalla.

Kertosäkeen jankkaava pianokoukku, jazzia henkivä sordiinolla pehmennetty trumpetti, perkussiivisesti nakuttavat kitarat sekä yhtyeen leimallisin elementti, laulaja Roland Giftin limakalvoille tuleva ääni, luovat kappaleeseen yhtyeelle ominaisen vastustamattoman imun.

Aivan tyhjästä Fine Young Cannibalsin menestysresepti ei kuitenkaan syntynyt. Basisti David Steele ja kitaristi Andy Cox olivat ehtineet jo aiemmin tehdä tyylikästä tanssiin kutsuvaa musiikkia suositun two tone -yhtyeen The Beatin riveissä. Samoista toisen aallon ska-kuvioista he löysivät myös Roland Giftin etsiessään laulajaa, kun The Beat hajosi vuonna 1983.

Vapaasti assosioiden Johnny Come Home on episodi samasta brittiläisestä tv-sarjasta kuin vuoden 1984 popklassikoissa esitelty Bronski Beatin Smalltown Boy. Tällä kertaa tarinan keskiössä ovat vanhemmat, jotka kaipaavat suurkaupungin pyörteisiin kadonnutta poikaansa.

”Use the phone, call your mom
She’s missing you badly, missing her son
Who do you know? Where will you stay?
Big city life is not what they say”

Pojan lähtö tuntuu iskeneen raskaimmin alkoholismiinsa havahtuneeseen isään, joka tuntee syyllisyyttä poikansa karkaamisesta.

“Johnny, we’re sorry, won’t you come on home
We worry, won’t you come on home
What is wrong in my life
That I must get drunk every night
Johnny, we’re sorry”

Johnny Come Homen video ei ole Smalltown Boyn tapaan kappaleen tekstin kuvittamisesta kaiken irti ottava pienoiselokuva, vaan perinteinen ”bändi soittaa studiossa” -esiintyminen, mutta kivikasvoisten Steelen ja Coxin hämmentävä jalkatyöskentely, sekä näyttelijänäkin kunnostautuneen Giftin heittäytyvä tulkinta tekevät siitä innostavaa katseltavaa. Videon kylmiä väreitä aiheuttava kohokohta tulee ajassa 2:55, kun yhtye … no katsokaa itse!

Video ei ole enää saatavilla