Nile Rodgers. Nero, kiusallisista peräpukamista huolimatta

Daft Punkin viikon päästä ilmestyvä albumi Random Access Memories ja sen ensimmäinen single Get Lucky ovat tuoneet muusikko, tuottaja ja laulunkirjoittaja Nile Rodgersin takaisin tavallisen musiikinystävän tietoisuuteen. Monet muistavat Rodgersin bändin Chicin ja sen merkityksen tanssimusiikille, mutta harva tajuaa herran mittavat ansiot yhtenä 1980-luvun kysytyimpänä poptuottajana.

Nile Rodgersin ja Chicin toisen perustajajäsenen Bernard Edwardsin ura alkoi 1970-luvun alussa, jolloin sessiomuusikkoina työskentelevät miehet ensimmäisen kerran tapasivat. Nile oli paljasjalkainen newyorkilainen, huumeita käyttävän beatnik-äidin ensimmäinen lapsi, joka elämänkerrassaan Le Freak: An Upside Down Story of Family, Disco and Destiny puhuu lämpimästi hullusta perheestään ja lapsuudestaan.

Rodgersin ja Edwardsin intresseissä ei ollut alun perin tanssimusiikki, vaan he näkivät itsensä pikemminkin potentiaalisina rocktähtinä, eräänlaisina hienostuneina mustina punkkareina. Miettiessään konseptia uudelle yhtyeelle vuonna 1977 he kehittelivät idean viileästä mutta anonyymistä tanssibändistä, jonka jokainen kappale olisi esittäjäänsä tärkeämpi. Yksi Chicin esikuvista oli vähintään yhtä tyylikäs Roxy Music. Sanoituksissa tulisi liikkua aina vähintään kahdella tasolla.

Chic ei ollut koskaan kantaaottava, mutta rivien välistä pystyi löytämään piilomerkityksiä. Esimerkiksi bändin debyyttisingle Dance, Dance, Dance (Yowsah, Yowsah, Yowsah) voi kuulostaa viattomalta tanssiinkutsulta, mutta sen inspiraatio löytyy 1930-luvun laman julmia tanssimaratoneja kuvanneesta Ammutaanhan hevosiakin -elokuvasta (josta on myös lainattu kappaleen ”jausa jausa jausa” -fraasi). Kertosäkeen monotoninen hokema on pikemminkin vaatimus, ei pyyntö: ”Tanssi. Tanssi. TANSSI.”

Video ei ole enää saatavilla

Läpimurtonsa jälkeen vuosina 1977–1979, Chic julkaisi pelkästään hittejä. Le Freak myi seitsemän miljoonaa kappaletta ja on edelleen levy-yhtiö Atlanticin myydyimpiä singlejä. Chic surffasi disco-aallon harjalla siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän levyttämänsä materiaali oli markkinoiden laadukkainta. Myynnissä vain discon virallinen kuningatar Donna Summer kilpaili yhtyeen kanssa.

Tähtiä Chicistä ei koskaan kuitenkaan tullut. Tähtiä olivat discoissa heidän musiikkinsa tahtiin tanssivat ihmiset.

Discon juuret olivat mustien, homojen ja latinojen kulttuurissa, ja monet sen suurimmat menestykset olivat afroamerikkalaisia. Taloudellisesti discobuumi oli niin voimakas ilmiö, että jopa The Rolling Stonesin ja Rod Stewartin kaltaisten perusrokkareiden piti taipua ja ottaa levyilleen disco-vaikutteita.

Sitten valkoiset keski-ikäiset miehet iskivät takaisin. Vuonna 1979 syntynyt ja ”Disco Demolition” -tapahtumaan huipentunut anti-disco-liike imi voimansa rasismista, homofobiasta ja naisvihasta, mutta oli verhottu huumoriin ja ”pojat on poikia” -henkeen. Baseball-otteluiden väliajalla poltetut disco-levyt, mellakointi ja ”disco sucks” -sloganien huutelu käynnistivät ketjureaktion , jolla oli sekä taloudellisia että poliittisia vaikutteita aina radioasemien soittolistoihin ja levy-yhtiöiden kokoushuoneisiin asti.

Discon hedonismin aika oli lopullisesti ohi vuoden 1979 syksyyn mennessä. Siitä tuli Yhdysvalloissa kirosana melkeinpä yhdessä yössä. Niin tuli myös disco-musiikin tekijöistä.

Nile Rodgersin ja Bernand Edwardsin pelasti kuitenkin yksi levy. Vuoden 1979 puolivälissä, kun Chic oli vielä kuuma edellisen ykköshittinsä Good Timesin jäljiltä, oli tiimin ja Motownin välillä aloitettu neuvottelut yhtiön suurimman tähden tulevasta albumista.

#1 Diana Ross – Diana (1980)

”The time has come for me
To break out of the shell
I have to shout
That I’m coming out”

Vuonna 1979 Diana Ross oli jo bisneksen veteraani: supertähti, niin musiikki- kuin elokuvateollisuudessakin. The Supremesin solistina ja soolourallaan hän oli netonnut 16 ykköshittiä Yhdysvalloissa. Elokuvarooli Billie Holidayna taas oli tuonut Rossille Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta kaikkien aikojen toisena mustana naisena.

Ross oli kuitenkin ”jo” 36-vuotias, ja uudet discokuningattaret olivat nakertaneet hänen asemaansa maailman suurimpana naispuolisena tähtenä. Ross etsi uutta soundia, uutta suuntaa.

Ross etsi myös ulospääsyä. Hän oli koko uransa ajan ollut Motownin omistajan Berry Gordyn silmäterä sekä ammatillisesti että yksityiselämässä. Ross oli kuitenkin vihdoin itsenäistymässä. Hän oli muuttanut Los Angelesista New Yorkiin ja alkanut kartoittaa mahdollisuuksiaan bisneksessä ilman Gordya ja jopa Motownia.

Ross tuuletti Nilelle ja Bernardille vapaudenhuumaansa ja elämänsä tulevaa täyskäännöstä. Kaksikko kirjoitti keskustelujen pohjalta nipun vahvoja, optimistisia kappaleita, kuten Upside Down ja I’m Coming Out.

Materiaali oli täynnä pomminvarmoja hittejä, mutta Motown ei ollut tyytyväinen. Levy kuulosti heidän mielestään liian paljon Chiciltä ja liian vähän Dianalta. Motown pelkäsi, että ”anti-disco-backlash” vahingoittaisi yhtiön suurimman tähden uraa, ja miksautti levyn uudelleen. Versioita voi vertailla vuonna 2003 julkaistulla Diana Deluxe -albumilla. Alkuperäisissä raidoissa Ross kuulostaa ehkä enemmän vierailevalta vokalistilta omalla levyllään. Motown-miksaus taas on suoraviivaisempi, joskin soundiltaan ohuempi.

Vaikka Rodgers ja Edwards olivat sitä mieltä, että Motown oli pilannut heidän levynsä, myi Diana nelinkertaista platinaa Yhdysvalloissa. Sen ensimmäinen single Upside Down nousi maan singlelistan ykköseksi. Pitivät Rodgers ja Edwards levystä tai eivät, Diana antoi heille uuden elämän bisneksessä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sheila & B. Devotion – King Of The World (1980)

”Get up at five, not quite alive
I’ve lived the last three nights on Dry Martinis
Although it’s winter time
They make me pose outside in a bikini
My skin is wash and wear
Got rainbows in my hair, oh what a sight”

Ranskassa koko kansalle mallina, näyttelijänä ja laulajana tutuksi tullut Sheila tipahti Rodgersin ja Edwardsin työpöydälle levy-yhtiö Carreren ideasta. Yhtiö halusi jatkoa Sheilan edellisvuoden isolle hitille, discoversiolle Singin’ in the Rainista. Sheila puhui tuskin sanaakaan englantia, joten Nile ja Bernard joutuivat improvisoimaan kirjoittaessaan hänelle laulettavaa.

Millaisia ongelmia kauniilla mallilla voisi olla? Ehkäpä paine elää yli varojen imagon vuoksi (Charge Plates & Credit Cards) tai rankat kuvaukset, ahneet managerit ja loputtomat kissanristiäiset (Cover Girls). Levyn jättihitti kaikkialla muualla paitsi Yhdysvalloissa – jossa disco oli nyt kirosana – oli Spacer, melodinen sekoitus Tähtien sota -elokuvaa, Sarah Brightmanin I Lost My Heart To The Starship Troopersia ja perinteistä Chic-biittiä.

Laulun päähenkilön esikuvana käytettiin Tähtien sodan Han Soloa. Ja kun Sheilan kaltainen, planeetta Maan naispuolinen valioyksilö tulkitsee laulun ranskalaisittain murtaen tiukkaan hopeiseen avaruuspukuun pukeutuneena, ei ole epäselvää, etteikö galaksienvälinen rakkaus olisi molemminpuolista.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Soup for One (soundtrack, 1982)

”All the things that you said were
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida”

Vaikka Chicin omat levyt floppasivat rankasti vuoden 1979 jälkeen, levy-yhtiö antoi bändille kuitenkin mahdollisuuden levyttää kaikki levytyssopimukseen merkityt albumit. Yksi oli Chic-vetoinen soundtrack Soup For One -elokuvaan.

Seksikäs komedia tuli ja meni jälkiä jättämättä, eikä soundtrackin kohtalo ollut paljoa kummempi. Levyllä on kuitenkin monta helmeä, kuten Fonzi Thorntonin napakka I Work for a Livin’ ja Carly Simonin hieno Why.

Rodgersin ja Edwardsin tuottama Why on yllättävä ja yllättävän toimiva kollaboraatio. Singer-songwriteriksi profiloinut Simon ei ollut flirttaillut tanssibiitin kanssa kunnolla edes kuumimpina discovuosina, mutta Whyn omalaatuinen, reggaen kanssa leikittelevä biitti on luonteva partneri Carlyn surumieliselle ja hieman kahjolle laulusuoritukselle.

Why nousi Britannian top kymppiin ja isoksi underground-hitiksi Paradise Garagen kaltaisilla klubeilla Yhdysvalloissa, mutta itse albumi floppasi armottomasti, eikä sitä edelleenkään ole julkaistu cd-muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Debbie Harry – KooKoo (1982)

Debbie Harryn ensimmäinen soololevy KooKoo nauhoitettiin Blondien ollessa pienellä tauolla vuonna 1981. Levyn suhteellinen floppaus on yksi pophistorian suuria mysteerejä. Debbie Harry oli levyn julkaisuvuonna yksi maailman tunnetuimpia tähtiä ja Rodgers & Edwards edelleen erittäin kuumia tuottajia Diana-levyn menestyksen jälkilämmössä.

Ehkä Debbien ”punk”-taustan ja mustan musiikin naittaminen oli liikaa sekä ennakkoluuloisille radioasemille että Blondien faneille. Voi olla, ettei asiaa auttanut Alien-taiteestaan tutuksi tulleen H. R. Gigerin suunnittelema levynkansi, jossa Debbien päätä lävistellään erilaisilla piikeillä. Ostavalle yleisölle koko konsepti taisi olla vähän liian ”kukkuu”.

KooKoo kärsii myös selvän hitin puutteesta. Uutta Upside Downia levyltä on turha etsiä, vaikka ensimmäinen singlelohkaisu Backfired groovaakin mukavan new wave -henkisenä. KooKoon funkia, rockia ja discoa sekoittava soundi on kuitenkin selkeä askel kohti Nile Rodgersin seuraavaa megamenestystä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 David Bowie – Let’s Dance (1983)

”Let’s dance
put on your red shoes and dance the blues”

Bowie ja Rodgers tutustuivat Nilen ensimmäisen soololevyn Adventures in the Land of the Good Groove äänitysten aikana. Kuultuaan levyn testiprässäyksen David Bowie tokaisi Rodgersille: ”Jos teet minulle levyn, joka on edes puoliksi näin hyvä, olen erittäin onnellinen.”

Rodgersille tarjous oli suurin mahdollinen kunnia. Seuraavaksi Bowie ilmoitti, että itse asiassa, tarkemmin ajatellen, hän haluaa ”hittejä”.

Yhteistyö alkoi kuitenkin hieman horjuvasti. Bowien ensimmäinen demo Rodgersille oli pieni folk-henkinen lurittelu, ”jotain Donovanin ja Anthony Newleyn väliltä”. Nile epäili, että Bowie vittuilee hänelle, mutta alkoi sovittaa kappaletta luottobändinsä kanssa.

Bowie määräsi, että soundin tuli olla postmoderni hatunnosto Isley Brothersin Twist and Shoutille. Artisti sai mitä tilasi. Kun nimikappale oli saatu purkkiin, syntyi loput levystä kivuttomasti. Äänityksiin kului yhteensä vain 17 päivää.

Let’s Dancesta tuli Bowien suurin kaupallinen menestys. Bowie itse tuntui olevan hieman vaivaantunut levyn valtavasta suosiosta ja halukkaampi keskustelemaan haastatteluissa Berliinistä tai historiastaan.

Nile Rodgersille levyn menestys tarkoitti, että se sama ”dance”, jonka takia hän oli ollut taiteilijana käytännössä mustalla listalla vain neljä vuotta aiemmin pahimman anti disco -ilmiön aikana, oli nostanut hänet jälleen eturiviin. Menestys maistui kuitenkin hieman katkeransuloiselta. Nileltä ei voinut jäädä huomaamatta, että kun musta mies oli yrittänyt tanssittaa maailmaa, olivat ihmiset rynnänneet polttamaan levyjä, mutta kun David Bowie sanoi ”let’s dance”, kukaan ei protestoinut.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Madonna – Like A Virgin (1984)

”You’ve got style
That’s what all the girls say
Satin sheets
And luxuries so fine
All your suits
Are custom made in London”

Kun Madonnan toisen levyn äänittäminen alkoi, hän ei ollut vielä supertähti. Ensimmäinen albumi oli myynyt kohtalaisesti, ja sen suurin hitti Holiday oli noussut Yhdysvalloissa kivasti sijalle 16.

Nile Rodgers kuitenkin tiesi jo tuolloin työskentelevänsä jonkun erityisen kanssa. Kun hänen tuttavansa oli yrittänyt dumata Madonnan konserttia pelkkänä ”tyylinä, ilman substanssia”, Rodgers oli oikonut: ”Et vain tajua, showbisneksessä tyyli *on* substanssia.”

Nile oli valittu Madonnan toisen albumin tuottajaksi, koska Madonna halusi hittejä. Ja hän ei pelleillyt. Muutamaan otteeseen Madonnan ja Nilen sukset menivät ristiin studiossa Nilen bändin ”liian rennon” asenteen takia. 24-vuotias Madonna tiesi maksavansa levyn ja olevansa pomo ja teki tämän selväksi nauhoituksissa.

Soundillisesti Like a Virgin on kuitenkin Nile Rodgers -levy, ei epäilystäkään. Material Girlin napakka intro tai nimikappeleen oudon tutunoloinen bassokuvio ovat juuri niitä elementtejä, jotka toistuvat eri variaatioina kaikissa Rodgersin tuottamissa levyissä. Samaan aikaan, kun monet tuottajat kuorruttivat levyjään uusimmilla syntikka-soundeilla ja uuden digitaaliteknologian mahdollistamilla sampleilla, Nile Rodgers tuntui vain pelkistävän omaa tuotantotyyliään.

Monessa asiassa Madonna piti kuitenkin päänsä. Esimerkiksi Material Girlin hän laulaa itselleen täysin sopimattomassa sävellajissa, vastoin Nilen neuvoja. Myös väittely levyn ensimmäisestä singleksi kääntyi Madonnan voitoksi. Like A Virgin -singlen julkaisua jouduttiin lykkäämään yli puolella vuodella, koska Madonnan ensimmäisen levyn kaksi viimeistä singleä olivat alkaneet myydä kuin häkä. Kun Like a Virgin vihdoin saatiin kauppoihin marraskuussa 1984, oli sähköisyys Madonnan ympärillä jo käsinkosketeltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sister Sledge – When The Boys Meet The Girls (1985)

Ennen kuin joku ehtii repiä leviksensä, niin maittakoon, että Sledgen siskojen mestariteos oli totta kai Chicin tuottama We Are Family -albumi (1979), jolta lohkaistiin nimiraidan lisäksi klassiset hitit Lost In Music, He’s The Greatest Dancer sekä Thinking Of You. When The Boys Meet The Girls on kuitenkin tyylipuhdas esimerkki Nile Rodgersin 1980-luvun soundista parhaimmillaan.

Sanat ”tiukka” ja ”ilmava” kuvaavat levyn soundia hyvin. Sledgen sisaruksissa Nile Rodgers sai käyttöönsä uransa taitavimmat vokalistit. Tytöt todella laulavat kuin linnut langalla, We Are Familya lainatakseni. Jokainen sisko taipuu sooloihin, mutta myös taustalaulut ovat täynnä hienoa kikkailua. Harmi, että itse kappaleet eivät ole ihan samaa tasoa kuin esittäjät.

Levy-yhtiölle Sister Sledge ei ollut vuonna 1985 prioriteetti numero yksi, mikä valitettavasti kuuluu levylle valikoidusta materiaalista. Söpö doowop-tunnelmointi Frankie oli kuitenkin iso yllätyshitti Britanniassa (singlelistan ykkönen), ja myös Dancing On The Jagged Edge ja Follow The Leader pitävät sisällään potentiaalia tanssilattioiden hirmuiksi.

Ehkäpä kymmenen vuotta nuoremmalla yhtyeellä olisi ollut paremmat mahdollisuudet When The Boys Meet The Girlsin kanssa. Nyt Sledgen perheen paluu listoille jäi lyhytikäiseksi Nile Rodgersin avusta huolimatta.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Duran Duran – Notorious (1986)

Nilesta ja brittien ”fab fivesta” oli tullut shoppailu- ja dokailukamuja Rodgersin työskenneltyä bändin The Reflex– ja Wild Boys -singleillä vuonna 1984. Duranien luottamuksen Nile oli voittanut, kun levy-yhtiö Capitol oli kieltäytynyt julkaisemasta sinkkuna Nilen remiksaamaa The Reflex -kappaletta, koska piti sitä liian ”mustana”.

Nile uskoi vaistoonsa ja käski bändin vaatimaan singlen julkaisua sellaisenaan. Levy pistettiin ulos, siitä tuli bändin uran suurin hitti ja Duraneista ja Nilesta ”BFF”.

Vuonna 1986 Duran Duran oli kaikkea muuta kuin toimintakunnossa. Parin vuoden levytystauon aikana sen jäsenet olivat keskittyneet sivuprojekteihinsa, eikä kukaan ollut enää erityisen kiinnostunut emobändin tulevaisuudesta. Kun neljännen studioalbumin nauhoitukset piti lopulta aloittaa, studioon saatiin vain kolme viidestä jäsenestä.

Nile Rodgers on sanonut, että levy-yhtiöt ovat yleensä tilanneet hänet paikalle katastrofin kynnyksellä – niin nytkin. Rodgers teki mitä pystyi. Notoriousin soundi käy ilmi jo levyn avaavan nimikappaleen introsta: napakka mutta rento biitti ja vaativat torvet, “no-no-notorious”!

Fanit eivät kuitenkaan lämminneet uudelle funkylle Duranille. Notorious nousi top 20 -listalle Atlantin molemmin puolin, mutta katosi sitten jälkiä jättämättä.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Grace Jones – Inside Story (1986)

Nile Rodgersille Inside Story taisi olla melkoinen välityö. Sitä ei esimerkiksi mainita sanallakaan hänen elämänkerrassaan. Myös Jonesin diskografiassa vähälle huomiolle jäänyt levy on kuitenkin melko onnistunut yritys tehdä Jonesista taas enemmän laulaja kuin media-ilmiö tai Bond-pahis.

Albumin levytyksen aikoihin Jones oli uransa huipulla. Takana oli kaksi hyvin menestynyttä albumia (Slave To The Rhythm, Island Life) ja pari näyttävää ison budjetin elokuvaroolia (007 ja kuoleman katse, Conan – hävittäjä). Inside Storyn oli tarkoitus viedä Jones valtavirtaan myös musiikillisesti, varsinkin Yhdysvalloissa. Kukapa tässä voisi auttaa paremmin kuin Nile Rodgers?

Jones ja Rodgers tuottivat levyn yhdessä. Kaksikko myös kilpaili kokaiinin vetämisessä, ja kipinät sinkoilivat miksauspöydän ääressä. Soundillisesti levy on tuttua Rodgersia. Vahvimmilla raidoilla, kuten Victor Should Have Been a Jazz Musicianilla ja Partygirlillä, kaksikko onnistuu luomaan omaperäistä tunnelmaa. Valitettavasti kaikki materiaali ei ole yhtä hyvää, ja usealla raidalla Rodgers hoitaa homman melko selvästi autopilotilla.

Molemmat olivat tässä vaiheessa ehkä enemmän kiinnostuneita bailaamisesta kuin musiikin tekemisestä. Silti kummankaan artistin lahjakkuutta ei voi kiistää, ja albumi kestää vertailua minkä tahansa vuoden 1986 hittilevyn kanssa. Grace Jonesista se ei kuitenkaan tehnyt koko perheen tai kansan suosikkia. Tosin näin jälkikäteen voi miettiä – olisiko se ollut edes mahdollista?

Video ei ole enää saatavilla

#10 David Bowie – Black Tie White Noise (1993)

Kaupallisesti epäonnistuneiden soololevyjen ja katastrofaalisen Tin Machine -projektin jälkeen David Bowie iski taas hynttyyt yhteen Nile Rodgersin kanssa. Vaikka tarkoitus ei ollut tehdä uutta Let’s Dancea, Nilen kultainen kosketus tuskin ahdisti Bowieta. Lopputulos on tähden vahvin levy sitten, no, Let’s Dancen. Johtavana ideana oli tuoda melodiat takaisin 1990-luvun alun R&B-, house- ja swing beat -soundiin.

Black Tie White Noise palautti Bowien kotimaassaan albumilistan kärkeen, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1984.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Al Jarreau – Moonlighting (single, 1987)

Nile Rodgers työskenteli kuin hullu koko 1980-luvun, ja herran nimi löytyykin mitä yllättävimmistä tuotannoista. Esimerkkinä tämä Konnakoukkuja kahdelle -tv-sarjan tunnari. Suomessakin suosittu sarja teki tuntemattomasta Bruce Willisistä tähden ja nosti myös Cybill Shepherdin takaisin otsikoihin. Paremmin jazz-artistina tunnetun Al Jarreaun mainio tunnusbiisi on lajityyppinsä parhaimmistoa ja nousi listoille niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin.

Video ei ole enää saatavilla

Tällainen oli Simon Le Bonin ensimmäinen comeback-look.

1990-luku oli kovaa aikaa monelle 1980-luvun kullannupulle. Sitä se oli myös Duran Duranille, 1980-luvun alkupuoliskon parhaalle ja suosituimmalle popbändille, jonka kimalteleva ja kerskakulutuksellinen glam-syntikkapop Live Aidin jälkeisenä juppi-AOR:n ja sosiaalisen omatunnon aikakautena väistämättä putosi jalustaltaan. Asiaa eivät auttaneet myöskään se, että rumpali Roger Taylor ja kitaristi Andy Taylor erosivat bändistä ja uusi Princea apinoiva, entistä funkahtavampi tyyli hukkasi bändin alkuperäisen soundin omaleimaisuuden.

Aallonpohja oli vuonna 1990 ilmestynyt Liberty, kahta kappaletta (Serious, My Antarctica) lukuun ottamatta kerrassaan karmea funk rock –fiasko, kuin INXS-albumi ilman koukkuja ja Michael Hutchencen ”Walmartin Jim Morrison” -karismaa. Yhtye tiesi itsekin paistaneensa kalkkunan jo vetäessään sitä ulos uunista, sillä kiertueen sijasta he päättivät pitää muutaman kuukauden loman ja palata studioon tekemään paremman levyn seuraavan vuoden syksyksi.

Mutta tässä vaiheessa levy-yhtye sulki rahahanat. Vielä viisi vuotta aikaisemmin EMI oli työntämässä Birminghamin kultapoikia studioon miltei väkisin, mutta nyt se ilmoitti, että Libertyn flopattua Duran Duranin oli astuttava uuteen tulosvastuullisuuden aikaan. Bändin oli hyväksytettävä demot EMIllä ja vasta niiden perusteella studio maksaisi studioajan pätkissä, kuukausi kerrallaan. 1980-luvun playboyt olivat muuttuneet isältään kuukausirahaa kerjääviksi teineiksi.

Olisi siis roisia vähättelyä sanoa, että keväällä 1991 Duran Duran oli kipeästi potentiaalisen hittibiisin tarpeessa. Sellainen syntyikin heti ensimmäisissä sessioissa, kun Andy Taylorin vuonna 1986 korvannut Warren Cuccurello esitteli bändille kiehtovasti polveilevan, liki flamencosävyisen kitarakuvion. Missing Personsista Duran Duraniin loikannut Cuccurello oli varsinainen hörhö, huumeita ja alkoholia välttelevä seksiaddikti, joka kerskui myöhemmin 1990-luvulla harrastaneensa seksiä keskimäärin viisi kertaa päivässä ja toi markkinoille oman anatomisesti uskollisen nimikkodildonsa. (Huhujen mukaan hänen bravuurinsa oli houkutella naisfaneja kanssaan kylpyyn ja sitten paskantaa ammeeseen. New Yorkin terroristi-iskun jälkeen Cuccurello on esiintynyt julkisuudessa vain teettämänsä foliohattu päässä.)

Ordinary Worldin tapauksessa Cuccurello osui kuitenkin kultasuoneen. Miehen kitarakuvion ympärille Nick Rhodes loihti mahtipontisen ja nostattavan balladimelodian, joka hehkui juuri sellaista mahtipontista kauneutta jota bändin 1980-luvun albumit olivat uudistumispyrkimyksissään tietoisesti karttaneet. Tekstittäjä Simon Le Bon nimesi kappaleen ensiksi Ordinary Girliksi, mutta kirjoitusprosessin aikana sanoitus muuttui tribuutiksi Le Bonin nuorena kuolleelle lapsuudenystävälle. Se ei ollut ensimmäinen muistolaulu hänelle, sillä samaa teemaa oli käsitellyt jo Big Thing -albumin (1988) kohokohta Do You Believe In Shame?

Kuten niin usein, laulun kiinnostavin tulkinta ei kuitenkaan ole lähtöisin kirjoittajan aikomuksesta. Kun laulun ilmestyessä ei tiennyt Le Bonin kuolleesta ystävästä, Ordinary World tuntui ilmeiseltä elegialta kadotetulle kuuluisuudelle ja yrityksille totuttautua siihen ”tavalliseen elämään”, jota luuli jo iäksi päässeensä pakoon.

”What has happened to it all?
Crazy, some are saying
Where is the life that I recognize?
Gone away”

Ordinary Worldin säkeistöissä onkin liki typertynyt tunnelma. Niissä Le Bon muistuttaa alkoholistia, joka on juuri ryöminyt ulos kymmenen vuoden putkesta ja koettaa asettaa itseään uuteen selväpäiseen todellisuuteen, totuttautua sen uusiin väreihin ja tuoksuihin. 1980-luku oli tehnyt Duran Duraneista kuuluisuusaddikteja, ja nyt heidän suosikkihuumeensa oli riistetty heiltä. Paparazzit ja fanit eivät enää telttailleet heidän pihallaan, prinsessa Dianasta oli tullut Take That -fani ja Duran Duranin klassisia jahtivideoita pidettiin thatcherismin ajan häpeällisinä reliikkeinä.

Ordinary Worldin kertosäkeen sävy on kuitenkin uhmakkaan toiveikas. Se tavallinen maailma on jossakin tuolla ulkona ja kenties jopa elämisen arvoinen; se täytyy vain kohdata ja heittäytyä siihen samalla asenteella kuin siihen srilankalaiseen laguuniin Rio-kappaleen videolla.

”But I won’t cry for yesterday
There’s an ordinary world
Somehow I have to find
And as I try to make my way
To the ordinary world
I will learn to survive”

Yltäkylläisessä läntisessä maailmassa kolmenkymmenen ikävuoden saavuttaminen on usein kriisin paikka. Ordinary World onkin pahin kolmenkympin kriisi ikinä, mutta kriisi on aina mahdollisuus, ja siksi kappale onkin tappion torahampaista kahmaistu triumfi, Duran Duranin uran kenties hienoin kappale – ja paradoksaalisesti se, joka palautti heille sen suosikkihuumeen, josta vieroittumiseksi he olivat kappaleen kirjoittaneet: maailmanmaineen. Sing Blue Silver, todellakin.

Video ei ole enää saatavilla

Snoop Doggin ura ei päässyt 1980-luvulla vielä kunnolla käyntiin videokuvauksissa toistuvasti sattuneiden sälekaihdinonnettomuuksien takia.

Vanhimmat sälekaihtimen kaltaiset verhot valmistettiin tiettävästi vuonna 1888. Sälekaihtimien voittokulku alkoi näkyä kansansisustuksessa kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen, kun niitä alettiin massavalmistaa muovista ja alumiinista. Konttoreissa ja kerrostaloasunnoissa etenkin muoviset sälekaihtimet ovat käteviä – niillä voi piilottaa huoneiston tapahtumat yhdellä ranteenheilautuksella.

Ikkunoita, sälekaihtimia ja niiden heittämiä vaakavarjoja käytettiin esteettisenä tehokeinona jo film noir -elokuvissa. Raolleen jätetyt sälekaihtimet ovat voyeuristin herkkua – niiden läpi voi hahmottaa toisinaan vain ihmisen silhuetin, jolloin jotain jää arvailun varaan.

Ei olekaan ihme, että sälekaihtimet muodostuivat myös dramaattisten kasaripop-videoiden kliseeksi. Ne olivat monikäyttöinen ja varmasti myös halpa rekvisiittavalinta. Jos videota ei voitu kuvata linnassa tai kartanossa, kannatti turvautua esittelemään asunnossa tapahtuvaa draamaa. Kun musiikkivideo kuvattiin studiossa, sälekaihtimia käyttämällä oli helppo kontrolloida valaistusta ja luoda vaikutelma autenttisesta ikkunasta.

Videot on listattu sälekaihdinprosentin mukaan. Prosentti kertoo, kuinka voimakas vaakavarjojen rooli on videon ilmeessä.

#10 Berlin – Take My Breath Away (1986)

Klassikkoballadin video on koostettu Top Gun -elokuvan pätkistä. Filmin hävittäjälentäjäkoulussa istuttiin kunnon sälekaihtimien siipien suojissa.

Sälekaihdinprosentti: 2 %

Video ei ole enää saatavilla

#9 Bogart Co. – Princess (1985)

Ressu Redfordin unelmien prinsessa asuu sälekaihdinten takana, tietenkin.

Sälekaihdinprosentti: 8 %

Video ei ole enää saatavilla

#8 The Smiths – The Boy With a Thorn in His Side

Myös Morrissey oli viehtynyt vaakavarjoihin, sillä ne henkivät arkista kitchen sink -estetiikkaa. Säleiden läpi voi tarkkailla ympäristöä ja kieriskellä vihlovassa ulkopuolisuuden tunteessa.

Sälekaihdinprosentti: 12 %

Video ei ole enää saatavilla

#7 Duran Duran – Save a Prayer (1982)

Eksoottisessa videossa kaihtimet ovat puuta.

Sälekaihdinprosentti: 14 %

Video ei ole enää saatavilla

#6 Billy Idol – Cradle of Love (1990)

Kappale on vuodelta 1990, mutta mukana listalla, koska video lienee kuvattu 1980-luvun puolella. Milloin naisvartalo on kauneimmillaan? Silloin, kun sitä voi tiirailla sälekaihdinten läpi.

Sälekaihdinprosentti: 45 %

Video ei ole enää saatavilla

#5 Erasure – Oh l’amour

Sälekaihtimet toimivat erinomaisesti myös diskonkaltaisessa tilassa, koska ne saavat värivalot näyttämään upeilta. Sälekaihtimia kannattaisikin kenties käyttää rohkeasti myös nykyaikaisten yökerhojen sisustuksessa…

Sälekaihdinprosentti: 46 %

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Cure – Lovecats (1983)

Mauu! Tässä videossa kaikki on vähän vinossa. Myös kaihtimet retkottavat boheemisti rempallaan!

Sälekaihdinprosentti: 49 %

Video ei ole enää saatavilla

#3 Foreigner – I Want to Know What Love Is (1984)

Tässä videossa koetaan kaihoisia tunteita sälekaihtimien takana. Kaiho ja sälekaihtimet kuuluvat yhteen kuin tonic-vesi ja gin.

Sälekaihdinprosentti: 62 %

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Cars – Drive (1984)

Eteerinen naishahmo värjöttelee vuoteessaan sälekaihtimien läpi suodattuvassa valossa. Kun hän alkaa itkeä, verhot on muuttuneista varjoista päätellen käännetty kiinni. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka sälekaihtimia säätelemällä tila saadaan muutettua yksityisemmäksi.

Sälekaihdinprosentti: 71 %

Video ei ole enää saatavilla

#1 The Motels – Shame (1984)

Martha Davis tietää, että miestä kelpaa piilotella komeiden sälekaihdinten takana. Videon lopulla voi ihastella innovatiivista sälekaihdinten käyttöä, kun Davis heittää jonkinlaisen piirtoheitin-valomainos-systeemin välityksellä asunnon seinälle oman päänsä. Mikä show!

Sälekaihdinprosentti: 93 %

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 77 Anna Järvinen – Lilla Anna

Anna Järvinen jakaa kuulijoilleen kaiken musiikiltaan etsimänsä lohdun. Hänen laulunsa kietoutuvat ympärille kuin ohut viltti, jossa menneet vuodet ovat punoutuneet karheaksi ja vintintuoksuiseksi kankaaksi. Tämän peitteen alta Lilla Anna tapittaa muistojen peiliin avarin silmin, jotka sekä ihmettelevät että ihailevat peilistä heijastuvia aikuisen naisen kasvoja. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 76 Kauko Röyhkä & Riku Mattila – Vanhan ajan filmissä

Kappale kommentoi persulaista muukalaisvihaa. Vanhan ajan sankarittaren maailma on mustavalkoinen, puiden takana vaanii vihulaiset, jotka on hirtettävä. Maailma kuitenkin muuttuu, täyttyy väreistä ja musta mieskin on kylässäsi bussikuskina. Uuden ajan filmiin on totuttava. Biisinä hieman epäröyhkämäinen moderni kitarapop muuntuu Riku Mattilan käsissä klassikoksi. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 75 Pyhimys – Vatos logos

Maailman isoimman jatsitupakan tuprutelleen hirvilauman pieteetillä svengaava Pyhimyksen Medium-albumi oli vuoden paras suomalainen rap-levy. Vatos Logos soi ihastuttavasti 70-lukulaisen suomirytmimusiikin hurmoksessa – kuin Puppe olisi johtamassa yhtyettä. Pyhimyksen tyypillisen briljantit riimit taas viiltävät brändiuskovaisuuden sisuskalut kaikkien nähtäville. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Voit kuunnella kappaleen studioversion Spotifyn kautta tästä.

# 74 Duran Duran – The Man Who Stole a Leopard (feat. Kelis)

Viime vuoden vähimmälle huomiolle jäänyt starayhteistyö. Ihana Kelis maustaa messiaanista balladia, joka kuulostaa etäisesti The Chauffeurin sisarteokselta. Nick Rhodes sepitti loppuun puhutun uutispätkän, joka ei kuulosta tippaakaan falskilta. ”The leopard in you silently preyed on me”. Parasta sitten Rion. Tätä saalista kannatti vaania liki kolme vuosikymmentä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 73 Hannibal & Joku Roti Mafia – 10 Rock

Hanen uusin levy oli yksi vuoden parhaita. Tämä on elänyt eniten päässä. Tässä onnistuu parhaiten jokin, jota olen miehen musiikissa kuullut 10 vuotta. Se on sopivasti gangstaa ja Lappia, Afganistania ja Kalliota, Amerikkaa ja Nekalaa. Lyriikat ovat mutkattomat, toteavat ja intro naurattaa maassa, josta myydään aseita Saudi-Arabiaan. Naurattaa, jotta en itkisi. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 72 Mastodon – Curl of the Burl

Jos lähtökohtaisesti raskas metalliyhtye voi tehdä, suoraan käännettynä, biisin pahkan kiharasta, jossa kuuluu vaikutteita esimerkiksi perinteisestä progesta ja groovaavasta jazzista ja joka vetoaa laajaan yleisöön niittivyörokkareista pitkätukkahevareihin, mutta ei kuitenkaan ole geneeristä Radio Rockin täytettä, ollaan bändikämpällä tehty vallan laadukasta työtä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 71 Björk – Crystalline

Biophilian dynamiikka on jännitteistä ja hiljalleen kasvavaa, Crystallinen kuuluessa niihin harvoihin suurempiin purkauksiin. Gamelan-kilinä kuulostaa pimeässä hohtavilta kristallikiteiltä, jotka syöksyvät lopun elektropyörteeseen, tähän mennessä jo tuhannesti luonnehdittuun. Monimutkaiset kristallirakennelmat ovat symboleita sekä kaupungeille että ihmissuhteille. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 70 Wye Oak – Civilian

Baltimorelaisduon kolmosalbumin nimikkobiisi on tyylipuhdas esimerkki bändin tavasta yhdistää kaunista ja rujoa. Yksinkertaisuudessaan lähes täydellinen laulumelodia kasvaa Jenn Wasnerin suussa elämää suuremmaksi, mutta lopun korviahuumava kitaramyrsky rikkoo kokonaisuuden virheettömyyden. Esiin pistävät särmät tekevät Civilianista vain entistäkin täydellisemmän. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 69 Kakka-Hätä 77 – Samaa paskaa aina vaan

Elämä on kurjaa ja krapulaista – ainakin, jos Kakka-Hätä 77:ltä kysytään. Suomen parhaisiin punkbändeihin lukeutuva turkulaisretkue pukee taitavasti sanoiksi ja räminäksi maailman synkemmän puolen, mutta silti heidän biisejään kuunnellessa tulee lähinnä energinen ja itseironinen fiilis. Uransa jo lopettanut Kakkis osui suomipunkin ytimeen loistavalla asenteellaan. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 68 The Strokes – Under Cover of Darkness

Kymmenen vuotta sitten maailman viileimmän yhtyeen paluulevy Angels oli viime vuoden suurimpia pettymyksiä, levy joka todennäköisesti unohdetaan kohteliaasti yhtyeen tarinaa muisteltaessa. Sen ainoaksi valonpilkahdukseksi jäi ensisingle, jonka junnaavissa kitaroissa ja kauniisti irtoavassa kertosäkeessä voi yhä kuulla miksi yhtye sai maailman hetkeksi polvilleen. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 67 Circle – Auturbine

Olkoot tämä oodi koko Noiduttu-kasetille. Harmi, että Circlen vuoden paras julkaisu rajoittui 100 kappaleen erään. Näissä treenikämppäjameissa bändin ilmaisu on paljaudessaan vahvimmillaan. Auturbine on seesteisen melankolian kyllästämää junnausta, jonka päälle Mika Rättö hiljalleen tapailee pianoaan ja tarinoi. Niittirannekehevin sijaan tunnelma on haaveileva. (Mikael Mattila)

Circlen Noiduttu-kasetti julkaistiin huhtikuussa. Yhtyeen muita viime vuoden julkaisuja olivat muun muassa Infektio-albumi ja Erkki Kurenniemin kanssa tehty Rakkaus tulessa.

Auturbinen voi kuunnella Last.fm:n kautta tästä.

# 66 My Morning Jacket – Circuital

Circuital on aikuisten miesten soulia. Tulee mieleen vähemmän itsesäälinen ja ylinäytelty versio Radioheadin Creepistä. Malttia osoittavat sekä yhtye että laulaja. Lopulta biisi lähtee lentoon siivillä, jotka on rakennettu yhtälailla countryrockista ja new wavesta. Nostatuksen kruunaa hieno kitarasoolo, jonka kautta palaamme alun kitara-arpeggioihin ja Creepiin. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

ABC oli parhaimmillaan heti esikoisalbumillaan Lexicon of Love, joka poiki The Look of Loven lisäksi hitit Poison Arrow ja All of My Heart.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu Joan Jett & the Blackheartsin kappale I Love Rock N Roll. Lisätäksemme karkeaa merisuolaa märkiviin haavoihinne, olemme sisällyttäneet soittolistalle kappaleesta The Rock Mastersin (älkää kysykö) perin hidiöösin version.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Split Enzin Six Months Leaky Boatsista kuullaan Extravagenza-albumilla julkaistu live-versio vuodelta 1993, kun taas Bow Wow Wow’n I Want Candysta kuullaan myöhemmin uudelleen äänitetty versio.

Näiden kolmen kappaleen alkuperäiset versiot voit kuunnella Youtuben avulla tästä (Joan Jett), tästä (Split Enz) ja tästä (Bow Wow Wow).

Vuoden 1982 Top 30

1. ABC – The Look of Love
2. Michael Jackson – Billie Jean
3. Madness – Our House
4. Violent Femmes – Blister in the Sun
5. The Clash – Rock the Casbah
6. Yazoo – Don’t Go
7. Dexys Midnight Runners – Come On Eileen
8. Grandmaster Flash & The Furious Five – The Message
9. Prince – Little Red Corvette
10. Lords of the New Church – Russian Roulette
11. Roxy Music – More Than This
12. New Order – Temptation
13. Billy Idol – White Wedding
14. Tears for Fears – Mad World
15. Carly Simon – Why
16. Toto – Africa
17. Associates – Party Fears Two
18. Duran Duran – Hungry Like the Wolf
19. Simple Minds – New Gold Dream (81-82-83-84)
20. Prefab Sprout – Lions in My Own Garden (Exit Someone)
21. Blancmange – Living on the Ceiling
22. Orange Juice – Rip It Up
23. Patrice Rushen – Forget Me Nots
24. Split Enz – Six Months in a Leaky Boat
25. Bow Wow Wow – I Want Candy
26. The Rock Masters – I Love Rock N Roll (Joan Jett)
27. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
28. The Pale Fountains – Thank You
29. Eurythmics – Love Is a Stranger
30. Kid Creole & The Coconuts – Stool Pigeon

Linkki soittolistaan tästä.

Duran Duran, so good they named it twice.

Vuosi 1982 oli Duran Duranin vuosi. Jos unohdetaan lähinnä Yhdysvaltain markkinoille suunnattu Carnival EP, joka niputti singlejen remixit, niin kaikki yhtyeen vinyylijulkaisut olivat kotimaassaan Iso-Britanniassa top ten -kamaa.

Kakkosalbumi Rio sekä kaunis singlebiisi Save a Prayer olivat listakakkosia ja albumin nimisingle yhdeksäs. Vuoden vauhdikkain Duran Duran -single Hungry Like a Wolf nappasi listalla sijan viisi.

Vuonna 1982 toiminta musiikkiteollisuudessa oli nopeaa. Tarinan mukaan Hungry Like a Wolf olisi sävelletty ja sanoitettu yhtenä helmikuisena päivänä ja samaan päivään olisi jopa mahtunut biisin ensimmäisen (ja julkaisemattoman) version nauhoittaminen. Julkaistu versio nauhoitettiin lopulta huhtikuussa, ja single julkaistiin heti toukokuun alussa viikkoa ennen Rio-LP:n julkaisua.

Hungry Like a Wolfissa singleä oleellisempi juttu oli video. Duran Duran oli aikansa aktiivisin video-bändi, ja Hungry Like a Wolfin sekä Save a Prayerin videoita yhtye lähti tekemään Sri Lankaan. Videoon haettiin samanlaista tunnelmaa kuin vuotta aiemmin valmistuneessa menestyselokuvassa Kadonneen aarteen metsästäjät, jossa Harrison Ford seikkaili Indiana Jonesina viidakossa.

Laulaja Simon Le Bon on Duran Duranin tohtori Jones, joka saa väsyneenä voimia paikallisen pikkupojan pyyhkeestä puristamastaan likaisesta vedestä.

Andy Taylorissa ei kuitenkaan ollut sankarin kuolemattomuutta, sillä kitaristi joi kuvausten aikana vettä laguunista ja sairastutti itsensä sairaalakuntoon. Sairastumisella ei sotkettu pelkästään videokuvausten aikatauluja, vaan myös suomalaisten fanien kalenterit; toukokuulle suunnitellut Suomen-keikat siirtyivät syyskuulle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kesällä 2011 Duran Duranin piti tuli toiselle Suomen-vierailulleen, mutta tällä kertaa sairastumisvuorossa oli Simon Le Bon, joka vielä muutama viikko aiemmin jaksoi laulaa Hungry Like a Wolfin komeasti Coachella-festivaalilla. Kuvasta päätellen viidakkojuoksu ei olisi enää sujunut vuoden 1982 tahdilla.

Video ei ole enää saatavilla

Duran Duran rakastaa naisia.

Kamera räpsii kuvia. Runwayn päässä solakat mallitytöt leikkivät tyynysotaa, ratsastavat hevoseksi puetulla miehellä ja mutapainivat yläosattomissa. Taka-alalla Simon Le Bon laulaa filmille tallentuvista tytöistä. Kappale on pirteä, mutta teksti raskaasti virittynyt. Bilebiisi tämä ei ole.

Taustalla on se mallimaailma, johon Duran Duran oli vuosikymmenen vaihteessa tutustunut ja josta se ammensi. Siihen kytkeytyi nuorten tyttöjen silmitön hyväksikäyttö: samat tytöt liikkuivat niillä klubeilla, joilla yhtye alkuvuosinaan esiintyi. Närää aiheuttaneen videon oli määrä pyöriä noiden samaisten klubien tv-ruuduilla.

MTV:lle sitä editoitiin rankalla kädellä. Mutapaini ja tyynysota hävisivät. Niin myös härskeimmät lähikuvat. Kappale kutistui alkuperäiseen levymittaansa, kun leikkaamaton versio kestää yli 6 minuuttia.

Girls on Film oli Duran Duranin kolmas sinkkujulkaisu, ja kappale, joka nosti yhtyeen suosioon Iso-Britanniassa (Yhdysvalloissa bändi breikkaisi vasta seuraavan levyn aikoihin). Biisissä on kaikki hitin ainekset: kevyen leikkisät kasarisoundit, energisesti laukkaava rumpukomppi ja toistuvana motiivina neljän soinnun kitarariffi.

Ja tietenkin tärkein: teksti, jonka mukana on helppo laulaa – ja jonka kriittiset konnotaatiot on satunnaiskuuntelulla helppo sivuuttaa. Kun Le Bon kajauttaa ilmoille ”girls on film”, tiedän kyllä hyvin, mistä hän laulaa. Silti sen voi ottaa toisinkin. Toiselle kappale on kannanotto, toiselle vain anthem naisruumiin erotisoinnille.

Samaan tapaan videota on helppo katsoa kahdella tapaa. Sen kuvakieli asettaa vuorotellen välähtävät salamat ja naiskehoista napatut lähikuvat, ja vaikka mise-en-scène on täysin liioiteltu ja naista halveeraava, on kritiikki ehkä kaivettava lyriikasta.

”Lipstick cherry all over the lens as she’s falling
And miles of sharp blue water coming in where she lies
The diving man’s coming up for air
’Cause the crowd all love pulling dolly by the hair
By the hair”

Sieltä se löytyy etsimättäkin. Olennaiset ovat toisen säkeistön viimeiset säkeet, joissa näkökulma vaihtuu katsojasta katseen kohteeseen:

”And she wonders how she ever got here
As she goes under again”

Tämän jälkeen kuulija ei enää voi aukottomasti samastua katsojaan, subjektiin. Tulokulma on rikottu. Filmille tallentunut tyttö on saavuttanut minuuden. Ja se, jos mikä, on tylsää. Kun haluaisi vaan katsoa sitä mutapainia.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kappaleen ovat vuosien saatossa coveroineet mm. Björn Again ja Billy Preston. Oma suosikkini on Girls Aloud, joka onnistuu kääntämään biisin täysin päälaelleen. Youtube-kommentit ovat myös hyvää luettavaa: ”Is this the song thats on the H&M Commercial, but the one with the kids?” Jep jep.

Video ei ole enää saatavilla

Duran Duranin pojat vierailivat ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran Suomessa vuonna 1982, jolloin yhtye esiintyi Helsingin Kulttuuritalolla. Nyt Kaisaniemeen saapuu tämän näköisiä, charmantisti harmaantuneita herrasmiehiä.

Duran Duranin on – ainakin vielä tätä kirjoitettaessa – tarkoitus esiintyä Helsingin Kaisafest-tapahtumassa lauantaina 18. kesäkuuta. Konsertin kunniaksi Nuorgam kokosi soittolistan birminghamilaisyhtyeen kultakauden huippuhetkistä. Miia Lähteen kirjoittaman Duran Duran -artikkelin voit lukea tästä.

Duran Duran – kohti Kaisaniemeä!

1. Planet Earth (albumilta Duran Duran)
2. Girls on Film (Duran Duran)
3. Anyone Out There (Duran Duran)
4. Rio (albumilta Rio)
5. New Religion (Rio)
6. Lonely in Your Nightmare (Rio)
7. Save a Prayer (Rio)
8. The Reflex (albumilta Seven and the Ragged Tiger)
9. New Moon on Sunday (Seven and the Ragged Tiger)
10. Shadows on Your Side (Seven and the Ragged Tiger)
11. Is There Something I Shoul Know (live-albumilta Arena)
12. Hungry Like the Wolf (Arena)
13. The Seventh Stranger (Arena)
14. Union of the Snake (Arena)
15. The Chauffeur (albumilta Rio)
16. The Wild Boys (live-albumilta Arena)
17. Careless Memories (albumilta Duran Duran)
18. Ordinary World (albumilta ”The Wedding Album”)
19. Come Undone (”The Wedding Album”)
20. A View to a Kill (elokuvan 007 ja kuoleman katse soundtrackilta)

Kuuntele soittolista tästä.

Duran Duran vuosimallia 1981: Andy Taylor (vasemmalla), John Taylor, Simon Le Bon, Roger Taylor ja Nick Rhodes.

Ennen kouluun menoa paras kaverini oli Mikko. Mikon isosiskolla Katilla oli huoneessaan jotain mikä järisytti maailmaani: Duran Duran.

Jättijulisteissa olkatopatuissa puvuissaan poseeraavien nuorten miesten hiukset olivat hienosti ja kajalilla rajatut katseet kohtalokkaat. Minulle heillä oli annettavanaan siihenastisen elämäni parhaat popkappaleet.

Kati kopioi minulle avuliaasti laulujen sanoituksia Duran Duranin, Rion ja Seven and the Ragged Tigerin sisäkansilehdyköistä sekä bändiä koskevia juttuja Suosikista, OK:sta ja Bravosta. Talletin ne huolella tarra-albumin lehtien väliin.

* * *

Uudenvuoden aattona 1984 istun kuin liimattuna takkahuoneen television ääressä katsomassa konserttitaltiointia As the Lights Go Down – Taivaan valot. Mikä mieletön energia tässä valojen ja varjojen, koskettavien hitaiden ja nostattavien nopeiden vaihtelua noudattavassa näytöksessä. Hienointa koskaan!

John Taylor lepotilassa.

Kuva lavalla bassonsa kaulassa ratsastavasta John Taylorista iskostuu tajuntaani yhtenä lapsuuteni vahvimmista muistijäljistä. Rakastun. Paitsi Johniin, koko yhtyeeseen ja sen musiikkiin. Konsertin päättyessä oloni on haikea ja levoton.

Birminghamilais- viisikosta, kolme Tayloria, Rhodes ja Le Bon, tulee suuri innoittajani jo ennen kuin ymmärrän, mitä termi ”elokuva” merkitsee, saati olen opiskellut koulussa sanaakaan englantia.

Koulukaverin Ystäväni-kirjaan kirjoitan ”paras näkemäni elokuva” kysymyksen kohdalle ”Taivaan valot” (muistitietoni mukaan konserttitaltioinnin nimen käännös televisio-ohjelmassa). Nolostun vasta myöhemmin.

Isosiskoni saa joululahjaksi kasetille kopioidun Arenan enkä ymmärrä, miksei sitä anneta minulle vaan Dingosta ja Popedasta enemmän kiinnostuneelle siskolle. Otan kasetin ikuiseen lainaan.

Tampereen keskustan Funking-liikkeestä käyn ostamassa rannehikinauhan ja rintamerkin. En silti koe olevani fani. (Tällä saattaa olla tekemistä ikäni kanssa; en ole riittävän vanha vapaasti toteuttamaan sitä minkä ymmärrän faniudeksi Dingo-ilmiön kautta.)

Suhde on jotenkin henkilökohtaisempi. Duran Duran tuntuu vatsassa, laittaa tanssimaan ja unelmoimaan. Suosiostani ala-astevuosina kilpailevat muutkin, erityisesti Abba, Michael Jackson, Europe sekä Jam Jam, mutta Duranit ovat vieneet minut pysyvästi.

* * *

Siinä missä nykyiset alakoulun tytöt saattavat saada jonkin aiheen leikkeihinsä ja unelmiinsa vaikkapa Twilightin Edwardista, ammensin minä inspiraationi Johnin karismasta. Monta vuotta.

Huolimatta Johnin ylivertaisuudesta Duran Duran oli minulle ennen kaikkea yhtye. Musiikki oli parasta ja kaikki sen jäsenet Tärkeitä Persoonia, joiden elämän käänteitä seurasin. Simon laulajana oli etuoikeutettu keulakuva, mutta itseäni kiinnostivat enemmän yhtyeen muut jäsenet.

Nick Rhodes antoi 1980-luvun kasvatille tärkeän ja kiehtovan meikkaavan miehen mallin. Röyhelöissään ja meikeissään hän oli yhtä aikaa jumalaisen kaunis ja etäinen, kuitenkin aina se yhtyeen jollain tavalla uskottavin jäsen. Albumiini päätyi monta sivua juttua Nickin ja Julie Anne Friedmanin flamingonpunaisista häistä.

* * *

Sosiaalipsykologi voisi sanoa Duran Duranin muokanneen identiteettiäni, sitä kuka koen olevani ja millaiselle menneen ja tulevan jatkumolle itseni elämässä asetan. No, yhtyeen merkitystä liioittelematta tai väheksymättä voin ainakin vaivatta rakentaa yhden mahdollisen minä-tarinan ja tulkinnan itsestäni sen ympärille.

Sosiaalistumiseni Duran Duranin synteettiseen, säksätyksiä ja pulputuksia pursuavaan soundiin on jossain määrin ohjaillut niin myöhempiä musiikillisia rakkauksiani kuin muitakin suhteitani.

Parhaan ystäväni kanssa hahmotimme ala-asteella parisuhteen olemusta leikkimällä John Tayloria ja hänen silloista mallityttöystäväänsä. Koulun diskojen soittolistaa dominoimme omilla Duran Duran -suosikeillamme. Niitä riitti. Girls on Film, Rio, Is There Something I Should Know, Planet Earth, The Reflex, The Wild Boys, New Moon on Monday, The Seventh Stranger, Union of the Snake…

Vielä yläasteen valinnaisen kuvaamataidon tunneilla suunnittelimme musiikkivideota Save a Prayeriin. Videon käsikirjoitus eteni pitkälle, mutta projekti näivettyi (opettajan?) uskon tai resurssien puutteeseen. Luojan kiitos – muuten siihen täytyisi olla YouTube-linkki tämän tekstin alalaidassa.

Video ei ole enää saatavilla

Edelleenkään en oikein tiedä, mistä useimmissa Duraneitten biiseissä on kysymys, mutta ei kai minun tarvitsekaan. Se ei ollut suhteen liikkeelle paneva voima alun perinkään (tosin lapsena tunsin ymmärtäväni kappaleita ehkä paremmin kuin nykyään). Niinpä voin huoleti laulaa mukana 1980-luvulla omaksumallani tyylillä, joka suurelta osin perustuu englantia etäisesti muistuttaviin äänteisiin.

* * *

Luin taannoin Q:sta uudelleen koossa olevan yhtyeen haastattelua, jossa Roger kertoi olleen hämmentävää huomata olevansa teinityttöjen suosikki, vaikka omana ambitiona oli olla vakavasti otettava taiteellinen new wave -yhtye. Niin kuin Japan tai Simple Minds. Saatan uskoa.

Mutta iloitsen siitä, että Duran Duran oli juuri sitä mitä se oli: poukkoilevaa äänimaisemaa, persoonallista laulua, mielikuvitusta ruokkivaa estetiikkaa, tyyliteltyä muttei kovin vakavasti itseään ottavaa imagoa ja tiukan energistä esiintymistä korskeaan stadionrocktyyliin.

Ja juurikin tyttöjen laajamittainen innostus ja antautuminen tekivät Duraneista aikansa superyhtyeen, jonka tuotoilla saattoi bilettää 1980-luvun, toipua 1990-luvun ja keräillä uskottavuuden rippeitä pitkin 2000-lukua.

* * *

Duran Duran on ja pysyy mielessäni, vaikka sen paras anti jäikin 1980-luvun alkuvuosiin. Jaksoin antaa anteeksi sivuprojektit Arcadian ja Power Stationin ja yritin jopa pitää niistä.

Ostin vielä Libertynkin (1990). Siihen kiinnostukseni yhtyeen tekemisiä kohtaan sitten lopahtikin, ellei oteta lukuun 1990-luvun alussa kauneudellaan yllättäneitä MTV- ja diskohittejä Ordinary World ja Come Undone.

Tanssilattia kutsuu yhä, jos baarissa soi Duran Duran, ja The Chauffeurin kuuleminen liikuttaa melkein kyyneliin.

Valitettavasti pääsin todistamaan yhtyeen lavaosaamista vasta yläikäisenä. Alkuperäisestä kokoonpanostaan kutistuneen ja linjansa hukanneen Duran Duranin näkeminen Roskilden päälavalla kesällä 2005 sai kuitenkin toivomaan, että olisin ymmärtänyt jättää mielikuvani yhtyeen live-annista Sing Blue Silver -kiertueen aikakaudelle.

Uuden levyn olen kuunnellut, ja se lupaa vähän parempaa. Tulevana lauantaina lähden hakemaan korjaavaa kokemusta Helsingin-keikalta. Toivottavasti en pety!

Duran Duran vuosimallia 2011: Nick Rhodes (vasemmalla), Simon Le Bon, John Taylor ja Roger Taylor.

Vuosi 2011 käynnistyi Birminghamin Duran Duranin kolmannellatoista albumilla All You Need Is Now. Ja katsokaa: (Simon LeBonin knipimäisestä kaulaparrasta huolimatta) se oli hyvä!

Seuraavaksi oli vuorossa Blancmange. Ensin bändin suurin hitti Living on the Ceiling (1982) muistutti olemassaolostaan Berocca-mainoksessa (”And I’m so tall, I’m so tall…”) ja perään ilmestyi Blanc Burn, yhtyeen ensimmäinen albumi 26 vuoteen. Ja katsokaa: sekin oli hyvä!

Kevään syntikkasetätetraptyykin täydensivät John Foxx (ex-Ultravox) kiehtovalla Interplay-albumillaan ja Sheffieldin The Human League, joka palasi vuosikymmenen mittaiselta levytystauoltaan albumillaan Credo. Ja katsokaa: se oli…

No, Credo oli korkeintaan ”ihan okei”, mutta hassusti humppaavan Night People -singlen videolla sentään bailataan kaikista maailman paikoista Tampereen Vastavirta-klubilla!

Ja se, jos mikä, on hyvä se!

Duran Duran Helsingin Kaisanpuistossa 16.6.

Video ei ole enää saatavilla

Duran Duran – All You Need Is Now

Video ei ole enää saatavilla

Blancmange – Drive Me

Video ei ole enää saatavilla

John Foxx & the Maths – Shatterproof

Video ei ole enää saatavilla

The Human League – Night People