”Vai Juhlaviikoille… mmmhh”, tuumaa Aimee Mann.

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#60 Alva Noto (uusi)

Mikä: Mille Plateux’lla musiikillisen uransa aloittanut ja nykyään Raster-Notonille levyttävä kuvataiteilija Carsten Nicolai, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Mika Vainion, Scannerin, Ryoji Ikedan ja etenkin Ryuichi Sakamoton kanssa. Dropatuista nimistä voimme jo päätellä, että liikumme konemusiikin abstraktioon taipuvaisemmassa kvadrantissa.

Kauan odotettu: Vuosituhannen alusta, viimeistään Raster-Notonille Opiaten kanssa tehdystä Opto Filesista lähtien.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Elokuussa mies pitää itsepintaisesti lomaa eikä eräs pääkaupunkiseudulla järjestettävä festivaali ole onnistunut vielä vakuuttamaan poikkeuksien tekemisen siunauksellisuudesta.

Video ei ole enää saatavilla

#59 The Divine Comedy (–41)

Mikä: Neil Hannonin suuruudenhullu yhden miehen ja vuokratun sinfoniaorkesterin projekti.

Kauan odotettu: Vuodesta 1996 saakka, jolloin Casanova-albumi toi tervetulleen tuulahduksen wildeaanista sarkasmia ja kyynistä romanttisuutta brittipopin jätkäkulttuurin keskelle.

Tuleeko: Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Vuoden 2016 Foreverland-levyn jälkeinen kiertue on ehtinyt jo päättyä, ja Hannon lienee vetäytynyt tekemään uusia teemalevyjä kriketistä The Duckworth Lewis Method -sivuprojektinsa kanssa. Mutta kenties sitten, kun The Divine Comedy aktivoituu seuraavan kerran?

Video ei ole enää saatavilla

#58 Orchestral Manoeuvres in the Dark (–2)

Mikä: Ensimmäisen aallon syntikkapopduo, joka suodattaa Kraftwerkia liverpoolilaisromantiikan läpi.

Kauan odotettu: Siitä asti, kun bändi 1980-luvun puolivälissä innostui keikkailusta julkaistuaan sitä ennen rivin klassisia synapoplevyjä. Vuonna 1993, jolloin bändi oli Andy McCluskeyn sooloprojekti, keikkapäivä Helsinkiin ilmoitettiin ja peruttiin. Vuonna 1996 OMD esiintyi Suomen televisiossa Universal-albuminsa promokiertueella ja esitti playbackina Walking on the Milky Way -singlensä – vielä kun muistaisi missä ohjelmassa!

Tuleeko: Olisi korkea aika! Yhtye keikkailee ahkerasti, ja The Human Leaguen keikka Flow’ssa 2011 osoitti, miten hyvin nostalgisten elektropophittien armada voi toimia myös uuden musiikin festivaaleilla. Keikkasetin voisi koostaa pelkistä hittisingleistä.

Video ei ole enää saatavilla

#57 Death Cab for Cutie (–19)

Mikä: Yhdysvaltojen oma The Smiths, introverttiä ja kirjallista kitarapoppia työstävä yhtye.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun bändin neljäs albumi Transatlanticism (2003) avarsi yhtyeen soundia ja samalla siivitti biisejä The O.C.:n kaltaisille televisiosarjoille.

Tuleeko: Mikä ettei! Uutta levyä on suunniteltu tälle vuodelle, ja toukokuun alun teaserit viittaavat tarkemman julkaisupäivän sijoittuvan elokuulle. Uusimpien albumien elektronisemman soundin ja abstraktimpien tekstien myötä bändi on keikkaillut ympäri maailmaa, miksi ei siis Suomessakin.

Video ei ole enää saatavilla

#56 Happy Mondays (±0)

Mikä: 1980- ja 1990-luvun taitteen Madchester-buumin ikonisin ja huuruisin yhtye, vaikkakaan ei suosioltaan koskaan Stone Rosesin luokassa.

Kauan odotettu: Kolmisenkymmentä vuotta – kylläkin ailahtelevaisella intensiteetillä, bändin aktiivisuudesta ja Shaun Ryderin kulloisesta kondiksesta riippuen.

Tuleeko: Vaikea enää uskoa. Helsingissä bändi pistäisi varmasti vielä pystyyn kunnon bileet, niin tuhannen hengen klubilla kuin festivaaliteltassakin, mutta hintalappu lienee täkäläiseen yleisöpohjaan nähden liian korkea, niin paljon bändillä riittää yhä vientiä kotimaassaan. Toisaalta, kävihan Ian Brown Tavastialla vuonna 2010…

Video ei ole enää saatavilla

#55 Ariana Grande (uusi)

Mikä: Entinen Victorious-teinisitcomin näyttelijä, josta tuli puolihuomaamatta yksi maailman suurimmista poppareista.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 neljä Yhdysvaltain top 10 -singleä loihtineesta listaykköslevystä My Everythingistä lähtien. Vuoden 2016 kolmoslevy Dangerous Woman ei ollut samanlainen listajyrä, mutta laittoi lisää ”pökköä” ”pesään” pop-harrastajien keskuudessa. Neljäs levy Sweetener ilmestyy tänä kesänä.

Tuleeko: Granden kokoisten tähtien saaminen Suomeen on aina vähän sattumankauppaa, mutta hyvä merkki on, että neljännen levyn ensimmäinen single No Tears Left to Cry on jumahtanut Suomen Spotifyn kuumimpaan kärkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#54 Christina Aguilera (+32)

Mikä: Voimakkaasta äänestään ja niukasta vaatetuksestaan tunnettu popdiiva.

Kauan odotettu: Sitten vuosituhannen vaihteen teinipopbuumin.

Tuleeko: Mahdollista. Kesäkuussa ilmestyvä Aguileran ensimmäinen levy kuuteen vuoteen on kaksiteräinen miekka: toisaalta olisi syy kiertää maailmaa oikein urakalla, toisaalta kiinnostusta löytynee Suomea jännittävämmistä paikoista enemmän kuin tylsempänä vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#53 Usher (uusi)

Mikä: Kahdeksan Grammya kuitannut r&b-artisti, joka oli Billboardin mukaan viime vuosikymmenen ”toiseksi menestynein artisti” ja Yhdysvaltain paras singlelistamenestyjä.

Kauan odotettu: Viimeistään 2000-luvun jättihiteistä (You Got It Bad, U Remind Me, Yeah, Confessions) asti.

Tuleeko: Vaikeaa on. 2000-luvun alussa isot r&b-starat karttoivat Suomen kaukaa. Vuoden 2013 alussa Usherin Euroopan-kiertueen piti pysähtyä Hartwall-areenalle, mutta sitä lykättiin eikä uutta keikkapäivämäärää koskaan löytynyt. Johtopäätöksiä voi vetää siitä, että vuoden 2015 alussa Euroopassa käynyt maailmankiertue kiersi vain helppoja ja varmoja areenakaupunkeja. Niistä lähin oli Kööpenhamina.

Video ei ole enää saatavilla

#52 Aimee Mann (+47)

Mikä: Pitkän uran tehnyt laulaja-laulunkirjoittaja muistetaan erityisesti albumistaan Bachelor No 2. or the Last Remains of Dodo sekä esiintymisestään Paul Thomas Andersonin ohjaaman Magnolia-elokuvan ääniraidalla. Viimeisin levy Mental Illness ilmestyi vuosi sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Save Me soi Magnolian lopussa. Harmaaohimoiset jo vuoden 1993 Whatever-albumista ja I Should’ve Known -hittisinglestä.

Tuleeko: Euroopan-kiertueet ovat olleet harvinaisia ja lyhyitä, mutta Mannin nykystatus tekisi hänestä oikein sopivan artistin Juhlaviikoille.

Video ei ole enää saatavilla

#51 Neutral Milk Hotel (uusi)

Mikä: Yksi 1990-luvun virallisista indiebändeistä, kaksi levyä julkaissut kulttisuosikki ja Elephant 6 -skenen ykkösnimi.

Kauan odotettu: Harva lienee edes kuvitellut Neutral Milk Hotelin Suomen-keikan mahdollisuutta ennen yhtyeen vuonna 2013 julkistamaa comeback-kierrosta.

Tuleeko: Eipä taida. Comeback kesti vuoteen 2015 asti, ja sen aikana bändi taisi olla vetovoimaansa nähden liian kallis suomalaisfestivaaleille. Tällä tietoa lisää keikkoja ei ole tulossa

Video ei ole enää saatavilla

#50 The Blue Nile (–19)

Mikä: Kuulaan romantikkopopin jo 1980-luvulla patentoinut skottitrio.

Kauan odotettu: Innokkaimmat varmasti jo debyytistä A Walk Across The Rooftopsista (1984) lähtien, realistit bändin nerouden varmistaneesta kakkoslevystä Hats (1989), jonka jälkeen bändi alkoi myös tehdä keikkoja.

Tuleeko: Ei liene toivoa. Viimeisin albumi High ilmestyi vuonna 2004, ja vaikka bändi ei ole koskaan virallisesti hajonnut, Paul Joseph Moore on useaan kertaan ilmoittanut, ettei aio enää bändiin palata. Vielä vuonna 2006 Paul Buchanan ja Robert Moore esiintyivät nimellä ”Paul Buchanan sings the songs of The Blue Nile”, mutta sittemmin hekin ovat keskittyneet soolouriinsa. Myös Buchananin soolokonsertti kelpaisi!

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Damon Albarn (uusi)

Mikä: Blur-äijä, Gorillaz-äijä ja erikoisprojektiäijä.

Kauan odotettu: Soolovieraaksi vuoden 2014 soolodebyytistä Everyday Robotsista alkaen, vaikka mieluummin enemmistö ainakin tämän listauksen pohjalta ottaisi Albarnin Suomen-keikkansa Gorillazin muodossa. Blur maassamme on käynytkin.

Tuleeko: Kuluvalla vuosikymmenellä Albarn on tehnyt vaikka mitä: oopperaa, Blurin paluulevyn, Gorillazia ja soololevyn noin alkajaisiksi. Soolokeikkoja hän on tehnyt yhtä Glastonburyn poikkeusta lukuun ottamatta vain promotoidakseen Everyday Robotsia, joten Suomeen häntä saattaa odottaa korkeintaan seuraavan soololevyn tullessa.

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Thom Yorke (uusi)

Mikä: Radiohead-äijä, joka unohtui äänestyksen longlistiltä ja on jälkikäteen diktatoroitu samalle sijalle Blur-äijä Albarnin kanssa.

Kauan odotettu: The Eraser -soololevy ilmestyi vuonna 2006, ja yhtäkkiä Huvila-teltan konsertin ainutkertaisuuden traumatisoimille Radiohead-faneille realisoitui mahdollisuus saada edes osa suosikkiyhtyeestään Suomeen. Yorke on myös soittanut Radioheadia omilla keikoillaan – onni niille, jotka eivät enää edes muista hänen julkaisseen vuonna 2014 Tomorrow’s Modern Boxes -nimisen soololevyn.

Tuleeko: Epätodennäköisemmin kuin Radiohead palaisi viimein Suomeen. Yorke kiertää harvakseltaan. Tänä kesänä hän tekee reilun parin viikon Euroopan-kiertueen, jonka ohjelmassa on nippu Länsi- ja Keski-Euroopan suurimpien kaupunkien lippulaivakeikkapaikkoja.

Video ei ole enää saatavilla

#47 Hannah Diamond (uusi)

Mikä: PC Music -kollektiivin autenttisuuden raja-aitoja uhmaava poptähti.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 PC Music -buumista lähtien.

Tuleeko: Diamondin keikat ovat tähän asti olleet kovin satunnaisia esityksiä tai dj-settejä. Turku Modernin muutaman vuoden takaiseen PC Music -iltamaan hän ei osallistunut, mutta Helsinki olisi sopivia, viikoittaisia klubeja järjestäviä paikkoja väärällään.

Video ei ole enää saatavilla

#46 Gang Gang Dance (±0)

Mikä: Newyorkilaisyhtyeen musiikki kruisailee hyperpsykedeelisesti, intensiivisesti ja meluisasti yli genrerajojen.

Kauan odotettu: Erikoismusiikkia seuraavat vuoden 2005 God’s Money -albumista lähtien. Lopullisesti indieyleisö hullaantui vuoden 2011 Eye Contact -levystä.

Tuleeko: Miksei. Varsinkin, kun seitsemän vuoden levytystauko päättyy viimein ja bändi julkaisee juhannuksena Kazuashita-nimisen albumin.

Video ei ole enää saatavilla

#45 Sky Ferreira (uusi)

Mikä: Entinen post-teinitähti ja trash-ikoni ja indien bad girl, joka on viime vuosina tehnyt noin kaikkea muuta (mm. esiintynyt Twin Peaksissa ja fiittaillut menemään muun muassa The Jesus and Mary Chainin, Ssionin ja entisten ja nykyisen poikaystäviensä bändien Iceagen ja DIIVin levyillä) kuin odotettua kakkoslevyään, joka on nimetty Masochismiksi jo kolme vuotta sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Everything Is Embarrassing -kappale hurmasi popnörtit vuonna 2012.

Tuleeko: Lienee ainakin festivaalien toivelistoilla, mikäli toinen levy a) ilmestyy joskus ja b) vastaa edes puoliksi toiveita.

Video ei ole enää saatavilla

#44 The Clientele (uusi)

Mikä: Jo 1990-luvun alussa perustettu lontoolaisyhtye, joka soittaa kuiskuttelevaa ja harsomaisen psykedeelistä indiepoppia.

Kauan odotettu: Vuosituhannen taitteesta, jolloin The Clientele julkaisi siihenastiset single- ja ep-aarteensa Suburban Light -kokoelmalevylle. Se lienee yhä tunnetumpi kuin yksikään yhtyeen sittemmin julkaisemasta viidestä studioalbumista.

Tuleeko: Ei aivan mahdotonta, sillä viime syksynä yhtye julkaisi kahdeksan vuoden tauon jälkeen uuden albumin, erinomaisen Music for the Age of Miraclesin. The Clientelen hintalappu lienee maltillinen, mutta jonkinlaista rohkeutta vain ja ainoastaan kulttimainetta nauttivan bändin buukkaaminen pikkuklubille tai festivaalin prestiisislottiin kysyisi. Tanskassa bändi piipahti vuonna 2016.

Video ei ole enää saatavilla

#43 Aretha Franklin (–7)

Mikä: Soulin kuningatar.

Kauan odotettu: Yli 50 vuotta, viimeistään siitä lähtien, kun I Never Loved a Man the Way I Love You löi Arethan läpi poplistoilla.

Tuleeko: Ei tule. Soulin kuningatar on jo 76-vuotias, eikä ole kiertänyt Euroopassa vuosikymmeniin. Arethan kerrotaan kärsivän lentopelosta, mikä on rajoittanut ulkomaankonsertit minimiin. Jos hän jostain syystä saapuisi vielä vanhalle mantereelle, kalenteri täyttyisi varmasti rahakkaammista kohteista.

Video ei ole enää saatavilla

#42 Modest Mouse (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain luoteisosien ysärirockin kulmakiviä, josta tuli lähes vahingossa The O.C. -sukupolven suosituimpia indieyhtyeitä.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2004, jolloin Float Onista tuli kaikkien odotusten vastainen crossover-hitti – joskin jo neljä vuotta aiemmin ilmestynyt The Moon & Antarctica herätti mahlat juoksemaan Euroopassakin.

Tuleeko: Melko epätodennäköistä. Yhtye on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 2015, ja silloinkin jakauma Britannian ja muun Euroopan välillä meni aika lailla tasan – lähimpänä Suomea yhtye esiintyi festivaaleilla Norrköpingissä. Kuten Amerikan indieihmeillä yleensä, kysyntä Euroopassa on sen verran vähäistä, ettei tänne tulla kuin festareita kiertämään, jos silloinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#41 Stars of the Lid (+16)

Mikä: Yli kaksikymmentä vuotta aaltoilevan uneliasta ambientia tarjoillut texasilaisduo.

Kauan odotettu: Vuoden 2001 The Tired Sounds Of… oli arvostelumenestys, joka viimeistään nosti bändin dronemittapuulla arvioiden suuremman yleisön suosioon.

Tuleeko: Suomalainen suosio rajoittunee yhä lähinnä Street Spirit -foorumille. Bändi on varsin satunnainen Euroopan-kävijä ja vielä satunnaisempi Manner-Euroopan kävijä, mutta The Other Sound, we’re looking at you. Duon toisen osapuolen Adam Wiltzien projekti A Winged Victory for the Sullen on Flow’ssa käynytkin.

Video ei ole enää saatavilla

Kulmakunnan kuumimmat kollit, Death Cab for Cutie.

Joskus tuntuu siltä, että jokin tietty laulu istuu täydellisesti tiettyyn hetkeen. Vuonna 1997 perustettu yhdysvaltalaisyhtye Death Cab for Cutie on onnistunut tekemään monia tällaisia kappaleita. Yhtyeen tuotanto on siinä mielessä erikoinen, että se tuntuu olevan täynnä erilaisia versioita samoista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista.

Mutta tässä amerikkalaisen indien lupaavimpana nimenä takavuosina pidetty Death Cab for Cutie onkin parhaimmillaan. Se on tehnyt levytysuransa aikana seitsemän albumillista musiikkia, joka henkilöityy voimakkaasti yhtyeen keulahahmo Ben Gibbardiin. Bändi on tehnyt harkittuja ja hillittyjä soundipoliittisia kokeiluja. Codes and Keys -levyllä Death Cab for Cutie flirttaili hieman jopa elektrosoundien kanssa, pysyen kuitenkin tuttuna ja tunnistettavana itsenään.

Suurin syy tähän on Gibbardin lämpimällä ja hieman poikamaisella lauluäänellä tulkitsemat tarkkanäköiset, kielikuvia, esine- ja paikkaviittauksia sekä yksinkertaisen koskettavia tunnehuomioita vilisevät sanoitukset. Ne ovat suuri syy myös siihen, että Death Cab for Cutie on saavuttanut ansaitsemansa suosion, joka on tosin kahden viimeisen levyn myötä kääntynyt loivaan laskuun.

Ennen kahta viimeistä levyä amerikkalaisyhtye saavutti tähänastisen uransa sekä musiikillisen että kaupallisen huipun levy-yhtiövaihdoksen molemmin puolin. Barsuk-yhtiö julkaisi Death Cab for Cutien albumit vuoden 2003 Transatlanticismiin asti – levyyn, jota pidetään yleisesti yhtyeen parhaana pitkäsoittona. Ensimmäinen Atlantic Recordsin julkaisema levy Plans (2005) on puolestaan Death Cab for Cutien eniten myyty albumi.

Laulaja Gibbardin, kitaristi Chris Wallan, basisti Nick Harmerin ja rumpali Jason McGerrin muodostaman yhtyeen musiikki on saanut nostetta eri tv-sarjoista. A Movie Script Ending soi Suomessakin suositussa The O.C. -sarjassa ja Transatlanticism-levyn eri kappaleita on kuultu The O.C.:n lisäksi Mullan alla-, Californication– ja CSI: Miami –sarjoissa sekä elokuvissa The Wicker Park ja The Wedding Crashers.

Transatlanticismin julkaisusta tulee tänään kuluneeksi kymmenen vuotta. Tässä juhlan kunniaksi katsaus Death Cab for Cutien albumituotantoon.

Huiput

Transatlanticism (2003)

Alkaen The New Yearin intron iskuista ja päättyen A Lack of Colorin kaihoiluun, Transatlanticism on Death Cab for Cutien paras albumikokonaisuus. Siihen kiteytyvät kaikki ne palaset, jotka olivat tehneet yhtyeen aiemmista levyistä lupaavia. Tasaisen hyvästä kappalemateriaalista ainoastaan pirteydessään ärsyttävä The Sound of Settling ei ole kestänyt aikaa kovinkaan hyvin.

Sen sijaan esimerkiksi kertosäkeessään säröisen aggressiiviseksi yltyvä Tiny Vessels, rumpuosuuksiltaan töksähtelevä mutta silti suvereenisti rullaava We Looked Like Giants, surumielisen kaipuun siivittämä ja raukeasti leijuva nimibiisi sekä aavemaisesti soiva Passenger Seat kuulostavat tänä päivänäkin pakahduttavan hienolta indiepopilta.

Levyn hienoin hetki on kuitenkin sen kolmas raita Title and Registration. Ben Gibbardin tekstin detaljit ja pohdiskeleva kaipuu menneisiin yhdistyvät riipaisevan melankoliseen melodiaan, joka saa tuijottamaan mietteliäänä tyhjyyteen.

Video ei ole enää saatavilla

Plans (2005)

Monet totesivat Death Cab for Cutien kadottaneen itsestään jotain oleellista, kun yhtye siirtyi Atlantic Recordsin leipiin. On totta, että Plans on täynnä kappaleita, jotka eivät tarjonneet ilmestyessään juuri mitään uutta bändiin jo aiempien levyjen myötä tutustuneille.

Plans on kappalemateriaaliltaan vahva kokonaisuus. Ilmestymisensä aikoihin julkaistuissa arvioissa sitä kuvailtiin myös täydelliseksi poplevyksi. Avausraita Marching Bands of Manhattan vakuutti jo ensikuuntelulla loppua kohti kasvavalla sovituksellaan. Soul Meets Body on yhtyeen toistaiseksi suurin hitti, täydellinen poplaulu, joka sai glooriaa myös Nuorgamin 2000-luvun pophelmet -kesäsarjassa. Crooked Teeth on Plansin toinen täydellisyyttä hipova popkappale, jonka sovituksessa rumpujen mukaantulo biisiin on yksi tyylikkäimmistä tämän vuosituhannen puolella. Rauhallisempaa äänimaailmaa edustavat I Will Follow You into the Dark ja Brothers on a Hotel Bed ovat pelkistetyn kauniita lauluja ja Stable Song huipentaa levyn komeasti.

Pianovetoinen, hätkähdyttävän hieno balladi What Sarah Said on jäänyt mieleen levyn omakohtaisena huippuhetkenä.

Video ei ole enää saatavilla

Hyvät

Narrow Stairs (2008)

Odotukset Narrow Stairsia kohtaan olivat Plansin menestyksen jälkeen korkealla. Jos Plansilla ja etenkin vielä Transatlanticismilla Death Cab for Cutien ilmaisussa oli vielä särmää, Narrow Stairsin kappalemateriaaliin mahtuu yllättävän monta vaisusti soivaa laulua, joita ei tahdo jaksaa kuunnella.

Mutta albumille mahtuu myös niitä, joita kuuntelee mieluusti ja jotka löytävät tiensä kerta toisensa jälkeen 2000-luvun parhaiden indiepopkappaleiden listoille. Cath…, No Sunlight ja Grapevine Fires kuuluvat tähän ryhmään. Samoin Your New Twin-Sized Bed, joka on yksi hienoimpia ja pakahduttavimpia erolauluja.

Ensimmäinen Narrow Stairsilta julkaistu single on silti ylitse muiden. I Will Possess Your Heart nosti odotukset levyä kohtaan kattoon. Lähes yhdeksänminuuttinen, sanoituksiltaan stalker-tunnelmissa liikkuva, musiikillisesti krautmaisen toiston ja maalailevien kitaroiden ja pianon kuljettama biisi on ehdottomasti yksi parhaista kappaleista, mitä Death Cab for Cutie on urallaan tehnyt. Ehkä jopa paras.

Video ei ole enää saatavilla

The Photo Album (2001)

Albumi, joka näytti suuntaa Death Cab for Cutien tulevalle suosiolle. Levy, jolta löytyy niin yksittäisiä helmiä kuin myös tasapaksua materiaalia. Parhaita ja vielä kahdentoista vuoden jälkeen parhaiten kuuntelua kestäviä hetkiä ovat We Laugh Indoorsin ja I Was a Kaleidoscopen kitarapop, Coney Islandin folktunnelmointi sekä Information Travels Fasterin pianovetoinen pop.

The Photo Albumin kaksi parasta hetkeä ovat pidätellen ja lopulta vastustamattomasti rullaava Why You’d Want to Live Here sekä bändin ensimmäinen pikkuhitti A Movie Script Ending, joka oli ensimmäinen sekä tv:n draamasarjojen että elokuvien soundtrackeille tiensä löytänyt Death Cab for Cutie -kappale.

Video ei ole enää saatavilla

Codes and Keys (2011)

Death Cab for Cutien tuorein levy. Ennakkotietojen mukaan Codes and Keysin piti olla elektronisempaa ja aiempaa vähemmän kitarakeskeistä materiaalia. Levyllä on kyllä erilaisia kokeiluja, mutta silti yhtye kuulostaa vain ja ainoastaan omalta itseltään. Erilaisia efektejä yhtye käytti levyllä runsaasti, mikä ilmenee parhaiten ensisingle You Are a Touristin efektoidussa laulussa sekä avausraita Home Is a Firen toisteisissa bassolinjoissa.

Ben Gibbardin surumielinen ja sydänsuruinen pohdiskelu vähentyi Codes and Keysillä huomattavasti. Yllätyksellisyyttä ei levyltä juuri löydy, mutta tasaisen hyviä kappaleita kyllä. Nimikappale ja Unobstructed Views toimivat esimerkkeinä tästä.

Levyn päättävä Stay Young, Go Dancing tasapainoilee Gibbardille epätyypillisesti siirappisuuden ja vilpittömän onnellisuuden rajoilla. Pari vuotta levyn julkaisun jälkeen jälkimmäinen kuvaus vie voiton. Ainakin toistaiseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Lupaavat

We Have the Facts and We’re Voting Yes (2000)

Ensimmäisillä levyillään Death Cab for Cutie herätti mielenkiinnon, mutta nuhjuinen äänimaailma ei houkutellut kuuntelemaan kahta ensimmäistä levyä. We Have the Facts and We’re Voting Yes on kuin esiaste siitä, mihin bändi seuraavilla levyillään tulisi yltämään.

Yksi levyn kiinnostavimmista hetkistä on kitaravetoinen Company Calls.

Video ei ole enää saatavilla

Something About Airplanes (1999)

Death Cab for Cutien debyyttilevy, jolla yhtyeen suunta oli vielä hieman hukassa ja soundimaailma myös, mutta viitteitä tulevasta oli selkeästi kuultavissa. President of What? ja Your Bruise ovat levyn parhaita hetkiä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Transatlanticism ei ole ainoa julkaisunsa kymmenvuotisjuhlaa tänä vuonna viettävä albumi, jossa Ben Gibbard on mukana. Gibbardin ja tuottaja Jimmy Tamborellon elektroprojekti The Postal Servicen ensimmäinen ja ainoa levy Give Up julkaistiin helmikuussa 2003. Kokoonpano teki paluukiertueen viime kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Yhdessä näistä päistä on linja-autoasema.

”I want to live where soul meets body
And let the sun wrap its arms around me
And bathe my skin in water cool and cleansing
And feel, feel what its like to be new”

Oli aika, jolloin Death Cab for Cutie oli pieni, kiinnostava indie-bändi. Yhtyeessä oli paljon mistä pitää ja paljon mihin uskoa. Autereiset, riipivänkin kauniit sävelet, joita Ben Gibbard esitti maitopoikamaisella mutta rakkaudessa riutuneella äänellä. Johdonmukaisuudessankin kaavoja kaihdelleet kappalerakenteet, jotka nostivat kitarat esille silloinkin kun levyjen nuhjuinen soundimaailma tasapäisti kaiken yhtyeen tuottaman äänen. Ja ne tarinat; sanoitukset joiden juonellisuus oli helppotajuista mutta kielikuvat teräviä.

Kaiken tämän yhtye toteutti vailla ensimmäistäkään kompromissia, joka olisi tehty kysymättä lupaa musiikilta. Niinpä lauluihin upotetun tunteen hahmotti ensi kuulemalla ilman että se olisi tuntunut valmiiksi pureskellulta. Kappaleet kutittivat korvia kevättuulen lailla, mutta porasivat myös vihlovareunaisia reikiä suoraan sydämeen.

Oli vain ajan kysymys, milloin Death Cab for Cutie kasvaisi karsinaansa suuremmaksi.

Yhtye muutti tienvarsimurjuista loistohotelliin viime vuosikymmenen puolivälissä. Se katkaisi intensiivisen suhteensa Barsuk Recordsiin liki täydellisellä, mietteliään kauniilla Transatlanticism-levyllään (2003) ja siirtyi – kuin levyn nimen johdattamana – Atlantic Recordsin palkkalistoille.

Hypättyään maakuntasarjasta ylöspäin Death Cab for Cutie teki jotakuinkin kaiken sen, mitä siltä saattoikin odottaa – ja kaiken mikä oli omiaan nostamaan yhtyeen nuhruiseen yleisilmeeseen rakastuneet indie-puristit varpailleen. Yhtyeen Atlantic-debyytti Plans oli kuin kiiltopintainen helminauha. Sen soundit olivat avarat, kappaleet aiempaa tyköistuvia ja sanoitukset huolellisia pyrkimyksiä romantisoida elämä itseään suuremmaksi.

Death Cab for Cutie siis möi itsensä, vieläpä sillä kaikkein parjatuimmalla tavalla. Se meni tekemään täydellisen pop-levyn.

Ehkä Plansilta tosiaan puuttui ripaus edeltäjiensä himmeästä karismasta ja vereslihaisesta välittömyydestä. Ehkä levy tosiaan merkitsi vaiheittaista siirtymistä kohti entistäkin helpommin avautuvaa ilmaisua. Toisaalta – syntikös tuo? Olihan kyse vain aiempia vetovoimatekijöitä hyödyntäneestä jalosteesta, jota yhtye koetti karhentaa kannustamalla fanejaan lataamaan sen ilmaiseksi internetistä.

Sitä paitsi, Plansilta löytyi Soul Meets Body, Gibbardin pop-sensibiliteetin kenties täydellisin kiteytymä. Laulu on täynnä aurinkoa ja idealistista haaveilua sekä yleisen ja yksityisen monella tasolla risteyttävää harhailua todellisuuden ja tunnekuvitelmien välimaastossa. Kappaleen kodikas yleistunnelma tuntuu ohjeilevan sen videotakin, jota pidän edelleen yhtenä parhaista: maailma taipuu musiikin ideaksi Gibbardin kävellessä sen läpi, ja tonaalisen muotonsa tuo idea saa pienessä mökissä, jossa Gibbard ystävineen tulkitsee kaiken näkemänsä vaistonvaraisin ottein.

Tällaista laulua ei ole ainoastaan helppo rakastaa. Sitä on myös mahdoton olla rakastamatta.

Kuitenkin kyse on myös huolella vaalitun käsityöläisosaamisen huipentumasta, mestaritaoksesta. Vaikka laulu sävyiltään on mutkaton ja soitto hersyvän luontevaa, välittyy kaikesta äärimmäisen pedantti ja nyanssitarkka työskentely. Yksityiskohdat ovat harkittuja rakenteesta lähtien. Vaikka Soul Meets Body on pop-kaunokki par excellence, se myös nyrjäyttää perinteistä pop-kaavaa paljastamalla kertosäeteemasta ensin vain sävelen autereisella rallattelullaan. Sanoitetun kertosäkeen Gibbard säästää vasta kappaleen loppuun. Sieltä käsin nuo sanat kommentoivat kaikkea aiemmin sanottua, antavat laululle sen lopullisen merkityksen.

Tyylikäs ratkaisu.

Samanlaisella huomaamattoman hienolla tyylitajulla on toteutettu myös kappaleen orkestraatio. Yhtyeen ilmava pumppaus helisee koko ajan tasaisesti ja vuolaasti, mutta soitinten huolella rytmitetyt puheenvuorot luovat laulun sisälle taidokasta intensiteetinvaihtelua. Vaikka musiikilliset elementit pysyvät pitkälti samoina läpi kappaleen, elää ja kasvaa teos lähes vahingossa, kuin hengittäen.

Tämä on kappaleen täydellisyyden ensimmäinen taso.

Ja sitten on se taso, jolla sanat kohtaavat musiikin, sielu ruumiin. Taso jolla ykseys saavutetaan. Tällä tasolla Gibbard naulaa sisimpänsä kiinni ääniin tehden kappaleesta kouraisevan henkilökohtaisen, niin itselleen kuin kuulijoilleenkin.

Hän pysyttelee pitkään lähtökohdissa, esittelyssä, minuutensa peruskivien asettelussa. Esillä on kaikki se, minkä varaan Gibbard tahtoo elämäänsä paaluttaa, mutta myös kaikki se mikä uhkaa kaataa tuon rakennelman kauan ennen harjakorkeuden saavuttamista. Ilmassa on idealismia, mutta myös epävarmuutta, levottomuutta, identiteetin etsimistä, liian monesta suunnasta kaikuvaa maailman kohinaa.

”Cause in my head there’s a Greyhound station
Where I send my thoughts to far off destinations
So they may have a chance of finding a place
Where they’re far more suited than here”

Mutta kyse ei olekaan vain olemattoman tavoittelusta, haaveilusta, oman sisimmän tavoitehakuisesta kalvamisesta. Gibbard ei laula itsensä vuoksi, vaikka hän laulaa itsestään. Joku on saanut hänen laulamaan. Kun mies löytää lopulta sanat  kertosäkeeseen, ne kasvavat omistuskirjoitukseksi, puhtaaksi ja pysäyttäväksi.

”And I do believe it’s true
That there are roads left in both of our shoes
But if the silence takes you
Then I hope it takes me too
So brown eyes I hold you near
Cause you’re the only song I want to hear
A melody softly soaring through my atmosphere”

Brown eyes. Tähän sanapariin laulun hellyys kiteytyy. Tämä ei ole kuvitelmien fantasiamaista pyörittelyä, tämä on todellista rakkautta. Puolihuolimaton viittaus johonkin pieneen piirteeseen, joka personoi kokonaista ihmistä; oikeaa ihmistä, jotakuta joka on päästänyt lähelleen. Sanapari tavoittaa rakastuneen tavan katsoa rakastaan, tavan kokea tämän läsnäolo. Se kiteytyy yksityiskohtiin, mutta välittää jotakin paljon suurempaa.

Silmät, sielun peili.

Hellittely tekee laulusta intiimin. On selvää, että sielu ja ruumis ovat kohdanneet. Ihminen on löytänyt itsensä löytäessään toisen. Tässä vaiheessa on herttisen yhdentekevää, viliseekö laulun sanoitus helppoja kielikuvia tai ajaako kaunopuheisuus realismin ohi. Tässä vaiheessa puhuu sydän; hillitysti, muotoa hakien, mutta kaikkea sanomaansa visusti tarkoittaen.

Ehkä kaikki kuulostaa hiotulta siksi, että nämä ovat tärkeitä sanoja. Niin tärkeitä, että Gibbard on halunnut pyhittää sisällön ohella niiden muodon.

Sanojen avulla hän myös jakaa kokemuksensa. Pieni yksityiskohta saa kuulijankin muistamaan, miten yksi katse voi viedä sielun mennessään. Oman rakkaan silmien värillä ei ole väliä, mutta niiden hehkulla on. Hehkulla, joka tuntuu erityiseltä; sen takaa aukeaa tie syvälle yhteisyyteen, muilta salattuun, muiden tavoittamattomaan.

”Where soul meets body”

Omasta elämästäänhän Gibbard laulaa. Ainakin luulisin niin. Mutta laulaa hän samalla muistakin. Minusta ja omastani, esimerkiksi. Sinisilmästä, jonka sielun erityisyyden tunnen koko ajan ruumiissani.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Death Cab for Cutielta äänestettiin myös kappaleita The New Year, Tiny Vessels, Title and Registration ja Transatlanticism.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 65 Death Cab for Cutie – Codes and Keys

Amerikan indiesuuruuden seitsemänneltä albumilta löytyy melodinen ja tunteellinen pianohelmi. Biisi muistuttaa jostakin syystä tunnelmaltaan vähän heidän vuosien takaista tekelettään Your Heart Is an Empty Roomia. Se tuskin haittaa ketään, sillä molemmat pätkät ovat loistavia todisteita Death Cab for Cutien taidosta tehdä yksinkertaisia ja osuvia pianokappaleita. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 64 Kasabian – Days Are Forgotten

Kasabian on briteille sitä mitä keskitien suomirock meille, mutta tietysti popmusiikin suurmaassa nämäkin kuviot hoidetaan paremmin. Aina Kasabianin levyiltä on pari harmittomalla tavalla hienoa lad-renkutusta löytynyt. Tämä sinkkubiisi on edelleen sitä itseään, vähän Happy Mondaysia ja vähän Rollareita ja ripaus melankoliaa ja mukana hoilattava kertosäe. Toimii. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 63 Wild Beasts – Lion’s Share

Eroottisen ulinaindien kultapoikien tuorein pitkäsoitto ei avautunut ihan ensi kuulemalta, mutta palkitsi jaksamisen pakahduttavalla kammiovärinän tunteella. Kappaleessa on kuultavissa kaikki syyt tykätä Wild Beastsista: ihanan hintahtavat vokaalit, tunnelmallinen, äärimmilleen kiristettyä pianonkieltä muistuttava purkautumaton jännite ja pehmopornahtava kuvasto. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 62 Ville Leinonen – Aika

Klaustrofobista goottidiskoa, joka juoksee pirullisen tikittävää kelloa vastaan. Se vaanii ja velloo, kuten nuolen nuoreen uhriinsa ampuva laulaja. Päättää Auringonsäde/Pommisuojan hämmentäviin, mutta lumoutuneisiin tunnelmiin. Ja kaikesta ebm-jytkeestä huolimatta tämänkin kappaleen juuret ovat iskelmässä, siitä Leinosen mahtavan kohtalokas tulkinta pitää huolen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele Aika-kappaleen studioversio Spotifyn kautta tästä.

# 61 The New Tigers – Pocketful of Sand

Olen kehunut New Tigersiä jo aivan liikaa, mutta kerta kiellon päälle. Kun kuuntelen Pocketful of Sandia, en edelleenkään jaksa välittää sen ysärisurinan retromaanisuudesta tai vaikutteiden ilmeisyydestä, vaan toivon kappaleen jatkuvan äärettömyyksiin. Kaksi sointua on paperilla vähän, mutta oikeinkäytettynä paljon enemmän kuin kolme tai kuusi. Sen tiesi jo Wire. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 60 Cass McCombs – County Line

County Line on balladi sanan vanhimmassa merkityksessä: ajaton, hempeilevä ja nostalgiaan nojaava sävellys. Se ei tosin veisi yhtä hyvin mukanaan, jos äänitys ei olisi niin äärettömän hienon kuuloista joka hetki. Kaikki virveleistä kitaraan kuulostaa erittäin tarkkaan harkituilta, mutta täydellinen sähköurkusoundi ja McCombsin ääni jättävät kaiken muun varjoonsa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 59 Jens Lekman – Waiting for Kirsten

Kun Kirsten Dunst tuli Göteborgiin Lars von Trierin Melancholian kuvauksiin, Jens Lekman teki biisin Dunstin visiitistä hänen kotikaupunkiinsa. Tositarinaan mahtuu godotmaisen tuloksetonta odottelua Dunstin hotellilla, folköliä ja osuvia huomioita ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta. Samalla selviää, miksi Lekman on nykypopin parhaita tarinankertojia. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 58 Holy Ghost! – Wait and see

Newyorkilaisten Wait and See on malliesimerkki täydellisen popkappaleen muodosta, tyylistä ja mitasta. Wait and See on kevyt, rullaava ja helposti lähestyttävä kolme ja puoliminuuttinen kappale, jossa ei lauleta tuhmista asioista, vaan ihmissuhteesta ja rakkaudesta. Ihanassa videossa muuten esiintyvät Holy Ghost! -kaksikon iskät esittämässä lapsiaan. Hellyyttävää! (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 57 Rihanna – We Found Love

On Rihannan onni, että hän löysi Calvin Harrisin. We Found Love on jälkimmäisen kappale alusta loppuun. Musiikkivideo kierrättää Trainspotting-henkistä brittibilekuvastoa, joka on barbadosmimmille varmasti vierasta. Kappale rytmittyy huumepilvien ja alati jyrkemmiksi käyvien laskutilojen varaan. Avainsana on toisto, kertosäkeen koukku ei tahdo päästää otteestaan. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 56 Forest Fire – Born Into

Mitä tapahtui ujostelevan ensilevyn jälkeen? Missä vaiheessa Forest Fire ehti kasvaa näin itsevarmaksi ja suvereeniksi? Missä vaiheessa siitä jalostui massiivinen roihu, jonka liekeissä kärventyy koko joukko vaihtoehtomusiikin kuivimpia totunnaisuuksia? Palovaroitus: kun yhtye laulaa asettaneensa sydämensä sinuun, se saattaa olla oikeammassa kuin osaat uskoakaan. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 55 Real Estate – It’s Real

Mars lähimpään puistoon, viltti alle ja kylmät juomat varjoon. Se on ensimmäisiä ajatuksia Real Estaten kitaroiden helistessä ja koko bändin yhtyessä riemulliseen hoilotukseen. It’s Real on mitä täydellisintä musiikkia laiskoihin hellepäiviin tai niistä haaveilemiseen. Kesää odotellessa voikin siis tyytyä vain sulkemaan silmänsä – antaa Real Estaten hoitaa loput. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 54 Beyoncé – Party

Messevä booty, jumalainen ääni ja vuoden leppoisin bilebiisi. Tätä olisi kelvannut hietsun rannassa männäkesänä jorailla, jos joku muukin olisi kappaleen kuullut. Kanye West juontaa kappaleen, jolla Andre 3000 vierailee maailman vaivattomimmalla featilla. Tempo on sellainen, että kelpaa uima-altaassa keinutella. Jos tällainen nynny kynäniska nyt sinne uskaltaisi. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#40 Beirut

Mikä? Zach Condonin soolohankkeena alkanut, Balkanin tunnelmista ammentava folk-retkue.

Odotettu? Euroopan-keikkoja jo vuoden 2006 debyytistä lähtien.

Tuleeko? Loppuvuoden bändi kiertää etupäässä Yhdysvalloissa. Miten olisi ensi keväänä – julkaisihan bändi elokuussa uuden levynkin?

Video ei ole enää saatavilla

#39 Wire

Mikä? Brittipunkin melskeistä noussut innoittava edelläkävijäyhtye on myös jotain aivan muuta.

Odotettu? Oletettavasti 1970-luvun lopusta lähtien, kun uusi aalto Suomeen saapui ja jengi alkoi pogoon.

Tuleeko? Mahdollista se on, koska edelleen aktiivisesti esiintyvältä yhtyeeltä ilmestyi alkuvuodesta uusi albumi Red Barked Tree, jonka tiimoilta se on soittanut Euroopassa tänä vuonna jo 43 keikkaa, joista kolme Norjassa, kaksi Ruotsissa ja yksi Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Death Cab for Cutie

Mikä? Muotovalion indierockin muotovalioin ilmentymä, jonka musiikissa indie ja rock ovat läsnä ennen kaikkea esteettisenä tulkintakehyksenä.

Odotettu? Siitä lähtien, kun Transatlanticism-albumin (2003) kappaleet ylittivät valtameren tv-aaltojen kannattelemina, tai kun Anna Puun tulkinta I Will Follow You Into the Dark -kaunokista toi yhtyeen Idols-kansan tietoisuuteen.

Tuleeko? Mikäpä jottei. Yhtye on ollut säännöllinen vieras manner-Euroopan festivaaleilla ja tuntuisi luontevalta kiinnitykseltä esimerkiksi Ruisrockin telttalavalle.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Basement Jaxx

Mikä? Yksi 1900-luvun puolella aloittaneista suurista elektromusiikkiduoista.

Odotettu? Vuodesta 1999, kun debyyttialbumi Remedy ilmestyi.

Tuleeko? No jos Chemical Brotherskin saatiin lopulta Suomeen, niin miksei tätäkin kaksikkoa? Häh?

Video ei ole enää saatavilla

#36 Gary Numan

Kuka? Känisevä syntikkapopin legenda ja robotti-wannabe, joka on luonut kolhoudesta ja tunnekylmyydestä linjakkaan joskin yksiulotteisen uran.

Odotettu? Vuodesta 1979, jolloin Numan alkoi ympätä silloisen bändinsä Tubeway Armyn geneeriseen punkiin vaikutteita Bowielta, Ultravoxilta ja Philip K. Dickiltä.

Tuleeko? Jos Suomessa on intohimoisia numanoideja, he ovat pysyneet tiiviisti omissa oloissaan. Heitä kuitenkin tarvittaisiin keikan järjestämiseen, sillä Numanilla on nykyään tapana saarnata vain käännytetyille.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Aretha Franklin

Kuka? Lady Soul. Yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista laulajista.

Milloin? Vuonna 1968 Aretha poikkesi Tukholmassa, mutta unohti Suomen kiertueohjelmastaan. Siitä saakka on monia sapettanut.

Tuleeko? Iän ja sairastelun vuoksi mitään Euroopan-kiertueita tuskin nähdään. Tänä vuonna on tosin julkaissut ensimmäisen studioalbumin kahdeksaan vuoteen sekä tehnyt muutamia konsertteja rapakon takana. Tässäpä iso kala napattavaksi vaikkapa Pori Jazziin.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Magazine

Mikä? Buzzcocksin alkuperäisen laulajan Howard Devoton vuonna 1977 perustaman yhtyeen musiikkia voisi kuvata kokeelliseksi punkiksi.

Odotettu? Siitä asti, kun Kollaa kestää coveroi Magazinen Shot by Both Sides -singlen nimellä Syksy vuonna 1979. Bändi hajosi 1980-luvun alussa, mutta kokosi rivinsä vuonna 2009.

Tuleeko? Yhtyeeltä on tulossa tässä kuussa uusi levy ja ensi kuussa se kiertää Iso-Britanniaa. Eiköhän tämän jälkeen ole Euroopan ja Suomen vuoro.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Hot Chip

Mikä? Rillipäisiä indienörttejä ja myös massoja liikuttava rytmiryhmä, joka on julkaissut neljä vähintään hyvää albumia.

Odotettu? Valmiina tanssilattialle since 2005.

Tuleeko? Todennäköisesti, elleivät lopeta sitä ennen. Alexis Taylor on jo käynyt Helsingissä dj-keikalla ja Flow’ssa About Groupin kanssa. Lämpenee, lämpenee.

Video ei ole enää saatavilla

#32 Yeah Yeah Yeahs

Mikä? Yksi kiinnostavimmista newyorkilaisyhtyeistä tekee tanssittavaa ja erittäin 2000-lukulaista punkrockia. Laulaja Karen O:ssa on asennetta vaikka kokonaisen festivaalin tarpeisiin.

Odotettu? Ensilevy Fever to Tellistä (2003) alkaen.

Tuleeko? Kiireinen yhtye on keikkaillut viime aikoina Pekingin kaltaisissa pikkukaupungeissa. Suomeen bändi ehtinee joskus 2030-luvulla.

Video ei ole enää saatavilla

#31 The Blue Nile

Mikä? Skotlantilainen kulttipopbändi, joka on 30-vuotisen uransa aikana saanut aikaiseksi huimat neljä albumia.

Odotettu? Ei kovin tosissaan koskaan; yhtyeen vähäiset konsertit on kaikki soitettu Ison-Britannian rajojen sisällä.

Tuleeko: Ainoastaan dramaattisen aikuispopin ystävien päiväunissa.

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Jos minun pitäisi summata käsitykseni musiikista yhteen videoon, marssittaisin ruudulle Death Cab for Cutien Soul Meets Body -sulokin. Kappale on säveleltään, rakenteeltaan ja toteutukseltaan täydellinen ja sen tueksi ohjattu kuvaelma yksiselitteisen hurmaava.

Videolla Ben Gibbard kävelee metsässä, jonka keskellä luonto kirjoittaa itsensä säveliksi. Nuotit heräävät puiden juurista, lehtien alta, ujoina, venytellen. Ne nousevat ilmaan, lentävät maailmalle, tarttuvat voimalinjoihin, jäävät vangeiksi, mutta leijuvat myös kohti avomerta, kohti uusia ihmisiä, uusia maailmoja.

Näin musiikki puhuu meille. Ja mies, jonka kulku herättää metsän ääniksi, on mitä tavallisin. Hieman pulska, silmälasipäinen, pehmeä, mukava. Hän kulkee metsän läpi mökkiin, ottaa tilkan kahvia ja kertoo löytämänsä äänet kitarallaan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Äänistä syntyy yhtye, yhtyeestä syntyy lisää ääniä. Ja uudet nuottisukupolvet kohoavat kohti taivaita.

Juuri tällaiseksi haluan musiikin mieltää. Ja juuri tällaisena olen nähnyt Gibbardin musiikin jo ennen videota. Siksi luulenkin, että ajattelemme asioista samalla tavalla. Tunteemme ovat samankaltaisia, Gibbard vain osoittaa ne minulle. Hän kertoo, että kaunosieluisuus ja herkkyys ovat hyveitä, että maailma on pohjimmiltaan kaunis, että mollisoinnun reunassa on ripaus aurinkoista kultaa, ja että tunteet ovat totta silloinkin, kun niitä ei tahtoisi hyväksyä.

Nämä kaikki ovat tärkeitä viestejä.

Kuva: Tomi Palsa

Sanomaa voi toki moittia toisteisuudesta, jopa kaavamaisuudesta. Samoin sen välittävää musiikkia. Gibbardin kappaleilla on muutama arkkityyppi, jotka kiertävät levystä toiseen pienin varianssein.

Kritiikki tuntuu kuitenkin saivartelulta. Jokaisella levyllä on oma identiteettinsä, jokaisesta teoksesta löytyy personoiva piirteensä. Se voi perustua sointiin, soiton sulavuuteen, tuotantoon tai arkkityyppien keskinäiseen suhteeseen. Vaikka erot ovat pieniä, ne synnyttävät kokonaan omia värejään.

Gibbardin levyt voi laittaa myös paremmuusjärjestykseen. On täysosumia ja on ”vain” hyviä levyjä. On vilpittömiä levyjä ja levyjä, joista paistaa vilpitön yritys. Toisia levyjä kuuntelen sydämellä, toisia korvilla. Kumpikin tapa tuo hyvän olon.

Suoranaisia erehdyksiä miehen tuotantoon ei ole vielä osunut.

En ole tunteitteni kanssa yksin. Jos pop-musiikista tuotettaisiin joskus äärimmäinen ensyklopedia, johon musiikin suurkuluttajat saisivat kirjoittaa tekstin, mainittaisiin Gibbardin sävellykset todennäköisesti ensimmäisenä ja puhtaimpana esimerkkinä 2000-luvun amerikkalaisesta indiepopista.

Tunnusomaisuudestaan huolimatta Gibbardin taidetta on hankala määritellä muutamalla lauseella. Jotakin jää aina sanojen ulkopuolelle. Tuntomerkit – pehmeä laulu, sulava sävel, harkitut kitarat, ihmisläheiset tarinat – on helppo listata, mutta laulujen varsinaista henkeä nuo määritelmät eivät vangitse.

On siis katsottava ihmistä laulujen takana. Kappaleiden varsinainen aura syntyy Gibbardin läsnäolosta, hänen äänensä piirtämästä olemuksesta. Sävellysten pohjat ja soittajat voi vaihtaa, taustalle voi sovittaa Death Cab for Cutien pehmorockia tai Postal Servicen haikeaa elektroa, mutta Gibbardia itseään ei voi syrjäyttää. Ilman häntä hyvätkin kappaleet saattavat latistua tavanomaisiksi ja kaavamaisiksi, mutta hänen seurassaan tavanomaisesta ja kaavamaisestakin kappaleesta kasvaa tunnetta tihkuva pop-kaunokki.

Kuten videokin kertoo. Gibbardilla on poikkeuksellinen kyky saada nuotit lentämään.

Video ei ole enää saatavilla

Amerikkalaisen indierockin jättiläinen tekee sitä, minkä parhaiten osaa.

Death Cab for Cutien kertomus on ollut viime vuosien ajan kuin suoraan rockin oppikirjoista.

Tasaisesti kasvanut suosio huipentui läpilyöntialbumiin Plans (2005), joka teki yhtyeestä tutun jopa suomalaiselle televisioyleisölle Anna Puun laulettua akustisen pikkuhitin I Will Follow You into the Dark Idols-kilpailussa.

Sitä seurasi vaikea, pakonomaisen kokeellisen kuuloinen ja kaupallisesti edeltäjälleen kalvennut Narrow Stairs (2008), jonka myyntipuheeseen kuului laulaja Ben Gibbardin luomisen tuska ja alkoholiongelma.

Uutta levyä nelikko on puolestaan alustanut puheilla elektronisesta kokonaisuudesta, jolla kitarat on jätetty taka-alalle.

Se on pitkälti puppua, mutta muuten Codes and Keys on yhtyeeltä oikea levy oikeaan aikaan. Sen suoraviivainen, kiiltävä ja lihaksikas indierock on suoraa jatkoa hittilevy Plansille. Musiikissa on kuitenkin kiitettävästi uusia sävyjä, ja Ben Gibbardin sanoituksista tihkuva kappaleiden ydinmehu on mehevää ja paksua.

Death Cab for Cutie on kiusallisen otollinen kohde ura-analyysille, sillä sen taiderockimpulsseista, soittajien hillityn taidokkaasta otteesta ja kappaleiden raa’asta tunteellisuudesta huolimatta – tai tietenkin juuri niiden takia – yhtyeen yllä leijuu epäilys huijariudesta.

Amerikkalaisesta indierockista on viime vuosina tullut äänitapettia lukemattomiin mainoksiin, elokuviin, peleihin ja tv-sarjoihin. On helppo kuvitella, että jos tuota tapettia suoltamaan keksittäisiin yhtye, se kuulostaisi juuri Death Cab for Cutielta.

Vaan edellä mainitusta piittaamattomalle kuuntelijalle yhtyeen musiikin universaalius näyttäytyy ainoastaan hyveenä, samoin kuin taiderockimpulssit, osaava mutta ei koskaan briljeeraava soitto sekä kappaleet, joille on valmis antamaan sentimentaalisuuden anteeksi jo puolen sekunnin kuuntelemisen jälkeen.

Doors Unlocked and Open saattaa olla olemukseltaan yksi tämän vuosituhannen suurista rock-kliseistä: satoja tuhansia levyjä myyvän yhtyeen krautrock-trippi. Se on silti äärimmäisen hieno kappale, joskaan ei niin hieno kuin edellisellä levyllä kuultu ilmeinen sisarteos I Will Possess Your Heart.

Elektroniset lupaukset osittain lunastetaan jännittävällä avausraidalla Home Is a Fire ja brianenomaisella (Siinä toinen suuri klisee, kolmas lienee elämäniloinen akustinen päätöskappale!) balladilla Unobstructed Views.

Suurimpia herkkuja ovat kuitenkin siekailematta etenevät popeepokset, albumin nimikappale Codes and Keys sekä Underneath the Sycamore, joka on uusin versio jonkinlaisesta äärimmäisestä Death Cab for Cutie -kappaleesta.

Kaikkine jännittävine äänimaisemoineen ja suurine tunteineen Codes and Keys on vähän liikaa, kuten kaikki yhtyeen albumit tapaavat olla. Taidokkaan ja tunteikkaan amerikkalaisen indierockin ystäville se lienee silti parhaita asioita, joita tänä vuonna on tarjolla.

70Jos tunneähky ei pelota, ja virtaviivaisen tehokas amerikkalainen vaihtoehtorock maittaa, Codes and Keys tarjoaa iloa todennäköisesti ainakin koko kesäksi.