”Vai Juhlaviikoille… mmmhh”, tuumaa Aimee Mann.

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#60 Alva Noto (uusi)

Mikä: Mille Plateux’lla musiikillisen uransa aloittanut ja nykyään Raster-Notonille levyttävä kuvataiteilija Carsten Nicolai, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Mika Vainion, Scannerin, Ryoji Ikedan ja etenkin Ryuichi Sakamoton kanssa. Dropatuista nimistä voimme jo päätellä, että liikumme konemusiikin abstraktioon taipuvaisemmassa kvadrantissa.

Kauan odotettu: Vuosituhannen alusta, viimeistään Raster-Notonille Opiaten kanssa tehdystä Opto Filesista lähtien.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Elokuussa mies pitää itsepintaisesti lomaa eikä eräs pääkaupunkiseudulla järjestettävä festivaali ole onnistunut vielä vakuuttamaan poikkeuksien tekemisen siunauksellisuudesta.

Video ei ole enää saatavilla

#59 The Divine Comedy (–41)

Mikä: Neil Hannonin suuruudenhullu yhden miehen ja vuokratun sinfoniaorkesterin projekti.

Kauan odotettu: Vuodesta 1996 saakka, jolloin Casanova-albumi toi tervetulleen tuulahduksen wildeaanista sarkasmia ja kyynistä romanttisuutta brittipopin jätkäkulttuurin keskelle.

Tuleeko: Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Vuoden 2016 Foreverland-levyn jälkeinen kiertue on ehtinyt jo päättyä, ja Hannon lienee vetäytynyt tekemään uusia teemalevyjä kriketistä The Duckworth Lewis Method -sivuprojektinsa kanssa. Mutta kenties sitten, kun The Divine Comedy aktivoituu seuraavan kerran?

Video ei ole enää saatavilla

#58 Orchestral Manoeuvres in the Dark (–2)

Mikä: Ensimmäisen aallon syntikkapopduo, joka suodattaa Kraftwerkia liverpoolilaisromantiikan läpi.

Kauan odotettu: Siitä asti, kun bändi 1980-luvun puolivälissä innostui keikkailusta julkaistuaan sitä ennen rivin klassisia synapoplevyjä. Vuonna 1993, jolloin bändi oli Andy McCluskeyn sooloprojekti, keikkapäivä Helsinkiin ilmoitettiin ja peruttiin. Vuonna 1996 OMD esiintyi Suomen televisiossa Universal-albuminsa promokiertueella ja esitti playbackina Walking on the Milky Way -singlensä – vielä kun muistaisi missä ohjelmassa!

Tuleeko: Olisi korkea aika! Yhtye keikkailee ahkerasti, ja The Human Leaguen keikka Flow’ssa 2011 osoitti, miten hyvin nostalgisten elektropophittien armada voi toimia myös uuden musiikin festivaaleilla. Keikkasetin voisi koostaa pelkistä hittisingleistä.

Video ei ole enää saatavilla

#57 Death Cab for Cutie (–19)

Mikä: Yhdysvaltojen oma The Smiths, introverttiä ja kirjallista kitarapoppia työstävä yhtye.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun bändin neljäs albumi Transatlanticism (2003) avarsi yhtyeen soundia ja samalla siivitti biisejä The O.C.:n kaltaisille televisiosarjoille.

Tuleeko: Mikä ettei! Uutta levyä on suunniteltu tälle vuodelle, ja toukokuun alun teaserit viittaavat tarkemman julkaisupäivän sijoittuvan elokuulle. Uusimpien albumien elektronisemman soundin ja abstraktimpien tekstien myötä bändi on keikkaillut ympäri maailmaa, miksi ei siis Suomessakin.

Video ei ole enää saatavilla

#56 Happy Mondays (±0)

Mikä: 1980- ja 1990-luvun taitteen Madchester-buumin ikonisin ja huuruisin yhtye, vaikkakaan ei suosioltaan koskaan Stone Rosesin luokassa.

Kauan odotettu: Kolmisenkymmentä vuotta – kylläkin ailahtelevaisella intensiteetillä, bändin aktiivisuudesta ja Shaun Ryderin kulloisesta kondiksesta riippuen.

Tuleeko: Vaikea enää uskoa. Helsingissä bändi pistäisi varmasti vielä pystyyn kunnon bileet, niin tuhannen hengen klubilla kuin festivaaliteltassakin, mutta hintalappu lienee täkäläiseen yleisöpohjaan nähden liian korkea, niin paljon bändillä riittää yhä vientiä kotimaassaan. Toisaalta, kävihan Ian Brown Tavastialla vuonna 2010…

Video ei ole enää saatavilla

#55 Ariana Grande (uusi)

Mikä: Entinen Victorious-teinisitcomin näyttelijä, josta tuli puolihuomaamatta yksi maailman suurimmista poppareista.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 neljä Yhdysvaltain top 10 -singleä loihtineesta listaykköslevystä My Everythingistä lähtien. Vuoden 2016 kolmoslevy Dangerous Woman ei ollut samanlainen listajyrä, mutta laittoi lisää ”pökköä” ”pesään” pop-harrastajien keskuudessa. Neljäs levy Sweetener ilmestyy tänä kesänä.

Tuleeko: Granden kokoisten tähtien saaminen Suomeen on aina vähän sattumankauppaa, mutta hyvä merkki on, että neljännen levyn ensimmäinen single No Tears Left to Cry on jumahtanut Suomen Spotifyn kuumimpaan kärkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#54 Christina Aguilera (+32)

Mikä: Voimakkaasta äänestään ja niukasta vaatetuksestaan tunnettu popdiiva.

Kauan odotettu: Sitten vuosituhannen vaihteen teinipopbuumin.

Tuleeko: Mahdollista. Kesäkuussa ilmestyvä Aguileran ensimmäinen levy kuuteen vuoteen on kaksiteräinen miekka: toisaalta olisi syy kiertää maailmaa oikein urakalla, toisaalta kiinnostusta löytynee Suomea jännittävämmistä paikoista enemmän kuin tylsempänä vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#53 Usher (uusi)

Mikä: Kahdeksan Grammya kuitannut r&b-artisti, joka oli Billboardin mukaan viime vuosikymmenen ”toiseksi menestynein artisti” ja Yhdysvaltain paras singlelistamenestyjä.

Kauan odotettu: Viimeistään 2000-luvun jättihiteistä (You Got It Bad, U Remind Me, Yeah, Confessions) asti.

Tuleeko: Vaikeaa on. 2000-luvun alussa isot r&b-starat karttoivat Suomen kaukaa. Vuoden 2013 alussa Usherin Euroopan-kiertueen piti pysähtyä Hartwall-areenalle, mutta sitä lykättiin eikä uutta keikkapäivämäärää koskaan löytynyt. Johtopäätöksiä voi vetää siitä, että vuoden 2015 alussa Euroopassa käynyt maailmankiertue kiersi vain helppoja ja varmoja areenakaupunkeja. Niistä lähin oli Kööpenhamina.

Video ei ole enää saatavilla

#52 Aimee Mann (+47)

Mikä: Pitkän uran tehnyt laulaja-laulunkirjoittaja muistetaan erityisesti albumistaan Bachelor No 2. or the Last Remains of Dodo sekä esiintymisestään Paul Thomas Andersonin ohjaaman Magnolia-elokuvan ääniraidalla. Viimeisin levy Mental Illness ilmestyi vuosi sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Save Me soi Magnolian lopussa. Harmaaohimoiset jo vuoden 1993 Whatever-albumista ja I Should’ve Known -hittisinglestä.

Tuleeko: Euroopan-kiertueet ovat olleet harvinaisia ja lyhyitä, mutta Mannin nykystatus tekisi hänestä oikein sopivan artistin Juhlaviikoille.

Video ei ole enää saatavilla

#51 Neutral Milk Hotel (uusi)

Mikä: Yksi 1990-luvun virallisista indiebändeistä, kaksi levyä julkaissut kulttisuosikki ja Elephant 6 -skenen ykkösnimi.

Kauan odotettu: Harva lienee edes kuvitellut Neutral Milk Hotelin Suomen-keikan mahdollisuutta ennen yhtyeen vuonna 2013 julkistamaa comeback-kierrosta.

Tuleeko: Eipä taida. Comeback kesti vuoteen 2015 asti, ja sen aikana bändi taisi olla vetovoimaansa nähden liian kallis suomalaisfestivaaleille. Tällä tietoa lisää keikkoja ei ole tulossa

Video ei ole enää saatavilla

#50 The Blue Nile (–19)

Mikä: Kuulaan romantikkopopin jo 1980-luvulla patentoinut skottitrio.

Kauan odotettu: Innokkaimmat varmasti jo debyytistä A Walk Across The Rooftopsista (1984) lähtien, realistit bändin nerouden varmistaneesta kakkoslevystä Hats (1989), jonka jälkeen bändi alkoi myös tehdä keikkoja.

Tuleeko: Ei liene toivoa. Viimeisin albumi High ilmestyi vuonna 2004, ja vaikka bändi ei ole koskaan virallisesti hajonnut, Paul Joseph Moore on useaan kertaan ilmoittanut, ettei aio enää bändiin palata. Vielä vuonna 2006 Paul Buchanan ja Robert Moore esiintyivät nimellä ”Paul Buchanan sings the songs of The Blue Nile”, mutta sittemmin hekin ovat keskittyneet soolouriinsa. Myös Buchananin soolokonsertti kelpaisi!

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Damon Albarn (uusi)

Mikä: Blur-äijä, Gorillaz-äijä ja erikoisprojektiäijä.

Kauan odotettu: Soolovieraaksi vuoden 2014 soolodebyytistä Everyday Robotsista alkaen, vaikka mieluummin enemmistö ainakin tämän listauksen pohjalta ottaisi Albarnin Suomen-keikkansa Gorillazin muodossa. Blur maassamme on käynytkin.

Tuleeko: Kuluvalla vuosikymmenellä Albarn on tehnyt vaikka mitä: oopperaa, Blurin paluulevyn, Gorillazia ja soololevyn noin alkajaisiksi. Soolokeikkoja hän on tehnyt yhtä Glastonburyn poikkeusta lukuun ottamatta vain promotoidakseen Everyday Robotsia, joten Suomeen häntä saattaa odottaa korkeintaan seuraavan soololevyn tullessa.

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Thom Yorke (uusi)

Mikä: Radiohead-äijä, joka unohtui äänestyksen longlistiltä ja on jälkikäteen diktatoroitu samalle sijalle Blur-äijä Albarnin kanssa.

Kauan odotettu: The Eraser -soololevy ilmestyi vuonna 2006, ja yhtäkkiä Huvila-teltan konsertin ainutkertaisuuden traumatisoimille Radiohead-faneille realisoitui mahdollisuus saada edes osa suosikkiyhtyeestään Suomeen. Yorke on myös soittanut Radioheadia omilla keikoillaan – onni niille, jotka eivät enää edes muista hänen julkaisseen vuonna 2014 Tomorrow’s Modern Boxes -nimisen soololevyn.

Tuleeko: Epätodennäköisemmin kuin Radiohead palaisi viimein Suomeen. Yorke kiertää harvakseltaan. Tänä kesänä hän tekee reilun parin viikon Euroopan-kiertueen, jonka ohjelmassa on nippu Länsi- ja Keski-Euroopan suurimpien kaupunkien lippulaivakeikkapaikkoja.

Video ei ole enää saatavilla

#47 Hannah Diamond (uusi)

Mikä: PC Music -kollektiivin autenttisuuden raja-aitoja uhmaava poptähti.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 PC Music -buumista lähtien.

Tuleeko: Diamondin keikat ovat tähän asti olleet kovin satunnaisia esityksiä tai dj-settejä. Turku Modernin muutaman vuoden takaiseen PC Music -iltamaan hän ei osallistunut, mutta Helsinki olisi sopivia, viikoittaisia klubeja järjestäviä paikkoja väärällään.

Video ei ole enää saatavilla

#46 Gang Gang Dance (±0)

Mikä: Newyorkilaisyhtyeen musiikki kruisailee hyperpsykedeelisesti, intensiivisesti ja meluisasti yli genrerajojen.

Kauan odotettu: Erikoismusiikkia seuraavat vuoden 2005 God’s Money -albumista lähtien. Lopullisesti indieyleisö hullaantui vuoden 2011 Eye Contact -levystä.

Tuleeko: Miksei. Varsinkin, kun seitsemän vuoden levytystauko päättyy viimein ja bändi julkaisee juhannuksena Kazuashita-nimisen albumin.

Video ei ole enää saatavilla

#45 Sky Ferreira (uusi)

Mikä: Entinen post-teinitähti ja trash-ikoni ja indien bad girl, joka on viime vuosina tehnyt noin kaikkea muuta (mm. esiintynyt Twin Peaksissa ja fiittaillut menemään muun muassa The Jesus and Mary Chainin, Ssionin ja entisten ja nykyisen poikaystäviensä bändien Iceagen ja DIIVin levyillä) kuin odotettua kakkoslevyään, joka on nimetty Masochismiksi jo kolme vuotta sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Everything Is Embarrassing -kappale hurmasi popnörtit vuonna 2012.

Tuleeko: Lienee ainakin festivaalien toivelistoilla, mikäli toinen levy a) ilmestyy joskus ja b) vastaa edes puoliksi toiveita.

Video ei ole enää saatavilla

#44 The Clientele (uusi)

Mikä: Jo 1990-luvun alussa perustettu lontoolaisyhtye, joka soittaa kuiskuttelevaa ja harsomaisen psykedeelistä indiepoppia.

Kauan odotettu: Vuosituhannen taitteesta, jolloin The Clientele julkaisi siihenastiset single- ja ep-aarteensa Suburban Light -kokoelmalevylle. Se lienee yhä tunnetumpi kuin yksikään yhtyeen sittemmin julkaisemasta viidestä studioalbumista.

Tuleeko: Ei aivan mahdotonta, sillä viime syksynä yhtye julkaisi kahdeksan vuoden tauon jälkeen uuden albumin, erinomaisen Music for the Age of Miraclesin. The Clientelen hintalappu lienee maltillinen, mutta jonkinlaista rohkeutta vain ja ainoastaan kulttimainetta nauttivan bändin buukkaaminen pikkuklubille tai festivaalin prestiisislottiin kysyisi. Tanskassa bändi piipahti vuonna 2016.

Video ei ole enää saatavilla

#43 Aretha Franklin (–7)

Mikä: Soulin kuningatar.

Kauan odotettu: Yli 50 vuotta, viimeistään siitä lähtien, kun I Never Loved a Man the Way I Love You löi Arethan läpi poplistoilla.

Tuleeko: Ei tule. Soulin kuningatar on jo 76-vuotias, eikä ole kiertänyt Euroopassa vuosikymmeniin. Arethan kerrotaan kärsivän lentopelosta, mikä on rajoittanut ulkomaankonsertit minimiin. Jos hän jostain syystä saapuisi vielä vanhalle mantereelle, kalenteri täyttyisi varmasti rahakkaammista kohteista.

Video ei ole enää saatavilla

#42 Modest Mouse (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain luoteisosien ysärirockin kulmakiviä, josta tuli lähes vahingossa The O.C. -sukupolven suosituimpia indieyhtyeitä.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2004, jolloin Float Onista tuli kaikkien odotusten vastainen crossover-hitti – joskin jo neljä vuotta aiemmin ilmestynyt The Moon & Antarctica herätti mahlat juoksemaan Euroopassakin.

Tuleeko: Melko epätodennäköistä. Yhtye on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 2015, ja silloinkin jakauma Britannian ja muun Euroopan välillä meni aika lailla tasan – lähimpänä Suomea yhtye esiintyi festivaaleilla Norrköpingissä. Kuten Amerikan indieihmeillä yleensä, kysyntä Euroopassa on sen verran vähäistä, ettei tänne tulla kuin festareita kiertämään, jos silloinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#41 Stars of the Lid (+16)

Mikä: Yli kaksikymmentä vuotta aaltoilevan uneliasta ambientia tarjoillut texasilaisduo.

Kauan odotettu: Vuoden 2001 The Tired Sounds Of… oli arvostelumenestys, joka viimeistään nosti bändin dronemittapuulla arvioiden suuremman yleisön suosioon.

Tuleeko: Suomalainen suosio rajoittunee yhä lähinnä Street Spirit -foorumille. Bändi on varsin satunnainen Euroopan-kävijä ja vielä satunnaisempi Manner-Euroopan kävijä, mutta The Other Sound, we’re looking at you. Duon toisen osapuolen Adam Wiltzien projekti A Winged Victory for the Sullen on Flow’ssa käynytkin.

Video ei ole enää saatavilla

Näin huolestuneelta Damon Albarn näytti kuullessaan, että Niko Peltonen arvioisi hänen uuden hengentuotteensa Nuorgamiin.

Nyt Damon Albarn on sitten tehnyt folk-oopperan. Ja se on vieläpä aivan loogista.

Muistatteko vielä Damon Albarnin, tuon arrogantin nuoren pop-laulajan, joka teki väen vängällä itsestään englantilaisen ladin arkkityypin? Boheemikodissa kasvanut Albarn joutui omaksumaan kitchen sink -muotokielen varsin itsetarkoituksellisesti, kun päätti vuonna 1992 Blurin katastrofaalisen jenkkikiertueen jälkeen, että Britannia kaipasi jotain mahdollisimman brittiläistä. Lopputuloksena oli kolme levyllistä enimmäkseen huikean hienoa music hall -poppia, mutta sitten tie oli käyty loppuun.

Albarnin kyky luopua mainetta ja mammonaa tuoneesta roolista ja ottaa aivan toisenlaisia vihjasi, ettei hän ehkä olisikaan ollut niin tosissaan Essexinsä ja vinttikoirakisojensa kanssa. Mutta jos asia olisi näin, ei hän olisi koskaan ollut tosissaan minkään kanssa.

Blurin seuraavan vaiheen rosoisempi ja amerikkalaisempi soundi vaihtui pian Gorillazin elektroniseen, briljantisti pinnalta kiiltelevään sarjakuvapoppiin. Jossain välissä sankarimme alkoi leikitellä afrikkalaisella musiikilla ja teki vielä yhden, melko skitsofreenisesti eri suuntia hakevan Blur-albumin.

Taitaa vain olla niin, että Albarn on estetiikan laitoksen johtava adhd-potilas tai oman aikansa David Bowie. Jotkut ovat tulkinneet tämän vision puutteeksi, mutta esimerkiksi kaikkien aikojen parhaan rock-kirjan The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rockin kirjoittanut John Harris piti häntä brittipop-skenen suurimpana musiikillisena nerona.

Vuonna 2007 Albarn luotsasi The Good, The Bad & The Queen -nimistä superbändiä sen ainoalla, nimettömällä albumilla. Rikollisen vähälle huomiolle jäänyt levy flirttaili erilaisilla rytmimusiikeilla, mutta sen ytimessä oli syvä, melankolinen englantilaisuus – aivan toisenlainen näkökulma kotimaahan kuin Parklifella. Tietysti aikakin oli toinen, ei enää voitonriemuinen, uuteen Labouriin ja uuteen nousuun uskova. Sisäpoliittiset illuusiot olivat kuolleet aikaa sitten, ja maa oli George W. Bushin punomassa ulkopoliittisessa solmussa. “Drink all day, cos the country’s at war”, Albarn lauloi surullisesti.

Jostain tuon levyn väripaletin folkimmista sävyistä innoitus Dr. Dee: An English Operan musiikilliseen ilmiasuun on varmaan syntynyt. Nyt Albarn vain kurottaa paljon syvemmälle perinteeseen: tarjolla ei ole mitään kovin modernia, ellei miehen omia, vääjäämättömän albarnmaisia lauluosuuksia lasketa. Sen sijaan Dr. Dee on pastoraalista folkia, varhaista brittiläistä taidemusiikkia ja ajoittain ihan oikeaa oopperaa.

Minun asiantuntemukseni ei riitä analysoimaan levyn musiikillisia vivahteita ja viittauksia, enkä ole sen kummemmin perehtynyt myöskään sen tarinaan. Dr. Deehän sai ensi-iltansa kesällä 2011 yleisön edessä, mutta ilman visuaalista elämystä sen kertomus 1500-luvulla eläneestä englantilaisesta matemaatikosta ja okkultistista ei hahmotu sen kummemmin. Tarinan idea tuli sarjakuvataiteilija Alan Moorelta, jonka alkuperäinen libretto on julkaistukin Strange Attractor -journaalissa.

Albumia voi kuitenkin kuunnella vallan mainiosti myös ilman näitä taustatietoja. Sen tunnelma on pysäyttävän voimakas heti The Golden Dawnin alussa kuultavasta linnunlaulusta asti. Renessanssiajan soittimet, ajoittain pintaan pulpahtavat surumieliset variaatiot Merry England -tyyppisistä kansanlaulumelodioista ja toisilla raidoilla ääneen pääsevät näyttämöversion esiintyjät luovat aivan oman maailmansa: 2000-luku häipyy tehokkaasti taustalle levyä kuunnellessa. Vaikutus on samankaltainen kuin Hilary Mantelin kunnianhimoista Wolf Hall -tiiliskiviromaania lukiessa. Kolkoista kivisaleista ja vehreistä, aamukasteisista englantilaisista puutarhoista tulee tässä hetkessä läsnä olevaa todellisuutta.

Toiminnan keskiössä on kuitenkin Albarn itse. Levyversiolla hän vaikuttaa toimivan jonkinlaisena kertojana, jonka laulamat kappaleet ovat tarinan peruspilareita siinä, missä instrumentaalit syventävät tunnelmaa ja oopperavinjetit laventavat näkökulmaa. Albarnin äänelle ja laulutavalle allergisten ei kannata edes yrittää tätä levyä. Tällä levyllä se soi useimmiten minimaalisesti säestettynä ja koko ajan rekisterinsä surumielisimmällä laidalla. Kyse on tietysti aivan eri äänestä kuin se, joka tulkitsi Country Housen.

Melankolia on Dr. Deen leimaava piirre. 40 vuotta sitten joku Fairport Convention saattoi juhlistaa kotisaarensa hilpeää ja synkkää perinnettä ilman sen kummempia temaattisia tausta-ajatuksia, mutta ilmeisesti tällainen viattomuus ei ole enää mahdollista. Niinpä esimerkiksi upealla Apple Carts -folkballadilla Albarn tuntuu laulavan idyllistä, joka ei ole pelkästään tuomittu kuolemaan, vaan tapettu jo aikaa sitten.

”In the kingdom of the broken heart
the blackbird sings and the moon it laughs
As war begins
dance”

On helppo otaksua, että Albarn on nähnyt historian hämäristä löydetyn päähenkilönsä ja tuon aikakauden vaiheissa rinnastuskohtia meidän aikaamme, joka tuntuu myös olevan tuhannella ja yhdellä tavalla luopumisen, kuihtumisen, häviöiden ja pettymysten aikaa.

Voi olla tuhoutuneille imperiumeille luonteenomaista, että omasta historiasta ja perinteestä tulee kollektiivisen suremisen välikappaleita. Selvää on ainakin se, että lukemattomista tarinoista tulevat uudelleen kerrotuiksi ja tulkituiksi ne, jotka kulloiseenkin aikakauteen eniten vetoavat.

Muutamasta loistavasta yksittäisestä laulusta huolimatta Dr. Dee on ennen kaikkea taianomainen kokonaisuus. Musiikillista informaatiota ja tunnelmakuvia ajelehtii jostain sisään ja sitten ulos. Muoto on fragmentaarinen, kuten levytetyillä näyttämöteoksilla aina. Se vaatii teokselta paljon, mutta Albarn onnistuu aivan kaikessa.

91 Tämä on hämmästyttävä musiikillisen virtuositeetin osoitus mieheltä, joka osaa näköjään mitä tahansa. Aivan uskomatonta on, ettei Dr Dee jää pelkän teknisen suorittamisen tasolle, vaan kertoo väkevää tarinaa ja luo todellisuutta todellisemman maailman kestonsa ajaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Damon. Kova.

2000-luvun musiikkineroja valitessamme olemme olleet ankaria niitä taiteilijoita kohtaan, joiden merkittävät saavutukset ovat ajalta ennen vuosituhannen vaihdetta. Sen vuoksi Thom Yorke rojahti jumalaisista Kid A:sta (2000) ja In Rainbowsista (2007) huolimatta sijalle 87.

Damon Albarn nousi listallamme komeasti kärkikymmenikköön, aina sijaille viisi. Edellisen kappaleen valossa asiaa voi tietenkin pitää outona, ovathan Albarnin suurimmat saavutukset Blurissa – Modern Life Is Rubbish, Parklife ja The Great Escape – kaukaa 1990-luvun puolelta.

Albarnin tämän vuosituhannen aktiivista ja paikoin loisteliasta otetta ei silti voi ohittaa, vaikka Blur on viettänyt vuoden 2003 epätasaisen ja kädenlämpöisen Think Tank -albumin jälkeen hiljaiseloa levykauppapäivän 2010 Fool’s Day -singleä ja paluukiertuetta lukuun ottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

Albarnin 2000-luvusta nousee esiin kaksi asiaa. Tärkeimpänä se, että hän on edelleen yksi aikamme parhaista popsäveltäjistä, jonka erikoisalaa ovat erityisesti haikean aseistariisuvat, etäistä onnea ja toiveikkuutta hehkuvat raukean melodiset laulut.

Esimerkiksi Blurin ainoa tämän vuosituhannen albumi Think Tank ansaitsisi olemassaolonsa, jos ei muuten, niin musertavan upean Out of Time -klassikon johdosta. Siihen on mahdoton kyllästyä.

On pakko nostaa esiin myös kappaleen upea video. Meinaan purskahtaa joka kerta itkuun kohdassa, jossa naissotilas seisoo aamu- tai iltaruskossa lentotukialuksen kannella suuren valtameren edessä biisin marokkolaistyylisen väliosan soidessa. ”Two days after I get home he leaves. It’s just too hard. I used to love him. But you can’t love someone you don’t know anymore...”, ajatukset ilmestyvät ruutuun. ”And you’ve been so busy lately that you haven’t found the time, to open up your mind. And watch the world spinning, gently out of time. Tell me I’m not dreaming, but are we out of time. We’re out of time. Out of time”, Albarn jatkaa ja saa todennäköisesti monen kaltaiseni länsimaalaisen tuntemaan piston rinnassa.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen Albarnin 2000-lukuun liittyvä merkittävä piirre on, että hän on jatkuvasti kulkenut eteenpäin kartoittaen mahdollisuuksiaan erilaisissa projekteissa. Tämä uteliaisuus on saattanut olla tappio Blur-faneille, mutta kunnioitettavaa yhtä kaikki.

Albarnin 2000-luku tiivistyy parhaiten miljoonia levyjä myyneeseen virtuaaliyhtye Gorillaziin, jonka laulajana ja biisinkirjoittajana Albarn on toiminut.

Albarnin  ja Tank Girl -sarjakuvan isän Jamie Hewlettin suunnitteleman, viiden piirroshahmogorillan ilmentämän projektin vuoden 2000 ensialbumi oli kovin yhdentekevää jamittelua, mutta tuottajan ja toisen mahlaneromme Danger Mousen kanssa syntynyt kakkoslevy Demon Days teki Gorillazista hetkessä kiinnostavan. Feel Good Inc. oli ilmestymisvuotensa kappale. Dirty Harry ja El Mañana eivät jääneet kauas.

Muutamien kehuttujen spektaakkelikonserttien jälkeen yhtye palasi studioalbumien kantaan Plastic Beach -levyllä 2010. Demon Daysin tavoin levy esitteli melkoisen määrän tähtivierailijoita Snoop Doggista Lou Reediin, Mos Defiin, Bobby Womackiin, De La Souliin, Hypnotic Brass Ensembleen ja Little Dragoniin. Albumin upeita hetkiä edustivat tiukasti jytännyt Stylo, valloittava poplaulu On Melancholy Hill  ja Albarnille tavaramerkkimäisen haikean kauniisti tuikkiva syntikkatunnelmointi Empire Ants.

Kesällä 2010 Hypnotic Brass Ensemblen puhaltajilla, merimieshenkisellä naisjousiyhtyeellä, The Clashin Paul Simononilla ja Mick Jonesilla sekä esimerkiksi Womackilla vahvistettu Gorillaz valloitti Roskilden ja Glastonburyn päälavat.

Ansioista huolimatta Gorillaz on tuntunut Bluriin verrattuna liikaa MTV-projektilta, kertakäyttöhyödykkeeltä ja välityöltä. Albarnin sävellyskynä ja tyylitaju ovat kuitenkin loistaneet gorillojen kohelluksen seasta kultaisena.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten Albarnin 2000-luvun muut projektit, joita riittää.

Viimeksi kuluvalla viikolla uutisoitiin Albarnin, XL Recordings -pomo Richard Russellin sekä muutaman muun muusikon DRC Music -kokoonpanon Kinshasa One Two -albumista, jonka Warp julkaisee lokakuussa.

Siinä missä kirkkaita värejä ja yliaktiivisuutta vilissyt Gorillaz tuoksui kalliille teinilenkkareille, Albarnin toinen superkokoonpano The Good, the Bad and the Queen huokui elämänkokemusta, kauhtunutta charmia, maanläheisyyttä ja seesteisyyttä.  Hienoja biisejä: Northern Whale, Kingdom of Doom, Herculean (voisi olla Gorillazia), A Soldier’s Tale… Ja mainitaan vielä superyhtyeen jäsenetkin: Albarnin lisäksi Simonon, The Verven ja Gorillazin kitaristi Simon Tong sekä rumpali Tony Allen. Levyn tuottajana toimi jälleen Danger Mouse.

Irakin sotaa julkisesti vastustaneen Albarnin 2000-lukua on leimannut kiinnostus afrikkalaiseen musiikkiin, johon myös tuleva DRC Musicin albumi liittyy. Think Tankin Marokko-vaikutteiden lisäksi Albarnin Afrikka-innostus kuului vuoden 2002 Mali Music -levyllä. Vuosituhannnen vaihteessa Albarn äänitti musiikkia Tony Allenin kanssa. Myöhemmin hän tuotti Gorillazista muistuttavaan synteettiseen tyyliin malilaisen Amadou & Mariamin musiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla