ADIDAS ORIGINALS STAGE, PE 5.7. KLO 20.15. En tiedä miten hyvin Evil Stöön johtama KC/MD Mafia toimii livenä, joten meno on syytä tarkistaa nyt, kun Pikku-Herkon pajaribreikki sattuu juuri sopivaan rakoon tiukassa festariaikataulussa. Levyllähän Stöön ja supertuottaja Koksukoon dadaistinen parodia Memphis-räpistä on riemastuttanut jo vuosikausia. Kuinka hyvin istuu Stöön ikoninen hiihtopipo kesäiltaan?

Video ei ole enää saatavilla

#2 Kari Koivistoinen suitsuttaa Savagesia…

MAIN STAGE, PE 5.7. KLO 21.00. Rämisevät bassot, vihamieliset kiertävät kitarat, melodramaattiset rummut ja vainoharhainen vatsapohjasta kouraiseva lauluääni. Nyt on mahdollisuus ottaa Kuudennessa Aistissa post-punk-shotti, joka sisältää ensitreffien kaltaista hermostuneisuutta, pateettista synkistelyä ja aimo annoksen katkeransuloista mielihyvää. Tänä vuonna julkaistu loistava debyytti ja mainio keikkakunto varmistavat sen, että Savages on ehdottomasti yksi festarien tärpeistä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Anton Vanha-Majamaa miehittää Red Bull Garagen…

RED BULL GARAGE, PE 5.7. KLO 22.45 – SU 7.7. KLO 2.40. Kun koko maailma jännittää Kimi Räikkösen siirtymistä Red Bullille, siirtyy ainakin tämä festarikävijä viikonlopuksi Red Bullin autotalliin. Jos viime vuodesta voidaan mitään päätellä, luvassa on ilmaista energiajuomaa, ilmaista viinaa ja Jenni Dahlmanin näköisiä mannekiineja – eiköhän Kimikin oo jo täällä. Me kiskotaan Jäämiehen kanssa Michelin-tason perseet ja halaillaan Hopeajärven ja The Spoonshinersin tahtiin. Lopuksi vedetään rallia Helsingin ympäri ja huudellaan, että missä on tän kesän parhaat festarit, hä!?

Video ei ole enää saatavilla

#4 Visa Högmander hehkuttaa Cameraa…

SILTANEN, PE 5.7. KLO 23.30. Camera esittää tyylipuhdasta krautrockia suoraan Berliinin S-Bahn-asemien katveesta. Yhtye esiintyi viimeksi Suomessa maaliskuussa, Helsingin Foodstock-festivaaleilla, jossa se säesti 1970-luvun kokeellisen musiikin legendaa Michael Rotheria. Viime vuoden lopulla julkaistu verevä Radiate-debyytti on hyvä syy katsastaa saksalaiskolmikon livekunto – Kuudennessa Aistissa nähdään varmasti intensiivinen ja valovoimainen Camera.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Tapio Reinekoski liehakoi Laurel Haloa…

SALAMESTA, PE 5.7. KLO 0.45. Viime vuonna Laurel Halon Quarantine-albumi aiheutti pöhinää kaikkialla. Verrattain tuntematon dj loikkasi yhtäkkiä genrerajojen yläpuolelle. Levyillä biittinsä sivistyneiksi suitseva Laurel Halo osaa onneksi pitää avantgarden poissa paikoista, joihin se ei kuulu. Elävänä Laurel Halon jälkiuunitekno valuu sisäreisihikeä ja hivelee duurikoukuilla. Uusi Behind the Green Door -EP on festarin alla mainio muistutus siitä, että Laurel Halo käy muiden edellä niin levyllä kuin dj-pöydän takanakin.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Jarkko Immonen diggaa Dead Skeletonsia…

KUUDES LINJA, PE 5.7. KLO 1.00. Vuonna 1994 HIV oli yhtä kuin kuolemantuomio, jota islantilainen Jon Audarson koitti vuosia nopeuttaa viinalla ja huumeilla. Vuonna 2002 hän kuitenkin huomasi yhä hengittävänsä ja päätti kuolemisen sijaan alkaa elää. Syntyi Dead-taidekonsepti, johon Anton Newcomben (Brian Jonestown Massacre) avulla perustettu yhtye kuuluu. Deadin mantra on yksinkertainen: Se joka pelkää kuolemaa, ei voi nauttia elämästä.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Juha Merimaalle maistuu Yari…

SILTANEN, LA 6.7. KLO 23.30. Vuodesta 1985 tauolla olleen SE.-yhtyeen näkeminen elävänä lienee yhtä epätodennäköistä kuin asfaltin liikkuminen, joten kannattaa suunnata yhtyeen johtohahmo Yarin keikalle. Viime vuosina lähinnä elokuvamusiikkia tehnyt Yari keikkailee harvakseltaan, joten tämäkään tilaisuus tuskin toistuu ihan heti. Ja pakkohan se on katsastaa mies, joka on kirjoittanut nerokkaan kappaleen nimeltä Kari Peitsamo.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Antti Piirainen nauttii Nazoranaista…

KUUDES LINJA, LA 6.7. KLO 1.00. Haluatko upota synkkään metalliseen aukkoon? No tietysti haluat, kaikki itselleen rehelliset ihmiset haluavat kokea Nazoranain space rock / heavy metal -keitoksen nautittuna suoraan Kuudennen linjan hornankattilasta lauantai-aamuyönä. Keiji Haino manaa demonit kitaralla, Oren Ambarchi hakkaa kallot pirstaleiksi rummuillaan ja SunnO))):n Stephen O’Malley pyyhkii tuhkat lattialta maanjäristysbassollaan. Ethän unohda korvatulppia.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Matti Markkola suosittelee Simian Mobile Discoa…

NOKIA FACTORY, SU 7.7. KLO 02.30. Bileet.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Santtu Reinikainen liehakoi Le1fiä…

ADIDAS ORIGINALS STAGE, SU 7.7. KLO 20.15. New Yorkin viime vuonna pinnalle noussutta queer rap -skeneä edustaa festareilla peräti kaksi artistia: Le1f ja Zebra Katz. Heistä aiemminkin Suomessa vieraillut Le1f on räiskyvämpi ja musiikillisesti kiinnostavampi. Räpin stereotypiat saavat huutia, kun Le1f pyörittää lavalla pyllyään ja räppää siitä kuinka paljon tyttöjen machomiehet haluavat häntä bylsiä. Saatetaanpa hänet nähdä myös dragiin pukeutuneena.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Tommi Forsström toitottaa Negative Approachia…

BACK STAGE, SU 7.7. KLO 20.15. Yksi amerikkalaisen hardcoren vähemmän tunnetuista kulmakivistä, jonka verenhimoinen louhinta nosti aikoinaan musiikkityylin aggressiotason täysin uudelle tasolle. Monilla saman aikakauden yhtyeillä ikä on tylsistyttänyt kirveenterää, vaikuttaa Negative Approachin John Brannon vanhempana entistäkin mielipuolisemmalta. Kun hän sylkee mikrofoniin olevansa ”ready to fight”, lähtee jokainen terveellä itsesuojeluvaistolla varustettu yleisön edustaja vähin äänin livohkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Mikael Mattila mainostaa Chelsea Light Movingia…

MAIN STAGE, SU 7.7. KLO 21.00. Sinua varmasti kiinnostaa, missä Sonic Youth -hidalgo Thurston Moore on juuri nyt. Siispä koe tämä 1960-luvun avantgardeen tematiikassaan viittaava nelikko. Tämän lähemmäksi et Sonic Youthia pääse, sillä bändin helisevän romumetallinen soundi on hämmentävän lähellä luojaansa. Lee Ranaldon ja Kim Gordonin rooleja toimittavat monista friikkifolk-yhteyksistä tutut Keith Wood ja Samara Lubelski.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Niko Vartiainen vaahtoaa Demdike Staresta…

SALAMESTA, SU 7.7. KLO 23.00. Painostavaa. Kauhua. Dubia. Teknoa. Mitä? Lancasterilaiset Miles Whittaker ja Sean Canty ovat nimenneet yhtyeensä 1600-luvulla eläneen noidan mukaan. He soittavat synkeää, kaikuisaa teknon ja dubin sekamelskaa. On seassa vähän vanhaa kunnon junkkaakin. Väitetysti he näyttävät musiikin taustalla yleisölle pätkiä kauhuelokuvista. Samalla he lausuvat kirouksia, mystisiä viestejä, jotka nivoutuvat musiikin sekaan hypnoottisesti. Joudut transsiin, ja huudot ja rytmit vaivaavat sinua koko seuraavan viikon. Tämä kaikki tapahtuu sunnuntai-iltana. Älä välitä työnantajasi kysymyksistä, et ole enää maanantaina sama henkilö.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Tuomas Kokkoa vavisuttaa Vatican Shadow…

SALAMESTA 2. FLOOR, SU 7.7. KLO 2.45. Kokeellista elektronista musiikkia tekevän Tim Heckerin kanssa Helsingissä viime syksynä vieraillut Vatican Shadow, eli Dominick Fernow, päättää festivaalin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Synkkää ja minimalistista teknoa soittavan Fernow’n keikka on taatusti niin klaustrofobinen ja hikinen, että sen on pakko olla yksi festivaalin mieleenpainuvimmista musiikillisista kokemuksista.

Video ei ole enää saatavilla

Thurston Moore. Varmasti coolimpi kuin sinä.

Miehen uusi bändi Chelsea Light Moving huipentaa Kuudes Aisti -festivaalin sunnuntai-iltana. Tässä tiivis oppimäärä Mooren mittavaan ja vaiherikkaaseen uraan.

1980-luku

Vuonna 1958 Floridassa syntynyt Thurston Joseph Moore täyttää heinäkuun lopulla 55 vuotta. Hän varttui Connecticutissa, mutta muutti New Yorkiin vuonna 1977 post-punk- ja no wave -tyylisuuntauksien innoittamana.

Moore ja Kim Gordon valitsivat bändinsä nimeksi eri nimiä kokeiltuaan Sonic Youthin vuonna 1981. Lee Ranaldo liittyi bändiin samana vuonna. Rumpalit vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Pysyvä rumpali löytyi vuonna 1985, kun Steve Shelley liittyi kokoonpanoon. Alkuaikoinaan Sonic Youth kiersi Amerikkaa muun muassa samassa harjoitustilassa treenanneen Swans-yhtyeen kanssa.

Yhtye julkaisi neljä albumia ennen vuonna 1988 ilmestynyttä Daydream Nationia, jonka myötä New Yorkin noise-piirit alkoivat käydä liian pieneksi Sonic Youthille. Daydream Nationin jälkeen bändi teki viiden levyn sopimuksen jättilevy-yhtiö Geffenin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

1990-luku

Geffenin alamerkki DGC:lle levytetty Goo (1990) menestyi kohtuullisesti ja keräsi kiitosta kriitikoilta. Goota pidetään yleisesti ensimmäisenä helpommin lähestyttävänä Sonic Youth -levynä.

Vuonna 1992 julkaistu Dirty jatkoi samaa linjaa. 100% -biisin videon ohjasi Spike Jonze ja näyttelijäjoukossa vilahtaa muun muassa Kovan onnen kundi -tv-sarjasta tuttu näyttelijä Jason Lee.

Video ei ole enää saatavilla

Experimental Jet Set, Trash and No Star (1994) on Sonic Youthin parhaiten Yhdysvalloissa myynyt albumi. Uuden levyn lisäksi Moore–Gordon-pariskunnan elämään toi perspektiiviä Coco Hayley -nimen kasteessa saaneen tyttären syntymä.

Moore soitti kitaraa The Beatlesin alkutaipaleesta kertovan Backbeat-elokuvan (1994) soundtrackille kootussa The Backbeat Bandissa, jossa olivat mukana Mooren lisäksi Dave Pirner (Soul Asylum), Greg Dulli (The Afghan Whigs), Don Fleming (Gumball), Mike Mills (R.E.M.) ja Dave Grohl (Nirvana). Sonic Youth -nokkamies oli mukana myös Velvet Goldmine -elokuvan (1998) soundtrackilla soittaneessa Wylde Ratttz -kokoonpanossa, jossa vaikutti myös muun muassa The Stoogesin ja Mudhoneyn jäseniä.

Vuonna 1994 Thurston Moore lauloi taustoja ja soitti kitaraa R.E.M.:in Monster-levyllä ja Sonic Youth levytti klassikkostatuksen saaneen oman versionsa The Carpentersin Superstar-hitistä. Versio päätyi vuonna 2007 Juno-elokuvan ääniraidalle.

Video ei ole enää saatavilla

Vuonna 1995 Sonic Youth julkaisi Washing Machine -albumin ja kiinnitettiin Lollapalooza-festivaalin pääesiintyjäksi. Samana vuonna Thurston Moore julkaisi debyyttisooloalbuminsa Psychic Hearts. Vaihtoehtorock alkoi lähestyä valtavirtaa. Sonic Youth vieraili huippusuositun Simpsonit-animaatiosarjan Homerpalooza-nimisessä jaksossa vuonna 1996.

Yhtyeen kymmenes pitkäsoitto A Thousand Leaves julkaistiin vuonna 1998. Levyn ainoasta singlestä Sunday julkaistiin video, jonka ohjasi Harmony Korine ja pääosassa nähtiin 1990-luvun alun lapsitähti Macaulay Culkin.

Video ei ole enää saatavilla

2000-luku

Kesällä 1999 Sonic Youthin soittimet, vahvistimet ja muut varusteet varastettiin kesken bändin kiertuetta Kaliforniassa. Vuonna 2000 julkaistu NYC Ghosts & Flowers äänitettiinkin uusilla soittimilla. Albumi ei ollut suuri arvostelumenestys.

Bändin kahta seuraavaa albumia, Murray Streetiä (2002) ja Sonic Nursea (2004) pidettiin yleisesti Sonic Youthin paluuna ruotuun. Kitaristi Jim O’Rourke kiinnitettiin vakituisesti bändin jäseneksi, mutta vuonna 2006 julkaistulla Rather Rippedillä O’Rourke ei ollut enää mukana. Totuttua melodisemman (ja Geffen-sopimuksen viimeisen levyn) Rather Rippedin jälkeen Thurston Moorelta ilmestyi 12 vuoden tauon jälkeen toinen sooloalbumi, akustinen Trees Outside the Academy (2007).

Kuudestoista ja toistaiseksi viimeinen Sonic Youth -albumi The Eternal julkaistiin Matador Recordsin toimesta vuonna 2009.

Video ei ole enää saatavilla

2010-luku

Thurston Mooren ja Kim Gordonin avioeron myötä Sonic Youth jäi siis määrittelemättömän pituiselle tauolle. Moore julkaisi kolmannen soololevynsä Demolished Thoughts vuonna 2011. Mooren, Gordonin ja Yoko Onon kollaboraatio YOKOKIMTHURSTON julkaistiin syksyllä 2012.

Chelsea Light Movingin samanniminen debyyttialbumi ilmestyi kuluvan vuoden maaliskuussa. Mooren, Samara Lubelskin, John Moloneyn ja Keith Woodin muodostaman yhtyeen albumi muistuttaa väkevästi Mooren kuuluisimmasta musiikillisesta projektista.

Thurston Moore on ehtinyt reilussa 30 vuodessa olla monessa mukana. Sonic Youthin, Chelsea Light Movingin, sooloalbumiensa ja Yoko Ono -yhteistyön lisäksi hän on ollut mukana useissa sivuprojekteissa sekä tehnyt musiikkia muun muassa eri independent-elokuviin. Hänen tekemisistään tullaan kirjoittamaan vielä kirjoja.

Chelsea Light Moving esiintyy Kuudennessa Aistissa sunnuntaina 7.7.

Video ei ole enää saatavilla

Captured Tracks

59 Fossiilit on jänniä. Mullan tonkimisen, sedimenttien pöllyttämisen ja hiekan rapsuttelun jälkeen ne kuoriutuvat vuosituhansien muodostamasta piilopaikastaan ja niitä voi sitten ihastella. Niiden etsiminen on vähän niin kuin etsisi aarretta tai kuorisi suklaamunan kerroksia. Siis jos ne ei ole jotain tylsiä fossiileja, niin kuin keskenään ihan saman näköisiä kotiloita tai toukkia. Niitä on joka pirun esihistoriallisessa museossa, ja ne on mielenkiintoisia korkeintaan alan kaikkein innokkaimmista harrastajista. Muiden mielestä esimerkiksi dinosauruksen munat tai lentoliskofossiilit on aika helvetin paljon mielenkiintoisempia. Beach Fossilsin uusi levy on kuin yksin kammioissaan levykokoelmiaan tonkivien indieantropologien suosikki, levy, josta kukaan yllätyksiä tai uusia näkökulmia kaipaava ei jaksa innostua. Tasalaatuista puurtamista, jonka parissa viettää kyllä hetken, kunnes levylautaselle osuu jotain oikeasti kekseliästä. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Chelsea Light Moving – s/t

Matador

67

Thurston Moore taitaa Thurston Moore -musiikin tekemisen paremmin kuin kukaan muu, mutta uuden yhtyeensä Chelsea Light Movingin esikoisalbumilla hän ei jaksa ihan kauheasti yrittää. Parhaimmillaan, kuten Mooren pahaenteisesti kähisemällä Groovy & Lindalla tai levyn kappaleista eniten Sonic Youthilta kuulostavalla Frank O’Hara Hitillä, voi aistia orastavaa kunnianhimoa, mutta pääsääntöisesti albumi pitää sisällään räpistelevää, laiskasti sävellettyä punkriffittelyä, tutuilla kikkakolmosilla (yllättävät temponpudotukset, melupurkaukset) höystettynä. Chelsea Light Moving on keskinkertaisin Moore-albumi vuosiin ellei vuosikymmeniin, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sen kuuntelu olisi ihan nautinnollista. Silti: jotain on pielessä, jos spoken word -kappale (The Germsin – jonka Communist Eyesista kuullaan versio levyn päätteeksi – Darby Crashista kertova Mohawk) on piristys. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Johnny Marr – The Messenger

Warner

63 The Messenger on ehtinyt soida jo yhdeksän kappaleen ajan ennen kuin se saa havahtumaan. Entinen The Smiths -kitaristi tekee The Crack Upilla parhaan Morrissey-imitaationsa ja kuulostaa instrumenttinsa varressa vihdoin yhtä inspiroituneelta kuin Strangeways, Here We Come -albumilla (1987). Melodisesti notkea ja häpeilemättömän svengaava kappale on sekä levyn selvästi erilaisin että sen selvästi paras kappale. Kokonaisuutena Messenger on lähinnä pätevä ja ennen kaikkea keskinkertainen. Sen vaivattomasti rullaavat kappaleet ovat kuin katsaus brittiläisen (ja paljolti manchesterilaisen) kitaramusiikin tuoreimpaan neljännesvuosisataan; The Right Thing Rightissa soi Dovesin keski-ikäinen riehakkuus, European Me -kappaleessa on The House of Loven romanttista hehkua, mystis-melankolinen nimikappale kuulostaa Ian Brownin ja nyky-New Orderin yhteistyöltä. The Messengerin suurin kompastuskivi – jos unohtaa sanoitukset ja Marrin yksipuolisen lauluäänen – on, että se yrittää olla vähän kaikenlaista. Erityisen väkinäisiltä kuulostavat Marrin kurottelut 2000-luvun alun tanssipunkiin à la Radio 4. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Mary Onettes – Hit the Waves

Labrador

61 Luulin melankolisen, kevyesti baleaarisilla mausteilla höystetyn kitara- ja syntsapoprisoton olevan jo täysin loppuun kaluttu kattaus. Mutta näin ne ruotsalaiset vain tyrkyttävät smoothia juppielektroaan. Jos laulaja tuokin välillä Robert Smithin mieleen, ei bändin soitossa ole The Curen sävykkyydestä häivääkään. Jos groove välillä kuulostaa The Studiolta – Dan Lissvikin tuottajaroolilla lienee osuutta asiaan – häviää Mary Onettes sielukkuudessa ja omaperäisyydessä kolmen martinin verran. Tämä levy kuulostaa siltä, että sen ympärillä on järjestetty liian monta bisneslounasta. Sen taidokkuus on palavereissa punottu, sen soundi PowerPoint-esityksen taustamusiikkia. Se on riskitön kuin slussenilaisen trendiravintolan soppa ja se vetää krakaasi puoleensa jättääkseen siihen rasvaisen tahran. Se on kuin Hesen karppausaterian mainos vetoisessa asematunnelissa: jauhelihapihvi viskattuna salaatinlehtipedille. Se on kuin katselisi sushista otettuja Instagram-kuvia liian monta putkeen, kuin time lapse -elokuva pakastelasagnen sulamisesta asfaltilla. Onko Mary Onettes Peter Hookiakin laiskanpulskemman eat-pray-ruoka-wave-popin virallinen keskiruumiillistuma? Ei maistu. Michelin alkoi jakaa tähtiään ravintoloille, koska se ei keksinyt rengasta uudelleen.. .(Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Jyrki Nissinen & Hot Visions – Löi kivestä vettä ja kuoli

Temmi kongi

?? Ainoa mitä voi odottaa, kun pistää minkä tahansa Jyrki Nissisen äänitteen soittimeen on, ettei kannata odottaa yhtään mitään. Musiikkipuolella Nissinen on viime aikoina ollut esillä lähinnä Seksihullujen raivokkaan punkrockin tiimoilta, ja Hot Visions on siitä maailmasta ihan helvetin kaukana. Maalailevaa tunnelmointia bluesahtavalla pohjavireellä, jossa Nissisen aina yhtä loistavat ja häiriintyneet tekstit nousevat keskiöön. Pisteitä tälle on mahdoton ja jotenkin väärin antaa, sillä kuten aina vahvalla näkemyksellä tehdyssä musiikissa, välillä levy kuulostaa upealta, välillä ihmettelee että kaikenlaista skeidaa sitä tuleekin kuunneltua! Tämä on siis kuitenkin kehu – hiljaisesta soitannasta huolimatta levyä on mahdoton laittaa vain taustalle soimaan. Viimeistään,kun kuulee Nissisen narisevan ”tavallista elämää elän siis sähköö pelkään ja munaa imen hieno juttu, mutta minkäs teet tällaista on asua paskassa” kääntyy koko seurueen katse kohti levylautasta hämmentyneen epäuskon vallassa. Se on taidetta ku itte tekee, kuten joku joskus sanoi! (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Suuns – Images du Futur

Secretly Canadian

49 Images du Futur, -ttu pliis. Kanadan kuumin export-nelikko jumittaa itsepäisesti vuodessa 1998 ja yrittää keksiä Kid A:ta uudelleen. Laulaja Ben Shemie kuulostaa Powers of Tenillä hampaitaan unissaan narskuttelevalta Thom Yorkelta, joka ei uskalla laulaa ääneen. Muu Suuns tuntuu vain odottavan hetkeä, jona biisi hyppää ilmaan eikä koskaan laskeudu. Kolmen kappaleen jälkeen tajuaa, että tyhjän päältä on hankala ponnistaa. Siitä, mikä teki 1990-luvun lopun Radioheadista kokeellista ja rohkeaa, Suuns on tehnyt ummettuneen tyylilajin, maneerin, jonka suojissa voi olla kirjoittamatta kappaleita, joiden jännitteillä voisi lingota itsensä kuuhun. Jokainen osaa ilman tätä levyäkin kuvitella ihan itse oman muulina syntyneen millenium-syndroomaisen koeputkibrittipoppinsa. OK, computer says no. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Terveyskeskus – Omat koirat puree

Svart

82 Aijjumankauta! Juon tässä kaljaa aamiaiseksi ja kuuntelen Terveyskeskuksen uutuutta, elämä on good! Terveyskeskus tulee suoraan kotimaisen 82-hardcoren kovasta ytimestä ihan jo siksi, että bändi perustettiin 1982. Uutta levyä kuunnellessa ei kyllä uskoisi – meno on nimittäin rrrautainen! Äijänrämät ovat vanhoja ja rumia kuin saatanat, mutta kiihko, se on jotenkin tislattu todella teräväksi. Voisin kuvitella, että kuselle käy näin, jos sen jättää viikoksi ämpäriin: turha vesi haihtuu ja urea pistää silmissä entistä pahemmin. JES! Tämä ei ole teini-ikäisten kiukkuista rimpuilua, vaan vanhojen konnien jyräpommi. Groove on jämäkkä, pakka pysyy koko ajan kasassa ja ylimääräinen koheltaminen on minimissä. Bändin ei tarvitse todistella mitään ja se kuuluu. Sanoista saa hyvin selvää ja Tommi Kanervan kitarointi on kaunista kuultavaa. (Jarkko Immonen)

Theme Park – s/t

Transgressive Records

66 Tiedättekö sen pettymyksen kaltaisen tunteen, kun menee treffeille baarissa tapaamansa ihmisen kanssa, mutta tämä osoittautuu valloittavasta ensivaikutelmasta huolimatta sellaiseksi ihmiseksi, että Juhani Suomen Kekkos-kirjojenkin lukeminen olisi kiinnostavampaa ajanvietettä kuin hänen kanssaan käytävä väkinäinen smalltalk? Totta kai Theme Parkia kuuntelee mieluummin kuin lukee Juhani Suomea, mutta esimerkki liittyy siitäkin huolimatta brittiyhtyeen debyyttialbumiin. Levy ei nimittäin vastaa sitä ennakoineiden sinkkujen luomiin odotuksiin. Esimerkiksi Jamaica, Two Hours ja levyltä pois jätetty A Mountain We Love ovat kaikki erinomaista, tanssittavaa indiepoppia. Ne kuulostavat hyväntuulisilta lauantai-illoilta, tahmaisilta tanssilattioilta ja nousuhumalaisilta taksimatkoilta. Albumikokonaisuus jää kuitenkin harmillisen valjuksi H&M-indieksi. Musiikillisesti Theme Park painii samassa sarjassa kuin Friendly Fires. Parhaimmillaan yhtye osaa tehdä tarttuvia ja tanssittavia kappaleita, mutta näillä näytöillä se on tuomittu brittibändien kakkosdivariin pitämään seuraa The Wombatsille. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Young Dreams – Between Places

3 K Dahl

76 Bergenistä ponnistavan indiepopkollektiivin musiikki on niin helppo laittaa raameihin, ettei kriitikko voi kuin kiittää: kun yhdistetään Smile-ajan Beach Boysin taivaisiin kurottavat harmoniarakennelmat, Animal Collectiven Merriweather Post Pavilion leikkisä rytmikkyys, Vampire Weekendin matkamuistot Afrikasta ja Karibialta, chillwaven haalistunut instagram-nostalgia ja 1990-luvun eurodancesta anastetut sekvensserisäksätykset, niin – peijakas vieköön – Between Placeshän siitä syntyy. Toisin sanoen kaikki katastrofin ainekset ovat läsnä. Yllättävää kyllä, homma kuitenkin toimii; siitäkin huolimatta, että bändi tykkää venyttää biisinsä vähintään kuuteen minuuttiin. Kiitos täsmällisten melodioiden ja sopiviin kohtiin sijoiteltujen suvantokohtien, tämän sorttiselle musiikille tyypillinen päänsärkyä aiheuttava päämäärättömyys loistaa poissaolollaan. Lisää Footprintsin, Fog of Warin ja Young Dreamsin tasoisia kappaleita, niin tästä porukasta on vaikka millaisiin ihmetekoihin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla